Yrjö Hakanen, Keskuspuiston Ralph Nader?

Viime viikolla hyväksyttyä Helsingin yleiskaavaa kauhistelevia ovat jotkut kunnallispoliitikot, etenkin vihreät, koettaneet lohdutella - tai näkökulmasta riippuen, pelotella - sillä, että parempi olisi kuitenkin jatkossa äänestää Vihreitä kuin esimerkiksi Kokoomusta tai Demareita, jos haluavat kaupungissa olevan luontoa jatkossakin.

Ehkä näin, sillä niin kauan kuin muistini ulottuu, kaupunkisuunnittelulautakunnassa äänestykset ovat päättyneet luonnon tappioksi 4-5, ja olisi tärkeää saada käännettyä tämä asetelma 5-4:ksi. Melkein aina se neljä on koostunut kahdesta vihrestä, yhdestä vasemmistolaisesta ja nyt tässä valtuustossa valitettavasti neljäs paikka on jäänyt tyhjäksi, kun Keskusta on korvautunut PerSuilla, joista ei koskaan tiedä, mistä suunnasta tuulee.

Olisi siis tärkeää saada se kaupsulautakunnan enemmistö keikautettua luonnon puolelle, mutta vähintään yhtä tärkeää olisi saada kaupunginvaltuuston enemmistö käännytettyä puolustamaan luontoa, priorisoimaan se kaiken muun edelle. Silloin ei kannata äänestää ainakaan demareita tai kokoomusta, ja kuten yleiskaavakäsittely osoitti, vihreydellä on monta väriä. Ainakin se riippuu näkökulmasta, mikä on oikeaa ja väärää pelastamista.

Ymmärrän kyllä täysin ne perustelut, joilla nähdään strategisesti oleelliseksi saada kaupunkisuunnittelulautakunnan voimasuhteet käännettyä, mutta yhtä oleellista on, että sen edustajat myös ovat luontomyönteisiä. Ei auta, että Vasemmisto puolustaa lähiluontoa, jos Eija Loukoila ei sitä tee, ja hankalaksi ovat tehneet työskentelyn Vihreät omille lautakuntalaisilleen (joista Odesta ei aina tiedä). Hikinen puhde tulee heille poistella pikseleitä, kun paljon helpommalla oltaisiin selvitty, jos niitä pikseleitä ei oltaisi aseteltu sinne luontoon. Eikä niitä oltaisi, jos ei Hämeenlinnantietä oltaisi päätetty ajaa kaupunkibulevardiksi.

Kamppailu luonnosta on reaalipolitiikan ja idealismin välistä taistelua. Ymmärrän niitä äänestäjiä, jotka äänestävät siinä toivossa, että kaupunkisuunnittelulautakunnan enemmistö saataisiin käännettyä suotuisaksi, mutta se lautakunta kuitenkin heijastelee valtuuston voimasuhteita, joten ensin pitäisi ymmärtää äänestää kunnollinen valtuusto. Tämä valinta pienimmän pahan taktikoinnin - ei betonikokoomusta eikä betonidemareita vaan betonivihreät ja oman sydämensä mukaan toimivan idealismin välillä tuo mieleeni Michael Mooren pohdiskelut Yhdysvaltain presidentinvaaleista.

Toki Moore ymmärsi toimiessaan Ralph Naderin kampanjassa, että ääni Naderille on ääni pois Al Gorelta eikä George W. Bushilta, mutta kyllä kai hänellä on oikeus kannattaa parasta mahdollista ehdokasta? Kun moni perustelee pikselipragmaattisuuttaan "paras on hyvän vihollinen", niin Moore toimiessaan Naderin puolesta ajatteli että hyvä on parhaan vihollinen, ja hänellä on äänestäjänä oikeus unelmoida parhaasta. Kun muitakin värejä kaupunkiin pitäisi mahtua kuin betonia, harmaan eri sävyjä.

Tulevissa vaaleissakin jotkut äänestäjät ajattelevat näin, ja siksi pidättäytyvät äänestämästä Hillary Clintonia, koska tämä ei ole Bernie Sanders. Sanders ei kuitenkaan ole nyt näissä vaaleissa ehdolla, ja siksi onkin tärkeää valita Clinton. Ensi kevään kunnallisvaaleissa vaihtoehtoja on kuitenkin tätä enemmän. Kyse ei ole mustavalkoisesta juupas-eipäs -valinnasta.

Vai oikeastaan onkin. Luontoon voi suhtautua joko rakennusmaareservinä tai - luontona - ja siksi pidänkin tärkeänä, suojelemisen arvoisena oikeutena mahdollisuutta äänestää Yrjö Hakasta, Paavo Arhinmäkeä, Veronika Honkasaloa, Björn Månssonia, Leo Straniusta tai Jarmo Niemistä, eikä vain tyytyä taktikoimaan jo Ylermi Rungon ja varmaan varhemmistakin ajoista kaupunkia sulassa sovussa betonoineen Kok.-Dem. -aseveliakselin edustusta vähän vähäisemmäksi.

Kaupunki ja sen viheralueet kuuluvat kaikille

Laakson lehtonatapaikka.

Jos pienet naapuruspuistot ovat oman alueensa lähivirkistysalueita, kaupunkimetsät ovat kaikkien lähivirkistysalueita. Ne ovat tärkeitä niin ekologisesti kuin ekonomisestikin.

Helsingin kaupunkimetsillä on varsin hyvin dokumentoituja luontoarvoja, jotka ovat usein itse asiassa suurempia kuin usein varsin tehokkaasti talousmetsän periaatteilla hoidetuissa maakuntametsissä, joiden lajisto on metsänhoidosta kärsineenä usein varsin
yksipuolista. Tuoreen kartoituksen mukaan Helsingin metsissä elää arvokas kääpälajisto, ja eteläisessä Keskuspuistossa elää toinen Suomen kahdesta alkuperäisestä
lehtonataesiintymästä.

Niin eläin- kuin kasvilajien elinvoimaisuuden kannalta on tärkeää, että ne pääsevät levittäytymään, minkä edellytyksenä on viheryhteyden katkeamattomuus. Aivan liian kapeakaan metsävyöhyke ei saisi olla, sillä silloin luonnonrauha vaarantuu. Näin on
käymässä monin paikoin esimerkiksi Helsingin Keskuspuistossa, jota yleiskaavaluonnos uhkaa kaventaa.

Perjantain (13.2.) Hesarissa neljä luonnonsuojelujärjestöä olikin kiinnittänyt asiaan huomiota; Helsingin luonnonsuojeluyhdistyksen puheenjohtaja Jarmo Niemisen mukaan kaavaluonnoksessa luontoarvot on jätetty heitteille, sillä suunnitelma jättäisi rakentamisen alle kolmanneksen Helsingin kaupunkimetsistä. Heitteille jäävät hänen mukaansa myös virkistysarvot. Helsingissäkin pitäisi Jyväskylän tapaan liittää luonnonarvot osoittavat liitekartat viralliseen yleiskaavakarttaan, jotta nekin saisivat lainvoiman, ehdottaa Nieminen.

Kaupunkimetsät ovat paitsi luonnon omia melumuureja, ne ovat myös hiilinieluja, jotka suodattavat liikenteen saasteet ja puhdistavat ilman sekä palauttavat sade- ja hulevedet takaisin vesitalouteen. Tätä eivät tee talorivit asfalttipihoineen ja keinotekoisine
istutuksineen. Toki puistoksi rakennettu viheraluekin tekee tämän, mutta sen luonto- ja virkistysarvot taas ovat metsää kehnommat.

Maununnevan metsä, joka jäisi vallihautoineen viimeistäänkin Yleiskaavan rakentamisen alle, jos se ei jo jäisi jäähallin parkkipaikan alle niin että luonnon melumuuri ja hiilinielu korvautuu saastesyöpöllä ja liikennettä keräävällä laitoksella.

Kaupunkimetsät antavat pohjan koko elämän mittaiselle luontosuhteelle, ja tarjoavat terveellistä täydennystä ruokavalioon sienineen ja marjoineen. Kaupungin tulee tukea koulumetsähanketta, jonka ideana on se, että jokaisen koulun ja päiväkodin välittömässä läheisyydessä tulisi olla luonnontilainen metsä. Tämä parantaa lasten immuniteettia ja kehittää heidän luontosuhdettaan.

Luonnonarvot ja virkistyskäyttöarvot eivät missään nimessä ole toisilleen vastakkaisia: useiden tutkimusten mukaan päivittäiseen virkistykseen soveltuu parhaiten lähellä luonnontilaa oleva lähimetsä. Tämä pitäisi ymmärtää yleiskaavasuunnittelussakin, sillä Helsingin väkimäärän kasvaessa, myös virkistyskäytön tarve kasvaa, ja kaupunkimetsäkokonaisuuksien reunustaminen talorivillä työntää lähimetsän
kauemmas, mikä on varsinkin heikommin liikkuville ihmisryhmille kohtalokasta. Kaupunkimetsät tarjoavat matalan kynnyksen arkiliikuntapaikan, jossa mieli virkistyy ja keuhkot puhdistuvat.

Vaikka Helsingin kaupunkimetsien hoitoon on hyväksytty hallitun hoitamattomuuden periaate, maastossa tämä periaate ei aina toteudu, eivätkä ulkoilijatkaan arvosta puistomaiseksi karsittuja metsiä. Jos kaupunkimetsien hoitoa ohjaa virkistyskäytön, ei talousmetsänhoidon periaate, jossa metsistä pyritään ulosmittaamaan suurin mahdollinen välitön taloudellinen hyöty, miksi tämä periaate ei sitten ohjaa kaavoitusta?

En voisi olla enempää samaa mieltä kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluodon kanssa, joka totesi tuoreessa kirjoituksessaan: "Kaupunkimetsät kuuluvat kaikille, ja jos ne kaavoitetaan, niistä tulee harvojen etuoikeutettujen yksityispihoja, tai mikä vielä pahempaa, asfalttipäällysteisiä parkkipaikkoja. Kaupungeissa ei muutenkaan ole liiemmälti maksuttomia oleskelupaikkoja, joten kaupunkimetsissä onkin kysymys myös demokratiasta: kenelle kaupunki kuuluu?"

Tämä on oikea ja aivan olennainen kysymys. Kaupunki ja sen viheralueet ovat demokraattisia hyödykkeitä. Kaupunki kuuluu kaikille, ja sen virkistysalueet ovat käytännössä ainoita paikkoja, joissa tämä ei jää pelkäksi tyhjäksi ohjelmanjulistukseksi.

Outin kirjoituksen kokonaisuudessaan voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Ja yksikään ei vastannut

Itse asiassa vastasi, mutta enimmäkseen aika ponnettomasti tai ympäripyöreästi. Tiedän, että moni ei pidä siitä, mitä kirjoitan. Siitä ei väliä. Todellisimmat ystäväni kuitenkin löytyvät puoluepolitiikan ulkopuolelta, muista ei niin väliä. Ei minua tarvitse marginalisoida, osaan sen itsekin.

Facebook antaa mahdollisuuden laittaa päättäjiä selkä seinää vasten. Jos on onnistunut soluttautumaan Troijan puuhevosena puoluepolitiikkaan, tuolloin on mahdollista tägätä päättäjiä, joihin on onnistunut tutustumaan ja laittaa heidät tilanteisiin, joista voi peräytyä usein vain vaikenemalla. Nyt täggäsin tuntemiani helsinkiläispoliitikkoja, kun perustamassani Keskuspuisto ja kaupunkimetsät -ryhmässä eräs ryhmäläinen oli huomannut valmisteilla olevassa Helsingin yleiskaavassa kavennettavan Keskuspuistoa.

Helsingin kunnallispolitiikasta ei nyt näytä löytyvän Yleiskaavan kyseenalaistajaa, ja Yleiskaavassa edellisessä yleiskaavassa taattu ja laajalti kannatettu Keskuspuiston koskemattomuus ollaan uhraamassa, reunustamalla se lähes koko pituudeltaan Hämeenlinnantien vartta seurailevalla talomuurilla, jonka sanotaan suojaavan Keskuspuistoa liikenteeltä. Voihan sen noinkin nähdä, jos keisarilla uudet vaatteet. Kyllä kääntyy Bertel Jung haudassaan.

Jokainen ulkoilija tietää, että metsä on paras mahdollinen hulevesi- ja hiilinielu. Talomuuri ei ole mitään näistä, ainoastaan melumuuri. Sitä on metsäkin, plus edellämainittuja.

Vielä 10 vuotta sitten, juuri 2002 Yleiskaavan pölyn laskeuduttua, helsinkiläinen luonnonystävä saattoi laskea toivonsa Vihreiden, Vasemmiston, Keskustan (!) ja Yrjö Hakasen varaan. Nyt on enää Yrjö Hakanen, Sole Molander  ja Jarmo Nieminen, kok, ainakin sen radiohiljaisuuden perusteella, jota täggääminen tuotti. Tai sitten betonipuoluelaisiksi paljastuminen on aika noloa, ja luen myös ponnettoman kaupankäynnin periaatteilla betonipuoluelaisuudeksi.

Tuohon aikaan Helsingissä oli kolme suurta puoluetta, betoni-Kokoomus, betonidemarit ja sitten Vihreät, jotka vetivät betonoimisen vastaista taistelua. Nyt on betoni-Kokoomus, betonidemarit ja betonivihreät. Luontopuolue on hajanainen ja pieni. Sitä kannattaa etsiä luonnosta, ei Helsingin kaupungintalolta.

Vielä asuessani Helsingissä, muistan ihmetelleeni, miten voivat strategiset päämäärät olla niin tärkeitä, että ystävyyssuhteet uhrataan periaatteelliselle itsepäisyydelle, vimmalle tuhota Keskuspuisto, kun periaate jättää oma puumerkki tuhoamalla Lääkärinkadun alue oli silloiselle kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtajalle ystävyyksiä tärkeämpää. Tuo ei ole sellainen käytäntö, jota kannattaisi kopioida: periaatteista itsepintainen kiinnipitäminen, ja ihmissuhteiden riskeeraaminen niiden takia.

Sanovat sitä strategisten päämäärien punnitsemiseksi kun mikään ei ole pyhää ja kaikki on kaupan. Keskuspuistokin. Ikään kuin kuntalainen olisi omaa tahtoaan ymmärtämätön lapsi, ja kunnallispoliitikot liittoutuneet virkamiesten kanssa rationaalisten aikuisten armeijaksi. Ja tämä tehdään vannomalla bulevardisointiuskonnon nimiin.

Tällaiseen politiikkakäsitykseen en koske tikullakaan. Toivottavasti edes jokunen kunnallispoliitikko onnistuu todistamaan käsitykseni luulotteluksi.

Palmian yhtiöittäminen todisti, että edelläkävijyys sijaitsee oikealla

Palmian yhtiöittäminen meni, kuten odotettua, oikea-/vasen -jakolinjan mukaan. Vaa'ankieliasemassa olivat puolueet, joita ei osata sijoittaa tälle akselille, eli Vihreät, Perussuomalaiset, RKP ja Keskusta. No, Keskusta on Helsingissä marginaalinen voima, RKP on, kuten tiedetään, oikeistopuolue, ja perussuomalaiset äänestää aina silloin kun se ei tiedä, mitä mieltä sen pitäisi olla, kuten oikeistopuolue.

Silläkin uhalla tässä havainnoin, että helsinkiläiset toverit eivät välttämättä tykkää kun tällainen sudeettivihreä tulee mestaroimaan toisen tontille, mutta havainnointi lienee sallittua?

Kysymys on ideologisesti siitä, mitä olen aavistellut jo pitkään: kun valtakunnallisesti Vihreät on enemmän vasemmalle kallellaan - tämä näkyy myös eduskuntaryhmässä - niin Helsingissä kallistus on oikeammalle. Meitähän on haukuttu Kokoomuksen puisto-osastoksi; muuten hyvä, paitsi, ettei Kokoomuksella ole puisto-osastoa. Yksi Jarmo Nieminen ei kesää tee, valitettavasti.

Ei tästä kuitenkaan tarvitse tehdä mitään muita johtopäätöksiä kuin edellämainittu. Meitä maakuntien vihreitä tarvitaan, jottei puolue kaatuisi Kokoomuksen syliin, vaikka emme voikaan vaikuttaa helsinkiläiseen politiikkaan, mistä meitä tasaisin väliajoin muistutetaan. Onneksi sentään eroja Kokoomukseen löytyy, mm. energiapolitiikka ja sosiaalipolitiikka eivät mahdu samalle sivulle Kokoomuksen kanssa. Kaupunginvaltuustossa vain harvoin päätetään energiapolitiikasta, paitsi silloin kun pitää ottaa kantaa kaupungin mahdollisista osallisuuksista voimalayhtiöihin.

On Helsingissäkin joitakin vasemmistovihreitä. Heitä ovat esimerkiksi kaksi kannattamaani suosikkipoliitikkoa Outi Alanko-Kahiluoto ja Johanna Sumuvuori. Molemmat vastustavat Palmian yhtiöittämistä. Kaksi muuta yhtiöittämistä vastaan äänestänyttä olivat Zahra Abdulla ja Sirkku Ingervo.

Olen kyllä kieltämättä vähän yllättynyt siitä, että muita ei löytynyt. Uskoakseni perusteluissa mahdollinen ideologia piilotetaan, ja korvataan strategialla, ja oikea-vasen -jaottelu järjellä. Vihreät tapaavat paikoittaa itsensä oikea-vasen -akselin yläpuolelle, väittäen olevansa edellä. No, edelläkävijyys tässä tapauksessa näyttäytyy äänin 15-4 sijaitsevan oikealla.

Vaikka kyse ei suoranaisesti olekaan yksityistämisestä, yhtiöittäminen lisää kaupungin mahdollisuuksia osallistua kilpailutukseen, ja kilpailutus on aina tuonut näkyville oikeisto-/vasemmisto -jaon. Kaupunki nyt ikään kuin tuo peliin tilaaja-tuottaja -mallin, jossa se on itse yksi mahdollisista tuottajista, sen lisäksi että se on tilaaja.

Palmiaan liittyvissä keskustelussa todettiin mm., että ei ole yhtiön vika, jos kaupunki ei osaa kilpailuttaa. Ei olekaan, vaan kaupungin. Miksi sitten pitää ryhtyä kilpasille, jos ei osaa, ja miksi Suomen pääkaupunki ei osaa/osaisi kilpailuttaa? Tähän voisi todeta analogisesti edellisen väitteen kanssa: ei ole maakuntien vika, jos Helsinki ei osaa kilpailuttaa.

Ovatko Vihreät Kokoomuksen fillaripartio?

Tällaiseen vaikutelmaan saattaa joskus päätyä, kun seuraa maakuntaan evakoituneena helsinkiläistä kaupunkisuunnittelua. Asfalttia ne pyörätietkin ovat, puhumattakaan kaupunkibulevardeista. Tietenkin haluaisin Helsingistä mieluummin Manhattanin kuin Los Angelesin, mutta oikeastaan haluaisin Käpylää kaikkialle.

Vaikka - ainakin vielä toistaiseksi - Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunnan äänestykset hyvien asioiden tappioksi ovat säännönmukaisesti jo ajasta Anttilan päättyneet 4-5 Vihreiden ja vihreyden tappioksi, niin on jotenkin yllättävää havaita kokoomuslaiselta painavimpia puheenvuoroja kaupunkiviheralueiden puolesta, ja hämmentävää huomata joutuvansa muistuttelemaan helsinkiläisiä puoluetovereitaan viheralueiden arvokkuudesta lisääntyvässä määrin.

Demarit haukkuvat Vihreitä Kokoomuksen puisto-osastoksi. Tämä on sikäli kummallista, että tähän mennessä demarit ja Kokoomus ovat käsi kädessä tuhonneet Helsingin vihreyttä pala palalta. Tähän mennessä.  Yksi Jarmo Nieminen ei vielä tee kesää, vaikka kuinka toivoisinkin yhden Troijan puuhevosen salakuljettavan riittävästi viherryttämisen siementä puolueeseensa. 

Nyt kun otan perhesyistä ainakin vuoden tauon aktiivisesta puoluepolitiikasta, minulle tarjoutuu erinomainen mietintätauko. Millaisten asioiden puolesta haluan tehdä työtä? Mikä on minulle kaikkein arvokkainta?

Liityin aikanani Vihreisiin ikään kuin spin offina sille Helsingin keskuspuistoa suojelevalle kansalaisliikkeelle, jota olin perustamassa. Näin tuolloin ja näen edelleenkin puolueet välineinä asioiden ajamiselle, vaikka sieltä löytyisikin kuinka kivoja ihmisiä, ideaalitapauksessa kavereitakin.

Jos väline on rikki, silloin on kaksi mahdollisuutta: joko yrittää korjata sitä tai sitten vaihtaa sitä. Ennemminkin näkisin itseni luonnonsuojelujärjestössä tai ulkoilujärjestössä kuin Vihreiden sijaan toisessa poliittisessa puolueessa; esimerkkinä toimikoon Oslo Friluftsforening, joka oli vahvasti myötävaikuttamassa Osloa kiertävän Oslomarkan metsäalueen rauhoittamiseen erityislainsäädännölle.

Tällaisen lainsäädännön haluaisin myös Suomeenkin. Ja itse asiassa sellainen onkin: laki kansallisista kaupunkipuistoista. Näiden kansallisten kaupunkipuistojen verkostojen kasvattaminen, ja uusien virkistykseen sopivien alueiden hankkiminen rauhoitettavaksi yksinomaan virkistyskäyttöön on tärkein missioni aktiivikansalaisena. Uudenmaan Virkistysalueyhdistys, jonka hallituksessa toimin, voisi potentiaalisesti olla tulevaisuudessa Oslo Friluftsforeningin kaltainen yli puoluerajojen arvostettu, vaikutusvaltainen toimija. 

Toki minua kiinnostaa uteliaana aktiivikansalaisena viheralueiden lisäksi moni muukin asia, kuten esimerkiksi kirjastojen kohtalo, pätkätyöläisten sosiaaliturva, yleinen mielipide-ilmasto, kevyen ja julkisen liikenteen edellytysten voimakas parantaminen, ja tämän takia olenkin kokenut tärkeänä vaikuttamisen puoluepolitiikan kautta.  Vihreän puoluepolitiikan, jonka tiedän jakavan kanssani näiden edellämainittujen asioiden itseisarvoisen tärkeyden.

Mutta, mutta. Kyllä kirjat ja fillarit ovat kivoja asioita, mutta ilman metsää minä en ole minä. Enkä minä ole tärkeä, tai puolue, vaan luonto. Helsinkiä ei saa tiivistää hengiltä, enkä sano tätä huonosti peiteltynä aluepolitiikan peittely-yrityksenä. Kyllä täytyy olla politiikassa jotakin kivempaakin agendaa kuin unilukkaroiminen. Mieluummin liittoutuisin muiden puolueiden hyvisten kanssa luontoa puolustamaan kuin yrittäisin keksimällä löytää pienintä yhteistä erottajaa puoluetovereistani.

Olen maakuntiin muuttaneena - vaikkakin vain 50 km itään - muuttaneena ollut havaitsevinani, että metropoliraja on vallihauta, jossa on krokotiileja. Onko Helsingin oikeus kasvaa niin tärkeä että se ajaa kaiken edelle? Jos kerran osallisuudesta muuten ollaan niin huolissaan, niin miksei se ulotu koko maan pääkaupungin kaupunkisuunnitteluun vaikuttamiseen, sen kerrannaisvaikutukset kun ulottuvat pitkälle työssäkäyntialueelle ja sen ulkopuolelle? Ymmärrän oikein hyvin sipoolaisia, vaikka he ovatkin itse viime kädessä syypäitä kaappaukseen.

Jos ja kun kuitenkin tehnen paluun aktiiviseen puoluepolitiikkaan, aion vakavissani yrittää keksiä syitä uusmaalaisen identiteetin konstruoimiselle, oli sitten kuinka synteettinen hyvänsä ja vaikka vain antiteesinä helsinkiläisyydelle, vaikka ymmärsin Vihreiden kohtalonkysymykseksi maa- ja valtakunnallistumisen jo ensimmäisessä puoluekokouksessani, jossa lipesin helsinkiläisestä ryhmäsuosituksesta, äänestäen kolmen helsinkiläisen sijaan yhtä helsinkiläistä, yhtä siuntiolaista ja yhtä jyväskyläläistä varapuheenjohtajaksi. Rakastan Helsinkiä mutten välttämättä helsinkiläisyyttä.