Onko maastopyöräilijä jokamiehenoikeuksien maahanmuuttaja?

 On joitakin asioita, joista ei oikeastaan ole mahdollista keskustella ilman että keskustelu kärjistyy ja keskustelijat blokkiutuvat jo alkumetreillään hyökkääjiin ja puolustajiin. Maahanmuutto on tunnetuin tällaisista aiheista, mutta ulkoilun maahanmuutto on maastopyöräily. 

Yleensä maastopyöräilyyn liitetään kaksi argumenttia, joiden nojalla siihen kohdistetaan kritiikkiä. Yksi on renkaiden aiheuttama maaston kuluminen - kyseessä ei ole vain maasto, vaan myös metsän pohjakerros - ja sanotut vaaratilanteet, joita voi joskus tulla eri liikkujaryhmien kohdatessa tai maastopyöräilyreitin ja tavallisen ulkoilutien törmätessä. 

Se, miten maastopyöräilyyn suhtaudutaan, riippuu tietenkin siitä, mikä on oma positio suhteessa maastopyöräilyyn. Suhtautuminen maastopyöräilyyn - kuten mihin tahansa ulkoiluteiden ulkopuolella tapahtuvaan liikuntaan, kuten esimerkiksi polkujuoksuun - riippuu myös siitä, arvottaako kaupunkiviheralueet ensisijaisesti virkistys- vai luontoalueiksi. Nämä eivät sulje toisiaan pois, mutta yhdessä luonnolla on itseisarvo, toisessa käyttöarvo, vaikka itseisarvoakin toisinaan "käännetään" käyttöarvon kielelle puhumalla ekosysteemipalveluista. Tosin jostain syystä polkujuoksu ei herätä yhtä suuria intohimoja ja inhohimoja kuin maastopyöräily. 

Toinen vedenjakaja suhtautumisessa maastopyöräilyyn on se, pitääkö pyöräilyä liikuntana vai liikenteenä. Tietenkin pyöräily on niitä molempia, mutta luonto ei ole liikennealuetta, joten maastopyöräilyn täytyy siis olla liikuntaa erotukseksi esimerkiksi motocrossiin, joka ei ole kumpaakaan, ei liikennettä eikä liikuntaa, vaikka siinä ajetaan ajoneuvolla ja vieläpä kilvoitellaan. 

Synnyin ja vanhempani kasvoivat silloiseen Helsingin maalaiskuntaan kuuluneessa Kivistössä, joka oli 60-70 -luvuilla motocrossille samaa kuin Martinlaakso 80-90 -lukujen formula ykkösille. Jo heti Niilo-pappani pihalta alkoi metsä, joka oli motocross-pyörien renkaanjälkien kirjavoima. Edelleenkin noilta ajoilta metsistä voi löytyä motocross-pyörien raatoja. Liekö olleet jotain paikallisten vehkosten ja koukien harjoitteluvehkeitä, tiedä häntä. Renkaanjälkiä on siis nähty kaupunkimetsissä ennenkin, mutta motocrossin aiheuttamat jäljet eivät jääneet niihin satunnaisiin märkään maahan painuneisiin jälkiin. 

Jos lähdetään rajoittamaan maastopyöräilyä, tämä onnistuu vain määrittämällä jokamiehenoikeuksia uudelleen: mitä jokamiehenoikeuksiin kuuluu, missä saa liikkua ja millä. Jokamiehenoikeuksissa erilaisia luonnossa liikkumismuotoja tarkastellaan tasa-arvoisina. 

Jos tarkastellaan yhden ilmiön lieveilmiöitä, tällöin tulee tarkastella myös toisten ilmiöiden lieveilmiöitä, ettei kukaan loukkaantuisi. Jos kiinnitetään huomiota siis maastopyöräilyn aiheuttamaan maaston kulumiseen tai heidän ja muiden liikkujaryhmien kohtaamisista syntyviin vaaratilanteisiin, tällöin on huomioitava myös ulkoilutietä pyöräilijöiden eteen syöksähtelevät juoksijat ja kävelijät. Tässä on vaarana sortua tasapuolisuusharhaan, ja siinä taas voidaan luisua kaltevalle pinnalle ja alkaa rakennella olkiukkoja. Siis: jos juopottelevat ihmiset häiritsevät, niin mikseivät sitten pihlajanmarjoista juopottelevat tilhet? Tai jos koirankakka häiritsee, miksei ratsuhevosen kakka? Tasapuolisuusharhalla tarkoitan sitä, että kaikista aletaan etsimällä etsimään vikoja vain siksi, että malka saattaa olla omassa silmässä.

Kuten pitkän linjan maastopyöräilijä Peltolan Mikko on huomauttanut, maastopyöräilijät pyrkivät käyttämään valmiita polkuja, ja usein ne ovat kävelijöiden synnyttämiä. Aina näitä valmiita polkuja, jota voisi käyttää, ei kuitenkaan ole. 

Jos siis tasapuolisuuden nimissä tarkastellaan erilaisten metsässä tapahtuvien liikkumismuotojen jättämiä jälkiä, niin kuten Niskasaaren Mikko havainnollisti, pyöräilijän aiheuttama jälki on tyyppiä _______, kun taas kävelijän jälki on - - - - -. Minä kaipaisin tähän vielä vertailun vuoksi hyppykeppeilijän jälkeä, joka on . . . . . . ., sekä varmuudeksi vielä yksi piste päättämään lause.

Pitääkö kaikkialle sitten päästä? Onko kyse yhdestä hedonismin ja itsekkään itsensä toteuttamisen muodosta, vai vain elämyshakuisuudesta, minkä kyllä ymmärrän: itse pitkään esimerkiksi Keskuspuistoa lähinnä juoksijan silmin vakiintuneilta poluilta tarkkailleena, metsään saa syvemmän suhteen ja täyteläisemmän elämyksen kun poikkeaa pois poluilta. Kysyn tämän ilman fillarikommunistiolkiukkojen rakentamista, itse fillarikommonistina, en siis kommunistina. Jos pyörällä ei pääse polkemalla perille asti, ei tämä tarkoita sitä, että määränpää on polkupyörän tavoittamattomissa. Tämä pätee niin maastoon kuin liikenneympäristöönkin. Toki pyöräilemisen kynnystä madaltaa se, että sillä voi ajaa, ja tämä ajatus varmaan oli esimerkiksi Hämeentien pyöräkaistan rakentamisessakin, mutta kyllä pyörällä on päässyt ennen pyöräkaistojakin. Toki esimerkiksi lapsille pyöräkaistat ovat erinomainen juttu, harhautuneita jakeluautoja lukuunottamatta rauhoitettu tila. Lyhyen matkan pyörää voi kyllä taluttaa, jos matkanpää on sen väärti. Voi olla, että tämä kaikkialle pääseminen juuri onkin homman clue, aivan samoin kuin motocrossissakin. 

Tässä olisi dialogisuunnittelun paikka erilaisten intressien yhteensovittelemisessa ja tiedon lisäämisessä eri liikkujaryhmien välillä. Ehkä metsiin kuitenkin mahtuu? Jokamiehenoikeuksissa on nimittäin sellainen piirre, että ne eivät ole vain minun, vaan kaikkien jokamiehenoikeuksia, vaikka kuinka olisikin houkutus säilyttää joku paikka omana yksityisenä mansikkapaikkana (toisaalta haluaisin olla Hirvikalliolla yksin, vain peipot ja hirvet seuranani, mutta toisaalta on hienoa, että muutama muukin on paikan löytänyt). Jokamiehenoikeudet ovat hieno suomalainen erityissovellus siitä, että esimerkiksi angloamerikkalaisessa maailmassa "commoning" on sallittu vain erikseen määritellyillä "commonseilla". Jos olen valmis rajoittamaan muiden jokamiehenoikeuksia, silloin rajoitan omianikin. 

Tuntemani maastopyöräilijät ovat 30-50 -vuotiaita, voittopuolisesti hyvin koulutettuja kaupunkilaisia miehiä. Sosiokulttuurisesti siis sosiologisella ammattitaidollani tekemälläni näppituntumayleistyksellä samankaltaista porukkaa kuin Lisää kaupunkia Helsinkiin -jengi, yhdellä tärkeällä erolla: he arvostavat luontoa ainakin sen verran että haluavat lähteä sinne virkistäytymään. Eivät siis luonnon vihollisia vaan ystäviä. Kannattaisiko siis meidän muiden luonnossaliikkujaryhmien liittoutua maastopyöräilijöiden kanssa?

Kirjoittaja on kuntojuoksija, luontokartoituksen ja luontovalokuvauksen harrastelija, keruutuoteneuvoja, dropout-kaupunkitutkija, joka piti esitelmän What are commons Göteborgin yliopistossa 2009, Kaupunkiluontoliikkeen perustaja

Luonnonrauha on kaupunkisuunnittelun nainen

On yllättävää, kuinka monesta betonipuoluelaisesta on sukeutunut luonnonrauhan puolustaja, heidän perustellessaan Helsingin yleiskaavan suunnitelmia nirhiä virkistysalueita kaupunkibulevardeiksi muunnettavien sisäänajoväylien varsien rakentamisella. Kaavoitustavoitteiden lisäksi he kun perustelevat tämän rakentamisen hyväksyttäväksi sillä, että talot suojaisivat metsää liikennemelulta. Toinen käytetty argumentti on se, että bulevardisoitavien sisäänajoväylien varsien kaavoittamisella voidaan säästää metsää jossain muualla. Kumma kyllä, yleensä juuri tätä "jossain muualla" pidetään säälittävimpänä nimby-argumenttina. Näköjään tätä "jossain muuallaa" koskee sama kuin perussuomalaista sananvapautta: on vain minun sananvapauteni ja minun jossainmuualla, ja muut ovat näköharhoja.

Luonnolle löytyy siis puolustajansa, tai ainakin sen taakse voi piilottaa märät betoniunet. Luonto on lisääkaupunkiahelsinkiin-jengille samantapainen keppihevonen kuin nainen rajatkiinni-porukalle, joka taas on tunnetusti hyvin huolissaan naisten koskemattomuudesta. Kumma kyllä se porukka, joka yleensä on hyvin huolestunut siitä, kenelle kaupunkitila kuuluu, ei ole lainkaan huolestunut siitä, että Keskuspuistosta on tulossa yksityistä tonttimaata. Kai se ole kiinnostavaa, sitä kun ei voi vallata kadunvaltausbileiksi, metsää. Ainakaan ei ole yhtä mediaseksikästä levittää piknikfilttiä sinivuokoille kuin ratikkakiskoille. Jos Keskuspuisto nimettäisiin popup-commonsiksi, sitten se kai kelpaisi jopoilijoille.

Kaupunkibulevardihuijaus

Helsingin keskusta sijaitsee, jos ei joku tiennyt, Vironniemellä. Sinne päättyy - tai näkökulmasta riippuu, sieltä alkaa - muualle Suomeen vieviä valtateitä: Turun vanha ja uusi tie, Porin/Vihdintie, Tampereen/Hämeenlinnan/Nurmijärventie, Tuusulantie, Lahdentie (joka alkaa Helsingissä Kustaa Vaasan katuna) ja uudet ja vanhat Porvoontiet, joista vanhempi alkaa Helsingin puolella Itäväylänä.

Lisäasuntorakentaminen Helsinkiin on perusteltu joskus tarpeena lähteä mukaan tilavuuden kilpavarusteluun, eli kasvattaa asumisväljyyttä, mutta viime aikoina lisääntyvässä määrin kaavoitusta on perusteltu tarpeena tarjota uusille helsinkiläisille asuntoja.

Ja hyvä niin. Asumisväljyys ei nimittäin ole kovin ekologista, isojen neliöiden lämmittäminenhän vie energiaa, ja mitä enemmän huoneita, sitä enemmän niistä unohtuu sammuttaa lamppuja.

Minne niitä asuntoja sitten voi rakentaa? Koska suuri osa nykyisistä helsinkiläisistä pitää virkistysalueitaan arvossa, nykyisten (ja tulevienkin) helsinkiläisten virkistysalueiden uhraaminen tulevien helsinkiläisten tonttimaaksi herättää vastustusta, mikä oikein onkin. Yhtenä lääkkeenä tähän on tarjottu ns. kaupunkibulevardisaatiota, jolla saataisiin lyötyä kaksi kärpästä samalla iskulla.

Mitä se kaupunkibulevardisaatio on? Sillä tarkoitetaan alkukappalessa mainittujen sisääntuloväylien reunojen kaavoittamista asuinkaduiksi, samaan malliin kuin vaikka Koskelantie on nyt. Kaupunkibulevardisaatio on myyty viheralueista huolestuneille mahdollisuutena säästää viheralueet, kun niiden sijasta voisikin kaavoittaa virkistysarvoiltaan usein varsin vaatimattomille katujen varsille.

Eivät ne kuitenkaan suinkaan aina ole vaatimattomia. Jostakin ne metsätkin alkavat, ja nyt suunnitteilla olevassa Helsingin yleiskaavassa metsien alusta on tulossa niiden loppu. Kukaan ei huomannut yleiskaavaa suunnitellessaan, että Hämeenlinnantien varsi on ei sen vähäisempää kuin - Keskuspuistoa.

Tai ehkä huomasikin. Ehkä ei kaupunkibulevardisaatiossa alun alkaenkaan ole ollut pohjimmiltaan kyse muusta kuin lisää kaupunkia Helsinkiin haikailevien salajuonesta, jossa viheralueiden säästämisellä perustellaan viheralueiden tuhoaminen. Samalla suljetaan kaupunkia, rajataan kaikkien yhteinen virkistysalue muutamien etuoikeutettujen tonttimaaksi, vaikka olenkin joskus luullut, että uusien uljaiden urbanistien ideologia perustuikin kaikkien kivaan kaupunkiin, jossa järjestetään kaikkea kivaa kaikille kivoille, ainakin Kalliossa, vallataan katuja popup-kahviloille, siis tapahtumille.

Ehkei tapahtumaton kaupunki olekaan tarpeeksi seksikäs, ellei sitten Keskuspuistoon juoksulenkille lähtemistä nimitetä pop up runiksi. Commonistit - joita ei pidä sekoittaman kommunisteihin - eivät olleetkaan kiinnostuneita yhteismaista, vaan Spotifysta.

Pop up ski?

Nämä vandaalit eivät muista sitä, että todellisissa metropoleissa - jollaiseksi he Helsingin haluavat - viheralueisiin kajoaminen ei tule kuuloonkaan. Ei tulisi kyseeseenkään kaventaa New Yorkin keskuspuistoa, jotta saataisiin muutamalle nyt ehkä juuri Keskuspuistossa majailevalle koti.

Kaupunki ja sen viheralueet kuuluvat kaikille

Laakson lehtonatapaikka.

Jos pienet naapuruspuistot ovat oman alueensa lähivirkistysalueita, kaupunkimetsät ovat kaikkien lähivirkistysalueita. Ne ovat tärkeitä niin ekologisesti kuin ekonomisestikin.

Helsingin kaupunkimetsillä on varsin hyvin dokumentoituja luontoarvoja, jotka ovat usein itse asiassa suurempia kuin usein varsin tehokkaasti talousmetsän periaatteilla hoidetuissa maakuntametsissä, joiden lajisto on metsänhoidosta kärsineenä usein varsin
yksipuolista. Tuoreen kartoituksen mukaan Helsingin metsissä elää arvokas kääpälajisto, ja eteläisessä Keskuspuistossa elää toinen Suomen kahdesta alkuperäisestä
lehtonataesiintymästä.

Niin eläin- kuin kasvilajien elinvoimaisuuden kannalta on tärkeää, että ne pääsevät levittäytymään, minkä edellytyksenä on viheryhteyden katkeamattomuus. Aivan liian kapeakaan metsävyöhyke ei saisi olla, sillä silloin luonnonrauha vaarantuu. Näin on
käymässä monin paikoin esimerkiksi Helsingin Keskuspuistossa, jota yleiskaavaluonnos uhkaa kaventaa.

Perjantain (13.2.) Hesarissa neljä luonnonsuojelujärjestöä olikin kiinnittänyt asiaan huomiota; Helsingin luonnonsuojeluyhdistyksen puheenjohtaja Jarmo Niemisen mukaan kaavaluonnoksessa luontoarvot on jätetty heitteille, sillä suunnitelma jättäisi rakentamisen alle kolmanneksen Helsingin kaupunkimetsistä. Heitteille jäävät hänen mukaansa myös virkistysarvot. Helsingissäkin pitäisi Jyväskylän tapaan liittää luonnonarvot osoittavat liitekartat viralliseen yleiskaavakarttaan, jotta nekin saisivat lainvoiman, ehdottaa Nieminen.

Kaupunkimetsät ovat paitsi luonnon omia melumuureja, ne ovat myös hiilinieluja, jotka suodattavat liikenteen saasteet ja puhdistavat ilman sekä palauttavat sade- ja hulevedet takaisin vesitalouteen. Tätä eivät tee talorivit asfalttipihoineen ja keinotekoisine
istutuksineen. Toki puistoksi rakennettu viheraluekin tekee tämän, mutta sen luonto- ja virkistysarvot taas ovat metsää kehnommat.

Maununnevan metsä, joka jäisi vallihautoineen viimeistäänkin Yleiskaavan rakentamisen alle, jos se ei jo jäisi jäähallin parkkipaikan alle niin että luonnon melumuuri ja hiilinielu korvautuu saastesyöpöllä ja liikennettä keräävällä laitoksella.

Kaupunkimetsät antavat pohjan koko elämän mittaiselle luontosuhteelle, ja tarjoavat terveellistä täydennystä ruokavalioon sienineen ja marjoineen. Kaupungin tulee tukea koulumetsähanketta, jonka ideana on se, että jokaisen koulun ja päiväkodin välittömässä läheisyydessä tulisi olla luonnontilainen metsä. Tämä parantaa lasten immuniteettia ja kehittää heidän luontosuhdettaan.

Luonnonarvot ja virkistyskäyttöarvot eivät missään nimessä ole toisilleen vastakkaisia: useiden tutkimusten mukaan päivittäiseen virkistykseen soveltuu parhaiten lähellä luonnontilaa oleva lähimetsä. Tämä pitäisi ymmärtää yleiskaavasuunnittelussakin, sillä Helsingin väkimäärän kasvaessa, myös virkistyskäytön tarve kasvaa, ja kaupunkimetsäkokonaisuuksien reunustaminen talorivillä työntää lähimetsän
kauemmas, mikä on varsinkin heikommin liikkuville ihmisryhmille kohtalokasta. Kaupunkimetsät tarjoavat matalan kynnyksen arkiliikuntapaikan, jossa mieli virkistyy ja keuhkot puhdistuvat.

Vaikka Helsingin kaupunkimetsien hoitoon on hyväksytty hallitun hoitamattomuuden periaate, maastossa tämä periaate ei aina toteudu, eivätkä ulkoilijatkaan arvosta puistomaiseksi karsittuja metsiä. Jos kaupunkimetsien hoitoa ohjaa virkistyskäytön, ei talousmetsänhoidon periaate, jossa metsistä pyritään ulosmittaamaan suurin mahdollinen välitön taloudellinen hyöty, miksi tämä periaate ei sitten ohjaa kaavoitusta?

En voisi olla enempää samaa mieltä kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluodon kanssa, joka totesi tuoreessa kirjoituksessaan: "Kaupunkimetsät kuuluvat kaikille, ja jos ne kaavoitetaan, niistä tulee harvojen etuoikeutettujen yksityispihoja, tai mikä vielä pahempaa, asfalttipäällysteisiä parkkipaikkoja. Kaupungeissa ei muutenkaan ole liiemmälti maksuttomia oleskelupaikkoja, joten kaupunkimetsissä onkin kysymys myös demokratiasta: kenelle kaupunki kuuluu?"

Tämä on oikea ja aivan olennainen kysymys. Kaupunki ja sen viheralueet ovat demokraattisia hyödykkeitä. Kaupunki kuuluu kaikille, ja sen virkistysalueet ovat käytännössä ainoita paikkoja, joissa tämä ei jää pelkäksi tyhjäksi ohjelmanjulistukseksi.

Outin kirjoituksen kokonaisuudessaan voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Missä menet, Lääkärinkadun alue?

Jo 9 perättäisenä vuotena järjestettyä Metsän joulurauhaa ei tänä vuonna julisteta Helsingin Keskuspuistossa, Laakson kallioiden edessä terveyssyistä. Ensi vuonna toivottavasti yritetään taas uudestaan, osittain entisin ja osittain uusin voimin, sillä perinteestä on tullut monille joulun aloitus, ja heille on mahdotonta ajatella jouluun rauhoittumista ilman tapahtumaa. Uusia voimia tarvitaan, sillä moni aktiivijärjestelijä - ihanat Mansku 71-77 asukkaat - ansaitsee jo päästä nauttimaan eläkepäiviä.

Lääkärinkadun alueen kohtalo ratkaistaan seuraavassa yleiskaavassa, jossa tarkastellaan myös Keskuspuiston rajoja. Mahdollista olisi tällöin kaavoittaa Lääkärinkadun varteen, jolloin Keskuspuiston rajat siirtyisivät idempään, ja samalla nyt kiisteltynä ollut 4 hehtaarin alue liitettäisiin Keskuspuistoon virallisesti, toisin sanoen kaupunki antaisi tässä aktivisteille periksi, ja myöntyisi siihen, että kiistanalainen alue liitettäisiin myös virallisesti Keskuspuistoon. Tämä päätetään Yleiskaavassa.

Lääkärinkadun varsi olisi huomattavasti pienempi paha kuin mennä metsään. Tosin tuolloin alueen idea muuttuisi kokonaan: kadun varteen ei saa millään kaupunkivilloja - sillä ne tarvitsivat omat pihat ollakseen villoja, eikä commons-tyyppisestä Keskuspuistosta voi tehdä yksityisiä pihoja - vaan niistä tulee väkisinkin tavanomaisia kerrostaloja. Ja tuossa suunnitelmassa tulisi ratkaista, mitä tehtäisiin alueen alle jäävälle Laakson sairaalan pysäköintialueelle, jota ei voi siirtää maan alle, kuten ei myöskään asuinalueen pysäköintialuetta, koska se on jo varattu väestönsuojalle. Yleiskaavatyön yhteydessä vielä pitää vaikuttaa valtuutettuihin.



 

 

 

Yleiskaava ratkaisee Keskuspuiston kohtalon

Vuorovaikutussuunnittelija J-P Turuselta tiedusteltuani, missä Lääkärinkadun alueen suunnittelussa mennään, sen poistuttua Kaavoituskatsauksesta, eikä KSV:n sivuilta löytynyt mitään alueeseen tai alueen suunnittelusta vastanneeseen arkkitehti Janne Prokkolaan viittaavaa, Turunen kertoi, että alueen kohtalo ratkaistaan seuraavassa yleiskaavassa, jossa tarkastellaan myös Keskuspuiston rajoja. Mahdollista olisi tällöin kaavoittaa Lääkärinkadun varteen, jolloin Keskuspuiston rajat siirtyisivät idempään, ja samalla Turusen mukaan nyt kiisteltynä ollut 4 hehtaarin alue liitettäisiin Keskuspuistoon virallisesti, toisin sanoen kaupunki antaisi tässä aktivisteille periksi, ja myöntyisi siihen, että kiistanalainen alue liitettäisiin myös virallisesti Keskuspuistoon. Tämä päätetään Yleiskaavassa. Tavoite on, että Yleiskaava tulisi uuden valtuuston päätettäväksi vuoden 2016 aikana. 

Olen toiveikas. Lääkärinkadun varsi olisi huomattavasti pienempi paha kuin mennä metsään. Tosin tuolloin alueen idea muuttuisi kokonaan: kadun varteen ei saa millään kaupunkivilloja - sillä ne tarvitsivat omat pihat ollakseen villoja, eikä commons-tyyppisestä Keskuspuistosta voi tehdä yksityisiä pihoja - vaan niistä tulee väkisinkin tavanomaisia kerrostaloja. Ja tuossa suunnitelmassa tulisi ratkaista, mitä tehtäisiin alueen alle jäävälle Laakson sairaalan pysäköintialueelle, jota ei voi siirtää maan alle, kuten ei myöskään asuinalueen pysäköintialuetta, koska se on jo varattu väestönsuojalle. Yleiskaavatyön yhteydessä vielä pitää vaikuttaa valtuutettuihin, joten ihan kokonaan aktivismia ei vielä voi jättää! 

Näkymä Lääkärinkadun suunnasta Keskuspuistoon myöhemmin virallisesti liitettävien kallioiden suuntaan.

Vähän matkaa edellisestä paikasta itään päin. Tähänkö tulisi kerrostaloja?

Mahdollinen kerrostaloalue taitaisi alkaa suunnilleen tästä, kadun vastakkaiselta puolelta (tässä kuvassa oikealla etualalla).

Uusmaalaisia virkistysaluekuulumisia

Kopparnäsin rantakalliot Berglundin talon ikkunan muodostamissa "kehyksissä". 


Mikä on Uudenmaan virkistysalueyhdistys? Se on poliittisesti ohjattu uusmaalaisten kuntien yhteistyöelin, jonka mission mukaan sen ”tarkoituksena on turvata ja kehittää uusmaalaisten virkistysmahdollisuuksia, säilyttää ja vaalia luontoa ja maiseman omaleimaisuutta sekä ottaa huomioon paikallisen väestön viihtyvyyden ja peruselinkeinojen harjoittamisen turvaaminen siten, että toiminta on sopusoinnussa ympäröivän luonnon kanssa.”

Uudenmaan Virkistysalueyhdistyksessä toiminnansuunnittelua rajaa Inkoossa, Kopparnäsin virkistysalueella sijaitseva yksityinen Berglundin talo, joka käytännössä tekee Kopparnäsin arvokkaista rantakallioista yksityispihan jatkeen.

Berglundin talon ostamismahdollisuus on väreillyt pinnan alla jo jonkin aikaa. Keskusteluissa on väläytelty vaihtoehtoja asunto-osakeyhtiön perustamista, majoitus- ja ravintolatoiminnan pyörittämistä talossa sekä mahdollisen vierasvenesataman perustamista, tai sitten merellisen luontokeskuksen, eräänlaisen meri-Haltian perustamista taloon.

Berglundin talon hankkimista puoltavat se, että siitä olisi mahdollista tehdä yhdistyksen ”lippulaiva”, mutta toisaalta tämä hankinta sitoisi yhdistyksen kädet aluehankinnoissa ja muissa investoinneissa. Avoin kysymys on myös, missä määrin talon hankinta maksaisi itsensä takaisin; ainakaan vierasvenesatamalle ei voi esittää tuottotavoitteita, eikä sellainen ole virkistysalueilla sopivaakaan, ne kun ovat yleisiä hyödykkeitä. Realistisin vaihtoehto saada sijoituksesta tuottoa mahdollisimman ripeällä aikataululla olisi kiinteistöyhtiön perustaminen; tämän lisäksi taloon voisi jättää tilaa yhdistyksen toimitiloille ja/tai mahdolliselle tilausravintolalle ja luontokeskukselle.

Vihreästä näkökulmasta esitetyt varaukset yhdistyksen strategiaan liittyvät luonnonhoitostrategioihin ja aluehankintoihin, jälkimmäiset liikenneyhteysnäkökulmasta. Me näemme sisäänrakennetun ristiriidan siinä, että strategiassa myönnetään, että pääkaupunkiseutu ja keskinen Uusimaa ovat virkistysalueissa aliedustettuina mutta kuitenkin strategiassa tavoitellaan aluehankintoja ensisijaisesti saaristosta ja itäiseltä Uusimaalta.

Vihreät haluavat myös painottaa joukkoliikenneyhteyksiä nyt hyväksyttyä strategiapaperia
enemmän; Outi Ugaksen aloite – joka sai tukea jopa Kokoomuksesta – kuitenkin hävisi äänestyksessä puheenjohtajan äänen ratkaistessa. Lisäksi vihreät haluaisivat varmistaa, että virkistysalueille ei asetettaisi tuottotavoitteita, jotka ohjaavat luonnonhoitoa, kun nyt hyväksytyssä strategiassa toivottiin, että alueiden hoitoon osallistuisivat yhdistyksen lisäksi myös kunnat. Vihreillä onkin tärkeä rooli varmistaa, että kuntien omat kehitystavoitteet eivät ole ristiriidassa maakunnallisten virkistysaluetavoitteiden kanssa.

Vallitsevassa taloudellisessa tilanteessa ja muuttuvassa kuntakentässä ei voi laskea kovin paljoa sen varaan, että kunnat osallistuisivat alueellaan sijaitsevien, yhdistyksen omistamien alueiden hoitoon, puhumattakaan siitä, että virkistysalueille on hankala laskea välittömiä tuottotavoitteita, jolloin niiden itseisarvoisuus pitää perustella toisin. Tämän vuoksi onkin tärkeää, että yhdistyksen pelivara strategisena toimijana säilyy.

Kirjoitus on julkaistu Uudenmaan Vihreiden blogikutsusarjassa, josta alkuperäisjulkaisun pääsee lukemaan klikkaamalla otsikkoa.

Kalasataman arvostelu

Tein ystävieni kanssa arkkitehtuurikävelyn uuteen Kalasataman kaupunginosaan. En osta. On hämmästyttävää, että talot, joissa asuntojen neliöhinta on 6000 ja 8000 euron välillä, on näin hutaisten valmisteltu. Tai ehkei puolivalmista saisi arvostella. Tai sitten rosoisuus onkin tavoiteltu tyylilaji, vähän niinkuin kivipestyä farkkua.

Ingen svenskspråkig bättre folk hit. Bara finska snackas här.
 

... utan estiska och ryska.

Puisto kalasatamalaisittain. Ei kannettu vihreys kaivossa pysy, vai miten se meni?

 Tässä olisi tarjolla halpoja neliöitä. Tosin ikkunoita ei ole, mutta mukavuuslaitoskin löytyy. Ja kuntopyörä.

Ehdottomasti kiintoisinta Kalasatamassa on julkinen tila. Graffititaiteilijat ovat ottaneet tilan omakseen, julistaen luokkasotaa. Kalasatamassa useimmilla on varaa vain julkiseen tilaan, neliöt maksavat maltaita. Uskoisin kuitenkin, että asukkaatkin voivat tulla tänne turvallisin mielin, luokkasota tapahtunee ilman polttopulloja.
 

Ihmiset tosiaankin pitävät eri asioista.

Helsinkiläiset eivät ansaitse Helsinkiä

Vaikken enää asukaan Helsingissä, rakastan entistä kotikaupunkiani sudeettihelsinkiläisen kiintymyksellä, kiihkeydelläkin. Pääkaupunkinamme Helsinki on kaikkien suomalaisten yhteistä omaisuutta, ja esimerkiksi Helsingin kaupunkisuunnittelu kuuluu kaikille, mikäli tämä käsitykseni ei ole jo aiemmin käynyt selväksi.

Tätä käsitystänihän eivät suinkaan jaa kaikki. Yhtäältä Helsinkiin ollaan valmiita toivottamaan mahdollisimman moni tervetulleeksi, toisaalta rajoille haluttaisiin pystyttää krokotiileilla varustetuilla vallihaudoilla ja tulleilla suojattu muuri. Töissä saavat siellä kyllä sentään käydä, miten parhaaksi näkevät, jos niillä ei ole varaa asua siellä.

Helsinki on muuttunut paljon omista ajoistani. En ole Helsingin keskustassa asioinut säännöllisesti muutettuani 2002 syksyllä Museokadulta Munkkivuoreen, ja nyt en enää tunnista sitä kaupunkia, johon saavun, tapahtuu tämä sitten bussilla Kamppiin tai junalla päärautatieasemalle. Joku voisi syyttää minua konservatiiviksi, mutta olen pikemminkin romantikko: muistan ne kadut, joita 9-vuotiaana talsin, ymmärrettyäni, että minun ja äitini piti muuttaman Rööperistä etäiseen Kannelmäen lähiöön, josta olin kuullut vain huhuja.

Tätä eroahdistusta koetin ehkäistä tankkaamalla itseeni mahdollisimman paljon kaupungin katupölyä. Siis 9-vuotiaana. Joten minulle ei kenenkään kannata väittää, ettenkö olisi paljasjalkainen ja pesunkestävä helsinkiläinen. Tätä katupölyä minusta eivät ole pesseet kaikki kymmenet tuhannet Keskuspuiston poluilla ja muilla metsäteillä, sateisessa Pirkkolassa tai merituulen tuivertamana kulutetut kilometritkään.

Helsinkiäni eivät ole ainoastaan Rööperin divarit, Kaivarin kalliot ja Töölön puistopiknikit, vaan myös auringonnousu Talinrannassa, Kantsun ostari kaikessa karuudessaan ja sateentuoksuiset Pirkkolan polut.

Vielä asuessani Helsingissä, olin sokea kotikaupunkiini liitettäviin stereotypioihin, kuten kiireeseen, vieraantuneisuuteen, ylimielisyyteen tai suoranaiseen töykeyteen. Nyt näen selkeämmin. Helsingissä on monilla niin kova tahtotila metropoliksi, että yhdistyneenä Suomessa kovin yleiseen heikkoon kulttuuriseen itsetuntoon, tuloksena on skitso kaksoisstrategia: Helsinkiä luullaan jo metropoliksi mutta kuitenkin sitä metropolia ajetaan kuin käärmettä pyssyyn, voimatta kuitenkaan myöntää että ei nyt ihan siinä sarjassa painita. Omana itsenään Helsinki on kuitenkin ainutlaatuinen, Itämeren tytär. Ansaitsevatko helsinkiläiset Helsingin?

Helsinki on aivan liian hyvä kaupunki jätettäväksi pelkästään helsinkiläisille, minkä voi päätellä muun muassa siitä kaupunkisuunnittelun puutteesta, jolle helsinkiläiset ovat sen altistaneet ja siitä kiihkeydestä, jolla se alistetaan metropolivisioinnille alttiiksi. Helsinki ei ole rajallinen hyödyke, joka kuluisi käytöstä, jonka arvo ei vähene muiden käytöstä kuten avioliitonkaan vaan commons-tyyppinen hyödyke, jonka arvo vain kasvaa siitä, mitä useampi sitä osaa arvostaa ja mitä useampi kokee voivansa vaikuttaa siihen.

Helsinkiin on päästävä, koska se on kansallisaarre, ja en nyt totta puhuen ole enää aivan niin varma siitä, onko se keskustatunnelikaan nyt niin ehdottoman vastustettava. Ehkä se helpottaessaan autolla Vironniemen alittamista saattaa samalla myös helpottaa Vironniemeen pääsyä autolla, mutta jokainen auto pois katuverkosta on seitsemän-kahdeksan neliömetriä lisää kaupunkitilaa. Siihen mahtuu aika monta pyörää ja jalankulkijaa, ja bussit menevät sujuvammin. Kaikkein parasta toki olisi saada pikaratikka Porvoosta Helsinkiin, joka voisi yhtyä Jokeri-raiteisiin. Helpottuisi sukkulointiliikenne tuntuvasti, ja samanlaiset pikaratikat toivoisi kernaasti myös Vihtiin ja Nurmijärvelle.

Kuka on helsinkiläinen? Kotini, pihani, kirjastoni, uimahallini ja ensisijaiset lenkkipolkuni ovat nyt Porvoossa, ja asun Porvoossa nyt ja mahdollisesti loppuelämäni, kuka sen tietää, mutta 37 vuotta Helsingissä asuttuani olen aina helsinkiläinen, aivan samoin kuin toisen tai kolmannenkin sukupolven irlantilainen on irlantilainen, New Yorkissakin, tai viipurilainen on aina viipurilainen. 

Tulen aina sotkeutumaan Helsingin asioihin, ainakin kaupunkisuunnitteluun. Tein sen Norjastakin käsin. En voi siis valitettavasti luvata jättäväni nykyisiä kaupunkisuunnittelupolitiikkoja rauhaan, saati entisiä, en edes tulevia.

Ratkaisuyrityksiä niukkuuden asuntomarkkinoilla

Kun linkitin Facebookissa Osmo Soininvaaran blogikirjoituksen, jossa hän kannatti Talin golfkentän kaavoittamista asunnoiksi, ja ilmoitin kannattavani Soininvaaran ehdotusta, tämä linkitys poiki vilkasta keskustelua.

Vasemmistolainen tuttavani kiteytti hyvin osuvasti: poliitikot voivat ehdottaa asuntopulan ratkaisuksi jonkin sellaisen kaupunkimaankäyttötavan kaavoittamista asunnoiksi, joita omat äänestäjät eivät käytä. Vääräleukainen kovan linjan kokoomuslainen voisi ehdottaa pyöräteiden kaavoittamista, köyhä, kommunisti tai commonisti taas ihmettelee sitä, miksi yhdelle pelille varataan ekslusiivinen (ja vielä railakkaasti naurettavan alhaisella maanvuokralla subventoitu) maankäyttöoikeus Helsingissä.

Kyse on niukkuudesta. Asuntojen ja kaavoitettavan maan niukkuudesta, ja Talissa olisi sitä kaavoitettavaa maata. Ja tulisi hieno kartanomiljöö paljon nykyistä laajemman väestön käyttöön, joten kaikki voittaisivat, paitsi golfarit.

Helsingissä on kymmeniä tuhansia asuntoja tyhjillään, joten ongelmana ei ole ainoastaan asuntojen puute. Asuntoja on, mutta niitä ei ole tarpeeksi vapaana. Olen ehdottanut aikaisemminkin, että tyhjänä pitämistä pitäisi verottaa vastaavanlaisen asunnon käyvän markkinavuokran verran, ei vuokraamisesta, paitsi sitten kun pyydetään markkinahinnan ylittävää vuokraa, jolloin tämä markkinahinnan ylitys tulisi verottaa sataprosenttisesti.

Tätä toinen tuttavani kommentoi, että valtion ei pitäisi säädellä sitä, miten omaisuuttaan käyttää, ja tämä säätely sotii hänen vapausoikeuskäsityksiään vastaan. Jotta tälle käsitykselle voisi esittää tyydyttävän vasta-argumentin, pitää tarkastella oikeuksia ja arvoja, asettaa ne hierarkkisiin suhteisiin.

Golfin pelaaminen voi olla kivaa, ja ihan kivaa se onkin, satun sen tietämään, sillä olen sitä kokeillut muutamia kertoja. Omistaminenkin voi olla kivaa, vähän niinkuin vaikka hellyyden saaminen tai suklaan syönti. Hellyyttä ei kuitenkaan voi taata millään lainsäädännöllä, korkeintaan sen vastakohdan eli väkivallan voi kriminalisoida. On siis olemassa oikeuksia, joita voi korkeintaan edistää, ei taata. Jos väitän, että minulla on oikeus syödä suklaata, tämä väittämä ei kelpaa julistukseksi. Minulla on toki oikeus sitä syödä, omilla rahoillani, muiden estämättä, mutta en voi vaatia valtiolta valtiollista suklaatehdasta tai edes yhtä suklaalevyä.

Kun perustuslaissa taataan jokaiselle katto pään päälle, asunnon omistamista ei voida taata, koska tuolloin pitäisi taata jokaiselle kansalaiselle sellainen tulotaso että omistaminen olisi mahdollista, tai sitten asumisen tulisi olla kokonaan ilmaista, jolloin se kustannettaisiin kokonaan verovaroista. 

Omistaminen ei ole perusoikeus, asuminen on. Perusoikeudet ovat jotakin, joka on itseisarvoista ihmisarvoisen elämän toteutumiselle, kuten esimerkiksi asuminen. Omistaminen on väline asumisoikeuden toteutumiselle, meidän verotusjärjestelmämme sanelema käytännöllinen ratkaisutapa asumiseen.