Rajat kiinni yleisurheilussa?

Loppusuoralle kääntyneet yleisurheilun EM-kisat tuovat minussa esille ajatuksia, joita en haluaisi itsestäni löytyvän. Kun yleisurheilun lilliputtimaa Turkki johtaa mitalitilastoa, huomaan suhtautuvani tähän kuin dopingiin. Miksi?

Minulla ei ole mitään turkkilaisia vastaan, ja maatakin sympatiseeraan. En pidä Turkin menestyksestä, koska se tuo esille minussa jos ei ihan rasistia, niin ainakin se saa toivottelemaan rajoja kiinni. Turkin menestyksen vieroksuminen paljastaa, että rasismissa kyse onkin aste-eroista, ja minäkin sijoitun asteikolle.

Vieroksun Turkin äkillistä menestystä, koska se on nousukkuutta, enkä pidä nousukkuudesta, ei sillä, että Turkin pitäisi olla tuomittu olemaan yleisurheilun lilliputtivaltio.

Turkin menestykseen aiheuttaa kyynisyyttä myös se epäsuhta, millä maan rajat avataan menestyjille ja toisaalta toiset ollaan valmiita toivottamaan sinne missä pippuri kasvaa, tarvittaessa vaikka työntämään mereen. Tässä valossa, miten Turkki kohtelee turvapaikanhakijoita, se ei ansaitse maahanmuuttajien avulla ostettua menestystään.

Toki mukana on kateuttakin. Miksei Suomeen ei olla toivotettu tervetulleiksi jotain Kenian 200. parasta juoksijaa, joka hänkin näyttäisi Ruotsi-maaottelussa kantapäitään kierroksella svenssoneita ohittaessaan? Vieroksunko siis Turkin menestystä, koska se osoittaa, miten lopultakin sulkeutunut Suomi on?

Voi olla, kaikkea tätä. Mutta ostourheilijoilla menestyminen ainakin kyseenalaistaa kansallisuuksiin perustuvan edustusurheilun, joka onkin kyllä kieltämättä kummallinen reliikki, kun jo joukkueurheilussa aiemmin paikallisyhteisöön sidotuista symboleista on revitty irti juuriltaan ja niistä on tullut kansainvälisiä korporaatioita. Vain autenttisimmin konservatiivisesti paikallisuuteen sidotulle siinä voi olla jotakin nikoteltavaa, kun itälontoolaisjoukkueen toiseksi viimeinen paikallinen poika lähtee työmahdollisuuksien perässä länsi-Lontooseen, ja tilalle tulee turkkilainen tai kolumbialainen palkkasoturi.

Kokonaan toinen juttunsa on se, että Turkin äkillinen menestys merkitsee kansallisidentiteetin kriisiä penkkiurheilijoille monissa maissa, niissä, joissa syistä tai toisesta ei olla lähdetty ostamaan urheilijoita, kaikkein raadollisimman työperäisen maahanmuuton tielle.

En olisi toivottamassa maassamaantavalla, vaan maissamaidentavalla. Jos kansallisuuksiin perustuvaa urheilumekanismia vielä ollaan pitämässä hengissä, niin samat edustussäännöt kaikille maille ja urheilijoille, Tämä pelisääntöjen yhtenäistäminen ei vie leipää urheilijoiden suusta, sillä maattomille eli edustusoikeudettomillekin nimittäin riittää työtilaisuuksia grand prix-kisoissa, eikä kansallistunto ole niin arvokas, että se tarvitsisi dopingikseen ostettuja urheilijoita.

Hyvästi Upton Park

Katsoin eilen yhden elämäni jännittävimmistä ja sykähdyttävimmistä jalkapallo-otteluista. Joukkueeni West Ham United pelasi viimeisen kerran 112 vuotta kotinaan toimineella Upton Parkilla. Ensi kaudeksi siirrytään Olympiastadionille.

Urheilun fanittamisessa on kyse paitsi tyylistä, tietynlaisesta pelistä tykkäämisestä - West Ham on tunnettu hyökkäävästä filosofiastaan, naiiviuteen saakka - mutta myös kulttuurisista ja paikallishistoriallisista siteistä. Näiden siteiden näkökulmasta Upton Parkia tulee ikävä. Toisaalta nykyurheilu on myös kansainvälistä liiketoimintaa, fanitanhan minäkin itälontoolaista joukkuetta, ja tästä näkökulmasta muutto mahdollistaa kilpailun, kasvun suurten joukkoon.

Tästä kasvusta on saatu jo tällä kaudella viitteitä, vaikka tosin valitettavan harvoin olenkaan ehtinyt katsomaan otteluita. Pelillä ei ole täytettävänään ihan samansuuruista aukkoa elämässäni kuin kymmenisen vuotta sitten, ja hyvä niin. 

Uusi manageri Slaven Bilic oli riskirekrytointi, jolla oli vain hävittävää: maineensa joukkueen entisenä rakastettuna pelaajana. Toisaalta tämä tausta myös sallii häneltä enemmän kuin esimerkiksi hänen edeltäjänään, "Big" Sam Allardyceltä.

Niin, siihen eiliseen peliin. Minun piti itse asiassa olla siellä. Ensimmäisen kerran kävin Upton Parkilla syksyllä 2003, hyvän ystäväni häiden yhteydessä. Tuolloin tarkoitukseni oli alun perin päästä toiselle sittemmin historiaan siirtyneelle stadionille, Highburylle, mutta Upton Parkille minä päädyin. 

Lippuluukulta ei ensin oltaisi myyty minulle lippua toisen sarjatason (jota kutsutaan nimellä Championship, eli Mestis) peliin, mutta kun vuodatin parhaat krokotiilinkyyneleeni, vakuuttaen, että "I came from Finland for just this one", minulle myytiin lippu fanikatsomoon.

Sen verran jalkapalloa ymmärsin jo tuolloin, että ymmärsin lipun velvoittavan. Kävin varustautumassa stadionkaupassa tärkeään tapahtumaan, ja joukkueen väreissä sain heti lukuisia ystäviä stadionpubissa. Sain kylmiä väreitä ollessani osa kolmenkymmenviisituhantista aniliininpuna-sini -aaltoa, joka oli nostatettavissa kenen tahansa sukkelan ja ripeästi reagoivan fanin toimesta. Ja niitähän West Hamilla riittää. 

Joskin joukkoon mahtuu aina muutama, joilla liiallinen olut kohottaa korvien väliin aina myös jotakin muuta - kuten viimeksi eilen, kun olivat rikkoneet vastustajajoukkueen bussin ikkunat - niin West Hamin fanit ovat enimmäkseen hyvässä maailmankuuluja omistautuneisuudessaan ja historiatietoisuudessaan. 

Historia on Ironseilla arvossaan: kolme Englannin edelleenkin ainoan MM-kultajoukkueen selkärangan muodostaneet Hammers-pelaajat Martin Peters, ikuisesti kiistellyn finaalihattutempun tekijä Geoff Hurst ja kapteeni Bobby Moore kannattelevat manageri Alf Ramseytä kultatuolissa. 

West Ham tarjosi minulle paitsi joukkueen, myös sosiaalisen elämän muuttaessani Norjaan kesällä 2007. Ensimmäinen asia, josta otin selvää muuttaessani, oli se, löytyisikö kaupungista otteluita näyttävä sporttibaari. Uudeksi lauantaiolohuoneekseni muodostuikin Bohemen, jonne kokoontui joukkueeni norjalaispainotteinen mutta yhteispohjoismainen kannattajakerho Scandinavian Hammers.

Scandinavian Hammersin kanssa osallistuin myös vuosittaiseen kannattajajoukkueiden futisturnaukseen, niin että voin sanoa pelanneeni virallisissa otteluissa Manchester Unitedia vastaan minäkin. 

West Ham vs. Chelsean kakkosjoukkue. Tämä jäikin ainoaksi voitto-otteluksemme,

Lisäksi kävin kerhon kanssa kevään 2009 viimeisessä kotiottelussa, jolloin stadionhotellihuoneeni ikkunoista sain ihailla suljettuja harjoituksia, kuinka silloinen manageri Gianfranco Zola venytti David di Michelen takareisiä. 

Viereisessä huoneessa taisi olla joukkueen puolustaja James Collinsin huone; Ginger muuten pelaa joukkueessa edelleenkin. 

Hieno muisto oli myös entisten pelaajien iltamat, joissa kaadoin tungoksessa olutta maalivahtilegenda Phil Parkesin päälle niin että häneltä meni paita vaihtoon. Tuoppiani hän ei saanut kiinni, vaikka pallot tarttuivatkin.

Kuvassa pitempi mies on Phil Parkes puhdas paita yllään.

Joskin välillä tuntuu siltä,  että maailmalla jalkapallo enemmänkin erottaa kuin yhdistää, niin kyllä se enemmän kuitenkin yhdistää. Jos esimerkiksi Tottenhamin vieroksunta yhdistää, niin Suomen kaltaisessa jalkapallokulttuurin kehitysmaassa kaikki jalkapalloa seuraavat kuuluvat samaan heimoon, jalkapalloheimoon, jonka sisällä keskinäinen kuittailu on aika hyväntahtoista.

Niin, siitä eilisestä pelistä. Olin lupaillut jo vuosia sitten pojalleni, että menisimme paikan päälle Upton Parkin viimeiseen peliin, mutta sain kroonisesti rahapulaisena tyytyä porvoolaisen irkkupubin kolmen miehen katsomoon. Neljäskin ihminen (mies) oli paikalla. Hän oli ilmeisen omistautunut jääkiekolle, sillä toisesta skriinistä näytetty Norja-Kazakstan kiinnosti enemmän. 

Eilinen peli oli sopiva lopetusseremonia Upton Parkille. Vaikka peli ei tällä hetkellä (enää?) täytäkään vastaavanlaista aukkoa elämässäni kuin se joskus on täyttänyt, niin eilinen peli oli kyllä koko penkkiurheilu-urani jännittävimpiä jopa objektiivisin silmin tarkasteltuna. 

Jalkapalloilullisesti mieleenpainuneita otteluita ovat olleet esimerkiksi MM-kisojen -86 puolivälierä Englanti-Kamerun tai Mestareiden liigan finaali, jossa eilinen vastustaja Manchester United nujersi lisäajan kahdella maalillaan Bayern Münchenin. Hammersien otteluista taas kysymättä palaavat mieleeni FA-cupin finaali, joka muistetaan Steven Gerrardin finaalina mutta myös Dean Ashtonin finaalina, ja sen kauden viimeinen peli, jossa Carlos Tevezin maali nujersi silloinkin Manchester Unitedin, ja piti Hammersit Valioliigassa.

Erona aiempiin vuosiin oli se, että kun ennen Manchester Unitedia tiesi pelätä lisäajan viime metreille saakka, niin nykyinen versio West Hamista ei oman ansaitun johtonsa kuitanneesta Manun äkillisestä kahdesta maalista hätkähtänyt, vaan sai niistä lisää virtaa. Kaksi viimeistä Hammersien maalia rakensi Ironsien uusi kultapoika, Dimitri Payet vapaapotkuillaan, ja viimeisen maalin sai kunnian maalata Winston Reid.

I'm Forever Blowing Bubbles. 

Miten niin tiiviys on ekologista?

Ullevaal Hagebyn puutarhakaupunkia Oslossa.

Itsekin olen uskonut pitkään tiiviin yhdyskuntarakenteen autuuteen: siihen, että mahdollisimman paljon ihmisiä asuisi paikoissa, joissa olisi myös mahdollisimman paljon työpaikkoja, ja että tämä keskittymä tekisi myös joukkoliikenteestä kannattavaa. Tosin sen olen ymmärtänyt pitkään, että myös virkistysalueiden tarve on suurin siellä, missä asuu eniten ihmisiä, eikä tätä ristiriitaa olla haluttu yrittää ratkaista ainakaan Helsingin kaupunkisuunnittelun visioinnissa. Niin kova on ollut hinku oikeaksi metropoliksi, ymmärtämättä ja osaamatta arvostaa ominaispiirteitämme ja vahvuuksiamme: meren ja metsän läsnäoloa kaupungissa.

Tiedetoimittaja Pasi Toiviaisen artikkeli perustuu tuoreeseen Aalto-yliopiston tutkimukseen, jonka mukaan itse asiassa kaupunkialueiden asukkaiden hiilijalanjälki onkin vähintään samaa luokkaa kuin laitakaupungissa. Tämä on viimeisten vuosikymmenien vallitsevan tiivistysuskon, suorastaan uskonnon vastaista harhaoppia. Toiviainen toteaa "Paljastavaa on, että vaikka uusissa energiatehokkaissa kaupunkiasunnoissa suoraan asumisesta johtuvat päästöt ovat pienentyneet noin 20 prosenttia vanhoihin asuntoihin verrattuna, käytännössä kaikki muut päästöt ovatkin sitten lisääntyneet. Nämä uudet ”ekoasukkaat” syövät, shoppailevat, autoilevat, matkustelevat ja ylipäänsä käyttävät erilaisia palveluja ja huvituksia siihen tyyliin ja sillä volyymillä, että heidän hiilijalanjälkensä on toistakymmentä prosenttia suurempi kuin keillään muilla. Suurempi kuin vanhoilla kaupunkiasukkailla ja suurempi kuin millään väljemmillä alueilla."

Edellämainitussa siteerauksessa Toiviainen toki syyllistyy perspektiivivirheeseen, selittäen syytä seurauksilla, tai taustamuuttujia selitettävien tekijöiden keskinäisillä korrelaatioilla; kaupunkirakenteen tiiveydestä tehdään syypää korkealle hiilijalanjäljelle, vaikka sitä selittää jokin sosiologisessa mielessä "kolmas" eli kulttuurinen ja elämäntapasegmenttiin liittyvä tekijä, joka aiheuttaa sen, että kaupunkimaiseen asumiseen mieltyneet kuluttavat. Ja päinvastoin.

Yksi selitys täksi "kolmanneksi"  voisi yksinkertaisesti olla se, että taajama-asukit ovat hyvin toimeentulevia, jollloin heillä on varaa myös kuluttamiseen. Kaupunkilaiset ovat yleensä muualtamuuttaneita, jolloin heidän mökkimatkansa, kaipuunsa sukuloimaan ja luontoon lisäävät näitä liikennepäästöjä. Niitä lisää myös kaupungin tiivistäminen hengiltä, jos luontoon päästäkseen on kaasutettava pois kaupungin tomusta, amerikkalaiseen malliin pakataan perhe autoon.

Tiivis kaupunki tarkoittaa myös matelevia autojonoja, vaikka tiivistäminen tarkoittaisikin sitten joukkoliikenteenkin tarjonnan kasvattamista, kasvavan kysynnän myötä. Samalla jää huomaamatta, että väkiluvun kasvaessa, myös yksityisautoilun kysyntä - ja tarjonta - lisääntyvät. Aina löytyy heitä, jotka katsovat, että heidän pitää päästä autolla, eivät kaikki Rööperiin ja Kallioon muuttavat ole pyöräilyhippejä.

Ratkaisu voisivat olla jo miltei unohdetut puutarhakaupungit, ei kuitenkaan Matti Vanhasen hajasijoitetun rypälepommimallin kaltaisesti. Jokaisesta kaupungista pitäisi pyrkiä tekemään puutarhakaupunki: raiteilla muuhun yhdyskuntarakenteeseen liitetty, mahdollisimman työpaikkaomavarainen (tosin työpaikkojen kohtaanto-ongelmaa ei voida mitenkään ratkaista, sillä ihmiset ja heidän työnsä muuttuvat), inhimillisen mittakaavan kaupunki, jossa viihdytään, ja josta ei tarvitse lähteä ympäristöpakolaiseksi. Ihanne olisi, että koko pääkaupunkiseutu olisi Haagaa, ja näiden haagojen välissä kulkisi kansalliseksi kaupunkipuistoksi rauhoitettua kaupunkimetsää, ja satelliitit olisivat liitetty Helsinkiin raiteilla. Tästä ei kai kukaan uskaltaudu olemaan eri mieltä.

Megalopoliskin voi olla inhimillisen mittakaavan kaupunki, minkä jokainen Lontoossa käynyt tietää: siellä mittayksikkönä on naapurusto, sitten kaupunginosa, sitten vasta suurkaupunki.

Minua ei sitten tarvitse toivottaa Keskustapuolueeseen. Katson oikeudekseni varata itselleni veto-oikeuden vihreyteni ja kaupunkilaisuuteni määrittelemiseen, olenhan asunut pääkaupunkiseudulla 37 vuotta, Oslossa vajaat 2 ja Porvoossa reilu 4.

Toiviaisen artikkelin voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

Kannelmäki on monessakin mielessä ihanteellinen asuinpaikka; vihreä, raideliikenteen palvelema alue, joka on hienojen virkistysalueiden ympäröimä. 

Jalkapallo on parempi kuin oikea maailma

Joukkueeni, West Hamin nuoren akatemiapelaaja Dylan Tombideksen menehtyessä perjantaina 3 vuoden taistelun jälkeen kivessyöpään, ymmärsin taas, mikä jalkapallossa on hienoa, niin hienoa, että se on immuuni kaupallisille lieveilmiöille ja ajoittaisille fanien ylilyönneille.

Yhteisöllisyys. En tuntisi Norjasta paljon ketään, ellen olisi etsiytynyt pian Osloon muutettuani paikalliseen jalkapallobaariin, jonka alakerrasta vielä kohtalojohdatuksenomaisesti löytyi joukkueeni paikallisen fanikerhon, Scandinavian Hammersin kerhohuoneisto. Ei sieltä henkiystäviä tullut, aika ei siihen ihan riittänyt. Sain kuitenkin oman henkireiän Norjassa asuessani, henkireiän, jota odottaa ja jonne vaelsin lauantai-iltapäivisin, oli sitten tämä vaellus miten epäpyhää hyvänsä. Bohemeniin.

Yhteisöllisyys. Jalkapallo on antanut tekosyyn kokoontua opiskeluaikaisten ystävien kanssa yhteen jo noin 23 kesänä. Ystävät pysyvät, ja uusiakin on tullut vuosikymmenien varrella, ainakin hyviä tuttuja. Jalkapallon ansiosta näen myös sellaisia ystäviä, jotka eivät niin itse pelistä piittaa, mutta piittaavat sen ympärille kokoontuvista ystävistä ainakin sen verran, että tulevat vasiten kauden avajaissaunoihin ja jälkilöylyille. Tai sitten päättäjäisiinkin monikerroksisine paahtoleipineenkin, jos eivät niitä ehtineet kaudenavajaisissa syömään.

Mahtavat elämykset. Olen käynyt Lontoossa vain kolmesti, mutta tunnen olevani siellä kotonani. Asiaa ei ainakaan hankaloita se, että jokaisena kertana olen käynyt Upton Parkilla joukkueeni kotiottelussa. Upton Park on maaginen paikka, se on minulle samaa kuin joillekin Mekka tai toisille Pietarinkirkko. 35 000 ihmisen laulu, joka vie mukaansa vaikkei osaisikaan sanoja.

Välittäminen. En ole koskaan nähnyt Dylan Tombideksen pelaavan, emmekä voi tietää, olisiko hän jalkapalloilijana jättänyt suurta muistijälkeä, mutta se seremonia, joka hänen muistokseen pidettiin, liikutti internetinkin perusteella. Jalkapallojoukkue yhdistää, maantieteellisten rajojen, ammattikuntien, yhteiskuntaluokkien, rotujen ja uskontojen ylitse. Siinä mielessä jalkapallo on parempi kuin oikea maailma.