Parhaat levyt vuonna 2025

Franz Schubert: Sinfonia C-duuri "Suuri" nro 9. Berliinin filharmonikot, joht. Wilhelm Furtwängler

Minulla oli alkutalvesta irtisanomisen yhteydessä kausi, jolloin vertailin eri levytyksiä tästä sinfoniasta. Furtwängleriltä minulla jo oli hänen sota-aikainen radiotaltiointinsa, mutta tämä on sitä maineikkaampi ja rauhallisempi. Mutta muutaman vuosikymmenen lisää perspektiiviä hankkineena, tämä on maineensa väärti ja kelpaa jopa David Hurwitzille. Pidin kovasti aiempien suosikkieni Wandin ja Kripsin lisäksi Böhmistä, Fricsaysta, Sawallischista ja Haitinkista; Abbadokin on erinomainen.

Anton Bruckner: Sinfonia no 5. Berliinin filharmonikot, joht. Wilhelm Furtwängler

Tämä sota-aikaisten tallenteiden sarjaan kuuluva levytys oli ensitutustumiseni Brucknerin viidenteen, ja kun sinänsä aikakautensa tasoon nähden dynaamisesti yllättävänkin hyvään levytykseen (1942) tottuu yskäisyineen, niin käsillä on poikkeuksellisen dramaturgisesti koherentti, jännittävä ja vauhdikas levytys. Furtwängler asetti minulle standardin tämän teoksen koostamiselle: hitaasti hiipivä, mystinen avaus, käyskentelevästi sykkivä toinen osa, myrskyisä scherzo ja pyörremäinen finaali. 

Johannes Brahms: Sinfonia no 4. Günter Wand

Wandin Brahmseista - joita esimerkiksi nuoruuteni raamatussa eli Penguin Guidessa ei juurikaan arvostettu - on tullut salavaivihkaa tämänhetkinen suosikkisyklini Brahmsin sinfonioissa. Ensimmäisen ja neljännen sinfonian Wand tekee Toscaninin tavoin yllättävänkin intohimoisesti ja melko vauhdikkaasti ja keskimmäiset sinfoniat, numerot 2 ja 3 taas Klempererin tavoin epäsentimentaalisesti, teosten struktuuria painottaen. Wandin tapa tehdä Brahmsia ei tietenkään ole ainut oikea, mutta hän tarjoaa modernisti äänitetyn synteesin kahta hyvin eri tavoin Urtextiään lukeneita klassikoita, Toscaninin kiihkeyttä ja Klempererin selkeyttä. Niissä on kamarimusiikillista selkeyttä ja valoisuutta, mutta raudanluja pohja.

Carl Nielsen: Hiemvee. Underlige Aftenlufte. Aksel Schiøtz

Ei ainoastaan tämä laulu, vaan koko Danacord-levy, jossa Schiøtz laulaa Nielsenin lauluja, on maaginen. Schiøtzin ääni on rauhoittava kuin Hans Hotterin ja luonnollinen kuin Björlingin. Jos tämä ei ole tuutulaulu, en tiedä, mikä tämä on. 

Heitor Villa-Lobos: Bachianas brasileiras numero 7. Ranskan radio-orkesteri, joht. Heitor Villa-Lobos

Villa-Lobos oli mahtavan tuottelias säveltäjä, joka musiikki on aivan omanlaisensa keitos. Tässä ehkä parhaassa hänen kymmenestä bachianas brasileirasistaan finaalin fuuga on aivan hurja pyörre. Soitto ei varmaankaan ole kaikkein hiotuinta, mutta vakuuttavuus ja intensiteetti korvaavat tämän täysimääräisesti. 

Johann Sebastian Bach: Goldberg-muunnelmat. Beatrice Rana

En ole keräillyt Bachin klaveeriteoksista juurikaan vaihtoehtoisia esityksiä Glenn Gouldien lisäksi, mutta Perahian soitto jättää, kuten aina, vaikutelman siitä, että kaikki menee kuten pitääkin. Perahialla huomio kiinnittyy soittajan ratkaisujen sijasta itse musiikkiin. Perahia odotteli vuosikymmeniä, kolmisenkymmenen vuotta konsertoivan pianistin uraa ennen kuin ryhtyi soittamaan Bachia, ja odottelu kannatti. Perahia oli valmis haasteeseen, ja aktivoi minulla Bachin pianomusiikin kuuntelemisen. Kuitenkin minua uudehkoista ei-Gouldin levytyksistä puhuttelee vieläkin enemmän nuori italialaispianisti Beatrice Rana, joka pitää teoksessa jatkuvan pulssin ihailtavasti yllä, koko 32 osan muodostavan kaaren ylitse.

Gustav Mahler: Sinfonia no 5. Junge Deutsche Filharmonie, joht. Rudolf Barshai

Tästä opiskelijaorkesterin soittamasta Mahlerin vitosesta sana levisi internetin alkuaikoina vuosituhannen vaihteessa, ja siitä tuli ilmiö. Ja täydellä syyllä: kyseessä on ainutlaatuinen, ylivoimainen levytetty taltiointi Mahlerin vitosesta. Ja kapellimestari on yllätysnimi; Sostakovitsin ystävä, joka on paremmin tunnettu Sostakovitsin kvartettoja kantaesittäneenä alttoviulistina. Nuoriso-orkesteri soittaa mitään pelkäämättä: vasket purevat kuin hait ja jouset lentävät kuin aarnikotkat.

Johannes Brahms: Sinfonia no 2. Stuttgartin radio-orkesteri, joht. Carl Schuricht

Schuricht on musikaalinen ja vakuuttava oikeastaan kaikessa kuulemassani ohjelmistossa. Hänen tyyliään on vaikea kuvailla, mutta Schurichtin johtaminen on läpikuultavaa ja eteenpäinmenevää. Schurichtissa yhdistyy Szellin tiukka kamarimusiikillinen ote Walterin inhimilliseen lämpöön.

Miloslav Kabelac: Ajan mysteeri. Tsekkiläinen filharmonia, joht. Karel Ancerl

Muistan 90-luvulla lukeneeni Hesarista jutun Ancerlista, ja siinä jutussa ylistettiin muun muassa tätä teosta. Vasta nyt tulin kuunnelleeksi sen, ja kyseessä on toisen maailmansodan jälkeisen ajan merkkiteos, joka muodostaa 23-minuuttisen intensiivisen kaaren. Kabelacilla on oma äänensä, vaikka hänen sävelkielessään voi kuulla häivähdyksen Janacekia ja ehkä Einojuhani Rautavaara on kuunnellut teoksen? Ancerlin esitys kuulostaa niin autenttiselta ja intensiiviseltä kuin mahdollista.

Wigwam: The Big Farewell

Kitarataidetta leppoisan keinuvassa rytmissä parhaimmillaan, vaikka tämä 6 1/2 -minuuttinen onkin dramaturgisesti täydellisesti rakennettua progea. Teos kasvaa kasautuen jokaisen heleän välisoiton jälkeen vähä vähältä aina yksi elementti kerrallaan. 

Anton Bruckner: 7. sinfonia. Berliinin radio-orkesteri, joht. Riccardo Chailly

Tämä oman aikansa referenssilevytys ei ole aiemmin mitenkään erityisesti soittanut kelloja, mutta irtisanomisaikana tämän levytyksen - ja teoksen - tarjoama hunajaeliksiiri hoiti sielua. 

Hector Berlioz: Grande Messe des Morts. Bostonin sinfoniaorkesteri, Uuden Englannin konservatoriokuoro ja solistit, joht. Charles Münch

Muutamia vuosia sitten keräilin tätä teosta, ja Mitropoulos on tähän saakka ollut suosikkini. Münch on esityksenä tunnelmallinen siinä missä Mitropoulos, mutta äänitys on vielä selvästi parempi. Ihannelevytys tästä yhdestä suosikkiteoksestani. 

Ludwig van Beethoven: Pianosonaatti op. 109 (numero 30). Stephen Kovacevich

Tämän sonaatin kolmas osa on yksi koko pianokirjallisuuden eeppisimmistä. Hienoja levytyksiä siitä tarjoavat kuulemistani esimerkiksi Mitsuko Uchida - joka ajankohtaisti tämän sonaatin minulle - Annie Fischer, Alfred Brendel, Yves Nat, Solomon, Artur Schnabel, Rudolf Serkin, Eric Heidsieck, Stephen Kovacevich ja Wilhelm Backhaus. Kovacevich toteuttaa teoksen melko lailla ihanteellisesti, kuten muutkin häneltä kuulemani Beethovenin myöhäiset sonaatit. Hänen soitossaan ei samalla tavalla kiinnitä huomiota soittajaan kuin vaikka Schnabelissa, vaan nimenomaisesti musiikkiin. 

Johannes Brahms: Pianokonsertto no 2. Wilhelm Backhaus ja Wienin filharmonikot, joht. Carl Schuricht

Harvinaisen jännittävä, paikoin myrskyisäkin esitys tästä yhdestä pianokonserttokirjallisuuden mahtavimmista järkäleistä. Backhaus on tehnyt tästä teoksesta kolme levytystä: 30-luvulla Böhmin kanssa, 60-luvulla taas Böhmin kanssa ja tämän, 50-luvun alun Decca-levytyksen Schurichtin kanssa. Böhmin johtaminen on varsin jäykkää, kun taas Schuricht on paljon joustavampi temmonkäsittelyssään. Tässä ollaan peruselementtien ja luomisen äärellä.

Bela Bartok: Ihmeellinen mandariini. Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, joht. Riccardo Chailly

Tätä Bartokin ehkä kulmikkainta tai pikemminkin terävintä partituuria ei voi tämän muhkeammin ja virtuoosisemmin esittää, ja mikä parasta, Chailly ei tee ainoastaan Ihmeellisen mandariinin sarjaa, vaan koko teoksen! Samalla levyllä on myös hyvin komea Orkesterikonsertto.

Jean-Philippe Rameau: Dardanus. 18. vuosisadan orkesteri, joht. Frans Brüggen

Boreaduksen ja Dardanuksen sisältävä levy oli yksi ensimmäisiä cd-levyjäni. Sen kuunteluun liittyy paluuta nostalgisiin lukiovuosiin, mutta ei tästä barokkimusiikki parane, eikä periodisoitanto. Osa "Les Songes" (Gracieusement et un peu gai) on miltei itkettävän melodinen, harvinaisen täyttä tavaraa puolitoistaminuuttiseksi. 

Felix Mendelssohn: Sinfonia no 3 "Skottilainen". Lontoon sinfoniaorkesteri, joht. Peter Maag

Olen jo parisen vuotta metsästänyt tästä ehdottomasti Mendelssohnin sinfonisesta huippusaavutuksesta ihanteellista levytystä, ja usein kannattaa tarttua klassikkoon, sillä sitä Maag on. Lontoolaiset soittavat innoittuneesti, imevästi, hengittävästi ja henkevästi ja äänitys on aikakaudekseen (1960) upea.  .

Johann Sebastian Bach: Ich ruf zu dir. Wilhelm Kempff

Joskus levyille kannattaa antaa uusi mahdollisuus. Nuorena kuulin joskus varmaankin Ensiolla tai sitten kirjastossa Kempffin kuuluisia Bach-levytyksiä, ja tuohon aikaan minun maailmaani mahtui vain neljä tapaa soittaa Bachia pianolla: Glenn Gould, Dinu Lipatti, Edwin Fischer ja das Wohltemperierte Klaverierissa Svjatoslav Richter. Lipatti oli jo levyttänyt nämä Kempffin sovitukset, ja hänen soittonsa on toki minulla edelleen standardi, mutta Kempffin soitosta säteilevälle ajattomuudelle ja rauhalle on kyllä sillekin paikkansa, ei vähiten levottomina aikoina. Kempffin Bach-albumilta voisi valita minkä hyvänsä raidan, mutta tämä välittää Sicilianon ohella eniten juuri sitä ajatonta rauhaa.

Antonin Dvorak: 8. sinfonia. Tsekkiläinen filharmonia, joht. Vaclav Talich

Entisvuosikymmenien Tsekkiläisellä filharmonialla oli harvinaisen omanlaisensa sointi, jota leimasivat varsinkin pirteät puupuhaltimet. Talich johtaa sanalla sanoen täydellisesti: hänen tulkintaansa leimaa toscaninimainen tiukkuus, mutta siitä huolimatta hän antaa soittajille vapauksia, ja rubato on tässä levytyksessä vaihtelevampi kuin melkein missään, olematta silti mengelbergmäisen arvaamaton. 

Igor Stravinski: Keijun suudelma. Columbian sinfoniaorkesteri, joht. Igor Stravinski

Kuunnellessani jälleen Ferenc Fricsay -boksiani lävitse pysähdyin Keijun suudelman kohdalle. Hankin jouluksi Stravinskin kootut levytykset, ja tässä teoksessa on Stravinskille harvinaista viattoman idyllin tuntua. Stravinskia on kapellimestarina haukuttu, enkä ehkä kuuntelisi kuin kertaluontoisena kuriositeettina, jos saatavilla olisi vaikkapa hänen Mahleriaan, mutta kyllä hän oman tuotantonsa tuntee ja onnistuu myös välittämään tämän tälle taitavalle studiokokoonpanolle. 

Richard Strauss: Alppisinfonia. Tsekkiläinen filharmonia, joht. Zdenek Kosler

Kiitos kuuluu Rich Evansille, joka vinkkasi tämän levytyksen olemassaolosta. Se on Supraphon-tuotantoa 90-luvulta, erittäin mainosti äänitetty, aikana, jolloin Tsekkiläisellä filharmonialla oli vielä jotakin jäljellä omasta erityissaundistaan. Kyseessä on paitsi todella muhkea Alppisinfonia, mutta Tsekkiläisen filharmonian saundin rustiikkisuus tekee siitä todella ainutlaatuisen. Ja Kosler, jos kuka, on aliarvostettu, mutta mainio kapellimestari, jolta olen nauttinut myös Dvorak- ja Janacek -levytyksistä.

Vuonna 2025 ajankohtaisia muusikoita: Wilhelm Furtwängler, Riccardo Chailly, Daniel Barenboim, Carl Schuricht, Murray Perahia, Wilhelm Kempff, Karel Ancerl, Frank Peter Zimmermann, Wigwam

Säveltäjiä: Johannes Brahms, Igor Stravinski, Johann Sebastian Bach, Heitor Villa-Lobos, Felix Mendelssohn, Anton Bruckner, Franz Schubert, Anton Webern, Franz Liszt

Orkesteri: Tsekkiläinen filharmonia

Parhaat levyt vuonna 2024

Johannes Brahms: Pianosonaatti no 3. Edwin Fischer

Viime vuoden musiikillisesta pääteemastani eli Brahmsin pianomusiikista jäi vielä häntä roikkumaan tälle jo alkaneellekin vuodelle. Varsinkin sonaatin toisesta Andante espressivo Fischer löytää sellaista runoutta, joka pakenee muita tunnetusti suuria Brahms-pianisteja, kuten esimerkiksi Rubinstein, Lupu tai Katchen. 

Johann Sebastian Bach: Tritt auf die Glaubensbahn, BWV 152. Solistit ja Concentus Musicus Wien, joht. Nikolaus Harnoncourt

Kuunnellessani Bachin kantaatteja kokonaisuudessaan elämäni kolmatta tai neljättä kertaa läpi muistan taas, miksi pidän niitä länsimaisen ihmisen huippusaavutuksena ja ehtymättömänä aarreaittana. Kantaatin avaava "sinfonia" on niin kaunis, että se saa kyyneltymään herkkyydellään ja vääjäämättömyydellään, jonka Bach osaa paremmin kuin yksikään toinen, koota yksinkertaisista aineksista niin tenhoava keitos, että kukaan toinen ei pääse lähellekään.

Sergei Prokofiev: Sinfonia no 3. Bostonin sinfoniaorkesteri joht. Erich Leinsdorf

Tätä Prokofievin sinfoniaa ei paljoakaan soiteta, kuten ei myöskään numeroa 2 tai 4. Sinfonian finaalin viimeiset vajaat pari minuuttia on todellinen kaaoksen ja kauhun tiivistymä yhdeksi pyörteeksi. Leinsdorfin Prokofiev-äänitteet ovat todella raakoja, suorastaan inhorealistisia kaikessa väkivaltaisuudessaan. On todella sääli, ettei Leinsdorf päässyt levyttämään koko sinfoniasykliä. 

Richard Strauss: Don Juan. Bostonin sinfoniaorkesteri, joht. Charles Münch

Joseph Keilberthin levytys Don Juan -sävelrunoelmasta on täysosuma: siinä berliiniläiset soittavat paljon hengittävämmin kuin Karajanilla, joka sinänsä on mestarillinen Strauss-tulkki. Keilberth löytää teoksesta myös enemmän kamarimusiikillista suvantoa kuin yksikään toinen, dramaattista imua unohtamatta. On kepeyttä ja hehkua, ja puupuhaltimet kuuluvat ihan eri tavalla kuin Karajanilla. Sitten taas Charles Münch vuoden 1955 live-esityksessään suorastaan ampuu teoksen tykin suusta. Intensiteetti ja lataus ovat ennenkuulumattomia. 

Dmitri Sostakovits: Pianokonsertto no 2. Cristina Ortiz ja Bournemouthin sinfoniaorkesteri, joht. Paavo Berglund

Jonkinlaisena Sostakovits-faninakin Sostakovitsin konsertot ensimmäistä viulukonserttoa lukuunottamatta ovat jääneet minulle aika vieraiksi. Tähän konserttoon törmäsin ensimmäistä kertaa Spotifyn satunnaistoistona, ollessani menossa työharjoitteluun Espoon Nihtisillan kierrätyskeskukseen. Siinä levytyksessä Alexander Melnikov soitti pianoa, esitystaiteilija Teodor Currentzis johti. Konserton hidas osa on unenomaisen kaunis. Tajusin, että en omistanut konsertosta yhtään levytystä, ja Berglundiin Sostakovits-johtajana olin jo tottunut luottamaan. Ortizkin on vallan kelvollinen.  

Johann Strauss nuorempi: Lepakko. Solisteja (mm. Rita Streich) ja RIAS-orkesteri, joht. Ferenc Fricsay

Huomattuani, että minulta Strauss-fanina puuttui kokonaislevytys Lepakosta, kokeilin Facebookin ryhmissä hehkutettua Fricsaytä. Asia oli heti sillä selvä, vaikka näön vuoksi kokeilin myös Willi Boskowskia. Fricsayllä oli Straussin vaatimaa rytmitajua; lisäksi hän oli todella ensiluokkainen oopperakapellimestari. Ja laulajat kuulostavat rooleihinsa istuvilta, ei vähiten suurenmoinen Rita Streich.

Jean Sibelius: Sinfonia no 2. Concertgebouw-orkesteri, joht. George Szell

Ainakin kriitikko David Hurwitz pitää Szellin viimeisellä kiertueella Japanissa taltioitua Siban kakkosta vielä tätäkin suurempana. Se ehkä kehkeytyy vähän tätä studiolevytystä vähittäisemmin, mutta yhtä kaikki: Szellin Sibeliuksen kakkonen on yksi historian suurista Sibelius-äänitteistä. Jos yhtäänkään eläisi sellaisessa käsityksessä, että Sibelius olisi jotenkin provinsiaalinen tekijä, niin kaikki tällaiset luulottelut voi heittää kuultuaan kumpaa tahansa näistä Szellin äänitteistä. Tai John Barbirollia, ei Hallé-taltiointia vaan Royal Philharmonicin kanssa Valituille Paloille tekemää.

Miles Davis: Bye bye blackbird

Yksi suosikkiraitojani Milekseltä. Bye bye blackbird on musiikiksi puettua mielialalääkettä, jonka Mileksen ikäänkuin nurkan takaa ilmestyvä trumpetti avaa, ja sitten Coltrane liittyy vähän myöhemmin mukaan omine sooloineen.

Ludwig van Beethoven: 9. sinfonia. Kölnin radio-orkesteri ja kuoro, solisteja, joht. Otto Klemperer

Klempereriltä on hänen studiosyklinsä lisäksi muutamia livetaltiointeja Beethovenin yhdeksännestä sinfoniasta, josta olen viime aikoina kuunnellut myös Erich Kleiberin ja Ferenc Fricsayn legendaarista levytystä, jonka arvo alkaa nyt selkeytymään minulle. Tämä Kölnin taltiointi vuodelta 1957 on ehtaa Klempereriä siinä mielessä, että siinä puupuhaltimet ovat framilla. Poljento on todella voimallisesti rouhiva, ja rummunpauke kuuluu selvemmin kuin useimmissa uusissa levytyksissä. Tämän taltioinnin tunnelma on kaikkein kiihkein kuulemistani Klempererin taltioinneista.

William Walton: Belshazzarin pidot. Bryn Terfel, BBC:n sinfoniaorkesteri ja kuoro, BBC Singers, joht. Andrew Davis

Viime syksynä ahmin Belszhazzar-levytyksiä, ja kaikkein innoittunein kuulemani tulkinta on Andrew Davisin 5 vuotta myöhäisempi Proms-tulkinta, jonka solisti Willard White hakkaa ironiassaan, älyssään ja äänensä uljaudessa vielä 5-0 sinänsä oivan Bryn Terfelin. Mutta joka tapauksessa tämä äskettäin kuollut aikansa brittiläisin kapellimestari - jonka oivallisuus oivallettiin toden teolla liian myöhään - johtaa tässä muuta maailmaa lukemin 2-0.

Claudio Monteverdi: Vespro della beata vergini. Stuttgartin kamarikuoro ja solisteja, Ala-Saksin skolaareiden koraalikoulu, Musica Fiata Köln, joht. Frieder Bernius

Kyseltyäni Facebookista, että mistä kannattaisi aloittaa, jos haluaa aloittaa mitä ilmeisimmin suuren säveltäjän, Monteverdin tuotannon haltuunoton. Minua rohkaistiin aloittamaan tästä "Marianvesperistä". Monteverdin musiikki saa kadottamaan ajan ja paikan. Se on samanaikaisesti villiä ja tuudittavaa, jotenkin kuin toisesta maailmasta. Minulle suositeltiin Rinaldo Alessandrinin levytystä, mutta tämän sain tilaamani suuren kuoroteosboksin mukana, ja minun korvaani se on ainakin lähes yhtä hyvä kuin Alessandrini.  

Robert Schumann: Pianokonsertto. Dinu Lipatti ja Lontoon Filharmonia-orkesteri, joht. Herbert von Karajan

Ikiklassikkoni, joka on puhutellut viime aikoina siten, että siihen on täytynyt aika ajoin palata. Lipattin rytminhallinta on käsittämätön: jatkuva, mutta katkeamaton rubato, jonka Lipatti onnistuu vieläpä toteuttamaan valtavalla voimalla (vaikka oli vakavasti sairas, pienikokoinen mies) ja rajattoman rikkaalla kosketuksella. Todellista pianon proosarunoutta, joka ei koskaan lakkaa liikuttamasta. 

Wigwam: Grass for blades

Suomen kaikkien aikojen ehkä taitavimman soittajiston instrumentaalisesti edistyneimmältä levyltä kaikkein pisin raita. Albumin "the Dark Album" ilmestyessä se oli jäljessä aikaansa, punkin lyödessä itseään läpi. Nyt se on edellä aikaansa. 

Confutatis Mozartin Requiemista. Baijerin radio-orkesteri ja kuoro, joht. Leonard Bernstein

Lacrimosa on ilmiselvästi kaunein osa Requiemista, mutta Confutatis on kuumeisin ja dramaattisin. Siinä Mozart nostaa viimeisen kerran päätään sairasvuoteeltaan, kun Lacrimosassa jo surraan poismennyttä neroa. Sen vajaaseen kolmeen minuuttiin mahtuu koko maailma hetkellisestä suvannosta epätoivoiseen amok-juoksuun. Confutatis täytyy pitää liikkeessä, jotta se saavuttaisi suurimman tehonsa. Bernstein isosta kalustostaan huolimatta pitää teoksen miltei painottomana.

Gustav Mahler: Sinfonia no 7. Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri joht. Bernard Haitink

Haitinkilla on maine asiallisena ja hillittynä tulkitsijana. Joulukonserttien sarja Kerstmatinees sisältää joitakin kaikkien aikojen parhaita Mahler-taltiointeja, ei vain Haitinkilta vaan keneltä tahansa. Ne ovat intensiivisempiä kuin Haitinkin studiolevytykset, ja parhaita ovat 2., 3., 7. ja 9. sinfonia. Seitsemännessä sinfoniassa orkesteri soittaa kuin tulessa, ja varsinkin vaskipuhaltimet soittavat todella purevasti.  

Edward Elgar: Gerontiuksen uni. Hallé-orkesteri ja solistit joht. sir John Barbirolli.

En usko, että tätä puolitoistatuntista kantaattia on esitetty montaa kertaa Suomessa ennen kevättä 2024. En ymmärtänyt olla itse paikalla tässä harvinaislaatuisessa tilaisuudessa, mutta se arvosteltiin yhdeksi Musiikkitalon 13-vuotisen tähänastisen historian huippuhetkistä. Sen verran kuuntelin sitä Areenasta, että uteliaisuuteni heräsi ja päätin hankkia siitä levytyksen. Tällä kertaa en tehnyt itselleni tavanomaista laajamittaista vertailua, vaan uskoin alusta alkaen, että Elgar-spesialisti Barbirolli hoitaa homman. Ja tässä tapauksessa hän hoitaa sen niin, että epäilen levytyksen olevan jopa itse teosta paremman. Yleensä aika rupinen Manchesterin Charles Hallé -orkesteri soittaa täysin teokseen uskoen, intohimoisesti ja purevasti. Solistit - Richard Lewis ja Kim Borg ovat erinomaisia, mutta Janet Baker - joka vakuuttaa laulajana minut koko ajan ja aina vain enemmän - tekee tässä yhden elämänsä suurista osista. Postikuluineen noin vitosta ei voisi paremmin investoida.

Johannes Brahms: Sinfonia no 4. Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, joht. Eduard van Beinum

Olen metsästänyt oikeastaan noin vuodesta 2016-2017 lähtien ihannelevytystä Brahmsin nelosesta, joka ei olisi Klemperer (joka on minulle mittapuu). van Beinumin Brahms on sonorista, sykkivää, eteenpäinmenevää, verevää. Sanalla sanoen: siinä yhdistyy Toscaninin imu, Szellin unkarilainen punaviinillisyys, Walterin hellyys ja Abbadon täyteläisyys. van Beinumin Brahms on koko lailla täydellistä.

Joseph Haydn: Sinfonia no 48 "Maria Theresia". SWR-sinfoniaorkesteri (Baden-Baden), joht. Hans Rosbaud

Tämän sinfonian ensiosa on harvinaisen hauskalla tavalla äkkiväärä rivitanssi. Aivan ihanteellista levytystä hyllystäni ei löydy: Neville Marriner on turhan sivistynyt, Adam Fischer liiankin äkkiväärä, Trevor Pinnockin kirkas saundi ei oikein tähän istu ja Hans Rosbaud taas on sinfonisen painokas ja vakava. Valitsen kuitenkin Rosbaudin, joka lämpenee hitaammin kuin muut tarjollaolevat kapellimestarini. Hän tarjoaa vakaan perustempon ensiosaan, ja sen ansiosta miltei joka suuntaan kaatuilevat tanssijat pysyvät pystyssä. 

Richard Wagner: Götterdämmerung, 3. näytös: Starke Seite schichtet mir dort. Kirsten Flagstad ja Lontoon filharmonia-orkesteri, joht. Wilhelm Furtwängler

Tässä vajaassa kahdessakymmenessä minuutissa toteutuu "minikoossa" Wagnerin pitkä linja, ja Furtwängleriä paremmin sitä on vaikea käsittää. Ja Flagstad oli monien silmissä ultimaattinen Wagner-sopraano. Jännitys ja pitkä linja - jota tämä otos tuntuu kantavan koko edeltävän 14-15 tunnin verran, koko Ringin painoa - ei herpaannu tässä eeppisessä otoksessa hetkeksikään.

Anton Webern: 6 kappaletta orkesterille. Leipzigin radio-orkesteri, joht. Herbert Kegel

Herbert Kegel tekee tästä kulmikkaasta, urbaanista, hämäryyden musiikista salaperäistä ja äärimmäisen ekspressiivistä, ja musiikin kauhutunnelma tuo mieleen Murnaun ja Wienen elokuvat. 4. osassa Sehr mässig bassoklarinetit ja sordinoitut trumpetit tuovat mieleen Gil Evansin ja Miles Davisin. Aivan yhtä hyvin olisin voinut nostaa esille Passacaglian, joka on ylikypsää romantiikkaa, ja noin 7-10 minuutin kohdalla musiikki ei voisi karmivalla tavalla ekspressiivisemmäksi mennä. Musiikki on niin ylikypsää, että se suorastaan mätänee rappiossaan; kuitenkin se on samanaikaisesti sekä karmivan raakaa että valtaisen verevää. Yhtäältä se on herkän ja hämyisen sensuellia, toisaalta raakaa ja salaperäisellä tavalla intohimoisen eroottista, jopa vaarallista. Kegel lienee kaikkein paras Wienin toisen koulukunnan musiikin tulkki, jopa edellä Gieleniä, Boulezia, Dohnanyitä, Sinopolia ja Karajania. 

Ludwig van Beethoven: Jousikvartetto no 10 (op 74) "Harppu". Talich-kvartetti

Yksi suosikkijousikvartetoistani, jonka ensiosan jälkipuolisko on varsinaista amok-juoksua. Talich-kvartetti soittaa äärimmäisen irtonaisesti, herkästi ja erottelevasti: heillä jokainen soitin kuuluu erikseen. Beethovenin jousikvartetot ovat elinikäinen taival, ja nyt siltä taipaleelta alkaa jo erottumaan joitakin etappeja, viiden kokonaislevytyksen ja Buschien jälkeen. 

Johannes Brahms: Muunnelmia alkuperäisestä teemasta, esittää Julius Katchen

Muunnelmateokset eivät yleensä ole leipälajini, Diabellia ja Goldbergia ja Brahmsin Haydn-muunnelmia lukuunottamatta. Julius Katchenin definitiiviseksi sanottu Brahmsin pianomusiikin kokonaislevytys sisältää historian hienoimman levyllisen Brahmsin pianomuunnelmia, jonka kruununjalokivi ovat Muunnelmat alkuperäisestä teemasta. Katchen onnistuu ylläpitämään mielenkiinnon koko 17-minuuttisen ajan.

Igor Stravinski: Tulilintu-sarja. Berliinin radio-orkesteri, joht. Lorin Maazel

Maazel oli nuorena varsinkin värikkäiden ja virtuoosisten partituurien loistava tulkki, ja nyt onnistuin löytämään ikivanhan Oskar Friedin levytyksen ohella ihanteellisen uudemman levytyksen (1958!) tästä teoksesta, joka kuuluu aivan omien suosikkiteoksieni terävimpään kärkipäähän. 

Wolfgang Amadeus Mozart: Gran Partita. Wienin filharmonikot, joht. Wilhelm Furtwängler

Tässä vuodelta 1947 peräisin olevassa, ikäkaudekseen teknisesti erittäin hyvässä äänityksessä Furttis nautiskelee. Suuri orkesteri, suuren säveltäjän mestariteos, suurensuuri kapellimestari. Levytyksessä ei ole mitään furtwänglerismejä - joita sinänsä rakastan - vaan se on täysin suora, streitti: Wienin filharmonikkojen puhaltimet soittavat tämän suurenmoisen mestariteoksen, jota Amadeus-elokuvan mieleenpainuvimpiin kuuluvassa kohtauksessa kuunteleva Salieri tajuaa, että toiselle on taivas auki, hänelle ei. Teoksen kolmas osa on siis se Salierin Amadeuksessa kuulema, ja sen lähemmäs taivasta musiikissa ei olla päästy. 

Zoltan Kodaly: Galantalaistanssit. Berliinin RIAS-orkesteri, joht. Ferenc Fricsay

Silloin kun kyse ei ole itselle aivan kaikkein keskeisimmästä musiikillisesta ohjelmistosta, niin silloin kannattaa kuunnella sellaisia esityksiä, jossa esiintyjät ovat mahdollisimman vakuuttuneita ohjelmiston arvosta. Tässä tapauksessa ovat. Fricsay tunsi Kodalyn, eikä vain tuntenut, vaan opiskeli muun muassa hänen ja Bartokin johdolla (myös hänen Bartok-levytyksensä ovat ylittämättömiä) ja nyt näillä vuosirenkailla kuunnellessani ymmärrän, miksi vasta konserttimusiikkiin varovaisesti radiota kuunnellen tutustuvana teini-ikäisenä olin kerran merkinnyt tämän jännittävän teoksen muistiin hankittavien listalle.

Ludwig van Beethoven: Pianokonsertto no 1. Emil Gilels ja Tsekkiläinen filharmonia, joht. Kurt Sanderling

Nuori (41-vuotias) Gilels on ollut hyvin ketterä pianisti, mitä hänen karhumaisesta olemuksestaan voi olla vaikea uskoa. Gilels ja Sanderling tekevät puhdistuksen näille minulla hyvin paljon soineille kappaleille, tai itselleni korvienpuhdistuksen. Kokonaislevytystä piti jonkin verran metsästää (sillä sellainen näiltä voimilta löytyy Ludwigin pianokonsertoista paremmin tunnettujen Leopold Ludwigin ja George Szellin kanssa tehtyjen syklien lisäksi), mutta se maksoi vaivan. Ja Tsekkiläinen filharmonia on yllättävänkin ilmavasti äänitetty tässä 1957 Prahassa tehdyssä livelevytyksessä! 

Georg Muffat: Armonico tributo, sonata no 2. Leonhardt-consort, joht. Gustav Leonhardt

Jonkin verran muiden kuin barokkifriikkien unohtama Muffat on fantastinen säveltäjä. Muffatin musiikki tuo mieleen kovasti Purcellin, ja hän oli Purcellin ja Corellin aikalainen, sukupolvi ennen Bachia, Vivaldia, Händeliä ja Telemannia. Tämä sonaatti onnistuu olemaan samanaikaisesti rakenteeltaan mielenkiintoinen että tunnelmaltaan rauhoittava. 

Alban Berg: Sieben Frühe Lieder. Juliane Banse ja Staatskapelle Dresden, joht. Giuseppe Sinopoli

Nyt kun olen onnistunut murtamaan II Wienin koulukunnan koodin kuluvana syksynä, nämäkin laulut, jotka olen kyllä aiemmin kuullut ainakin silloin kun lainasin kaverini ison Abbado-boksin, uppoavat kuin veitsi voihin. Ne ovat tunnelmaltaan yllättäen lähempänä vaikkapa Ravelin Shererazadea kuin Mahleria. Niin tunnelmallista musiikkia, että tunnelma suorastaan tuoksuu. 

Ajankohtaisia säveltäjiä vuonna 2024: Brahms, Kodaly, Webern, Monteverdi, Sostakovits, Beethoven, Mozart

Eniten vuonna 2024 kuuntelemiani muusikoita: Herbert Kegel, Charles Münch, Ferenc Fricsay, Eduard van Beinum, Christoph von Dohnanyi, Gidon Kremer, Lars Vogt, Hans Rosbaud, Wilhelm Furtwängler, John Barbirolli

Parhaat levyt vuonna 2023

Vuoden musiikillinen pääprojektini oli kyllä Brahmsin pianomusiikki. 90-luvulla lähtökohtiani tähän musiikkin olivat Wilhelm Backhausin ja Arthur Rubinsteinin tulkinnat ja tämän vuoden projektiin lähdin Radu Lupun paaluttamana; tämän vuoden aikana kirjastoni on rikastunut Stephen Kovacevichin, Helene Grimaudin, Emil Gilelsin, Julius Katchenin, Rudolf Firkusnyn, Garrick Ohlssonin ja Glenn Gouldin levytyksillä. Gould pakotti minut ottamaan vielä kerran aivan uuden näkökulman tähän musiikkiin. Gould oli ikään kuin korvienpuhdistaja, taulun puhtaaksipyyhkijä. 

Brahmsin pianomusiikin lisäksi yritin kovasti ottaa haltuun Schubertin pianomusiikkia, osittain siinä onnistuenkin. Syksyllä minulla oli brittiläisen musiikin kausi, jolloin Elgar avasi salojaan lisää, ja Walton ja Delius raottuivat. Kevättalvella kuuntelin paljon Rafael Kubelikia ja Mozartin viulusonaatteja ja keväällä koin tarvetta yrittää uudistaa suhdettani Händelin orkesterimusiikkiin, jossa olen ollut ohjelmiston minulle yli 30 vuotta sitten esitelleen Trevor Pinnockin varassa näihin päiviin. Muutama itselleni uusi ooppera avautui minulle vuoden aikana; Myyty Morsian ja Fidelio etunenässä. Carl Nielsen tuli myös aikaisempaa tutummaksi.

Ludwig van Beethoven: Missa Solemnis. Solistit ja Philharmonia Orchestra, joht. Otto Klemperer

Yllättävää kyllä: vaikka olen pitkän linjan vannoutunut klempereriaani, törmäsin tähän legendaariseen levytykseen vasta nyt. Ja millainen levytys se onkaan! Klempereriä syytetään usein verkkaisuudesta, mutta tässä on imua, draamaa, potkua ja voimaa enemmän kuin useimmissa levytyksissä yhteensä.

Johannes Brahms: Intermezzo nro 2 op. 117. Radu Lupu

Minulla on alkuvuodesta ollut kausi, jolloin Brahmsin pianomusiikki puhutteli. Kuuntelin omistamiani levytyksiä mm. Gilelsiltä, Natilta, Backhausilta ja Rubinsteinilta, mutta maksimaalisen tunnelman tarjoaa romanialainen, viime vuonna kuollut arvoituksellinen Radu Lupu. Lupu antaa jokaiselle fraasille aikaa, vaikkakaan ei tapa musiikkia kuoliaaksi kuten hänen maanmiehensä Celibidache välillä teki. Onneksi hankin Lupun kootut levytykset viime talvena, poikkeuksellisesti lähes tutustumatta niihin ennen ostopäätöstäni, sillä nyt ne kolahtivat. Kertakaikkisen hienoa ja herkullista soittoa ovat Lupun molemmat Brahms-levyt, jotka lienevät myös markkinoiden kaksi hienointa Brahms-soolopianolevyä.

Georg Friedrich Händel: Concerto grosso op. 3 no 2. Mainzin kamariorkesteri, joht. Günter Kehr

Olen tullut toimeen, elänyt 32 vuotta Trevor Pinnockin johtaman the English Concertin esittämän Händelin orkesterimusiikin kanssa siinä määrin, että en usko montaakaan äänilevyä elämässäni kuunnelleen niin paljoa. Sitten mieleeni tuli, että kun kyse on minulle niin keskeisestä materiaalista, pitäisikö siitä olla joku toinenkin näkemys kuin Pinnockin sinänsä definitiivinen versio. Kuuntelin mm. Yuli Turovskin johtamaa I Musici di Montrealia, Karl Richteriä ja Münchenin Bach-orkesteria ja Neville Marrinerin johtamia The Academy of St. Martin in the Fieldsiä. Kehr on unohduksiin jäänyt kapellimestari, johon törmäsi aika usein vielä 80-luvulla, mutta läheskään kaikkea hänen tekemisiään ei olla edes siirretty cd-muotoon. Kehrin bändi on siinä mielessä "tyylinmukainen" (mitä ihmeessä sitten tarkoittaakaan), että kyseessä on kuitenkin kamariorkesteri eikä sinfoniaorkesteri, mutta soitto on etenkin adagio-osissa vähäsen makeaa alkuperäissoittimien kanssa kasvaneelle. Mutta häpeämättömän iki-ihanaa. Sellaisena se tarjoaakin nimenomaan erilaisen vaihtoehdon Pinnockin soittajistolle.  

Ludwig van Beethoven. 9. sinfonia. Solistit ja Baijerin radio-orkesteri kuoroineen, joht. Rafael Kubelik

Kun Furtwängler tekee Beethovenin yhdeksännestä sinfoniasta elämän ja kuoleman kamppailun, jossa teesi ja antiteesi taistelevat lopun apoteoosiin saakka, Kubelik sen sijaan korostaa teoksen toivonsanomaa. En ole koskaan kuullut Beethovenin yhdeksäistä, jossa teos on toivon sanoman sävyttämä heti alusta alkaen.

Johannes Brahms: 4. sinfonia. Clevelandin orkesteri, joht. George Szell

Gronowin ja Saunion Äänilevyn historian vanhemmassa painoksessa nostettiin tämä levytys erityisesti esiin esimerkillisenä romanttisen sinfonian tulkinnasta. Tämä levytys, jota ensin pidin makuuni liian viileänä, on kasvanut kerta kerralta. Siinä on jotenkin sellainen tunnelma, että tämä riipaiseva, melodinen ja sykkivä teos soitattaa itsensä. Ja jos se näin tekee, sonorisemmin sitä on vaikea tehdä. Ja silloin kun soitto on näin valtavan sonorista, riipaisevuus tulee jo sonorisuuden sivutuotteena. 

Anton Bruckner: 7. sinfonia. SWR-radio-orkesteri (Baden-Baden), joht. Hans Rosbaud

Tämä myyttinen levytys on monille ollut ensimmäinen kosketus Brucknerin musiikkiin. Se on myös yksi harvoja Rosbaudilta (kuoli 1962) jääneitä stereotaltiointeja. Se on myös täysin maineensa veroinen; tunnelma on äärimmäisen intensiivinen, ja siltikin tulkinnasta jää jotenkin "objektiivinen" vaikutelma. Rosbaud käyttää varsin joutuisaa tempoa. Harvinaisen riipaiseva ja verevä taltiointi tästä riipaisevasta teoksesta.

Modest Mussorgski: Näyttelykuvia. Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Rafael Kubelik

Tämä sotaratsu ei koskaan ole kuulunut suosikkeihini, mutta tämän harvinaisen koherentin tulkinnan, joka on äänityksenä parasta varhaista monoajan hifiä, kuuntelee nautinnokseen ennen kaikkea Chicagon sinfoniaorkesterin suurenmoisen vaskiosaston takia. 

Richard Wagner: Parsifal. Karl Muck

Viime kevättalvesta löysin Knappertsbuschin, mutta tämä on kaikkein lähinnä "autenttisuutta", jos sellaisesta voi musiikin kohdalla puhua. Ajankohtaan nähden yllättävän hyvä (1927-28) levytys Parsifalin katkelmista on äärimmäisen tunnelmallinen, ja esimerkiksi kellot on tuotu todella eteen niin että ne vanhassakin äänityksessä kuuluvat. 

Antonin Dvorak: Sinfonia no 9 "Uudesta maailmasta". Berliinin filharmonikot, joht. Ferenc Fricsay

90-luvun alussa luin, että Dvorakin sinfonia "Uudesta maailmasta" olisi koko ohjelmiston levytetyin sinfonia, ja tämä on sen definitiivinen levytys ja samalla yksi historian parhaista minkään sinfonisen teoksen levytyksistä. Nämä todelliset klassikot elävät ikuisesti, ja aina välillä niihin on pakko palata. 50-luvun loppupuolen äänitys on erittäin onnistunut, puupuhaltimet erottuvat ennen kuin Karajan hautasi ne jousien alle ja vasket ovat kuin tulessa. Harvoin Berliinin filharmonikot kuulostavat näin innoittuneelta. Fricsayllä on joitakin jänniä ritardandoja, mutta ne vain maustavat esitystä viehättävästi. 

Jean Sibelius: Satu. Lontoon Filharmonia-orkesteri, joht. Vladimir Ashkenazy

Satu oli varhainen suuri Sibelius-suosikkini aikoina, jolloin Sibeliuksen sinfoniat menivät vielä yli horisonttini. Ehkä ei vähiten siksi, että olin tuolloin, 16-17 -vuotiaana ihastunut erääseen Satuun. Nuoruusvuosieni jälkeen Satu jäi minulla pitkäksi aikaa taka-alalle, mutta teos ajankohtaistui jouluksi hankkimani Kurt Sanderling -paketin myötä. Ashkenazy tarjoaa Sadusta ihannelevytyksen, jossa on mystistä tunnelmaa, loistava äänitys ja Filharmonia esittelee parasta virtuositeettiään.

Wolfgang Amadeus Mozart: Prahalainen (38.) sinfonia. Pariisin oopperaorkesteri, joht. Carl Schuricht

Schurichtin Mozart on äärimmäisen vitaalia ja rivakkaa, jopa siinä mitassa, että varsinkin ensimmäisessä osassa mennään miltei nenilleen. Hyvin virkeää ja piristävää kuultavaa; musiikki pirskahtelee ja ikäänkuin räjähtää kaiuttimista ulos.

Ludwig van Beethoven: Fidelio. Covent Gardenin oopperakuoro ja -orkesteri, joht. Otto Klemperer

Joskin Klempererin studiolevytys on monien mielessä se ultimaattinen Fidelio, niin Covent Gardenin esitys vuosi ennen studiolevytystä on legendaarinen. Siinä on monien mielestä parempi laulajisto (kaksi samaa laulajaa on myös studiolevytyksessä) ja intensiivisempi tunnelma. Leonore II -alkusoiton aikana Klemperer oli noussut seisomaan; mahtaneeko karvojanostattava intensiteetti johtua tästä.

Georg Friedrich Händel: Ilotulitusmusiikkia. Berliinin filharmonikot, joht. Rafael Kubelik

Olen tottunut kuulemaan Händelin orkesterimusiikin pääasiassa pienellä kokoonpanolla, alkuperäissoittimin, kiitos omaksi Vanhaksi testamentikseni kutsumani Trevor Pinnockin johtaman the English Concertin levyttämien Concerto grossojen, joista olen pääsemättömissä, mutta Ilotulitusmusiikkiin kaipaan suureellisempaa otetta. Isosta orkesterista tulee juhlallisempi olo. Kun Karl Richterin ja Münchenin Bach-orkesterin taltiointia ei ole saatavilla, niin lähinnä sitä, mutta vieläkin isommalla soinnilla ovat liikenteessä Kubelikin johtamat Berliinin filharmonikot. Ja erinomaisella tyylillä, ei mitään karajanilaista sointimattoa.

Carl Nielsen: Saul og David. Kuninkaallinen Tanskan radio-orkesteri ja solistit, joht. Thomas Jensen

Kohokohta tanskalaislevy-yhtiö Danacordin laajassa historiallisten Nielsen-äänitysten boksin levytyksissä. Sain itselleni aiemmin hahmottomaksi jääneen Nielsenin musiikin haltuuni, ja Saul og David on todella kummallista musiikkia. Jotenkin pyörivää ja pyörryttävää. Thomas Jensen kuuluu olleen kansainvälisen luokan kapellimestari, vähintäänkin puoli päätä pitempi muita saman sukupolven tanskalaiskapellimestareita.

Frederick Delius: Paris. BBC:n sinfoniaorkesteri, joht. Andrew Davis

Brittiläisen musiikin sydämenasiakseen ottanut ystäväni on ehdotellut minulle useasti Deliuksen musiikkiin tutustumista. Tähän saakka olen pitänyt sitä muodottomasti vellovana maisemamattona, juuri sellaisena kuin englantilaista musiikkia kliseisesti pidetään. Andrew Davis kuitenkin tekee tälle tunnelmalliselle musiikille maksimaalisesti oikeutta. Siinä on särmääkin, ja aineksia vaikka mistä: on Griegiä, Sibeliusta, Richard Straussia, Debussytä ja jopa Gershwiniä. Sekä soitto että varsinkin äänitys ovat 10/10 luokkaa tässä yhden levyn ihanteellisessa Delius-johdannossa, joka sisältää suurimman osan Deliuksen tunnetuimmista kappaleista.

Bedrich Smetana: Myyty morsian. Tsekkiläinen filharmonia ja solistit, joht. Zdenek Kosler

Jo Dvorakin sinfonialevytyksistään minulle tuttu Kosler on aliarvostettu kapellimestari, ja tsekkiläisten sointi vielä 1981 oli kansallinen ja idiomaattinen. Kosler tarjoilee tasapainossa rustiikkia sointia ja piiskaavaa rytmillistä tarkkuutta. Ja kyllähän ooppera kuuluu kuulla alkukielellä, ei englanniksi (Mackerras) tai saksaksi (Suitner), ja tämä lopullisesti käänsi valintani Koslerin puoleen. 

Johann Strauss nuorempi: Lepakko-alkusoitto. Berliinin filharmonikot, joht. Erich Kleiber

Ehkä kaikkien aikojen paras ooppera- ja Beethoven -kapellimestari Erich Kleiber saattoi olla myös ylittämätön Strauss-johtaja. En tarkoita Richard Straussia, vaikka hänen Ruusuritarinsa Kleiber tekikin laittamattomasti. Ehkä hieman yllättävää on, että tiukka klassikko Kleiber venyy tällaiseen tanssillisuuteen. Kleiber on taltioinut Strauss-sikermää yhteensä reilun kahden tunnin verran niin Wienin kuin Berliininkin filharmonikkojen kanssa, ja äänitykset vuosilta 1928-1933 ovat ihmeellisen hyviä. 

Ludwig van Beethoven: Sinfonia no 3 "Eroica". Konservatorion konserttiseuran orkesteri, joht. Carl Schuricht

Tätä Beethoven-sykliä on pidetty sympaattisena, mutta nyrpistelty ranskalaisorkesterille. Ei kannattaisi. Heillä on energiaa kuin pienessä kylässä ja aivan omansa, nasaalisten puupuhaltimien johtama soundi. Ja esityksessä on kaikki Toscaninin tulisuus, lisättynä Bruno Walterin humanismilla. Mahtava esitys!

Franz Schubert: Impromptu no 3 D. 899. Wilhelm Kempff

Kempff tekee sen taas; kuten vanhoissa Liszt-äänitteissään, tästä on karsittu kaikki turha. Ikäänkuin Kempff piilottelisi virtuositeettiaan. Sen asemesta esillä on pohdittua, suorastaan filosofista pianismia, punnittua puhetta, jossa jokainen ääni merkitsee. 

Claude Debussy: Nokturnit. Bostonin sinfoniaorkesteri, joht. Claudio Abbado

Debussyn Nokturnit ovat yksi kaikkein suurimpia suosikkisävellyksiäni, ja olen löytänyt nyt sen definitiivisen tulkin, vaikka vallan erinomaisia ovat myös mm. Cantelli, Tilson Thomas, Haitink, Monteux ja van Beinum. Bostonin sinfoniaorkesteria on sanottu maailman parhaaksi ranskalaisorkesteriksi, ja sillä onkin pitkät, katkeamattomat perinteet ranskalaisen musiikin esittämisestä Koussevitskin ja Münchin kautta Abbadoon ja Ozawaan. Abbadon Nokturnit sykkivät hienopiirteisesti ja tuoksuvat kuin kesäyö. Maagista. 

Arthur Honegger: Sinfonia nr 3 "Liturginen". Berliinin filharmonikot, joht. Herbert von Karajan

Monille voi tulla yllätyksenä, että noin 800 levytystä tehneen Herbert von Karajanin useimmat parhaat levytykset ovat germaanisen ydinohjelmiston ulkopuolelta. Honeggerin sinfoniat numerot 2 ja 3 Karajan vaati saada levyttää, ja on helppo ymmärtää, miksi. Kaikesta kuuluu poikkeuksellisen kiihkeä vakuuttuneisuus, ja Karajanin mössöjousilegatosoinnista ei ole tietoakaan; tässä motorisessa ilotulituksessa räikyvät niin vasket kuin puupuhaltimetkin todella epätoivoisesti. Jos et ole koskaan kuullut mitään Honeggeria, kuuntele tämä. Honeggerin motorisuudessa ja kirpeydessä on annos Prokofievia. 

Richard Strauss: Vier Letzte Lieder. Elisabeth Schwarzkopf ja Lontoon sinfoniaorkesteri joht. George Szell

Jotkut levyt ovat klassikkoja, syystä. En ole vertaillut mitenkään kattavasti tämän historian riipaisevimman rakkaudentunnustuksen levytyksiä - Strauss sävelsi sen kiitokseksi elämänmittaisesta rakkaudesta vaimolleen Paulinelle - mutta tämä on täydellinen. Siinä on kamarimusiikillista herkkää toisensa kuuntelua, äärimmilleen hallittu dynamiikka ja väritys, josta Debussy voi nähdä vain unia. Tätä on täysin mahdotonta kuunnella kyyneltymättä.

Johannes Brahms: Serenadi no 1. Hans Rosbaud

On hyvin vaikea määritellä, mikä tekee Hans Rosbaudin taiteesta yleensä niin vakuuttavaa. Brahmsin Serenadin Rosbaud piirtää täysipainoiseksi musiikiksi, sinfonioiden veroiseksi, ja tavallisesti hyvin vakava Rosbaud löytää kerrankin musiikista hymyä (samoin kuin Haydnistakin). 

Jean Sibelius: Sinfonia no 4. Hans Rosbaud

Minuun ovat aiemminkin vedonneet vallitsevasta traditiosta poikkeavat vaihtoehtonäkemykset Sibeliuksen neljännestä. Aiempi suosikkini oli Ernest Ansermet, joka teki tästä kosiskelemattomasta, miltei raa`sta teoksesta ranskalaistyylisesti koloristisen; Rosbaudkin suorastaan pakottaa kuuntelemaan, etenkin kolmatta Il tempo largo -osaa. Rosbaud tekee sen erittäin hitaasti. Muuten tämän poikkeuksellisen ja upean esityksen sanalliseen analysointiin ei alkeellinen amatöörimusikologinen osaamiseni anna eväitä.

Antonin Dvorak: Sinfonia no 6. Clevelandin orkesteri, joht. Christoph von Dohnanyi

Dohnanyi on levyttänyt Dvorakin sinfonioista vain neljä viimeistä, ja kuudes sinfonia on kolmen viimeisen sinfonian veroinen mestariteos. Dohnanyi toteuttaa alleviivaamatta ilman silmiinpistävän omintakeisia painotuksia teoksen pilkulleen; loistava äänitys nostaa esiin jopa yleensä jonkin verran pimentoon jäävät lyömäsoittimet, ja Dvorakin usein korkeintaan keskinkertaiseksi sanottu orkestraatio kuulostaa kerrankin hyvin osuvalta puupuhaltimineen. "Vain musiikkia", mutta soitto ja äänitys ovat 11/10. 

Christoph Willibald Gluck: Orfeus ja Euridice. Lamoureux-orkesteri ja Ensemble Vocale Roger Blanchard. Leopold Simoneau, Suzanne Danco, Pierrette Alarie; johtaa Hans Rosbaud

Tämä levytys panee miettimään autenttisuuden käsitettä ja stereoäänityksen tuomaa lisäarvoa. Tämä 1957 tehty monolevytys ei ainakaan minua pane kaipaamaan stereoäänitystä, sillä siitä kuuluu aivan riittävästi; ponnekas orkesterisoitto ja persoonalliset, loistavat solistit. Tässä ollaan musiikin ytimessä, ja aivan erityisesti olen Simoneau-fani; hän laulaa myös Mitropouloksen kenties ylittämättömässä Berliozin Requiemien livetaltioinnissa. Ja Rosbaud. Hän lienee historian monipuolisimpia muusikoita, joka oli Gluckissa aivan yhtä vakuuttava kuin Mahlerissa tai ranskalaisessa orkesterimusiikissa. Tässä on nerouden kosketus.

Johannes Brahms: Intermezzo op. 117 no 3. Helene Grimaud

Enemmän kuin mitään muuta olen vuoden 2023 aikana kuunnellut Brahmsin pianomusiikista, ja siitä eniten opusta 117. Muistan kun 90-luvun kansikuvapianisti Helene Grimaudilta ilmestyi levyllinen Brahmsin myöhäistä pianomusiikkia, ja luin Gramophone-lehdestä Töölön kirjastossa, että Grimaudin levy jo tuoreeltaan rankattiin parhaaksi Brahmsin soolopianomusiikkia sisältäväksi levyksi. On helppo ymmärtää, miksi, kun nyt kuulen sen melkein 30 vuotta myöhemmin. Grimaudin soitto on poikkeuksellisen mielenkiintoista sen lisäksi, että hän toteuttaa musiikin tunnelmallisuuden maksimiinsa. Grimaud vaihtelee säestäviä ja pää-ääniä siten, että hänen ratkaisuihinsa kiinnittää huomiota musiikin lisäksi, huomaa, millaisia ratkaisuita Grimaud on tehnyt nostaessaan säestysääniä esille. 

Johannes Brahms: 10 intermezzoa, 4 balladia (op. 10), 2 rapsodiaa (op. 79), soittaa Glenn Gould

Irtonaisen polyfonian mestari Glenn Gould on jäänyt jälkipolville etupäässä Bach-tulkkina. Moni muusikko saavutti mielenkiintoisimpia tuloksia oman mukavuusalueensa tai ydinohjelmistonsa ulkopuolella; tästä Karajanin Honegger-levyn lisäksi erinomainen esimerkki on Gould Brahmsin parissa. Romanttiseksi Gouldin tyyliä ei voi sanoa tai hämyiseksi Radu Lupun tyyliin; omalla tavallaan Gouldin soiton luoma vaikutelma on kuitenkin aivan siinä tunnelmallisen keskittynyt kuin Lupullakin. Gould ei ole sonorinen taiteilija, mutta harmonioita hän nostaa todella kiinnostavasti esille. 

Vuoden 2023 tärkeimmät muusikot:

Hans Rosbaud, Rafael Kubelik, Radu Lupu, Andrew Davis, Erich Kleiber, Carl Schuricht, George Szell, Rudolf Firkusny, Otto Klemperer, Helene Grimaud

Bernardin muistolle

Tieto Bernard Haitinkin kuolemasta 92-vuotiaana eilen saavutti minut tänä aamuna. Bernard Haitink lienee tärkein musiikillinen kasvattajani Wilhelm Furtwänglerin ja Trevor Pinnockin ohella: Töölön kirjastosta keväällä 1993 lainaamani Mahlerin 4. sinfonia ja Brucknerin 7. sinfonia olivat ensituttavuuteni säveltäjiin (Mahleria olin joskus kyllä kuullut aiemminkin, mutta aika ei ollut kypsä).

Mahlerin ja Brucknerin lisäksi Haitink oli erinomainen ainakin Brahmsin, Debussyn, Sostakovitsin ja Tsaikovskin johtajana. Myös Bartokin orkesterikonsertossa Haitink yllättää; hänen otteensa vitaliteetti ei häpeä unkarilaisillekaan; virtuositeetista ei koskaan ollutkaan pulaa. Minulla ei koskaan ollut tilaisuutta kuulla hänen musisointiaan elävänä, mutta onneksi hän jätti jälkeensä jokseenkin valtaisen äänitearkiston, jota minullakin on varsin edustava otos.

Haitinkin johtamistyyliä pidettiin joskus hieman tylsänä. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän olen oppinut arvostamaan hänen johtamistaan. Se kestää aikaa. Vai voiko esimerkiksi Mahlerin kolmatta sinfoniaa tehdä juurikaan paremmin; tästä hyviä esimerkkejä ovat sekä hänen studiolevytyksensä 60-luvulta, joulukonserttien sarjasta Kerstmatinees 80-luvulta sekä tämän vuosituhannen puolella tehtyjen Baijerin radio-orkesterin äänite. 

Haitink oli myös erinomainen solistien yhteistyökumppani, mistä todistaa esimerkiksi hänen kaksi kokonaislevytystään Beethovenin pianokonsertoista; ensimmäinen Claudio Arraun ja toinen Murray Perahian kanssa. Haitink toimi useissa yhteyksissä maailman parhaaksikin mainitun Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin ylikapellimestarina 25 vuotta. 

Vaatimaton, itseään korostamaton Haitink piti viimeisen konserttinsa vasta vähän yli 2 vuotta sitten. Kiitos musiikista, maestro. 

Treasure trove of persuasive and charismatic musicianship

The German Amazon was probably by accident selling a 30 cd collection of the conductor Carl Schuricht's radio broadcast and concert recordings from Stuttgart for just 20 Euros. I had no recordings by him, and being aware of his reputation especially as a Beethoven and Bruckner conductor, this seemed an unbelievable bargain. However, my initial purchase attempt was unsuccessful and instead I was being re-directed to a German collection of Christmas carols (quite steep a price for one CD of such a thing, and I am not into underground curiosities of that sort). My interest had been awaken though, and I got fixated to the idea of getting this so that when retreating to a forest for two days, I listened through excerpts of the set and was convinced. Prior to my purchase, I already had listened through the set in toto.

After very extensive comparison I managed to get the set for a little more than 60 Euros. Even at that price, the deal is very enticing. I have learnt that whatever mr. Schuricht is conducting, he is never anything less than musical and there is a general conviction and a stamp of authority about his readings.

Sound of these German radio sources (1950-1966) is generally good for the period and nothing to be worried about if one is used to non-digital standards, mostly mono but some stereo or stereoish mono. That quality is hardly a surprise for anyone familiar with German radio sources; their sound engineers certainly knew their stuff. 

Not surprisingly, highlights in this set include some of his Bruckner (represented by five symphonies), especially the 4th symphony, a performance that is among the greatest recorded performances of the work and his surprisingly passionate Brahms. 

The Richard Strauss items are revelatory and in surprisingly good live stereo; Mahler is represented with his 2nd and 3rd symphonies, recordings that are not that well known. His Beethoven is better represented by his complete set from Paris, although especially the 7th symphony here has a strong fallout. That very cd has also a most enjoyable, clear-sighted Schubert fifth symphony, one of the loveliest symphonies in the whole repertoire. Schuricht's Schumann is very urgent, as the first and third symphonies here show.

This set introduced me to Reger, who still by Schuricht's time was a contemporary; after his last pupils and protegees (such as Schuricht) have passed away, his music hasn't been more than a footnote in history. Reger is represented here by two of his variation works; entertaining music, not great but fun to dip into occasionally. Reger lies somewhere between two giants, Brahms and Richard Strauss. Schuricht does both very convincingly, so small wonder that he is such a persuasive advocate of Reger).

There is a representative chunk of contemporary music of his time, most of which quite forgotten but with his eminent and authoritative musicianship Schuricht holds ones attention and makes this repertoire palatable (and the modern music selected for the set is not the most challenging for a casual listener as it is tonal).  For instance, the Theme and variations for baritone and large orchestra by Emil Reznicek is quite forgotten, but a delightful piece not far from Richard Strauss' idiom.

The violin concerto by Hermann Goetz is contemporary and also stylistically compatible with the Bruch concerto it follows. The Richard III overture by Robert Volkmann could be composed by Richard Strauss, only some 50 years earlier. 

Schuricht had a very wide range of repertoire. Still I guess no one would by this collection for Tchaikovsky or La Mer, or not even the perceptive musicianship of Schuricht could save the Tchaikovsky Romeo et Juliet.

If a single highlight of the set would be pinpointed, it would be his collection of Wagner opera excerpts, where Schuricht manages to cumulate tension better than just anyone; yet his style is almost chamber musiclike. Schuricht possessed a lithe touch; his conducting was barely ever heavy-handed. Schuricht maintains continuity and makes orchestra sing so that one barely registers that this is wordless Wagner. This is simply sensational stuff for the ages. One item that speaks loudest for the validity of his approach is Morgendämmerung und Siegfried's Rheinfahrt.

Playing of the SWR Orchestra of Stuttgart has its rough patches but is mostly eminently servicable, and the conviction of its conductor shows. The orchestra clearly adored their conductor. Generally Schuricht is more of a literalist tradition in the Toscanini, Erich Kleiber and George Szell school than the romantic school of Furtwängler and Jochum, albeit with a touch of warmth and humanity. Schuricht was revered among musicians in the same way as Bruno Walter or Rudolf Kempe.

For me one of the most important reasons for recordings to exist is documentation of historical performance practices. Schuricht had direct links to composers such as Reger, Strauss or Mahler, and therefore this set is to be cherished. For adventurous collectors of historical performances, I couldn't recommend more urgently. 

My review is also released at Amazon.de.

Itä-Saksan ihmeet

Rautaesiripun taakse jääneessä "Työkalusaksassa" oli monia hienoja muusikoita, jotka ovat jääneet suotta länsimaissa vähemmälle huomiolle. Kurtit Masur ja Sanderling lienevät tunnetuimpia; molempia olen kuullut livenä. Masur on levyttänyt esimerkiksi erinomaiset Mendelssohnin sinfoniat Leipzigin Gewandhaus-orkesterin kanssa, ja Prokofievin pianokonsertot Michel Beroffin kanssa ovat esimerkillisiä. Kuulemassani konsertissa - joka oli yksi Helsingin musiikkitalon, jonka nimeksi esitin Paavo Berglund -taloa, ensimmäisiä - Masur esitti Brucknerin seitsemännen ja Mozartin Linziläisen. Sanderling on vastuussa kahdesta suurimmasta kuulemastani sinfoniakonsertista; noin viiden vuoden välein 90-luvulla Helsingissä vieraillut Sanderling esitti yhdellä kerralla "Suuren" Schubertin C-duurisinfonian, ja toisella kerralla Brahmsin neljännen. Tämä Sostakovitsistakin tunnettu säveltäjän ystävä eli melkein 99-vuotiaaksi.

On muitakin. Esimerkiksi Brucknerin kuudennen ja Hindemithiä levyttänyt Heinz Bongartz (1894-1978) ja halpislevymerkki Brilliantin esiinkaivaman epätäydellisen, virtaviivaisen Bruckner-sarjan (numerosinfonioista 4-9) tehnyt Heinz Rögner (1929-2001). Franz Konwitschnyn (con Whiskey hänen väkijuomamieltymyksensä takia) maineelle on käynyt jonkin verran paremmin. Häneltä on Berlin Classicsin uudelleenjulkaisuna Eternan alunperin 50-luvun lopulla erinomaisesti äänittämä Beethoven-sykli, jossa on huomattava osa Otto Klempererin avuista ilman hänen omituisuuksiaan.

Herbert Kegel (1920-1990), joka päätti päivänsä oman käden kautta, teki muun muassa todella eteerisen, hienon levytyksen Schönbergin Gurreliederistä, ja tukun todella autenttisen kuuloisia, hysteriaa välttäviä, raaistavan vaikuttavia Sostakovits-levytyksiä, joita on äärimmäisen vaikea löytää. 

Günther Herbig (1931-), joka täyttää marraskuussa 90, olisi muutenkin edelleenkin aktiivinen, mutta saa nähdä, lopettiko koronaviruksen aiheuttama pakollinen esiintymiskatko hänen musisointinsa. Ensimmäinen asia, joka minulle Herbigistä tuli mieleen, oli Vesa Sirénin sinänsä erittäin ansiokkaasta Suomalaiset kapellimestarit -kirjasta mieleen jäänyt hieman antiklimaattinen luonnehdinta, jossa annettiin ymmärtää, että hänen johtamansa Toronton sinfoniaorkesteri oli päässyt hänen jäljiltään uinahtamaan, mutta hänen seuraajansa Jukka-Pekka Saraste herätti orkesterin ruususen unestaan. No, olen kuullut kymmeniä Sarasteen konsertteja, ja kaikesta suuresta kompetenssistaan huolimatta, olisin mieluummin kuullut rakastamani saksalaisen kantaohjelmiston Herbigin tarjoamana. Saraste on tainnut kyllä kypsyä merkittäväksi taiteilijaksi myös esimerkiksi Mahler-johtajana viime vuosikymmeninä.

Niin, takaisin Herbigiin. Herbig on tehnyt myös Berlin Classicin julkaisemana oikein hyvän Brahmsin sinfonioiden sarjan, ja vielä sitäkin paremman setin Haydnin lontoolaissinfonioita. Vielä niitäkin merkittävämpää on Herbigin Bruckner. Herbigin levytykset Stanislaw Skrowaczewskin orkesterina tunnetun Saarbrückenin radio-orkesterin (joka nykyään tunnetaan nimellä Deutsche Radio Philharmonie) Brucknerin viidennestä, seitsemännestä ja kahdeksannesta sinfoniasta ovat luultavasti 2000-luvun parhaita Bruckner-levytyksiä, ainoita kuulemiani viimeisen parinkymmenen vuoden levytyksiä, joissa ei yritetä tehdä Brucknerille mitään (kuten esimerkiksi Sarasteen 90-luvun fatfree-kuuria), vaan ne vain yksinkertaisesti ovat suurta musiikkia, levytyksiä, jotka vetävät vertoja Skrowaczewskin levytyksille, vitosen osalta ohittaen Stanislawin kirkkaasti). Niissä Deutsche Radio Philharmonieksi itsensä muuttanut orkesteri soittaa vielä suurenmoisemmin kuin Skrowaczewskin aikana. Mitenköhän Pietari Inkinen pärjää tämän loistavan, vaikkakin hieman tuntemattomamman soittajiston kanssa? 

Itäsaksalaistaustaisten kapellimestareiden levytysten löytämiseen pitää nähdä jonkin verran vaivaa, sillä suuret levy-yhtiöt, kuten EMI, Deutsche Grammophon, RCA, Decca ja Philips karttoivat heitä EMI:lle ja Philipsille levyttänyttä Masuria ja RCA:lle levyttänyttä Sanderlingia lukuunottamatta. Berlin Classics on tehnyt kulttuurityön julkaisemalla joitakin itäsaksalaistaustaisia muusikoita, kuten Kegeliä, Konwitshcnyä ja Herbigiä. Vielä kun Kegelin historian parhaisiin kuuluvat Sostakovitsit saisi julkaistua uudelleen.

Vuoden 2020 parhaat levyt

Anton Bruckner: Sinfonia no 5. Wienin filharmonikot, johtaa Otto Klemperer

Klemperer esityttää Brucknerin viidennen harvinaisen koherenttina, jäsentyneenä, jäntevänä kokonaisuutena, jonka status yhtenä suurimmista sinfonioista tulee tässä erittäin selväksi. Sen lisäksi tämä varsin hyvä 60-luvun liveäänitys on jännittävämpi kuin Klempererin studiolevytykset yleensä ovat. Tässä teos todellakin kulkee loogisesti valtaisaa loppunostatustaan kohden, tai niin loogisesti kuin se on mahdollista. Klemperer on siirtänyt tässä maskuliinisenkarhean sointinsa Lontoosta Wieniin. 

Anton Bruckner: Sinfonia no 6. WDR-sinfoniaorkesteri, johtaa Günter Wand

Brucknerin kutonen, jonka yhdistän edelleenkin ensirakkauteni päättymisestä seuranneeseen surussa kieriskelemiseen, oli minulle pitkään yhtä kuin Otto Klemperer. Joskus on hauskaa huomata löytävänsä joidenkin levytysten arvon vasta myöhemmin, ja hauskinta on kun ne levytykset löytyvät omasta hyllystä. Wandin levytys on elävässä ja miltei äkkiväärässä temponkäsittelyssään mahdollisimman tehokas antiteesi vakaalle Klempererille. 

Anton Bruckner: Sinfonia no 7. Dresdenin valtionorkesteri, johtaa Herbert Blomstedt 

Tämän paremmin ei Brucknerin seitsemättä sinfoniaa ole mahdollista soittaa, eikä oikein äänittääkään. Tämä levytys nautti kulttimainetta varhaisella digitaalisella kaudella, mutta on sittemmin ollut viimeiset 20 vuotta hankalasti saatavissa. Onneksi se on nyt julkaistu uudestaan myös erinomaisen 4. sinfonian kanssa. Jos Brucknerin seiskan haluaisi esitellä säveltäjää aikaisemmin tuntemattomalle, tämä olisi ihannelevytys riipaisevan kauniina. Tai miksei tämä levytys voisi sopia vaikka ensiesittelyksi koko säveltäjästä.

Gustav Mahler: Sinfonia no 3. Lontoon filharmoninen orkesteri, johtaa Klaus Tennstedt

Parhaat esimerkit kulttimainetta ainakin Englannissa nauttivan Klaus Tennstedtin taiteesta ovat livetaltiointeja. Tämä on paljon intensiivisempi kuin hänen studiolevytyksensä, kuin yksi raivokkaan intensiivinen purkaus, mikäli sadan minuutin teosta voi pitää "yhtenä" purkauksena. Joka tapauksessa tästä syntyy yksi päättäväinen, kärventävän intensiivinen kaari toisin kuin studiolevytyksistä, joista ei oikein aina tiedä, mihin Klaus tähtäsi, ja mikä yllättävintä, Tennstedt soitatutti runsain mitoin keräilemäni Kolmosen minulle ainakin hetkeksi kuin uuden sinfonian.

Gustav Mahler: Sinfonia no 5. Baden-Badenin radio-orkesteri, johtaa Hans Rosbaud 

Joissakin levytyksissä on mystisesti sellainen tunnelma, että niissä ollaan päästy poikkeuksellisen lähelle teoksen ydintä, tai vaikka mitään salaisuuksia niissä ei paljastettaisikaan, ainakin teos kuulostaa hieman erilaiselta niiden jälkeen. Rosbaudin vitonen - jossa muuten on ihan hyvä vuoden 1951 äänitys - on sellainen. Rosbaudin näkemys on koherentti, vakava, jopa äkäinen. Tässä menee kaikki oikein, vaikka Rosbaud näyttääkin teoksen täysin eri valossa kuin vaikka Barshai, Barbirolli tai Leinsdorf.

Gustav Mahler: Sinfonia no 6. Baden-Badenin radio-orkesteri, johtaa Michael Gielen

Mahlerin kutonen oli Gielenille erittäin keskeinen teos, mistä osoituksena hän levytti sen kolmeen kertaan. Nyt kuuntelussa on hänen Mahler-kokonaislevytykseensä kuuluva levytys, joka on Gielenille ominaiseen tapaan analyyttinen, erittelevä ja miltei inhorealistinen. Mitään, mitä teoksen partituuriin kuuluu, Gielen ei jätä läpivalaisematta, ei edes rivivälejä. Täysin toisenlainen kuin toinen minulle uudempi referenssilevytys eli Currentzis. Baden-Badenläiset soittavat lähes satumaisesti.

Gustav Mahler: des Knaben Wunderhorn. Maureen Forrester, Heinz Rehfuss ja Wienin sinfonikot, johtaa Felix Prohaska

Ymmärsin tässä alkukesän aikana, että minulla ei ole tästä Mahlerin laulusarjasta muita levytyksiä kuin Pierre Boulez, joka ei täysin tavoita teoksen leikillisyyttä. Lähdin vertailemaan levytyksiä, ja loppusuoralleni päätyivät Elizabeth Schwarzkopf-Dietrich Fischer-Dieskau-George Szell, Riccardo Chailly neljän eri laulajan kanssa ja otsikossa mainittu Maureen Forrester-Heinz Rehfuss-Felix Prohaska, joukkoistettuani asian ensin utelemalla Facebookin Mahler-ryhmistä, joissa joku suositteli Prohaskan levytystä. Ensin hylkäsin Szellin nimivahvan levytyksen, sillä se äänitykkeineen jotenkin missaa teoksen kepeyden. Chaillystä tykkäsin kovasti, mutta lopulta päädyin Prohaskan levytykseen, jossa kuuluu aidonlaista wieniläistä henkeä.

Arnold Schönberg: Gurre-Lieder. Baden-Badenin radio-orkesteri ja solistit, johtaa Michael Gielen

Musiikkimakunsa kiveen naulannut saa harvoin mitään sellaista uutta kuunneltavaa, joka sykähdyttäisi. Alitajuntaani oli jäänyt 90-luvun eräiden tupaantuliaisten keskustelusta, että ystäväni suositteli minulle Gurreliederiä (tarkistin, kyse olikin tosin Pierrot Lunairesta). Menin Spotifyhyn ja tartuin ensimmäisenä Michael Gielenin levytykseen, koska olin juuri ottanut hänet uudeksi luottomiehekseni. Ihastuin ensikuulemalta; teos yhdistää Debussyn miltei impressionistisen läpikuultavuuden, Richard Wagnerin suurisuuntaisen lauludraaman ja Mahlerin jälkiromantillisuuden. Sitäpaitsi vasta-alkajaan vetosi Gielenin levytyksen suurenmoinen äänitys, minkä ansiosta valitsin Gielenin levytyksen myös aivan erinomaisen Herbert Kegelin sijasta (kuuntelin myös mm. Ozawan, Chaillyn, Sinopolin ja Kubelikin levytyksiä). Teoksen lopun ekstaattisuus on miltei kuin Mahlerin kahdeksannesta, mikä on yllättävää sikäli, että se on peräisin säveltäjältä, joka julisti musiikin taidemuotona tulleen tiensä päähän. Niin se tulikin. Ehkä tässä?

Johannes Brahms: Pianokonsertto no 1. Leon Fleisher ja Clevelandin orkesteri, johtaa George Szell

Kuultuani Leon Fleisherin kuolemasta, näin monien viittaavan hänen levytykseensä Brahmsin ensimmäisestä konsertosta jokseenkin definitiivisenä. Tähän saakka olin pitänyt Arthur Rubinsteinin ja Fritz Reinerin levytystä ylittämättömänä, mutta tässä on jo alusta saakka tulta ja tappuraa todella tiukassa muodossa, eikä Fleisher ole levytyksessä mitenkään heikompi lenkki.

Johannes Brahms: Sinfonia no 1. Berliinin filharmonikot, johtaa Claudio Abbado.

Luulin kuulleeni Brahmsin sinfonioissa jo lähes kaiken, mutta lainattuani ystävältäni suuren Claudio Abbado -boksin ymmärsin heti Brahmsin ensimmäisen sinfonian ensimmäisistä rummunpäristyksistä, että cd-opusten ylistykset Abbadon Brahmseista olivat todellakin kohdallaan. Soitto on valtavan täyteläistä mutta energistä, ja äänitys suurenmoisen ilmava. Abbadon Brahmsit ovat definitiivisiä Klempererin, Haitinkin ja Sanderlinginkin jälkeen.

Vuoden 2020 muusikko: Michael Gielen. 

Gielen on oman postauksensa arvoinen, mutta hänestä tuli nopeasti luottonimeni ostettuani ensin hänen Mahler-boksinsa. Ensikuulemalta se ei aivan lunastanut odotuksia, mutta löydän siitä kerta toisensa jälkeen uusia hienouksia niin että en epäröinyt hetkeäkään tarttua tarjoukseen nähdessäni hänen Bruckner-pakettinsa tarjouksessa. Ja kun syksyllä tuli vaihe, jolloin kaipasin itselleni uutta musiikkia ja muistin Schönbergin Gurreliederin, päätin aloittaa teokseen tutustumisen Gielenin levytyksestä, sillä olin jo oppinut luottamaan häneen, ja tiesin hänet Wienin toisen koulukunnan spesialistina.

Gielen on analyyttinen muusikko, joka tekee partituureille läpivalaisun niin että musiikista löytää sellaisia yksityiskohtia joita ei aikaisemmin siellä ole aavistanut olevan. Kuitenkaan hänen musiikkinsa ei ole kylmää, ainoastaan läpeensä ajateltua; tämä käy selväksi kun kuuntelee vaikka hänen levytystään Beethovenin 7. sinfoniasta. Gielenin orkesterin sointi ei ole varsinaisesti hienostunut, vaan pikemminkin karhea, vähän samaan tapaan kuin Otto Klempererillä; tosin hänen Gurreliederinsä on läpikuultavaa kuin Debussy.

Haydnin sinfoniat, ehtymätön runsaudensarvi

Ostin viime talvena itselleni Joseph Haydnin sinfonioiden kokonaislevytyksen. Niissähän ei ole kovinkaan paljoa kilpailua; täydellisiä kokonaislevytyksiä on vain kaksi, molemmat unkarilaiskapellimestareilta; Antal Dorati ja Adam Fischer. 

Pidin Fischeriä ihanteellisena, sillä hän käytti pienehköä kamariorkesteria, jollainen sopii etenkin varhaisemman pään ja Sturm und drang -kauden sinfonioihin, ja lontoolaissinfoniat minulla on jo hyvin katettu isolla orkesterilla (Szell ja Davis). Tein hyvän valinnan. Seuraavaksi joitain nostoja Haydnin tuotannosta siten kun Fischer ne esityttää. Myöhäisemmät lontoolaissinfoniat jätän katsauksessani väliin, sillä juuri niitähän Haydnin tuotannosta soitetaan muutenkin. Kokonaislevytyksen arvo on siinä, että se panee kuuntelemaan myös vähemmän tunnettuja sinfonioita, joita Haydnin tapauksessa onkin kosolti. 

Sinfonia no 22 "Filosofi" Es-duuri lienee pieninumeroisin Haydnin vähänkään enemmän soitetuista sinfonioista. Sen kohokohta on vallankumouksellinen innovaatio: käyskentelevätahtinen ensiosa Adagio. Toisessa Presto-osassa on jo hieman Sturm und drang -henkeä. 

Sinfonia no 26 "Lamentatione" d-molli on kolmiosaisena sonaattimuotoinen. Se on traagissävyinen, tiivis teos, jonka henkinen keskipiste on valittavan laulava toinen Adagio-osa. 

Sinfonia no 34 d-molli. Ensimmäinen osa on hiipivän kaunis ja hiljainen, ja oikeastaan teos aloittaa hengeltään Sturm und drang -sarjan, jonka sinfoniat esittelevät selvästi voimakkaampia emotionaalisia kontrasteja kuin varhaisemmat sinfoniat: elegisen, iloittelevan, synkän ja myrskyävän välillä. Teoksen toinen osa on hyvin iloitteleva. Tässä on jo idullaan kaikki se muotokieli, joka 1800-luvulla jalostettiin huippuunsa Brucknerin ja Brahmsin toimesta, vaikka tässä ensimmäinen osa onkin hieman poikkeuksellisesti hiljainen. 

Sinfonia no 35 H-duuri jatkaa Sturm und drang -linjalla, ja jo ensimmäisessä osassa on laukkamainen, ärhäkästi vaihtuva reipas rytmi. Presto-finaali on todellinen vauhti-iloittelu. 

Sinfonia no 38 C-duuri "Kaiku" omistaa yhden parhaita Haydnin Sturm und drang -kauden ensimmäisiä osia. Allegro di molton päätempo on todella reipas rivitanssi, mutta sen keskeyttää aina välillä triomainen rauhallisempi väliosa. Liikanimi tulee toisesta osasta Andante molto, jossa kaiku vastaa. 

Sinfoniassa no 39 g-molli on erinomaisen eläväinen finaali Allegro di molto, jossa itävalta-unkarilaisten vasket törähtävät korvia hörähdyttävästi. 

Sinfonian no 41 C-duuri toinen osa tuo mieleen kilpaa huhuilevat linnut. Tässä ollaan metsässä, siksi monta lintulajia tässä kuullaan, ja niitä esittävät eri puupuhaltimet. Muuten sinfonia on lähinnä Sturm und drang -keskitasoa. 

Sinfonia no 43 Es-duuri "Elohopea" alkaa rauhallisesti, mutta lähtee sitten oikein räväkkään ja riemuisaan laukkaan. 

Sinfonia no 44 e-molli "Trauer" (en tiedä, onko tälle vakiintunutta nimeä suomeksi, mutta kyse on surusta) omistaa siinä mielessä erikoisen ensiosan, että siinä on traaginen sävy vauhdikkuudesta huolimatta. Ensiosa on eräänlainen epätoivoinen amok-juoksu kyyneleet silmissä. Toinen osa menuetto ja trio ei oikeastaan sisällä varsinaista menuettia, vaan se on suhteellisen vauhdikas läpisoitto, interludi. Adagio on yksi suuria Haydnin adagio-osia, Brucknerin edeltäjä, jonka laulavasta sävystä teoksen englanninkielinen nimi "Mourning" varmaankin on peräisin. Sinfonian hienointa antia lienee kuitenkin presto-finaali, jossa lasketellaan siinä määrin täysillä päin seinää, että siinä ainakaan jousille täydellisen sävelpuhtauden saavuttaminen lienee lähes mahdotonta, ja jotenkin sivuseikka. 

Sinfonia no 45 fis-molli "Jäähyväiset" on tunnettu finaalin lopettavasta Adagiosta, jossa soiton volyymi laskee vähän kerrassaan kun soittaja kerrallaan jättää lavan. Jo teoksen ensiosassa Allegro assaissa hyökätään ilman minkäänlaista johdantoa heti musiikin päälle. 

Sinfonia no 48 C-duuri "Maria Theresia":lla on hyvin valloittavan räväkkä ensiosa, eräänlainen rivitanssi. Sinfonian loppuosat eivät vain ole samalla tasolla. 

Sinfonia no 49 f-molli on liikanimeltään "La Passione". En ole ikinä ymmärtänyt, miksi sama sana passio/passion/passione viittaa sekä kärsimykseen että intohimoon, ja asiayhteydestä pitäisi päätellä. Tämä teos, joka alkaa kauniilla hitaalla Adagio-osalla, ei ainakaan anna selkeää viitettä siihen, kumpaan suuntaan tulkintaa pitäisi vetää. Teoksen toinen osa Allegro di molto on todellista kaahailua, ja kolmas osa Menuet & Trio Haydnin parhaita menuettoja. Finale, presto on yksi Haydnin vauhdikkaimpia lasketteluja, mitä finaaleihin on sattunut. Passione on kyllä kokonaisuutena yksi Haydnin parhaita sinfonioita monitulkintaisuudestaan huolimatta, tai ehkä juuri sen takia. 

Sinfonian no 50 H-duuri toinen osa Adagio on erikoinen puhallinserenadi, jossa eri puhaltimet soittavat sooloja vuorotellen. 

Sinfonia no 52 c-molli alkaa ikään kuin varoittamatta. Ensiosa on vauhdikas, mutta siltikin siinä on jotenkin traaginen taustavire, vähän samaan tapaan kuin Mozartilla. Olen kiintynyt Sigiswald Kuijkenin johtaman La Petite Banden levytykseen. Toisessa osassa, Andantessa on keveä ja jotenkin mystinen ote. Se on yksi Haydnin mielenkiintoisimpia ja hienoimpia hitaita osia, mutta Fischerin soittajisto ei tavoita magiikkaa samaan tapaan kuin Kuijkenin. Presto-finaalissa on äkkiväärästi vaihteleva rytmiikka. 

Sinfonian no 53 D-duuri "L'Imperiale" alku töksähtää fanfaarimaisena kiljaisuna. Pompöösin Largo maestoso -johdannon jälkeen ensiosan Vivace lähtee kovaan menoon. Haydnille tyypilliseen tapaan mielenkiinto pysyy yllä jatkuvilla temmonvaihteluilla ja useilla sivuteemoilla. Tässäkin olen kiintynyt Kuijkenin levytykseen. Toisen Andante-osan alku ennakoi kellosinfoniaa no 101 ja yllätyssinfoniaa no 94. Andanten kellomaisen avauksen jälkeen seuraa menuettimainen väliosa, joka toistuu, toisella kerralla soitinnukseltaan täydennettynä. Menuetto ja trio on kaikkein selvimmin menuetteja, mitä Haydnin keskivaiheen tuotannosta löytyy, tosin temmoltaan aika voimakkaasti aksentoitu. Fischer käyttää sinfoniassa vaihtoehtoista finaalia Capriccio, presto, jossa ei ole mitään yhteistä Kuijkenin käyttämän Capriccio - moderaton kanssa. 

Sinfonia no 60 C-duuri "Il Distratto" on poikkeuksellisesti kuusiosainen. Siinä erikoisinta antia on sen neljäs Presto-osa, joka on sangen äkkiväärää nykimistä. Sille mahdollisimman suuri vastapaino on seuraava Adagio (di Lamentatione) -osa, yksi Haydnin "valitusvirsi"osia. Sen keskivaiheilla on marssi. 

Sinfonian no 68 H-duuri kolmas hidas osa Adagio cantabile on erikoisen herkkäpiirteinen, käyskentelevärytminen serenadi. 

Sinfonian no 70 D-duuri ensiosa on hyvin äkkiväärä. Toinen osa on aivan uniikki: se on kolmiosainen, A-B-A -muotoinen, jossa B on trio. Osan tempomerkintä on erikoislaatuisesti kokonaista "specie d'un canone in contrapunto doppio, andante". 

Sinfonia no 80 d-molli alkaa kuin Wagnerin Valkyyria. Ensiosa on valkyyriamaisen alun jälkeen täynnä tapahtumia, idyllisestä linnunlaulusta traagiseen amok-juoksuun. Toinen Adagio-osa on erikoinen: siinä vuorottelee kaksi osaa: rauhallinen hymni ja kiihkeämpi, pumppaava rytmi. 

Sinfonia no 82 C-duuri "Karhu" aloittaa pariisilaissinfonioiden sarjan (82-87). Se onkin painokkuudeltaan aivan eri mittakaavassa kuin sitä edeltävä Haydnin tuotanto. Jo sinfonian ensiosan Vivace assai avaus jyrää kuin - karhu: voimalla, mutta energisesti. Kolmas osa Menuet & Trio on harvinaisen selkeästi kolmiosainen, ja menuetissa on hyvin painokas rytmi. Trio on eräänlainen solistinen kamarikonsertti. 

Sinfonian no 83 g-molli "Kana" ensiosa on ehkä yksi kaikkein vaihtelevimmista Haydnin sinfonioiden ensiosista rytmiikaltaan ja tunnelmaltaan. Sen joutuisa mutta mollivoittoinen pääteema on jotenkin oopperamainen. Toisessa Andante-osassa ajoittaiset kiihkeät fortepurkaukset keskeyttävät edelleen jatkuvan oopperamaisen tai ainakin laulumaisen sävyn. Osassa on myös kauas korkeuksiin kurkottelevia, aivan ihania puupuhallinsooloja. '

Sinfonian no 86 D-duuri kolmannen scherzo-osan (Menuet & Trio, allegretto) trio on aivan ihastuttava, Haydnin scherzo-osien viehättävimpiä rauhallisia välikkeitä. Finale, allegro con spirito on pidäkkeetöntä rallattelua, tai oikeammin jyräystä, sillä siinä koneisto on sen verran massiivinen, että ihan laukalle ei kuitenkaan nousta.

Sinfonian no 87 A-duuri ensimmäinen Vivace-osa ikään kuin alkaa saumattomasti siitä, mihin edellinen jätti, samalla vauhdilla mutta joitakin matkustajia edelliselle asemalle jääneenä. Se lopettaa pariisilaissinfonioiden sarjan (82-87). 

Sinfonia no 88 G-duuri on ensimmäinen pariisilaissinfonioiden jälkeinen sinfonia. Sen ensiosa Adagio-Allegro on tislaamatonta riemua alusta loppuun. Kauniissa, hitaassa largo-osassa sellolla on prominentti rooli. 

Sinfonian no 90 C-duuri ensiosa Adagio-allegro assai lähtee hölkkäämään rämäkänpainokkaan alun jälkeen. Se enteilee jo lontoolaissinfonioita, ei ehkä vähiten siksi että ensimmäisessä Haydn-äänitteessäni Frans Brüggen oli parittanut sen ensimmäisen lontoolaissinfonian (93) kanssa. Toisen Andante-osa rakenteellista trio-osaa ei ole merkattu; siinä on varsin käyskentelevä, ei niinkään kovin hidas tempo. Sinfonia sisältää yhden parhaita Haydnin menueteista on sellainen osa, että hihat kääritään; trio taas on varsin lyyrinen. 

Sinfonian no 92 G-duuri "Oxford" ensiosa Adagio-allegro spiritoso lienee yksi Haydnin onnistuneimpia ensiosia. Se on varsin suoraviivaisesti eteenpäin jyräävä positiivinen rallattelu. Finaali Allegro con spirito on Jupiter-sinfonian finaalin sukua fuugineen, mutta ei syvällisyysasteeltaan siihen verrattavaa musiikkia.

Kokonaisuutena parhaat Haydnin sinfoniat mielestäni ovat 26, 44, 45, 49, 52, 53, 82, 90, 93, 96, 101 ja 104. Koko sarja kuitenkin kannattaa kuunnella ja kerätä, sillä on se yksi länsimaisen ihmisen merkittävimpiä saavutuksia. Ilman Haydnia ei olisi Beethovenia, ja ilman Beethovenia ei olisi Brahmsia tai Bruckneria, ja ilman heitä ei olisi Mahleria. 

Otto Klemperer, tiukka eksentrikko

Saksalainen kapellimestari Otto Klemperer (1885-1973) oli erikoinen tyyppi. Nyky-ymmärryksen mukaan hänen välillä hallitsematon käyttäytymisensä - taipumus itsensä polttamiseen sänkyyn ja naisille sopimattomien esittäminen - selittyy bipolaarisella mielialahäiriöllä, mutta paremmissa vaiheissaan Klemperer kykeni musiikillisesti todella visionäärisiin suorituksiin. Klemperer oli myös tunnettu äärisarkastisesta huumoristaan, kuten mainio kaksiosainen Peter Heyworthin elämäkerta Otto Klemperer, his life and times kertoo osuvin esimerkein.

Seuraavaksi käyn läpi parhaita Klempererin levytyksiä. Koen Klempererin itselleni juuri nyt erityisen läheiseksi. Hän ei alleviivaile mitään, vaan hänen asiallisen analyyttisen, kaikkea hysterianlietsontaa välttävän miltei raa'an dokumentaristisen tyylinsä soisi olevan juuri nyt yhteiskunnallinen normi.

Anton Bruckner: Sinfonia no 4. Ajattelen tässä ensisijaisesti studiolevytystä Lontoon Filharmonia-orkesterin kanssa. Se on harvinaisen joutuisa, suorastaan imevä, vaikkakin livelevytys Kölnin radio-orkesterin kanssa on vieläkin vauhdikkaampi. Klempererin käsissä "Romanttinen" sinfonia ei ainakaan tarkoita romantillista käsitteen siirapoidussa merkityksessä; sen sijaan se on niin tiivistä musiikkia kuin Brucknerin on mahdollista olla. Etenkin toinen "hidas" osa on samalla tavalla miltei allegretto kuin Beethovenin 7. sinfonian toisen osan tulisi merkintöjen mukaan olla.
Anton Bruckner: Sinfonia no 5 Tähän valitsen live-esityksen Wienistä vuodelta 1968. Se on yksi kolmesta tai neljästä suurimmasta tämän teoksen taltioinnista, erinomaisella äänityksellä. Kerrankin teoksen jännite kantaa myös sitä viimeistä 3-4 minuutin eksaltaatiota edeltävät tunti ja 10 minuuttia.
Anton Bruckner: Sinfonia no 6 Hyvin harva levytys, jos mikään, onnistuu liikuttamaan minua niin kuin tämä, ja on tehnyt sen jo 27 vuotta. Tässä, kuten 4. sinfoniassa, toinen, "hidas" osa ei ole hidas, mutta juuri sellaisena harvinaisen järkyttävä, ei vähiten Jock Sutcliffen nyyhkivän oboen ansiosta, jonka koen puhaltavan ilmoille kaikki mahdolliset ja mahdottomat suruni. Levytyksen sävy on varsin vaskinen, ei niinkään hienosteleva, ja Sutcliffen oboe tuo suuren määrän hellyyttä muuten miltei raa'an sävyn päälle.
Gustav Mahler: Sinfonia no 2 Mahlerin kakkonen demonstroi varsin hyvin Klempererin oman luonnehdinnan toisen Mahlerin aikalaistulkin Bruno Walterin ja Klempererin eron. Walter oli moralisti, Klemperer immoralisti. Hänelle teos ei ole humanistinen ylösnousemuskertomus, vaan sinfonia.
Gustav Mahler: Sinfonia no 9 Yksi ihan kaikkein parhaita Klempererin levytyksiä, eikä se ole aivan vähän se. Klemperer esittää teoksen todella raaistavassa sävyssä, ja kaikkein parhaimmin hän onnistuu teoksen pitkässä, ensimmäisessä osassa. Kahden keskimmäisen scherzo-osan sarkasmi ei todellakaan ole Klempererin luonteelle vierasta, mutta ne menevät ehkä hieman raskassoutuisesti.
Gustav Mahler: das Lied von der Erde Tässäkin, kuten Ylösnousemussinfoniassa, Walterin hellä tyyli on minulle läheisempi, mutta tätä levytystä suurenmoisempia laulajia tuskin on kokonaisuutena missään levytyksessä; Christa Ludwig ja Fritz Wunderlich, jota ylväämpää tenorääntä tuskin tämän teoksen levytyshistoria tuntee.
Johannes Brahms: Haydn-muunnelmat Haydn-muunnelmat ovat oma erityinen suosikkini, jota kohtaan koen erityistä lukkarinrakkautta, ja jos Toscanini on teoksen toiseksi paras levytys, Klemperer on ykkönen. Ei kysymystäkään.
Johannes Brahms: Sinfonia no 1 Brahmsin eka on Klempererin käsissä vakavaa, todella painokasta musiikkia, miltei pahaenteistä.
Johannes Brahms: Sinfonia no 2. Tämän vähimmän minulle läheisen Brahmsin sinfonian, jonka finaali on lastenlaulumainen renkutus, Klemperer tekee melkein aikuisten musiikiksi.
Johannes Brahms: Sinfonia no 4 Jos minun pitäisi valita vain yksi Brahmsin sinfonian levytys, päätyisin useimmiten tähän. Pitkään minulle oli referenssinä Bruno Walterin helläsävyinen levytys, mutta jotenkin Klemperer kestää useamman kuuntelun. Etenkin finaalin kontrapunktit Klemperer ruotii kaikkein kirkkaimmin.
Johannes Brahms: Viulukonsertto (David Oistrah) ja Ranskan kansallinen radio-orkesteri Klemperer oli myös erinomainen oopperakapellimestari, sekä laulajien että instrumentalistien partneri. Parempaa esimerkkiä en siitä tiedä kuin Ranskan radio-orkesterin kanssa tehty Brahmsin viulukonsertto, jossa on jotenkin ylevä sävy.
Johannes Brahms: Saksalainen sielunmessu Taidan olla jäävi tämän levytyksen suhteen, sillä ostin jo -93 tienoilla tämän paljolti siksi, että se on cd-opusten klassinen referenssilevytys, ja tuolloin vielä keräsin peruskirjastoa. En päätynyt esimerkiksi James Levinen levytykseen. Klempererin käsissä teos joka tapauksessa on painokas mutta joutuisa, ja samat sanat laulajista kuin das Liedissä: Dietrich Fischer-Dieskau ja Elisabeth Schwarzkopf on ylittämätön kaksikko.
Johann Sebastian Bach: Matteuspassio Klempererin verkkainen, autenttisen liikehdinnän näkökulmasta ei-liikehdinnällinen Matteuspassio sisältää suurenmoista laulua ja monien mielestä edustaa juuri sellaista harrasta tunnelmaa, jota passioihin liitetään. Klempererin näkemystä ei voine suositella ainoaksi mahdolliseksi Matteuspassiolevytykseksi, vaan sitä kannattaa täydentää hyvällä "autenttisella" levytyksellä, kuten Leonhardtilla.
Ludwig van Beethoven: Sinfonia no 3 (Eroica) Pitkään pidin Rudolf Kempen - ihan alussa Bruno Walteria, joka esitteli minulle teoksen - kyllä loisteliasta Eroicaa ylittämättömänä, mutta kyllä se tämä on, suurin mahdollinen Eroica. Jännä huomata, miten Klemperer on monessa kohtaa syrjäyttänyt minulla Walterin. Mitähän tämä sitten kertoo minusta; tunteellinen moralisti tulee strukturalistisen immoralistin syrjäyttämäksi?
Wolfgang Amadeus Mozart: Don Giovanni En ole siinä määrin oopperamusiikin harrastaja, että osaisin perustellusti vertailla kaikkia Giovanneja ansioineen, mutta tässä Klemperer joka tapauksessa osoittaa taipuvansa huumoriinkin, muunkinlaiseen kuin sarkasmiin. Ja laulu on tässäkin levytyksessä suurenmoista; erinomainen näyte Klempererin pitkällisestä toiminnasta oopperassa.
Franz Schubert: Sindonia no 9 (C-duuri) Miltei juhlallinen esitys tästä jotenkin epäsinfonisesta mastodontista, jonka äkkiväärän rytmiikan Klemperer vetää suoraksi, bloss ein tempo. Näin tästä mastodontista, hups, tuleekin ihan oikean sinfonian kuuloinen.
Paul Hindemith: Nobilissima visione Jotenkin unohdettua, vuosisadan alkupuoliskon hyvinkin suosittua käyttömuusikko Hindemithiä kannattaisi joskus soittaa. Ja kuunnella. Klemperer näyttää, miksi. Teoksessa on jotenkin arkaainen sävy, tosin eri tapaan kuin aikalais-Janacekissä.
Kurt Weill: Kolmen pennin ooppera, orkesterisarja Klemperer ymmärtää Berliinin Kroll-ajoiltaan kantaesittämäänsä Weilliä paremmin kuin yksikään toinen kapellimestari. Weillin musiikin sijoittaminen genreen on mahdotonta; se on oopperaa, operettia, musikaalia ja laulelmaa samanaikaisesti.

Brahmsin sinfoniat

Brahmsin 4 sinfoniaa ovat minulla nyt ajankohtaista musiikkia lainattuani ystävältäni Claudio Abbadon ylittämättömän kokonaislevytyksen, ja samantien sen myös hankittuani. Sen jälkeen minulla on Brahms-kokonaislevytyksiä seuraavasti : Wand, Skrowaczewski, Furtwängler, Weingartner, Giulini, Sanderling, Haitink, Klemperer ja Abbado. Muitakin on yksittäislevytyksinä, ja monia muitakin olen kuullut. Niistä mainittavimmat sekä oman levyhyllyni Brahms-tarjonnan käyn seuraavaksi läpi, ja joitakin mielestäni kuulemisen arvoisia muitakin versioita.

Günter Wand ja NDR-sinfoniaorkesteri tarjoavat yllätyksen heti 1. sinfonian avauksessa: se on kiihkeän eteenpäinkaatuvaa kuin Toscanini. Tylyn alun jälkeen sävy on miltei valoisa. Hitaan osan kevyt kosketus tuo esille hienosti puupuhallinsoolot. Scherzo on jotenkin veltto, ja finaali taas paikka paikoin hyvin rivakka. Siinä temmonkäsittely on niin eloisaa, että Furtwänglerkin oli konservatiivi Wandiin verrattuna. Jotenkin osista ei synny vaikutelmaa, että Wand olisi tiennyt miten hän näkee teoksen kokonaisuuden.

Parhaiten Wandin hieman klemperermäinen ote puree toisessa sinfoniassa, jonka esitys on kuin päivitetty laitos Klempereristä: die neue Sachlichkeit. Etenkin sen finaalin Wand erittelee irtonaisesti mutta painokkaasti.

Kolmas sinfonia avaa on klemperermäisen maskuliinisesti, miltei hiekkapaperimaisen raa'an vaskisella saundilla. Kuten ensimmäisessäkin sinfoniassa, voimallisen aloituksen jälkeen Wand rauhoittuu suvantoon. Wand toteuttaa hienosti tälle sinfonialle ominaisen varjon ja valon vaihtelun, lyriikan ja tulisuuden vuorovaikutuksen ja hillityn mutta jatkuvan rubaton suhteellisen kevyellä otteella, ja teki minulle ymmärrettäväksi tai ainakin siedettäväksi myös ensiosan ekspositiokertauksen. Kolmannen sinfonian esitys on Wandin Brahms-syklin kohokohta, ja yksi parhaita, ellei paras kuulemani Brahmsin kolmosen modernimpi levytys.

Brahmsin nelosen Wand avaa rivakasti. Neljännessä asiallinen Wand hieman jopa hehkuttaa jousilla, vaikkei laulatakaan Giulinin, Furtwänglerin tai Walterin malliin. Kaiken kaikkiaan ihan asiallinen paketti, jonka kohokohdat ovat erinomaiset 2. ja 3. sinfonia, asiallinen 4. sinfonia ja jotenkin sekava 1. sinfonia.

Stanislaw Skrowaczewski levytti Brahmsit kahteen kertaan: Manchesterin Hallé-orkesterin ja Saarbrückenin radio-orkesterin kanssa. Kympillä Tennispalatsin Anttilasta ostamani Hallen levytys ekasta sinfoniasta oli ensimmäinen Brahmsin sinfonian levytykseni, ja kohdistan siihen lukkarinrakkautta. Saarbrückeniläiset soittavat selvästi paremmin kun taas Hallen soitto on lähinnä asiallista, etenkin jousisointi on sinänsä korrektia mutta opaakkia, kun taas saarbrückeniläisten Brahms tulee lähelle Giulinia ainakin temmoiltaan, tosin ilman riipaisevuutta. Ehkä se on hieman Giulinia jäntevämpää ja varsin hienosti äänitettyä.

Ensimmäinen sinfonia on painokkaan alun jälkeen varsin kevyellä painalluksella purkitettu, joskin verkkainen. Ei se siltikään laahaa, vaikka jäntevyyttä halajavan kannattaakin pitäytyä Abbadossa. Toisen sinfonian parasta antia on varsin rauhallisen kolmen ensimmäisen osan jälkeen yllättävänkin potkukas finaali. Kolmas sinfonia on jotenkin vaisu. Se kaipaisi selvästi lisää potkua ja jäntevyyttä. Sitä on sitten jonkin verran enemmän neljännessä sinfoniassa, vaikka ei Abbadon, Sabatan tai Kleiberin mitoissa. Scherzo on oikeinkin tymäkkä, ja finaali suorastaan yllättää, kuten kakkosessakin. Se on oikeinkin räyhäkkä, ja loppua kohti meno yltyy armottomaksi.

Hallen jousista on vaikea välillä ainakaan toisessa sinfoniassa ratkaista, mikä osa on laulavuutta ja mikä opaakkia vuotoa. Ylipäätään Skrowaczewskin Brahms on asiallista, hieman understatement-Brahmsia, ja sellaisena hyvinkin nautittavaa. Kannattaa kuitenkin hankkia mieluummin Saarbrückenin levytykset.

Wilhelm Furtwängleriltä ei löydy studiotaltiointeja Brahmsin musiikista, mutta hänen live-esityksistään koottu EMI-paketti esittää Brahmsin sangen pahaenteisenä musiikkina. Tragiikka painottuu. Jos haluaa saada käsityksen Furttiksen Brahmsista parhaimmillaan, ei kannata kerätä kaikkia munia samaan baskettiin, sillä ainakaan 4. sinfoniasta paras Furttiksen esitys ei mahtunut tähän boksiin. Toisen sinfonian esitys on hurjin kuulemani taltiointi, kolmas sinfonia miltei epätoivoinen amok-juoksu ja ensimmäisen sinfonian auringon päällä on todella mustia pilviä. Scherzo on kyllä hevosen laukan - jota ajattelen sen olevan - sijasta virtahepoa.

Felix Weingartner ja Lontoon Filharmonikot tekivät 30-luvulla ensimmäisen kokonaislevytyksen Brahmsin sinfonioista. Odotukset ovat korkealla, tunsihan Weingartner säveltäjän. Säveltäjän itsensä tunteneen (!) maestron versiota voi pitää jossain määrin autenttisena, mutta ainakaan Lontoon filharmonikkojen ja Lontoon sinfoniaorkesterin soitto vielä 30-luvulla ei ollut ihan huippuluokkaa.

Historiallisiin levytyksiin tottuneelle 30-luvun lopun äänitykset ovat kuitenkin ihan kuunneltavia, ja soitto suhteellisen suoraviivaisen proosallista, ja joutuisaa. Puupuhallinsoolot erottuvat varsin hyvin; ilmeisesti solistit on sijoitettu mikrofonin viereen. Orkesterin kokonaissonoriteetista saa kuitenkin vain kalpean käsityksen, ja välillä tulee kyllä vaikutelma, että tietyn hätäisyyden taustalla saattaa olla 78 kierroksen formaatti, jossa on yritetty minimoida tarvittavien shellakkalevyjen määrä (yhdelle puoliskolle kun mahtui vain noin 4 minuuttia ja 40 sekuntia).

Veikkaan kuitenkin, että 78 kierroksen vaatimukset ovat kahlinneet maestron soitatusta, sen verran paikoitellen hätäinen fiilis tästä syntyy. On tämän ainakin kuuleminen Brahmsin totisille harrastajille essentiaalista.

Carlo Maria Giulinin Brahms on sielukasta ja pitkin hengähdyksin vedettyä Cantabile-Brahmsia. Giulini levytti sinfonioita moneen kertaan; ainakin Lontoon Filharmonia-orkesterin ja Wienin filharmonikkojen kanssa; lisäksi hänellä on yksittäisiä sinfonioita taltioituna Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin, Chicagon sinfoniaorkesterin ja Los Angelesin filharmonikkojen kanssa. Wienin levytyksissä, jotka minulla on, Giulinin Brahms ei enää ole ehkä aivan yhtä vitaalia ja intohimoista kuin Chicagon ja Filharmonian versioissa. Wienin Brahms on vanhan miehen Brahmsia, joskus aika verkkaista.

Parhaimmin Giulinin rakkaudellinen ja riipaiseva tyyli toimii neljännessä sinfoniassa, jossa Giulinin suosimat aika verkkaiset tempot eivät onnistu viemään musiikilta sen jännitteisyyttä. Neljännen sinfonian toisen osan ote on yllättävänkin toteava ja kevyellä jousella puristettu, suurimman osan aikaa pianossa tai pianissimossa. Finaaliin Giulini saa mahdollisimman paljon hengittävyyttä hitaalla temmolla, joka saa Brahmsiin jotenkin miltei tsaikovskimaisen slaavilaisen sävyn. Nuorempana Giulinin riipaisevuus herätti minussa runsaasti vastakaikua, ja hän muodosti neljännessä sinfoniassa kärkikolmikkoni Furtwänglerin ja Walterin ohella. Ihan näin ei enää ole.

Kolmannen sinfonian ensiosan pulssi on kyllä siinä ja siinä, siksi hidas se on, ja soittokin Wienin filharmonikoiksi jotenkin viimeistelemätöntä. Kolme seuraavaa osaa menevät paremmin. Etenkin sinfonian toinen osa on hyvin kaunissointinen, mutta kolmas osa taas siinä ja siinä valssintempoinen. Siltikin Giulinin esityksissä on inhimillisyyttä ja sielua, ja siksi niitä kuuntelee aina ilokseen. Hän on vähän kuin inhimillisempi Celibidache. Toiseen sinfoniaan kaipaisi kyllä lisää jäntevyyttä. Ensimmäisen sinfonian kaksi omistamaani levytystä - Los Angelesin ja Wienin filharmonikoiden kanssa - ovat temmoiltaan käytännössä identtiset, mutta L.A:n levytyksessä on voimallisempi poljento kun taas wieniläiset ovat elegisempiä, jopa niin eteerisiä että he tarjoavat unilääke-Brahmsia. Eikä unilääke-Brahmsissa ole sinänsä vikaa, mutta energiataso on pakkasella verrattuna esimerkiksi Abbadoon. Neutraloisiko Giulini Abbadon?

Kurt Sanderling ja Staatskapelle Dresden - tuo suosikkisoittajistoni - tarjoaa varsinkin jousistoltaan pökerryttävän kaunista ja sykkivää soitantoa. Parhaimmin Sanderling onnistuu Brahmsin ensimmäisessä sinfoniassa, joka suorastaan kelluu, niin taitavaa Sanderlingin ensiosan rubato on.

Bernard Haitink ja Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri tarjoavat erinomaista, lähestulkoon loistavaa idiosynkraatitonta perus-Brahmsia, yleispätevää soitantoa, josta on hankala nostaa esiin yksittäisiä kohokohtia, mutta esimerkiksi ensimmäistä sinfoniaa on hankala toteuttaa ainakaan kovin paljoa paremmin. Toinen sinfonia on suhteellisen vakavailmeinen mutta vitaali, ja ennen kaikkea kaunissointinen sortumatta kuitenkaan karajanmaiseen siirappisuuteen. Kolmas sinfonia yllättää vitaalisuudellaan, joka lähentelee kiihkeyttä, ja puupuhaltimisto etenkin toisessa osassa loistaa. Kuka lieneekään ollut sooloklarinetisti pari vuotta ennen George Pietersonin pitkää (1975-2004) valtakautta. Neljäs sinfonia on sävyltään miltei toteava, ja toinen osa soitettu tuskin kieltä hipaisten, puristamattomalla otteella mutta valloittavan kauniisti. Tietty understatement-henki neljännen sinfonian esityksessä kyllä on, ja joskus kaipaa juuri sitä, joskus taas sydänverta a la Giulini tai Walter tai karismaa a la Klemperer. Concertgebouw'n sointi on käytännössä täydellinen, täyteläinen ja rikkumattoman yhtenäistä sointimattoa, ja akustiikka on muheva. Paitsi että Abbado saa Brahmsiin vielä enemmän brioa, paitsi kolmosessa Haitink yllättää. Ja omasta suosikistani - Haydn-muunnelmista - Haitink tarjoaa ehkä parhaan kuulemani modernihkon taltioinnin.

Otto Klemperer ja Lontoon Filharmonia-orkesteri tarjoavat aina perin karismaattista Brahmsia, eivät välttämättä kaikkein kauneinta. Brahmsin nelonen on ihanne-esitys, samoin kakkonen, jonka lastenlaulumaisuuden Klemperer aikuismaistaa. Brahmsin neljännen sinfonian passacaglia-finaalin polyfoniaa ei kukaan toteuta yhtä vavahduttavasti. Klempererin orkesterikudosta luonnehditaan usein graniittiseksi, mutta ei se sitä ole, koska se hengittää. Brahmsin ykkönen on painokkaan totista musiikkia, ja kolmas sinfonia hengittää, mutta menee yllättävänkin joutuisasti eteenpäin. Klempererin maine hitaana kapellimestarina joutaa myös näissä romukoppaan. Klempererillä on myös ihannelevytys Haydn-muunnelmista Arturo Toscaninin ohella.

Livelevytys WDR-orkesterin (Köln) kanssa on temmoiltaan rivakka, miltei toscaninimäinen, paikoin kiivaahkokin. Tässä bloss-ei-tempo-Klemperer karistaa bloss-ein -maineensa; ainakin ensimmäisessä osassa kuullaan varsin äkillisiä accelerandojakin.

Claudio Abbadon ja Berliinin filharmonikkojen kokonaislevytys saa useimmissa alan opuksissa ykkössuosituksen. Pitkään kapinoin ykkössuosittuutta vastaan, ja halusin itse löytää omat parhaani, jotka pitkään olivat Sanderling ja Klemperer. 25 vuoden taistelun jälkeen annoin Abbadolle mahdollisuuden, ja he menivät heittämällä ykkösiksi. Soitto on Berliinin filharmonikkojen kultaista sointia, joka oli Karajanilta peräisin, mutta Abbado on täyteläistänyt sitä, samalla elävöittäen sisältäpäin kudosta. Äänityskin on suurenmoinen. Abbadon levytys 1. sinfoniasta räjäyttää pölyt kirjahyllyn päältä, ja kolmatta sinfoniaa ei kai voi tämän ihanteellisemmin toteuttaa, ja Akateemisesta juhla-alkusoitosta Abbado näytti minulle aivan uusia asioita kehittelyjaksossa. Paketin bonukset ovat erinomaisia; tavalliset Traagisen ja Akateemisen juhla-alkusoiton ja Haydn-muunnelmien lisäksi ehkä kaikkein orkestraalisesti kaunissointisin Alttorapsodia ja hyvin harvoin kuultuja teoksia kuorolle ja orkesterille.

Brahmsin toisen sinfonian ensimmäisessä jouset laulavat pitkää legatoa, ja soitto on lähes satumaista: valoisaa, avaraa mutta rytmillisesti jäntevää. Sulaa vahaa se oli berliiniläisillä Karajaninkin aikana, mutta kuin kiillotettua kromia, vailla puuta, hartsia ja inhimillistä lämpöä. Finaalissa päästetään riemu irti, ja soitto tapahtuu ihan kuin irti päästämällä. Abbado parhaimmillaan vapautti soittajat.

Abbadon Brahmsin yleissävy on valoisa, vaikka ainakin 1. sinfoniasta painoa löytyy. Esimerkiksi yleensä referentiaalisena levytyksenä pidetty 3. sinfonia - joka on Brahmsin sinfonioista arvoituksellisin ja vaikein toteuttaa - saa miltei optimistissävyisen levytyksen, optimistisemman kuin mihin olen tottunut. Iki-ihanaan scherzo-osaan kaipaisi ehkä unelmoinnin lomaan myös hieman tanssillisuutta, onhan se hidas poskivalssi. Finaalissa Abbado antaa taas vain berliiniläisten päästellä rallatellen menemään, ja hänen finaalinsa on kiihkein Szellin jälkeen (seur.), mutta toisaalta siitä löytyy yllin kyllin myös suvantoa. 4. sinfonian ensimmäinen osa on intohimoinen, vaikkakaan ei samaan tapaan riipaiseva kuin Walterilla tai Giulinilla ja toinen osa kauniisti soitettu. Finaali ei yllä samanlaiseen kiihkeyteen kuin Carlos Kleiber, mutta siinä, kuten 4. sinfoniassa Abbadolla yleensäkin on laulava, jotenkin oopperamainen ote.

Brahmsin sinfonioista Abbado onnistuu parhaiten ehkä kahdessa ensimmäisessä sinfoniassa, mutta kokonaisuutena nostan Abbadon kokonaislevytyksen korkeimmalle podiumille. Jos yhdellä levytyksellä Brahmsin sinfonioista aikoo pärjätä, silloin Abbadoa ei voittanutta. Kaupan päälle tulee erinomaista, harvinaisempaakin tavaraa.

George Szellin ja Clevelandin orkesterin levyttämää Brahmsin 4. sinfoniaa pidettiin Pekka Gronowin levyhistoriikin vanhemmassa painoksessa romanttisen orkesteriteoksen ihanteellisena levytyksenä. Hyvä se onkin, jos on valmis hyväksymään vähäsen vähemmän paatosta. Levytys on kasvanut minussa, ja nyttemmin laitan lautaselleni Klempererin tai Szellin kun haluan kuulla nelosen.  Soitto on niin sonorista, että teoksen riipaisevuus toteutuu soinnin kautta tekemättä alleviivauksia esimerkiksi rubatolla tai cantabilella. Jos Klempererin Brahms on germaanista, Brahmsilla on toinen jalka myös Unkarissa. Nelosessa clevelandiläiset esittelevät fantastisen laulavaa sointia joka on sulavaa kuin öljy, mutta ilman alleviivattua tragismia. Orkesterin saundi on huiluvetoinen. Sonoriteettia on tarjolla.

Kaikkein sensaatiomaisin Szellin Brahms-levytys on ehkä kuitenkin vanhempi, 50-luvun alussa Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin kanssa ylöspantu 3. sinfonia, jonka tulisuutta ja kiihkeyttä ei kukaan ole ylittänyt tai edes päässyt lähelle (jos on valmis hyväksymään hieman ohuenlaisen äänityksen).

Szellin Cleveland-levytyksissä on tietystikin vähäisen parempi äänitys kuin 50-luvun alun Concertgebouw-levytyksessä, joskin analogista taustakohinaa sen verran, että ne lienee parempi kuunnella kaiuttimilla kuin kuulokkeilla. Ensimmäinen osa alkaa suhteellisen joutuisasti, mutta esittelee myös sulavaa jousisointia. Toinen osa on hienopiirteinen ja soitettu miltei pianissimossa, esitellen clevelandiläisten taitavia solisteja. Finaali on tiukka, kuten Szellin näkemys yleensäkin. Brahmsista on puristettu mehut tarkkaan, mutta keruutuoteasiantuntijana tiedän, että kuivatettaessa aromit ja vitamiinit eivät suinkaan lähde. Brahmsin kakkonen on huippuesitys. Siinä alusta asti saa vaikutelman, että kaikki menee oikein. Brahmsin kolmonen clevelandiläisten kanssa ei ole yhtä käristävän tulinen kuin vanhempi Amsterdamin levytys. Finaali kyllä laukkaa keveästi, mutta on rauhallisempi kuin aikaisemmassa levytyksessä, vaikka toki tällaisenakin tulisempi (unkarilaisempi?) kuin kellään toisella.

Guido Cantellilta, tuolta nuorna nukkuneelta kiivastemperamenttiselta Toscaninin manttelinperijäkseen nostaneelta lahjakkuudelta löytyy kaksi Brahms-levytystä; 1. ja 3. sinfonia. 3. sinfonia on varhainen (1955) mutta erinomainen stereo. Erinomainen levytys se on muutenkin, ei vähiten Lontoon Filharmonia-orkesterin ansiosta. Valssimaisessa kolmannessa osassa Cantelli esittelee Filharmonian jaloa jousisointia. Cantellin levytys kuuluu paremman pään, ehkä jopa top5-levytyksiin. 1. sinfonian ensiosa on joutuisa mutta verevä. Verevä, miltei kuin Verdin ooppera-alkusoitto on myös sinfonian toinen osa. Kolmas osa on sykkivän rytmikäs, ja finaalissa Filharmonian legendaariset puupuhaltimet nousevat paremmin esiin kuin ehkä missään muussa levytyksessä. En edes tiennyt, että puupuhaltimilla on näin iso tehtävä. Nyt kun olen virittynyt Brahmsiin, nämä aiemmin lähinnä asialliset levytykset kuulostavatkin oikeinkin erinomaisilta.

Jascha Horensteinilta en tiedä kuin Tanskassa tehdyn sinänsä ihan asiallisen toisen sinfonian levytyksen; studiossa hän levytti vain 1. sinfonian. Se onkin yksi teoksen ehdottomista huippulevytyksistä, joka esittelee myös 60-luvun huipputekniikkaa. Varsinkin valssiosassa temmonkäsittelyltään jäykäksi haukuttu Horenstein esittelee hyvin kevyttä poljentoa; muutenhan levytys on siitä painokkaimmasta päästä. Äänitys on niin täyteläinen, että se miltei lyö jalat alta, tosin puupuhaltimet jäävät jousien ja varsinkin vaskien alle.

Victor de Sabata, tuo suorastaan myyttinen oman aikansa Carlos Kleiber teki varsin vähän levytyksiä, eivätkä nekään tee kuulemma hänelle oikein oikeutta. Varhaisessa, juuri ennen toista maailmansotaa tehdyssä IV sinfonian levytyksessä äänitys on oman aikakautensa ehdotonta huippua. Sabatan maine oopperakapellimestarina paistaa läpi myös valitussa tyylilajissa; Berliinin filharmonikot esittelevät todella laulavaa soittoa. Sinfonian scherzo-osassa esitellään cantabilen vastapainoksi todella kiivasta staccatoa.

Willem Mengelbergin taltioinnit ovat yleensä mielenkiintoisia. Brahmsin ensimmäinen sinfonia ei tee tässä poikkeusta. Hän annostelee rubatoa vähintäänkin kohtuudella, paikoitellen suorastaan äkkiväärästi, vauhtia ja vaarallisia tilanteita, suoranaisia törmäyksiäkään ei puutu. Siltikin 30-luvun Concertgebouw - jota Mengelberg johti 50 vuotta, eli orkesteri oli pitkälti hänen luomuksensa - oli hämmästyttävän kaunopuheinen ja iskuvalmis. Kuten kapellimestarinsa. Staccato ja cantabile vaihtelevat sulassa sovussa tahdista toiseen, ja joskus tulee 1800-luvun romanttisena muistumana portamentoakin. Kaikesta edellä sanotusta huolimatta, en muista tapausta että Mengelbergin kujeet eivät olisi palvelleet musiikkia.

Bruno Walterin vanhuudenpäivillä Columbian sinfoniaorkesterin kanssa tehty Brahms on riipaisevaa, hellää mutta ei siitä kiihkeyttäkään puutu. Neljännen sinfonian levytys lienee teoksen toinen ihanteellinen perusversio Klempererin ohella; tässä suuri musiikki osoittaa, että sekä tämän humanisti-moralistin kuin raadollisen immoralisti-Klempererin näkemys ovat yhtä lailla valideja.

Bruno Walterin levytykset ovat 50-60 -luvun vaihteen levytyksiksi erinomaisesti äänitettyjä ja muhkeita. Ensimmäinen sinfonia alkaa hyvin tummasävyisesti, mutta kehittelyjakso on varsin irtonainen ja riemukaskin siinä määrin kuin Brahmsin eka voi olla. Hidas osa on kahdeksanjapuoliminuuttisena poikkeuksellisen joutuisa, ei hätäinen mutta intohimoinen. Soitto on laatuunkäypää kyllä, mutta tässä kyllä huomaa, että ad hoc Columbia-orkesteri ei ole Berliinin filharmonikot tai Concertgebouw tai Statskapelle. Joka tapauksessa ote on täysin luonteva ja autorisoidulta kuulostava. 

Walterin Brahms-paketti täydentää Abbadoa siinä mielessä erinomaisesti, että siinä parhaita ovat 3. ja 4. sinfonia kun Abbadolla taas 1. ja 2. Brahmsin kolmannen sinfonian esitys on klassikko, ja syystä. Ensimmäinen osa on sopivasti ärhäkkä mutta kuitenkin erittelevä ja tunnelmallinen, ja "columbialaiset" panevat parastaan. Myös Andante on tyyppiä passionato, ja suhteellisen rivakka. Walterin käsissä Brahmsin kolmonen on melkein yhtä kiihkeä kuin George Szellillä, mutta selvästi täyteläisemmin äänitettynä. Kolmas osa poco allegretto on kerrankin valssi, ja siinä puupuhaltimet loistavat. Brahmsin kolmonen on yksi Bruno Walterin pitkän uran parhaita levytyksiä.

Arturo Toscanini näyttäytyy parhaassa valossaan Filharmonia-orkesterin kanssa tehdystä live-esitysten sarjasta vuodelta 1952. Niissä on ainakin Pristine-levymerkin kopioissa lähes satumaisen hyvä äänitys, parempi kuin missään kuulemissani Toscanini-taltioinneissa New Yorkin Filharmonisen Sinfoniaorkesterin kanssa tehtyjen levytysten (1926-1936, joten aikatasoitus) ohella. Toscaninin Brahmsin tavaramerkki on oopperamaisuus: kiihkeys in cantabile. Ei välttämättä ole Brahmsissa ihan minun juttuni, kaipaan enemmän lyyrisempää otetta, mutta kyllä nämä vähintäänkin kannattaa kuulla.

Günter Herbig levytti Brahmsin sinfoniat 70-luvulla Berliinin sinfoniaorkesterin kanssa. Tämä levytys on ollut lähes tuntematon, mutta ainakin neljännen sinfonian perusteella siihen kannattaa tutustua. Orkesterin saundi on pyöreä Brahmsiin sopien jonkin verran samantyyppisesti kuin Sanderlingilla, ja äänitys varsin täyteläinen ja avoin. Berliiniläisten jousisointikin on oikein kelvollinen, vaikkei ihan kuitenkaan kuten Dresdenin valtionorkesterilla.

Kolmannen sinfonian kolmas valssiosa saa miellyttävän keveäaskelisen toteutuksen. Toisen sinfonian ensimmäisessä osassa on toteavan asiallinen ote, mikä tasapainottaa teoksen leikillistä luonnetta, nostaen sen painoarvoa. Kolmas scherzo-osa on mukavan keveäotteinen. Finaali on toteutettu suhteellisen kevyellä painotuksella mutta varsin verkkaisesti. Ensimmäisen sinfonian ensimmäisessä osassa ei ole ehkä aivan yhtä painokas poljento kuin Abbadolla, vaan siinäkin on toteavampi ote, mutta kyllä pidän näistä Herbigin levytyksistä. Ne ovat sangen yleispäteviä, hyvin soitettuja, kivuttomia ja erinomaisesti äänitettyjä, eivät ehkä erityisen yksilöllisiä mutta musikaalisia. Kukaan ei voine pettyä niihin. Erityisesti sinfonioiden scherzo-osissa Herbigillä on mukavan keveä poljento.

Brahmsin sinfonioiden kokonaislevytyksissä Abbado on ykkönen, mennen heittämällä aiemman triumviraattikolmikkoni Sanderling, Klemperer ja Haitink - joiden ajattelin esittelevän kattavasti Brahmsia eri sävyisinä - ohitse. Bruno Walterin kokonaislevytys on klassikko, ja syystä. Myös Furtwänglerit on syytä tuntea.

Sinfonioittain huippuesitykset 1. sinfoniasta ovat Klemperer, Horenstein, Sanderling, Haitink, Abbado, van Beinum ja Walter. 

2. sinfonian huippuesitykset ovat Szell, Wand, Klemperer, Furtwängler, Abbado ja Joseph Keilberth.

3. sinfonian huippulevytykset ovat Szell (Concertgebouw), Walter, Wand, Cantelli ja Abbado.

4. sinfonian huippulevytykset ovat Walter, Klemperer, Szell, Furtwängler (ei kokonaislevytyksestä; Furtwänglerin livelevytyksiä kannattaa vertailla), Giulini ja Schuricht.