Hiljainen tolkun enemmistö mahdollistaa kiusaamisen

Sen jälkeen kun presidentti Niinistö peukutti lehtikolumnin, jossa suuri enemmistö nimettiin "tolkun ihmisiksi" ja esitti tämän esikuvalliseksi toiminnaksi, tolkun ihmisiksi on julistautunut vähintäänkin pieni enemmistö. Ei kuitenkaan kannattaisi. Tolkun ihmiset eivät liudenna keskusteluilmapiiriä tai sosiaalisia ongelmia muka jättäytymällä ulkopuolelle. He pakoilevat vastuutaan.

Tolkun ihmiset ovat niitä, jotka pahimmillaan nauroivat, parhaimmillaan vaikenivat kääntäen katseensa toisaalle ollen muka näkemättä kun koulukaverini takinselkämykseen oli kiinnitetty käytetty kortsu nuppineulalla. He ovat niitä, jotka muodostavat jos ei muuta niin passiivisen yleisön työpaikkojen mehiläiskuningattarille ja aikasyöpöille. Tolkun ihmiset ovat niitä joiden niska taittuu aina vain vähän kumarammaksi heidän altistuessaan esimerkiksi työpaikallaan epäinhimilliselle johtamiselle, jolloin taas kynnys altistaa toisia työntekijöitä moiselle on vastaisuudessa taas hitusen matalampi.

Tolkun ihmiset mahdollistavat koulu- ja työpaikkakiusaamisen ja kaikenlaisen rakenteellisen väkivallan. He ovat se seinä, josta pilkkapuheet kimpoavat, solvauksien kaikupohja. He muodostavat sen normaaliuden, johon suhteessa poikkeamat mitataan, osoitetaan ja laitetaan näytille. 

Alkukesän 1981 aloitin jokaisen aamuni kävelemällä läheiselle Vanhaistenpuiston kentälle potkimaan palloa palloseinää vasten. Niistä sessioista on peräisin nykyinenkin alkeellinen louhikkotekniikkani. Rinnastakaamme tämä toimitus kiusaamiseen: jos potkija on kiusaaja ja pallo kiusattu, palloseinä on se hiljainen tolkun enemmistö, joka mahdollistaa potkimisen. Tolkun ihmiset ovat niitä, jotka eivät mene väliin kun näkevät bussissa tummaihoista solvattavan ja hänen päälleen syljettävän. Jos menisivät, niin tällaista ei tapahtuisi. 

Joskin tämä tolkullisuutta oikeammin pelkuruus onkin yksilöllisesti ymmärrettävä selviytymissstrategia, tolkun ihmiset ovat osa ongelmaa, eikä ilman heitä kiusaamista tapahtuisi, sillä kiusaaja tarvitsee toiminnalleen yleisön. Ilman että edes kaivaisi natsikorttia, niin jos Tolkun ihminen kerran on sellainen joka välttyy ottamasta kantaa, hänenhän olisi loogista pidättäytyä äänestämästä. 

Lapsilta, jotka vasta opettelevat sosiaalisen elämän vastavuoroisuutta, lammasmainen käytös eli tolkullisuus on vielä ymmärrettävää. Mutta että aikuisetkin. 

Maltillinen tolkun enemmistö

Yhteiskunnallisessa keskustelussa on viime vuosina paljon peräänkuulutettu tolkullisuutta. Tässä kaikkein näkyvimmin unilukkarina tai pikemminkin nukkumattina on esiintynyt Tasavallan presidentti, jonka tarkoituksen haluaisin uskoa olevan hyvä, pikemminkin rauhoitella kuin toivotella apatiaan. On haluttu nostaa esiin maltillista enemmistöä, mikä on sikäli paradoksaalista, että ensin ollaan pystytetty sotatila kahden ääripään välille, joista toinen on postuloitu ja sitten halutaan jälkisammuttaa.

Suurin osa kansalaisista varmaankin mieltää itsensä siinä mielessä maltillisiksi, ettei heidän arkielämänsä niin suuresti riipu poliittisesta todellisuudesta. Kyllä se kuitenkin riippuu, mitä useimmilla: nykyhallituksen leikkaustoimet ja hyvin- ja pahoinvoinnin polarisoituminen ovat mitä katkerinta todellisuutta sadoille tuhansille, riippumatta heidän sijoittumisestaan poliittisella kartalla tai siitä, minne itsensä mieltävät maltillisuus-radikalismi - tai liberaali-konservatiivi -akseleilla.

Mielipiteitä minusta on aina pursuillut suorastaan ylitse, enkä siitä ole paljoa piitannut, ovatko nämä aina olleet missä määrin perusteltuja. Siinä mielessä olen siirtänyt itseni toistaiseksi takavasemmalle, että en nyt ainakaan virallisesti liputa yhtään minkään järjestäytyneen aatteen puolesta, mutta siinä mielessä olen kyllä äärilaidan edustaja, että vaikenemaan minua ei saa, vaikka mielipidevapauden puolesta uskominen onkin nykyään aika ajoin vaikeaa, kiitos sen yhden ainoan olemassaolevan ääripään.

Ehkä nämä tolkullisuuden vaatimukset ovatkin hätähuuto keskiluokkaisuuden puolesta, ei aidon keskiluokan, joka ainakin taloudellisessa mielessä on kutistumaan päin, kiitos hyvin- ja pahoinvoinnin kasautumisen. Keskiluokkaisuus sen sijaan on tietyn elämäntavan ihanne, jossa on mukana myös moraalinen aspekti: tavoite norminmukaisesta, kunnollisesta, säännöllisestä ja säädyllisestä ydinperhe-elämästä, johon kuuluu kokopäivätyö, päivähoito jonka kukin järjestää parhaaksi katsomallaan tavalla (kuten keskiluokkaisen kuuluukin), yksi tai kaksi autoa ja yksi tai kaksi ulkomaanmatkaa vuodessa. Hyvä kansalainen keskittyy 8 tuntia vuorokaudessa työhönsä ja lopun aikaa kuluttamiseen, välttäen ottamasta kantaa mihinkään muuhun kuin jugurttityypin valintaan valintamyymälässä, joita niitäkin on enää kolme erilaista.

On vain yksi ääripää: idiootit, ja heihin tulen siirtymään vain jos joudun lobotomian kohteeksi. Että siinä mielessä aion vastedeskin pysyä tolkuissani ja kuulua enemmistöläisiin.

Oman yhdistetyn joulu- ja uudenvuodensaarnani innoittajina toimivat Sauli Niinistö ja Uusimaa-lehteen joulusaarnannut runonlaulaja A.W. Yrjänä.

Heikki Hiilamo, tolkun ääni

Sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamon sunnuntaihesarin kirjoitusta, jossa analysoitiin rasismin yhteiskuntapoliittisia taustatekijöitä, on moni jakanut ihastuneena. Parasta antia Heikki Hiilamon kirjoituksessa oli sen yritys maahanmuuttovihan yhteiskuntapoliittiseen analyysiin. Tässä osuudessa Hiilamo puhui tutkijana. Tässä tiivistettynä Hiilamon kirjoituksen positiivinen anti, miehen itsensä sanoin:

""Suomalaista maahanmuuttokeskustelua ei voikaan ymmärtää ilman sen yhteiskunnallista taustaa. Ja vielä tärkeämpää on huomata, että siihen voi tuskin vaikuttaa ilman yhteiskunnallisia ratkaisuja."

"Suuri yhteiskuntapoliittinen haasteemme on yhtä aikaa integroida maahanmuuttajat suomalaiseen yhteiskuntaan ja pitää huolta siitä, että myös keskiluokka ja köyhälistö pysyvät mukana."

Sen sijaan Hiilamon anti oli pettymys siinä mielessä, että hän ei käyttänyt tutkijan paikkaa ottaa kantaa. Hiilamo normalisoi aivan liiaksi rasismia, ja postuloi vain rasistien päiväunissa esiintyvän kauhukuvan "toisesta ääripäästä", varmaankin koettaakseen vierittää syyllisyydentuntoa niiden epäonnistuneiden luusereiden - joiden muotokuvan Hiilamo ansiokkaasti piirsikin - harteilta, jotka projisoivat työttömyyttään, tarkoituksettomuuttaan ja naisettomuuttaan turvapaikanhakijoihin.

Jäin kaipaamaan analyysia niihin yhteiskunnallisiin prosesseihin, jotka aiheuttavat juurettomuutta, syrjäytymistä ja tarkoituksettomuutta. Eivät ne syiksi mainitut ylikansallisen pääoman liikkeet nyt niin kasvottomia ole, vaan kyllä taustalla on poliittisia päätöksiä, jotka aikaansaavat omaisuuden keskittymistä, veronkiertoa, peruspalveluiden lakkauttamista ja ulkoistamista.

Okei, paperitehtaan lakkauttamisen takia työttömäksi jäänyt ei ole surkea luuseri. Sen sijaan se, joka tästä tekee sellaiset johtopäätökset, että mamut vievät leivän ja naiset, on, sillä se, miten päättää suhtautua tähän onnettomuuteen, on oma valinta. Aikuinen ihminen ei päätä siitä, miten maailmanmarkkinat makaavat, mutta sen, miten hän itse makaa, hän päättää itse.

Hiilamon kirjoituksesta oli vaikea olla saamatta sitä vaikutelmaa, että kun rasismia ymmärretään, se myös hyväksytään. Toivon olevani väärässä, sillä toki sen syitä voi pyrkiä ymmärtämään, mutta hyväksyttävää siitä ei saa millään. Kun Hiilamo väittää, että tolkuksi nimitettyä keskitietä ei enää ole missään, Hiilamo itse paikoittaa sen tolkun tukevasti samoille majoille presidentti Niinistön kanssa. Tolkku ei ota kantaa, vaan hiljaa hyväksyy paitsi rasismin, myös sitä Hiilamon sanoin aiheuttaman eriarvoisuuden.

Linkki Hiilamon kirjoitukseen löytyy klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.