Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kivistö. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kivistö. Näytä kaikki tekstit

tiistai 18. maaliskuuta 2025

Vendla 100 vuotta

Mummoni, isänäitini Vendla Auroora Perukangas olisi tänään täyttänyt 100 vuotta. Vendla menehtyi nopeasti 77-vuotiaana häneltä löydettyyn syöpään. Hän ei koskaan valitellut vaivojaan; hän kärsi vuosikymmenten ajan nivelreumasta, ja kun hän elämänsä ensimmäisen kerran lähti sairaalaan, hän ei sieltä enää palannut. Ensimmäisen viikon hän jaksoi pitää jöötä sairaalahuoneessaan Peijaksessa ja tupakoida mistään piittaamatta sairaalasängyssään, mutta toiselle viikolle päästyään loputkin vielä harmaantumattomat hiukset olivat harmaantuneet, ja toisen sairaalaviikon lopulla hän kuoli, kesällä 2002. Kun kävin isini, hänen poikansa Jorman kanssa sopimassa Myyrmäen kirkkoherranvirastossa Vendlan hautaamiseen liittyvistä asioista, tunsin, että Jorma kaipasi piristystä. Vein hänet kadun toiselle puolelle Louhelan Kultakaivos-ravintolaan, hain tuopin ja päräytin karaokesta Kisu Jernströmin tunnetuksi tekemän Juustossa löytyy.

Vendla oli unohtumaton, täysin kuvia kumartamaton ja suorastaan piikkisuora henkilö, eikä minulla kulu päivääkään, ettei jokin hänen lohkaisunsa muistuisi mieleeni. Tässä muutamia Vendlan unohtumattomimpia, parhaita paloja:

Kun isini Jorma ensimmäisen kerran uskaltautui tuomaan kihlattunsa, äitini Hilkka Lisbeth Malinon ei ihan edes näytille, vaan ajamaan hänet Miekkatielle odottelemaan postilaatikon kohdalle pysäköityyn Austin A40:een, Vendla näki ikkunastaan, että autossa istuu tyttö. Vendla, joka saattoi olla tottumattomalle pelottava hahmo omaan aikakauteensa nähden pitkänä (175 cm) ja pistäväkatseisena naisena, hyökkäsi kuulustelemaan tulevaa äitiäni. 

- Mikäs tyttö se täällä oikein on?
- No Hilu vaan.
- Mikä Hilu?
- Malinon Hilu.
- Kenenkäs tyttöjä sitä ollaan?
- Niilo Malinon.
- No et sinä minkään näköinenkään ole.

Luulot pois, mutta pian Hilu ja Vendla olivat jo kavereita. 

Vendla oli elämässään naimisissa kahdesti. Ensin Martti Alestalon kanssa, josta ero tuli isini ollessa vielä vauva. Vendla otti hetkeksi tyttönimensä Leivo, mutta tapasi sitten lukutaidottoman, alkoholisoituneen verhoilijan Toivo Perukankaan, joka rakensi perheelle mökin ilman vesijohtoa ja perustuksia, ja sähköthän tulivat Öljylamppukyläksi kutsuttuun Kannistoon vasta 60-luvun lopulla. 

Yksin mökissään vuodesta 1968, pian Topi-miehenrähjänsä kuoleman jälkeen elänyt Vendla tapasi viettää joulut poikansa Jorman perheen luona. Kerran - olisinko ollut 4 tai 5, eli sen on täytynyt olla joskus 70-luvun puolivälissä - jouluaattoaamuna ovikello soi, ja Vendla meni avaamaan. Oven takana oli nuoria, herttaisenoloisia naisia 2 kpl, joista toinen aloitti herttaisella nuotilla: "Hyvää päivää, te varmasti ihmettelette..."

Minä en ihmettele mitään!

täräytti Vendla. Tämä soveltuu motoksi Vendlalle, joka ei kumartanut tai ihmetellyt todellakaan mitään. Vendla opiskeli kansalaisopistossa espanjaa ja lauloi Kivistön kirkkokuorossa, ja hänen vanhanaikaisesti kiekuva nuottinsa kiiri kaikkien muiden ylitse.

Oltiin 1990-luvun alussa, luultavasti syksyssä 1991 tai alkuvuodessa 1992. Hilu-äitini oli mennyt naimisiin norjalaisen karaokerähjän, köyhän miehen auervaaran Rolfin kanssa, ja Rolf halusi päästä tärkeiden henkilöiden suosioon (mikä oli hänelle muutenkin ominainen toimintatapa; hän levylaulajaksi pyrkiessään yritti olla yhteyksissä esimerkiksi Reijo Taipaleeseen, Robiniin ja muihin oman aikansa kokeneisiin lavaleijoniin), ja kerran lähti ajamaan äitiäni Vendlan luo Kannistoon. Vendla yhdellä vilkaisulla näki Rolfin feikin lävitse ja lohkaisi tälle:

- Eiköhän se olisi parempi, että lähtisit takaisin sinne Lofooteille turskaa pyytämään.

Rolf kutistui silmissä Vendlan edessä, eikä hän enää toiste kehdannut mennä tätä tapaamaan. Rolf oli niin kokonaisvaltainen luuseri, että otti jopa äitini sukunimen, jotteivat velkojat löytäisi häntä. 

Näen nyt neljäsluokkalaisessa Elsassani paljon Vendlaa hänen suoruudessaan ja täydellisessä pelottomassa rehellisyydessään, minkä olenkin hänelle kertonut monia kertoja. Vendlaa kuvaa persoonana sekin, että hän alkoi omin päin lisäämään etunimeensä vanhempien sieltä hänen mielestään unohtaman d:n. D nosti hänet heti arvokaartiin, ja jos ei tätä tiennyt, Vendla kyllä korjasi asian hyvin painokkaasti. Tarpeeksi kauan kun hän uskoi olevansa Vendla, niin muutkin alkoivat uskomaan, ja lopulta hän alkoi saamaan postinsakin Vendlana.

Onnea Vendlalle sinne jonnekin! 


Vendla nuorna morsiamena.


Vendla 70-vuotispäivänään

    
Tämä mökki Miekkatie 28:ssa toimi Vendlan asumuksena yli 40 vuoden ajan.


Vendlan pöytä. 

    
Minä noin 14-vuotiaana Vendlan mökin edessä.


 Vendlan ainoa jälkikasvu, isini Jorma Perukangas.


Vendlan viimeinen leposija Pitäjän kirkolla. Nyt paikalla on jo pitkään ollut hautakivi.



keskiviikko 15. toukokuuta 2024

Linnaistenmetsä

 

Linnaistenmetsä sijaitsee määritelmällisesti Vantaalla, rajautuen Espoon rajaan. Se jatkuu samana ja yhtenäisenä metsänä Espoon puolelle Lintuvaaran kautta Leppävaaraan; toisaalta Rajatorpantien ylitse metsä jatkuu Hämeenkylän puolelle. 

Linnaistenmetsällä on kokoaan suurempi merkitys; se toimii vain parin valtatien pirstomana viherkäytävänä Leppävaaran urheilupuistosta Kivistön ja Keimolan metsien välillä ja toisaalta Nuuksion suuntaan. Linnaistenmetsän kautta pääsevät esimerkiksi liito-oravat siirtymään em. alueiden välillä.

Ja liito-oravia alueella esiintyy. Tämän vahvistaa tuore, huhtikuussa 2024 Pro Linnaistenmetsä ry:n teettämä liito-oravakartoitus. Sen suoritti International K9 Instituten liito-oravakoirien avulla, ja kartoituksessa löytyi sekä kolopuita että papanoita. 

Linnaistenmetsästä löytyy myös vesilain suojaama norostoalue. Metsän eteläosassa juuri ja juuri Vantaan puolella sijaitsee Gubbmossenin eli Äijänsuon luonnonsuojelualue, jolle rakentamisen aiheuttama norostoalueen tuhoutuminen olisi kohtalokasta suometsätieteen emeritusprofessori Harri Vasanderin mukaan.

Lisää tietoa Gubbmossenista saa ao. linkistä:

https://www.vantaa.fi/fi/palveluhakemisto/toimipiste/gubbmossenin-luonnonsuojelualue

Linnaistenmetsän norostoja

Linnaistenmetsä on myös lepakkoaluetta. EURO-BATS 1991 -sopimus velvoittaa suojelemaan lepakoiden ruokailualueet ja pesimäpaikat, ja Rambollin 2023 tekemän selvityksen mukaan Linnaistenmetsä on lepakoille tärkeä II luokan ruokailualue ja siirtymäreitti. Jo vanhemmassa, Yrjö Siivolan 2001-2002 tekemässä Vantaan lepakkokartoituksessa Hämeenkylän-Hämevaaran-Linnaisten alue on mainittu yhdeksi Vantaan lepakkokeskittymistä "hot spoteista" Seutulan ohella. Siivolan kartoitus oli löytänyt alueelta kolme lepakkolajia. Myös Luonnonsuojelulain 8. luku suojelee lepakot yleisten rauhoitussäännöksien mukaan (§ 68, 69 ja 70).

Myös kansainväliset biodiversiteettia koskevat sitoumukset puhuvat Linnaistenmetsän puolesta. Etelä-Suomen metsistä on suojeltu vain 3%, ja EU:n biodiversiteettistrategian mukaisesti suojelun tulisi olla alueellisesti kattavaa. Luontokartoittajaguru Keijo Savola on jo vuonna 2016 luonnehtinut Linnaistenmetsää vanhaksi ja luonnontilaisen kaltaiseksi, ja lisäksi alueelta löytyy Harri Vasanderin mukaan harvinaisia ja puutteellisesti tunnettuja luontotyyppejä, kuten kausikosteikko ja suoaroja. 

Linnaistenmetsän suoaro.

EU-säädösten lisäksi CBD (Convention on Biological Diversity) suosittaa varovaisuusperiaatetta luontokatoa aiheuttavissa maankäyttöpäätöksissä. Vanhojen metsien lisäksi tulisi suojella myös niitä suojaavat puskurivyöhykkeet, jotka toimivat vanhoiksi metsiksi hyväksyttyjen metsien suojaviheralueina. Jos nämä puskurivyöhykkeet tuhotaan, tällöin vanhojen metsien monimuotoisuus kärsii, sillä mm. dosentti Kati Vierikon tutkimusten mukaan reunavaikutukset ulottuvat noin sadan metrin päähän metsänreunoista. 

maanantai 14. elokuuta 2023

Kartanonmetsän vuotuinen telttaretkeni, vuosimallia 2023

Olen vuodesta 2019 lähtien käynyt juurtumassa kesäisin lapsuuteni sienimetsässä, Vantaan Kanniston Kartanonmetsässä. Sinänsä luonnossa virkistäytymiseen ei tarvita mitään tekosyitä, mutta olen tavannut asettaa näille vuotuisille retkilleni - vuosi 2020 jäi väliin - jonkin tavoitteen. Nämä itseasettamani "ohjelmat" liittyvät luontokartoituksen opetteluun, jonka ammatillisessa mielessä aloitin liian myöhään, mutta joka tapauksessa luontokartoituksen opettelu kypsähköllä iällä on syventänyt luontosuhdettani, kun nyt kykenen jo vilkaisulla havaitsemaan, missä vaiheessa metsä vaihettuu suoksi ja kangasmetsä lehdoksi. 

Tällä kertaa olin etukäteen printannut itselleni listan Länsi-Vantaan luonnonsuojelualueista. Niissä riittää tutustumista vielä vastaisillekin vuosille. Lisäksi olin onnistunut löytämään kuin minulle tarkoitetun kirjan Vantaan luonnonkasveista; kirja on 90-luvulta, mutta pikkuisen edennyt ilmastonmuutos ja rakentaminen huomioiden kirja antaa ainakin osviittaa. Tässä kirjassa Vantaa on jaettu neliökilometrin kokoisiin karttaruutuihin, ja siinä on käyty läpi kaikki Vantaalla esiintyvät kasvit karttaruuduittain. Tämä kirja on todellinen unelmateos, tosin suhteellisen rajatulle käyttäjäkunnalle. Reissuani varten olin listannut ydinalueeni eli kahdella karttaruudulla esiintyvät luonnonkasvit, siis putkilokasvit.

Oman mielenkiintoni takia lähestyin tällä kertaa kohdettani luoteesta, pyöräillen Kuninkaantien reittiä Kevätkumpu-Porvoo-Kuninkaanportti-Hinthaara-Nikkilä-Korso-Kannisto, kun tavallisesti olen käyttänyt Vanhaa Porvoontietä, missä reitissä on se vika, että loppumatka Kehä kolmosta ja/tai Tikkurilantietä myöten on todella ankea ja Vantaan Ikean kohdalta reitiltä on helppo eksyä, niin sekavasti pyörätie tuossa kiemurtelee. Tavallisesti olen siis reittini viime metrit lähestynyt Kartanonmetsää Kivistön kautta, mutta nyt tulin Seutulan kautta ja loppumatkan Forsbackantien museotietä pitkin. 

Kuninkaantien reitti oli yllättävänkin pyöräiltävä valoisaan aikaan; liikennettä oli niin vähän, että tien kapoisuus ja pyöräkaistan puute ei nyt haitannut. Reitti oli helppo jakaa neljään suunnilleen tasapitkään 14-15 kilometrin etappiin, joiden välissä ei sitten ollutkaan paljoa mitään; pysähdyspaikkani olivat Hinthaarassa, Nikkilässä ja Korsossa. Reitin loppuosa Korsosta Seutulaan oli siinä mielessä kiintoisa, että siinä käytiin yllättävänkin pitkä taival Tuusulan puolella, lentokentän takana, lähes asumattomilla Ruotsinkylän ja Maantiekylän seuduilla, eikä Tuusulan vaihtumista Vantaaksi näkynyt mitenkään. 

Jo Kartanonmetsän lähestyminen rauhoitti mieltä. Metsän omistavan Linnan kartanon yhteyteen on suunniteltu hevosurheilukeskusta, ja siihen liittyvä ajotiesuunnitelma on aiheuttanut minussa huolta jo siitä alkaen kun ensimmäistä kertaa näin Forsbackantien reunaan tökättyjä merkkejä kesällä 2018. Asia ei ole onneksi millään tavalla edennyt kuluneen 5 vuoden aikana, ja suunnitelmaa - josta joutuu kaivamaan tietoja aika hankalasti - on sen verran rukattu, että kun alunperin ajoyhteyden piti kulkea Forsbackantietä pitkin, niin nyt tästä ollaan luovuttu, sillä museotien linjausta ei voi muuttaa, eikä siitä nykykunnossaan pääsisi etenemään millään muulla kulkuvälineellä kuin - hevosella. Ei museotietä voi ryhtyä tasoittamaan ja päällystämään, sillä silloin se ei olisi museotie.

Viime talvena Kartanonmetsässä viimeksi käydessäni Kartanonmetsän itäreuna näytti aika surulliselta; metsää reunustavia raitoja oli kaatunut oikein urakalla. Raidat ovat kuitenkin aika lyhytikäisiä puita, eikä niitä varmaankaan oltu vasiten kaadettu, saati tätä ratsastuskeskusta varten (päivitetty versio suunnitelmasta on siirtänyt tieyhteyden kiertämään metsän). Nähtävästi vain kokonainen raitasukupolvi oli kerrallaan päätynyt elämänkaarensa päähän. 

Metsää lähestyessä sai vaikutelman, että kaikki on hyvässä mielessä ennallaan, ja viime kerrasta Forsbackantielle on kasattu kulkueste, kaksi valtavaa kiveä, minkä varmaankin on metsän lähinaapurina asuva farmari tehnyt. Nämä paadet varsin tehokkaasti epäajankohtaistavat kaikki mahdolliset hevosurheilukeskuksen tiesuunnitelmat.


Kartanonmetsässä ei kauheasti telttapaikkoja ole, ja metsän spirituaalinen keskus, niinsanottu Hirvikallio on niin karua, että sinne ei telttaa saa laitettua. Sitäpaitsi sen reunalla kulkee maastopyöräilyreitti, joka on sitäpaitsi nykyään koiranulkoiluttajienkin suosiossa, ja vaikka aikaisempi vakioleirini onkin satakunta metriä syrjässä Hirvikalliolta, kyseinen reitti kulkee aivan siitä vierestä. Päätinkin jo viime kesänä laittaa seuraavana kesänä leirini Forsbackantien pohjoispuolelle, korkeammalle kalliolle, jolla en elämäni aikana ole nähnyt ristinsielua. 

Tämänkertainen leiripaikkani olikin oman rauhan kannalta ihanteellinen. Tosin sielläkin kunttakerros osoittautui aika lailla olemattomaksi, koostuen lähinnä sammalista ja jäkälistä. Lisäksi tuonne "Ylemmäksi Hirvikallioksi" nyt ristimälleni kalliolle tuuli osuu siinä määrin, että kun teltan päälle vielä viritti tarpin, palaillessani päivän retkiltäni jouduin säännönmukaisesti kohentelemaan leiriäni. Toiseksi viimeisenä päivänä yksi teltankulma oli myös kastunut läpi. Vasta kun toiseksi viimeisenä leiripäivänäni löysin metsään hylättyjä tiiliskiviä, joilla pönkitin telttaani, se pysyi. Seuraavaksi käyn läpi tutkimani luonnonsuojelualueet.

Katinmäet

Katinmäkien, tai oikeammin mäen, luonnonsuojelualue sijaitsee Seutulassa, Katriinantien pohjoispuolella. Sen korkein kohta kohoaa 64 metrin korkeuteen merenpinnasta, ja näkymä alapuolella avautuvalle pellolle on hieno. Mäellä kasvaa kalliokedoille tyypillistä kasvillisuutta, mm. mäkitervakkoa, katajaa, isomaksaruohoa ja ahosuolaheinää.

                                                Näkymä Katinmäeltä lounaaseen.

                                                        Mäkitervakko.

                                                        Ahosuolaheinä.

Ahtimäet

Ahtimäkien - miksi taas monikollinen nimi? - luonnonsuojelualue sijaitsee Vestrassa. Alue on osa Vestran pitkänomaista luonnonsuojelualueiden jatkumoa. Ylärinne - jossa minä kävin - on mustikkatyypin tuoretta kangasmetsää.

Keimolan Isosuo

Keimolan Isosuota on suhteellisen vaikea löytää, vaikka olenkin kierrellyt sitä vuosien varrella sekä etelä- että länsipuolelta. Se sijaitsee jo 70-luvun lopulla hylätyn moottoriradan "takana", siis sen länsipuolella ja uuden Keimolanmäen asuinalueen lounaispuolella. Isosuo on pääkaupunkiseudun isoin yhtenäinen, säilynyt suo. Isosuo on kokonaisuudessaan Natura-aluetta, laajuudeltaan 56 hehtaaria. Mäntyjä kasvavalla suolla kasvaa tyypillistä suokasvillisuutta, kuten rahkasammalta, lakkaa, suopursua ja tupasvillaa.

 



                                                Lakkaa, hillaa, suomuurainta.

Ensi kesänä tarkoitus olisi jatkaa ainakin Vestran alueen luonnonsuojelualueiden tarkempaa kartoittamista, kun Ahtimäetkin jäivät nyt varsin ylimalkaiselle käväisylle. 

torstai 9. maaliskuuta 2023

Ilmastosta ja sen muutoksesta: mitä tilastot sanovat. Osa II: Helsinki-Vantaa

Kuten kirjoitin juttusarjani edellisessä osassa, otin ilmastollisiin aikasarjoihin Helsingin Kaisaniemen lisäksi mukaan Helsinki-Vantaan lentoaseman, koska sen sää vastaa yleensä varsin tarkkaan syntymäkontuani Kivistöä, josta vanhempani ovat kotoisin. 

Helsinki-Vantaalla ilmasto on jo selvästi mantereisempi kuin Kaisaniemessä vajaan 20 kilometrin päässä. Tämän osoittaa useampikin indikaattori. Talvien minimilämpötilojen keskiarvo 50 vuoden aikana on Helsinki-Vantaalla -3,3 astetta matalampi kuin Kaisaniemessä. Kesällä ero on tuntuvasti pienempi, ainakin jos asiaa mitataan vuotuisten maksimilämpötilojen keskiarvolla; tällä mittarilla Helsinki-Vantaa on vain tasan asteen lämpimämpi kesäisin kuin Kaisaniemi. Kuitenkin näillä vuotuisilla minimi- ja maksimikeskiarvoilla mitattuna Helsinki-Vantaan keskimääräinen lämpötilan vaihteluväli on 4,3 astetta suurempi kuin Kaisaniemessä (3,3 +1,0), mikä pitää varsin hyvin yhtä sen näppituntumani kanssa, että ilmasto mantereistuu rannikolla noin kaksi astetta kohden jokaista kymmentä kilometriä sisämaahan päin. 

Kuukausikeskilämpötilojen eroissa nämä erot puolittuvat, koska Vantaalla mannerilmastoon sopien on myös kylmemmät yöt. Talvikuukausien keskilämpötiloissa Vantaalla on yleensä noin asteen kylmempää kuin Helsingissä. Kesäkuukausien keskilämpötilat taas ovat käytännössä samoja Kaisaniemessä kuin Vantaalla, selittävän tekijän ollessa juuri Vantaan alemmat yölämpötilat. Vantaalla on mitattu 50 vuoden seurantajaksolla ankarimmaksi pakkaslukemaksi -35,9 tammikuussa 1987 ja paahtavimmaksi hellelämpötilaksi +33,7 heinäkuun lopulla 2010. (Helsingin vastaavat ovat -34,3 ja +33,2). 

Kuukausien keskinäinen vaihtelu osoittaa, että talvikuukausia on selkeästi enää kaksi: tammi- ja helmikuu. Viimeisen 20 vuoden aikana maaliskuu ja joulukuu ovat vaihtaneet paikkaa keskimäärin kolmanneksi kylmimpinä kuukausina; maaliskuut ovat nykyään keskimäärin hieman joulukuita kylmempiä. Lapset: älkää siis uskoko, kun päiväkodeissa opetetaan, että talvikuukausia ovat joulukuu, tammikuu ja helmikuu. Viime vuosikymmenten aikana kesäkuun keskilämpötila on selvästi jäänyt jälkeen elokuusta. 

Ehkä kaikkein yksiselitteisin ilmaston lämpenemisen indikaattori on, kuten Helsingissäkin, hellepäivien määrän kehitys. Hellepäivien määrä on noussut miltei pystysuoraan viimeisimmän 50 vuoden seurantajakson aikana. Ja hellepäiviä Vantaalla on selvästi enemmän kuin Helsingissä; maksimilämpötilojen 1-2 asteen ero on kesällä merkitsevä: onko lämpötila esimerkiksi 23 ja risat vai 25 ja risat. Kun 70-luvulla hellepäiviä Vantaalla oli 119, 80-luvulla 134, 90-luvulla 152, 00-luvulla 161, mutta sitten 2010-luvulla luku pomppasi 213:een. Hellepäivien määrän lisääntyminen ja yleensäkin hellejaksojen yleistyminen näkyy myös siinä, että kun 1970-luvulla vuotuisten maksimilämpötilojen keskiarvo oli +28,6, niin 2010-luvulla tämä keskiarvo oli noussut jo yli 30 asteen (+30,3).

Yleinen tendenssi Vantaalla on samanlainen kuin Helsingissä; talvet ovat alkaneet lämmetä keskimäärin suunnilleen vuodesta 1988 lähtien (vaikka vuosina 2010-2012 olikin eräänlainen minijääkausi) ja kesät vasta suunnilleen vuodesta 2010. Heinäkuun keskilämpötila oli 2010-luvulla 2,2 astetta korkeampi kuin 1970-luvulla. Muina poimintoina todettakoon, että helmikuun keskilämpötila oli 2,4 astetta korkeampi, huhtikuun 3,1 astetta, toukokuun 2,8 astetta, syyskuun 2,6 astetta, lokakuun 2,1 ja joulukuun 2,3 astetta korkeampi kuin 1970-luvulla. 


perjantai 11. marraskuuta 2022

Luontoarvoista piittaamatonta metsäkaupunkia Vantaan Kivistöön

Vantaan Kivistö sijaitsee osittain lentomelualueella, 20 kilometriä Helsingin keskustasta pohjoiseen. Jo ainakin 1980-luvulta saakka on suunniteltu silloisen Martinlaakson junaradan jatkamista kehäratana Kivistön kautta lentoasemalle, josta se yhtyisi päärataan. Jo ennen radan valmistumista 2015 Kivistöön ja varsinkin sen koillispuolella olevaan kymmeniä vuosia kuin Ruususen unta nuokkuneeseen Kanniston kylään alkoi nousemaan uudisrakennuksia, päiväkoteja ja koulu. Toden teolla alueen kasvu sai vauhtia Kehäradan valmistumisesta.

Kehärataa rakennettaessa Kivistön ja Piispankylän väliseen aiemmin liito-oravien kansoittamaan metsään alkoi rakentumaan kerrostalolähiö, josta jo 1980-luvulta on visioitu eräänlaista Vantaan pohjoista ”urbaania” keskustaa, suorastaan rinnakkaiskaupunkia. Viereltä kulkevan Hämeenlinnantien toiselle puolelle 1970-luvulla hylätyn Keimolan moottoriradan maastoihin alkoi rakentumaan niin sanottu Keimolanmäen kerrostaloalue. Sen eteläpuolella on upea Petaksenmetsä, josta löysin Keijo Savolan kanssa aiemmin kartoittamattoman suon, puron ja liito-oravien eldoradon. Keimolanmäen kaavoitus saatiinkin onneksi rajattua liito-oravan ydinalueiden pohjoispuolelle.

Onneksi Petaksen eteläpuolinen Tyttömäen metsä on saanut jäädä rauhaan, mutta toisin kävi sen eteläpuoleisessa metsässä Vehkalan aseman länsipuoleisessa metsässä, joka kaadettiin 2019 mitä epäekologisimmilla verukkeilla, ja toistaiseksi näyttäisi siltä, että turhaan. Kaupunki katsoi tarvitsevansa metsää tähdellisemmin autokauppakeskittymän, jota alueelle ei edelleenkään ole tullut.

Hämeenlinnantien toisella puolella varsinaisessa Kivistössä Vantaan kaupunki hyvin tietoisena liito-orava- ja lahokaviosammalhavainnoista tuhosi suunnitellun uuden kyläkeskustan alle jäävän metsän. Kivistössä ekologinen kompensaatio huipentuu irvikuvakseen; aivan samoin kuin hölmöläiset eivät tiedä, että valoa ei voi kantaa ikkunattomaksi jääneeseen taloon säkeillä, niin Vantaalla ei tiedetä, että monimuotoisuuden indikaattorilajien siirtäminen toivotaan toivotaan -menetelmällä toiselle kasvupaikalle ei tuo menetettyä monimuotoisuutta takaisin.

Itselleni Kivistön ja Kanniston seudut ovat tuttuja, koska synnyin Kivistössä ja molemmat vanhempani ovat kasvaneet näillä kulmilla. Opin Kanniston Linnankartanon metsässä sienestämään, ja edelleen käyn tarkkailemassa ja havainnoimassa näitä oman luontosuhteeni kannalta avainpaikkoja muutamia kertoja vuodessa. Linnankartanon metsä on varsinaisen Kanniston asuinalueen pohjoispuolella – väliin jäävät Stockmannin omistamat pellot - ja siellä ”edistys” tuntuu kulkeneen ohitse, hyvässä mielessä. Metsän ”spirituaalinen” keskus on Hirvikallioksi kutsuttu kukkula, joka on karukkokangastyyppinen kilpikaarnapetäjiä kasvava ympäristö, jossa viihtyvät muun muassa huuhkaja ja metso. Ja nimensä mukaan, siellä oli ennen Kivistön-Kanniston alueen kasvupyrähdystä todennäköisempää törmätä hirviin kuin ihmisiin. Karhuistakin alueella on satunnaisia havaintoja, ja Hirvikalliolla elää erittäin paljon lepakoita. Metsän länsiosissa, lähellä Linnan kartanoa on ainakin vielä muutama vuosi sitten ollut liito-oravan ydinalue, mutta varsinaista liito-orava-aluetta Kartanonmetsä ei mäntyvoittoisena ole.

Vuoden 1980 Hirvikallion alarinteen harvennushakkuiden jälkeen metsä on saanut olla aivan rauhassa, mutta nyt sitä uhkaavat nakertaa Linnankartanon maille suunnitellun hevosurheilukeskuksen ajotie ja henkilökunnan asuintalot.

Vaikka hevosurheilua ei sinänsä vastustaisikaan, niin on käsittämätöntä, miten jo käytössä oleva, asfaltoitu Kylänpääntie, joka johtaa suoraan Linnan kartanoon, ei tule kyseeseen ratsastuskeskuksen ajoyhteydeksi. Toinen vaihtoehto olisi ottaa käyttöön jo 1700-luvulla tunnettu, Kartanonmetsän läpäisevä Forsbackantie, mutta museotienä sen kestopäällystäminen ei tule kyseeseen; sitä paitsi tämä vaihtoehto toisi liikenteen vaikutukset suoraan Kartanonmetsään. Ratsastuskeskukselle onkin suunniteltu uutta Forsbackantiestä lähtevää tieyhteyttä, joka kiertäisi metsän eteläpuolelta. Lisäksi ratsastuskeskuksen työntekijöiden asunnoille on kaavoitettu kaksi tonttia Kartanonmetsään, kiinni Forsbackantiehen.

Minulle vuoden kohokohtana on ollut jo muutamana vuotena pyöräillä Kartanonmetsään ja telttailla siellä yksinäni muutamia öitä, juurtumassa, kuuntelemassa lintujen ääniä ja vähän harjoittelemassa luontokartoitustakin. Tähän saakka Kartanonmetsä on saanut vielä olla rauhassa, mutta vaikka itse Hirvikallio ja sen välitön lähiympäristö jäisivätkin rauhaan, jokainen kerta voi olla viimeinen kerta nähdä Kartanonmetsää kiertävät upeat raidat ja keltajäkälien peittämät haavat. Enää ei luultavasti ratsastustien alle jäävässä, ikiaikaisessa allikossakaan tulla näkemään sammakonpoikasia.

Blogi julkaistiin myös Huuto kaupunkiluonnon puolesta -kirjan blogissa. 

sunnuntai 14. marraskuuta 2021

Hyvää isänpäivää!

Tässä oma isäukkoni. Oikeastaan hänestä puhuminen ukkona tuntuu oudolta, vastahan hän oli noin 25, saati 40. Isäukoksi häntä voi kuitenkin nimittää tässä, sillä isäksi häntä en koskaan ole sanonut. Hän on isi, ja reilut 13 vuotta sitten hän sai "ylennyksen" isi-isiksi.

Isi - jota useimmat kutsuvat Joreksi, siis Jorma Hannu Kalevi - on tässä pari vuotta sitten pääkallopaikalla, lapsuutensa seikkailumetsässä, josta sitten tuli oma sienimetsäni ja sittemmin minulle Kaikkein Pyhin: Vantaan Kanniston (joka on Kivistön kylässä) Linnankartanon metsässä.

Isiltä olen perinyt luontosuhteeni, kiinnostukseni urheiluun ja triviatietoon. Etenkin maantiedon triviaalitietoon. Isi on siinä mielessä perinteinen suomalainen mies, että hän säännöstelee tunteidenosoituksia; tosin perheytymiseni on tuonut hänestä uusia puolia esiin. Ehkä hänen ei enää tarvitse esittää peruskalliota, koska hän kokee siirtäneensä viestikapulan eteenpäin.

Symbolisesti isi jätti viestikapulan eteenpäin jo siinä vaiheessa kun hän lahjoitti minulle ikään kuin ennakkoperinnöksi vuodelta 1930 peräisin olevan eläinkirjasarjansa.

Isiltä olen oppinut kauttarantain sen, että minulta puuttuu kaikenlainen kilpailuvietti. Hän päihitti minut säännönmukaisesti aina kaikissa peleissä, olivat sitten Afrikan Tähteä, Stigaa tai shakkia (sen yhden kerran kun olen voittanut hänet shakissa, muistan lopun ikääni).

Kun aloin systematisoimaan omaa luontoharrastustani vasta muutamia vuosia sitten, uskon hänen olleen hyvin hyvillään kun nyt osoitan lajituntemusta nelisenkymmentä vuotta sen jälkeen kun hän yritti kylvää sitä turhaan siihen aikaan hedelmättömään maaperään.

Kun isi kuuli 57-vuotiaana, että hänestä tulee isi-isi (hänen itsensä keksimä titteli, epiteetti tai sukulaisuussuhde), hän stumppasi kertaheitolla. Hän halusi pidentää omaa elinikäänsä sen verran että näkisi lastenlastensa kasvavan.

Isi on aina suhtautunut materiaan välinpitämättömästi. Hän ei ole nähnyt oman kodin omistamista tärkeänä. Oma koti se on vuokrakotikin.

Isin ehkä pitkäaikaisin harrastus, välillä intohimokin on valokuvaus. Hän sai valokuvaukseen uuden tatsin kun ostin hänen kolmen nuoremman poikansa, siis velipuolieni kanssa hänelle digitaalisen kameran.

Osaan isin tarinat ja vitsit ulkoa. Pitkään pidin itseäni paljolti yksinhuoltajaäitini tuotteena; vanhempani erosivat ollessani 6-vuotias. Nyt vanhetessani olen huomannut itsessäni yhä enemmän oman isäni piirteitä, niin ulkoisessa habituksessa (vaikka olenkin lähinnä ruumiinrakenteeltani luihu kuin pianonvirittäjä verrattuna fyysistä työtä tehneeseen isiini) mutta myös siinä, että alan myös toistamaan omia tarinoitani mutta myös hänen tarinoitaan, enkä aina ole enää niin varma, kumman juttuja ne lopultakaan olivat.

Isltäni on jäänyt mieleen kaksi opetusta: 1) poika, valtaa Vanha ja 2) poika, sinä tarvitsisit ulospäinsuuntautuneen tyttöystävän, joka veisi sinut ulkomaailmaan, ihmisten pariin. Olen kyllä ollut Vanhalla, ja sosiaalistumisprojektini otin omiin käsiini.

Isini on aina hyväksynyt kaikki ratkaisuni, työntämättä minua mihinkään suuntaan. Jotkut saattavat kokea sen välinpitämättömyytenä ja tuen puutteena, mutta minä olen kokenut sen hyväksyntänä, pohjimmiltaan rajattomana luottona omaan arvostelukykyyni, että kyllä minä tulisin oman tieni raivaamaan ja selviytymään.

Olen puhunut isini kanssa vanhenemisesta paljon viime vuosina. Isi on aina pitänyt tärkeänä hyvää fyysistä kuntoa. Niin minäkin, noin kaksikymppisestä alkaen. Tämä päällisin puolin lämminhenkinen ja leppoisa mies sanoo, että toisin kuin useimmat luulevat, vanheneminen ei välttämättä tarkoita sitä, että tulisi kärsivällisemmäksi, vaan päinvastoin. Kun oma edessäoleva aika käy rajallisemmaksi, sitä aikaa on aina vähemmän tuhlattavammaksi toissijaisiin asioihin ja sellaisiin ihmisiin, jotka ottavat enemmän kuin antavat.

Hyvää isinpäivää!



torstai 7. lokakuuta 2021

Auliksen muistolle

Suru-uutinen pitkäaikaisen Porvoon Vasemmiston puheenjohtajan, entisen Vasemmistoliiton puoluesihteerin Aulis "Aukka" Ruuthin kuolemasta viime sunnuntaina tavoitti minut eilisiltapäivänä. Tiedä, mikä etiäinen minut sitten saavuttikin, mutta olin viime viikkoina miettinyt usein hänen vointiaan. Viimeksi näin hänet alkukesästä. Aukka ehti täyttämään 70 vuotta tammikuussa.

Aukka oli politiikka-aiheisilla Facebook-palstoilla tietorikas, rauhallinen ja provosoitumaton keskustelija, jota arvostivat kaikki siinäkin tapauksessa kun eivät olleet asioista Aukan kanssa samaa mieltä. Aukka, tuo Porvoon Vasemmiston perimätiedon kuljettaja, selkäranka ja soppatykkimajuri kuului tori- ja telttatapahtumien kalustoon samaan tapaan kuin muutama vuosi sitten edesmennyt Jocke Lybeck. 

Aukka lähti saappaat jalassa. Hänellä ymmärtääkseni oli viime aikoihin saakka Porvoon Vasemmistoa koskeneita suunnitelmia, mm. kaavoitusiltamien järjestämistä. Minä kaavoitusta intohimoisesti harrastavana odotin tätä innokkaasti; nyt minä ja muut jäimme paitsi tätä tiedonsiirtoa.

Aukassa näkyi koko Vasemmistoliiton kaari: SKDL:ssä toimineesta kirvesmies-luottamusmiehestä nykyaikaiseen, suvaitsevaiseen vasemmistoon. Aukka osallistui Prideihinkin. 

Minä en tunne Aukkaa ainoastaan politiikasta, hyvin uutena Porvoon Vasemmiston jäsenenä, joka olin pitkään käynyt flirttailemassa jäsenyyden kanssa ja seurustelemassa Aukan ja muidenkin kanssa vaaliteltoilla. Aukka se minua kosiskeli virallistamaan suhteensa Vasemmistoon; senkin hyvin diskreetisti. Minulle Aukka on ennen kaikkea isäni ehkä paras lapsuudenystävä, jota voi epäsuorasti syyttää sadoista pöytäjääkiekossa saamistani selkäsaunoista; Aukka omisti ensimmäisen isäni näkemän pöytäjääkiekkopelin.

Aukan isoveli Alpo Ruuth oli tunnettu työläiskirjailija, ja kerran hän otti Aukan ja isäni kanssaan saunailtaan. Mukana taisi olla näyttelijä Pekka Laihokin. Aukka ja isäni tapasivat usein kulkea yhdessä oppikoulumatkoja; kerran he ostivat kukin omien varojensa mukaisen kimpaleen makkaraa, ja pysähtyivät jonnekin nykyisen Piispankylän tietämille maistelemaan herkkujaan. 

Minullakin oli Aukkaa koskevia suunnitelmia. Olin kaavaillut, että olisin mennyt hänen ja isäni kanssa katsomaan heidän lapsuutensa kulmia Vantaan Kivistössä, jossa Aukka ei ollut käynyt 50 vuoteen. Onneksi sentään onnistuin yhdistämään vanhat ystävykset; kerran isäni tullessa meille kyläilemään tiesin puolueosaston päivystävän teltalla omalla Kevätkummun ostarillani. Vinkkasin isälleni, että tämän teltan kautta kannattaa pistäytyä. Aukka ja isäni tunnistivat heti toisensa, yli 50 vuoden jälkeen, ja juttu edelleen luisti. Aukka myöhemmin sanoi minulle, että tämä tapaaminen isäni kanssa oli hänelle viime eduskuntavaalikampanjan kohokohtia.

Tutustuin Aukkaan vajaat 10 vuotta sitten vastaleivottuna porvoolaisena eräässä yleisötilaisuudessa, jossa käytin yleisöpuheenvuoron. Siinä kivistöläisjuureni paljastuivat, ja edessäni istuva Aukka sujautti käteeni lapun, jossa hän paljasti kivistöläisjuurensa ja itsensä. Tämänkin hän teki diskreetisti; itseään hän ei muuten välittänyt tuoda esille, vaan mieluummin edustamansa ihmiset, aatteet, yhdistykset ja asiat. 

Aukka on legenda, joka jättää jälkeensä ison aukon. 

tiistai 23. helmikuuta 2021

Luontodirektiivilajin systemaattista hävittämistä

  Liito-oravalla menee huonosti Helsingissä.

Ylläoleva kartta esittää liito-oravahavaintoja Haagan Riistavuoresta.

Tämä kartta taas esittää Haagan Riistavuoren kaava-aluetta. Yhdennäköisyydet ovat huomattavat, eivätkö olekin?

Kun Riistavuoren palvelutalon yhteyteen tuleva palveluasuntola ja Englantilainen koulu jo tuhoavat kaksi eteläisempää ydinaluetta, tämä kaavasuunnitelmaa viimeistelee Riistavuoren liito-oravakannan tuhon, sillä mitään muita ydinalueita ei Riistavuoreen enää tule jäämään. Helsingin kaupunki on oletettavasti tästä täysin tietoinen, sillä on vaikea kuvitella, ettei heillä kukaan olisi verrannut kahta karttaa keskenään. Helsingin kaupunki siis ilmeisesti pyrkii tuhoamaan luontodirektiivin tähdentämät luontoarvot niin, ettei niihin voisi enää vedota mahdollisissa valituksissa. 

Miten liito-oravalla sitten menee muualla? Jo vuoden 2016 liito-oravakartoituksessa liito-oravia oli löytynyt Malmin lentokentän ympäristöstä, ja tarkoitus oli teettää liito-oravakartoitus ilmeisestikin keväällä 2019 lentokentän pohjoispuoleisessa metsässä. Kaupunki sitten kaatoikin metsän sopivasti syksyllä 2018, parahiksi ennen kartoitusta. Oliko tarkoitus kenties estää havainnot ja niihin vetoaminen suunnitellun asuinalueen toteuttamista helpottamaan? Nythän Tanja Karpela ja Janne Erjola ovat liito-oravakoirineen löytäneet liito-oravien ydinalueita lentokentän eteläpuoleisista metsistä, joten aivan ilmeisesti Malmin lentokenttä on hyvinkin Helsingin itäisin liito-oravan ydinalue.

Pirkkolassa on kaksi liito-oravan ydinaluetta; yksi alueen lounais- ja toinen koilliskulmassa. On siis selvää, että alueella on liito-oravia. Kaupungin edustaja kävi suorittamassa Pirkkolan uimahallin länsipuolelle suunnitellun urheiluhallin alueen läpikävelyn halliyhtiön edustajan kanssa 3.6.2020. "Katselmus", jota korkein hallinto-oikeus ymmärtämättömyyttään on nimittänyt luontokartoitukseksi, kesti puolitoista tuntia. Lapsikin tietää, että puolentoista tunnin läpikävelyllä kesäkuisena aamuna ei kartoiteta liito-oravia, semminkin kun liito-orava on yöeläin, ja sen papanat havaitsee parhaiten maalis-huhtikuussa. Tämä "kartoitus" ei kuitenkaan estänyt Helsingin kaupunkia antamasta siunaustaan kalliometsän hävittämiselle. 

Pajamäessä taas on tiedossa kolmekin liito-oravan ydinaluetta. Uusimmat, vuosien 2019-2020 liito-oravakartoituksien tulokset, jotka ovat paljastaneet kaksi uusinta ydinaluetta - läntisen ja itäisen, joista läntinen hävitetään ja itäinen katoaa kytkeytyneisyyden ja pohjaveden huononemisen aiheuttaman puiden kuoleman myötä, on ELY-keskus jättänyt huomiotta. Ovatko ELY:n tarkastajat kenties käyneet siivoamassa papanoita pois? Raide-Jokeriallianssi väittää teettäneensä liito-oravakartoituksia, joissa ei olisi näkynyt merkkejä liito-oravien ekspansiosta, mutta jostain kumman syystä näitä kartoituksia ei löydy eikä niihin voi tutustua. Onko jotain sovittu ELY:n kanssa?

Valitettavasti naapurikaupungeissakin osataan. Synnyinkotiseutuni Kivistön kasvuun ollaan alettu varautumaan jo vuosikymmeniä sitten, mutta vauhtia projekti sai toden teolla kun sinne alkoi liikennöimään lentoasemajuna reilut 5 vuotta sitten. Siinä rytäkässä ollaankin sitten hävitetty vähintäänkin kaksi liito-oravan ydinaluetta; yksi vanhan Kivistön koulun eteläpuolella, jonne ollaan rakennettu kerrostaloja entiseen liito-oravametsään, ja toinen Kanniston rajoilla, Kannistontien varrella, alueella, jossa on myös lahokaviosammalen esiintymiä. Juteltuani alueella asuvan entisen vantaalaisvaltuutetun kanssa, hän totesi että Vantaallakin osataan "hukata" suojeltujen lajien kartoituksien tuloksia sopiviksi kaupungin kannalta. 

Tapauksia löytyy epäilemättä lisääkin, niin Helsingistä, muualta pääkaupunkiseudulta kuin muualtakin Suomesta. Työn alla on Pro Luonnon kanssa koota nämä tapaukset yhteen, ja selvittää hallinto-oikeuksien, ELY-keskusten ja kaavoittajina toimivien kaupunkien toiminta pohjaksi kantelulle EU-komissioon ja Eduskunnan oikeusasiamiehelle.

tiistai 12. tammikuuta 2021

Onko maastopyöräilijä jokamiehenoikeuksien maahanmuuttaja?

 On joitakin asioita, joista ei oikeastaan ole mahdollista keskustella ilman että keskustelu kärjistyy ja keskustelijat blokkiutuvat jo alkumetreillään hyökkääjiin ja puolustajiin. Maahanmuutto on tunnetuin tällaisista aiheista, mutta ulkoilun maahanmuutto on maastopyöräily. 

Yleensä maastopyöräilyyn liitetään kaksi argumenttia, joiden nojalla siihen kohdistetaan kritiikkiä. Yksi on renkaiden aiheuttama maaston kuluminen - kyseessä ei ole vain maasto, vaan myös metsän pohjakerros - ja sanotut vaaratilanteet, joita voi joskus tulla eri liikkujaryhmien kohdatessa tai maastopyöräilyreitin ja tavallisen ulkoilutien törmätessä. 

Se, miten maastopyöräilyyn suhtaudutaan, riippuu tietenkin siitä, mikä on oma positio suhteessa maastopyöräilyyn. Suhtautuminen maastopyöräilyyn - kuten mihin tahansa ulkoiluteiden ulkopuolella tapahtuvaan liikuntaan, kuten esimerkiksi polkujuoksuun - riippuu myös siitä, arvottaako kaupunkiviheralueet ensisijaisesti virkistys- vai luontoalueiksi. Nämä eivät sulje toisiaan pois, mutta yhdessä luonnolla on itseisarvo, toisessa käyttöarvo, vaikka itseisarvoakin toisinaan "käännetään" käyttöarvon kielelle puhumalla ekosysteemipalveluista. Tosin jostain syystä polkujuoksu ei herätä yhtä suuria intohimoja ja inhohimoja kuin maastopyöräily. 

Toinen vedenjakaja suhtautumisessa maastopyöräilyyn on se, pitääkö pyöräilyä liikuntana vai liikenteenä. Tietenkin pyöräily on niitä molempia, mutta luonto ei ole liikennealuetta, joten maastopyöräilyn täytyy siis olla liikuntaa erotukseksi esimerkiksi motocrossiin, joka ei ole kumpaakaan, ei liikennettä eikä liikuntaa, vaikka siinä ajetaan ajoneuvolla ja vieläpä kilvoitellaan. 

Synnyin ja vanhempani kasvoivat silloiseen Helsingin maalaiskuntaan kuuluneessa Kivistössä, joka oli 60-70 -luvuilla motocrossille samaa kuin Martinlaakso 80-90 -lukujen formula ykkösille. Jo heti Niilo-pappani pihalta alkoi metsä, joka oli motocross-pyörien renkaanjälkien kirjavoima. Edelleenkin noilta ajoilta metsistä voi löytyä motocross-pyörien raatoja. Liekö olleet jotain paikallisten vehkosten ja koukien harjoitteluvehkeitä, tiedä häntä. Renkaanjälkiä on siis nähty kaupunkimetsissä ennenkin, mutta motocrossin aiheuttamat jäljet eivät jääneet niihin satunnaisiin märkään maahan painuneisiin jälkiin. 

Jos lähdetään rajoittamaan maastopyöräilyä, tämä onnistuu vain määrittämällä jokamiehenoikeuksia uudelleen: mitä jokamiehenoikeuksiin kuuluu, missä saa liikkua ja millä. Jokamiehenoikeuksissa erilaisia luonnossa liikkumismuotoja tarkastellaan tasa-arvoisina. 

Jos tarkastellaan yhden ilmiön lieveilmiöitä, tällöin tulee tarkastella myös toisten ilmiöiden lieveilmiöitä, ettei kukaan loukkaantuisi. Jos kiinnitetään huomiota siis maastopyöräilyn aiheuttamaan maaston kulumiseen tai heidän ja muiden liikkujaryhmien kohtaamisista syntyviin vaaratilanteisiin, tällöin on huomioitava myös ulkoilutietä pyöräilijöiden eteen syöksähtelevät juoksijat ja kävelijät. Tässä on vaarana sortua tasapuolisuusharhaan, ja siinä taas voidaan luisua kaltevalle pinnalle ja alkaa rakennella olkiukkoja. Siis: jos juopottelevat ihmiset häiritsevät, niin mikseivät sitten pihlajanmarjoista juopottelevat tilhet? Tai jos koirankakka häiritsee, miksei ratsuhevosen kakka? Tasapuolisuusharhalla tarkoitan sitä, että kaikista aletaan etsimällä etsimään vikoja vain siksi, että malka saattaa olla omassa silmässä.

Kuten pitkän linjan maastopyöräilijä Peltolan Mikko on huomauttanut, maastopyöräilijät pyrkivät käyttämään valmiita polkuja, ja usein ne ovat kävelijöiden synnyttämiä. Aina näitä valmiita polkuja, jota voisi käyttää, ei kuitenkaan ole. 

Jos siis tasapuolisuuden nimissä tarkastellaan erilaisten metsässä tapahtuvien liikkumismuotojen jättämiä jälkiä, niin kuten Niskasaaren Mikko havainnollisti, pyöräilijän aiheuttama jälki on tyyppiä _______, kun taas kävelijän jälki on - - - - -. Minä kaipaisin tähän vielä vertailun vuoksi hyppykeppeilijän jälkeä, joka on . . . . . . ., sekä varmuudeksi vielä yksi piste päättämään lause.

Pitääkö kaikkialle sitten päästä? Onko kyse yhdestä hedonismin ja itsekkään itsensä toteuttamisen muodosta, vai vain elämyshakuisuudesta, minkä kyllä ymmärrän: itse pitkään esimerkiksi Keskuspuistoa lähinnä juoksijan silmin vakiintuneilta poluilta tarkkailleena, metsään saa syvemmän suhteen ja täyteläisemmän elämyksen kun poikkeaa pois poluilta. Kysyn tämän ilman fillarikommunistiolkiukkojen rakentamista, itse fillarikommonistina, en siis kommunistina. Jos pyörällä ei pääse polkemalla perille asti, ei tämä tarkoita sitä, että määränpää on polkupyörän tavoittamattomissa. Tämä pätee niin maastoon kuin liikenneympäristöönkin. Toki pyöräilemisen kynnystä madaltaa se, että sillä voi ajaa, ja tämä ajatus varmaan oli esimerkiksi Hämeentien pyöräkaistan rakentamisessakin, mutta kyllä pyörällä on päässyt ennen pyöräkaistojakin. Toki esimerkiksi lapsille pyöräkaistat ovat erinomainen juttu, harhautuneita jakeluautoja lukuunottamatta rauhoitettu tila. Lyhyen matkan pyörää voi kyllä taluttaa, jos matkanpää on sen väärti. Voi olla, että tämä kaikkialle pääseminen juuri onkin homman clue, aivan samoin kuin motocrossissakin. 

Tässä olisi dialogisuunnittelun paikka erilaisten intressien yhteensovittelemisessa ja tiedon lisäämisessä eri liikkujaryhmien välillä. Ehkä metsiin kuitenkin mahtuu? Jokamiehenoikeuksissa on nimittäin sellainen piirre, että ne eivät ole vain minun, vaan kaikkien jokamiehenoikeuksia, vaikka kuinka olisikin houkutus säilyttää joku paikka omana yksityisenä mansikkapaikkana (toisaalta haluaisin olla Hirvikalliolla yksin, vain peipot ja hirvet seuranani, mutta toisaalta on hienoa, että muutama muukin on paikan löytänyt). Jokamiehenoikeudet ovat hieno suomalainen erityissovellus siitä, että esimerkiksi angloamerikkalaisessa maailmassa "commoning" on sallittu vain erikseen määritellyillä "commonseilla". Jos olen valmis rajoittamaan muiden jokamiehenoikeuksia, silloin rajoitan omianikin. 


Tuntemani maastopyöräilijät ovat 30-50 -vuotiaita, voittopuolisesti hyvin koulutettuja kaupunkilaisia miehiä. Sosiokulttuurisesti siis sosiologisella ammattitaidollani tekemälläni näppituntumayleistyksellä samankaltaista porukkaa kuin Lisää kaupunkia Helsinkiin -jengi, yhdellä tärkeällä erolla: he arvostavat luontoa ainakin sen verran että haluavat lähteä sinne virkistäytymään. Eivät siis luonnon vihollisia vaan ystäviä. Kannattaisiko siis meidän muiden luonnossaliikkujaryhmien liittoutua maastopyöräilijöiden kanssa?

Kirjoittaja on kuntojuoksija, luontokartoituksen ja luontovalokuvauksen harrastelija, keruutuoteneuvoja, dropout-kaupunkitutkija, joka piti esitelmän What are commons Göteborgin yliopistossa 2009, Kaupunkiluontoliikkeen perustaja

keskiviikko 12. elokuuta 2020

Kaupunkimetsäliikkeen perustamiskokous Pirkkolassa 29.8.

Kaupunkimetsäliike Perustamiskokous 29.8.2020 Paikka: Pirkkola, suunnitellun urheiluhallin ”käräjäkivet”, uimahallista länteen oleva aidattu alue Aika: Lauantai 29.8.2020 kello 19.00 Asialista 1. Paikallaolijat 2. Kokouksen laillisuus ja päätösvaltaisuus 3. Järjestäytyminen: kokoukselle valitaan puheenjohtaja, sihteeri, ääntenlaskijat ja pöytäkirjantarkastajat 4. Liikkeen tarkoitus 5. Liikkeen toimintatavat a. viestintä i. kuka ja missä, millä mandaatilla? ii. mielipidekirjoitukset, sosiaalinen media iii. miten? Mikä on viestimme ja viestimistyylimme? b. suora toiminta c. yhteys päättäjiin d. yhteistyö asukasyhdistysten, luonnonsuojelujärjestöjen ja ulkoilujärjestöjen kanssa e. jäsenmaksu? 6. Liikkeen nimi 7. Valitaan puheenjohtaja ja hallitus 8. Seuraavia toimia? a. Pirkkola? b. Riistavuori? c. Pajamäki? d. Kivistön Kartanonmetsä? e. Muuta?

perjantai 13. heinäkuuta 2018

Juurettoman miehen muistelmat

Katsoessani kuvia kavereiden kesämökeistä, lapsuuden minän rakennuspaikoista, tajuan mitä on se nuoruuden lenkkimaastoihin hakeutuminen. Kun juuret eivät oikein ole kiinnittyneet mihinkään, tai ainakin ne on irtiriuhtaistu, enkä oikein ole ehtinyt lepuuttaa jalkojani missään varmana siitä että tänne ne voisivat jäädä pitempäänkin, olen omaksunut liikemiehen identiteetin. Tai siis kulkumiehen, raha kun ei pysy käsissäni sen paremmin kuin maa jalkojeni alla paikallaan. Juuret on pitänyt itse etsiä ja historia rakentaa. Se löytyy poluilta, jotka omat askeleeni ovat minulle merkityksellistäneet. Askeleeni ovat rakentaneet minusta minut.

Lapsuuden kesälomieni muistot ovat jo koko lailla haalistuneet; ne olivat sulkapallopelit Kivistössä. Haluan muistaa talon keltaisena, en sinisenä ja ilman laajennusosaa. Paikka, joka on muuttunut, ei enää ole olemassa. Omimpia polkujani tallaan painokkaimmin askelein Kanniston sienimetsässä ja Uimastadionilla.



Lenkkimaastoistani Keskuspuistossa ja Talissa on tullut minulle keskeisiä samalla tavalla kuin niin moni suuntaa joka perjantai suoraan töistä takaboksinsa olutkoreilla täyttäen, ruuhkaan matamaan kohti Luumäkeä, Tuusniemeä tai Someroa. Ei se ole sen kummallisempaa. Mökkisukkulointia jokainen pitää erinomaisen normaalina asiana vähän samaan tapaan kuin omaisuuden kytkeminen neljään pyörään on paljon kunnollisempaa kuin cd-kokoelman haaliminen. Muka.

Nämä paikat eivät mahdollista minulle yhtä pitkäaikaista ja leimallista irtiottoa arjesta kuin järvi-Suomi, mutta ne ovat minulle yhtä lailla leimallisesti oman identiteetin takaisinkytkentää omille juurilleni, jotka ovat liikkeessä. Juoksijan juuret ovat Talin ja Keskuspuiston lenkkipoluilla. Silloin juuriinsa kiinni pääsemiseksi pitää sulkea silmät kuluneelta 20 vuodelta, koettaen unohtaa edes hetkeksi polvien kuluneisuus ja tuijottaa pilviä sen aikaa kun jaksaa tehdä vatsalihasliikkeitä. Ei liikaa, sillä myös pilville pitää jättää sijansa.


Tämän vuoksi olen aina valmis varastamaan itselleni hieman aikaa, ja metrejä. Ja tämän vuoksi Ei enää palaakaan Keskuspuistosta, sillä se on palanen irti minusta.




perjantai 29. kesäkuuta 2018

Antiesteettömyyspalkinto VR:lle

Käytin aikoinani VR:n lähiliikennejunia - lähinnä M-junaa - käytännössä päivittäin, asuessani Kannelmäessä. Nyt en ole käyttänyt kahdeksaan vuoteen, mutta en siksi lopettanut että viimeksi sain tarkastusmaksun erehtyessäni nousemaan kyytiin laiturilta kohdasta, jossa luki että lipunmyyntivaunu pysähtyy tähän.

Nyt olisi taas tarvetta, matkustaa Kivistöön, ja ottaa fillari mukaan. Sen tiesin jo vanhastaan - 2010 käytin paljon VR:n palveluja, niin sivuja kuin (kauko)juniakin - että VR:n nettisivut eivät kyllä saa mitään helppokäyttöisyyspalkintoa. Ei puhettakaan, että yhden linkin alta saisi tiedon, millä pääsee, mitä maksaa, mistä saa lippuja, millainen lippu tarvitaan ja saako munamankelin mukaan.

Googlasin kaikki nämä tiedot erillisillä googlauksilla, ja jouduin koostamaan kokonaiskäsityksen ihan itse. Kyllä se ammattimaiseen tiedonhakuun opetetulta onnistuu, edes joten kuten, mutta ei tarvitse olla satunnainen matkailija, älyllisiltä kyvyiltään pikku hiljaa hapartuva tai toiminnanohjaustaidoiltaan ja kognitiiviselta joustavuudeltaan kankea kuin kaivinkone, niin kyllä moni voinee tehdä sen johtopäätöksen että autoa on helpompi käyttää.

Ei näin. Jos kerran Verneri nykyään on siinä mielessä esteetön että toivottaa myös pyörätuolit ja fillarit tervetulleiksi - kiitos "fillarikommunistien" kiitettävän sinnikäs myyräntyö - niin älylliseen esteettömyyteen ei kyllä ole panostettu. Jos nimittäin oli tarkoitus kasvattaa joukkoliikenteen matkaosuutta.

perjantai 21. marraskuuta 2014

Äitini, suojelusenkelini




Reilun vuoden päästä olen yhtä vanha kuin äitini hänen kuollessaan. Tämän ymmärtäminen tekee nöyräksi. Tästä kiitollisena suhtaudunkin elämääni kuin lahjaan, ruumiiseeni kuin temppeliin, maailmaan kuin ihmeeseen aina silloin kun muistan.

Äitini- jota kaikki kutsuivat nimellä Hilu - halusi olla mahdollistaja, taustahahmo, tukija, joka mahdollisti minun kasvuni. Kirjojen maailma oli hänelle pakoa tästä maailmasta. Samalla lukeminen oli hänelle suuri tragedia: ainoana perheestään - hänellä oli kaksi veljeä - hän ei saanut jatkaa kansakoulun jälkeen, koska "tytöt nyt kuitenkin perustavat perheen heti kun sopiva mies tulee vastaan". Hän sitten toteutti tätä ennustetta, tullen äidiksi jo vähän alle 19-vuotiaana. Lukeminen oli hänen hiljainen tapansa kapinoida tätä ennustetta vastaan, toisaalta myös vain hänen pakoaan tästä maanpäällisestä maailmasta.

Muistan lopun elämääni bussinodotukseni maaliskuun 9. päivän aamuna, viimaisella Hakaniemen torilla sunnuntaiaamuna vuonna 1997. Viima meni luihin ja ytimiin. Koskaan elämässäni minulla ei ole ollut niin kylmä. Olin kuin kuollut.

Tultuani kotiin iltapäivällä siivoamasta Messukeskusta, puhelinvastaajassani oli viesti, jossa kerrottiin asia: Hilu oli kuollut kello 10.50 aamupäivällä liian myöhään löydettyyn keuhkosyöpään kylmänä maaliskuisena aamupäivänä yli 17 vuotta sitten; häntä oltiin palloteltu lääkäriltä toiselle jo edellisestä talvesta, ja kun diagnoosi lopulta tehtiin syyskuussa, Hilu ei enää jaksanut taistella. Hänen sairaushistoriansa huomioiden, keuhkosyöpä oli oikeastaan vain viimeinen sinetti siihen, että hän pääsi pois. Olisi varmaan pitänyt haastaa koko suomalainen terveydenhoito tai ainakin HUS-konserni tuolloin oikeuteen hoitovirheestä; äitini yleisin diagnoosi oli luulosairas, vaikka hän oli kivun hyvä tuttava oikeastaan koko elämänsä.

Olin puhunut Hilun kanssa puhelimessa edellisenä iltana kertana, joka jäi viimeiseksi. Tuolloin hän oli vahvasti lääkittynä ja elämänsä ensimmäisen kerran hieman sekava. Ja viimeistä. Puhelu meni poikki, mikä suretti minua. Tiedän kuitenkin, että hän tiesi kaiken, senkin, jota en ollut ehtinyt sanoa.

Soitin heti paikalle silloisen tyttöystäväni Satun, jonka luona olin ollut yötä ja parhaan ystäväni Iljan. Lähdin Satulle, ja hänen soluhuoneeseensa päässyt kevään ensimmäinen aamuaurinko nosti minut kolmantena aamuna vuoteestani. Lähdin ostamaan jäätelöä ja samantien päätin kokeilla paluuta yliopistolle. Palasin ulkomaailmaan, englannin kielen keskustelukurssille.

Olin juuri kaksi päivää aiemmin täyttänyt 26 vuotta, ja minua lohdutti tuolloin surussani se ymmärrys, että Hilu uskalsi päästää irti elämästä, koska tiesi minun vihdoin pärjäävän omillani, siipieni kantavan. Asian käsittelyä helpotti minulla myös se, että kaikki käytännön järjestelyt - hautajaiset, asunnon tyhjennys, perukirjoitus - jäivät minulle. En voinut paeta asiaa, jouduin kohtaamaan sen kasvoista kasvoihin. Samaten voimia minulle antoi hautajaisissa sen ymmärtäminen, että olin itse asian käsittelyssä jo paljon pidemmällä kuin moni Hilun ystävä. Koin olevani vahva.

Viimeiset konkreettiset muistikuvani liittyvät hänen viimeiseen jouluunsa: muistan, että minua alkoi hieman ahdistamaan hänen heikentynyt kuntonsa, ja lähdin jouluaattoiltana kotiini, vaikka olin ensin ajatellut viettää Hilulla Malminkartanossa jouluyön. En kuitenkaan kyennyt olemaan jouluaattoiltaa raskain mielin yksin, ja soitin ystävälleni Karrille, joka asui tuolloin samoilla nurkilla Töölössä ja jonka arvelin olevan kotona. Lähdimme Hesperian yökerhoon, ja löysin sen ulkopuolelta tuoreesta lumihangesta 100 markan setelin. Tämä seteli antoi minulle hetkellisen synninpäästön kun minä olin jättänyt äitini hänen viimeisenä jouluna, kieltänyt hänet, Juudas. Se oli kuin merkki minulle: ehkä olikin hyväksyttävää lähteä, vaikka ei oikein.

Muistikuvani hänen viimeisiltä kuukausiltaan ovat hajanaisia, haluan muistaa hänet niiltä ajoilta kun hän vielä jaksoi hymyillä. Aivan viime aikoina hän ei enää jaksanut edes laittaa ruokaa, joten isot jauhelihakeittopadat korvautuivat Ateriaalin ateriapalveluruoilla. Hänen viimeisen syksynsä vierailin säännöllisesti katsomassa häntä Laakson sairaalassa, ja tietenkin kävin viikonloppuisin katsomassa häntä myös kotona aina silloin kun hänen vointinsa salli kotiuttamisen. Asuin tuolloin Töölössä Linnankoskenkadulla, ja muistan kuinka puskin päättymättömältä tuntuvaa Urheilukatua ylöspäin. Siellä oli aina vastatuuli.

Jos minun pitäisi kuvata Hilua yhdellä sanalla, se olisi kauneudenjanoinen. Hän rakasti kaikkea kaunista, koristeellista, suloista, värikästä, söpöäkin. Joku voisi kutsua sitä kitschiksi, mutta Hilu ei olisi tästä välittänyt. Toinen häntä leimannut piirre oli tarve jättäytyä taustahahmoksi, taka-alalle. Hän eli toisia varten, ensin pikkuveljeään, sitten minua. Hilulla, jolla oli synnynnäisesti reikä sydämessä, oli suunnaton sydän.


Hilu teki tapaamiinsa ihmisiin lähtemättömän vaikutuksen sisäisellä voimallaan, joka ohjasi häntä etsimään lisää kauneutta - oli sitten pikkulinnuissa, kirjallisuudessa, musiikissa tai Kauniissa ja rohkeissa - ja uskomaan kaikista hyvää, vaikka ei hän siihen aina kyennytkään. Silloin kun maalliset keinot - fyysiset voimat tai rahat - riittäneet, mikä oli tilanne usein, hän etsi apua milloin Jumalalta, jumalilta (hän itseopiskeli laajalti erilaisia uskontoja) tai vaikka astrologiasta.

Hän onnistui pääsemään kertatapaamisella kenen tahansa suojauksen alle, myös vain kerran hänet nähneiden ystävieni. Hilu saattoi valitella onnetonta perhetaustaansa, johon kuului uskoton äiti, runsaahkoa alkoholinkäyttöä ja henkistä insestiä, mutta ei koskaan valittanut kuitenkaan omaa ihmisen osaansa. Hän katsoi osanaan olla ihminen ihmiselle, ja siihen osaan kuului ottaa vastaan kaikki se, mitä elämä antoi. Ja otti.

Hilu tiesi kaiken. Hän oli läheisin uskottuni, olen paljossa hänen "tuotteensa", ainakin siitä alkaen kun vanhempani erosivat ollessani 6-vuotias. Vasta aikuistuttuani olen ymmärtänyt paremmin myös isäni perinnön, ja lähentynyt isääni uudestaan saatuani oman perheen. Kokonaan välimme eivät onneksi ole olleet missään vaiheessa poikki, vaikka meillä olikin jonkinlainen etäisyydenottovaihe ollessani kahden kympin molemmin puolin. Minulla on aina ollut myös isä, ja vanhempiini hyvin toverillinen suhde.

En koe tulleeni kasvatetuksi; sen sijaan olen keskustellut tasaveroisesti kaikesta mahdollisesta vanhempieni kanssa. Elämänarvoja minuun on toki näissä keskusteluissa siirtynyt ja suunnaton määrä tietoa kahdelta ihmiseltä, joiden intressit kuitenkin olivat varsin erilaiset. Isäni ja äitini. Tiesin jo lapsena paljon sellaista, jota lapsen ei kai kuuluisi tietää, kuten elatusavun suuruuden. Jos joku on minut ihmisenä pilannut, ei se.

Hilulta olen perinyt kiinnostuksen taiteisiin ja yleisemminkin kulttuuriin. Hilu ei osannut tuntea vihaa, katkeruutta toki häntä epäoikeudenmukaisesti kohdellutta kohtaloa kohtaan. Aiheellisenkin ja kohdistettavan vihan hän projisoi katkeruudeksi olosuhteita tai huonoa onnea kohtaan. Hän lamaantui sokkiin kohdatessaan ihmisiä, jotka kohtelevat toisia välineinä, jotka etenevät kyynärpäillä. Niin teen minäkin.

Hilu rakasti musiikkia, ja tämän olen perinyt häneltä. Erityisesti Mozartia. Kun sain tiedon hänen sairastumisestaan, yhdistän tämän tiedon äänilevyyn, jossa oli Mendelssohnin 1. ja 5. sinfoniat, ja matkani sairaalaan yhdistyvät Stravinskin Tulilintuun. Sellainen oli äitini: pieni lintu, jonka siivet olivat palaneet.

En pysty erittelemään Hilun sanomisia ja tekemisiä, olen liian läheinen, oikeastaan kuin yksi osa häntä, vaikka toki niitä puskee aika ajoin pintaan, sillä ne ovat osa minua. Olen perinyt paljon sanontoja häneltä, ja hän on välittänyt minulle paitsi sukuni historiaa myös syntymäkotikyläni Kivistön ajankuvaa. Hänelle oli tärkeää pitää koti hyvässä kunnossa, vaikka saimme pesukoneen vasta ollessani 13-vuotias. Muistan Hilun pesseen nyrkkipyykkiä kylpyammeessa, silittäneen lakanat ja juosseen aamukahdeksaksi puhelinkioskille soittamaan milloin sosiaalitoimeen, milloin lääkärille, milloin syöpäsairaalle äidilleen Diakonissalaitokselle.

Ajattelen Hilua päivittäin, ja hän on elämässäni läsnä suojelusenkelinä, vaikka en muuten enkeleihin uskoisikaan. Uskon hänen tarkkailevan varsin tyytyväisenä minun edesottamuksiani, vaikkakin haluaisin kyllä hänen voineen tutustua Sanna-puolisooni, Simeon-poikaani ja pieneen Elsa-tyttööni ja uskon, että hän olisi niin omistautunut mummo, että olisi muuttanut vaikka Timbuktuun voidakseen olla läsnä ja auttaa.

Uskoisin, että Hilu olisi kertonut lapsenlapsilleen paljon tarinoita, ehkä opettanut pari omaa perinneruokaansa (kuten maailman parhaan janssoninkiusauksen, jota minä en kykene kopioimaan, ja maailman parhaan porsaankyljysreseptin, jota sinnikkäästi yritän kerta toisensa jälkeen), olisi kertonut satuja ja laulanut, mikäli hänen äänestään olisi vielä ollut jotakin jäljellä. Hilu lauloi kauniisti nuorena; tästä on säilynyt todistuskappaleena kasettinauhoite, jossa hän laulaa Rosvo-Roopen.


Muistan hämärästi ajat, jolloin isovanhempani olivat saman ikäisiä kuin minä nyt. Ajat ovat toiset: minä olen vasta nyt kunnolla varustautunut vanhemmuuteen, Simeon-poikani opetti minut siihen. Onkin hätkähdyttävää seurata entisten koulukavereidensa jo tulevan isovanhemmiksi…

Oma vanhemmuus ja vanheneminen asettaa asioita järjestykseen, vaikka tiedän, että minut on keitetty vahvemmista aineksista kasaan kuin äitini. Toisaalta minun sieluni ei likaantumatta olisi kestänyt kaikkea sitä, mitä hän joutui kestämään: perhetaustansa, pettymyksensä itsensä toteuttamisessa ja rakkaudessa. Hilulla oli kaunis mieli.

Hilusta kertoo paljon sekin, että hän pysyi ystävänä ensimmäisen aviomiehensä, minun isäni kanssa, joka otti äitini poismenon raskaasti. Jos hänen kanssaan poltti sillat, vika oli omassa itsessä. Hilun perhetaustastahan jo hieman kerroinkin: hän joutui huolehtimaan jo 5-vuotiaasta alkaen paljon pikkuveljestään, ja yksi veli vihasi isäänsä ja toinen äitiään. Valitettavasti Hilun välit menivät poikki hänen toiseen veljeensä muutama vuosi ennen tämän traagista kuolemaa.

Eräs vanha ystäväni vieläkin aika ajoin liikuttuneena alkaa muistelemaan Hilua niin elävästi että puheen kohteesta tulee elävä, ikään kuin puheella voisi korjata rikkimenneen savikukon ja puhaltaa siihen hengen.

Aika ajoin huomaan ajattelevani, mitä hänen ystävilleen kuuluu. Oletan suurimman osan heistä vieläkin asuvan Kannelmäessä, jossa asuimme koko 80-luvun. Hänellä oli joitakin hyvin läheisiä ystäviä, joihin hän oli tutustunut koiransa kautta: jokseenkin samanikäisiä naisia, joilla myös oli koira. Muistan heidät vieläkin: Kaija, Anja, Anneli.

Hilun hauta on eri paikkakunnalla, ja olen tehnyt sinne kesäisin pari kertaa pyöräretken. Vielä Helsingissä asuessani kävin siellä vuosittain, joskus pari-kolmekin kertaa vuodessa. Ymmärtääkseni haudalla - jonne on haudattu myös hänen vanhempansa - joskus käyvät hänen veljenpoikansa ja kenties hänen veljensäkin. Kannan Hilua aina mukanani, joten tavallaan minun kauttani lapseni saavat tutustua häneenkin tai ainakin niihin asioihin - eläimet, musiikki, kirjat - joita hän piti tärkeinä ja niihin arvoihin - ystävyys, lähimmäisenrakkaus, kauneus - jotka olivat hänelle niin tärkeitä. Pieni tyttäreni sitäpaitsi kantaa Hilua mukanaan toisessa nimessään. Hilu oli niin nuori ja nuorekas, että on vaikea nähdä häntä mummona tai ylipäätään 62-vuotiaana.






lauantai 19. heinäkuuta 2014

Yhdyskuntasuunnittelun 30+30 -malli

Kaavoitushankkeissa - oli kyse sitten liikenneinfrasta, asuinalueiden kaavoituksesta tai kauppakeskuksista - pitäisi suunnitella 60 vuoden aikajänteellä, eikä esimerkiksi noin 10, mikä tapaa olla yleiskaavojen aikajänne. 

Tämä johtuu siitä, että suunnitelmien toteutuminen ensimmäisestä luonnoksesta valmiiseen hankkeeseen tapaa kestää sellaiset 30 vuotta. Valmiilla tarkoitan sitä, että asuinalueella kadut on päällystetty, joukkoliikenne kulkee ja on kytkeytynyt muuhun yhdyskuntarakenteeseen ja alueella on olemassa peruspalvelut. Sama pätee liikennehankkeisiin, tosin Helsingin metrohan ei vieläkään ole valmis, vaan sitä jatketaan vähän kuin hölmöläisten peittoa. 

Esimerkiksi matkan varrella Kehäradaksi muuttunutta Marjarataa ympäröi nyt ihan toinen Vantaa kuin vielä silloin 80-luvulla kun siitä jo luin paikallislehdistä. On tullut Aviapolista, Kartanonkoskea, ja kokonainen uusi Kivistö on kehkeytymässä.

Toiset 30 vuotta tulee siitä, että vaikka kaavoista tehtäisiin YVA ja muita arvioita, jokainen kaava vielä pitäisi kytkeä oman vaikutusalueensa pidemmän aikavälin strategisiin skenaarioihin: millaista yhdyskuntarakennetta toivotaan? Esimerkiksi kauppakeskuksia suunniteltaessa tulisi ottaa huomioon niiden vaikutus liikenteeseen ja paikallispalveluihin 30 vuoden tähtäimellä, ja viheralueita tuhottaessa tämän tuhoamisen vaikutus alueellisiin viherkäytäviin ja virkistysalueverkostoihin muiden maankäyttöpaineiden valossa. 

Maakuntakaava on yksi tällainen instrumentti, mutta sen kuulemis- ja arviointimenettelyä ja strategista työpajatyöskentelyä pitää vielä kehittää.