tiistai 30. kesäkuuta 2015

Tarvitaanko vaalibudjettikatto?

Tai vaalimainoskielto? Vaalimainoskielto johtaisi siihen, että meillä äänestettäisiin aina samat Zysset ja Väykät eduskuntaan, puhumattakaan Jorisee Ehrnrootheista. Vaalimainonta ei ole ilmaista, ja edelleenkään kaikki eivät käytä nettiä, joten voisi epäillä, että eniten vaalimainontaan satsaava menisi varmimmin läpi. Vai meneekö?

Oli sitten vaalimainontaa tai ei, istuva kansanedustaja on etulyöntiasemassa. Ilman vaalimainontaa hän saa varaslähdön asemastaan, minkä ansiosta hänet tunnetaan ja hänellä jo on näyttöä. Vaalimainontaankin kansanedustajuus antaa valttikortin: kansanedustajan työ itsessään jo on jatkuvaa vaalityötä, ja kansanedustajan palkalla on mahdollisuus laittaa syrjään kampanjointia varten.

Moni tuntemani vihreäkin kansanedustaja, joilla ei ole tukenaan korporaatioita tai suuryrityksiä, on pannut palamaan sellaiset kolmisenkymmentä tonnia kampanjointiin, eikä tämä tietenkään ole mikään tae valintaan. Kyllä sillä kuitenkin saa ostettua jo ihan kivasti mainoksia, mikä sekään tosin ei riittänyt niiden tuntemieni helsinkiläisten ehdokkaiden tapauksessa, jotka ihan tosissaan yrittivät. Pudotus mahtaa olla suuri kun siviilityöllä pitää maksaa pois kampanjavelat.

Vaikka kampanjointi antaa mahdollisuuden muillekin kuin niille väykille ja zysseille, ehkä kuitenkin voisi harkita vaikka 50 000 kampanjakattoa. Joka sekin on pulliaiselle käsittämättömän iso summa: se on melkein kahden vuoden palkkani ja melkein puolet tulevan asuntovelkani omasta osuudestani. Katottomuus tai katon laittaminen korkeammalle olisi vaarassa johtaa siihen, että eduskuntaan tulisi lisää harkimoita, ja mitkä heidän ansionsa sitten ovatkaan, niin ei ainakaan pienituloisen asia ole varmaankaan heidän muistissaan.

maanantai 29. kesäkuuta 2015

Isovanhemmat pitävät suvun koossa



Suomi ei ole yksilökeskeinen kulttuuri siinä mielessä kuin vaikka USA, jossa henkilökohtaisten unelmien perässä juoksemiselle alistetaan kaikki. Kuitenkin, emme ole perhekeskeinenkään kulttuuri siinä mielessä kuin vaikka joku Italia, jossa nonna tuodaan ruokapöydän päähän vaikka täytettynä.

Viime viikonloppuna sukuloidessani tajusin taas, kuinka onnekas olen kun olen saanut uuden suvun, johon minut on hyväksytty. Kun ei sitä omaa syntymäsukua enää kauheasti ole. Aloin miettiä sitä, että miksi sitä sitten ei ole.

Suvussani on ollut suuri sydäntauti- ja syöpäkuolleisuus, lisäksi viinakin on maistunut joillekin. Sitten äidin puolelta harvalukuiset eloonjääneet ovat linnoittautuneet joko äidin tai isän taakse, lainailleet toisiltaan ja jättäneet maksamatta. Veloista on kasvanut verikunniavelkoja mafiaelokuvien tyyliin, joskin sentään edes suunnilleen verettömiä.

Patri- ja matriarkat eivät kuulu suomalaiseen kulttuuriin, mutta suurin syy sukujeni pirstaloitumiseen on kyllä ollut isovanhempieni kuolema. Äitini puolen suku hajosi jo elokuussa 1984 äidinisäni kuoltua, jolloin suku menetti paitsi leppoisan maltillisen kokoavan voimansa - jota osa hänen lapsistaan sitäpaitsi vihasi, koska tämä osa oli päättänyt olla kaksi ja puoli vuotta aiemmin kuolleen äitinsä puolella - se menetti myös kokoontumispaikan. Isäni puolen sukua taas pitää koossa isäni siirtolamökki Vallilassa, vaikka toki kolmea nuorinta poikaa sitoo yhteen myös yhteinen äiti.

Pelkät muistot eivät pidä sukuja koossa, sillä muistotkin vaativat vaalimista ja paikkoja, joihin kiinnittyä. Ilman patri- ja matriarkaattejakin, isovanhemmat ovat muistojen vaalijoita ja mummolat ovat muistojen paikkoja (miksei vaarilalle, ukkilalle tai pappalalle ole edes nimeä)?

perjantai 26. kesäkuuta 2015

Mitä jos sittenkin ulkoistettaisiin terveydenhuolto?

Jokainen minut tunteva tietää, että en ole ensimmäisten ulkoistajien joukossa, etenkään peruspalveluiden. Järjestämisvastuun ainakin tilaajana täytyy pysyä julkisen valvonnan alaisuudessa, tämä on demokraattinenkin kysymys,

Kuitenkin suhteellisen vähäinen kokemukseni julkisen terveydenhoidon asiakkaana (yksityisestä kokemusta on sitäkin vähemmän, ainakin toistaiseksi) ja sitä runsaampi kokemukseni julkisen terveydenhoidon työntekijänä saa miettimään, että voisiko palvelun laadulle tehdä jotakin.

Julkisen terveydenhoidon työnantajakuva ei ole kaksinen, ja siksi ainakin perusterveydenhoidossa on pulaa etenkin lääkäreistä. Toki työnantajakuvaa voi parantaa, ja pitääkin, eikä vain kuvaa, vaan työnantajaa. Voidaan aloittaa moninkertaisesta raportoinnista ja mustasukkaisen tiukkojen ammattirajojen madaltamisesta (mikä ei käy pelkällä THL:n mahtikäskyllä, sillä ei alan työkulttuuria muuteta).

Niin, siitä työkulttuurista. Sen kanssa tiiviisti yhteydessä on johtaminen. Jos esimerkiksi HUS yksityistettäisiin, sen olisi pakko pyrkiä toiminnassaan tehokkuuteen. Tehokkuuden edellytys on järkiperäisyys, ja siihen kuuluu työntekijöitä kunnioittava henkilöstöjohtaminen ja aito työpaikkademokratia. Yksityisellä, voittoon pyrkivällä yrityksellä ei ole varaa ajaa henkilöstöään sairauslomien kautta irtisanoutumaan.

Vihervasemmistolaisena pahaa pelkään, että terveydenhoidon yksityistäminen voisi olla kokeilemisen arvoinen ratkaisu. Tätähän on jo itse asiassa aloitettukin, tai siis tarkkaan ottaen ulkoistamista, ulkoistamalla ainakin HUS:issa joitakin tukitoimia liikelaitoksille (mitkä kyllä käytännössä saavat paitsi pestä emo-organisaation likapyykit, myös kuvaannollisesti pestä sen likapyykit siivoamalla hankalimmat, huonoimmin tuottavat tai eläkeikää lähestyvät, vaikeimmin työllistyvät pois emo-organisaation kontolta).

Ammattialoista on helpointa ulkoistaa ns. tukitoimet, mitkä tarkoittavat niitä aloja, jotka joka tapauksessa tulevat katoamaan kartalta. Seuraavaksi veikkaan ulkoistettavaksi sihteereitä, jollaisia saa ostaa erisorttisista toimialapalveluista. Niin että jos kerran kuitenkin ulkoistetaan ammattikunta kerrallaan, miksei sitten tehtäisi tätä kertarysäyksellä?

Ratkaistavaksi vain jäisi se, miten verorahat saataisiin pysymään kotimaassa. Väestövastuu kyllä hoituisi tilaaja-tuottaja -mallilla, jossa tilaajan intressejä edustaisi demokraattisesti valittu elin aivan nykyisen kaltaisesti.


keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Lomaton loma

Pienyrittäjällä ei tunnetusti ole varaa vuosilomaan, sillä yrittäjän ansaintalogiikan mukaan jokainen päivä, jota ei vietetä tuloksenteossa, on pois tuloksesta, vaikka se vietettäisiin opiskelemalla jotain työssä hyödynnettävää taitoa. Toinen ryhmä, jolla tähän ei ole varaa, ovat pätkätyöläiset. 

Minä sain nautittavakseni ensimmäistä kertaa elämässäni viikkoa pidemmän yhtäjaksoisen kesäloman 40-vuotiaana, Aina sitä aiemmin, pätkätyöläisenä olin pakotettu ottamaan vuosilomani rahana. Rahalla pystyin ostamaan itselleni oikeuden olla olemassa myös sen hyvin todennäköisesti koittavan pätkän, joka sijaitsi silloisen ja toivottavasti seuraavan pätkätyön välissä. Nämä pätkät ja siis lomaton lomani jäivät yleensä muutamien viikkojen mittaisiksi, siis niin aikoina kun vielä sai työtä. Jos pitää valita vuokranmaksun ja lomailun välillä, vuokranmaksu voittaa suunnilleen 30-0. 

Moni luulee vuosilomaoikeutta subjektiiviseksi. Oikeus voi ollakin, mutta tosiasiallinen vuosiloma ei. Pätkätyöläisen lomaton vuosiloma, jolloin yritetään venyttää edellisen työsuhteen lomarahoja seuraavan työsuhteen alkuun saakka, ei ole kadehtimisen arvoinen olotila. Tämän tietää jokainen aina yhdeksi lukuvuodeksi kerrallaan palkattava opettaja, joiden vuosilomia usein kadehditaan. 


Kaikkein kehnoimmassa tilanteessa kuitenkin ovat työttömät. Heidän kohdallaan on pilkantekoa laskeskella sitä, ollako varaa lomaan vai ei, saati lomailuun, kun siihen ei ole edes oikeutta. 

tiistai 23. kesäkuuta 2015

Miksi kansa rakastaa kurittajiaan?

Erilaisten mielipidetiedustelujen mukaan yllättävän moni kansalainen hyväksyy sen, että heidän päivähoitoaan heikennetään ja työaikaansa pidennettäisiin, kun ensin Juha Sipilä on sen heille syöttänyt välttämättömyydeksi ja kun tämän asiantilan lehdet ovat valikoidusti päättäneet nostaa. Aika moni on nimittäin ne hyväksymättä.

Gallupeistahan saa esille vaikka mitä. Ei oikeastaan mitenkään yllättävästi varmaankin jokseenkin yhtä moni haluaa tipauttaa tuloveroja ja parantaa julkisia palveluita, ja aika moni myös molempia samanaikaisesti.

Miksi sitten näin? Olisi kai häpeällistä katsoa itseään peiliin todeten, että nyt pitää sitten elää huonon äänestyspäätöksen kanssa. Joten tehdään sitten takinkääntökeikka ja päätetään kiltisti peljäten totella auktoriteettia. Kai siitä selkäsaunastakin voi oppia pitämään, jos on päättänyt ryhtyä masokistiksi.

Iltalehden kyselyyn - jonka mukaan 53% on valmiita työajan pidennykseen, jos samalla hallitus lupauksensa mukaisesti pidättäytyy lisäleikkauksista ja tekee lupaamansa veronalennukset - löytää klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Muusikko on kuin historiantutkija

Monien on vaikea ymmärtää sitä, mitä tekoa kapellimestarilla oikein on. Tätä on sikäli vaikea ymmärtää, että onhan pianistillakin väliä, viulistilla ja laulajalla. Kuuntelee vaikka Glenn Gouldin staccatopianismia ja Svjatoslav Richterin legatoa, niin kyllä on. Ja kyllä on Matti Salmisen Viidestoista yö eri biisi kuin Juice Leskisen.

Kapellimestari on liikennepoliisi, joka varmistaa sen, että kaikki orkesterin sata soittajaa soittavat samaa kappaletta, aloittavat ja lopettavat samaan aikaan. Eikä siinä suinkaan kaikki.

Ajatellaan historioitsijaa. Riippuen aatteen väristä, Suomen sota 1918 oli esimerkiksi kansalaissota, sisällissota, veljessota, vapaussota, punakapina, ties mitä. Aivan samaten yhdelle kapellimestarille Beethoven huipentaa Mozartin ja Haydnin edustaman klassismin, toiselle taas hän avaa ovet niin Brahmsin kuin Brucknerinkin romantiikalle. On vissi ero, onko Beethoven myöhäismozartia vai varhaisbruckneria.

Apua ei saada ainakaan nuottikuvasta. Sekä Otto Klemperer että Arturo Toscanini sanoivat toteuttavansa sen ja vain sen, mitä nuottikuvassa luki. Suosittelen menemistä Spotifyhyn tai Youtubeen ja vertailemaan esimerkiksi heidän tulkintojaan Beethovenin 3. eli  Eroica-sinfoniasta. Miten ja miksi ihmeessä ne onnistuvat kuulostamaan niin erilaisilta?

Avain on muusikon tulkinta siitä, mihin historialliseen ja tyylilliseen referenssiin hän teoksen liittää. Eikä siinä vielä kaikki. Molemmat olivat klassisisteja siinä mielessä, että pitivät kohtuullisuutta, tasapainoa ja objektiivisuutta ihanteinaan, mutta tuotoksen erilaisuus johtui herrojen erilaisista temperamenteista ja sointi-ihanteista. Toscanini toteutti klassisuutensa klassisella orkesterilla, Klemperer romanttisella. Toscaninin sointi oli ketterä, jopa ohut, kun taas Klempereristä usein käytetään termejä "graniittinen" tai "monumentaalinen" (viitteitä ei ole käytettävissä). Tosin Klempererin sointi oli muhkeudestaan huolimatta hyvin erotteleva; etenkin puupuhaltimet loistivat. Olennaisempi ero lieneekin herrojen suhteessa liikkeeseen ja aikaan: Toscaninin tulkintatyyli on yleensä varsin joutuisa kun taas Klempererin etenkin iäkkäänä tehdyissä levytyksissä ei aina ole kiire minnekään.

Tosin tästäkin säännöstä on poikkeuksia. Ei kukaan esitä Brucknerin kuudennen sinfonian adagio-osaa niin joutuisasti kuin Klemperer.

Molempia silti ajoi eteenpäin sama klassinen ihanne. Voi sanoa, että jos Klemperer oli klassisti, Toscanini oli klassisisti.


lauantai 20. kesäkuuta 2015

Ei ole poliittista

Sipilän mielestä Venäjän ydinvoimatarjous ei ole millään tavalla poliittista. Perussuomalaisten eduskuntaryhmän nokkamies Sampo Terhon mielestä natsijoukkion kansallismielisen terroristin haudalla pitämä muistotilaisuus ei ole millään tavalla poliittista. Tämän huomion teki pitkän linjan helsinkiläinen vihreä vaikuttaja Hannu Tuominen. 
Politiikka on huonossa huudossa. On ollut jo pidempään. Siksi Martti Ahtisaari ja Sauli Niinistökin ovat päässet presidenteiksi, ja Sipilä pääsisi, jos vaalit pidettäisiin nyt. Itse asiassa jo Manu oli tämän tyylin pioneeri. Ainakin jo viime laman ajoista muodissa ovat olleet kamreerimaiset asioiden ajajat. Aatteita on pidetty haitaksi käytännölliselle kamreerimaisuudelle, joka on ollut erityisen korkeassa kurssissa Kokoomuksessa, ainakin jos asiaa mitataan siten, miten hyvin siellä on sisäistetty valtionhoitajaidentiteetti.

Ahtisaarelle oli tilausta, ja hän oli aivan liian hyvä ja herkkä ihminen tehtäväänsä. Toivoisin kuitenkin, että politiikka palaisi politiikkaan, ja tässä mielessä on annettava perussuomalaisille tunnustusta; he ovat saaneet monet muutkin kaivamaan lippunsa ja tunnuksensa kellarista, kun eivät ole uskaltaneet jättää konttoria Kokoomukselle ja katuja Perussuomalaisille,

torstai 18. kesäkuuta 2015

Yhdistettäisiinkö päivä- ja vanhustenhoito?

Isovanhemmat ovat mahtava asia olemassa! Minulla oli onneksi lapsuudessani kaksi mummolaa, joista toisessa oli vielä pappakin. Yhdessä mummolassa opin rakastamaan sienestystä ja marjastusta, vaikka Vendla-mummoni mukaan "myrkkytatteja on niin että livettää", ja toiseen taas kokoontui koko vielä silloin väleissä ja elossa ollut osa äitinipuoleista sukua, mukaanlukien paras lapsuudenystäväni, melkein samanikäinen serkkuni. 

Kun minusta tuli isä vähän yli seitsemän vuotta sitten, arvostan suuresti omaa isääni, joka arvostaa ainakin kahta ensimmäistä - ja edelleen ainoita - lapsenlapsiaan niin että haluaa kutsua pojanpoikaansa aika ajoin yökylään. Heillä on perinteenä käydä Eläinmuseossa. Omaa tyttöä hän ei saanut, mutta pojantyttären synnyttyä häntä ei ole tarvinnut erikseen houkutella vierailemaan Helsingistä Porvooseen. Mikä on pelkästään hyvä asia. 

Näkemässäni videossa esitetään amerikkalainen malli, jossa päiväkoti on sijoitettu vanhainkotiin. Ja tässä voittavat kaikki: lapset saavat lisäresurssikseen ihmisiä, joilla on heille aikaa. Vaikka en haluaisikaan puhua ihmisistä resursseina, sillä he ovat ihmisiä, eivät resursseja. Eikä kaikilla sitäpaitsi ole omia isovanhempia. Nämä sukupolvien kohtaamiset ovat molemmille osapuolille antoisia; poikani muistaa vieläkin, kun hänen norjalaisessa päiväkodissaan vieraili pari-kolme vuotta sitten yli yhdeksänkymppinen nainen kertomassa tarinoita omasta elämästään, ollen selvästi ylpeä siitä, että on tavannut niin iäkkään ihmisen. Ja lasten elämänjano tarttuu vanhoihinkin: tähän kirjoitukseen linkkaamassani videossa kohdassa 1 min 43 sek on liikuttavaa katsella, kuinka vanha mies herkistyy puhuessaan lapsista. 


Ihana idea siis. Mutta toisaalta tämän idean levittämisen kanssa pitää olla varovainen, ettei hallitus vain keksi lyödä kaksi kärpästä, ja kaventaa tai jopa lopettaa (subjektiivisen) päivähoidon ja lykätä lapset vanhusten hoidettaviksi. Tämä olisi aivan loogista, sillä jo viime laman ajoista kolmatta sektoria on haluttu "voimaannuttaa" (vasemmistonkin hyväksymää termiä käyttäen) sälyttämällä sille julkisen sektorin aiemmin hoitamia tehtäviä. 


Nykyhallituksen kanssa ei tarvitse rakennella olkiukkoja, sillä he tekevät sen ihan itse, alkaen puuhailuistaan kaventaa subjektiivista päivähoito-oikeutta ja korvata koululaisten iltapäivätoiminta vapaaehtoisten ohjaamalla kerhotoiminnalla. Ihana ajatus sinänsä lisätä vanhusten ja lasten kanssakäymistä, mutta en haluaisi hirveästi lähteä tinkimään lasten päivähoidon tasostakaan.

keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

In memoriam Vilho Ikkala


Agronomi Ikkala oikeusministeri Tuija Braxin kanssa (myös omistautunut Ei enää palaakaan Keskuspuistosta! -kansalaisliikkeen suojelija)

Tänään minut saavutti tieto, että Ei enää palaakaan Keskuspuistosta! -kansalaisliikkeen henkinen oppi-isä, esitaistelija ja grand old man, agronomi Vilho Ikkala (4.4.1921-29.3.2014) ei enää ole keskuudessamme. Hänen poismenostaan lähes 93-vuotiaana on jo vuosi ja kohta kolme kuukautta, mutta hänen työnsä jatkaa nuoremmissa polvissa, ja Ikkalan henki elää Laakson poluilla ja puissa.

Asunto-osakeyhtiö Mannerheimintie 73 entisenä isännöitsijänä Ikkalalla on ollut tarkat korvat ja silmät Laakson alueella jo vuosikymmeniä, ja sitä ne olivat loppuun saakka, vaikka hänen kuulonsa heikkenikin. Ikkala sai jo 60-luvulla vihiä Manskun varren aravatalojen taakse suunnitelluista Keskuspuiston heikennyksistä - alueelle suunniteltiin sairaanhoito-oppilaitosta ja syöpäsairaalaa, hyviä hankkeita sinänsä, mutta väärälle paikalle - ja aloitti Keskuspuiston puolesta taistelunsa oikeuslaitosta, kaupungin päättäviä elimiä ja Ympäristöministeriötä vastaan. Tämä kaikki käy ilmi Ikkalan kirjasta "Elämää vihreässä Laaksossa".

Minulla oli onni haastatella agronomi Ikkalan innostunutta ja äärimmäisen tietorikasta hahmoa vuonna 2008, silloin aikomuksenani tehdä väitöskirjatutkimusta Keskuspuistosta. Sain käyttööni Ikkalan sanomalehtiarkiston kymmenien vuosien ajalta, ja skannasin kaikki Keskuspuistoa ja yleisemminkin kaavoitusta koskevan materiaalin. Se löytyy linkkilistani arkistoksi muuttuneesta Keskuspuisto-blogista.

Ilman Ikkalaa on varmaa, että alue ei enää olisi puistona, eikä mitään kansalaisliikettä oltaisi voitu perustaa. Hän ikitammen tavoin alkoi aina vihertämään aina silloin kun puistoa kohtasi uusi uhka. Kun 2000-luvulla alue ilmaantui Kaavoituskatsaukseen nk. "kaupunkivillojen" tonttimaaksi, Ikkala oli nytkin hereillä. Ikkala oli liikkeen edeltäjä ja esitaistelija, mutta hän palasi vielä kerran eturintamaan, vaikka hän olikin saanut nuorempia seuraajia: minä, Jussi, Juha, Matti L, Matti P, Eero, Raimo, Martti, Merja, Hannu, Anna-Leena, Armi, Saara, Kirsikka ja monet muut. Ilman ensimmäisen osuuden juoksijaa viestikapula ei kuitenkaan olisi voinut siirtyä eteenpäin. Vilho Ikkala oli viestijuoksun aloittaja.

Vilho Ikkalan solakka ja ryhdikäs hahmo ilmaantui alusta alkaen kunnioittamaan myös alueella vuodesta 2005 järjestettyä Metsän joulurauhaa. Agronomi Ikkalan hahmo tavallaan jo itsessään pyhitti metsälle rauhan. Hän herätti toivoa metsän puolustajissa ja kauhua sen vihollisissa. Hän ansaitsisi oman nimikkopuunsa tai -polkunsa Keskuspuistoon. Kiitos, agronomi Ikkala, lepää rauhassa. Sytytän kynttilän muistollesi ensi jouluna Metsän joulurauhassa.

Vain hävittävää

Parisen vuotta sitten isäni heitti minulle haasteen. Tarkoituksena oli haastaa toisemme vapaavalintaisissa urheilulajeissa. Näin haasteen taustalla ylisukupolvista kilvoittelua, halun osoittaa, että ei tässä mitään rahjuksia vielä olla. Isäni on 65-vuotiaaksi erinomaiseksi kunnossa, ja olenhan minäkin jotain urheillut.

Minulle olisi tietysti noloa sellainen mahdollisuus, että isäni voittaisi minut heittolajeissa, ja niin hyvin saattaisikin käydä, sillä olen niissä aivan lahjaton, ja isäni on edelleenkin roima mies. Hyppylajeissa luultavasti nähtäisiin irtoilevia jalankappaleita ympäri kenttää.

Isäni onneksi on ainakin aiemmin tuntenut rajansa ja on nuorempanakin pidättäytynyt yli 400 metrin juoksumatkoista; sen sijaan hän on ainakin nuorempana ollut hyvin nopea. Uskoisin, että 60 metrin juoksukilpailusta voisi edelleenkin tulla varsin tasainen.

Onneksi haasteesta ei ainakaan toistaiseksi ole tullut mitään. Toivottavasti uutta haastetta ei enää tulekaan, sillä molemmilla olisi vain hävittävää. Minulla itsekunnoitukseni, eihän eläkeläiselle saa hävitä, ja isälläni terveytensä, vaikka terve ja hyväkuntoinen onkin. Liian moni mies on rehkinyt itsensä lasarettiin silkasta näyttämisenhalusta. Herrasmiehille lieneekin parempi kilvoitella petankissa ja sakissa, raihnaistumisen välttämiseksi ja itsekunnioituksen ja kasvojen säilyttämiseksi.

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Klassisen musiikin kuolema?

1900-luvun alkuvuosina Igor Stravinski tappoi melodian hegemonian ainoana mahdollisena musiikkia kuljettavana elementtinä Kevätuhrillaan, ja Arnold Schönberg ilmaisi nimenomaisena tarkoituksenaan tappaa musiikin taidemuotona, tarkoittaen tonaalisuutta. No, kyllä ainakin Verklärte Nacht ja Pelleas et Melisande suorastaan korventavat romanttisessa paatoksessaan. Heidän jälkeensä tulivat vielä Rahmaninov, Stravinski, Prokofiev ja Sostakovits, kaikki venäläisiä muuten. Heidän jälkeensä miltei tyhjää.

Miksi "klassisen" taidemusiikin säveltäminen on tullut mahdottomaksi? Syyksi ei riitä se, että taiteessa pitää ratsastaa avantgarden aallonharjalla, sillä kyllä aina löytyy joitakin yksittäisiä vastarannankiiskejä, kuten Hans Werner Henze.

Osa syystä saattaa löytyä kypsän valistuksen aiheuttamasta uskonnollisuuden rapautumisesta. Konserttimusiikin kuuntelukokemus muistuttaa läheisesti hartautta, eivätkä nykyihmiset enää osaa istua keskittyneesti paikallaan. Keskiajalla ei ollut ADHD:ta.

Yksi selittävä tekijä, edellisen rinnakkaisilmiö, on rapautuvan uskonnollisuuden kanssa samanaikaisesti korostunut yksilöllisyys. Joidenkin on vaikea kokea 300 vuotta sitten sävellettyä materiaalia "just mulle". Sama yksilöllisyys, jopa anarkia, näkyy soittamisessa: muotoa tärkeämmäksi ei ole tullut vain se, että on jotain yksilöllistä ilmaistavaa, tahtokin riittää.

Tekninen välinekin voi olla paljon muuta kuin sanomankantaja. Äänilevyn synty 1900-luvun alussa myötävaikutti lyhyemmän musiikkiformaatin suosion kasvuun, savikiekon puolelle kun mahtuu noin 4 min 40 sek. Wagnerin Ringin tai Mahlerin kolmosen taltioiminen oli tuohon aikaan hullun hommaa. Savikiekko sopi sen sijaan loistavasti kuplettilaulajalle tai poikkeuksena, myös yksittäisten aarioiden ja napolilaislaulujen levyttämiseen. Siksi vuosisadan alkuhämärissä Caruso ja Adelina Patti olivatkin aikansa supertähtiä, Valentinon veroisia.

Lp-levy mahdollisti savikiekkoa paremmin kokonaisten teosten taltioimisen, mahtuuhan yhdelle puoliskolle melkein kokonainen Mahlerin kolmannen sinfonian ensimmäinen osa. Kuitenkaan klassista musiikkia ei olla sävelletty levytysmielessä: vaikka Chopinin valssit sopivat hyvin yhdelle albumille, eivät Chopinin valssit kuitenkaan ole sama kuin yksi albumi.

Pop-, rock- ja jazzmusiikissa taas albumi ja musiikki ovat yksi ja sama asia; vuonna 1948 keskittynä lp-levyformaatti antoi pop- ja rockmusiikille siivet, ja bändit alkoivat taltioimaan musiikkiaan albumeiksi, jotka olivat taiteellisesti mietittyjä kokonaisuuksia. Samoin tekivät bebop-muusikot, Miles Davisit, John Coltranet ja Dave Brubeckit.

Suurin osa 1900-luvun kiinnostavimmasta musiikista on muuta kuin "klassista". Kyllä esimerkiksi Astor Piazzollan musiikki on paljon kiinnostavampaa kuin Sergei Prokofievin, tai Abban tai Kate Bushin musiikki antoisampaa kuin Berion tai Ligetin.

Avain tämän ymmärtämiseen on opiskella muusikoiden elämäkertoja. Moni muusikko on ollut crossover: klasarit ovat kuunnelleet jazzinsa ja etnomusiikkinsa, ja jazzarit opiskelleet klassista säveltämistä. Astor Piazzolla esimerkiksi opiskeli Arthur Rubinsteinin neuvomana Alberto Ginasteran johdolla Stravinskin partituureja. Kun hän hankki täydensi tätä oppiaan käytännön koulutuksensa Anibal Troilon tangoyhtyeen bandoneonistina, ei olekaan ihme, että tulos on niin mielenkiintoinen. Paljon kiinnostavampaa kuin jos hän olisi ryhtynyt leikki-Stravinskiksi.


perjantai 12. kesäkuuta 2015

Työnantaja hallitsee ja hajottaa

Työnantaja voi pyrkiä hallitsemaan hajottamalla. Jos joku vielä epäilee, mihin ammattiyhdistysliikettä tarvitaan, se on kuin puolustusvoimat: se toimii etukäteisenä pelotteena vastapuolen suuntaan, ehkäisten sitä, että työnantaja voisi noudattaa Villin lännen lakia eli elää kuin pellossa. Ja jos ammattiyhdistystä ei ole, tämä tyhjiö voidaan sitten täyttää, kuten yleensäkin tyhjiöille käy.

Tämä hajottaminen voi tapahtua ennakoivasti, eli kuten sanotaan, proaktiivisesti, kuten mainostenjakelijoiden villillä eli järjestäytymättömällä alalla, jossa Suoramainonnan ja Kaupunkilehtien erillisjakelun yhdistyksen (SKE) bulvaanikseen perustama Suomen Mainostenjakajien Etujärjestö (SME) on keino sitoa työntekijöiden kädet, tehden heistä keinottomia.

Myös organisaatiomuutokset ovat usein käteväksi osoittautunut tapa kiertää hankala ammattiyhdistysliike. Jatkuva organisaation myllääminen estää aidon tiimiytymisen ja alhaalta ylös tapahtuvan toimintalähtöisen organisoitumisen, millainen voisi työnantajan mielestä varmaankin olla kapinointia. Se myös hyvin tehokkaasti tappaa oma-aloitteisuuden ja hävittää työntekijöiden silmistä sen, kenelle mistä milloinkin voisi valittaa, eli kuka on vastuussa. Ja koska vastuullista tahoa on niin vaikea löytää, helpoiten vikapää löydetään yksittäisistä työntekijöistä.

Esimerkiksi eräällä työnantajallani oli juuri edellisenä vuotena ajettu läpi organisaatiomuutos, jossa organisaatioon oltiin osastojen lisäksi ajettu "tiimi"organisaatio. Tässä organisaatiossa esimerkiksi viestintä ja henkilöstöhallinto miellettin "tukipalveluiksi" (mitä ne toki olivatkin kyseisen laitoksen substanssin rinnalla, mutta eivät ne mitään ulkopuolisia turhakkeita olleet sen paremmin siellä kuin missään), ja nämä tukipalvelut muodostivat yksi kukin oman tiiminsä. Tämän organisaatiomuutoksen päälle tuli vielä muuttorumba, jota kyseinen organisaatio on minun tietoni mukaan saanut kokea ainakin 4 kpl viimeisen 15 vuoden aikana. Tällaista organisoitumista, jossa osastojen kanssa limittelee tiimejä, sanotaan matriisiorganisaatioksi.

Työnantajan voi olla kätevä perustaa tiimejä myös työpaikan hierarkkisuuden peittämiseksi. Tiimeillä voi antaa silleen kivasti itseohjautuvan ja demokraattisen vaikutelman, vaikka tiimirakenne onkin vain valvonnan keino: tiimi raportoi pikkupomolle, joka raportoi isolle pomolle.

Ideat tähän kirjoitukseen sain Juha Siltalalta (2004: 323, 379-380), aineiston omasta kokemuksestani. Jutun mainostenjakajien organisoimisesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

torstai 11. kesäkuuta 2015

Perussuomalaiset on kesytetty

Perussuomalainen puolue on kasvanut ja se elää tyytymättömyydestä, etenkin tyytymättömyydestä vallanpitäjiin, eli hallitukseen. Nyt kun ovat hetimiltään huomanneet olevansa nyt osa tätä joukkoa, jota pitäisi kritisoida, ovatkin he perustaneet hallituksen sisäisen, performatiivisen opposition. Tätä oppositiota toimitetaan näön vuoksi, showksi omille kannattajille. Uhrilampaiksi tähän toimitukseen on heitetty työministeri Lindström ja peruspalveluministeri Mäntylä.

Suurin uhrilammas kaikista on kuitenkin ulkoministeri Timo Soini, jonka EU-puhe varmaan saa kahvit väärään kurkkuun monilla hänen kannattajillaan. Vielä huhtikuussa plokissaan ilmastonmuutokselle ilkkunut Soini puolustaa nyt tasa-arvoa niin feministisin sanankääntein, että moni punavihreä feministikin saisi olla niistä ylpeä; samaten Soinin tarmokkuus ympäristön puolustajana voi kylvää epäilyksen siemenen monissa niissä kannattajissaan, joille Soinin makkara ja lada -puheilla voi olla symboliarvoa.

Soinilaisten integroiminen hallitukseen oli oiva veto ympäristön ja tasa-arvon kannalta: hallituksessa he eivät pääse tekemään niin paljon kolttosia, kun ulkoministeri-Soini onkin yhtäkkiä kiinnostunut ihmisoikeuksista. Onneksi on - ainakin vielä - hyvää työtä tekeviä virkamiehiä, jotka Troijan puuhevosen tavoin salakuljettavat suomalaisen ihmisoikeus- ja ympäristöpolitiikan keskipitkää linjaa ministerinsä puheisiin. Saa nähdä, missä vaiheessa Soini keksii, että julkisen hallinnon järkeistäminen voitaisiin aloittaa näistä koltiaisista.

Missäköhän vaiheessa peruskannattajat huomaavat, että heitä ei enää tarvitakaan kun Timo saatiin istutettua ministeriauton takapenkille? Että enää ei ole työväenpuoluetta ilman sosialismia, kun ei ole edes työväenpuoluetta.

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Määräyskirjakäytäntö pitää nöyränä. Vai pitääkö?

Juha Siltala toteaa, että monilla työpaikoilla tavanomainen määräyskirjakäytäntö pitää nöyränä (Ajan lyhyt historia, s. 192), kun työn tarve on jatkuva, mutta pätkätyöntekijän pitäisi miellyttää työnantajaa jotta saisi uuden määräyskirjan. No, en mä nyt tiedä.

Siltala taisi vielä mainita, että sairaanhoitopiirit ovat erityisen kunnostautuneita näissä määräyskirjakäytännöissä. Niin ovat. Minä sain vuoden ja seitsemän kuukauden aikana Porvoon sairaalassa 19 määräyskirjaa. En ehkä ymmärtänyt olla tarpeeksi ymmärtäväinen työpaikkakiusaamiselle, kun ei tullut sitä kahdettakymmenettä.

Sitten kun huonosti tuottavat, se osa juoruajista, joilla ei ollut johdossa kavereita, eläkeikää lähestyvät ja epänöyrät oltiin ulkoistettu liikelaitokseen, sama meininki jatkui. Ja kun huomasin määräyskirjani muotovirheen - määräaikaisuuden syyksi oltiin mainittu avoinna oleva virka - minusta tuli liikelaitoksessa persona non grata, ja todistetusti ja toistetusti erinomainen työpanoksenikin kyseenalaistettiin, jotta huomio kääntyisi muotovirheistä johonkin muuhun. Esimerkiksi hankalaksi mainittuun persoonaani, kun erehdyin lukemaan sen, mitä määräyskirjassani luki.

Niin että kyllä niitä määräyskirjoja harrastetaan. Pitävätkö ne sitten nöyränä, on toinen asia. Ehkä olisi pitänyt.

tiistai 9. kesäkuuta 2015

Eivät työttömät loisia ole, vaan porvarit

Työttömyyttä pidetään kansantalouden kestokyvyn kannalta pahana juttuna: työtön ei oikein ole kuluttaja, sillä hänellä on yleensä rahaa vain välttämättömään. Hänen ei myöskään mielletä ansainneensa rahojaan itse (eli omalla työllään); tästä syystä työttömyyden mielletään rapauttavan moraalin. Työttömyys rapauttaa myös monien töissäkäyvien veronmaksumoraalin, sillä he kuitenkin maksavat suuren osan ansiosidonnaisesta, plus rahoittavat täydentävän toimeentulotuen.

Ei se kuitenkaan ihan noin yksioikoista ole. Ansiosidonnaista verotetaan 20%, kun taas pienimpiä ansiotuloja vähemmän tai ei lainkaan. Itse asiassa moni keskituloinenkin selviytyy työtöntä pienemmällä veroprosentilla vähennyksien jälkeen.

Työttömyysetuuden verotus perustellaan varmaankin virallisesti kahdella seikalla: ensiksikin siksi, että hyvinvointivaltion rahoituspohjaa pitää jotenkin laajentaa. Mikäs sen kätevämpää kuin ottaa niiltä, joilla on jo valmiiksi vähän, heillä kun ei ole poliittista ja elinkeinoelämällistä merkitystä. Toiseksikin voi näyttää siltä, että verotus nostaa työttömien kansalaisstatusta jos ei nyt sentään hyviksi niin ainakin veronmaksajiksi. Kolmas, piilolukujärjestykseen kuuluva peruste lienee moralistinen: jos ei työssäkäyntiä pystytäkään tekemään kannattavaksi, niin tehdään sitten ainakin työttömyys kannattamattomaksi siten, että heikkopäisinkin osaa laskea, että se on kannattamatonta.

Eivät työttömät ole loisia, koska he osallistuvat enemmänkin kuin kykyjensä mukaan palvelujen rahoittamiseen, ja harva tästä edes näkee tarpeelliseksi valittaa tai jaksaa valittaa. Työttömät ovat päinvastoin hyödyllisiä, eivätkä vain sitä, vaan välttämättömiä. Työttömät ovat muistutus kilvoittelun välttämättömyydestä; sitäpaitsi työmarkkinat tarvitsevat joustavaa, tarvittaessa kutsuttavaa työvoimaa, joita kapitalistit voivat sitten tarpeen mukaan palkata ja irtisanoa.

Todellisia parasiitteja ovat porvarit, joille kyllä kelpaa julkisin varoin rakennettu infrastruktuuri ja julkisin varoin rahoitettu koulutus, mutta siltikin he haluaisivat rapauttaa palvelujen rahoituspohjaa, ja vielä ovat usein keksineet naamioida ansiotulonsa kevyemmin verotettaviksi pääomatuloiksi, ja osa heistä vielä ulkoistamalla palveluita ja laivaamalla verovarat paratiisisaarille täydentävät tämän tihutyön.

maanantai 8. kesäkuuta 2015

Tarkoitushakuista verovääristelyä

Uudessa Suomessa siteeratun toimitusjohtaja Mikko Wennbergin mukaan Suomen suurituloisin 10% maksaa valtion ansiotuloveroista 70%. Tämä nosto on varmaankin päätetty tehdä tasaveron lobbaamiseksi ja hyvätuloisten kapinamielen nostattamiseksi. Jutussa halutaan osoittaa, että hyvätuloiset jo osallistuvat (ihan tarpeeksi) talkoisiin. Niin osallistuvatkin. He ovat monopolisoineet talkoista käytävän keskustelun.

Talkoille on ominaista vapaaehtoisuus. Ihan niin kuin veronmaksaminen voisi perustua talkoohenkeen. Amerikkalaisesta talkoohengestähän on meillä jo nähtävissä enemmänkin kuin vain viitteitä; ajatellaanpa vain lastensairaalan rahoitusta, joka perustuu talkoisiin. koska siihen ei saatu kerättyä tarpeeksi verovaroja.

Kuitenkaan ei tässä mitään uutisarvoa ole. Lienee luonnollista, että suurimpiin ansioihin kohdistuu suurin ansiotuloverotus. Valikoivaa uutisointia osoittaa se, että jutussa ei mainita sitä, että ansiotuloveron lisäksi meillä on paljon tasaveroja, alkaen kunnallisveroäyristä, joka se itse asiassa on vääristynyt hyvätuloisia suosivaan suuntaan.

Mitä tarkoitan tällä vääristymällä? No sitä, että yleensä kunnan veroäyri ja kuntalaisten keskitulo korreloivat keskenään positiivisesti. Helsinki, Espoo ja Kauniainen taitavat olla keskituloiltaan Suomen rikkaimpia kuntia, ja niissä on myös alhaisin veroäyri.

Kunnallisveron lisäksi on paljon muita tasaveroja, kuten arvonlisävero. Sen kohdistumisessa on kyseenalaisia elementtejä, sehän vähentää kokonaiskysyntää, haitaten pienyrittäjyyttä. Kunnallisveron lisäksi on olemassa muitakin vähätuloisia sorsivia veromuotoja. Esimerkiksi ansiotulovero, joka sorsii sosiaalietuuksilla eläviä, onhan eläkeläisillä ja työttömillä suurempi veroprosentti kuin pienipalkkaisilla niin että he usein joutuvat täydentävän toimeentulotuen eli viimesijaisten etuuksien varaan.

Ansiotuloverotus toteuttaa "kultakin ansioidensa mukaan" -ajatusta, ollen oikeudenmukainen, jos oikeudenmukaisuuden käsitettä kavennetaan siten, että oikeus kuuluu ensisijaisesti työkykyisille työllisille. Samalla tavalla oikeudenmukaisia ovat erilaiset käyttö- ja haittaverot, jotka kohdistuvat kyseiseen haittaajaan tai käyttäjään, kuten polttoainevero, tupakka- ja alkoholiverot. Harva protestoi ainakaan kahta viimeistä vastaan, ja polttoaineverokin on autoveroa parempi, tähtäähän se käytön ohjaamiseen vähemmän haittaavaan suuntaan, ollen arvottamatta omistamista sinänsä.

Tämä valikoiva, hyvätuloisille myötäsukainen nosto todistaa myös sen, että Suomessa tuloerot ovat kasvaneet epätarkoituksenmukaisen ja -oikeudenmukaisen korkeiksi, jos veronmaksumoraalia pitää jo alkaa erikseen rapauttamaan.

Uuden Suomen jutun voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Tyttö ja Haitink

Äänilevynkeräilijän vuoden kohokohta olivat pitkään 90-luvulla Fugan syksyinen alennusmyynti. Tämä perinne kärsi valitettavan haaksirikon kun musiikkikauppa syöksyi nettiin. Onko siitäkin jo niin kauan. Herranjestas.

Minä ja pari ystävääni taisimme pahasti myötävaikuttaa Boxman-nimisen kaupan vararikkoon; ainakin minä taisin reilussa vuodessa ulosmitata sieltä 40-50 000 vanhan markan arvoisia tuotteita alle kymmenesosahinnalla, kun eivät osanneet hinnoitella niitä. Luulivat esimerkiksi, että Wagnerin Ring on yksi biisi. Niinpä sitä sai 69 markalla kappale. 14 äänilevyä. Jos joku meistä sattui löytämään sellaisen, vihjepuhelin kiersi, ja niitä saatettiin tilata neljä tai viisi kappaletta. Jokaiselle pojalle omansa.

Tähän perinteeseen kuuluivat edeltävät strategiapalaverit; minä ja Ilja Café Engelissä spekuloimassa osakekursseilla, eli sillä, mitä olisi kullakin kerralla soveliasta löytää. Kun Ansa Nummilehto tai Markku Nuotio avasi ovet, olimme yleensä ensimmäisten joukossa. Tyhjensimme välittömästi yhden cd-laatikon, johon aloimme keräilemään kulttuurituotteita. Niitä sitten karsiminen.

Kerran yhdessä tällaisessa tilaisuudessa nuori nainen hartaan keskittyneellä vakavuudella ja kunnioituksella pyöritteli käsissään monenkymmenen cd-levyn pakettia. Bernard Haitink Symphony Edition. Sisälsi suurimman osan keskeisimmistä sinfonisista sarjoista luotettavina esityksinä, varmasti erinomaisesti soitettuina ja äänitettyinä. Uskollisia, kestäviä ja pitkäikäisiä seuralaisia.

En tiedä, mikä oli tämän tytön suhde musiikkiin, mutta jos hän oli aloittelija, uskon Haitinkin paketin aloittaneen elämänmittaisen suhteen kunnolliseen musiikkiin. Tämän nuoren naisen tapaus on aika ajoin palannut mieleeni. Olisi mukava tietää, kuinka paljon cd:itä hänellä on nyt, ja mitä osaa musiikki näyttelee hänen elämässään. Uskon varmasti kuitenkin, että Haitink on hänen hyllyssään kunniapaikalla.


torstai 4. kesäkuuta 2015

Ajaako hallitus eläkeläiset kadulle?

Kelassa pitkään työskennellyt tuttavani kommentoi seuraavasti hallitusohjelman kohtaa, jossa eläkkeensaajien asumistuki "harmonisoidaan" yleisen asumistuen kanssa. Käytännössä se tarkoittaa asumistuen pienenemistä jo muutenkin usein pienituloisella väestönosalla. Toki periaatteena tukimuotojen selkeyttäminen on hyvä, mutta hyvistä periaatteista pitäisi aina tehdä vaikutusten analyysi. Nyt sitä joko ei olla tehty, tai on tehty, sillä tässä hallitus tulee tosiasiallisesti säästämään, kun kaikista ei kuitenkaan ole hakemaan täydentävää toimeentulotukea esimerkiksi siksi, että eivät jaksa, tiedä tai osaa. Monilla toimeentulotuen hakemiseen liittyy myös häpeää.

Kela-kaverini mukaan:


"Eläkkeensaajien asumistuen ja yleisen asumistuen yhdistämisessä on paljon hyviä puolia, joita ei ole tuotu riittävän selkeästi esiin. 1. Oikeudenmukaisuus: eläkkeet ovat tuloina samalla viivalla kuin palkkatulot sekä muut sosiaalietuudet kuten esim. työttömyysturva. 2. Sosiaaliturvan selkeyttäminen: yksi merkittävä etuusmuoto vähemmän. 3. Valtionhallinnon tehostaminen: vapauttaa merkittävästi Kelan resursseja muihin tehtäviin 4. Säästöt: suorissa etuusmenoissa ei tule suurta säästöä, koska vaikutukset ovat pieniä yksittäisten tuensaajien etuussummiin, joissain tapauksissa toimeentulotukimenot saattavat lisääntyä. Valitettavasti poliittinen keskustelu näyttää pyörivän viimeisen kohdan ympärillä ja sekin vahvasti väritettynä. Vasemmisto ja Vihreät ovat nostaneet "tikun nokkaan" ääritapaukset, joissa jonkun tuloihin nähden ylikalliissa asunnossa asuvan eläkeläisen asumistuki saattaa laskea 40-50 e/kk. Voidaan ihan aihellisesti kysyä, miksi 800 euron bruttoeläkkeellä olevan eläkeläisen pitäisi voida asua yhteiskunnan kustannuksella samanhintaisessa vuokra-asunnossa?" 


Asumistuen lasku voi ehkä näyttää pieneltä, mutta kyllä se viisikin kymppiä voi katkaista kamelin selän. Enkä ymmärrä väitettä 2. Se, mitä selkeydessä ehkä voitetaan, hävitään byrokratiassa, jos vähenevä asumistuki haetaan toimeentulotukena. Tässä todennäköisesti säästetään hieman, sillä aina on niitä, jotka eivät osaa tai jaksa hakea. Ja väitteeseen 3: toimeentulotuki siirtyy Kelalle, joten vapauttaa asumistukitehtävistä toimeentulotukitehtäviin. Joita tulee tämän uudistuksen myötä lisää, kun pienentyvä asumistuki pitää kompensoida täydentävällä toimeentulotuella.


Jos toteaa, että pienellä eläkkeellä asuvan ei pitäisi asua kalliissa vuokra-asunnossa, mikä sitten on vaihtoehto? Missä he asuvat, jos heillä ei ole omaa asuntoa säästettynä? Kuinka vuokratasoa lasketaan? Onko kohtuullista tehdä eläkkeensaajista kohtuuttoman vuokratason sijaiskärsijöitä, tai peräti syntipukkeja? 


Toinen ystäväni vielä esitti aiheellisen lisähuomautuksen: miten ihmeessä voi väittää, että eläkkeet olisivat tuloina samalla viivalla palkkatulojen kanssa, kun eiväthän ne sitä ole. Tämä näkyy verotuksessa: eläkkeitä verotetaan pieniä palkkatuloja enemmän, joten eläkeläiset ovat jo ilman heidän asemansa heikennystäkin samatuloisia palkansaajia heikommassa asemassa. 

Maisteritehtailun sijasta pitäisi ehkäistä syrjäytymistä

Sen ei pitäisi olla enää kenellekään uusi havainto, että maisteritehtailu on kiihdyttänyt pätevyysvaatimuksien nostamista, vaikka tehtävät itsessään eivät olisikaan muuttuneet. Jokaista hakemaani paikkaa kohti on satoja maistereita jonossa. Ja sosionomi lopulta valitaan.
Maisteritehtailu on myös johtanut maisterien alati pahenevaan työttömyyteen ja aiheuttanut koulutusta vastaamattomissa tehtävissä kärvistelyyn turhautumista, kun niitä ajattelemiseen koulittuja omia elimiä ei saakaan käyttää.

En lähtisi haistelemaan hetkellistä tuulen suuntaa ja kääntämään maisterivirtaa siihen suuntaan, joka juuri nyt näyttäisi olevan paras veikkaus. Tuulen suunta nimittäin on moneen kertaan kääntynyt siinä vaiheessa kun OPM vasta on perustanut komitean sitä kääntämään. Suuntaisin maisteritehtailun sijaan voimavaroja syrjäytymisen uhkaamien ohjaamiseen ammattikoulutukseen, josta siitäkin voi karsia yleissivistävää ainesta. Puhumattakaan tohtoritehtailusta. Voi olla, että työelämää kärsisi valistaa kun se ei ymmärrä (ihan kuin työelämä olisi yksi agentti), miten hienoja tohtorit ovatkaan, ja ehkä työttömille tohtoreille pitäisi kaikille järjestää (suoja)työpaikka yliopistolta.

Ok, on demokratiamme kannalta onnetonta, jos sähköputkimies ei tiedä opposition ja hallituksen eroa, tai se, että kampaaja ei tiedä, mitä huttu, nuttu ja kuttu ovat på svenska, mutta onnetonta on sekin, jos hän ajautuu työttömänä sellaiseen tilaan, jossa hänelle yhteiskunta ei merkitse mitään, eikä äänestäminen ylipäätään ei ole realistinen vaihtoehto. Monille ammattikoulutettaville se pakkoruotsi on kynnyskysymys, ei siksi, ettei halua vaan siksi, etteivät kirjat pysy kädessä. Sama pätee muihinkin ei-ammatillisiin aineisiin. Toki toisen asteen koulutuksen lyhentäminen pidentää nuorten haahuiluaikaa, mutta ei se johdu siitä, että koulu olisi liian lyhyt vaan puutteellisesta ammatinvalinnanohjauksesta.

Jos haluamme saada työelämään valmiita ihmisiä, korkeakoulujen leikkaukset eivät ole niinkään katastrofi. Sen sijaan ne kyllä tuhoavat tutkimuksen, jos entistä pienemmillä resursseilla pitäisi tuottaa kahden sijasta kolme lukukautta opetusta. Mitä sivumennen sanoen korkeakoulut jo nytkin tekevät. Kesäyliopisto, anyone?

Koulutusleikkaukset tulevat sitten väistämättä kyllä näkymään peruskoulujen arjessa. Erityisopetuksesta ja kouluavustajista tullaan varmasti leikkaamaan, mikä tulee näkymään lisääntyvänä psyykkisenä oirehteluna ja muiden koulutyön häiriintymisenä. Ja tämä johtaa siihen, että koulupudokkaita on aina vaan enemmän. Kun itsetunto ja kouluvalmiudet viedään jo alkumetreillä, on menetettyä hyvin hankala saada takaisin. Seuraukset kertautuvat lapsipsykiatriaan, -neurologiaan, toimintaterapiaan ja perhesosiaalityöhön, mutta myös nuoriso- ja aikuispsykiatriaan ja - sosiaalityöhön, kun risoista lapsista onkin kasvanut risoja aikuisia, tai ei aikuisia ollenkaan.


keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

Parlamentaarinen oppositio on tärkeämpi kuin hallituksen sisäinen oppositio

On tietysti hienoa ja kaunista, että Perussuomalaiset ovat ottaneet porvarihallituksen sisäisen kriitikon roolin. Näyttäisi siltä, että irtopisteitä on helppo kerätä tällaisessa hallituksessa, näyttäytyä sen ihmiskasvoina, kuten peruspalveluministeri Hanna Mäntylän ja työ- ja oikeusministeri Jari Lindströmin tuoreet ulostulot ovatkin olleet.

On tietysti tärkeää, että hallituksessakin joku muistuttaa vähäosaisten olemassaolosta, siitä, että joillekin silakat ovat kultakaloja. Vielä tärkeämpää kuitenkin kuin tämä ääntenkalastelu on vahvistaa niitä ääniä, jotka jäivät nyt marginaaliin. Tarkoitan punavihreää oppositiota. Perussuomalaisten kasvattaminen paisuttaa hallituksen kannatuspohjaa, joten kannattaa mieluummin turvautua oppositioon.

Nyt jos koskaan on aika liittyä johonkin oppositiopuolueista, ja toimia niissä aktiivisesti ihmisarvoisen Suomen puolesta! Oppositiopuolueilla tarkoitan tässä Vihreitä, Vasemmistoliittoa ja demareita. RKP:ta ja Kristillisiä en lue mukaan, ne ovat oikeistopuolueita. Toivottavasti kuitenkin nekin ovat yhtenäisessä oppositiorintamassa.

tiistai 2. kesäkuuta 2015

Lapsilisän voisi ehkä porrastaa

Lapsilisän sanotaan olevan lapselle korvamerkittyä tuloa. Tämä on kuitenkin silkkaa teoriaa, sillä sehän maksetaan jomman kumman vanhemman tilille. Pienituloisillahan se mennee perheen yleiseen kassaan, ja se ei ole pohjaton, pikemminkin kukkarossa on reikä, ja suurituloisemmilla se rahastoitaneen lapsen säästökassaan, ellei sitten sillä tilkitä yli varojen eläneen tai konkurssin tehneen vanhemman veneen eräytynyttä osamaksua.

Pitääkö sitä subventoida, että toisilla on aikuistuessaan säästettynä asunnon käsiraha? Omistusasumista tuetaan jo muutenkin korkovähennyksellä. Lapsilisä vain kasaa tuet samalle henkilölle, hyväosaisen lapselle, ja ylläpitää luokkayhteiskuntaa. Miksei lapsilisä voisi olla, kuten asumistukikin, tulosidonnainen? (asumistuki on lisäksi menosidonnainen, mihin liittyy ongelmansa. Se osaltaan pitänee vuokratason niin korkeana, ettei siitä ilman asumistukea selviä).

Jos joku huomauttaisi, että on kyseenalaista erikseen kannustaa huonommaksi sanottua ainesta lisääntymään, niin ei siitä kannata olla huolissaan. Kyllä vuoristoneuvoksetkin lisääntyvät ilman tätä kannustinta, eikä sillä 96 eurolla oikein saa kuin kuukauden äidinmaidonvastikkeet. Jos kerran halutaan säästää aiheettomista tuista, niin lapsilisä voisi olla progressiivinen, ja sen verottaa kotitalouden aikuisten tuloissa pois. Tämä olisi yksinhuoltajille suhteellisesti erityisen suuri helpotus.

maanantai 1. kesäkuuta 2015

Tervetuloa mukaan toivottomuustalkoisiin

"Erilaisten pääomaan kohdistuvien verojen osuus oli Suomessa 14,3 prosenttia ja kaikissa EU-maissa 20,8 prosenttia. Euroissa laskettuna ero oli 5,5 miljardia euroa. Jos siis Suomen verorakenne olisi sama kuin EU-maissa keskimäärin, olisi pääomaan kohdistuvia veroja pitänyt periä 5,5 miljardia euroa enemmän ja vastaavasti työhön ja kulutukseen kohdistuvia veroja 5,5 miljardia euroa vähemmän. Pääomaverot on tilastossa jaettu neljään alaryhmään: yritys­veroihin, yrittäjien veroihin, kotitalouksien tuloveroihin ja varallisuus­veroihin. Kaikissa neljässä alaryhmässä verojen suhde bruttokansan­tuotteeseen oli Suomessa pienempi kuin EU-maissa keskimäärin."

Näin kirjoitti Tieto & Trendit -verkkojulkaisun toimittaja Olli Savela, taustanaan EU:n verotilastot. Uskon tämän olevan hjallitusohjelman haamukirjoittaneen EK:nkin tiedossa. Siitä huolimatta kehtaavat ruikuttamalla tehdä mukaedustamistaan yrittäjistä marttyyreita. Että kuinka verotuksemme tappaa kilpailukykymme, jonka he ymmärtävät yritysmyönteisenä ilmapiirinä. 

EK siinä mielessä edustaa kyllä yrittäjiä, että he levittävät toivottomuutta, ja nyt moni pienyrittäkin pitää maatamme yrittämisvihamielisenä. Tämän voisi näyttää toteen kansainvälisessä vertailussa ennen ruikuttamista. 

Tätä taustaa vasten olikin piristävää, että tuore työministeri Jari Lindström penäsi työnantajia mukaan talkoisiin. On pakko kerrankin kehua perussuomalaista, kun aihetta on. Toki kertonee poliittisen ilmapiirin toivottomuudesta, jos joudun laskemaan toivoni heidän varaansa. Neljä vuotta sitten loin katseeni demareiden suuntaan. Jatka samaan malliin, Jarppa, anteeksi, työministeri Lindström! 

Tieto & Trendit -julkaisun jutun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.