Kantaaottavuus ei sovi musiikkiin

Selvennykseksi sanottakoon, että tarkoitan ns. länsimaista konserttimusiikkia, en laulumusiikkia, jossa teksti lienee useimmiten musiikin sanoma. Sen sijaan soitinmusiikin sanoma on sen melodia, rytmi, tunnelma. Se tunnelma toki voi olla lohduttava, toiveikas, uhkaava, repivä, mitä tahansa inhimillisen kokemuksen kirjoa.

Ohjelmamusiikki oli suosittua 1800-luvulla ja vielä 1900-luvun alkupuoliskolla. Tämä tarkoitti sitä, että säveltäjällä oli mielessään esimerkiksi jokin antiikin draama, Shakespearen näytelmä tai vaikkapa taulu, joka innoitti kyseisiin säveliin. Siltikin Sibeliuksen Myrskystä, Prokofievin Romeosta ja Juliasta, Sostakovitsin sotateoksista, Rahmaninovin Kuolleiden saaresta, Berliozin Haroldista Italiassa voi nauttia tuntematta näitä alkuteoksia edes päällisin puolin (Straussin Macbethista kyllä ei, on se niin tyhjää pumputusta). 

Nykykulttuuri katkaisi yhteytensä antiikkiin viimeistään siinä vaiheessa, kun kansakoulusta siirryttiin yhtenäiseen peruskouluun, vaikka toki peruskouluhistoriassa käydäänkin pääpiirteittäin antiikin aika lävitse, myös taidehistoriallisesti. Yleissivistykseen kuuluu nyt tietää kaikki laulukilpailuvoittajat, ei osata latinan tai kreikan kieltä. Niinpä nykysäveltäjien ei kannata enää viitata Sofokleen draamoihin tai edes Schilleriin, sillä nyky-yleisö on kadottanut kosketuksensa näihin, mutta eivät ne enää ole nykysäveltäjäillekään itsestäänselvää peruskauraa, ovathan he saman koulujärjestelmän ja mediakulttuurin tuotteita kuin yleisönsäkin. Innoittavat ja ajatuksiaherättävät aineistot pitää hakea jostain muualta.

Minulla on ollut tapana muodostaa mielipide jokseenkin kaikesta lukuuottamatta ehkä sijoittamista ja lentämistä, ja teen nyt varmuuden vuoksi selväksi turvatakseni selustani, että minulle ei ole mitään epäselvää, etteivätkö ilmastonmuutos, luontokato, sota, rotu- ja muut etniset kysymykset, sukupuolisuus ja tasa-arvo ole ihmiskunnan suuria kysymyksiä, ja rohkaisen ja kehotan kaikkia ihmisiä ottamaan ihmisinä kantaa näihin ihmiskunnan kysymyksiin ja tekemään sen kantansa myös mahdollisimman äänekkäästi selväksi. Kuitenkin silloin kun kuuntelen musiikkia, haluan kuunnella musiikkia itse muodostaen omat mielikuvani siitä, mitä musiikki tuo mieleeni. En kaipaa kuuntelemaan lähtiessäni käyttöohjeita, joiden mukaan tämä ja tämä teos kertovat nais- tai rotukysymyksestä tai ilmastokatastrofista. Olen näistä kysymyksistä muutenkin tietoinen, ja ehkä musiikkia kuunnellessani haluan edes hetkeksi irtikytkeä itseni näistä ihmiskunnan ja aikamme suurista kohtalonkysymyksistä. 

Säveltäjille: kaikin mokomin säveltäkää kantaaottavaa musiikkia. Mutta en ole kiinnostunut mielipiteistänne, vaan musiikistanne. Wagner oli ilmeinen mulkku ihmiseksi, kaiken kukkuraksi antisemitisti, mutta hänen musiikkinsa elää. 

Politiikan kriisi

Puoluepolitiikan kriisistä on puhuttu jo pitkään. Sen osoitukseksi on ajateltu koko ajan tasaisesti vähenevää äänestys- ja vieläkin syvällisemmin ymmärrettynä osallistumisaktiivisuutta, etenkin nuorimpien sukupolvien parissa. Nyt en yritäkään pohdiskella tätä ilmiötä, koska jätän sen kuten kaikki muutkin poliittiset kysymykset nykyään ja tästä eteenpäin niille, jotka tuntevat siihen paloa ja sitä kohtaan uskoa, vaan tarkasteltavana on kriisi, johon henkilökohtainen poliittinen osallistumiseni on ajautunut.

Ilmiön hahmottamiseksi olen pakotettu tekemään kaarroksen vähän pidemmän kautta. Lapsuudenkodissani ei keskusteltu puoluepolitiikasta, vaikka äidinisäni oli SDP:hen kallellaan oleva rakennusmestari, jonka lauantai-iltaiset saunanjälkeiskeskustelut parhaan ystävänsä Vanhasen Vekan kanssa tapasivat kärjistyä kommari-revari -syytöksiin. Isäni kyllä sai elinikäisenä luontoihmisenä vihreän herätyksen luettuaan Pentti Linkolan kirjoja, ja äitini oli jonkin aikaa töissä SKDL:ään päin kallellaan olevassa Kansan raittiusliitossa. Meillä kuitenkin seurattiin uutisia, ja minäkään en välttynyt nimiltä Virolainen, Vennamo, Sorsa ja Koivisto.

Kun kevättalvella kansa kokoontui vakavan asian ääreen eli valitsemaan itselleen uutta Kekkosta, istuin korva kiinni radion kaiuttimessa vajaat 11-vuotiaana tekemässä tukkimiehen kirjanpitoa, saadakseni omalle turvallisuudentunteelleni vahvistusta siitä, että tuttu mies, jo vara-Kekkosena tehtäväänsä näytöt antanut Koivisto valittaisiin. Helpotukseni Manun valinnasta oli niin suuri, että pidin Koiviston kuvaa seinällä varmaan sellaiset 3-4 vuotta.

Nuoruudestani muistan vieläkin useimpien 80-luvun valtionpäämiesten (naisia ei ollut muita kuin Vigdis ja Margaret) nimet, ja Suomestakin Työläjärvet, Leppäset, Kivistöt ja Suoniot. Sekä jokaisen Koiviston vastaehdokkaan. Olin niin aktiivinen politiikan kuluttaja, että joku sanoisi minua poliittiseksi eläimeksi.

Äänestysikäisenä olen kuulunut kolmeen poliittiseen puolueeseen, ollut laskujeni mukaan viisissä kunnallisvaaleissa ehdolla ja muutaman kerran eduskuntavaalien tukiryhmässä. Olen ollut myös kahdessa eri puolueessa paikallisjärjestön puheenjohtajana. Painotukseni ovat vuosikymmenien aikana muuttuneet, ja nyt flirttailtuani eräänlaisena politiikan reuna-aktivistina vuosikymmeniä olen menettänyt toivoni sen suhteen, että puoluepolitiikalla olisi keinoja tai haluja edes yrittää tosissaan ratkaista niitä kysymyksiä, jotka ovat koko planeetan ja siis myös meidän kannaltamme eloonjäämisen kysymyksiä. Tarkoitan tietystikin siis luontokatoa ja ilmastokriisiä. 

Puoluepolitiikasta puuttuu kaikennäköinen pitkäjänteisyys: suunta muuttuu korkeintaan 4 vuoden välein. Välillä tuetaan saastuttamista turvetuotannon tukemisella, mutta jotkut asiat ovat vakioita: metsiä ei saada koskaan suojeltua, turkistarhausta ei saada lopetettua eikä kotimaanlentoja lopetettua. Jos näiden täysin järjettömien ja haitallisten käytäntöjen lakkauttaminen ei ole onnistunut millään mahdollisella koalitiolla, miksi uskoisin, että niiden lakkauttaminen voisi onnistua millään mahdollisella koalitiolla? Ei sitä keskustapuoluetta ja MTK:takaan aina maailman tappiin voi syyttää kaikesta.

Siis arvostan ihmisiä, jotka uhraavat vapaa-aikansa, terveytensä ja jopa perhe-elämänsä sen vääntämiseen, että saaadaanko Porvooseen elinvoimaa ilmaisilla parkkipaikoilla ja minne vedetään koulutaksikuljetuksen rajat, vaikka jonkun Porvoon elinvoima on yksi hailee, kun pitäisi tehdä kaikki mahdollinen ja mahdoton sen eteen, että maapallo pysyy elinvoimaisena. Minulla on kuitenkin vain yksi elämä, eikä minulla ole aikaa hajottaa jaksamistani muuhun kuin maapallon pelastusyrityksiin yksi palanen kerrallaan, vaikka olisivat epätoivoisiakin. '

Eduskunnassa suurin osa kansanedustajista on täysin kujalla asioiden tärkeysjärjestyksestä. Joku Anna Kontula - joka jättää ne hommat - on suurin piirtein oikeilla jäljillä, Mai Kivelä ja Oras Tynkkynen. Jollei näihin vaaleihin löydy ehdokasta, joka sanoutuu irti jatkuvan kasvun - talouskasvun ja asukasluvun kasvun - haikailusta ja kilpailukyky- ja elinvoimamantroista, joudun ensimmäisen kerran elämässäni jäämään kotiin kääntämään kylkeä äänestyspäivänä. Poliitikot tyytyvät osaoptimointiin ja heiltä puuttuu järjestään paitsi kyky pitkäjänteiseen toimintaan, myös kokonaisuuksien, systeemiriippuvuuksien taju: kuinka talous on riippuvainen luonnosta ja ilmastosta, jotka nekin ovat riippuvaisia toisistaan. 

Poliitikkojen ammattina on myydä toivoa, vaikutelmaa siitä, että äänestäminen kannattaa. Anna Kontula sanoi äskettäin ikimuistoisessa puheessaan, että hänelle jokakeväiset silmut edustavat toivoa. Minulle ne edustavat muistutusta siitä, mikä on elämässä ja maailmassa keskeistä, enkä löydä siihen vastauksia puoluepolitiikan kautta. Jos yrittäisin kaupustella epätoivoisesti tuotetta, johon en usko, kokisin itseni käärmeöljyn puhelinmyyjäksi. Ehkä Anna Kontula joutui tekemään saman havainnon ja siksi luopuu puoluepolitiikasta?

Puoluepolitiikkaa yritteleville toivotan jaksamista. Toivon, että heillä on näköpiirissään jokin johtotähti, joka motivoi heitä ja auttaa jaksamaan kusitolppina, ja kaikesta tästä he saavat muutaman kympin kokouspalkkiot. 

Ehdokas saa minut tukiryhmäänsä, jos...

 ... löytyy sellainen ehdokas, jonka asialistalla ovat ensimmäisinä koko ihmiskuntaa kohtaavat kriisit: luontokato ja ilmastokriisi. Minulle paikallisuus ei ole ehdokkaassa arvo sinänsä; toki se, että tunnen hänet sen verran hyvin, että minulla on käsitys siitä, millainen persoona hän on: miten tosissaan hän omassa asiassaan on, mitkä ovat hänen arvonsa ja millainen on hänen ihmiskäsityksensä: kohteleeko hän muita välineinä vai itseisarvoisina yksilöinä. Ja jos tällainen ehdokas löytyy enkä häntä vanhastaan tunne, otan selvää ja pyrin tutustumaan myös henkilökohtaisesti. 

Paikallisuus ei siksikään ole mikään kaikenylittävä itseisarvo, että ehdokkaillahan on erilaisia painotuksia ja varsinkin erilaisia arvoja. Jos ehdokas esimerkiksi ajaa Porvoonkorven pirstovaa saaristotietä, tämä on minulle punainen vaate ja jo kerrasta jäävää ehdokkaan. 

Koska tein aloittaessani Itä-Uudenmaan luonnon- ja ympäristönsuojeluyhdistys IULY:n puheenjohtajana valinnan keskittyä loppuelämäni luonnonsuojeluun ja puoluepolitiikka vie uskottavuutta luonnonsuojelijana toimimisessa, itse aion olla jatkossa korkeintaan täyte-ehdokkaana, jos sinäkään. Minulla ei ole aikaa eikä riittävästi mielenkiintoa vääntää kyläkoulujen, pysäköinnin tai jonkun "elinvoiman" parissa, jotka varmasti ovat tärkeitä teemoja nekin, mutta nappikauppaa verrattuna siihen, onko meillä elinkelpoinen planeetta. Planeetan elinvoiman rinnalla jonkun Porvoon elinvoimalla ei ole mitään merkitystä. Ja kaikki poliittinen toimintani, jota teen sammutetuin lyhdyin, palvelee luonnonsuojelullisia teemoja. Olin sitten ehdokkaana, tukiryhmäläisenä tai jossain taustatehtävissä. 

Minulle ei kuitenkaan riitä, että ehdokas tunnustaa mainitsemieni kriisien olemassaolon. Hänen täytyy paitsi ymmärtää niiden ensisijaisuus, myös toimia tämän ymmärryksen mukaisesti. Ehdokkaani olisi syytä myös ymmärtää jatkuvan, luonnonvaroista riippuvan kasvun mahdottomuus. Varsinaisia julkisesti degrowth-ehdokkaiksi tunnustautuneita ehdokkaita ei ole mitenkään jonoksi asti ja jos tällaista ehdokasta ei löydy, sitten en ehdi laittamaan aikaani vaalityöhön. Sen verran jo tässä vaiheessa kyllä voin tulla kaapista, että jos äänestäisin Helsingissä, jalkautuisin Vasemmistoliiton Mai Kivelän ja Elina Kauppilan puolesta. Jos nykyisessä "hiippakunnassani" ilmaantuu vastaavanlaisia ehdokkaita, olen mukana. 

Elinvoimalla ei ole vaatteita

Kilpailukyky oli kaikenläpäisevä muotitermi sellaiset 15-20 vuotta sitten. Nyt sen tilalle on tullut elinvoima. Kotikaupungissani Porvoossa on elinvoimalautakunta, ja vähän väliä myllättävään aluehallintoon on ELY- (Elinkeino-, Liikenne- ja Ympäristö)keskusten tilalle tullut elinvoimakeskuksia, jollainen nimi on vielä häpeämättömämpi kuin edeltäjänsä, jossa ympäristö sentään oli mainittu, tosin viimesijaisena. 

Muotitermeillä voidaan perustella kaikki, vaikka kun koettaa googlata käsitteen määritelmää, se myönnetään vaikeasti määriteltäväksi. Miksi sitä sitten käytetään, vaikka yleensä käsitteen sisältöä ei edes yritetä määritellä, ja kuitenkin oletetaan, että kaikki tietävät edes suunnilleen, mistä on kysymys? Kuntaliitto sortuu tähän oikein esimerkillisesti.

Elinvoima on kuin keisarin uudet vaatteet: harva uskaltaa kyseenalaistaa termin käytön, koska hän leimautuu muuten jarruänkyräksi, joka vastustaa kehitystä, edistystä, kasvua. Vaikka juuri kaikki se pitäisi kyseenalaistaa; käsitteen viljelijät käyttäytyvät kuin eivät olisi kuulleetkaan esimerkiksi luontokadosta tai ylikulutuspäivästä, joka saavutetaan maailmanlaajuisesti jo kesälomakaudella ja meillä etuoikeutetussa Pohjolassa jo keskellä kevättä. 

Ajatuksia hiilijalanjälkilaskennasta

Osallistuin maanantaina 5.5. Rastor-instituutin hiilijalanjäljen laskentatyöpajaan. Erilaiset laskurit kysymättäkin ohjaavat suuntaamaan laskentaa tuloksen kannalta merkitsevimpiin, oleellisiin seikkoihin, minkä ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa sitä, että laskennallisesti vähäpätöiset seikat painettaisiin villaisella, ainakaan, jos ajatus suunnataan laajemmin nk. CRSD-kriteeristöihin, eli nähdään ympäristövastuu osana yhteiskuntavastuuta.

Esitin työpajassa huoleni siitä, että kun kirjanpito tehdään vuodeksi kerrallaan, tämä ei huomioi tuotteiden ja palveluiden elinkaarta. Tämä näkyy esimerkiksi laajojen hankkeiden suunnittelussa, joiden "puoliintumisaikaa" ei huomioida. Puoliintumisajalla tarkoitan sitä aikaa, jolloin esimerkiksi hankkeen alta pienennetyt hiilinielut on kompensoitu hankkeen positiivisilla vaikutuksilla. Tällä hetkellä tällainen tarkastelu olisi tarpeellista paitsi rakentamisen, myös liikenneinfran ja ns. vihreän siirtymän hankkeissa, joiden tieltä usein kaadetaan puita, mikä perustellaan esimerkiksi sillä, että saadaan ihmisiä siirtymään yksityisautoista joukkoliikenteeseen tai datakeskukset perustellaan vihreiksi niiden sivutuotteena syntyvällä hukkalämmöllä, jota voi käyttää kaukolämpönä.

Hiilijalanjälkilaskennassa olisi syytä huomioida myös alihankintaketjun hiilitase. Puurakentaminen esimerkiksi on hiilitaseeltaan betonirakentamista positiivisempaa, ovathan puutalotkin hiilinieluja, mutta osana hiilijalanjälkeä mutta myös vastuullisuutta tulisi tarkastella myös puut kaataneen metsäfirman hakkuumenetelmiä: suosivatko he jatkuvaa kasvatusta vai avohakkuuta. 

Hiilijalanjälkeä on keinotekoista erottaa luontovaikutuksista, jonka tarkasteluun lanseerattakoon tässä uusi käsite: luontojalanjälki. Ilmastokriisi ja luontokato ovat läheisesti kytköksissä toisiinsa, ja usein kasvavissa kaupungeissa isketään kirves kiveen, kun keskitytään ainoastaan ilmastoon. Usein ilmastomyönteiset ratkaisut - kuten joukkoliikenneinfra ja nk. "tiivis" kaavoitus" - ovat luontovihamielisiä ainakin paikallisella tasolla. 

Tämä liittyy elimellisesti kompensaatiokeskusteluun. Jos hiilinieluja voikin kompensoida, ekosysteemipalveluita ei voi, sillä kun ilmasto ei tunne rajoja, luonto on paljolti paikallista, vaikkakin kytkeytynyttä. Toiminnassa on viherpesun makua, kun yritetään perustella usein monimuotoista lähiluontoa tuhoavia hankkeita "ilmastoviisaiksi".

Miten vähentää mielenterveysperäisiä sairauspoissaoloja?

Hyvin opiskeluajoiltani tuntemani Kelan tutkimuspäällikkö Jenni Blomgren ja tutkija Riku Perhoniemi kirjoittivat Kelan blogissa, että ahdistuneisuushäiriöistä johtuvat sairauspoissaolot ovat kasvaneet yhtäjaksoisesti vuodesta 2016 alkaen. Viime vuonna jo satakuntatuhatta suomalaista sai jossain vaiheessa  Kelan sairauspäivärahaa mielenterveydellisistä syistä. Lisäksi Blomgren ja Perhoniemi kirjoittavat uni- ja syömishäiriöperäisten sairauspoissaolojen lisääntyneen.

Syiksi Blomgren ja Perhoniemi mainitsevat seuraavat:

1) Mielenterveysongelmia koskeva stigma on vähentynyt

Tähän liittyy hoitoon hakeutumisen kynnyksen madaltuminen, mikä on pelkästään myönteinen asia.

2) Työelämän psyykkinen kuorma on kasvanut

Tästä Blomgren ja Perhoniemi mainitsivat, että fyysinen työ on korvautunut ihmisten kanssa välillisesti tai välittömästi suoritettavalla sellaisella työllä, joka luokitellaan "palveluammateiksi" ja myös edellämainittuun perinteiseen fyysiseen työhön sisältyy tietotekniikkaa. Siivoojakaan ei enää välty tietokoneilta. Kelan tutkijat puhuivat myös tietotulvasta; minä puhuisin informaatiotulvasta. Ärsykkeitä tulee jatkuvasti monista eri suunnista, rooliodotukset eri suunnista ovat erilaiset ja tämä kuormittaa työntekijää, jolta vaaditaan kykyä "johtaa" itseään; samanaikaisesti itsenäisestä ajattelusta, varsinkaan jos se yhtäänkään livahtaa kriittisen puolelle, voi tulla turpiin. 

3) Työn ja yksityiselämän yhteensovittamisen haasteiden koetaan lisääntyneen

4) Laajemmat yhteiskunnalliset kuormitustekijät

Ukrainan sota ja sen aiheuttama ahdistus ja hintojen kallistuminen, luontokato ja ilmastonmuutos eivät voi olla vaikuttamatta. Covid-pandemia muutti myös työelämää; etätyöstä on tullut jos ei normi niin ainakin vaihtoehto, ja vaikka Teams-kokoukset ovat siinä mielessä hyvä juttu, että ne säästävät paljon aikaa ja liikennöintiä, mutta toisaalta, nyt kun palavereja on niin helppo järjestää, niin eivät ne ainakaan ole vähentyneet. Joillekin etätyö sopii, toisille ei. Virtuaalista työyhteisöä ei oikein voi pitää työyhteisönä.

5) Nuorten pärjäämisen paineet ja odotukset ovat kasvaneet

6) Mielenterveysoireilu on osin saattanut medikalisoitua

On hankala erottaa sitä, milloin kyseessä on työstä riippumaton psyykkinen oirehdinta ja milloin ihmiselämään kuuluva mielialan ja vireystilan normaalivariaatioon kuuluva aaltoilu.

7) Mielenterveyden häiriöt ovat yhteydessä myös muuhun terveydentilaan ja elintapoihin

Jos toimenkuvaan ei sisälly työmatkoja, jolloin voi hoitaa omaa kansanterveyttään vaikka pyöräilemällä ja työpäivään ei kuulu työpaikkalounasta runsaine salaattipöytineen, tämä näkyy kolesteroliarvojen nousuna, keskivartalon rapistumisena, niska-hartiavaivoina (joka on tietotyössä mutta myös monessa staattisen kuormituksen fyysisessä työssä tavallista) ja painon nousuna. Eivätkä nekään voi olla heijastumatta työntekijäkansalaisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin, jos esimerkiksi kipeä niska pitää hereillä tai vartalon rapistumisen takia hengästyy.

8) Digitalisaation ja älylaitteiden yleistyminen

Blomgren ja Kelloniemi syyttävät älylaitteita ja digitalisaatiota tavanomaiseen tapaan mm. oman riittämättömyyden tunteen ruokkimisesta ja vertailuista muihin "kauniisiin ja rohkeisiin" sekä keskittymiskyvyn pirstojina, mutta kyllä työelämä itsessäänkin tuottaa em. ongelmia, kun esimerkiksi ruudulle pongahtavia ja työn keskeyttäviä Teams- ja sähköposti-ilmoituksia ei voi/saa kytkeä pois päältä. Tunne siinä sitten työn "flow-tilaa".  Digitalisaatio vähentää myös työpaikkoja; omassa työpaikassani on ollut jatkuva lopunajantunnelma henkeen kuka sammuttaa valot, kun tekstinkäsittelijöitä on vähennetty kahdestasadasta noin neljäänkymmeneen, eikä tämä voi olla onnen omiaan lisäämään turvallisuudentunnetta.

9) Mielenterveysperusteiset poissaolot ovat yhteydessä myös työllisyyteen

Tällä Blomgren ja Kelloniemi tarkoittivat sitä, että mitä suurempi on työllisyysaste, sitä paremmin työllistyvät myös osatyökykyiset, joilla voi olla keskivertoväestöä suurempi alttius mielenterveyden ongelmille.

Blomgren ja Kelloniemi nostivat tärkeän ongelman pöydälle. Ehdottaisin tutkimusprojektin perustamista, jossa selvitettäisiin kattavasti syyt mielenterveysperäisiin poissaoloihin ja ehdotettaisiin keinoja vähentää niitä. Tässä tiedonkeruumenetelminä voisivat olla sairauspoissaolotilastojen lisäksi laadullista tietoa tuomaan esimerkiksi työpaikkojen työolobarometrit, etenkin niiden avovastaukset. Lisäksi syvällisintä tietoa, jolla täydennettäisiin em. tiedonhankintatapoja voisi hankkia haastatteluilla. Voin kuitenkin ehdottaa omien kokemusteni perusteella jo joitakin tapoja ehkäistä ongelmia:

1. Kognitiivisen ergonomian huomioiminen kaikessa. Avokonttoreista takaisin toimistoihin, jatkuvat organisaatio- ja atk-uudistukset pois.

2. Työnkuvaukset näkyville. Jokainen toimenkuva pitäisi kuvata, mukaanlukien siihen liittyvät rooliodotukset. Etenkin kahvia ja tupakkia tulee käytettämän kaikkien aiemmin kirjoittamattomien sääntöjen kirjaamiseen.

3. Lisää luottamusta työntekijöihin. Tavoitteena tulee olla se, että työ tulee tehtyä eikä se, että paikallaan jäkitään 8 tuntia.

4. Keskitytään perustehtävään. Leikkimiset vähemmälle.

5. Annetaan palautetta myös silloin kun työntekijä on suoriutunut hyvin. Tai edes suoriutunut. Tai kollega. Jos ainut palaute tulee punakynän muodossa, työntekijä alkaa itsekin uskomaan olevansa kehno.

Lisää luontoa Kaupunkiin -seminaarin antia

 Helsingin yliopiston Tiedekulma piti perjantaina 3.11. seminaarin otsikolla Lisää luontoa kaupunkiin. Otsikko kuulostaa provokatiiviseltakin reaktiolta Lisää kaupunkia Helsinkiin -ohjelmanjulistukseen ja on siinä mielessä onnistunut. Seminaarissa asiantuntijavieraina kuultiin Sirkku Juholaa, Susa Erärantaa ja Leena Järveä. Kerrankin all female -paneeli, virkistävää! 

Sirkku Juhola toimii kaupunkiympäristöpolitiikan professorina Helsingin yliopistossa. Susa Eräranta taas on Aalto-yliopistossa maankäytön suunnittelun työelämäprofessorina ja Helsingin kaupungilla projektipäällikkönä, joka vastaa päästövähennys- ja ilmastotavoitteiden saavuttamisesta. Leena Järvi taas on kaupunkimeteorologian professori. Kun kaupungin uutta organisaatiota on minun muutenkin hankala hahmottaa, niin tikulla joutui kyllä kaivamaan sitä, että mitä asiakokonaisuutta projektipäällikkö johtaa; oikeastaan tuntuu siltä, että projektipäälliköt ovat vain titteleitä ilman johdettavia projekteja ja alaisia (tämä ei ole kritiikkiä Susa Erärantaa kohtaan vaan hämäriä titteleitä). 

Oheiset tulkinnat seminaarin annista (ei Annista) ovat omia luentojani, eivät tietenkään vallan viattomia tai puolueettomia, vaan luonnonsäästämissilmälasien lävitse siilattuja. Esimerkiksi kaikki sitaatteihin laitetut tulkinnat ovat omiani, eivät suoria lainauksia alustajien sanomisista. 

Susa Eräranta totesi, että kaupunki (tässä tapauksessa Helsinki, mutta oppi on sovellettavissa minne tahansa) jää usein päästöjen rajoittamisen tasolle. Tällöin hiilinielut ja luontokato jäävät tämän yhden tavoitteen jalkoihin. 

Kaupungin valitessa strategiseksi päätavoitteeksi päästöjen vähentämisen joukko- ja eritoten raideliikenne on valittu siihen oivalliseksi välineeksi. Siitä välineestä on kuitenkin tullut itsetarkoitus; ei kaupungin ideana tulisi olla ainoastaan paikasta toiseen pääseminen, sillä kyllä niissä paikoissa myös asutaan ja on tarkoitus viettää aikaa ja viihtyä, muistutti Sirkku Juhola. Miten niissä paikoissa viihdytään, jos ratikat kyllä vievät mahdollisimman nopeasti (hmm) pois kotoa, mutta pois kotoa pääsemiseksi on ensin pitänyt lanata alas lähimetsää tai ainakin varjostavat ja ilmaa puhdistavat katupuut ja lähimetsään on "tiivistetty" "ilmastoviisasta" uudisasutusta, josta sieltäkin pääsee äkkiä pois vihreällä vaeltajalla? Sirkku Juhola muistuttaa vielä, että vaikka kaupungeissa haluttaisiin olla osa ratkaisua eikä ongelmaa, niin ei katulehmuksia kaatamalla globaaleja ilmasto-ongelmia ratkaista, varsinkin kun katupuut voivat viilentää paikallisilmastoa asteesta jopa neljään asteeseen, mikä vähentää radikaalisti hellekuolemia.

Leena Järvi jatkaa samaa teemaa toteamalla, että kun on keskitytty yksisilmäisesti päästövähennyksiin, ollaan unohdettu hiilinielut, eikä kaupunki milloinkaan tule yltämään hiilineutraaliustavoitteisiinsa ilman hiilinieluja, joita ei kannata uhrata "ilmastoviisaiden" päästövähennysratkaisuiden nimissä. Hiilinieluja ei tule ainoastaan vaalia vaan lisätä; tämä tapahtuu säästämällä kaikki kaupunkiviheralueet ja sen lisäksi tuottamalla esimerkiksi hulevesiä läpäisevää uutta vihreää pintaa ja muuttamalla nurmikoita niityiksi. Lisäksi kaupunkiluontoa voi lisätä ainakin paikallisesti yhdistelemällä pihoja Vallilan Apinalinnan tyyppisesti. 

Seminaarissa otettiin vielä erikseen esille ajankohtainen Stansvik. Sirkku Juhola totesi, että Stansvik asettuu samaan viheralueiden nakertamisen jatkumoon kuin esimerkiksi Keskuspuisto, jota on nakerrettu jatkuvasti milloin milläkin verukkeella, aina mukamas "viimeisen kerran". Susa Eräranta totesi, että Stansvikin hakkaaminen on ollut mahdollista, koska käytännön toteutukset kentällä, siis rakentaminen ja luonnon"hoito" aina laahaa periaatteellisten linjausten ja yleisten arvojen ja arvostusten perässä. Lisäksi Eräranta piti ongelmana sitä, että käytännön kriteerit näiden arvojen ja periaatteiden mittaamiselle ja seurannalle puuttuvat. Ei siis riitä, että ilmaistaan olevansa huolissaan luontokadosta, vaan se pitäisi vielä implentoida kaikkiin politiikan sektoreihin niitä ohjaamaan, ja tähän tarvitaan selkeät mittarit ja ohjeistukset. 

Eräranta myös muistutti siitä, että vaikka esimerkiksi Stansvikin osittainen uudelleenarviointi merkitsisi sitä, että Stansvikista säästyisi osa (jolloin tuho olisi pienempää kuin jos se tuhottaisiin kokonaan), niin edelleenkin Stansvikin osittainenkin rakentaminen johtaa epäkestävämpään tilanteeseen kuin nykytila, jossa sitä ei olla rakennettu ollenkaan. On siis näköharha väittää, että kun säästetään osa Stansvikista, kyseessä olisi kestävän kehityksen mukainen ratkaisu, aivan samoin kuin väitettäisiin kompensaatioksi sitä, että rauhoitetaan pieni palanen luontoa mutta tuhotaan luonto kaikkialta muualta.

Seminaari oli erinomainen ja ajatuksia herättävä. Kiitos siitä Tiedekulmalle ja asiantunteville puhujille.

ADRESSI PUISTOKALLION PUIDEN SÄÄSTÄMISEKSI JA PORVOON VANHANKAUPUNGIN RAKENNUSTAPAOHJEEN PÄIVITTÄMISEKSI

Me allekirjoittaneet toivomme Porvoon Puistokallion (Pirunportaiden puiston) kaadettaviksi suunniteltujen puiden, kolmen vaahteran ja yhden tammen, säästämistä sekä Vanhankaupungin rakennustapaohjeen päivittämistä puustoystävällisemmäksi.

Porvoon kaupunki itse esittelee Puistokallion puiston näin: ”Puistokallio on viehättävä, suojaisa ja hieman salaperäinen puistoalue”. Tässä lähialueen asukkaille rakkaassa puistossa em. puiden kaataminen merkitsisi puustosta peräti 80% kaatamista. Suojaisuus ja puistomaisuus häviäisivät, samoin puiston vetovoimaisuus myös idyllisenä matkailunähtävyytenä. Puiden kaataminen olisi paitsi Porvoon kaupungin oman ympäristöohjelman vastaista, niin myös maankäyttö- ja rakennuslain hengen vastaista, sillä asukkaat eivät ole tässä tapauksessa päässeet vaikuttamaan siihen, miten he haluavat lähiympäristöään hoidettavan. Jos jotkut puut on kuitenkin turvallisuussyistä välttämätöntä kaataa, vaadimme kuntotutkimusten esittämistä. Edellytämme myös uusien puiden istuttamista kaadettavien tilalle.

Pyrkimys kaataa Puistokallion kauniit vanhat puut pohjautuu osaltaan Vanhan Porvoon rakennustapaohjeeseen, jonka mukaan vanhat, suuret puut eivät kuulu kaupunginosan kaupunkikuvaan. Mielestämme isot vanhat puut juuri kuuluvat vanhojen kaupunkien kaupunkikuvaan kertoen osaltaan niiden pitkästä historiasta. Myös mm. Louis Sparren ja Albert Edelfeltin teoksista on nähtävissä, että ainakin 1800 –luvulla kaupungissa kasvoi myös suuria puita. Rakennustapaohjetta on päivitettävä myös perustuen ajantasaiseen tietoon ilmaston lämpenemisestä, luontokadosta sekä puiden korjaavista vaikutuksista näihin. Ohjeen on otettava huomioon myös paremmin asukkaiden viihtyvyys ja terveys ja ymmärrettävä puiden merkitys näille (mm. maankäyttö- ja rakennuslaki). On huomioitava puut kaupungin viilentäjinä, hiilinieluina, hulevesien luonnollisina käsittelijöinä ja asukkaiden sekä psyykkisen että fyysisen hyvinvoinnin tukijoina. Vanhan Porvoon rakennustapaohjetta on päivitettävä siten, että alueelle hyväksytään myös rakennuksia korkeammat puut.   

EU:ssa on tulossa voimaan ennallistamisasetus, jonka pääperiaate on, että puustoisuus ei saa missään vähentyä kokonaisuutena vuoteen 2021 verrattuna. Porvoo tekee tämän tavoitteen saavuttamisen vaikeaksi, jos se kaataa lähimetsiä kaavoituksen tieltä ja poistaa puita puistoista.    

HALUAMME, ETTÄ PUISTOKALLION KAADETTAVIKSI SUUNNITELLUT PUUT SÄÄSTETÄÄN. HALUAMME MYÖS, ETTÄ VANHAN KAUPUNGIN RAKENNUSTAPAOHJE PÄIVITETÄÄN NIIN, ETTÄ MYÖS ASUINTALOJA KORKEAMMAT PUUT VOIVAT KUULUA VANHANKAUPUNGIN KAUPUNKIKUVAAN.  

Adressin voi allekirjoittaa osoitteessa:

https://www.adressit.com/adressi_puistokallion_puiden_saastamiseksi_ja_porvoon_vanhankaupungin_rakennustapaohjeen_paivittamiseksi?u=95418&s=101622102

Adressin teksti: Manki Perukangas ja Ulla Teeriaho

Mielipide Haagan liikenneympyrän ja Vihdintien kaavasta

Kaupunkiluontoliike ry – Stadsnaturrörelse rf

Mielipide Haagan liikenneympyrän ja Vihdintien kaavasta 18.1.2023

Kaupunkiluontoliike ry kiittää Maankäyttö- ja rakennuslain suomasta mahdollisuudesta lausua Haagan liikenneympyrän ja Vihdintien kaavasta. Haagan liikenneympyrässä emme näe kovinkaan suuria ongelmia, kunhan liito-oravien yhteyksistä huolehditaan. Tähän kannanotossa palataan myöhemmin vielä tarkemmin. Sen sijaan Vihdintien kaavan kanssa on vielä tekemistä, jotta siitä voisi tulla hyväksyttävä jatkotyöstön pohja.

Hiilijalanjälkilaskenta on puutteellinen

Kaava-aineistot osoittavat, että läntisen raitiotien hiilijalanjälkilaskennassa otetaan huomioon vain materiaalien hiilijalanjälki. On kuitenkin keinotekoista irrottaa tästä laskennasta raitiotien oheiskaavoituksen – rakentamisen ja sen takia kaadettavien puiden – aiheuttama hiilijalanjälki, sillä raitiotien varren oheiskaavoituksen voi sanoa olevan raitiotien aiheuttama seuraus, mutta myös sen syy, jolla jälkikäteisesti perustellaan raitiotie kannattavaksi. Tässä oheiskaavoituksessakin tulisi huomioida välittömät vaikutukset hiilijalanjälkeen; alueen hiilinielu väistämättä pienenee oheiskaavoituksen aiheuttaman puidenkaadon vuoksi. Tässä suunnitelmassa esitetyssä muodossa hiilijalanjäljen laskenta on viherpesua.

Hiilijalanjälkilaskennoissa ei myöskään huomioida lumen pois kuljettamisesta aiheutuvia liikennepäästöjä, vaikka vuorovaikutusraportin sivulla 31 todetaan, että tiheästi asutuilla alueilla – jollaiseksi alue on suunniteltu - lumi joudutaan kuljettamaan pois lumenkaatopaikoille. Niissä ei myöskään huomioida päästöjä, joita koituu siitä kun päiväkoti- ja koululaisryhmiä ja Riistavuoren palvelukeskuksen asukkaita joudutaan kuljettamaan nykyistä kauemmas luontovirkistyksen perässä.

Mitä on virkistysalueiden kehittäminen, jos ne pienenevät ja metsäisyys vähenee?

Kaupunkiluontoliike ry ihmettelee, mitä oikein halutaan tarkoittaa vuorovaikutusraportissa siellä täällä mainitulla ”virkistysalueiden kehittämisellä”? Tarkoitetaanko tällä sitä, että niihin tuodaan uusia toimintoja – jolloin metsäisyys väistämättä pienenisi - vai onko tämä vain hämäysyritys, kiertoilmaisu sille, että nykyistä suuremmalle asukasmäärälle on nykyistä vähemmän virkistysalueita? Kun metsä pienenee, sitä ei voi enää oikein kutsua metsäksi vaan pikemminkin puistokaistaleeksi. Ehkä tästä on kyse ”kehittämisessä”? Tästä lausutaan vuorovaikutusmuistion sivuilla 39-40, tunnustaen, että niukat määrärahat eivät mahdollista suuria ”kehittämistoimenpiteitä”. Vuorovaikutusmuistion sivulla 78 kaupungin vastaus tähän kysymykseen - että mitä kehittämistä on metsän kaataminen - osoitti, että tähän kysymykseen kaupunki ei osaa tai kehtaa vastata. 

Riistavuoren kaventaminen tekee ympäristökasvatuksen mahdottomaksi

Riistavuoren metsää ei pidä kaventaa nykyisestään juurikaan, sillä dosentti Kati Vierikon et al. tutkimuksien mukaan metsän on oltava vähintään kaksisataa metriä leveä ollakseen monimuotoinen, sillä ekologiset, monimuotoisuutta heikentävät reunavaikutukset ulottuvat molemmista reunoista jopa sadan metrin päähän. Kapeammassa metsässä metsän tuntu kärsii huomattavasti ja ympäristökasvatus käy mahdottomaksi. 

Etelä-Haagan päiväkodit ja koulut ehtivät nykyisellään siirtymään jalkaisin Riistavuoreen ulkoilemaan ja nauttimaan ympäristökasvatuksesta. Esimerkiksi Talin ulkoilupuisto, Keskuspuisto ja Runar Schildtin puisto ovat niin kaukana Etelä-Haagasta, että niihin ei ehdi ja pienet lapset eivät jaksa niihin kävellä. Ja Runar Schildtin puistoon ei ole tieyhteyttä, joten sinne ei pääse siirtymään esimerkiksi linja-autolla. Jos ja kun nyt Riistavuoressa suoritettava virkistys ja luontokasvatus siirtyisi Keskuspuistoon, sinne ajamisen päästövaikutukset tulee huomioida.

Asemakaavamuutoksen selosteessa sivulla 34 mainitaan, että liikenneympyrän lähettyvillä olevat alikulkutunnelit purettaisiin. Tämä ei ainakaan lisää kevyen liikenteen turvallisuutta, eläinten esteetöntä ja turvallista siirtymistä tai kevyen liikenteen väylästön palvelutasoa ja sen houkuttelevuutta. Tämä on syytä ottaa vakavasti etenkin Riistavuoren virkistyskäyttöarvon heikentyessä kaavoituksen myötä, jolloin esimerkiksi nyt aluetta käyttävien päiväkoti- ja koululaisryhmien esteetöntä pääsyä Talin viheralueille pitäisi tukea, ei tehdä vaarallisemmaksi. 

On ilmastotyperyyttä korvata metsä katupuiden rivistöllä

Ei ole ilmastoviisautta kaataa metsää siksi, että levennetään katualuetta, jotta sen varteen olisi tilaa istuttaa sinänsä positiivinen katupuurivistö vain siksi, että Vihdintietä olisi oikeutettua kutsua ”kaupunkibulevardiksi”. Tämä toimenpide on verrattavissa hölmöläisten matonkudontaan, sillä kyseessä on luontokatoa edesauttava toimi, joka on pikemminkin ilmastotyhmyyttä, jos kerran katupuiden vaatiman tilan vuoksi on kaadettava metsää, jolloin katupuiden istuttamisen takia puiden määrä alueella pienenisi. Tästä on ilmastoviisaus hyvin kaukana. Jos kuitenkin katualuetta on kaikesta huolimatta pakko leventää, otettakoon vaadittu tila Vihdintien länsireunasta, jota voidaan tarpeen mukaan pengertää.

Tuore meteorologi Minttu Havun väitöskirjatyö osoittaa, että metsän korvaamisessa katupuilla ei ole mitään järkeä. Tämän em. tutkimuksen mukaan kestää kymmeniä vuosia ennenkuin istutetut puut muuttuvat päästölähteistä hiilinieluksi (https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000009234616.html?share=8f2063faa69c8a594beef22fc528d035&fbclid=IwAR0K1riMXmG01OoI4ygUw-ZR6hJ1E0CjG37y2z4D9vMNqPiI22vgA35alj8). Tätä ei myöskään olla huomioitu tämän suunnitelman hiilijalanjälkilaskennoissa. Saman tutkimuksen mukaan tulisi huomioida myös rakennushankkeiden hiilinielua pienentävä vaikutus maaperään.

Kaupunkiluonto ry toivoo, että Riistavuoren reunan kaavoituksessa – jos katsotaan, että on täysin mahdotonta noudattaa nollalinjaa rakentamisessa - jatkotyöstön pohjana käytettäisiin asukkaiden vaihtoehtokaavaa, joka on arkkitehti Tapani Launiksen laatima. Sen yksinkertainen talorivi säästää luontoa kaupungin alustavia suunnitelmia enemmän. 

Vuorovaikutusmuistion sivulla 84 väitetään, että yksi talorivi Vihdintien varrella ei muodostaisi viihtyisää kaupunkiympäristöä ja että tarkoituksena on suunnitella myös julkista tilaa. Luonto on viihtyisää julkista tilaa, eikä sitä tarvitse suunnitella. Se on paikalla jo valmiina. Ja jos tyydyttäisiin yhteen taloriviin, tätä julkista tilaa jäisi alueelle enemmän. Tapani Launiksen vaihtoehtosuunnitelma, joka sisältää yhden talorivin Vihdintien varrella, täydentyy vielä mahdollisesti Vihdintien toisen puolen täydentävällä kaavoituksella, josta Otso Kivekäs on tehnyt aloitteen; lisäksi liikenneympyrän sisäpuolelle olisi mahdollista kaavoittaa hyvinvointikeskuksen lisäksi myös asuntoja. Näin ollen kaupungin väitteet siitä, että yksi talorivi Vihdintien varrella ei mahdollistaisi palveluille riittävää asukaspohjaa, ei kestä lähempää tarkastelua varsinkaan jos osa asunnoista toteutetaan jonnekin muualle. Korttelikaupunkiajatus sulkee julkisen virkistysalueen kortteleiden sisäpihoiksi, ja tästä on luovuttava. 

Yksi talorivi Vihdintien varrella vertautuisi Koskelantien varren Olympiakylään tai Mannerheimintie 71-79 aravatalojen rivistöön; molempien takana alkaa viheralue; ensimmäisessä tapauksessa Kumpulan siirtolapuutarha ja jälkimmäisessä Keskuspuisto. Kumpaakaan aluetta ei taida kukaan pitää epäviihtyisänä ainakaan sen takia, että niissä on vain yksi talorivi tien ja viheralueen välissä.

Liito-oravien yhteyksistä kaavasuunnitelmassa ei olla huolehdittu riittävästi

Pidämme valitettavana, että Haagan liikenneympyrän ja Vihdintien kaavassa joudutaan vetoamaan liito-oravaan, joka on monimuotoisuuden indikaattorilaji, ja ihmettelemme sitä, miksi kaupunki ei ole tunnistanut ja tunnustanut sitä, että liito-oravien elinympäristöjen suojeleminen auttaa luontokatoon vastaamisessa, sillä liito-oravan eläminen jollakin alueella on osoitus kyseisen alueen monimuotoisuudesta eli rikkaista luontoarvoista. Siihen on hyvät syyt, että liito-orava on EU:n luontodirektiivillä suojeltu laji, sillä liito-oravan suojeleminen auttaa luontoa kokonaisuudessaan. 

Niin sanotulle Piimäenpuistolle tulee tehdä perusteellinen luontokartoitus. Sen ajankohtainen liito-oravatilanne on kartoitettava; lisäksi alueesta on syytä tehdä kääpäkartoitus, sillä Keijo Savolan maastokäynnit alueella antavat viitteitä, että alueella olisi arvokkaita kääpiä. On selvitettävä paitsi Piimäenpuiston merkitys liito-oravien dispersaalina mutta myös niiden mahdollisena elinympäristönä. Liito-oravien yhteyksistä on sanottava sen verran, että puiden istuttaminen ei riitä takaamaan liito-oravien tarvitsemia liikkumisyhteyksiä, sillä mitä pidempi on liito-oravan liidettävä matka, sitä korkeammat yhteyspuut se tarvitsee. 

Kaava sisältää myös varauksen aluekeskukselle heti rantaradan pohjoispuolelle. Tästä suunnitelmasta tulee luopua, sillä se katkaisisi ekologisen ja virkistysyhteyden, niin sanotun läntisen vihersormen lopullisesti. Liito-oraville aluekeskuksen paikka on dispersaali eli levittäytymisreitti Riistavuoren ja Pohjois-Haagan erittäin liito-oravarikkaiden metsien välillä; Kaupintien, Vihdintien ja Kehäradan erottama metsä on koko Helsingin liito-oravatiheimpiä metsiä, ja aluekeskuksen toteuttaminen vaarantaisi yhden koko Helsingin suurimmista liito-oravapopulaatioista. 

Haagan liikenneympyrän puustoinen yhteys on olennainen Haagan liito-oravapopulaatiolle

Liito-orava on levinnyt lännestä, Espoon suunnasta Helsinkiin, ja Talin ja Munkkivuoren metsät ovat tässä levittäytymisessä elintärkeässä asemassa. Liito-oravan levittäytyessä myös Haagaan, niiden todennäköisin ja ylivoimaisesti paras uusiutumisreitti on Talin kautta. Keskuspuistostakin on mahdollista tulla Haagan ammattikoulun vieritse, mutta Keskuspuistosta taas ei ole yhteyttä Espoon runsaammille liito-oravamaille; lisäksi Hämeenlinnantien ylittäminen on erittäin riskialtis yritys nuorellekin koiraalle. 

Yksi Helsingin tiheimpiä liito-oravakantoja lienee Pohjois-Haagassa; niin sanotun Pohjois-Haagan keskuspuiston alueella, alueella, joka rajautuu lännessä Vihdintiehen ja pohjoisessa Kaupintiehen. Kaupungin mielestä tämän alueen liito-oravakanta voisi uudistua myös liitämällä Vihdintien ylitse; tämä saattaa olla paikoitellen teoreettisesti mahdollista, mutta Vihdintien länsipuoli on lähes kokonaisuudessaan teollisuus- ja toimitila-aluetta, jota liito-orava voi käyttää vain kauttakulkuun, ei elinympäristönä. Ja on hyvin epätodennäköistä, että liito-orava lähtisi ensin ylittämään Pitäjänmäentietä ja sitten toiveikkaana etsiskelemään yksittäisiä yhteyspuita, joiden avulla se jotenkin onnistuisi navigoimaan koko laajan Pitäjänmäen-Valimon teollisuusalueen lävitse. 

Helsingin Sanomien tuoreen artikkelin mukaan kokemuksia yhteyspuita korvaavista ylitystolpista ei juurikaan ole, eikä voida luotettavasti olettaa, että liito-oravat niitä hyödyntäisivät varsinkaan liikennealueen ylitse. Ainakaan tähän mennessä kyseisessä artikkelissa mainitun Liito-orava-LIFE -hankkeessa Espoossa liito-oravat eivät ole ylitystolppia hyväksyneet käyttöönsä. (https://www.helsinginuutiset.fi/paikalliset/5647606?fbclid=IwAR3S_y1b2_SqFtvW4QcFpOYm6YzMUewcrAT5Q2cCwow6fgr20MyPcTeJhCY)

Edelläkerrottujen syiden vuoksi onkin tärkeää pitää huolta, että Haagan liito-oravien ensisijainen levittäytymisreitti pysyy käyttökelpoisena. Ja se reitti kulkee Haagan liikenneympyrän poikki. 

Tekemäni tutkimukset osoittavat selvästi Haagan liikenneympyrän keskeisen merkityksen Haagan liito-oravakannan uusiutumiselle. Sitä uusiutumista ei estä Talin tenniskeskuksen parkkipaikan noin 27 metrin puuton väli eikä Pitäjänmäentien ja Vanhan Viertotien ylittäminen; sen sijaan sille luultavasti olisi kohtalokasta Haagan liikenneympyrän kaataminen niin, ettei lounais-koillissuunnassa jätettäisi yhteyspuiden rivistöä. Uudeksi Piimäenpuiston ja Riistavuoren välin korvaavaksi yhteydeksi ajatellusta CGI:n toimitalon, Vihdintien ja Pitäjänmäentien “kainaloon” jäävästä metsiköstä matka Vihdintien toiselle puolelle on liian pitkä. Piimäenpuistolle tulee myös tehdä luontokartoitus, jonka osana liito-oravakartoitus. 

Johtopäätökset ja suositukset: liikenneympyrän kaavassa on vain vähän ongelmia, mutta Vihdintien kaavaa tulee keventää ja kaventaa

Edellä sanotun perusteella Kaupunkiluontoliike ry esittää, että Haagan liikenneympyrän kaava voidaan hyväksyä niillä edellytyksillä, että liito-oravien esteettömistä kulkuyhteyksistä Haagan liikenneympyrän poikki huolehditaan ja kevyen liikenteen alikulut säilytetään, sillä ne palvelevat myös eläimiä. Esitämme, että asuntorakentamisen mahdollisuuksia tutkitaan vakavasti myös liikenneympyrässä ja että Otso Kivekkään aloitetta, jossa ehdotetaan osaa Vihdintien varren asuntorakentamisesta siirrettäväksi vajaakäytössä olevalle toimitila-alueelle Vihdintien länsipuolelle, edistetään vakavasti. Alueella on kunnallistekniikkakin valmiina. Myös Vihdintien länsipuolen laajoille parkkikentille voisi kaavoittaa ja siirtää autot maan alle; sitä paitsi alueelle tuotava lisääntyvä joukkoliikenne vähentää pysäköinnin tarvetta. Sen sijaan Vihdintien kaava vaatii vielä enemmän jatkotyöstöä, jotta siitä voisi tulla hyväksyttävä, ja tässä ehdotetussa muodossaan sitä ei voi hyväksyä. 

Vuorovaikutusraportin sivulla 41 mainitaan, että Helsingille oltaisiin kehittämässä ekologisen kompensaation mallia. Jos hiilinielut ehkä olisivatkin kompensoitavissa, paikalliset ekosysteemipalvelut taas eivät sitä ole, ja asukkaiden kannalta lähiluonto toimii paitsi luontokasvatuksen paikkana, myös hulevesien imeyttäjänä, ilmanpuhdistajana ja päivittäisen virkistäytymisen paikkana. Mikään kompensaatiomalli ei oikeuta lähiluonnon uhraamista metropolitason ilmastotavoitteille, joiden osalta sitä paitsi on hyvin kyseenalaista, missä määrin lähiluonnon uhraaminen auttaa näiden ilmastotavoitteiden saavuttamisessa. Lähiluonnon tuhoaminen merkitsee sitä, että asukkaat lähtevät luontovirkistyksen perään kauemmas, yleensä autoilla.

EU:n ennallistamisasetuksen 6 § on ottanut vertailuvuodekseen vuoden 2021. Tämän pykälän keskeisenä periaatteena oleva kokonaisheikentämättömyyden velvoite olla vähentämättä latvuspeitteisyyttä ja viheralueita sitoo kaikkia Suomen kuntia. Riistavuoren alueen kaavoittaminen sotii ennallistamisasetuksen 6 § vastaan, ja aivan erityisen kornilta tässä suhteessa vaikuttaa ajatus kaataa metsää, jotta olisi tilaa istuttaa tilalle katupuiden rivistö. Osittain tai suurimmaksi osaksi kaadettavan metsän edellämainitun kaltainen ”virkistysarvojen kehittäminen” ei ole ennallistamista.

Liite:

Raportti liito-oravien yhteyksistä (löytyy allaolevasta linkistä):

https://kaupunkiluontoliike.blogspot.com/2022/12/haagan-liikenneympyra-on-elintarkea.html

 

Vakuudeksi

Kaupunkiluontoliike ry

Manki Perukangas, puheenjohtaja

Tätä metsää ei enää kohta ole - kannanottoni ja adressi Kevätlaaksonniityn kaavasta

 Tätä metsää ei enää kohta ole 

 

Kaava-alueen nimi on harhaanjohtava 

Tarkemmin sanoen pitäisi puhua Kevätlaaksonniityn ja Skaftkärrin kaavasta, sillä ei koko kaava-alue suinkaan ole niittyä. Tässä on eräitä huomioita kaava-alueeseen ja suunnitelmiin. 

Kaavan perusteet ovat vanhentuneet 

Kaavan vireilläoloaika on ollut huomattavan pitkä. Edellisen kerran siihen on liittynyt kuulemiskierros keväällä 2013, mistä on jo melkein 10 vuotta. Sinä aikana Kevätkummun asukasrakenne, palvelurakenne ja tietoisuus ekosysteemipalveluista on kehittynyt paljon. 

Kaavan vireilläoloaikana, eli noin kymmenen vuoden aikana Kevätkummun väestörakenne on muuttunut merkittävästi, etupäässä maahanmuuton myötä.

Suunnittelun pohjana olevat  väestöennusteet ovat siis vanhentuneita. Yleensä alueiden täydennysrakentamista tai tässä tapauksessa, alueiden levittämistä viheralueille perustellaan sillä, että uudet asukkaat tukisivat palveluverkoston säilymistä alueella,  

Ottaen huomioon kaavan mahdollistaman rakennustyypin ja huomioiden sen, että viimeisen 10 vuoden aikana lähialueelle toteutettujen uudisalueiden asukkaat ovat pääasiassa lapsiperheitä - mikä sinänsä on toivottava kehitys väestöpyramidin ja tulevaisuuden huoltosuhteen kannalta - niin noin 180-250 uuteen omakoti-, rivi- tai paritaloon muuttaa voittopuolisesti lapsiperheitä, jolloin juuri laajennettuun ja nyt sopivasti mitoitettuun Kevätkummun kouluun tulisi näiltä uudisalueilta vähintäänkin kymmeniä lapsia. Mihin kouluihin ja päiväkoteihin he mahtuvat? 

Kaavan vireilläoloaikana tieto lähiluonnon merkityksestä on kasvanut 
Kaavan vireilläoloaika on ollut poikkeuksellisen pitkä, ja tänä aikana tietoisuus ekosysteemipalveluista ja hiilinieluista ja luontoarvoista on kehittynyt. Kaavaan liittyen, Kevätkumpu II:n itäpuolinen Marjatantien-Tuurintien-Vellamontien-Tellervontien metsä aiotaan kaataa. Tämä on sen vastaista, että useissa tutkimuksissa todetaan, että lähimetsän on oltava asukkaista maksimissaan 300 metrin etäisyydellä; muuten metsän terveysvaikutuksista nauttiminen hankaloituu etenkin lapsille (aluetta käyttävät kaikki Kevätkummun päiväkodit, eritoten metsään rajautuvan omakotitalon perhepäiväkoti), liikuntavammaisille ja ikäihmisille. 

Tieto ekosysteemipalveluista on lisääntynyt 
Tietoisuus lähiluonnon tarjoamista ekosysteemipalveluista on myös lisääntynyt. Lähiluonto, etenkin metsä, ei toimi ainoastaan hiilinieluna vaan myös ilmanpuhdistimena ja -raikastimena. Lisäksi se toimii luonnon omana melumuurina ja hulevesien suodattajana. Metsästä saa myös lähiruokaa: sieniä, marjoja ja villiyrttejä. Lapsille kosketus metsänpohjaan lisää immuniteettia. 

Lähimetsän rakentaminen ei ole ilmastoviisasta ja se kiihdyttää luontokatoa 
Kevätlaaksonniityn alueen rakentamista ei voida pitää mitenkään "ilmastoviisaana", sillä se poistaisi alueelta paikallisen hiilinielun ja lisäisi tuntuvasti liikennettä alueella. Lisääntyvä liikenne lisää myös turvattomuutta Kevätkummun rengasmuotoon rakennetuilla teillä, joilla jo nyt nähdään aivan riittämiin kaahailua ja kiihdyttelyä. Vielä vähemmän Kevätlaaksonniityn kaava vastaisi luontokatoon, sillä se lisäisi tuntuvasti paikallista luontokatoa, eikä ole mitään takeita siitä, että Kevätlaaksonniityn alueen rakentaminen vähentäisi luontokatoa jossain muualla, jossa luontokatoa tuottaa haja-aluekaavoituksen lisäksi metsätalous.  

Metsä sisältää jääkautisen siirtolohkareen. Siellä kasvaa myös vanhoja kuusia ja metsä on länsireunaltaan kookkaiden haapojen reunustama. Kyseessä on juuri sellainen monimuotoinen metsä, joka on hyvin liito-oraville soveltuva, ja liito-oravan elinympäristöt ovat suojeltavia. 

  

Alueesta laaditut luontoselvitykset ovat hyvin puutteellisia, eikä kunnollista lajistoselvitystä olla tehty. Paikallisten asukkaiden tiedon mukaan alueella eläisi sekä lepakoita että sammakoita, mitkä molemmat tulee selvittää. Kaavaluonnoksen aineistoissa vihjataan, että rakentamiseen liittyvä kuusimetsän kaataminen olisi oikeutettua ja suorastaan tarpeellista kirjanpainajatuhojen vuoksi; kuitenkin kirjanpainajat lisäävät metsään monimuotoisuudelle tärkeää laho- ja pystykelopuuta. Kirjanpainajien haitallisuutta on liioiteltu, ja ne ovat haitallisia lähinnä metsätalouden kannalta. Kuitenkaan kaava-alueen metsät eivät ole metsätalouden piirissä.  

Kaupunkiakatemian tutkijat suosittavat 3-30-300 –rakennetta kaikkeen uudisrakentamiseen. Se tarkoittaa seuraavaa: 

• - Jokaisella pitäisi näkyä ikkunastaan vähintään 3 puuta 

• - Kaikilla asuinalueilla pitäisi olla puiden peittävyyden vähintään 30% (siis pinta-alasta vähintään 30% puustoa) 

• - Kaikilla pitäisi olla maksimissaan 300 metrin matka kotoaan luonnoltaan monipuoliselle viheralueelle. 

Kevätlaaksonniityn alueen rakentaminen poistaa alueelta suurimman osan puustosta, vie asukkailta näkyvistä puut ja siirtää monipuolisen viheralueen tuntuvasti kauemmas kuin tuo 300 metriä vanhoilta asukkailta. 

Johtopäätökset Maankäyttö- ja rakennuslain kannalta: metsä on syytä jättää rauhaan 
Edellämainituista syistä Kevätlaaksonniityn kaava onkin hylättävä ainakin metsään rakentamisen osalta. Porvoon tavoitellessa uusia asukkaita on myös nykyisten asukkaiden hyvinvoinnista oltava kiinnostuneita. Maankäyttö- ja rakennuslain 54 § mukaan "asemakaava on laadittava siten, että luodaan edellytykset terveelliselle, turvalliselle ja viihtyisälle elinympäristölle, palvelujen alueelliselle saatavuudelle ja liikenteen järjestämiselle. Rakennettua ympäristöä ja luonnonympäristöä tulee vaalia eikä niihin liittyviä erityisiä arvoja saa hävittää. Kaavoitettavalla alueella tai sen lähiympäristössä on oltava riittävästi puistoja tai muita lähivirkistykseen soveltuvia alueita. Asemakaavalla ei saa aiheuttaa kenenkään elinympäristön laadun sellaista merkityksellistä heikkenemistä, joka ei ole perusteltua asemakaavan tarkoitus huomioon ottaen." Edellä sanotun perusteella tämä kaava ei ole Maankäyttö- ja rakennuslain 54 § mukainen. Myös niityllä oleva osmankäämejä kasvava hulevesiä tasaava lampi lähiympäristöineen tulee säästää kaavoituksen vaikutuksilta.  

Prosessikommentti: kaavoitukseen vaikuttaminen on tehty liian vaikeaksi 

Maankäyttö- ja rakennuslaissa on nostettu esille kuntalaisten oikeus vaikuttaa kaavoitukseen. Kuntalaisten vaikuttamista ei ainakaan helpota se, että kaupunkikehityslautakunnan sähköpostiosoitteita ei olla julkaistu (eivätkä kaupungin sivulla olevat "lähetä sähköpostia" -linkit johda minnekään). Nyt luottamushenkilöihin voi vaikuttaa vain sellainen kuntalainen, joka sattuu tuntemaan jonkun luottamushenkilön henkilökohtaisesti.   

Kannanotto kaavaan on myös aivan liian hankalaa, sillä hyvien kaavoituskäytäntöjen mukaan kaavaluonnoksessa pitäisi olla ohjeet mielipiteenilmaisuun/linkki mielipiteen jättämiseen. Ehkä mielipiteitä ei enää kaavaprosessin tässä vaiheessa haluta, vaikka kaavaan liittyvien mielipiteiden keräämisestä on kulunut jo noin 10 vuotta ja alueen väestörakenteessa ja ekosysteemipalveluiden ymmärryksessä on tapahtunut sen jälkeen oleellisia muutoksia, joista kerroin edellä. 

Koko kaavaluonnosta ei kuitenkaan ole pakko hylätä edellämainituista varauksista huolimatta. Nykyistä Kevätlaakson aluetta voi jatkaa pohjoiseen nykyiseen Humlaan johtavaan ulkoilutiehen asti; lisäksi metsän aivan eteläisimpään osaan ulkoilutien pohjoispuolelle mahtunee sinne suunnitellut kaksi kerrostaloa, vaikka ne poikkeavatkin välittömän lähiympäristönsä rakennustyypistä ja niiden sopivuus paikan henkeen on täten kyseenalaista. Myös pari vuotta sitten pöyhitylle, aiemmin saastuneelle maalle voi rakentaa, kunhan kaunis vaahtera säästetään. Vähintäänkin tulisi säästää metsästä sen länsireunan haavat, isoimmat kuuset, männyt ja koivut niin että ulkoilijoilla säilyisi edelleen metsän tuntu ja asukkailla säilyisi metsämaisema edes kulissina. Mieluummin kaava-alueen raja siirrettäisiin kuitenkin alkamaan vasta Skaftkärrintiestä ja siitä itään ja metsän eteläpuolelle.  

Liitän mukaan linkin nettiadressiin sekä tulostetut nettiadressin allekirjoitukset. Lisäksi toimitan käsinkirjoitetut allekirjoitukset liitteenä. Yhteensä allekirjoituksia on 177. 

Me, asukkaat, vastustamme Kevätkumpu kakkosen itäisen metsän kaavoitusta ja haluamme säilyttää metsän.  

Linkki nettiadressiin: https://www.adressit.com/kevatkumpu_ii_itainen_metsa_on_saastettava?u=95418&s=97872963 

Vakuudeksi 

Manki Michael Perukangas, luonto- ja ympäristöneuvoja, VTM, yhdyskuntamaantieteen entinen tohtoriopiskelija, Kaupunkiluontoliike ry:n perustaja ja puheenjohtaja