perjantai 28. heinäkuuta 2017

Ghettoblasterit taskussa

Hiljaisuus on arvossaan oleva suure. Ja älkää tulko minulle sanomaan, että muuta maalle, senkin suvaitsematon. On sekä esteettinen, filosofinen että tasapuolisuuskysymys, millaisella äänisaastalla täyttää oman eetterinsä. Ja toisten. Radion sentään saa aina kiinni, eikä sitä edes ole pakko kuunnella, mutta skeittareiden langattomuuksia on.

Skeittausta kannatan harrastuksena kaikin tavoin, onhan se liikuntaa ja myös sosiaalista. Mietin silti vasta-aktivismia, joutuessani pakkotuputetuksi rappia. Bluetooth on paholaisen keksintö, rappi minun on viisainta jättää kommentoimatta. Kuitenkin minulla pitäisi olla oikeus olla valitsematta se. Langattomilla kuulokkeilla äänimaisemani saastuttaminen on itsekkyyttä, jossa oma nautinto asetetaan toisen kärsimyksen edelle.

Minut kauemmin tunteneet saattanevat muistaa opiskeluaikaisen kirjoitukseni, jossa pohdin hiljaisuuden jakamista ja vastavuoroista toisen äänimaiseman kunnioittamista. Jos joku haluaisi tehdä minulle poliittista väkivaltaa, saattaisi jostakin todella hyvällä tuurilla onnistua kaivamaan sen jutun, jota ei liene sähköisenä, ja se juttu olisi saattanut tehdä Halla-ahonkin ylpeäksi, sen verran syviin vesiin siinä kauhoin. 

Pohdin kirjoituksessani filosofisilta kannoilta mm. erilaisten hyödykkeiden yhteisyyttä ja jakamisen käsitettä. Yhtenä lopputulemanani esitin, että reiluuden nimissä yhteisössä jokainen voisi vuorollaan vastata eri hyödykkeiden tuottamisesta, jos ne oletetaan yhteisiksi. Auditiivisten hyödykkeiden kohdalla tämä tarkoittaisi sitä, että jos esimerkiksi yhtenä iltana yksi asukas soitattaisi vaikkapa heavyrockia, toisena iltana toinen kuorolaulua ja kolmantena iltana kolmas asukas harjoittaisi joukkohartautta (rytmikkäästi toistettu Jesus Christ), niin neljäntenä iltana voisi olla hiljaisuuden vuoro, jos vuorollaan äänihyödyketuotannosta vastaava niin valitsisi. Hiljaisuuskin nimittäin on hyödyke.

Sanovat, että aktivismille parasta lääkettä on vasta-aktivismi. Vaikkei se neutralisoisikaan alkuperäistä liikehdintää, niin ainakin se käy performanssista. Tästä eteenpäin minut tunnetaan miehenä, joka kävelee Mahlerit taskussa.

torstai 27. heinäkuuta 2017

Onnellisuuden ontologia

46-vuotiaaksi saakka näkemykseni onnellisuudesta on koostunut ohikiitävistä hetkistä, enkä ole uskonut sellaisen onnellisuuden ontologiaan, jossa onnellisuus olisi olotila. Nyt tämä näkemykseni on tarkentunut.

Sain eräänlaisen ilmestyksen. Oivalsin, että onnellisuuteen on syytä, jos elämään on sisältynyt onnellisia hetkiä, joihin voi palata heikkoina hetkinä tai jotka jollakin tavalla rakentavat sinusta oman itsesi.

Tämä ei ole suinkaan kaikille mahdollista, jos elämässä on tapahtunut jotain sellaista, joka on rikkonut niin perustavalla tavalla, että onnenhetkiin palaaminen ei onnistu, eikä ylösrakentunut ole oikein mitään. Silloin ei ole rakentunut mitään, jos ne onnenhetket ovat haihtuneet, unohtuneet mielestä, eivätkä ole osaltaan rakentaneet sinusta vahvempaa, eikä ole mitään, jonne palata.

Mikä sitten antaa sitä vahvuutta? Tieto siitä, että selviää heikkoinakin hetkinä, jos ei muuten niin muistelemalla niitä onnellisia hetkiä.

Hyvät muistot ovat kuin eräänlainen kotipesä, jonne voi vetäytyä latautumaan, ja nöyryys sitä kohtaan, että huonomminkin olisi voinut käydä, on sitten onnellisuutta, kai, ainakin suhteellisuudentajua.

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Miten suojaat aivojasi ylikuumentumiselta?

Työterveyspsykologi Tanja Lapin mukaan aivoja tulisi suojella töissä tapahtuvalta ylikuormitukselta. Hän puhuu aivoergonomiasta, jonka erityistyyppi on kognitiivinen ergonomia, jonka koen erityisen tärkeäksi lajiksi aivoergonomiaa. Tätä aivoergonomiaa uhkaavat esimerkiksi jatkuvat keskeytykset, avokonttorit, mahdottomuus itse priorisoida työtehtäviään sekä esimerkiksi univaikeudet ja huono fyysinen kunto.

Tanja Lappi julkisti 11 kohdan ohjelman, jolla tätä aivoergonomiaa voisi vaalia:
1. Vähennä hälyä.
2. Vähennä työn keskeytyksiä.
3. Keskity yhteen asiaan kerrallaan, vie yksi tehtävä loppuun ennen kuin aloitat seuraavaa.
4. Opettele kuri digitaalisten työkalujen kanssa.
5. Muista tauottaa työtäsi.
6. Vältä pitkään istumista.
7. Ole fyysisesti aktiivinen.
8. Opettele rauhoittumisen ja rentoutumisen taidot.
9. Lue kirjoja.
10. Priorisoi unta.
11. Huolehdi hyvinvoinnistasi.

Tanja Lappi lienee vilpittömästi ja hyvällä asialla liikkeellä, mutta nämä ohjeet ovat vähän kuin toivottaisi spitaalisen ottamaan vuoteensa ja kävelemään. Ehkä nämä sopivat jollekin erikoisosaaja-tieto-etätyöläiselle, mene ja tiedä.

Hälyä on hankala vähentää, jos esimerkiksi työhuoneesi ympäri ajaa säännöllisesti ruohonleikkuri ees taas, eikä tähän mistään esimiehille ilmoituksista huolimattakaan ole saanut lopetettua. Ja jos osastonsihteeri yksipuolisesti julistaa vähentävänsä työn keskeytyksiä ja vievänsä yhden tehtävän kerrallaan loppuun, hän saattaa jo koeaikanaan huomata työsuhteensa tulevan puretuksi, koska hän on osoittautunut kättelyssä toiminnanohjausvaivaiseksi. Ja miten julistat kurin digitaalisten työkalujen kanssa, jos työssä käytettävät lomakkeet kaikki sijaitsevat jossain extra- tai intranettien takana, ja pulmatilanteissa pitää kääntyä chatissa sijaitsevan help deskin puoleen? Onneksi sentään listan viimeiseen seitsemään kohtaan useimpien on mahdollista vaikuttaa, edes viiteen viimeiseen, nehän kun tapahtuvat vapaa-ajalla, olettaen ettei työ tai työperäinen ahdistus tunkeudu kaikkein yksityisempäänkin, eli yöuniin.

Toisen iltapäivälehden aiheesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.


lauantai 22. heinäkuuta 2017

Tulit sitten tänne töitä tekemään?

Matkallani kuntosalilta kotiin hakemaan rahkaa entisestä lähikaupastani, jo käydessäni sisään aistin edessäni huojuvan miehen käyskentelytavasta ja äänenkäytöstä seuraavan jollekin vaikeuksia. Minulle tuskin, olenhan sentään edes keskikokoinen, valkoihoinen, ainakin päällisesti terveenoloinen mies, eikä paidassani lue "suvakki".

Ja tulihan niitä vaikeuksia. Ennen kuin olin hädin tuskin ehtinyt astua vihanneshyllyn puolivälin kohdalle, kuulin tämän miehen löytäneen nopeasti etsimänsä, sillä sitä myytiin kassalla. Tupakkaa. Kuulin tämän miekkosen hölisevän hieman keskivertoa tummemmalle kassamyyjälle ilman että tämä oli suutaan avannut: "AI, ETTÄ TULIT TÄNNE SITTEN TÖITÄ TEKEMÄÄN. HIENO HOMMA". Kun myyjä totesi että hän tuli tänne käydäkseen armeijan, mies otti vielä toisenkin kierroksen "AI, ETTÄ TULIT TÄNNE SITTEN TÖITÄ TEKEMÄÄN. TOSI HIENO HOMMA".

Koska en ole yhtään sankarillinen luonteenlaadultani, eikä kolmen lapsen isällä, josta ei ole tappelussa mihinkään kun ranteeni taittuvat jo huitaistaessani nyrkkeilysäkkiin, ole siihen varaakaan niin en sitten saanut varoitetuksi tämän mieshenkilön seuralaisia - joita oli kolme kappaletta itse hiuksensa värjännyttä naista -  etteivät vain sattuisi tekemään tämän miehen kanssa lapsia, sillä se tulisi olemaan onnettomuus sekä heille itselleen, kanssaihmisille, puhumattakaan lapsista, joiden olisi parempi kasvaa ilman luontaisesti käsille sattuvaa miehen mallia. Kertoohan tuo sitäpaitsi jotakin karua kieltään näiden naikkosten arvostelukyvystä, että he kaikki olettivat kelpaavansa tuolle alfaurokselle, jota joku heistä toivottavasti kuljetti mukanaan, sillä en soisi sen miehen olevan tämän kummallisen nelikon se, joka auton tulisi ajamaan pois Aleksanterinkadun ja Sibelius-Bulevardin kulmaukseen jäävältä parkkipaikalta, joka sattuu olemaan paikallisen älyjäimistön kantapaikka vain siksi että sen parkkipaikan vieressä on koko maakunnan avoimena olevin ruokakauppa. Seuraavat ovat Pukkilassa ja Helsingissä.

Joillakin on sitä itseään ihan valmiiksi jo ilman vahvempien oluiden vapauttamistakin. Tulit tänne sitten hölisemään ja varta vasten nolaamaan itsesi.

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Alkukesän levylista

Richard Strauss: Alppisinfonia. Dresdenin valtionorkesteri, johtaa Rudolf Kempe. Strauss on viime vuosina tehnyt paluun kesäisin, ja Kempen levytykset ovat niin raikkaita kuin Strauss vain voi olla, melkein kuin kuuntelisi Debussyä. Saksalaista orkesterikolorismia, jossa jousien puu hengittää.

Richard Strauss: Ein Heldenleben. Chicagon sinfoniaorkesteri, johtaa Fritz Reiner. Tämä historian ensimmäinen kaupallisesti levitetty stereoäänite lienee edelleenkin yksi kaikkien aikojen äänitteistä, niin erottelukyvyltään, dynamiikaltaan kuin sensualiteetiltaankin. Kyse lienee myös kaikkien aikojen virtuoosisimmasta orkesterisoitosta. Pieni voi olla kaunista: Reiner tapasi käyttää vain paria-kolmea mikrofonia, jotka hän itse sijoitteli.

Wolfgang Amadeus Mozart: Gigue K. 574, esittää Marcelle Meyer. Tämä miltei atonaalinen teos on pieni alle 2-minuuttinen maailmansa, ei mikään pieni vinjetti.

Ludwig van Beethoven: Pianosonaatti no 18, esittää Annie Fischer. Harvoin tämä Beethovenin vähemmän soitettu sonaatti nostaa päätään niin että korvia on ihan pakko höristää. Scherzo-osa on erityisen maaginen, mutta Fischerin soitossa jokainen osa saa oman ilmeensä.

F.R. David: Take me back.  Yhden hitin ihmeenä unohdettu - Words oli listaykkönen hetken vuonna 1982 - palauttaa minut aikaan, jolloin pinnasin koulusta kiusaamisen takia. Se taisi olla kuudennen luokan kevät, josta vietin varmaankin kolmanneksen kotona, Aku Ankkojen parissa ja viimeisinä legorakennelminani kyhäämilläni futisstadioneilla pelaamalla. Nuorena minuun vetosi sentimentaalisuus ja syntikat.

Nikolai Rimski-Korsakov: Kultainen kukko. London Philharmonic Orchestra johtaa Hugo Ringold. Tämä eksoottinen orkesterihehkutus löytyy varsin huonosti levytettynä. Rimski, tuo Venäjän Strauss, on ehdottoman epämuodikasta mutta viihdyttävää musiikkia.

Johann Sebastian Bach: Preludi ja fuuga G-duuri, BWV 541, esittää Helmut Walcha. Epätieteellisesti luonnehdittuna, teoksen fuugarakenne muodostaa ikäänkuin yhden ison pyörteen, ja Walcha ei soita urkuja, vaaan on Jumalan ja urkujen välikappale. Tämän lähemmäs pyhyyttä musiikissa ei voi mennä.

Ludwig van Beethoven: Sinfonia nro 9.  Solistit, Bayreuthin musiikkijuhlaorkesteri ja -kuoro, johtaa Wilhelm Furtwängler. Tämä oman musiikkikirjastoni aivan keskeinen kulmakivi tuli tiensä päähän: alkuperäinen oli niin naarmuinen, ettei se enää pyörinyt. Pakko se oli uusia, sillä levyhyllyni ilman tätä olisi kuin ilman yhtä jalkaa: se romahtaisi. Uusimispakko osoittautuikin onneksi, sillä hieman uudempi masterointi näyttää taltioinnin aivan toisessa valossa; aiemmin tämä livetaltiointi onkin ollut vähän nuhjuinen. Nyt musiikin ylevä paatos ja nostatus pääsevät oikeuksiinsa tässä yhdessä suurimmassa taltioinnissa yhtään mistään, yhdessä suurimmassa suurimmasta suurimman Furttiksen taltionnissa ja definitiivisessä Beethovenin yhdeksäisen taltioinnissa. Tässä Furttis näyttää mestaruutensa koko kirjon: kyvyn rakentaa teos ikäänkuin alusta asti, dekonstruoida ja sitten konstruoida. Furttiksen draamantaju, kyky rakentaa teos ikäänkuin yhdeksi kaareksi, on ylittämätön; samaten etenkin traagiseen hän kaivaa syvempiä kerroksia kuin yksikään. Tässä kirkkaammin kuuluu myös Furttiksen valoisampi puoli; silloin kun on aika riemun, se on hillitöntä.

Bela Bartok: Konsertto orkesterille. RIAS-sinfoniaorkesteri, johtaa Ferenc Fricsay. Tämän 1900-luvun yhden tärkeimmän partituurin tärkeimmät tulkit ovat säveltäjän maanmiehiä: Reiner, Dorati, ja autenttisuudessaan ja kiihkeydessään (englannin kielen sana olisi fervour) ylittämättömästi Fricsay. Tietty vahinko, että käytettävissä ei ollut stereoäänityslaitteistoa, kuten maanmiesaikalaisilla, mutta äänitys on siltikin riittävän hyvä osoittaakseen Fricsayn ylivoimaisen ekspertiisin maanmiehensä ohjelmistossa: kaikki muut esitykset ovat tämän rinnalla jotensakin kesyjä. Nuorena (49 vuotta) kuolleen Fricsayn ura jäi kesken, mutta ikäänsä nähden tämä 50-luvun DG:n "franchise"kapellimestari ehti jo nousta suurien joukkoon.

Richard Strauss: Tod und Verklärung. Clevelandin orkesteri, johtaa George Szell.  Minulle on sattunut näitä sohvankylkiäiskinkkuja jo ennestään: Reiner, Toscanini, de Sabata, Stokowski, Böhm, Furtwängler, Walter, Furtwängler, Dohnanyi, Kempe, Tennstedt ja Horenstein. Nyt voidaan todeta kansien sulkeutuneen, ellei sitten kotiin tule vielä lisää näitä "sohvia" eli kokoelmalevyjä, sillä Szell tarjoaa ylittämättömän levytyksen. Kun bonuksena on vielä vallan erinomainen Sinfonia Domestica ja Amerikan Karajanin eli Ormandyn sokeroima Salomen Seitsemän hunnun tanssi, nyt käy Reinerin levytys tarpeettomaksi, sillä Reiner ei tarjoa Salomea. Jos itse asiassa ennakkoluuloista vapautuisin, niin Ormandy ei sokeroi ainakaan Salomea, vaan taritsee muhkean esityksen, ja efektejä korostavan stereolevytyksen, joka ainakin pikku-Strausille on pätö, vaikka Szell onkin näistä Essential Classics -tyypeistä suurempi luottonimi.

Säveltäjä: R. Strauss


keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Eduskunnan supistaminen olisi kansan edun vastaista

Politiikasta vieraantuneet - syystäkin - ja muuten vaan kettuuntuneet - siihenkin on syynsä - kansalaiset usein vaativat kansanedustajien määrän karsimista esimerkiksi puoleen. Näiden populististen vaatimusten tarkoituksena on kai säästää veronmaksajien rahoja niin että niitä riittäisi esimerkiksi päiväkotien ryhmäkokoihin tai mihin nyt kukin katsoo .

Nämä populistiset vaatimukset sahaavat vaatijoita nilkkaan, joten ne ovat pölhöjä, semminkin kun säästö ei ole edes promilleluokkaa. Ymmärrän, että politiikka ottaa aivoon, mutta eduskunnan supistaminen voisi käytännössä johtaa kaksipuoluejärjestelmään. Ei siinä muuten mitään, mutta nyky-Suomessa nämä puolueet olisivat suurissa kaupungeissa Kokoomus ja muualla Kepu, eli nykyiset pääleikkaajat, semminkin kun näiden puolueiden kannattajat ovat tunnollisimpia äänestäjiä. Puhumattakaan sitten muista edustavuusongelmista: esimerkiksi Lappi unohtuisi 100 kansanedustajan parlamentissa lähes tyystin. 

Puolet vähemmän edustajia, sama määrä erilaisia vaatimuksia ja painostusryhmiä, joiden tapaamiseen pienennetyllä edustajajoukolla jäisi suhteessa puolet vähemmän aikaa. Näin päätöksenteon valmistelussa jäisi erilaisia intressejä kuulematta. Ja luulevatko eduskunnan supistamista vaativat tosiaan, että ulkopuolelle ruikuttamaan jäisi esimerkiksi Elinkeinoelämän keskusliitto? Ei. Kyllä oman asiansa kanssa tuuleen huutamaan jäisivät erilaiset kansalaisjärjestöt ja vapaammat kansalaisliikkeet, olivat sitten kissojen, koirien, metsien, liito-oravien, liikuntavammaisten, sotaveteraanien, lasten tai isien asialla. 

Tässä on siis väärä säästökohde. 

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Ovatko köyhät idiootteja?

Raha-asiantuntija Suze Ormanin mukaan tärkeää on turvallisuuden tunne, jota raha antaa. Moni säästää vain muutaman kuukauden tarpeitaan vastaavan summan. Ormanilla on karu nimitys tällaisille ihmisille. He ovat idiootteja (suora sitaatti loppuu).

Jos pystyisin ehkä nippa nappa laittamaan sivuun 50 euroa kuukaudessa, kestäisi vuoden suhteellisen vaatimattomia tulojani vastaavan summan säästäminen tällä tahdilla reilut 40 vuotta. Nyt kannattaakin alkaa varautua kuolemaan, 40 vuoden päästä olen 86-vuotias.

Pienituloiset ovat siis idiootteja. Great. Tämä on niin mykistävä analyysi, että ... menen mykäksi, idiootti kun olen. Ilmeisesti myös kroonisesti sairas, kouluttamattomana avioeron jälkeen fyysisesti rankkojen vuorotöiden kuluttama yksinhuoltajaäitini oli idiootti, ja miksikäs muuksi idiootin lapsi voi tulla kuin idiootiksi.

Joskin uutinen lienee tarkoitettu amerikkalaisille markkinoille, ja tämä plutokraatti lienee yhdysvaltalainen, on se kuitenkin toimitettu suomeksi MSN-portaalin uutisartikkeliksi. Sieltä sen voi lukea painamalla bloggaukseni otsikkoa.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Ideologinen sokeus on katsojan silmissä

Vasemmistoa aina syytetään sokeasta ideologisuudesta, jonka sanotaan näyttäytyvän esimerkiksi kaiken yksityisen vihaamisena vain siksi että se on yksityistä. Kuitenkin, mitä muuta kuin ideologisuutta on pakkomielle yksityistää kaikki paitsi ideologista sokeutta, paitsi sokeutta omalle ideologisuudelle? On se itse asiassa muutakin kuin ideologisuutta, ellei sitten omien viiteryhmien -mutta vain heidän - etujen johdonmukainen ajaminen ole ideologista.

Tämä on tullut mieleen tästä hallituksen yrityksestä Sote-uudistukseen. Mitä muuta kustannuksien kasvattaminen antamalla avoin potti jatkohoitoja auliisti oman yritystoimintansa kannattavuuden takia kirjoittaville yksityisklinikoille ja jälkihoitoihin julkiselle puolelle passittaville yksityisklinikoille on kuin ideologisuutta, ja mitä muuta halu piilottaa veronmaksajien varoja verosuunnittelun keinoin paisutettaviksi harvojen pääomavoitoiksi on kuin ideologisuutta? Ellei sitten kenenleipiäsyötsenlaulujalaulat-ajattelua pidetä puhtaan käytännöllisyyden sanelemana, ja tässä tapauksessa leivät tarjoaa EK, Terveystalo ja Attendo. Ja mitä muuta on kuin ideologista ihmisvihamielisyyttä esimerkiksi turvapaikanhakijoiden pikakäännytyksien poliittinen ohjaileminen?

Vasemmistolaisuus on ideologia toki sekin, siinä missä oikeistolaisuus, liberalismi tai fasismikin. Kun vasemmistolaista syytetään ideologisesta veroreikien paisuttamisesta, tästä ei liene kysymys, jos tarkoituksena on estää nimenomaisesti verovarojen valuttaminen veroparatiiseihin, optiovoitoiksi tai terveydenhoidossa terveiden sairaiksi kannattavuuden nimissä määritteleminen.

Yksi asia, josta vasemmistoa säännönmukaisesti syytetään, on yrittäjävastaisuus. Kovin yrittäjämyönteistä tuskin on sekään politiikka, jossa "kilpailukykyä" edistetään porvarihallituksen aikaansaattamilla palkansaajien lomarahaleikkauksilla. Siinä jäävät monet kotimaankin lomamatkat tekemättä, mikä tiedoksi annettakoon elinkeinoministeri Mika Lintilälle, joka kehotti tänään suomalaisia isänmaallisena tekona kantamaan lomarahansa kotimaanmatkailuun.  Itse aionkin edistää kotimaista kysyntää tekemällä tänä kesänä vielä ainakin yhden Onnibus-retken Helsinkiin.

Uuden Suomen jutun, joka sisältää ministeri Lintilän lähetyskäskyn, voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa. 

lauantai 8. heinäkuuta 2017

Miksi rakastan argentiinalaista tangoa

Olen aika ajoin miettinyt täydentäväni itseäni musiikkitieteen opinnoilla, vaikka ei mikään analyysi selitäkään sitä, mikä ja miksi jossain musiikissa vetoaa. Paitsi ehkä sittenkin, ainakin osoittamalla yhtäläisyyksiä.

Tämä tuli mieleeni oivaltaessani argentiinalaisia tangoja kuunnellessani. Oivalsin, että ne ovat siinä mielessä kuin Mozartia, että vaikka pintataso saattaisi olla kevyttä ja puhdistavaa, se varsinainen katarsis kuitenkin on pinnan alla. Näennäisen kevyenä musiikkina tragedian mahdollisuus ei koskaan ole loitolla.

Näin on elämässäkin. Vain naiivi tai silmänsä sulkeva voi kiistää onnellisuuden, keveyden tai helppouden haurauden. Tragedian mahdollisuus on aina olemassa, meille kaikille.

Sitä musiikkitiede tuskin kykenee selvittämään, miksi tämä yhdistelmä vetoaa. Paras selitys lienee edellämainittu: se, että ne simuloivat ihmiselämää. Varmaan kuitenkin sävelkulkujen ja -lajien tutkiminen voisi vahvistaa epäilyni Mozartin ja tangon yhtäläisyyksistä, yhteyksistä sentään lienee uskallettua spekuloida.

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Vanhat ja väsyneet työnhakijat?

Ruotsissa Uppsalan yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan jo nelikymppisten työnhakijoiden ikäsyrjinnästä on selviä viitteitä. Toisen, Linné-yliopiston tutkimuksen mukaan mahdolliset syyt tähän syrjintään voivat olla työnantajien epäilykset siitä, että yli nelikymppisillä työnhakijoilla kyky oppia uutta, kyky joustaa ja sopeutua ja kyky innostua ja ideoida olisivat heikentyneet. Tässä voikin olla tiettyä perää, mutta se on seuraus, ei syy. 

Kyllä nämä ominaisuudet ovatkin rapautuneet, ainakin minulla, kadonneen innostuksen myötä. Into katoaa kun jatkuvasti töissä tyrmätään kaikki ideat, yritykset kehittää omaa työtään ja positiivinen palaute loistaa poissaolollaan. Kun into katoaa, sen mukana lähtee kaikki muukin. Joustamattomuuskin voi olla defenssimekanismi jatkuvia muutoksia vastaan, ei vain työpaikkojen vaihtumista vaan samassa työpaikassa tapahtuvia jatkuvia organisaatiomuutoksia ja muuttuvia ohjeistuksia vastaan. Kun kaikki ympäriltä hajoaa, silloin halutaan pitää edes jotakin koossa. "Kyvyttömyys" ideoida voi olla lähinnä sitä, että töissä on opittu se, että omien ideoiden esittäminen ei kannata. Ainakaan siitä ei palkita, joten parempi on ollut lopettaa se ideointi turhana pään hakkaamisena seinään. 

Mitä työnantajat sitten hakevat? No tietysti monen tutkinnon suorittaneita diginatiiveja, joilla on kokemusta enemmän kuin siihenastisia elinvuosia. Eivät nämä diginatiivit useinkaan kuitenkaan osaa tehdä tietokoneella mitään hyödyllistä, kuten tekstinkäsittelyä tai tiedonhakua. Kriittisestä tiedonkäsittelystä puhumattakaan...

Nuorilla hakijoilla oletetaan usein olevan enemmän myös tarmokkuutta ja dynaamisuutta kuin kokeneemmilla. Mitä se vaadittu tarmokkuus sitten on? Dynaamisen vaikutelman antamista, ja onko se sitten jotain sentyyppistä puolelta toiselle hösäämistä, että vaikutetaan adhd:ta potevalta? Osaavatko nämä sähläävät ja säätävät moniosaajat keskittyä yhtään mihinkään, ja saavatko he mitään valmiiksi?

Miten sitten kannustaa työnantajia palkkaamaan ns. kokeneempia ja ei-niin-seksikkäitä työnhakijoita? Parhaat kannustimet työnantajille voisivat olla vuorottelu- ja opintovapaiden tukeminen, niin työntekijät/-hakijat saisivat valintansa mukaan joko breikin tai sitten uutta oppia. Molemmissa tapauksissa, työnantaja hyötyy, jos ei muuten niin työntekijän parantuneen jaksamisen kautta. Tärkeää on myös kokemus siitä, että vaikkeivat töissä uudet asiat - salasanat, jatkuvasti vaihtuvat työtä puitteistavat virkamiessäännökset ja organisaatiouudistukset - oikein tarttuisikaan, niin havainto minkä tahansa asian oppimisen kokemuksesta jo tekee työelämän kulahduttamalle terää. Suorittaessani kasvatustieteiden appron viime vuonna jo kokemus siitä, että edelleenkin olen aika hyvä opiskelemaan jopa itselleni uudessa sähköisessä oppimisympäristössä, oli sinänsä lohdullinen, riippumatta siitä, mihin tätä tutkinnonosaa instrumentaalisesti sitten käyttäisinkään. 

Todelliset syyt ikäsyrjinnälle saattavat löytyä muualta. Facebookin Puhetta työstä, työttömyydestä ja toimeentulosta -ryhmässä yksi keskustelija väläytti syyksi sen, että keski-ikään ehtinyt työntekijä on jo oppinut työehtosopimuksien niksit ja ajamaan oikeuksiaan niin työsuojelun, ammattiyhdistyksien kuin luottamusmiestenkin kautta. Hän esimerkiksi osaa vaatia itselleen kuuluvaa palkkaa ja asiallisia työoloja toisin kuin järjestäytymistä vieroksuvat nuoret, vaikka ei tiedosta välttämättä seuraakaan toiminta, kaikki kun eivät kuitenkaan uskalla ajaa oikeuksiaan. 

Ylen uutisjutun mainituista ruotsalaistutkimuksista voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

lauantai 1. heinäkuuta 2017

Kyllä nuoruudesta paranee politiikassa

lltalehti-nimisen tutkimuslaitoksen teettämän tuoreen "tutkimuksen" mukaan Jussi Halla-aho on 25-30 -vuotiaiden keskuudessa suosituin pääministeriehdokas. Tosin eduskuntavaalit ovat vain siinä mielessä epäsuorasti pääministerivaali, että kansalaisethan valitsevat puolueen, ja tätä ei Iltis tiennyt. Ja vaikka suurimman puoleen puheenjohtajasta käytännössä tuleekin hallitustunnistelija, tämä ei tarkoita nimenomaisesti juuri H-a:n kohdalla sitä, että tie olisi silattu pääministeriksi kuin ehkä vasta ehdottomalla enemmistöllä. Niin paljon muut puolueet ainakin väittävät karsastavansa Punaista puolikuu... perussuomalaisia.

Sosiologit ovat varoitelleet ainakin koko oman elämäni ajan tulossaolevasta uuskonservatismista: siitä, miten monisatavuotinen valistuksen projekti kohtaa vaikeuksia. Nyt ymmärrän, mitä he tarkoittivat. Tuo dystopia on tässä tänään, vaikka toki jytky, puhumattakaan sen radikalisoituneesta muodosta eli uusfasismin noususta, onkin vain tämän uuskonservatismin poliittinen ilmaisu. Ei perinnetietoisuus ole pelkästään huono juttu, enkä nyt tarkoita pelkkää retroilua ja kaikenlaisia ironisia hipster-suuntauksia.

Olen ollut yleensä taipuvainen toivomaan nuorten aktivoitumista politiikkaan ja propagoinutkin sen puolesta, sillä erotuksella että rajoittaisin vaalikelpoisuuden täysi-ikäisyyteen. Yleensä ottaen nuoret tehnevät kauaskatsoisempia päätöksiä kuin vanhempansa, vai tekevätkö? Eikö nuoruuteen juuri kuulu tässä mulle ja nyt -ajattelu, ja harha omasta haavoittumattomuudesta? Toki nuorimmat sukupolvet ovat kasvaneet itsestäänselvyytenä esimerkiksi siihen, että Pride on hyvät kemut ja kansainvälisyys on muutakin kuin interreilaamista; samaten he ovat kasvaneet pitämään ilmastonmuutosta itsestäänselvyytenä.

Otan esimerkin luonnonsuojelusta ja kaupunkisuunnittelusta, aiheesta, joka on minulle poliittisen toimintani ytimessä ja siksi kaikkein tutuin. En osaa vetää minkäänlaista positiivista korrelaatiota sen välillä, että nuoremmat polvet suojelisivat innokkaimmin luontoa, ainakaan kaupungeissa. Pikemminkin päinvastoin: heille on urbaani "pöhinä" saunabaareineen usein tärkeintä. Oikeastaan tämä pöhiseminen jatkuu kunnes täytetään 40, ja minä nyt vaan olen niin vitun vanha. Jättäisinkin kaupunkisuunnittelun jos en vanhoille niin ainakin historia- ja kulttuuritietoisille, en kulttuurivallankumousta valmisteville vandaaleille.

H-a:n suosio nuorten keskuudessa selittynee paljolti yleisenä puoluepolitiikan vierastamisena, aivan samoin kuin Vihreiden suuri suosio yleensä nuorisovaaleissa. Halla-aholaiset ja Vihreät koetaan jotenkin epäpuolueiksi, hyvässä ja pahassa, ja jos perinteiset puolueet aikovat ottaa nuorisosta kopin, niiden on karsittavat itsestään puoluemaisuuden piirteitä, ja näytettävä enemmän kansanliikkeiltä, tarpeen tullen protestiliikkeiltäkin. Puolueiden ei kannata varoa ottamasta kantaa, ja kaikenlaista kapulakielisyyttä on vältettävä.

Toki nuoretkin oppivat valitettavan nopeasti maan tavalle, mutta nuorten tavoittelu kannattaa ottaa politiikassa vakavasti, ja puolueiden tietynlainen radikalisoituminen ja muuttuminen kansanliikkeen suuntaan olisi politiikan pelastus. Tosin näitä kansanliikkeitä on ennenkin nähty, ja yleensä nuorista radikaaliaktivisteista tulee aikuisina nimbyjä, änkyröitä tai muuten vaan konservatiiveja, jos ei muuten niin suhteessa omien palveluidensa ja ympäristönsä säilymiseen sellaisena kuin he sen itse ovat oppineet tuntemaan.

Iltiksen jutun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.