Virukset eivät katso passia tai puoluekirjaa

Virukset eivät kysy ihmisen paperistatusta. Eivät ne kysy myöskään puoluekantaa, vaan tarttuvat niin perussuomalaisiin, kokoomuslaisiin, demareihin, vasemmistolaisiin, vihreisiin ja jopa kristittyihin. On vaikea muuten ymmärtää sitä, että puolet demareista aktiivisesti pyrkii sulkemaan silmänsä edellämainitulle kuin että heidän piti miellyttää "tukioitaan". Taas yksi valitettava muistutus demareiden jatkuvasta flirtistä epävarmojen "tukioiden" suuntaan, kakkaamisesta perussuomalaisten tunkiolle. Näköjään tätä ei ymmärtänyt esimerkiksi terveydenhoitoalalla työskennellyt Anttilan Maijakaan.

Entä sitten Kokoomus? Haluaisin kysyä Kokoomukselta, eikö EU:n vapaa liikkuvuus koskekaan kaikkia? On täysin epäloogista vaatia esimerkiksi suomalaisten terveydenhoidossa työskentelevien ottavan flunssarokotteen ja samanaikaisesti evätä se esimerkiksi osastohoitoon joutuneelta paperittomalta maahanmuuttajalta.

Varmaan Jeesuksen pitäisi ilmestyä kristillisdemokraateiksi itseään kutsuvien keskuuteen, ja muistuttaa opeistaan, joiden mukaan lähimmäisenrakkaus koskee kaikkia eikä ketään saa hylätä. Kaikki eivät sitten ilmeisesti olekaan Jumalan lapsia.

Onneksi sentään järkikanta voitti eilen Helsingin kaupunginvaltuustossa, joka päätti noudattaa perustuslakia ja suojata kaupunkilaistensa hengen päättämällä pienellä enemmistöllä tarjota terveydenhuoltoa myös niin sanotuille paperittomille. Jos päinvastainen kanta olisi voittanut, näiden "voittajien" olisi kannattanut jo etukäteen varautua kuivamuonavarastoin ja linnoittautua hengityssuojaimin ja käsidesein koteihinsa.

Mikä on hallituksen tulevaisuus?

Halla-ahon valinta pääpersuksi on kieltämättä kiinnostavin tapahtuma Suomen poliittisella kentällä miesmuistiin, jos tästä nyt jotain positiivista koettaa muotoilla. On sillä hallituspolitiikallekin seurauksia; vähimmillään se tarjoaa herroille Sipilä ja Orpo tilaisuuden esitellä olematonta omatuntoaan, peräti löytää sen jostakin. Mitä tämä sitten merkitsee eri puolueille?

Keskustan on pidettävä hallitus koossa hinnalla millä hyvänsä, ja siinä periaatteetkin menevät pe(r)suveden mukana. Muuten menee viimeinen sauma pystyttää maakuntia kepu-satraapeille. Hallituksen kaatuminen merkitsee Kehittyvien maakuntien hautaamista, ja Juha Sipilän poliittisen uran loppua. Anne Bernerhän on luvannut lopettavansa joka tapauksessa, ja edes tähän Kepun lupaukseen haluaisin kerrankin uskoa.

Kokoomuksen kortit ovat hieman paremmat. Uusissa vaaleissa he todennäköisesti saisivat piikkipaikan, vaikkakin mukaan otettavat muut vaalivoittajat torppaisivat ns. valinnanvapauden, ja toivon mukaan myös KiKy:n. Joku voisi kysyä, että mitä Kokoomuksen aatteesta sitten jää jäljelle, mutta kuten kokoomuslaiset itsekin ensimmäisenä kiirehtivät lisäämään, heidän aatteensa on pragmatismi, niin ehkä tuon ei nyt sitten niin väliä.

Persujen tilanne on vähintäänkin skitso. Yhtäältä tässä nyt on se hillotolppa, mutta miten tiukasti siitä sitten kannattaa pitää kiinni? Ainakaan H-a:n puolueelle ei ole luvassa uutta kutsua hallitukseen; toisaalta H-a varmaankin laskeskelee oikeasti että nyt kannattaa ratsastaa kaksilla rattailla: muka näyttää vastuunkantajapuolueelta mutta oikeasti toivoa sen hupeavan kannatuksen taas kasvavan oppositiossa.

Demarit ovat käyttäneet etsikkopaikkansa hävettävän huonosti. Antti Rinnettä ei missään nimessä saa antaa sotkea enää ainuttakaan vaalia, eikä kodittomaksi jääneistä soinilaisistakaan ole lisäkannatusta luvassa, sillä ei tämä tuote ole heille aiemminkaan kelvannut. Vaaleihin Sanna Marinilla on heidän jokseenkin ainoa toivonsa, mikä on oikeasti suuri surku, ei sillä, että Sanna Marinissa olisi mitään vikaa, hänhän on loistava, loistavampi kuin hiipuva puolueensa, josta on sammunut kaikki kipinä. Demareilla ei ole puhtia edistämään perustuloa, ei kyseenalaistamaan Sotea, ei kaatamaan KiKy:ä. Ei yhtään mitään, ja osin tämä ponneton oppositiopolitiikka saattaa kertoa hallitushaikaluista hyppäämään PerSu:jen saappaisiin, osin vain - ponnettomuudesta.

Vihreiden ei missään tapauksessa kannata ottaa kuulevaan korvaansa mahdollisia Sipilän houkutteluja. Uusissa vaaleissa Vihreillä on pelkkää voitettavaa, rosvohallituksessa pelkää hävittävää.

Vasemmistoa tuskin Orpo ja Sipilä ottavat sotkemaan Kikyä ja sotea, ja Li Anderssonin karisma ehtii vielä kasvamaan korkoa. Eri asia sitten on, miten aikovat itsensä asemoida: missä määrin esimerkiksi he lähtevät haalimaan pettyneiden soinilaisten ja toisaalta Vihreät liian oikeistoliberaaleiksi itsensä kokevien ääniä. Nämä kaksi tavoitetta eivät nimittäin oikein mahdu samaan pussauskoppiin.

Minun veikkaukseni on, että Sipilä (ja Orpo) ottavat hallituksensa täydennykseksi RKP:n ja kristilliset. RKP saa peruttua vapaaehtoisen kielivalintakokeilun ja ehkä takaisin Vaasan päivystyksen (toivottavasti myös Porvoon synnytykset) ja kristilliset saavat peruttua uuden alkoholilain. Nämä lienevät niin pieniä myönnytyksiä maakuntien, KiKy:n ja SoTe:n rinnalla, että kyllä ne hývinkin joutavat kaupan.

Kun omat heittävät leijonille

Rosa Meriläinen nosti Facebook-profiilissaan esiin kysymyksen siitä, miten vapaaehtoistoiminnassa osallistuminen kasaantuu, ja tämä aiheuttaa järjestöväsymystä. Tästä väsymyksestä kärsivät sekä aktiiviset yksilöt ja yhdistykset tai muut vapaaehtoiskollektiivit, olivat sitten järjestäytyneitä tai eivät. Kun samat harvalukuiset persoonat kantavat toimintaa omilla kapeilla harteillaan, ne hartiat väsähtävät ja aktiivit jaksavat oman kokemukseni mukaan yleensä korkeintaan puolitoista tai kaksi vuotta vastata lakisääteisistä velvoitteista, puhumattakaan sitten toiminnan kehittämisestä ja ideoinnista. 

Yhdistyksissä hommat joka tapauksessa kasaantuvat, eikä tätä muuta miksikään se, saako tästä se yksi ihminen palkkaa vai ei. Yhdistyksen hallituskin on aika pieni porukka tekemään kaiken, ja avainkysymyksenä olisikin rivijäsenten aktivoiminen. Yhdistyksissä pitäisi jotenkin saada kerättyä tietoa siitä, mitä jäsenet osaavat ja minkä puolesta olisivat valmiita käärimään hihat, jolloin yhdistysten toiminta pyörisi enemmän rivijäsenten harteilla, motivoisi heitä ja leventäisi yhdistyksen (tai minkä tahansa yhteenliittymän) harteikkoa. Tällöin lakisääteiset asiat jäisivät hallitukselle, mikä se taas ei sitten kovin pitkää aikaa motivoi muita kuin osallisuussauruksia. Kokemukseni mukaan kaksi vuotta alkaa olla maksimi, jonka yhdistystoiminnassa jaksaa olla aktiivisesti mukana, sitten tarvitaan ainakin hengähdystauko tai sitten jotain ihan muuta. Ellei sitten ole niin onnellisesti, että yhdistystoiminta muodostaa myös keskeisimmän harrastuksen ja sosiaalisen elämän. 

Meriläisen seinällä keskustelu lähti aaltoilemaan, kuten hyvään somekeskusteluun kuuluukin. Siellä mm. kommentoitiin, että sekin auttaisi jaksamaan, jos omat tyypit eivät vaikeuttaisi aktiivien toimintaa ja jopa suoranaisesti heittäisi heitä leijonille. Tämä on kuitenkin väistämätöntä ainakin Vihreissä, joka on Meriläisenkin tunnetuin viiteryhmä ja jota suurin osa keskusteluun osallistujistakin edusti. Vihreissä, jos missä, toimii monenlaisten erilaisten asioiden aktivisteja. Vihreät eivät ole yhden asian vaan monen eri yhden asian liike, ja silloin on väistämätöntä, että niiden toisten asioiden puolesta taistelevien tärkeysjärjestys voi toisinaan näyttää väärältä toisten asioiden esitaistelijoiden vinkkelistä. Tästä tyypillinen esimerkki on viime aikoina Helsingissä päätään yleiskaavoituksen yhteydessä nostanut eri puolilla nousseitten paikallisten luonnonsuojelutavoitteiden ja yleisekologisilla tavoitteitteilla perusteltu lisää kaupunkia -aktivismin välinen vääntö.

Tähän kommentoitiin, ettei toimijoiden monenkirjavuus ole ongelma vaan se, ettei yhteisistä tavoitteista pidetä kiinni. Mutta miten sitten löydät niitä yhteisiä tavoitteita, kun jokaisella laajemmassa kollektiivissa (kuten tässä esimerkissä Helsingin Vihreät) toimivilla on omat tavoitteensa tai ainakin oma arvojärjestyksensä niille tavoitteille. Jokaisella on tämänsä, sanoi Saarikoski, ja erot saattavatkin olla yhtäläisyyksiä suuremmat (vaikka yhteistoiminnassa ja politiikassa sen erityistapauksena pitäisikin toki kernaammin korostaa yhtäläisyyksiä erojen asemesta, tiedän). 

Puoluepolitiikka saattaakin lopulta olla sellainen erityislaji aktivismia, joka lisää turhautumista kun "omatkin" jyräävät henkilökohtaiset tavoitteet. Puhumattakaan sitten vielä siitä vesittymisestä, jota niille tavoitteille tapahtuu kun nämä puolueiksi yhdistyneet laajemmat yhteiset edut - puolueet on kai perustettu jakamaan sitä yksittäisten toimijoiden harteille kasattua kuormaa - törmäävät vielä eri puolueiden edustamiin ideologispainotteisiin ja eturyhmäpaineista johtuviin sokeisiin pisteisiin ja kynnyskysymyksiin. Vihreät vieläpä ovat siitä erityinen puolue, että sitä yhdistävää ideologiaa on hyvin vaikea löytää tai ainakin määritellä, ja kuten eräs kommentaattori Rosa Meriläisen keskusteluketjussa totesi, silloin on vaarana, että ihmisten välit kiristyvät, jos ei tunnisteta sitä, että erimielisyys juontuu eriävistä ideologisista lähtökohdista, jotka ovat vielä tavoitteiden välisiä ristiriitaisuuksia syvemmällä, koska nämä ideologiset erot ovat niiden tavoite-erojen taustalla. 

Tosin ovat ainakin melkein kaikki puolueet eräänlaisia kokoomuksia. On ironista, että 90-luvun Lipponen oli paljon Rinnettä modernimpi; Lipposesta punervuus oli haalistunut vuosikymmenten aikana. Hänestä ei oikein tiedä, onko hän haalistunut punainen kärpässieni vai punertuva, kun taas Rinne on vähintäänkin toinen jalka ... siellä jossain, ei ainakaan samalla kirkkomaalla kuin Urpilainen, puhumattakaan Jungnerin ja Harakan edustamasta New Laborista. Kokoomukseen mahtuu nimensä mukaan kypäräpappi, mustapaitaa, kansainvälistä liberaalia á la Stubb; Sari Sairaanhoitaja on heitetty yli laidan. Keskustapuolue herättää minussa poliittisena ikieläimenä vain ontologista ikihämmennystä. RKP:llä sentään löytyy yhteinen nimittäjä, ja aatteena on pragmaattisuus. Vasemmisto yrittää kutsua punavihreitä pyllistämättä liikaa lihaa syöville korjausmiehille, ja Perussuomalaisten päästyä herrahissiin he ovat alkaneet tekemään itse tyhjäksi itseään. Kaikkein yhtenäisin porukka poliittisista puolueista on ehdottomasti Kristilliset, jotka ovat arvokonservatiiveja sosiaalisin vivahtein, mitä ikinä tarkoittaakaan. 

Jos yhtäläisyyksiä haluaa puoluepolitiikassa etsiä, silloin kannattaa etsiä tapauskohtaisesti liittolaisia eri ryhmittymistä, omalle asialle myötämielisiä muista puolueista. Tällöin ainakin välttää turhauman kun ei tarvitse välittää ideologioista ja voi jopa yllättyä iloisesti löytäessään liittolaisia yllättävistä paikoista. Esimerkiksi luontoa voi suojella punainen, sininen tai vihreäkin. 

Nelonen maitokauppaan, ja vitonen kioskille

Halukkuus vapauttaa alkoholinmyyntiä lienee niitä jokseenkin harvoja yksittäisiä poliittisia aihekysymyksiä, joihin kristillisiä lukuunottamatta suurin osa suhtautuu suopeasti, laidalta laidalle. Tämä todistaa sen, että niin vasemmistossa kuin oikeistossa kuin ei-missäänistössäkään (Vihreät, PS ainakin) on omaksuttu liberaali identiteetti. Olen liberalismia koettanut ruotia lukuisia kertoja, saamatta oikeastaan vastakaikua, mikä voi selittyä sillä, että omaan identiteettiin voi olla vaikea ottaa analyyttistä etäisyyttä, semminkin kun se on epäselvästi määritelty, ja perustuu puutteelliseen analyysiin käsitteen ulottuvuuksista.

Heikosti tunnettu liberalismin oppihistoria heijastuu paitsi puutteelliseen itseymmärrykseen, myös siihen, että oma mukavuudenhalu enemmän tai vähemmän läpinäkyvästi verhotaan milloin minkäkinlaisen valekaavun alle: joskus sillä perustellaan kotimaisten pienyrittäjien tukemista, joskus alkoholi"kulttuurin" kehittämistä, joskus ihan vain valinnanvapautta, vaikka kaikella valinnanvapaudella on sellainen taipumus, että ne, jotka eivät sitä osaa käyttää, sortuvat, joko puutteellisina kulutussubjekteina, kykenemättöminä toteuttamaan yksilöyttään tai jäävät vahvempien jalkoihin, kärsimään siitä, että vahvemmilla, tiedostavammilla ja tietoisemmilla yksilöillä on mistä valita.

Kun yleensä nämä samat liberalistit väittävät tarjonnan ohjaavan kysyntää, silloin kansanterveydestä viis. Oma mukavuudenhalu saada erikoisoluita lähi-Siwasta on tärkeämpää kuin jo nyt määrällisen riskikäytön rajalla taiteilevien maksa ja päivystyspolien kasvavat jonot. Vainajia tulee, ei vain lisääntyneen "kohtuukäytön" uhreista, vaan myös näiden käyttäjien uhreista, kun joku jää aina hoitamatta lisääntyviltä juopoiksi huomaamattaan lipsahtaneilta tissuttelijoita. Eivät määrälliset juopot ole mitään laadullisesti kelvottomampaa ihmislajia; helposti mittari lipsahtaa ns. kunnollisissakin asemissa toimivilla punaisen puolelle.

Mitä vikaa siinä on, jos keskaria vahvempien juomien rajoittaminen Alkoihin panee itse kunkin vähän suunnittelemaan kulutustaan? Kun nestettä on vähän vaikeampi saada, kynnys hakea arki-illan iloksi chateauta nousee, kun tarjolla ei ole chateau de Siwaa.

On äärimmäisen itsekeskeisyyden merkki, jos ei jaksa hakea juomiaan erikoisliikkeistä, kun kuitenkin kaikki kokemus puhuu sen puolesta, että tarjonnan lisääminen lisää kulutusta, ja lisääntynyt kokonaiskulutus valuu kaikkiin väestöryhmiin, paitsi absolutisteihin. Tämä näkyy suoraan päivystyspoleilla, jonne eivät tämän liberalisaation takia pääse jotkut hoitoa oikeasti tarvitsevat, kun niihin tullaan sitten näkemään jatkuvasti kasvava virta oman tai jonkun toisen pään halkaisseitta. Mutta sekin on liberalistille sivuseikka, kun pitää saada nelonen maitokauppaan, miksei samaten vitonen ärrälle.

Liberalismi on uusi vihreä

Norjassa aina viime vuosiin saakka muut puolueet ovat tehneet vihreän puolueen tarpeettomaksi, olemalla paavia itseäänkin paavillisempia, Edistyspuolue FRP:ta lukuunottamatta. Suomessa taas kaikki puolueet ovat tällä hetkellä liberaaleja, ja niinpä täällä ei liberaalille puolueelle olekaan ollut tilausta 70-luvun jälkeen.

Vihreät ovat toisinaan ehdottaneet identiteetikseen liberalismia, kun vasemmalla ei olla ja oikealle ei mennä. Ongelma vaan on se, että kun melkein kaikki puolueet ovat liberaaleja, ainakin markkinaliberaaleja, ja nekin, jotka eivät ole, ovat sitten edes elämäntapaliberaaleja, siis suvaitsevaisiksi ja nykyaikaisiksi ilmoittautuneita, paitsi Kari Rajamäki ja Wille Rydman ja muutama lestadiolaiskeskustalaien.

Liberaaliksi ei kannata ilmoittautua, sillä siellä on tungosta, onhan Vasemmistoliittokin liberaali puolue. Sitäpaitsi ensin pitäisi määritellä, mitä liberalismin varianttia kannattaa: nuorsuomalaisuutta, alkiolaisuutta vai punavihreää kaupunkilaista tönkkäviiniliberalismia. Jotkut liberalistit suhtautuvat tietojärjestelmiin samalla paatoksella kuin kokkarit palveluihin, ja molemmissa tapauksessa käyttäjä eli asiakas on sivuseikka.

Liberalistin on hyvä tehdä selväksi itselleen, miten suhtautua niihin, jotka eivät pärjää palveluntarjoajien tai työvoiman vapaassa kilpailuttamisessa, jotta osaa perustella oman liberalisminsa toisillekin. Ovatko lisääntyneen alkoholintarjonnan seuraukset vain näköharha, tai johtaako tietojärjestelmien kilpailuttaminen kustannuksien nousun pilviin?

Perussuomalaisten nousu on perustunut siihen, että ei-liberaalia vaihtoehtoa ei ole ollut tarjolla, paitsi Kristilliset. Heillä on ollut tarjolla markkinarako, ja maalitaulukin on ollut valmiina: kaikenkarvaiset liberalistit. Liberalistiksi julistautumisessa kannattaa olla hyvin varovainen, etteivät punavihreät, kirkollisvihreät (seurakunnissa on paljon kasvupotentiaalia) ja ekoänkyrät mene pesuveden mukana. Liberalistit ovat helppo maali änkyröille. Vaikka lasselehtisille, lokalaitisille ja timosoineille on helppo nauraa, läheskään kaikki eivät naura. Liberalismista kärsii suuri osa Vihreiden punavihreästä siivestä, joita se karkoittaa Vasemmistoliittoon, ja luonnonsuojelijat, jotka se karkottaa puoluepolitiikan paitsioon.

Liberalismissa kypäräpappi on vaihtunut pyöräilykypärättömyyteen. Suosittelisin liberalistiksi julistautumisen sijaan, että oltaisiin vihreitä.

Äärikristillisen väkivallan uhka

Paikallinen perussuomalainen päättäjä Juha Mäenpää oli riemuinnut Kankaanpäässä turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskukseksi aiotun rakennuksen paloa, todeten, että

" Aivan mahtavaa. Jumala on olemassa. Rukouksiini on vastattu". 

Eduskuntavaaliehdokkaana Mäenpää oli luonnehtinut itseään kristilliseksi. Pitäisikö nyt olla huolissaan kristinuskoisista, joita on suomalaisista ainakin kolme neljäsosaa, ja enemmänkin, jos mukaan lasketaan äärikristilliset liikkeet? Pitäisikö nyt vaatia kaikkia kristittyjä edustavaksi itseään väittävältä Päivi Räsäseltä meriselitystä, ja julkista irtisanoutumista Mäenpää ja muiden potentiaalisten pöhköpäiden sanomista ja tekemättä jättämisistä?

No, ei kai. Aivan ylivoimaisen suuri osa kristityistä on varmastikin rauhaa rakastavaa väkeä, joka on ottanut jumalansa lähimmäisenrakkauden lähetyskäskyn tosissaan ja sen, että kaikki ovat yhtä lailla luojan luotuja, aivan riippumatta siitä, ymmärtävätkö tämän itse vai eivät.

Miksi sama ei sitten pätisi islaminuskoisiin, joista pientä osaa ns. mamu-kriittiset kutsuvat äärimuslimeiksi? Jos me olemme huolissamme muutamasta tuhannesta muslimista, joista ehkä promille on siinä määrin eksyksissä, että ovat altista maaperää vähän lipsahtamaan Koraanista ja houkuteltavissa uskomaan väärän uskon kaupusteljoita, niin mitä pitäisi sanoa yli kolmesta miljoonasta kristitystä? Aivan varmasti heihin mahtuu muitakin kuin Mäenpää, ja vielä pahempiakin, jotka olisivat hyvinkin alttiita ottamaan viimeisen askelen sanoista tekoihin.

Jussi Korhosen jutun tapauksesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Miksi pienille synnytysyksiköille ei löydy ystäviä eduskunnasta?

Olisi hyvä kuulla, miksi minkään muiden puolueiden edustajat kuin Kristillisten ja RKP:n eivät kannattaneet sosiaali- ja terveysvaliokunnassa pieniä synnytysyksiköitä puolustavaa kansalaisaloitetta. Arvaan, että nämä kannattivat, koska KD:lle lapsien synnyttäminen on sakramentti ja koska tässä uhataan RKP:n kannattajien palveluita vahvasti kaksi- tai jopa ruotsinkielisillä alueilla. Siitä olen erityisen yllättynyt, että ei edes yleensä maakuntiin takertuva Keskusta puolusta asukkaiden hengen kannalta välttämättömiä palveluita, tai Vasemmistoliitto, joka yleensä ratkaisisi asiat nostamalla veroäyriä. jos asia siitä olisi kiinni. Puhtaita papereita ei saa omakaan puolueeni, jossa taitaa nyt suurkaupunkinäkökulma korostua. 

Suurkaupunkinäkökulmassa Naistenklinikan remonttiakin pidetään katastrofina, mutta ei ymmärretä, mitä tämä tarkoittaa esimerkiksi Kainuussa, tai edes Itä-Uusimaalla saavutettavuuden kannalta. Entisenä helsinkiläisenä muistan vertailun vuoksi hamaan tappiin jatkuvan kissanhännänvedon paikallisten terveyskeskusten puolesta, jota käytiin pudotuspelinä esimerkiksi Kannelmäen ja Malminkartanon välillä, ja tämä peli ymmärrettiin myös kaupunginosien statuskamppailuna. Samaten kantakaupungissa Krunikan terveyskeskuksen lakkauttaminen on siirtänyt asiakkaat Viiskulmaan. Ja niin edelleen. Haja-asutusasukkaan näkökulmasta, on vaikea eläytyä näihin helsinkiläisten palvelutasojupinoihin siitä että palvelu siirtyy kilometrillä tai kahdella, kun täällä ei edes ihan susirajan takana kyse on siitä, onko sitä palvelua ollenkaan, vaikka veroja maallakin maksetaan, itse asiassa Helsinkiä enemmän.

Odottaessamme tytärtäni, me ainakin kävimme Porvoon sairaalassa loppuraskauden aikana muutamankin kerran varmistumassa, että kaikki oli hyvin, ja tämä mahdollisuus lisää paitsi potilasturvallisuutta, myös sen tunnetta. Olisi jäänyt varmistautumatta, jos Porvoosta olisi pitänyt lähteä Kätilöopistolle, ja Porvoon sairaalaan synnytysosaston lakkauttaminenhan kaatuisi juuri sinne. Onko Kätilöopisto valmis tähän, ottamaan vastaan kokonaisen maakunnan? Nämä lakkautukset ovat ketjureaktio: ensin lähtisivät synnytykset, sitten päivystys tarpeettomana ja lopulta koko sairaala, ja sen mukana sadan tuhannen ihmisen palvelut ja satojen ihmisten työpaikat. Eikä kyse ole pelkästään synnyttäjistä, vaan myös kroonikoista, joiden täytyy käydä sairaalassa hoidoissa jopa päivittäin. 

Jos Porvoosta onkin Stadiin "vain" 50 km, mikä voi tuntua lappilaisnäkökulmasta ei edes poronkusemalta, Pellingistä ja Lapinjärveltä onkin jo toinen mokoma. Mitä sitten tapahtuisi imetysklinikan kaltaiselle matalan kynnyksen palvelulle, jonne päästään ilman lähetettä, ja juuri tällaisia palveluita pitäisi olla lisää? 

Vielä niin pieni tyttöni Porvoon sairaalan ensisängyssään parin tunnin ikäisenä.

Aito avioliitto muslimeja vastaan

Föreningen Aito Avioliitto har idag sparkat sin ordförande Jukka-Pekka Rahkonen, mannen bakom medborgarinitiativet som försöker torpedera den nya äktenskapslagen, sedan Rahkonen kommit ur skåpet som fullblodsfascist. Rahkonen vill bland annat förbjuda islam och ge böter till alla som läser Koranen eller bär slöja. Till kännedom alltså för de som ännu behöver påminnas om vilken vidrig hjärna som ligger bakom det där initiativet.  (Aito Avioliitto-yhdistyksen Facebook-päivitys sunnuntailta)

Ei ole ainakaan minulle mikään yllätys, että naiset nyrkin ja hellan väliin tuomitsevat ovat fasisteja ja rasisteja, hehän usein käyttävät naisia näiden ismiensä keppihevosena, joten ylläoleva uutinen ei kyllä ole mikään uutinen.

Jos joku ei osaa sen vertaa ruotsia, että ei osaa lukea tätä uutista, en kiusallani käännä sitä, koska kovin usein nämä fasisteiksi paljastuvat naistenalistajat tai naistenalistajiksi paljastuvat fasistit suhtautuvat myös "asenteellisesti" "pakko"ruotsiin, enkä ole yhtään yllättynyt, jos ruotsintunneilla nukkujasta on tullut rasisti. Olkoot ymmärtämättä, ja kärsikööt asenteellisuudestaan. Tietenkään huonosta ruotsin taidosta ei sen enempää seuraa rasismia kuin puhelimista maksasyöpää, mutta ainakin nihkeys ruotsin opiskeluun, rasismi ja sovinismi usein instantoituvat samoissa kuorissa, ja saavat poliittisen ilmaisunsa yhdessä puolueessa, ne, jotka eivät ole niin äärikristillisiä, että mahtuisivat KD:hen.

Parlamentaarinen oppositio on tärkeämpi kuin hallituksen sisäinen oppositio

On tietysti hienoa ja kaunista, että Perussuomalaiset ovat ottaneet porvarihallituksen sisäisen kriitikon roolin. Näyttäisi siltä, että irtopisteitä on helppo kerätä tällaisessa hallituksessa, näyttäytyä sen ihmiskasvoina, kuten peruspalveluministeri Hanna Mäntylän ja työ- ja oikeusministeri Jari Lindströmin tuoreet ulostulot ovatkin olleet.

On tietysti tärkeää, että hallituksessakin joku muistuttaa vähäosaisten olemassaolosta, siitä, että joillekin silakat ovat kultakaloja. Vielä tärkeämpää kuitenkin kuin tämä ääntenkalastelu on vahvistaa niitä ääniä, jotka jäivät nyt marginaaliin. Tarkoitan punavihreää oppositiota. Perussuomalaisten kasvattaminen paisuttaa hallituksen kannatuspohjaa, joten kannattaa mieluummin turvautua oppositioon.

Nyt jos koskaan on aika liittyä johonkin oppositiopuolueista, ja toimia niissä aktiivisesti ihmisarvoisen Suomen puolesta! Oppositiopuolueilla tarkoitan tässä Vihreitä, Vasemmistoliittoa ja demareita. RKP:ta ja Kristillisiä en lue mukaan, ne ovat oikeistopuolueita. Toivottavasti kuitenkin nekin ovat yhtenäisessä oppositiorintamassa.

Sekstiviestit, oire eikä syy?

Kansanedustaja Toimi Kankaanniemi (PS, ent. SKL (nyk. KD)) jäi sairaslomalle lähettämistään seksitekstiviesteistä johtuneen kohun aiheuttaman paineen takia. Itsekin akuutin stressireaktion diagnoosilla kotiin laittoman työsuhteen purkuyrityksen jälkeen passitettuna tiedän, että Kankaanniemen tyhmä toiminta ei tietenkään ollut mikään syy sairaslomaan. Pikemminkin se, että Kankaanniemellä oli syystä tai toisesta pakka sekaisin, oli syynä sekstiviestien lähettelyyn, tai ainakin selitys sille, että mieheltä harkintakyky petti.

Toisen ihmisen, etenkään sellaisen, jota ei tunne, terveydellä, syillä ja seurauksilla on hankala spekuloida, mutta spekulointi nyt vaan kuuluu julkisuuteen sivutuotteena. Joka tapauksessa tiedän omasta kokemuksestani sen, että sairaslomalle passittaminen on joskus kätevä, ainoakin tapa puhaltaa tukehtunut tilanne vähäksi aikaa poikki, jolloin sairasloman syy ei niinkään ole sairaus, vaan se oirehtii sairaasta työstä tai huonosta johtamisesta. Tosin kansanedustaja on kansanjohtaja, joten vika on lähinnä peilissä.

Ensifiiliksiä vaalituloksesta

Vaalitulos osoitti sen kuplan, jossa elän. Toivottavasti Sipilän sanaan on luottaminen, eikä jo kerran sovittua lainsäädäntöä revitä auki. Viittaan tässä erityisesti sukupuolineutraaliin avioliittolakiin. Sen sijaan soidensuojelu ei tule tällä kaudella edistymään.

Hallituspohja tulee siis olemaan Keskusta-PS-Kok, ehkä KD ja/tai RKP. Toivottavasti edes Vasemmisto otettaisiin sisään puolustamaan vähäosaisia. Vihreitä en voi nähdä Perussuomalaisten kanssa samassa hallituksessa, RKP:lläkin on vaikeaa jatkaa ikuista hallitustaivaltaan ja Kokoomus tarvitaan varmistamaan enemmistö. Kristilliset tarvitaan ehkä uudeksi takiaispuolueeksi, ja toivon mukaan heille ei luvata kuita taivailta.

Pääkaupunkiseudun infrahankkeet eivät varmastikaan edisty Sipilän hallituksessa, varsinkaan Pisara. Pisaran kohtalosta ja pääkaupunkiseudulle keskittämisen maltillistumisesta neljäksi vuodeksi en osaa olla pahoillani, vaikka ei sitä rahaa tarvitsisi säkeillä kantaa kaiken maailman yksisuuntaisille pistoraiteillekaan, jotka sitäpaitsi syö routa. Ehkä kuitenkin Helsingistä itään vievä raideyhteys olisi myytävissä Sipilälle?

Perustulon aika saattaisi olla nyt. Kaikkein heikoimmin potentiaalisista apupuolueista meni demareilla, joten he eivät ole sitä kaatamassa. Tosin muuten en osaa olla demareiden rappiosta onnellinen. Valtakunta tarvitsisi vankan vasemmistolaisen vaihtoehdon, eikä sellaiseksi kyllä ole Vasemmistoliitostakaan. Ellei sitten uutta nousua Li Anderssonin johdolla.

Ehkä vasemmistolla ei enää ole tilausta, en tiedä. Ainakin sen olisi pitänyt keksiä itsensä uudestaan jo 40 vuotta sitten. Ei se onnistu, jos Rinne ehdottaa elvytykseksi teollisuuden pistoraiteiden rakentamisen. Se juna meni jo.  Prekariaatti voisi olla uusi duunaristo, ja Vihreillä olisi paikka vallata demareiden paikka. Jos se Vihreille kelpaa. Ei kelpaa kaikille, vaikka oikea-vasen -akselilla me ja demarit sijaitsemme samalla paikalla. Arvoja kuvaavalla Y-akselilla demarit ovat arvokonservatiisempi versio meistä. Ensin pitäisi kuitenkin uudistaa ammattiyhdistykset.

Vihreiden voiton lisäksi positiivista kotiin kannettavaa jäi kahden maahanmuuttajataustaisen kansanedustajan verran. Nasima Razmyar ja Ozan Yanar tulevat olemaan esikuvina monille, ja osoittamaan, että he eivät ole mitään listankoristeita.

Julkista sektoria tullaan karsimaan, tosin en tiedä, miten. Kuntien irtisanomissuojaan Keskusta tuskin haluaa kajota, joten vaihtoehdoiksi jäävät peruspalveluiden karsiminen (joka sekään ei ole kuntapuolue Keskustalle järkevä vaihtoehto). Todennäköisesti karsinta tullaan suorittamaan väliporrasta edustavia lupaviranomaisia karsimalla, kuten ELY-keskuksia.

Verotusta tullaan keventämään, joten peruspalvelut tulevat joka tapauksessa kurjistumaan. Sitten tullaan hoksaamaan, että kunnat eivät selviä velvoitteistaan, joten niitä tullaan karsimaan. Sitten...

Ympäristölle vaalitulos on katastrofi. Sipilän hallitukseen ei tule ympäristöministeriötä, elleivät Vihreät sitä sinne vaadi. Eivätkä ole vaatimassa, jos Perussuomalaiset tulevat hallitukseen,

Sote-uudistus viedään maaliin maakuntamallina. Palvelujen saavutettavuuden kannalta se on luultavasti hyvä. Valmisteilla ollut malli, jossa esimerkiksi vaasalaisten keskussairaala olisi Tampereen sijasta ollut Turku, ei vaikuttanut palvelujen saavutettavuuden kannalta hyvältä.

Mielensäpahoittajien puolue

Mielensäpahoittaja Soinin mukaan ruma sana pitää saada sanoa niinkuin se on. Asioiden sanominen niin kuin ne ovat on varattu yksinoikeudella Timo Soinille. Vain hän saa käyttää esimerkiksi tummaihoisista N-sanaa. Takalisto on perse on perse ei ole persu. Soinin mukaan eduskunnassa on kommareita, kokkareita, kepu ja demareita. Joka toisin väittää, syyllistyy puoluekartan muunteluun.

Soinin käsitys puoluejaosta on 40 vuoden takainen. Hän selvästikin ajattelee taistolaisia; sitäpaitsi hän unohtaa, että parlamentissa on myös RKP, Kristillisdemokraatit ja Vihreät. Ai niin, SMP unohtui. Valikoivaa totuutta, joka on sallittua ainoastaan perussuomalaisille.

Perussuomalaiset ovat tehneet yksilöiden kiusaantumisista sosiaalisen faktan ja yleistäneet muutamien ahdistuneisuuden koskemaan kaikkia sekä tietämättömyydestä imperatiivin.

Mitä Irja Askola oikein sanoi?

"Hänellä on oikeus omaan vakaumukseensa. Mutta ei Päivi Räsänen ole meidän kirkon ääni, jonka me olisimme valinneet", Helsingin piispa Askola sanoi, puolustaessaan sukupuolineutraalia avioliittolakia Hesarissa. 

Tästä Räsäsen puoluetoveri, poliittinen sihteeri Markus Kalmi otti herneet nenäänsä, kirjoittaen tänään Hesarin yleisönosastolla, ettei piispa saisi arvostella hänen puoluettaan. Kalmin mielestä hänen puolueensa on joutunut Askolan hampaisiin aivan eri tavoin kuin muut puolueet.

Piispa Askola on aivan oikeassa. Ei liene seurakuntademokratiankaan mukaista, että kirkon edustajat valittaisiin jossakin muussa elimessä. Kuten poliittisessa puolueessa. Askola ei sanonut Kalmin puolueen olevan hihhuleita.

Jätän minäkin tämän ilon joillekin muille, mutten myöskään suostu käyttämään heistä heidän uutta nimeään, jolla he väärinpaikantavat itsensä. Suomessa on jo kristillisdemokraattinen puolue, se on Kokoomus. Kalmin ja Räsäsen puolue ei kuulu suureen eurooppalaiseen konservatiivipuolueiden koalitioon.

Kalmi mielestään voi siis ryhtyä kirkon siveyspoliisiksi tai ainakin sanomispoliisiksi, todentaen Askolan sanomiset oikeiksi. Ei poliittinen toimija voi huudattaa itseään kirkon ääneksi, ja jos näin tekee, toimii omavaltaisesti ja epädemokraattisesti. 

Piispa Irja Askolan haastattelun voi lukea klikkaamalla tämän bloggaukseni otsikkoa. Siitä voi tarkistaa, mitä hän todella sanoi. 

Johanna Karimäki Porvoossa 23.1.

Espoolainen kansanedustaja Johanna Karimäki (vihr.) tulee Paahtimoon torstaina 23.1. kello 18 juttelemaan vesiensuojelusta, kalastuksesta ja työllisyydestä. Johannan vierailu on osana Vihreiden sarjaa "Elävien poliitikkojen ilta", ja siitä saa lisätietoja tapahtuman Facebook-sivulta, joka on linkattu tämän bloggauksen otsikkoon. Paikalla on myös kristillisdemokraattien porvoolaisvaltuutettu Jere Riikonen jututtamassa Johannaa. Pienenä vinkkinä: Johanna on helposti lähestyttävä ja mutkaton ihminen, jolle kannattaa esittää kysymyksiä. Tilaisuuden järjestävät yhteistyössä Porvoonseudun Vihreät ja Uudenmaan Vihreät.