Parhaat levyt vuonna 2025

Franz Schubert: Sinfonia C-duuri "Suuri" nro 9. Berliinin filharmonikot, joht. Wilhelm Furtwängler

Minulla oli alkutalvesta irtisanomisen yhteydessä kausi, jolloin vertailin eri levytyksiä tästä sinfoniasta. Furtwängleriltä minulla jo oli hänen sota-aikainen radiotaltiointinsa, mutta tämä on sitä maineikkaampi ja rauhallisempi. Mutta muutaman vuosikymmenen lisää perspektiiviä hankkineena, tämä on maineensa väärti ja kelpaa jopa David Hurwitzille. Pidin kovasti aiempien suosikkieni Wandin ja Kripsin lisäksi Böhmistä, Fricsaysta, Sawallischista ja Haitinkista; Abbadokin on erinomainen.

Anton Bruckner: Sinfonia no 5. Berliinin filharmonikot, joht. Wilhelm Furtwängler

Tämä sota-aikaisten tallenteiden sarjaan kuuluva levytys oli ensitutustumiseni Brucknerin viidenteen, ja kun sinänsä aikakautensa tasoon nähden dynaamisesti yllättävänkin hyvään levytykseen (1942) tottuu yskäisyineen, niin käsillä on poikkeuksellisen dramaturgisesti koherentti, jännittävä ja vauhdikas levytys. Furtwängler asetti minulle standardin tämän teoksen koostamiselle: hitaasti hiipivä, mystinen avaus, käyskentelevästi sykkivä toinen osa, myrskyisä scherzo ja pyörremäinen finaali. 

Johannes Brahms: Sinfonia no 4. Günter Wand

Wandin Brahmseista - joita esimerkiksi nuoruuteni raamatussa eli Penguin Guidessa ei juurikaan arvostettu - on tullut salavaivihkaa tämänhetkinen suosikkisyklini Brahmsin sinfonioissa. Ensimmäisen ja neljännen sinfonian Wand tekee Toscaninin tavoin yllättävänkin intohimoisesti ja melko vauhdikkaasti ja keskimmäiset sinfoniat, numerot 2 ja 3 taas Klempererin tavoin epäsentimentaalisesti, teosten struktuuria painottaen. Wandin tapa tehdä Brahmsia ei tietenkään ole ainut oikea, mutta hän tarjoaa modernisti äänitetyn synteesin kahta hyvin eri tavoin Urtextiään lukeneita klassikoita, Toscaninin kiihkeyttä ja Klempererin selkeyttä. Niissä on kamarimusiikillista selkeyttä ja valoisuutta, mutta raudanluja pohja.

Carl Nielsen: Hiemvee. Underlige Aftenlufte. Aksel Schiøtz

Ei ainoastaan tämä laulu, vaan koko Danacord-levy, jossa Schiøtz laulaa Nielsenin lauluja, on maaginen. Schiøtzin ääni on rauhoittava kuin Hans Hotterin ja luonnollinen kuin Björlingin. Jos tämä ei ole tuutulaulu, en tiedä, mikä tämä on. 

Heitor Villa-Lobos: Bachianas brasileiras numero 7. Ranskan radio-orkesteri, joht. Heitor Villa-Lobos

Villa-Lobos oli mahtavan tuottelias säveltäjä, joka musiikki on aivan omanlaisensa keitos. Tässä ehkä parhaassa hänen kymmenestä bachianas brasileirasistaan finaalin fuuga on aivan hurja pyörre. Soitto ei varmaankaan ole kaikkein hiotuinta, mutta vakuuttavuus ja intensiteetti korvaavat tämän täysimääräisesti. 

Johann Sebastian Bach: Goldberg-muunnelmat. Beatrice Rana

En ole keräillyt Bachin klaveeriteoksista juurikaan vaihtoehtoisia esityksiä Glenn Gouldien lisäksi, mutta Perahian soitto jättää, kuten aina, vaikutelman siitä, että kaikki menee kuten pitääkin. Perahialla huomio kiinnittyy soittajan ratkaisujen sijasta itse musiikkiin. Perahia odotteli vuosikymmeniä, kolmisenkymmenen vuotta konsertoivan pianistin uraa ennen kuin ryhtyi soittamaan Bachia, ja odottelu kannatti. Perahia oli valmis haasteeseen, ja aktivoi minulla Bachin pianomusiikin kuuntelemisen. Kuitenkin minua uudehkoista ei-Gouldin levytyksistä puhuttelee vieläkin enemmän nuori italialaispianisti Beatrice Rana, joka pitää teoksessa jatkuvan pulssin ihailtavasti yllä, koko 32 osan muodostavan kaaren ylitse.

Gustav Mahler: Sinfonia no 5. Junge Deutsche Filharmonie, joht. Rudolf Barshai

Tästä opiskelijaorkesterin soittamasta Mahlerin vitosesta sana levisi internetin alkuaikoina vuosituhannen vaihteessa, ja siitä tuli ilmiö. Ja täydellä syyllä: kyseessä on ainutlaatuinen, ylivoimainen levytetty taltiointi Mahlerin vitosesta. Ja kapellimestari on yllätysnimi; Sostakovitsin ystävä, joka on paremmin tunnettu Sostakovitsin kvartettoja kantaesittäneenä alttoviulistina. Nuoriso-orkesteri soittaa mitään pelkäämättä: vasket purevat kuin hait ja jouset lentävät kuin aarnikotkat.

Johannes Brahms: Sinfonia no 2. Stuttgartin radio-orkesteri, joht. Carl Schuricht

Schuricht on musikaalinen ja vakuuttava oikeastaan kaikessa kuulemassani ohjelmistossa. Hänen tyyliään on vaikea kuvailla, mutta Schurichtin johtaminen on läpikuultavaa ja eteenpäinmenevää. Schurichtissa yhdistyy Szellin tiukka kamarimusiikillinen ote Walterin inhimilliseen lämpöön.

Miloslav Kabelac: Ajan mysteeri. Tsekkiläinen filharmonia, joht. Karel Ancerl

Muistan 90-luvulla lukeneeni Hesarista jutun Ancerlista, ja siinä jutussa ylistettiin muun muassa tätä teosta. Vasta nyt tulin kuunnelleeksi sen, ja kyseessä on toisen maailmansodan jälkeisen ajan merkkiteos, joka muodostaa 23-minuuttisen intensiivisen kaaren. Kabelacilla on oma äänensä, vaikka hänen sävelkielessään voi kuulla häivähdyksen Janacekia ja ehkä Einojuhani Rautavaara on kuunnellut teoksen? Ancerlin esitys kuulostaa niin autenttiselta ja intensiiviseltä kuin mahdollista.

Wigwam: The Big Farewell

Kitarataidetta leppoisan keinuvassa rytmissä parhaimmillaan, vaikka tämä 6 1/2 -minuuttinen onkin dramaturgisesti täydellisesti rakennettua progea. Teos kasvaa kasautuen jokaisen heleän välisoiton jälkeen vähä vähältä aina yksi elementti kerrallaan. 

Anton Bruckner: 7. sinfonia. Berliinin radio-orkesteri, joht. Riccardo Chailly

Tämä oman aikansa referenssilevytys ei ole aiemmin mitenkään erityisesti soittanut kelloja, mutta irtisanomisaikana tämän levytyksen - ja teoksen - tarjoama hunajaeliksiiri hoiti sielua. 

Hector Berlioz: Grande Messe des Morts. Bostonin sinfoniaorkesteri, Uuden Englannin konservatoriokuoro ja solistit, joht. Charles Münch

Muutamia vuosia sitten keräilin tätä teosta, ja Mitropoulos on tähän saakka ollut suosikkini. Münch on esityksenä tunnelmallinen siinä missä Mitropoulos, mutta äänitys on vielä selvästi parempi. Ihannelevytys tästä yhdestä suosikkiteoksestani. 

Ludwig van Beethoven: Pianosonaatti op. 109 (numero 30). Stephen Kovacevich

Tämän sonaatin kolmas osa on yksi koko pianokirjallisuuden eeppisimmistä. Hienoja levytyksiä siitä tarjoavat kuulemistani esimerkiksi Mitsuko Uchida - joka ajankohtaisti tämän sonaatin minulle - Annie Fischer, Alfred Brendel, Yves Nat, Solomon, Artur Schnabel, Rudolf Serkin, Eric Heidsieck, Stephen Kovacevich ja Wilhelm Backhaus. Kovacevich toteuttaa teoksen melko lailla ihanteellisesti, kuten muutkin häneltä kuulemani Beethovenin myöhäiset sonaatit. Hänen soitossaan ei samalla tavalla kiinnitä huomiota soittajaan kuin vaikka Schnabelissa, vaan nimenomaisesti musiikkiin. 

Johannes Brahms: Pianokonsertto no 2. Wilhelm Backhaus ja Wienin filharmonikot, joht. Carl Schuricht

Harvinaisen jännittävä, paikoin myrskyisäkin esitys tästä yhdestä pianokonserttokirjallisuuden mahtavimmista järkäleistä. Backhaus on tehnyt tästä teoksesta kolme levytystä: 30-luvulla Böhmin kanssa, 60-luvulla taas Böhmin kanssa ja tämän, 50-luvun alun Decca-levytyksen Schurichtin kanssa. Böhmin johtaminen on varsin jäykkää, kun taas Schuricht on paljon joustavampi temmonkäsittelyssään. Tässä ollaan peruselementtien ja luomisen äärellä.

Bela Bartok: Ihmeellinen mandariini. Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, joht. Riccardo Chailly

Tätä Bartokin ehkä kulmikkainta tai pikemminkin terävintä partituuria ei voi tämän muhkeammin ja virtuoosisemmin esittää, ja mikä parasta, Chailly ei tee ainoastaan Ihmeellisen mandariinin sarjaa, vaan koko teoksen! Samalla levyllä on myös hyvin komea Orkesterikonsertto.

Jean-Philippe Rameau: Dardanus. 18. vuosisadan orkesteri, joht. Frans Brüggen

Boreaduksen ja Dardanuksen sisältävä levy oli yksi ensimmäisiä cd-levyjäni. Sen kuunteluun liittyy paluuta nostalgisiin lukiovuosiin, mutta ei tästä barokkimusiikki parane, eikä periodisoitanto. Osa "Les Songes" (Gracieusement et un peu gai) on miltei itkettävän melodinen, harvinaisen täyttä tavaraa puolitoistaminuuttiseksi. 

Felix Mendelssohn: Sinfonia no 3 "Skottilainen". Lontoon sinfoniaorkesteri, joht. Peter Maag

Olen jo parisen vuotta metsästänyt tästä ehdottomasti Mendelssohnin sinfonisesta huippusaavutuksesta ihanteellista levytystä, ja usein kannattaa tarttua klassikkoon, sillä sitä Maag on. Lontoolaiset soittavat innoittuneesti, imevästi, hengittävästi ja henkevästi ja äänitys on aikakaudekseen (1960) upea.  .

Johann Sebastian Bach: Ich ruf zu dir. Wilhelm Kempff

Joskus levyille kannattaa antaa uusi mahdollisuus. Nuorena kuulin joskus varmaankin Ensiolla tai sitten kirjastossa Kempffin kuuluisia Bach-levytyksiä, ja tuohon aikaan minun maailmaani mahtui vain neljä tapaa soittaa Bachia pianolla: Glenn Gould, Dinu Lipatti, Edwin Fischer ja das Wohltemperierte Klaverierissa Svjatoslav Richter. Lipatti oli jo levyttänyt nämä Kempffin sovitukset, ja hänen soittonsa on toki minulla edelleen standardi, mutta Kempffin soitosta säteilevälle ajattomuudelle ja rauhalle on kyllä sillekin paikkansa, ei vähiten levottomina aikoina. Kempffin Bach-albumilta voisi valita minkä hyvänsä raidan, mutta tämä välittää Sicilianon ohella eniten juuri sitä ajatonta rauhaa.

Antonin Dvorak: 8. sinfonia. Tsekkiläinen filharmonia, joht. Vaclav Talich

Entisvuosikymmenien Tsekkiläisellä filharmonialla oli harvinaisen omanlaisensa sointi, jota leimasivat varsinkin pirteät puupuhaltimet. Talich johtaa sanalla sanoen täydellisesti: hänen tulkintaansa leimaa toscaninimainen tiukkuus, mutta siitä huolimatta hän antaa soittajille vapauksia, ja rubato on tässä levytyksessä vaihtelevampi kuin melkein missään, olematta silti mengelbergmäisen arvaamaton. 

Igor Stravinski: Keijun suudelma. Columbian sinfoniaorkesteri, joht. Igor Stravinski

Kuunnellessani jälleen Ferenc Fricsay -boksiani lävitse pysähdyin Keijun suudelman kohdalle. Hankin jouluksi Stravinskin kootut levytykset, ja tässä teoksessa on Stravinskille harvinaista viattoman idyllin tuntua. Stravinskia on kapellimestarina haukuttu, enkä ehkä kuuntelisi kuin kertaluontoisena kuriositeettina, jos saatavilla olisi vaikkapa hänen Mahleriaan, mutta kyllä hän oman tuotantonsa tuntee ja onnistuu myös välittämään tämän tälle taitavalle studiokokoonpanolle. 

Richard Strauss: Alppisinfonia. Tsekkiläinen filharmonia, joht. Zdenek Kosler

Kiitos kuuluu Rich Evansille, joka vinkkasi tämän levytyksen olemassaolosta. Se on Supraphon-tuotantoa 90-luvulta, erittäin mainosti äänitetty, aikana, jolloin Tsekkiläisellä filharmonialla oli vielä jotakin jäljellä omasta erityissaundistaan. Kyseessä on paitsi todella muhkea Alppisinfonia, mutta Tsekkiläisen filharmonian saundin rustiikkisuus tekee siitä todella ainutlaatuisen. Ja Kosler, jos kuka, on aliarvostettu, mutta mainio kapellimestari, jolta olen nauttinut myös Dvorak- ja Janacek -levytyksistä.

Vuonna 2025 ajankohtaisia muusikoita: Wilhelm Furtwängler, Riccardo Chailly, Daniel Barenboim, Carl Schuricht, Murray Perahia, Wilhelm Kempff, Karel Ancerl, Frank Peter Zimmermann, Wigwam

Säveltäjiä: Johannes Brahms, Igor Stravinski, Johann Sebastian Bach, Heitor Villa-Lobos, Felix Mendelssohn, Anton Bruckner, Franz Schubert, Anton Webern, Franz Liszt

Orkesteri: Tsekkiläinen filharmonia

Parhaat levyt vuonna 2024

Johannes Brahms: Pianosonaatti no 3. Edwin Fischer

Viime vuoden musiikillisesta pääteemastani eli Brahmsin pianomusiikista jäi vielä häntä roikkumaan tälle jo alkaneellekin vuodelle. Varsinkin sonaatin toisesta Andante espressivo Fischer löytää sellaista runoutta, joka pakenee muita tunnetusti suuria Brahms-pianisteja, kuten esimerkiksi Rubinstein, Lupu tai Katchen. 

Johann Sebastian Bach: Tritt auf die Glaubensbahn, BWV 152. Solistit ja Concentus Musicus Wien, joht. Nikolaus Harnoncourt

Kuunnellessani Bachin kantaatteja kokonaisuudessaan elämäni kolmatta tai neljättä kertaa läpi muistan taas, miksi pidän niitä länsimaisen ihmisen huippusaavutuksena ja ehtymättömänä aarreaittana. Kantaatin avaava "sinfonia" on niin kaunis, että se saa kyyneltymään herkkyydellään ja vääjäämättömyydellään, jonka Bach osaa paremmin kuin yksikään toinen, koota yksinkertaisista aineksista niin tenhoava keitos, että kukaan toinen ei pääse lähellekään.

Sergei Prokofiev: Sinfonia no 3. Bostonin sinfoniaorkesteri joht. Erich Leinsdorf

Tätä Prokofievin sinfoniaa ei paljoakaan soiteta, kuten ei myöskään numeroa 2 tai 4. Sinfonian finaalin viimeiset vajaat pari minuuttia on todellinen kaaoksen ja kauhun tiivistymä yhdeksi pyörteeksi. Leinsdorfin Prokofiev-äänitteet ovat todella raakoja, suorastaan inhorealistisia kaikessa väkivaltaisuudessaan. On todella sääli, ettei Leinsdorf päässyt levyttämään koko sinfoniasykliä. 

Richard Strauss: Don Juan. Bostonin sinfoniaorkesteri, joht. Charles Münch

Joseph Keilberthin levytys Don Juan -sävelrunoelmasta on täysosuma: siinä berliiniläiset soittavat paljon hengittävämmin kuin Karajanilla, joka sinänsä on mestarillinen Strauss-tulkki. Keilberth löytää teoksesta myös enemmän kamarimusiikillista suvantoa kuin yksikään toinen, dramaattista imua unohtamatta. On kepeyttä ja hehkua, ja puupuhaltimet kuuluvat ihan eri tavalla kuin Karajanilla. Sitten taas Charles Münch vuoden 1955 live-esityksessään suorastaan ampuu teoksen tykin suusta. Intensiteetti ja lataus ovat ennenkuulumattomia. 

Dmitri Sostakovits: Pianokonsertto no 2. Cristina Ortiz ja Bournemouthin sinfoniaorkesteri, joht. Paavo Berglund

Jonkinlaisena Sostakovits-faninakin Sostakovitsin konsertot ensimmäistä viulukonserttoa lukuunottamatta ovat jääneet minulle aika vieraiksi. Tähän konserttoon törmäsin ensimmäistä kertaa Spotifyn satunnaistoistona, ollessani menossa työharjoitteluun Espoon Nihtisillan kierrätyskeskukseen. Siinä levytyksessä Alexander Melnikov soitti pianoa, esitystaiteilija Teodor Currentzis johti. Konserton hidas osa on unenomaisen kaunis. Tajusin, että en omistanut konsertosta yhtään levytystä, ja Berglundiin Sostakovits-johtajana olin jo tottunut luottamaan. Ortizkin on vallan kelvollinen.  

Johann Strauss nuorempi: Lepakko. Solisteja (mm. Rita Streich) ja RIAS-orkesteri, joht. Ferenc Fricsay

Huomattuani, että minulta Strauss-fanina puuttui kokonaislevytys Lepakosta, kokeilin Facebookin ryhmissä hehkutettua Fricsaytä. Asia oli heti sillä selvä, vaikka näön vuoksi kokeilin myös Willi Boskowskia. Fricsayllä oli Straussin vaatimaa rytmitajua; lisäksi hän oli todella ensiluokkainen oopperakapellimestari. Ja laulajat kuulostavat rooleihinsa istuvilta, ei vähiten suurenmoinen Rita Streich.

Jean Sibelius: Sinfonia no 2. Concertgebouw-orkesteri, joht. George Szell

Ainakin kriitikko David Hurwitz pitää Szellin viimeisellä kiertueella Japanissa taltioitua Siban kakkosta vielä tätäkin suurempana. Se ehkä kehkeytyy vähän tätä studiolevytystä vähittäisemmin, mutta yhtä kaikki: Szellin Sibeliuksen kakkonen on yksi historian suurista Sibelius-äänitteistä. Jos yhtäänkään eläisi sellaisessa käsityksessä, että Sibelius olisi jotenkin provinsiaalinen tekijä, niin kaikki tällaiset luulottelut voi heittää kuultuaan kumpaa tahansa näistä Szellin äänitteistä. Tai John Barbirollia, ei Hallé-taltiointia vaan Royal Philharmonicin kanssa Valituille Paloille tekemää.

Miles Davis: Bye bye blackbird

Yksi suosikkiraitojani Milekseltä. Bye bye blackbird on musiikiksi puettua mielialalääkettä, jonka Mileksen ikäänkuin nurkan takaa ilmestyvä trumpetti avaa, ja sitten Coltrane liittyy vähän myöhemmin mukaan omine sooloineen.

Ludwig van Beethoven: 9. sinfonia. Kölnin radio-orkesteri ja kuoro, solisteja, joht. Otto Klemperer

Klempereriltä on hänen studiosyklinsä lisäksi muutamia livetaltiointeja Beethovenin yhdeksännestä sinfoniasta, josta olen viime aikoina kuunnellut myös Erich Kleiberin ja Ferenc Fricsayn legendaarista levytystä, jonka arvo alkaa nyt selkeytymään minulle. Tämä Kölnin taltiointi vuodelta 1957 on ehtaa Klempereriä siinä mielessä, että siinä puupuhaltimet ovat framilla. Poljento on todella voimallisesti rouhiva, ja rummunpauke kuuluu selvemmin kuin useimmissa uusissa levytyksissä. Tämän taltioinnin tunnelma on kaikkein kiihkein kuulemistani Klempererin taltioinneista.

William Walton: Belshazzarin pidot. Bryn Terfel, BBC:n sinfoniaorkesteri ja kuoro, BBC Singers, joht. Andrew Davis

Viime syksynä ahmin Belszhazzar-levytyksiä, ja kaikkein innoittunein kuulemani tulkinta on Andrew Davisin 5 vuotta myöhäisempi Proms-tulkinta, jonka solisti Willard White hakkaa ironiassaan, älyssään ja äänensä uljaudessa vielä 5-0 sinänsä oivan Bryn Terfelin. Mutta joka tapauksessa tämä äskettäin kuollut aikansa brittiläisin kapellimestari - jonka oivallisuus oivallettiin toden teolla liian myöhään - johtaa tässä muuta maailmaa lukemin 2-0.

Claudio Monteverdi: Vespro della beata vergini. Stuttgartin kamarikuoro ja solisteja, Ala-Saksin skolaareiden koraalikoulu, Musica Fiata Köln, joht. Frieder Bernius

Kyseltyäni Facebookista, että mistä kannattaisi aloittaa, jos haluaa aloittaa mitä ilmeisimmin suuren säveltäjän, Monteverdin tuotannon haltuunoton. Minua rohkaistiin aloittamaan tästä "Marianvesperistä". Monteverdin musiikki saa kadottamaan ajan ja paikan. Se on samanaikaisesti villiä ja tuudittavaa, jotenkin kuin toisesta maailmasta. Minulle suositeltiin Rinaldo Alessandrinin levytystä, mutta tämän sain tilaamani suuren kuoroteosboksin mukana, ja minun korvaani se on ainakin lähes yhtä hyvä kuin Alessandrini.  

Robert Schumann: Pianokonsertto. Dinu Lipatti ja Lontoon Filharmonia-orkesteri, joht. Herbert von Karajan

Ikiklassikkoni, joka on puhutellut viime aikoina siten, että siihen on täytynyt aika ajoin palata. Lipattin rytminhallinta on käsittämätön: jatkuva, mutta katkeamaton rubato, jonka Lipatti onnistuu vieläpä toteuttamaan valtavalla voimalla (vaikka oli vakavasti sairas, pienikokoinen mies) ja rajattoman rikkaalla kosketuksella. Todellista pianon proosarunoutta, joka ei koskaan lakkaa liikuttamasta. 

Wigwam: Grass for blades

Suomen kaikkien aikojen ehkä taitavimman soittajiston instrumentaalisesti edistyneimmältä levyltä kaikkein pisin raita. Albumin "the Dark Album" ilmestyessä se oli jäljessä aikaansa, punkin lyödessä itseään läpi. Nyt se on edellä aikaansa. 

Confutatis Mozartin Requiemista. Baijerin radio-orkesteri ja kuoro, joht. Leonard Bernstein

Lacrimosa on ilmiselvästi kaunein osa Requiemista, mutta Confutatis on kuumeisin ja dramaattisin. Siinä Mozart nostaa viimeisen kerran päätään sairasvuoteeltaan, kun Lacrimosassa jo surraan poismennyttä neroa. Sen vajaaseen kolmeen minuuttiin mahtuu koko maailma hetkellisestä suvannosta epätoivoiseen amok-juoksuun. Confutatis täytyy pitää liikkeessä, jotta se saavuttaisi suurimman tehonsa. Bernstein isosta kalustostaan huolimatta pitää teoksen miltei painottomana.

Gustav Mahler: Sinfonia no 7. Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri joht. Bernard Haitink

Haitinkilla on maine asiallisena ja hillittynä tulkitsijana. Joulukonserttien sarja Kerstmatinees sisältää joitakin kaikkien aikojen parhaita Mahler-taltiointeja, ei vain Haitinkilta vaan keneltä tahansa. Ne ovat intensiivisempiä kuin Haitinkin studiolevytykset, ja parhaita ovat 2., 3., 7. ja 9. sinfonia. Seitsemännessä sinfoniassa orkesteri soittaa kuin tulessa, ja varsinkin vaskipuhaltimet soittavat todella purevasti.  

Edward Elgar: Gerontiuksen uni. Hallé-orkesteri ja solistit joht. sir John Barbirolli.

En usko, että tätä puolitoistatuntista kantaattia on esitetty montaa kertaa Suomessa ennen kevättä 2024. En ymmärtänyt olla itse paikalla tässä harvinaislaatuisessa tilaisuudessa, mutta se arvosteltiin yhdeksi Musiikkitalon 13-vuotisen tähänastisen historian huippuhetkistä. Sen verran kuuntelin sitä Areenasta, että uteliaisuuteni heräsi ja päätin hankkia siitä levytyksen. Tällä kertaa en tehnyt itselleni tavanomaista laajamittaista vertailua, vaan uskoin alusta alkaen, että Elgar-spesialisti Barbirolli hoitaa homman. Ja tässä tapauksessa hän hoitaa sen niin, että epäilen levytyksen olevan jopa itse teosta paremman. Yleensä aika rupinen Manchesterin Charles Hallé -orkesteri soittaa täysin teokseen uskoen, intohimoisesti ja purevasti. Solistit - Richard Lewis ja Kim Borg ovat erinomaisia, mutta Janet Baker - joka vakuuttaa laulajana minut koko ajan ja aina vain enemmän - tekee tässä yhden elämänsä suurista osista. Postikuluineen noin vitosta ei voisi paremmin investoida.

Johannes Brahms: Sinfonia no 4. Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, joht. Eduard van Beinum

Olen metsästänyt oikeastaan noin vuodesta 2016-2017 lähtien ihannelevytystä Brahmsin nelosesta, joka ei olisi Klemperer (joka on minulle mittapuu). van Beinumin Brahms on sonorista, sykkivää, eteenpäinmenevää, verevää. Sanalla sanoen: siinä yhdistyy Toscaninin imu, Szellin unkarilainen punaviinillisyys, Walterin hellyys ja Abbadon täyteläisyys. van Beinumin Brahms on koko lailla täydellistä.

Joseph Haydn: Sinfonia no 48 "Maria Theresia". SWR-sinfoniaorkesteri (Baden-Baden), joht. Hans Rosbaud

Tämän sinfonian ensiosa on harvinaisen hauskalla tavalla äkkiväärä rivitanssi. Aivan ihanteellista levytystä hyllystäni ei löydy: Neville Marriner on turhan sivistynyt, Adam Fischer liiankin äkkiväärä, Trevor Pinnockin kirkas saundi ei oikein tähän istu ja Hans Rosbaud taas on sinfonisen painokas ja vakava. Valitsen kuitenkin Rosbaudin, joka lämpenee hitaammin kuin muut tarjollaolevat kapellimestarini. Hän tarjoaa vakaan perustempon ensiosaan, ja sen ansiosta miltei joka suuntaan kaatuilevat tanssijat pysyvät pystyssä. 

Richard Wagner: Götterdämmerung, 3. näytös: Starke Seite schichtet mir dort. Kirsten Flagstad ja Lontoon filharmonia-orkesteri, joht. Wilhelm Furtwängler

Tässä vajaassa kahdessakymmenessä minuutissa toteutuu "minikoossa" Wagnerin pitkä linja, ja Furtwängleriä paremmin sitä on vaikea käsittää. Ja Flagstad oli monien silmissä ultimaattinen Wagner-sopraano. Jännitys ja pitkä linja - jota tämä otos tuntuu kantavan koko edeltävän 14-15 tunnin verran, koko Ringin painoa - ei herpaannu tässä eeppisessä otoksessa hetkeksikään.

Anton Webern: 6 kappaletta orkesterille. Leipzigin radio-orkesteri, joht. Herbert Kegel

Herbert Kegel tekee tästä kulmikkaasta, urbaanista, hämäryyden musiikista salaperäistä ja äärimmäisen ekspressiivistä, ja musiikin kauhutunnelma tuo mieleen Murnaun ja Wienen elokuvat. 4. osassa Sehr mässig bassoklarinetit ja sordinoitut trumpetit tuovat mieleen Gil Evansin ja Miles Davisin. Aivan yhtä hyvin olisin voinut nostaa esille Passacaglian, joka on ylikypsää romantiikkaa, ja noin 7-10 minuutin kohdalla musiikki ei voisi karmivalla tavalla ekspressiivisemmäksi mennä. Musiikki on niin ylikypsää, että se suorastaan mätänee rappiossaan; kuitenkin se on samanaikaisesti sekä karmivan raakaa että valtaisen verevää. Yhtäältä se on herkän ja hämyisen sensuellia, toisaalta raakaa ja salaperäisellä tavalla intohimoisen eroottista, jopa vaarallista. Kegel lienee kaikkein paras Wienin toisen koulukunnan musiikin tulkki, jopa edellä Gieleniä, Boulezia, Dohnanyitä, Sinopolia ja Karajania. 

Ludwig van Beethoven: Jousikvartetto no 10 (op 74) "Harppu". Talich-kvartetti

Yksi suosikkijousikvartetoistani, jonka ensiosan jälkipuolisko on varsinaista amok-juoksua. Talich-kvartetti soittaa äärimmäisen irtonaisesti, herkästi ja erottelevasti: heillä jokainen soitin kuuluu erikseen. Beethovenin jousikvartetot ovat elinikäinen taival, ja nyt siltä taipaleelta alkaa jo erottumaan joitakin etappeja, viiden kokonaislevytyksen ja Buschien jälkeen. 

Johannes Brahms: Muunnelmia alkuperäisestä teemasta, esittää Julius Katchen

Muunnelmateokset eivät yleensä ole leipälajini, Diabellia ja Goldbergia ja Brahmsin Haydn-muunnelmia lukuunottamatta. Julius Katchenin definitiiviseksi sanottu Brahmsin pianomusiikin kokonaislevytys sisältää historian hienoimman levyllisen Brahmsin pianomuunnelmia, jonka kruununjalokivi ovat Muunnelmat alkuperäisestä teemasta. Katchen onnistuu ylläpitämään mielenkiinnon koko 17-minuuttisen ajan.

Igor Stravinski: Tulilintu-sarja. Berliinin radio-orkesteri, joht. Lorin Maazel

Maazel oli nuorena varsinkin värikkäiden ja virtuoosisten partituurien loistava tulkki, ja nyt onnistuin löytämään ikivanhan Oskar Friedin levytyksen ohella ihanteellisen uudemman levytyksen (1958!) tästä teoksesta, joka kuuluu aivan omien suosikkiteoksieni terävimpään kärkipäähän. 

Wolfgang Amadeus Mozart: Gran Partita. Wienin filharmonikot, joht. Wilhelm Furtwängler

Tässä vuodelta 1947 peräisin olevassa, ikäkaudekseen teknisesti erittäin hyvässä äänityksessä Furttis nautiskelee. Suuri orkesteri, suuren säveltäjän mestariteos, suurensuuri kapellimestari. Levytyksessä ei ole mitään furtwänglerismejä - joita sinänsä rakastan - vaan se on täysin suora, streitti: Wienin filharmonikkojen puhaltimet soittavat tämän suurenmoisen mestariteoksen, jota Amadeus-elokuvan mieleenpainuvimpiin kuuluvassa kohtauksessa kuunteleva Salieri tajuaa, että toiselle on taivas auki, hänelle ei. Teoksen kolmas osa on siis se Salierin Amadeuksessa kuulema, ja sen lähemmäs taivasta musiikissa ei olla päästy. 

Zoltan Kodaly: Galantalaistanssit. Berliinin RIAS-orkesteri, joht. Ferenc Fricsay

Silloin kun kyse ei ole itselle aivan kaikkein keskeisimmästä musiikillisesta ohjelmistosta, niin silloin kannattaa kuunnella sellaisia esityksiä, jossa esiintyjät ovat mahdollisimman vakuuttuneita ohjelmiston arvosta. Tässä tapauksessa ovat. Fricsay tunsi Kodalyn, eikä vain tuntenut, vaan opiskeli muun muassa hänen ja Bartokin johdolla (myös hänen Bartok-levytyksensä ovat ylittämättömiä) ja nyt näillä vuosirenkailla kuunnellessani ymmärrän, miksi vasta konserttimusiikkiin varovaisesti radiota kuunnellen tutustuvana teini-ikäisenä olin kerran merkinnyt tämän jännittävän teoksen muistiin hankittavien listalle.

Ludwig van Beethoven: Pianokonsertto no 1. Emil Gilels ja Tsekkiläinen filharmonia, joht. Kurt Sanderling

Nuori (41-vuotias) Gilels on ollut hyvin ketterä pianisti, mitä hänen karhumaisesta olemuksestaan voi olla vaikea uskoa. Gilels ja Sanderling tekevät puhdistuksen näille minulla hyvin paljon soineille kappaleille, tai itselleni korvienpuhdistuksen. Kokonaislevytystä piti jonkin verran metsästää (sillä sellainen näiltä voimilta löytyy Ludwigin pianokonsertoista paremmin tunnettujen Leopold Ludwigin ja George Szellin kanssa tehtyjen syklien lisäksi), mutta se maksoi vaivan. Ja Tsekkiläinen filharmonia on yllättävänkin ilmavasti äänitetty tässä 1957 Prahassa tehdyssä livelevytyksessä! 

Georg Muffat: Armonico tributo, sonata no 2. Leonhardt-consort, joht. Gustav Leonhardt

Jonkin verran muiden kuin barokkifriikkien unohtama Muffat on fantastinen säveltäjä. Muffatin musiikki tuo mieleen kovasti Purcellin, ja hän oli Purcellin ja Corellin aikalainen, sukupolvi ennen Bachia, Vivaldia, Händeliä ja Telemannia. Tämä sonaatti onnistuu olemaan samanaikaisesti rakenteeltaan mielenkiintoinen että tunnelmaltaan rauhoittava. 

Alban Berg: Sieben Frühe Lieder. Juliane Banse ja Staatskapelle Dresden, joht. Giuseppe Sinopoli

Nyt kun olen onnistunut murtamaan II Wienin koulukunnan koodin kuluvana syksynä, nämäkin laulut, jotka olen kyllä aiemmin kuullut ainakin silloin kun lainasin kaverini ison Abbado-boksin, uppoavat kuin veitsi voihin. Ne ovat tunnelmaltaan yllättäen lähempänä vaikkapa Ravelin Shererazadea kuin Mahleria. Niin tunnelmallista musiikkia, että tunnelma suorastaan tuoksuu. 

Ajankohtaisia säveltäjiä vuonna 2024: Brahms, Kodaly, Webern, Monteverdi, Sostakovits, Beethoven, Mozart

Eniten vuonna 2024 kuuntelemiani muusikoita: Herbert Kegel, Charles Münch, Ferenc Fricsay, Eduard van Beinum, Christoph von Dohnanyi, Gidon Kremer, Lars Vogt, Hans Rosbaud, Wilhelm Furtwängler, John Barbirolli

Musiikki kantaa

Tyttöystäviä, asuntoja ja työpaikkoja on tullut, ollut ja mennyt, mutta musiikki on pysyvä seuralaiseni. Ilman sitä en olisi tässä, ainakaan täysissä järjissäni. Musiikki auttaa muistamaan, mutta myös unohtamaan. Muistan aina Mahlerin 7.sinfoniasta kesän 1999, jolloin harjoittelin maratonille. Muistan myös Brucknerin 7. sinfoniasta ensimmäisen todellisen rakastumiseni. Rakastuin samanaikaisesti H:een ja Bruckneriin. H meni, Bruckner jäi.

Brucknerin kutonen palauttaa mieleeni sen, jonka saman säveltäjän seiska toi: hitaassa osassa Jock Sutcliffen oboe nyyhki samassa tahdissa kanssani. Arnold Schönbergin Kirkastettu yö kirkasti jo muutenkin kirkkaan juhannusyöni, joka oli pian hämärtyvä, muistuttaen, että tunsin itseni aisankannattajaksi.

Musiikki tuo mieleeni myös asioita, joita minun on pakko muistaa. Joista olen pääsemättömissä. Mendelssohnin 1. ja 5. sinfonioista muistan, kun kävelin Taivallahden rantaa sulattelemassa tietoa äitini sairastumisesta syöpään. Stravinskin Tulilinnusta muistan, kuinka puskin ikuiselta tuntuvaan vastatuuleen ja räntäsateeseen Urheilukatua ylös Laakson keuhko-osastolle äitiäni katsomaan.

Dvorakin sinfoniat 1-7 löysin samanaikaisesti ensimmäisen perheeni kadottamisen kanssa, ja tämän onnettomuuden aattona, More Specialsin tahdissa kävelytin nukkuvaa poikaani. Do nothing. Derek and the Dominoesin Layla -albumi palauttaa mieleeni kouluajan polkuretket Haltiapolulla, jolloin koetin pysytellä näköetäisyydellä eräästä Annesta...

Heikkoinakin hetkinä musiikki on auttanut jaksamaan. Armeijamarssi oli hauskempaa, kun piilouduin joukkion keskelle Walkmanit korvissa, Roger Norringtonin levytystä Beethovenin Pastoraalista kuullen, ja muistan öiset päivystykset Mäkiluodolla, Paasilinnaa lukien, kajastavan Tallinnan valoja katsellen, Otto Klempererin Mozartia radiosta kuunnellen. Erich Kleiberin esitys Eroicasta taas palauttaa mieleeni öiset Messukeskuksen siivouskeikat, vaikka eivät ne nyt kamalia olleetkaan.

Musiikki auttaa muistamaan myös hienoja hetkiä. Aina kun kuulen Saint-Saensin Rondo Capriccioson, muistelen nuoruuden suklaailtojani Nordenskiöldinkadulla ja kaverijuhannuksiamme saaressa, ja Michael Tilson Thomasin Debussy-levy palauttaa saunailtamme Lapinrinteellä. Mikis Theodorakis tuo mieleeni ensimmäisen kouluvuoteni aamut kissani ja Aku Ankkojen parissa, ja Pelle Miljoonan Moottoritie syksyn -80 illat, jolloin tutustuin kävelemällä Kannelmäkeen ja kuuntelin Tapani Ripatin Rockradiota.

Musiikki palauttaa mieleeni pienempiäkin asioita: Beethovenin Keisarikonsertto Claudio Arraun ja sir Colin Davisin levytyksenä muistuttaa minua siitä kun lukiota aloittaessani kävin ostamassa funktiolaskimen Runeberginkadulta.

Klassisen musiikin kuolema?

1900-luvun alkuvuosina Igor Stravinski tappoi melodian hegemonian ainoana mahdollisena musiikkia kuljettavana elementtinä Kevätuhrillaan, ja Arnold Schönberg ilmaisi nimenomaisena tarkoituksenaan tappaa musiikin taidemuotona, tarkoittaen tonaalisuutta. No, kyllä ainakin Verklärte Nacht ja Pelleas et Melisande suorastaan korventavat romanttisessa paatoksessaan. Heidän jälkeensä tulivat vielä Rahmaninov, Stravinski, Prokofiev ja Sostakovits, kaikki venäläisiä muuten. Heidän jälkeensä miltei tyhjää.

Miksi "klassisen" taidemusiikin säveltäminen on tullut mahdottomaksi? Syyksi ei riitä se, että taiteessa pitää ratsastaa avantgarden aallonharjalla, sillä kyllä aina löytyy joitakin yksittäisiä vastarannankiiskejä, kuten Hans Werner Henze.

Osa syystä saattaa löytyä kypsän valistuksen aiheuttamasta uskonnollisuuden rapautumisesta. Konserttimusiikin kuuntelukokemus muistuttaa läheisesti hartautta, eivätkä nykyihmiset enää osaa istua keskittyneesti paikallaan. Keskiajalla ei ollut ADHD:ta.

Yksi selittävä tekijä, edellisen rinnakkaisilmiö, on rapautuvan uskonnollisuuden kanssa samanaikaisesti korostunut yksilöllisyys. Joidenkin on vaikea kokea 300 vuotta sitten sävellettyä materiaalia "just mulle". Sama yksilöllisyys, jopa anarkia, näkyy soittamisessa: muotoa tärkeämmäksi ei ole tullut vain se, että on jotain yksilöllistä ilmaistavaa, tahtokin riittää.

Tekninen välinekin voi olla paljon muuta kuin sanomankantaja. Äänilevyn synty 1900-luvun alussa myötävaikutti lyhyemmän musiikkiformaatin suosion kasvuun, savikiekon puolelle kun mahtuu noin 4 min 40 sek. Wagnerin Ringin tai Mahlerin kolmosen taltioiminen oli tuohon aikaan hullun hommaa. Savikiekko sopi sen sijaan loistavasti kuplettilaulajalle tai poikkeuksena, myös yksittäisten aarioiden ja napolilaislaulujen levyttämiseen. Siksi vuosisadan alkuhämärissä Caruso ja Adelina Patti olivatkin aikansa supertähtiä, Valentinon veroisia.

Lp-levy mahdollisti savikiekkoa paremmin kokonaisten teosten taltioimisen, mahtuuhan yhdelle puoliskolle melkein kokonainen Mahlerin kolmannen sinfonian ensimmäinen osa. Kuitenkaan klassista musiikkia ei olla sävelletty levytysmielessä: vaikka Chopinin valssit sopivat hyvin yhdelle albumille, eivät Chopinin valssit kuitenkaan ole sama kuin yksi albumi.

Pop-, rock- ja jazzmusiikissa taas albumi ja musiikki ovat yksi ja sama asia; vuonna 1948 keskittynä lp-levyformaatti antoi pop- ja rockmusiikille siivet, ja bändit alkoivat taltioimaan musiikkiaan albumeiksi, jotka olivat taiteellisesti mietittyjä kokonaisuuksia. Samoin tekivät bebop-muusikot, Miles Davisit, John Coltranet ja Dave Brubeckit.

Suurin osa 1900-luvun kiinnostavimmasta musiikista on muuta kuin "klassista". Kyllä esimerkiksi Astor Piazzollan musiikki on paljon kiinnostavampaa kuin Sergei Prokofievin, tai Abban tai Kate Bushin musiikki antoisampaa kuin Berion tai Ligetin.

Avain tämän ymmärtämiseen on opiskella muusikoiden elämäkertoja. Moni muusikko on ollut crossover: klasarit ovat kuunnelleet jazzinsa ja etnomusiikkinsa, ja jazzarit opiskelleet klassista säveltämistä. Astor Piazzolla esimerkiksi opiskeli Arthur Rubinsteinin neuvomana Alberto Ginasteran johdolla Stravinskin partituureja. Kun hän hankki täydensi tätä oppiaan käytännön koulutuksensa Anibal Troilon tangoyhtyeen bandoneonistina, ei olekaan ihme, että tulos on niin mielenkiintoinen. Paljon kiinnostavampaa kuin jos hän olisi ryhtynyt leikki-Stravinskiksi.

Konsertto rintapumpulle ja juustohöylälle

Populistisessa politiikassa tavataan budjetti nähdä arvojen vastakkainasetteluina, joista toinen palvelee ”kansaa” ja toinen ”parempia ihmisiä”. Esimerkiksi kulttuuri on tällainen parempien ihmisten juttu, mikä muuten on äärimmäisen elitistinen näkemys, sillä tällöin oletetaan, ettei kansan enemmistö kykene ymmärtämään mitään muuta kuin Taistelevia Metsoja ja Joutsenlampea. 

Norjassa edistyspuolue FRP:n mielestä kuluttajien kysyntä ratkaisee kulttuurin arvon; tästä seuraava askel olisi, että kansa äänestäisi, mitä esimerkiksi sinfoniaorkesterit soittavat. Ja jos ne ovat demokraattisen valvonnan alaisia organisaatioita, ei ole ollenkaan kaukaa haettua, että kaikki kantaesitykset ja apokryfimusiikki tultaisiin tästä lähtien korvaamaan vain iki-ihanilla "klassisen musiikin helmillä" á la Beethovenin vitonen. 

Suunnilleen näin toimittiin 30-luvun lopun itänaapurissamme. Siellä Joe-setä oli ilmeisesti omilla kätösillään laittanut Pravdaan oman musiikkipoliittisen manifestinsa. Tämän manifestin inhimillisistä seurauksista neuvostosäveltäjille emme tässä puhu mitään, mutta konsertti-ilmapiiriin vaikutus oli sähköistävä: esimerkiksi monia Sostakovitsin teoksia Stalinin vainojen kaudelta kantaesitettiin vasta 60-luvulla. 

Sisällöntuottajien ei kuitenkaan tarvitse peljätä. Juustohöylätekniikka ei sido taiteen tekijöitä sitoutumaan yhden pakon taktiikkaan. Tilanteessa voidaan valita seuraavista strategioista: nostaa lipunhintoja, irtisanoa muusikoita (ja itsestäänselvästi karsia hallintohenkilökunnasta jos suinkin mahdollista), karsia esityksiä tai pienentää palkkoja.

Jos orkesterin tulee irtisanoa muusikoistaan esimerkiksi 10%, tämäkin voidaan tehdä juustohöylämenetelmällä, eli siten, että jokainen soitinryhmä pienentää muonavahvuuttaan 10%, tai siten, että tilanne katsotaan kokonaisuutena, siten, että orkesteri pysyy toimintakuntoisena. Tosin tämä jo pakosta suuntaa ohjelmistopoliittisia valintoja, kajoten orkesterin taiteelliseen autonomiaan; jos leikkaukset ovat strategisesti kohtalokkaita, tulisimme kuulemaan etupäässä ennen 1800-luvun puoliväliä sävellettyä musiikkia; esimerkiksi Mahler ja Bruckner jäisivät helsinkiläiselle nyky-yleisölle historiallisiksi kuriositeeteiksi, joita he kuuntelisivat kirjastoista, jos niitäkään on kohta enää jäljellä. Jos orkesterissa – kuten niissä useimmiten on – on vain yksi harpisti, niin virasta tehdään osa-aikainen. Opettakoot ja kamarimusisoikoon vapautuvat aikansa. Mokomatkin vanhat harput tai mykät harpot.

Esityksien karsiminen vastaa käsitystä, jossa taide on kulttuuria, ja kulttuuri on sisällöntuotantoa. Tällöin voidaan karsia joko esityksien määrää tai laatua. Tällöin taloudellis-hallinnollinen kylmä käsi vie pakostakin taiteen autonomian; kätevä ratkaisu karsia esityksien määrää on antaa hallinnollinen imperatiivi välttää teossarjoja, esimerkiksi sinfoniasarjoja, tai ainakin lyhentää niitä. Haydnin sinfonioiden sijasta esitetään Schumannin sinfonioita. 

Jollei taiteelliseen vapauteen haluta kajota, vaihtoehdoksi jää paskan tuottaminen. Tällöin on säästettävä kaikesta: instrumenteista (vaikka DDR:n ajan Statskapelle Dresdenit jouset soittivatkin jumalaisesti,olkoonkin että heidän jousensa olivat sikarilaatikkotasoa), palkoista (tehtyihin sopimuksiin on paha mennä kajoamaan) tai sitten uusista viroista. Uudet virkanimitykset antavatkin toivon kipinän sekä taiteelliseen uudistumiseen että yleisösuhteen uudelleen luomiseen.

Sen sijaan, että pönkitetään omaa olematonta joko kansallista tai kulttuurista itsetuntoa palkkaamalla taiteelliseen johtoon ns.”nimi” – jotka tunnetusti maksavat – voitaisiinkin säästövelvoitteet nähdä kasvumahdollisuuksien paikkana nuorille, nouseville muusikoillemme, niitä joiden kouluttaminen on kansallinen tehtävämme. Nyt onneksi onkin ymmärretty antaa johtavat kulttuurilaitoksemme Susanna Mälkin ja Jonte Storgårdsin käsiin. 

Yhteiskunnan rahoittamien taidelaitoksien tehtävä on elämyksien tuottaminen ja sivistäminen. Jos orkesteri saa esitettäväkseen vain Best of Romantic Classics for Meditation, tällöin yleisön valinnanvaihtoehdotkin vääjäämättä pienenevät. Jos kansa pantaisiin valitsemaan orkestereiden soittama musiikki, tällöin valinnat voisi tehdä matriisikyselyllä, jossa valittavina olisivat suunnilleen Dvorakin Uudesta Maailmasta, Schubertin Keskeneräinen, Mendelssohnin Italialainen, Brahmsin ykkönen ja nelonen, Beethovenin 3., 5., 6., 7 ja 9., Sostakovitsin 4., 5., 7., 8. ja 10, Mahlerin 1, 2, 4, 5, 6, 8 ja 9, Brucknerin 4., 7, 8 ja 9, Mozartin 35-41, Tsaikovskin Pateettinen ja Sibeliukset. Ai niin, Mahleria ja Bruckneriahan ei kavennettu orkesteri voi soittaa, joten kapeni lista tästäkin. Jos halutaan palvella myös kranttua yleisöä, voidaan ottaa mukaan vielä Bartokin konsertto orkesterille, Prokofjevin Romeo ja Julia, Debussyn La Mer, Berlioz:n Sinfonie fantastique ja Stravinskin Kevätuhri. Messut ja passiot voi ihan hyvin karsia ohjelmistosta, ja jättää ne oopperoiden huoleksi, sillä nehän ovat niiden esittämiseen hyvin varustettuja. Niissä on jopa solistit ja kaikki.

Konsertoista voi soittaa Beethovenin Keisari- ja viulukonserttoa, Brahmsin kahta piano- ja yhtä viulukonserttia, Mendelssohnin ja Sibeliuksen viulukonserttoja, Tsaikovskin viulukonserttoa ja ekaa pianokonserttoa, Mozartin ”Elvira Madigania”, Rahmaninovin 2. ja 3. pianokonserttoa, Elgarin ja Dvorakin sellokonserttoa. Vivaldin Vuodenaikoja ja Bachin teoksia voi hyvin soittaa kevennetylläkin kokoonpanolla, vaikka tämä onkin todistettu jo esteettis-teoreettis-käytännöllisesti jo puolen vuosisadan sopimattomaksi, barokkiahan kun pitäisi soittaa aikansa soittimilla. 

Kansa ei voi kuitenkaan valita sellaisista vaihtoehdoista, joita se ei tunne. Tämän vuoksi sinfoniaorkestereiden tehtävä on esittää myös esimerkiksi suomalaisia kantaesityksiä tai apokryfisäveltäjiä. Saattaa nimittäin aina käydä niin, että joku tykkää. Kun Saraste esitti yli kymmenen vuotta sitten samassa konsertissa kaksi vitosta - Beethovenin ja Silvestrovin - ehkä joku saattoi erehtyä tulemaan jo konsertin alkuosaan, jollei muuten niin Heikinheimon antaumuksellisen puffauksen ansiosta. Hyvä idea jäi kuitenkin puolitiehen; koska konsertin yleisömäärä haluttiin maksimoida, ja koska konserteista on helpompi lähteä kuin niihin tulla väliajalla, aloitettiin apokryfimusiikilla, jota kuitenkin haluttiin promovoida. Niinpä ne, jotka tulivat paikalle kuuntelemaan vain Beethovenia, säästyivät siltä mahdollisuudelta, että olisivat saaneet itselleen uuden elämyksen, kenties jopa sykähdyttävänkin.

Kun HKO pestasi tuntemattoman ulkomaanihme Comissionan keskellä syvintä lama-aikaa, tämä oli omiaan vähentämään taidemusiikki-instituutioiden legitimaatiota. Jotkut saattivat nähdä tilanteen verrannollisena Bokassan Keski-Afrikkaan, jossa kuningas ajaa valkoisten limusiinien saattueesssa, samalla suorittaen vielä luonnollista väestönkarsintaa syömällä nuorimpia kansalaisiaan. Tilanne voi houkutella suorittamaan kalkyyliä, kuinka monta sanotaanpa vaikka esimerkiksi rintapumppua saataisiin yhdellä maestrolla. Tässä vinkki suomalaisille säveltäjille: rintapumppukonsertto odottaa vielä maailmanensiesitystään, joka tulee johtaa juustohöylällä.

Pulcinella

Olen kulkenut musiikillisen matkani jokseenkin aikajärjestyksessä, tosin tästä tuli pieni takautuma heti matkani alussa, yksi askel takaisin lähtöruutuun: ensin tuli Mozart, sitten Bach, Telemann ja Vivaldi, sitten Beethoven, myöhemmin Brahms, Bruckner ja Mahler. Tästä säännöstä oli poikkeuksena vain muutama kurkistuskappale; tykkäsin Ravelin Menuetista vanhaan tyyliin ja Couperinin haudasta sekä Bolerosta, Sibeliuksen Sadusta, Henzen Telemanniasta ja Stravinskin Pulcinellasta.

Mikä yhdisti näitä oman musiikkimakuni poikkeuksia? Ne olivat Boleroa ja Satua lukuunottamatta tyyliltään uusklassistista tai jopa post-barokkia, toisin sanoen hävytöntä, kuunneltavaksi kelpaavaa nykymusiikkia. Kun kaikki muut kappaleet ovat kestäneet aikaa, Stravinskin Pulcinellaa en oikein enää jaksa. Sitä ei ole tarkoitettu kuunneltavaksi satoja kertoja, ja Stravinskin kestävämpää tuotantoa onkin Tulilintu; ei tosin Kevätuhri, josta sain trauman yläasteen aamunavauksessa, enkä ole tästä vieläkään toipunut. Silloin pidin sitä pakkosyötettynä tekotaiteena, nyt vain pitkäveteisehkönä. 

Olen vanhan liiton mies, mitä tulee musiikin kuluttamiseen. Kävin opiskeluaikoinani paljon konserteissa ja rakastan äänilevyjen keräilyä, en vain ostamista vaan myös niiden tutkimista, vertailua ja opiskelemista. Näin ollen kotiini onkin päässyt kertymään kokonaista neljä Pulcinellaa: Simon Rattlen, Otto Klempererin, Ernest Ansermetin ja Günter Wandin esitykset, vaikka vain yhden näistä olen vasiten ostanut. Muut ovat seuranneet kaupanpäällisinä, osina levyä tai -kokoelmaa.

Olen siis vanhanaikainen ihminen siinä mielessä, että haluan omistaa musiikkia fyysisinä esineinä. Pulcinella saa minut kuitenkin melkein kääntymään epäkeräilijäksi, ja siirtymään striimaamisen kannalle. 

Äitini, suojelusenkelini

Reilun vuoden päästä olen yhtä vanha kuin äitini hänen kuollessaan. Tämän ymmärtäminen tekee nöyräksi. Tästä kiitollisena suhtaudunkin elämääni kuin lahjaan, ruumiiseeni kuin temppeliin, maailmaan kuin ihmeeseen aina silloin kun muistan.

Äitini- jota kaikki kutsuivat nimellä Hilu - halusi olla mahdollistaja, taustahahmo, tukija, joka mahdollisti minun kasvuni. Kirjojen maailma oli hänelle pakoa tästä maailmasta. Samalla lukeminen oli hänelle suuri tragedia: ainoana perheestään - hänellä oli kaksi veljeä - hän ei saanut jatkaa kansakoulun jälkeen, koska "tytöt nyt kuitenkin perustavat perheen heti kun sopiva mies tulee vastaan". Hän sitten toteutti tätä ennustetta, tullen äidiksi jo vähän alle 19-vuotiaana. Lukeminen oli hänen hiljainen tapansa kapinoida tätä ennustetta vastaan, toisaalta myös vain hänen pakoaan tästä maanpäällisestä maailmasta.

Muistan lopun elämääni bussinodotukseni maaliskuun 9. päivän aamuna, viimaisella Hakaniemen torilla sunnuntaiaamuna vuonna 1997. Viima meni luihin ja ytimiin. Koskaan elämässäni minulla ei ole ollut niin kylmä. Olin kuin kuollut.

Tultuani kotiin iltapäivällä siivoamasta Messukeskusta, puhelinvastaajassani oli viesti, jossa kerrottiin asia: Hilu oli kuollut kello 10.50 aamupäivällä liian myöhään löydettyyn keuhkosyöpään kylmänä maaliskuisena aamupäivänä yli 17 vuotta sitten; häntä oltiin palloteltu lääkäriltä toiselle jo edellisestä talvesta, ja kun diagnoosi lopulta tehtiin syyskuussa, Hilu ei enää jaksanut taistella. Hänen sairaushistoriansa huomioiden, keuhkosyöpä oli oikeastaan vain viimeinen sinetti siihen, että hän pääsi pois. Olisi varmaan pitänyt haastaa koko suomalainen terveydenhoito tai ainakin HUS-konserni tuolloin oikeuteen hoitovirheestä; äitini yleisin diagnoosi oli luulosairas, vaikka hän oli kivun hyvä tuttava oikeastaan koko elämänsä.

Olin puhunut Hilun kanssa puhelimessa edellisenä iltana kertana, joka jäi viimeiseksi. Tuolloin hän oli vahvasti lääkittynä ja elämänsä ensimmäisen kerran hieman sekava. Ja viimeistä. Puhelu meni poikki, mikä suretti minua. Tiedän kuitenkin, että hän tiesi kaiken, senkin, jota en ollut ehtinyt sanoa.

Soitin heti paikalle silloisen tyttöystäväni Satun, jonka luona olin ollut yötä ja parhaan ystäväni Iljan. Lähdin Satulle, ja hänen soluhuoneeseensa päässyt kevään ensimmäinen aamuaurinko nosti minut kolmantena aamuna vuoteestani. Lähdin ostamaan jäätelöä ja samantien päätin kokeilla paluuta yliopistolle. Palasin ulkomaailmaan, englannin kielen keskustelukurssille.

Olin juuri kaksi päivää aiemmin täyttänyt 26 vuotta, ja minua lohdutti tuolloin surussani se ymmärrys, että Hilu uskalsi päästää irti elämästä, koska tiesi minun vihdoin pärjäävän omillani, siipieni kantavan. Asian käsittelyä helpotti minulla myös se, että kaikki käytännön järjestelyt - hautajaiset, asunnon tyhjennys, perukirjoitus - jäivät minulle. En voinut paeta asiaa, jouduin kohtaamaan sen kasvoista kasvoihin. Samaten voimia minulle antoi hautajaisissa sen ymmärtäminen, että olin itse asian käsittelyssä jo paljon pidemmällä kuin moni Hilun ystävä. Koin olevani vahva.

Viimeiset konkreettiset muistikuvani liittyvät hänen viimeiseen jouluunsa: muistan, että minua alkoi hieman ahdistamaan hänen heikentynyt kuntonsa, ja lähdin jouluaattoiltana kotiini, vaikka olin ensin ajatellut viettää Hilulla Malminkartanossa jouluyön. En kuitenkaan kyennyt olemaan jouluaattoiltaa raskain mielin yksin, ja soitin ystävälleni Karrille, joka asui tuolloin samoilla nurkilla Töölössä ja jonka arvelin olevan kotona. Lähdimme Hesperian yökerhoon, ja löysin sen ulkopuolelta tuoreesta lumihangesta 100 markan setelin. Tämä seteli antoi minulle hetkellisen synninpäästön kun minä olin jättänyt äitini hänen viimeisenä jouluna, kieltänyt hänet, Juudas. Se oli kuin merkki minulle: ehkä olikin hyväksyttävää lähteä, vaikka ei oikein.

Muistikuvani hänen viimeisiltä kuukausiltaan ovat hajanaisia, haluan muistaa hänet niiltä ajoilta kun hän vielä jaksoi hymyillä. Aivan viime aikoina hän ei enää jaksanut edes laittaa ruokaa, joten isot jauhelihakeittopadat korvautuivat Ateriaalin ateriapalveluruoilla. Hänen viimeisen syksynsä vierailin säännöllisesti katsomassa häntä Laakson sairaalassa, ja tietenkin kävin viikonloppuisin katsomassa häntä myös kotona aina silloin kun hänen vointinsa salli kotiuttamisen. Asuin tuolloin Töölössä Linnankoskenkadulla, ja muistan kuinka puskin päättymättömältä tuntuvaa Urheilukatua ylöspäin. Siellä oli aina vastatuuli.

Jos minun pitäisi kuvata Hilua yhdellä sanalla, se olisi kauneudenjanoinen. Hän rakasti kaikkea kaunista, koristeellista, suloista, värikästä, söpöäkin. Joku voisi kutsua sitä kitschiksi, mutta Hilu ei olisi tästä välittänyt. Toinen häntä leimannut piirre oli tarve jättäytyä taustahahmoksi, taka-alalle. Hän eli toisia varten, ensin pikkuveljeään, sitten minua. Hilulla, jolla oli synnynnäisesti reikä sydämessä, oli suunnaton sydän.

Hilu teki tapaamiinsa ihmisiin lähtemättömän vaikutuksen sisäisellä voimallaan, joka ohjasi häntä etsimään lisää kauneutta - oli sitten pikkulinnuissa, kirjallisuudessa, musiikissa tai Kauniissa ja rohkeissa - ja uskomaan kaikista hyvää, vaikka ei hän siihen aina kyennytkään. Silloin kun maalliset keinot - fyysiset voimat tai rahat - riittäneet, mikä oli tilanne usein, hän etsi apua milloin Jumalalta, jumalilta (hän itseopiskeli laajalti erilaisia uskontoja) tai vaikka astrologiasta.

Hän onnistui pääsemään kertatapaamisella kenen tahansa suojauksen alle, myös vain kerran hänet nähneiden ystävieni. Hilu saattoi valitella onnetonta perhetaustaansa, johon kuului uskoton äiti, runsaahkoa alkoholinkäyttöä ja henkistä insestiä, mutta ei koskaan valittanut kuitenkaan omaa ihmisen osaansa. Hän katsoi osanaan olla ihminen ihmiselle, ja siihen osaan kuului ottaa vastaan kaikki se, mitä elämä antoi. Ja otti.

Hilu tiesi kaiken. Hän oli läheisin uskottuni, olen paljossa hänen "tuotteensa", ainakin siitä alkaen kun vanhempani erosivat ollessani 6-vuotias. Vasta aikuistuttuani olen ymmärtänyt paremmin myös isäni perinnön, ja lähentynyt isääni uudestaan saatuani oman perheen. Kokonaan välimme eivät onneksi ole olleet missään vaiheessa poikki, vaikka meillä olikin jonkinlainen etäisyydenottovaihe ollessani kahden kympin molemmin puolin. Minulla on aina ollut myös isä, ja vanhempiini hyvin toverillinen suhde.

En koe tulleeni kasvatetuksi; sen sijaan olen keskustellut tasaveroisesti kaikesta mahdollisesta vanhempieni kanssa. Elämänarvoja minuun on toki näissä keskusteluissa siirtynyt ja suunnaton määrä tietoa kahdelta ihmiseltä, joiden intressit kuitenkin olivat varsin erilaiset. Isäni ja äitini. Tiesin jo lapsena paljon sellaista, jota lapsen ei kai kuuluisi tietää, kuten elatusavun suuruuden. Jos joku on minut ihmisenä pilannut, ei se.

Hilulta olen perinyt kiinnostuksen taiteisiin ja yleisemminkin kulttuuriin. Hilu ei osannut tuntea vihaa, katkeruutta toki häntä epäoikeudenmukaisesti kohdellutta kohtaloa kohtaan. Aiheellisenkin ja kohdistettavan vihan hän projisoi katkeruudeksi olosuhteita tai huonoa onnea kohtaan. Hän lamaantui sokkiin kohdatessaan ihmisiä, jotka kohtelevat toisia välineinä, jotka etenevät kyynärpäillä. Niin teen minäkin.

Hilu rakasti musiikkia, ja tämän olen perinyt häneltä. Erityisesti Mozartia. Kun sain tiedon hänen sairastumisestaan, yhdistän tämän tiedon äänilevyyn, jossa oli Mendelssohnin 1. ja 5. sinfoniat, ja matkani sairaalaan yhdistyvät Stravinskin Tulilintuun. Sellainen oli äitini: pieni lintu, jonka siivet olivat palaneet.

En pysty erittelemään Hilun sanomisia ja tekemisiä, olen liian läheinen, oikeastaan kuin yksi osa häntä, vaikka toki niitä puskee aika ajoin pintaan, sillä ne ovat osa minua. Olen perinyt paljon sanontoja häneltä, ja hän on välittänyt minulle paitsi sukuni historiaa myös syntymäkotikyläni Kivistön ajankuvaa. Hänelle oli tärkeää pitää koti hyvässä kunnossa, vaikka saimme pesukoneen vasta ollessani 13-vuotias. Muistan Hilun pesseen nyrkkipyykkiä kylpyammeessa, silittäneen lakanat ja juosseen aamukahdeksaksi puhelinkioskille soittamaan milloin sosiaalitoimeen, milloin lääkärille, milloin syöpäsairaalle äidilleen Diakonissalaitokselle.

Ajattelen Hilua päivittäin, ja hän on elämässäni läsnä suojelusenkelinä, vaikka en muuten enkeleihin uskoisikaan. Uskon hänen tarkkailevan varsin tyytyväisenä minun edesottamuksiani, vaikkakin haluaisin kyllä hänen voineen tutustua Sanna-puolisooni, Simeon-poikaani ja pieneen Elsa-tyttööni ja uskon, että hän olisi niin omistautunut mummo, että olisi muuttanut vaikka Timbuktuun voidakseen olla läsnä ja auttaa.

Uskoisin, että Hilu olisi kertonut lapsenlapsilleen paljon tarinoita, ehkä opettanut pari omaa perinneruokaansa (kuten maailman parhaan janssoninkiusauksen, jota minä en kykene kopioimaan, ja maailman parhaan porsaankyljysreseptin, jota sinnikkäästi yritän kerta toisensa jälkeen), olisi kertonut satuja ja laulanut, mikäli hänen äänestään olisi vielä ollut jotakin jäljellä. Hilu lauloi kauniisti nuorena; tästä on säilynyt todistuskappaleena kasettinauhoite, jossa hän laulaa Rosvo-Roopen.

Muistan hämärästi ajat, jolloin isovanhempani olivat saman ikäisiä kuin minä nyt. Ajat ovat toiset: minä olen vasta nyt kunnolla varustautunut vanhemmuuteen, Simeon-poikani opetti minut siihen. Onkin hätkähdyttävää seurata entisten koulukavereidensa jo tulevan isovanhemmiksi…

Oma vanhemmuus ja vanheneminen asettaa asioita järjestykseen, vaikka tiedän, että minut on keitetty vahvemmista aineksista kasaan kuin äitini. Toisaalta minun sieluni ei likaantumatta olisi kestänyt kaikkea sitä, mitä hän joutui kestämään: perhetaustansa, pettymyksensä itsensä toteuttamisessa ja rakkaudessa. Hilulla oli kaunis mieli.

Hilusta kertoo paljon sekin, että hän pysyi ystävänä ensimmäisen aviomiehensä, minun isäni kanssa, joka otti äitini poismenon raskaasti. Jos hänen kanssaan poltti sillat, vika oli omassa itsessä. Hilun perhetaustastahan jo hieman kerroinkin: hän joutui huolehtimaan jo 5-vuotiaasta alkaen paljon pikkuveljestään, ja yksi veli vihasi isäänsä ja toinen äitiään. Valitettavasti Hilun välit menivät poikki hänen toiseen veljeensä muutama vuosi ennen tämän traagista kuolemaa.

Eräs vanha ystäväni vieläkin aika ajoin liikuttuneena alkaa muistelemaan Hilua niin elävästi että puheen kohteesta tulee elävä, ikään kuin puheella voisi korjata rikkimenneen savikukon ja puhaltaa siihen hengen.

Aika ajoin huomaan ajattelevani, mitä hänen ystävilleen kuuluu. Oletan suurimman osan heistä vieläkin asuvan Kannelmäessä, jossa asuimme koko 80-luvun. Hänellä oli joitakin hyvin läheisiä ystäviä, joihin hän oli tutustunut koiransa kautta: jokseenkin samanikäisiä naisia, joilla myös oli koira. Muistan heidät vieläkin: Kaija, Anja, Anneli.

Hilun hauta on eri paikkakunnalla, ja olen tehnyt sinne kesäisin pari kertaa pyöräretken. Vielä Helsingissä asuessani kävin siellä vuosittain, joskus pari-kolmekin kertaa vuodessa. Ymmärtääkseni haudalla - jonne on haudattu myös hänen vanhempansa - joskus käyvät hänen veljenpoikansa ja kenties hänen veljensäkin. Kannan Hilua aina mukanani, joten tavallaan minun kauttani lapseni saavat tutustua häneenkin tai ainakin niihin asioihin - eläimet, musiikki, kirjat - joita hän piti tärkeinä ja niihin arvoihin - ystävyys, lähimmäisenrakkaus, kauneus - jotka olivat hänelle niin tärkeitä. Pieni tyttäreni sitäpaitsi kantaa Hilua mukanaan toisessa nimessään. Hilu oli niin nuori ja nuorekas, että on vaikea nähdä häntä mummona tai ylipäätään 62-vuotiaana.

Musiikin todelliset suurnimet

1900-luvun musiikin (siis: länsimaisen ns. taidemusiikin) merkittävimpinä niminä ollaan tavattu pitää säveltäjiä Bela Bartok, Igor Stravinski ja Arnold Schönberg. Kansanmusiikin klassiseen integroinut Bartok, rytmillä sävelen keskeisenä musikaalisena elementtinä korvannut Stravinski ja tonaalisuuden romuttanut tai ainakin keksimällään dodekafonialla haastanut Schönberg arvotetaan suuriksi nimenomaan vaikutuksensa, ei niinkään tuotantonsa takia, vaikka ainakin Bartok ja Stravinski meritoituvat myös tuotannollaan. Jos pelkästä tuotannosta olisi kysymys, silloin listalle voisi lukea Schönbergin lisäksi yhtä hyvin esimerkiksi Ravelin, Debussyn, Mahlerin, Sostakovitsin, Prokofjevin tai Sibeliuksen.

Musiikissa arvostetaan luojia, tai pikemminkin primaariluojia, sekundaariluojien eli esittäjien edelle, koska ilman heitä, sekundaariluojilla ei olisi mitään esitettävää. Kuitenkin, vuosisadan merkittävimmät esiintyvät taiteilijat eivät ole tulleet tunnetuksi Stravinskin, Bartokin tai Schonbergin tulkkeina, vaan Beethovenin, Bachin ja Mozartin esittäjinä. Jos huomioidaan musiikin kuulijoihin tekemä vaikutus, musiikin tavoittaminen, silloin vuosisadan musiikin suuria nimiä eivät ole Schönberg, Bartok tai Stravinski, vaan Caruso, Callas, Pavarotti, Fischer-Dieskau, Toscanini, Karajan, Kreisler, Menuhin, Rubinstein, Horowitz, Casals ja Segovia.

Edellämainittujen lisäksi voidaan puhua musiikin tertiaaritulkeista: levytuottajista, konsertti-impressaarioista ja oopperatalojen johtajista, joiden visionäärisyyttä ilman emme koskaan olisi kuulleet Callasia Metropolitanissa, saaneet kokonaista levytettyä Wagnerin Ringiä tai saaneet Fischer-Dieskauta, Richteriä ja Rostropovitsia esiintymään samassa konsertissa. Musiikin todellisia suurnimiä ovatkin muusikoiden lisäksi sellaiset nimet kuin Fred Gaisberg, Sol Hurok, Klaus Heymann, Toivo Kärki, David Sarnoff, Walter Legge, John Culshaw tai Rudolf Bing.

Ilman varhaisen savikiekkolevytyksen kuningasta, Fred Gaisbergiä emme olisi saaneet tallennettua Caruson kultaista ääntä muttemme myöskään antropologisesti arvokkaita ja jo kadonneitakin musiikkikulttuureita, joilla ei ollut minkäänlaista kaupallista arvoa. Muun muassa Artur Rubinsteinia, Svjatoslav Richteriä, David Oistrahia ja Marian Andersonia edustanut konsertti-impressaario Sol Hurok toi Yhdysvaltoihin Bolshoin(nyk. Mariinski-teatteri)baletin. Klaus Heymannin perustaman Naxoksen esimerkki painosti vakiintuneetkin levymerkit perustamaan halpasarjoja. Toivo Kärjen ohitse ei Suomen iskelmämusiikissa kulkenut mikään eikä kukaan 50 vuoteen. David Sarnoffin lanseeraus – LP-levy – mahdollisti pitkien teosten levyttämisen ilman kiusallisia katkoja 4 minuutin 40 sekuntin välein. Walter Legge, joka perusti EMI:n levytysorkesteriksi Philharmonia Orchestran, oli vahvatahtoinen diplomaatti, joka onnistui pitämään toisiaan inhoavat Karajanin ja Furtwänglerin samanaikaisesti samassa tallissa; työnsä hän täydellisti menemällä tallinsa laulajan, Elisabeth Schwarzkopfin kanssa naimisiin. John Culshaw sai suostuttelun ja logistiikan mestarinäytteenä kerättyä eri oopperataloista parhaat mahdolliset nimet Wagnerin Ringin kokonaislevytykseen ja jopa houkuteltua kaikkien aikojen Wagner-ääni Kristen Flagstadin eläkkeeltä. Rudolf Bing, joka johti New Yorkin Metropolitan-oopperataloa monen kymmenen vuoden ajan, avasi Marian Andersonin kautta oopperalavat mustaihoisille laulajille ja piti diivat kurissa.

Lisäksi ei pidä vähätellä musiikin portinvartijoiden, musiikkikriitikkojen osuutta. Monien musiikkimaku on pitkälti heidän suodattamaansa. Uskoisin, että esimerkiksi Hindemithin epäsuosio palautuu ainakin Suomessa Heikinheimon näkemykseen, jonka mukaan Hindemith on sisällyksetöntä musiikkikäsityötä; Sostakovitsin mielipide uusissa pukimissa. Berlioz'n Haroldia ei pidä enää päästää seikkailemaan Italiaan sen jälkeen kun Heikinheimon seuraaja Vesa Sirén uudelleenristi tämän "hortoilun" Håkanin siekailuiksi Belgiassa. New York Timesin pitkäaikainen kriitikko Harold C.Schonberg tai meidän Seppo Heikinheimomme pystyivät nostamaan tai tuhoamaan muusikoita – vaikka Olli Mustosen kansainvälistä uraa ei Heikinheimokaan kyennyt pysäyttämään vaikka Mustonen sai masinoitua näyttävän joukon suomalaiskollegoitaan näin luulemaan - mutta myös promotoimaan tai vaientamaan kokonaisia säveltäjiä. Valentin Silvestrovin 5.sinfoniaa ei oltaisi esitetty Kulttuuritalolla, ellei Heikinheimo olisi tuonut matkoiltaan tämän partituuria Jukka-Pekka Sarasteelle. Samalla kaikki konserttiin Beethovenin vitosta kuulemaan tulleet olisivat välttyneet yllättävältä mutta ainutlaatuiselta elämykseltä.