Ota vuoteesi ja kävele, sanoo johtamisguru

Viikonvaihteen Uusimaassa johtamisguruksi nimitetty Petteri Kilpinen kehotti työhönsä tyytymättömiä joko tuunaamaan työtään tai ottamaan ovi ja kävelemään. Jotain rajaa pitäisi olla siinäkin, millaista valmiiksi pureskeltua aineistoa tähänkin aviisiin otetaan, sillä Kilpisen neuvot loukkaavat ja ärsyttävät.

Olisi kiinnostavaa kuulla herra Kilpiseltä, minne työpaikkaansa vaihtaisivat esimerkiksi 30 vuotta sairaalassa tekstinkäsittelytyötä tehneet tai pitkäaikaiset koulun keittäjät. Varmaan heidänkin pitäisi perustaa oma osaamisyritys, ja myydä asiantuntijapalveluita toisilleen, mikäli näitä guruja
olisi uskominen.

Maailman muuttaminen tuottavuusloikalla ei oikein tahdo luonnistua, toimistotyön rikkomalla selällä ja Juha Sipilän varastamilla lomarahoilla, kun lähinnä tavoite on junailla itsensä eläkkeelle joten kuten yhtenä kappaleena, ja toivoa ettei se robotti ehdi korvaamaan minua ennen eläköitymistä. Varmaankin nämä johtamisgurut moittisivat tällaista asennetta hyödyttömäksi uhriutumiseksi ja poteroissa jurnuttamiseksi, mutta täältä poterosta eli alipalkatusta julkisen hallinnon roskapankista käsin Kilpisen ohjeet ovat kuin kehottaisi rampaa ottamaan vuoteensa ja kävelemään.

Kirjoitus julkaistiin tämän aamun Uusimaa-lehdessä.

Ehdotukseni hallitukselle ja työmarkkinajärjestöille

En edelleenkään purematta niele Sipilän hallituksen tilannekuvaa, saati jaa heidän käsitystään siitä, mitä neuvotteleminen tarkoittaa, mutta Sipilä on kaivannut ehdotuksia siitä, mitä "tuottavuusloikkapakettiin" voisi sisällyttää. Täältä tulee yksi. Jos ei lasketa mukaan yritystukien karsimista, veronkierron kitkemistä ja haittaverojen nostamista.

Jos nyt kerta kaikkiaan haluaa nähdä kaikille yhteisiä palveluita tuottavan matalapalkkaisen julkisen sektorin vikapääksi öljyteollisuuden heikolle vetävyydelle - sen kyllä sietääkin vetää haitta-alana huonosti - niin sieltä karsimisen voisi lopettaa samasta paikasta kuin sen aloittaakin. Ja sen voisi aloittaa kokemuslisien karsimisesta, ja aloittaa tämä julkisen hallinnon korkeimmista palkkaluokista.

Kokemuslisät perustuvat menneeseen maailmaan, jossa pidettiin moraalisesti ylevänä tehdä yksi kokonainen työura yhdellä alalla ja samalla työnantajalla, ja tästä katsottiin aiheelliseksi palkita. Kuitenkin monilla työnhaku on jatkuvaa, ja varmaankin osaamisen puolesta aiheellisen kokemuslisän korvaa monilla siirtyminen toisiin, paremmin osaamista vastaaviin tehtäviin. Ja jos tämä osaaminen ei olekaan karttunut odotuksia vastaavalla tavalla, sitten ei kai kokemuksesta kuulukaan palkita, jolloin kokemuslisässä on oikeastaan kyse lojaliteettipalkkiosta, ei välttämättä osaamisperusteisesta palkitsemisesta.

Matalapalkka-aloilla kokemuslisä on kompensaatiota siitä, että niska limassa ollaan puurrettu vuosikausia heikolla palkalla, tulevaisuuteen lykätty palkankorotusoptio. Parempi olisi varmaan tehdä matalapalkka-aloille kokemuslisää vastaava rehti kuoppakorotus kuin palkita väärästä asiasta eli lojaliteetista.

Jo myönnettyihin kokemuslisiin koskeminen ei tietenkään tuntuisi reilulta, joten takautuvasti tätä toimenpidettä ei voi tehdä. Sen sijaan uusiin virkasuhteisiin sitä voitaisiin hyvin soveltaa.

Lojaliteetista palkitseminen on mennyttä maailmaa, ja sitäpaitsi palkan kerryttäminen ikävuosien mukaan kohdistuu väärällä tavalla. Suurimmassa rahan tarpeessahan ovat kolmi-nelikymppiset, joilla on yleensä vielä asuntolainoja maksamatta ja lapset kotona kasvamassa, kun taas viisi-kuusikymppinen usein pärjäisi jo vähemmälläkin.

Koti-isän mietteitä päivähoidon kynnyksellä

Tänään on luultavasti elämäni parhaan 6 viikon viimeinen päivä. Huomenna se loppuu, kun palaan isyysvapaalta röihin - vai miten se nyt menikään - ja pieni Elsa-tyttöni aloittaa päivähoidossa.

Kuluneet kuusi viikkoa, kun olemme saaneet olla kahdestaan - ja jo 5 viikon vuosiloma sitä ennen, ei mikään 38 päivää, toim. huom. - ovat yhdistäneet minua tyttäreeni elämänmittaisilla, katkeamattomilla siteillä. On todella hienoa, että hyvinvointivaltiomme mahdollistaa tällaisen isyysvapaan. Elsa on opettanut minulle, mitä on ehdoton, kyseenalaistamaton, täysin rajaton rakkaus. Tai ainakin muistuttanut minua siitä, mitä se on, jos en sitä muuten olisi tiennyt.

Emme tietenkään ole lukkiutuneet 4 seinän sisälle, vaan olemme päivittäin käyneet puistoissa, järjestetyissä leikkipuistoaktiviteeteissa ja perhekahvilassa. Nämäkin ovat todella hienoja palveluita, jotka auttavat integroitumaan yhteisöön, oli kyseessä sitten vielä sosialisaatiota harjoitteleva pieni tyttönen, Porvoossa lähinnä vain nukkumassa käyvä isä tai esimerkiksi maahanmuuttajaäiti. Leikkipuistossa tyttöni on saanut tutustua muihin lapsiin, pehmeän laskun päivähoitoon. Ja minä olen yrittänyt muodostaa oman paikkani kotiäitiverkoston ulkoreunalla.

Voin jättää Elsan sinänsä luottavaisin mielin maailman parhaimmin koulutettujen varhaiskasvatuksen ammattilaisten käsiin. Päiväkodissa Elsa saa leikkiä, laulaa, hyppiä, piirtää, kiipeillä, tanssia ja riehua, vain mielikuvitus on rajana.

Ihailen todella päivähoidon ammattilaisten motivaatiota, heikosti palkatussa työssä, jonka ylle ollaan pystyttämässä uhkakuvia ryhmäkokojen kasvattamisesta. Tämä tosin taitaa kompensoitua subjektiivisen päivähoito-oikeuden purkamisella, mikä tuottavuusloikka taas kompensoituu pitkällä tähtäimellä lisääntyvällä lastensuojelun ja lastenpsykiatrian asiakkuudella. Päivähoidosta ei missään olosuhteissa saa säästää, eikä sitä saa myöskään tehdä lasten terveydellä: Porvoollakin on edessä satojen miljoonien home- ja kosteusremontit aikapommeiksi muuttuneissa julkisissa rakennuksissa. Elsa ei onneksi tiedä tuottavuusloikista mitään, hän vasta harjoittelee loikkimista vesilätäköihin ja estejuoksua hiekkalaatikon reunan yli.

Jättäessäni edelleen vielä varsin pienen tyttöni huomenna varsinaisesti alkavan päivähoidon kenraaliharjoituksiin, mieleni oli huolesta sykkyräinen. Huolesta, miten voin Elsalle perustella sen, että jätin hänet 1 vuoden 4 kuukauden iässä lusimaan pidennettyä päivää vain siksi, että voisin edelleenkin jatkaa elinkautisrangaistukseksi muuttuneessa työssäni, jotta säilyttäisin pankkineuvojien silmissä luotto- ja yhteiskuntakelpoisuuteni, jotta saisimme hankittua hänelle joskus oman huoneen. Vielä hän on liian pieni omiin huoneisiin, ja minä kohta liian vanha uusiin töihin.

Vanhempi elää jatkuvan riittämättömyyden tunteen kanssa, rajattomasta rakkaudesta kumpuavan, jatkuvan syyllisyyden kanssa siitä, että kyseenalaisista syistä ehtii aivan liian vähän viettää aikaa lapsensa kanssa. Onneksi olen ehtinyt osaltani antamaan elämänevääksi hyvän itsetunnon, rajattomasta rakkaudesta kumpuvan rajattomuuden kokemuksen. Elsa olettaa ihmisten olevan hyväntahtoisia, ja asioiden järjestyvän. Kunpa itsekin voisin.

Onneksi juoksulenkki aina selvittää pään ja puhdistaa mielen. Olen aiemminkin lääkinnyt itseäni juoksemisella: esimerkiksi 6 vuotta sitten, silloisen tuntemani maailman järkyttyä. Jätetttyäni poikani oslolaiseen päiväkotiin, kotimatkallani kävin kiertämässä Songsvannia.

Tällä kertaa tyhjään tilaan, nirvanaan pääsyyn tarvittiin noin 6-7 km. Nyt juokseminen puhdisti ruumiinkin, sillä Holkenin kääntöpaikalla saatiin ennustettu, tauoton sadekin. 17 kilometrin jälkeen olin aivan läpimärkä, puhdistunut ja vähän vähemmän ahdistunut.