Kerjääminen, voimaannuttavaa downshiftausta?

En tiedä, mitä on vaikuttajaviestintä, mutta en siltikään aio istua siihen miinaan, että arvostelisin Demareiden uutta vaikuttajaviestijätoveri Rönnholmia vain siksi, että en ymmärrä, mitä on vaikuttajaviestintä. Sen on selvästikin ymmärtänyt toveri Micke "Mikael" Jungner, joka oli tehnyt muutaman havainnon leipäjonosta (kopsattu toverin Feseseinältä):

Suora sitaatti alkaa:

Muutama havainto leipäjonoista.

1. On arvokasta että leipäjonoja on. Maailma ilman leipäjonoja olisi ankeampi. Enkä nyt tarkoita köyhyyttä joka ajaa jonoihin vaan sitä leipäjonoa epäkaupallisena vaihtoehtona saada ravintoa.

2. Sellaista julkishallinnollista systeemiä, joka ottaisi huomioon kaikki inhimillisen elämän vivahteet, ei ole. Siksi on tärkeää, että leipäjonot antavat valinnanvaraa niille, joille systeemi ei sitä tarjoa.

3. Leipäjonossa ei ole itsessään mitään hävettävää. Sitä tekee hävettäväksi se porukka, joka säälii ja voivottelee jonottajia.

4. Kauhistelemalla leipäjonoja tulee samalla luoneeksi juuri sitä ilmapiiriä, joka saattaa saada jonottajan kokemaan arvottomuutta.

5. Poliittinen jeesustelu leipäjonoista on käytännössä oman kannatuksen nostamista leipää jonottavien omanarvontunnon kustannuksella. Tuota tehdään toki vahingossa ja vilpittömin mielin, mutta väärin se silti on.

6. Leipäjonoja tulisi edistää, niiden kautta avun saaminen normalisoida sosiaalisesti ja leipäjonoja pyörittäviä vapaaehtoisia ylistää heidän konkreettisesta pyyteettömyydestä.

7. Leipäjono on ekologisesti kestävä tapa korjata kaupallisessa logistiikassa olevaa tehottomuutta. Syöty leipä on maapallolle arvokkaampi kuin pois heitetty leipä, olkoon tuo leipä hankittu ostamalla tai jonottamalla.

8. Yksi mutkaton tapa tehdä hyvää on pysähtyä leipäjonoon ja kätellä siellä jonottavia sekä rohkeudesta murtaa teollisen ajan päiväysvanhoja mielikuvia että konkreettisesta maapallon pelastamisesta.

9. Leipäjono ei ole kirosana tai merkki yhteisön epäonnistumisesta. Leipäjono on toimiva sosiaalinen innovaatio ja merkki yhteisöllisestä empatiasta. (suora sitaatti päättyy)

Tässä toveri Jungner ei oikeastaan syyllisty muuhun kuin rehellisyyteen, tunnustaessaan tarkkailevansa leipäjonoja. Mihinkään muuhun hän ei pysty, norsunluutornistaan. Ja olisihan se paitsi aika teennäistä mennä itse jonottamaan, ja sitäpaitsi pois yhden oikeasti tarvitsevan suusta. Eli paitsi epärehellistä, myös rosvoamista. 

Sellaisen neuvon antaisin kuitenkin tovereille Rönnholm, toveri Jungner ja kaikki demaritoverit: jos pitää leipäjonossa seisomista merkkinä rohkeudesta ja leipäjonoa sosiaalisena innovaationa, tervemenoa Kokoomukseen. Kuten Sakari Timonen olikin todennut, sen demareiden jäsenkirjan voisi palauttaa. Kas kun leipäjonossa seisominen ei ole lifestyle-valinta, köyhäilyä. Tämän toveri Rönnholm olikin osittain ymmärtänyt, toivottaessaan toverinsa ulos kokoushuoneesta oikeiden ihmisten pariin. Jos nimittäin aikovat tavoittaa edes osan niistä nyt Perussuomalaisiin pettyneistä sieluista, jotka muutoin jäävät kotiin. Tämän luulisi olevan edellytyksenä sille, jos demarit haluavat seuraavissa, joskin vielä valitettavan kaukaisessa horisontissa siintävissä eduskuntavaaleissa odottavan varman voiton muodostuvan vähän pysyvämmäksikin. Nyt kun nykyhallitus on suorastaan antanut tarjottimella demareille avaimet, luulisi niiden kiinnostavan. 

Varmaan sosialidemokratia kaipaisi jonkinlaista päivitystä, esimerkiksi sellaiseksi että se tunnistaisi epätyypillisten työsuhteiden tyypillisyyden. Ei ehkä kuitenkaan tällaiseen Tölö (j)ung(ner) labor -suuntaan, joka on mennyt Kokoomuksen sosiaalisiivestä oikealta ohi normalisoidessaan leipäjonot paitsi normaaleiksi, myös hyväksyttäviksi osiksi yhteiskunnan palvelujärjestelmää, täydentävästä oleellista, epänormaalista normaalia. Hyvinvointiyhteiskunnan saneeraus ei tarkoita sen purkamista. 

Köyhyystutkija, parhaillaan leipäjonoista väitöskirjaa valmisteleva Maria Ohisalo ehtikin jo vastaamaan Jungnerille osuvasti: (lainaus alkaa): leipäjonoon liittyy lahjan antajan ja saajan välisiä valtaepätasapainoja, vastavuoroisuuden ja toimintamahdollisuuksien puuttumista jne.tyydytetään perustarpeita, vaikka hyvinvointivaltio rakennettiin poistamaan leimaavaa köyhäinapua ja tarjoamaan universaaliutta selektiivismin sijaan. (lainaus loppuu)

Jungnerin kirjoitusta ruotivan bloggauksen voi lukea klikkaamalla otsikkoa. Minä suosittelen näissä kunnallisvaaleissa äänestämään oppositiopuolueita, jos ei muuten niin viestinä siitä, että hyvinvointivaltiota pitää puolustaa. Mieluiten todellisia vasemmistolaisia, jotka tämän ymmärtävät, työstä ja toimeentulosta tietonsa päivittäneitä punavihreitä tai sitten sellaisia kuin Maria Ohisalo. 

Väärin mielenosoitettu

Mikael Jungner oli jakanut Facebookissa ihmettelynsä siitä, että viikonloppuisessa hallituksen leikkauspolitiikan vastaisessa mielenosoituksessa oli näkynyt neuvostotunnuksia ja joku oli kai toivottanut innovaatiot jonnekin. Jaoin minäkin tämän eteenpäin, sillä Mikael osaa sanoa niin nasevasti.

Valittaen totean, etten ollut paikalla mielenosoituksessa. Porvoosta kynnys lähteä varta vasten Stadiin yhtä tapahtumaa varten on aika korkea, etenkin kahden lapsen kanssa, odottaen Kelan isyysrahapäätöstä, joka ei vielä ole tullut. Olisi pitänyt, sillä asia kosketti minuakin, eikä sitten olisi tarvinnut tyytyä toisen kertaluvun todistuksiin. Veikkaan kyllä, ettei tapahtumassa nähty melkein-kaimaani Mikaeliakaan, sen paremmin kuin muitakaan Töölön nuoria sosialisteja vm. -84.

En lähde tässä tekemään punavihervasemmiston ontologiaa, mutta porvaristo riemastuu aina mielenosoituksista. Tämä on ymmärrettävää, sillä mielenosoitukset tuovat luokkaviholliset näkyville, porvareilla itsellään harvemmin kun on tarvetta osoittaa mieltään, kun jääkaapissa on muutakin kuin valo. Hallituksen ja EK:n myötävaikutuksella se heidän jääkaappinsa on täyteen lobattu.

Porvaristoakin näkee barrikadeilla sentään joskus, tosin lähinnä sitä mustapaitaista siipeä. Heitä ja ns. sivistysporvaristoa (onko heitä vielä) yhdistää jaettu riemu aina kun joku näissä miekkareissa innostuu vähän liikaa. Kymmeneen tuhanteen ihmiseen toki aina mahtuu muutama, jotka eivät oikein osaa valita, minkä puolella ovat, kun ovat varmuudeksi vähän kaikkea vastaan.

En ole anarkisti, mutta jollain tasolla ymmärrän sen, että jotkut ovat niin pettyneitä systeemiin, että katsovat parhaaksi kieltää sen, ja jotkut taas katsovat miekkarit sopiviksi tapahtumiksi tuoda kaikki mahdollinen tyytymättömyys esille, valittaen samalla varmuuden vuoksi vähän muustakin minkä sattuvat muistamaan. Joillekin kyse voi olla myös hyvistä bileistä, vähän kuin naamiaiskarnevaaleista, joten siksi ne sirpit ja vasarat.

Toki mitään totalitarismia ei kannata juhlistaa, ei sen paremmin kapitalistista kuin sosialististakaan laatua olevaa. Miekkariin osallistunut tuttavani tosin kumoaa Jungnerin havainnon neuvostotunnuksista, vaikka ovathan sirpit ja vasarat osuvia työväestön symboleita. Ei liene symboleiden vika, mihin niitä on käytetty. Tosin nykyprolea taitaisi paremmin luonnehtia Kelan lomake kuin sirppi.

Olen itse valitettavan laiska mielenosoittaja, mutta oikeus mielenosoituksiin on kuitenkin tärkeä demokraattinen oikeus, jota ei jungnereiden ja muiden revisionistien pidä kieltämän. Miksi Marxin näyttäminen yhteydessä, jonne hän muuten kuuluu, on sen tuomittavampaa kuin Jyri Häkämiehen tuottaminen tilaisuuksiin, jonne hänellä ei ole sijaa, kuten kolmikantaneuvotteluihin.

Vaikka sitten oltaisiinkin tultu oltua väärää mieltä ja vähän väärin, niin mitä sitten. Onhan moni äänestänytkin väärin.

Tupakkavero lisää lapsiköyhyyttä

Mikael Jungner, Juha Sipilä ja joku kokoomuskansanedustaja ovat ehdottaneet, että lapsilisien leikkaamisen sijaan voitaisiin korottaa tupakkaveroa. Hyvä, kannatan kyllä periaatteessa, Kenenkään ei ole pakko tupakoida, tosin eipä lapsien tekokaan ole pakollista. Kuitenkin jos ja kun poliittisista vaikutuksista tehdään vaikutusarviointia - ainakin pitäisi tehdä - niin tupakkaveron korotus voikin lisätä lapsiköyhyyttä.

Miksi? Mitä köyhempi tuloluokka, sitä enemmän tupakoidaan. Ja mitä köyhempi tuloluokka, sitä varmemmin lapsilisät upotetaan perheen päivittäiskulutukseen, samaan pohjattomaan kaivoon, josta ostetaan niin vaatteet, autonrenkaat, lääkkeet, olut ja tupakatkin. Ei ole mitään lapsen elatukseen korvamerkittyä rahaa, sillä vanhemmat ne käyttävät.

Tiedän tämän omasta perheestäni. Asuin 6-vuotiaasta 20-vuotiaaksi kahdestaan kroonisesti monisairaan, tupakoivan äitini kanssa. Sitten kun lapsilisät on käytetty, voidaan käyttää lapsen säästötili, jos sellainen on. Ensin lääkkeisiin, sitten tupakkaan. Tai miten päin nyt itse kukin priorisoi.

Kenenkään ei siis tietenkään ole pakko tupakoida, mutta jos lapsilisien leikkaus aiotaan korvata tupakkaveron leikkauksella, ja jos Hesarin tietoja uskominen, tupakka-askin hintaa pitäisi tuolloin nostaa eurolla. Askinkin päivässä tupakoiva maksaa tästä ilosta kolme kymppiä kuussa, mikä on nelinkertaisesti lapsilisäleikkauksen verran.

Jos nyt siis lapsilisien leikkaus vähentää lapsen elatukseen käytettävissä olevaa rahasummaa seitsemän euroa seitsemänkymmentä yksi senttiä, tupakkaveron nostaminen vähentää lapsen elatukseen käytettävissä olevaa rahasummaa kolmekymmentä euroa neljäkymmentä senttiä askin päivässä tupakoivissa perheissä (neljäkymmentä siksi, että kuukaudessa on keskimäärin 30,4 vuorokautta), ja perheissä, joissa molemmat vanhemmat polttavat askin, lapsen käytettävissä on 60 euroa 80 senttiä vähemmän kuin ennen tupakkaveron korotusta. Jos kyseessä on kaksilapsinen perhe ja jos oletamme, että perheen talousrahat jaettaisiin tasan kaikkien perheenjäsenten kesken, tällöinkin lapsen elatukseen käytettävissä oleva summa pienenisi 15 euroa 20 senttiä, mikä on jokseenkin kaksi kertaa niin paljon kuin lapsilisäleikkaus.

Tupakkaveron korotus lisää siis lapsiköyhyyttä.