Näytetään tekstit, joissa on tunniste visio. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste visio. Näytä kaikki tekstit

tiistai 15. marraskuuta 2016

Lapsiperheille lisää äänivaltaa?

Esimerkiksi yleiskaavoitusprosessin yhteydessä olen usein törmännyt argumenttiin, jossa kaupunkia rakennetaan tulevien asukkaiden tarpeisiin. Tällä argumentilla välillä tampataan nykyisten asukkaiden tarpeita, esimerkiksi kaavoittamalla heidän virkistysalueilleen asuntoja.

Toki tässä argumentissa onkin sinänsä paljonkin järkeä, ja yleensäkin politiikassa soisi tehtävän budjettivuoden tai vaalikauden ylittävää strategista suunnittelua paljon nykyistä enemmän, tai edes vaikutusarviointia ja visiointia. Miten tulevien sukupolvien tarpeet sitten tulisivat nykyistä paremmin huomioonotetuiksi?

Yksi mahdollisuus voisi olla antaa lapsiperheille lisä-ääniä lapsiluvun mukaan? Tämä ratkaisu vaan voisi aiheuttaa perheissä ristivetoa kiistellessä siitä, käyttäisikö nämä äänet kokoomuslainen isi vai vasemmistolainen äiti. Harvoissa perheissä tähän ongelmaan kuitenkaan törmättäisiin, koska yleensä samanmieliset hakeutuvat toistensa seuraan. Suurempi ongelma olisikin se, että lapsiperheiden äänioikeuden kasvattamisella saattaisi olla ei-toivottuja seurauksia.

Mitä nämä seuraukset voisivat olla? On vaikea nähdä, miten päätökset voisivat olla ainakaan nykyistä tulevaisuushakuisempia antamalla lapsiperheille bonusääniä lapsista, sillä yleensä suuri lapsiluku ja vanhempien konservatiivinen arvomaailma korreloivat keskenään positiivisesti. Toki arvokonservatiivit voivat olla esimerkiksi luonnonsuojelumyönteisiä, mutta heidän maailmankuvansa tulee törmäämään heidän lapsiensa maailmankuvan kanssa näiden kasvettua ulos kotitaustastaan.

En siis kuitenkaan olisi taipuvainen antamaan lapsista lisä-ääniä, mutta sen sijaan toivoisin kaikkien päätösten ympäristö-, tasa-arvo-, liikenne- ja lapsivaikutusten arviointia.


tiistai 17. toukokuuta 2016

Osallistuminen kultaa kehnonkin käytännön

Muutoslaboratorio on työyhteisön yhteydessä oleva erillinen tila, jossa kaikki työyhteisön jäsenet voivat vierailla tekemässä huomiotaan työnteon kehittämiskohteista, koskivat ne sitten asiakastapauksia, työprosesseja, työyhteisön viestintää, oppimista tai niin edelleen. Laboratorion keskeinen väline on seinätaulusto, jonne työyhteisön jäsenet tuottavat käsityksiään kehittämiskohteista. Seinätaulusto koostuu kolmesta sarakkeesta. Niistä ensimmäinen on nimetty peiliksi; siihen kootaan tilanneanalyysiä nykytilan kuvauksesta, ja kuvauksia siitä, miten tilanteeseen ollaan päädytty. Seuraava sarake "ideat, välineet" on tarkoitettu edellisen sarakkeen havaintojen jäsentämiseen, niistä syntyvien ideoiden, johtopäätösten ja pelkistysten esittämiseen. Kolmas ja viimeinen sarake sitten on tarkoitettu uuden toimintakonseptin ja -periaatteen mallintamisen ideointiin. Nämä sarakkeet vielä on jäsennetty kolmeen aikaulottuvuuteen: ennen, nyt ja tulevaisuudessa.

Laboratorio perustuu Yrjö Engeströmin ekspansiivisen oppimistoiminnan käsitteeseen. Siinä työyhteisön jäsenet sitoutuvat irrottautumaan päivittäisistä työtehtävistään määritelläkseen työyhteisön perustehtävän toteuttamisen kannalta kriittisiä kysymyksiä ja ratkaistakseen niitä. Ekspansiivinen oppimistoiminta käynnistyy, jos ja vain jos toimimattomien käytäntöjen kyseenalaistaminen johtaa ongelmallisen tilanteen syiden ja syy-yhteyksien erittelyyn. Ajatus perustuu mm. Richard Normannin (1976) "näkemykselliseen maanläheiseen suunnitteluun", jonka mukaan edelläkävijäyksiköt kehittävät ratkaisuja, joita voidaan ottaa käyttöön kyseisen organisaation muissakin osissa. Samansuuntaista on esittänyt Burgelman (1988), jonka mukaan johdon pitäisi rohkaista toimintayksiköitä tekemään kokeiluja, joiden pohjalta toimiva konsepti voidaan koota. Tämäntyyppistä kokeilevuutta on sovellettu Toyotan autotehtaassa, jossa etsitään uutta konseptia kokeilun avulla, mihin kuuluu myös toimimattomien ratkaisumallien analysoiminen.

Edellämainittuja suuntauksia voidaan Beerin ja Nohrin (2000) mukaan luonnehtia muutosten toteuttamisen O-teorian (O=organisaatio) mukaisiksi lähestymistavoiksi. Teoria O:n mukaan henkilöstö on otettava mukaan toteuttamaan organisaation muutosta, ja taloudelliset palkinnot ovat seurausta muutoksesta, eivät toimintaa ohjaava arvopäämäärä sinänsä, kuten teorian E (emt.) mukaan. R.H. Milesin (2000) mukaan toiminnan uudistamisessa on kyse ennen kaikkea oppimisesta, joka taas riippuu olennaisesti henkilökunnan osallistumisen laajuudesta. 

Joskin mallin tarkoituksena on sitouttaa työntekijät työpaikan kehittämistyölle, uhkan mallin käytölle voi muodostaa johdon riittämätön sitoutuminen laboratoriotyöskentelyyn: sen hyödyllisyyttä ei osata nähdä, eikä siihen nähdä tarpeelliseksi käyttää tarvittavaa aikaa irti varsinaisesta perustehtävästä. Tähän liittyen, toinen uhka liittyy siihen, että käytännössä kehittäminen nähdään jonakin ylimääräisenä, jolloin se tehdään muun toiminnan ohessa, jolloin työntekijöiden tosiasiallinen työtaakka kasvaa, eikä paukkuja kehittämiselle enää löydy. Uhka mallin käyttämiselle voi muodostua myös siitä, jos henkilöstö ei koe koko mallia ylipäätään relevanttina ja ymmärtää laboratoriotyöskentelyn turhaksi. Vaikka malli sinänsä olisi osallistava, päätös mallin käyttöönotosta on kuitenkin syntynyt ylhäältä päin annettuna. Tämäntyyppisestä vaarasta, joka aina liittyy näennäisosallistumiseen, annan seuraavaksi pari esimerkkiä.

Osallistuin työskennellessäni Sibelius-Akatemiassa vuosina 2001-2002 visio- ja missiotyöskentelyyn, minkäkaltaisia prosesseja noihin aikoihin käytiin laajalti julkisen hallinnon organisaatioissa. Tuolloin em. aihepiireistä pidettiin laajalti työpajoja sekä osasto- että tiimikohtaisesti. Kaikki kokivat prosesseihin osallistumisen käsitykseni mukaan vaivaannuttavaksi: organisaation missio oli kaikille selvä, eli musiikin kouluttaminen, ja visio on mission "äpärälapsi". Erityisen hankalaksi prosessiin osallistumisen koki taiteellinen henkilökunta: Ralf Gothonin ja Arto Noraksen kaltaisia professoreita kyykkimässä polviinsa polvipusseja, Postit-lappuja itsestäänselvyyksistä liimaillessaan. 

Olen pitkän linjan kaavoitusaktivisti, joka on osallistunut myös työnsä puolesta laboratoriotyyppiseen työskentelyyn, jossa kehitettiin työkaluja paikalliseen vaikuttamiseen. Näin ristiriidan siinä, että vaikka kehitettäisiinkin malli, jonka avulla kunnassa tai kaupunginosatasolla voitaisiinkin vaikuttaa kaupunkisuunnitteluun, ja vaikka tämä malli vielä glorifioitaisiin Maankäyttö- ja rakennuslaissa, jossa kuntalainen julkilausutusti määritellään osalliseksi kaavoitukseen, ja osallisille oikeus kaavoitukseen osallistumiseen, siltikään käytännössä tästä ei seuraa sitä, että mielipide otettaisiin huomioon. Kuulemisesta ei seuraa aitoa kuuntelemista, minkä havaitseminen on turhauttanut monia aktiivisia kuntalaisia, jotka haluaisivat osallistua elinympäristönsä kehittämiseen.

Mikään malli ei siis sinänsä tee autuaaksi, vaan tärkeintä on se, että mallin käyttö nousee aidoista, ruohonjuuritason tarpeista, jotka aidosti otetaan huomioon suunnittelussa. Aito mahdollisuus vaikuttaa, oli tämä sitten omaan elinympäristöönsä tai omaan työhönsä, sitouttaa toimintaan niin että sitouttamisesta ei tarvitse erikseen huolehtia.

Ylläoleva on tenttivastaukseni opintojaksoon Oppiminen työssä, organisaatioissa ja verkostoissa. 

torstai 21. marraskuuta 2013

Kela todisti missiot pöpöksi

Kysellessäni aikaisemmassa bloggauksessani Kelan mission perään, siellä pitkään työskennellyt kaverini osasi valistaa. Hänen linkkaamanaan Kela määrittelee itseymmärrettynä tehtävänään mm. tiedottaa etuuksista ja palveluista.

No, kyllähän takaperoista tiedotusta, jossa itse pihvi seuraa vasta lopussa ja josta heikommat saavat sydänkohtaukset, voidaan tiedotukseksi sitäkin sanoa.

Kela sanoo myös olevansa:
  • Ihmistä arvostava
  • Osaava
  • Yhteistyökykyinen
  • Uudistuva
Siitä, onko sellaisia kirjeitä lähettävää tahoa, joissa lapsensa menettäneille ilmoitetaan lapsilisän ilmoitetaan lakkaavan seuraavassa kuussa, voitava sanoa ihmistä arvostavaksi, on vaikeaa olla montaa mieltä. Uudistuvuuskin on niin ja näin jos Kela edelleenkin katsoo tarpeelliseksi pilkkoa ihmisiä palasiksi, eikun, hups, heidän elämäänsä. Kela ei todellakaan ole pysynyt jälkiteollistuvaksi jo 70-luvulta ja pätkätyöyhteiskunnaksi 90-luvulta muuttuneen yhteiskunnan, saati ihmisten elämäntilanteiden perässä, vaikka heillä on olemassa semmoinenkin kuin tutkimusosasto.

Vuosituhannen vaihteessa työskentelin julkisessa hallinnossa. Juuri tuolloin ns. kannattavalta sektorilta matkittiin luuloteltu tarve selittää oman olemassaolonsa tarpeellisuus. Esimerkiksi musiikin piti pystyä yhtäkkiä keksimään perustelu, miksi musiikki on tärkeämpää kuin vaikka kuvataiteet tai säilykkeet.

Olin todistamassa tuota epätoivoista prosessia parissa paikassa. Olen myötähäpeävammainen, mutta todellakin tunsin myötähäpeää arvostettujen taiteilijaprofessoreiden, huippuosaajien ennen huippuosaajien keskimistä, kontatessaan polvipusseja liimaillessaan postit-lappuja liian pieniin vaatteisiin tuhnautuneen käsityönopettajan käskemänä.

Olen koettanut kymmenisen vuotta unohtaa näkemäni. Konttaavat Ralf Gothoni, Matti Raekallio ja Arto Noras palaavat kuitenkin aina mieleeni silloin kun kaivataan visioita tai missioita.