Kantaaottavuus ei sovi musiikkiin

Selvennykseksi sanottakoon, että tarkoitan ns. länsimaista konserttimusiikkia, en laulumusiikkia, jossa teksti lienee useimmiten musiikin sanoma. Sen sijaan soitinmusiikin sanoma on sen melodia, rytmi, tunnelma. Se tunnelma toki voi olla lohduttava, toiveikas, uhkaava, repivä, mitä tahansa inhimillisen kokemuksen kirjoa.

Ohjelmamusiikki oli suosittua 1800-luvulla ja vielä 1900-luvun alkupuoliskolla. Tämä tarkoitti sitä, että säveltäjällä oli mielessään esimerkiksi jokin antiikin draama, Shakespearen näytelmä tai vaikkapa taulu, joka innoitti kyseisiin säveliin. Siltikin Sibeliuksen Myrskystä, Prokofievin Romeosta ja Juliasta, Sostakovitsin sotateoksista, Rahmaninovin Kuolleiden saaresta, Berliozin Haroldista Italiassa voi nauttia tuntematta näitä alkuteoksia edes päällisin puolin (Straussin Macbethista kyllä ei, on se niin tyhjää pumputusta). 

Nykykulttuuri katkaisi yhteytensä antiikkiin viimeistään siinä vaiheessa, kun kansakoulusta siirryttiin yhtenäiseen peruskouluun, vaikka toki peruskouluhistoriassa käydäänkin pääpiirteittäin antiikin aika lävitse, myös taidehistoriallisesti. Yleissivistykseen kuuluu nyt tietää kaikki laulukilpailuvoittajat, ei osata latinan tai kreikan kieltä. Niinpä nykysäveltäjien ei kannata enää viitata Sofokleen draamoihin tai edes Schilleriin, sillä nyky-yleisö on kadottanut kosketuksensa näihin, mutta eivät ne enää ole nykysäveltäjäillekään itsestäänselvää peruskauraa, ovathan he saman koulujärjestelmän ja mediakulttuurin tuotteita kuin yleisönsäkin. Innoittavat ja ajatuksiaherättävät aineistot pitää hakea jostain muualta.

Minulla on ollut tapana muodostaa mielipide jokseenkin kaikesta lukuuottamatta ehkä sijoittamista ja lentämistä, ja teen nyt varmuuden vuoksi selväksi turvatakseni selustani, että minulle ei ole mitään epäselvää, etteivätkö ilmastonmuutos, luontokato, sota, rotu- ja muut etniset kysymykset, sukupuolisuus ja tasa-arvo ole ihmiskunnan suuria kysymyksiä, ja rohkaisen ja kehotan kaikkia ihmisiä ottamaan ihmisinä kantaa näihin ihmiskunnan kysymyksiin ja tekemään sen kantansa myös mahdollisimman äänekkäästi selväksi. Kuitenkin silloin kun kuuntelen musiikkia, haluan kuunnella musiikkia itse muodostaen omat mielikuvani siitä, mitä musiikki tuo mieleeni. En kaipaa kuuntelemaan lähtiessäni käyttöohjeita, joiden mukaan tämä ja tämä teos kertovat nais- tai rotukysymyksestä tai ilmastokatastrofista. Olen näistä kysymyksistä muutenkin tietoinen, ja ehkä musiikkia kuunnellessani haluan edes hetkeksi irtikytkeä itseni näistä ihmiskunnan ja aikamme suurista kohtalonkysymyksistä. 

Säveltäjille: kaikin mokomin säveltäkää kantaaottavaa musiikkia. Mutta en ole kiinnostunut mielipiteistänne, vaan musiikistanne. Wagner oli ilmeinen mulkku ihmiseksi, kaiken kukkuraksi antisemitisti, mutta hänen musiikkinsa elää. 

Trumpin muotokuva Sostakovitsin piirtämänä

Dimitri Sostakovits kuvailee Solomon Volkovin kirjaamissa muistelmissaan ei vain Stalinia. Luen parhaillaan Veikko Huovisen Veitikkaa Elsalle, ja siinä todetaan, että hitlereitä on edelleen, jatkuvasti, kaikkialla. Sama pätee stalineihin. Diktaattorit ovat kaikkialla samanlaisia, koska kyse on psykologisesta patologiasta: narsistisesta mieltymyksestä valtaan.

"Mutta oman, ei niinkään pitkän elämäni aikana olen pariin kertaan törmännyt sairaisiin henkilöihin. Nämä valtiomiehet olivat lujasti vakuuttuneita siitä, että nimenomaan heidät oli kutsuttu ohjaamaan ihmiskunta todelliselle tielle. Ja ellei nyt kuitenkaan koko ihmiskuntaa yhdellä iskulla, niin ainakin joka tapauksessa oma kansa. En osaa sanoa, mutta minulla oli ilmeisesti todella hyvä onni. Minä näin ymmärtääkseni tällaisen ihmiskunnan pelastajan kahteen kertaan omin silmin. Kaksi tällaista persoonallisuutta. He olivat, kuten sanotaan, patentoitujia pelastajia. Ja pelastajakandidaatteja näin ymmärtääksemi vielä viitisen kappaletta. Tai ehkä neljä. Näin arvelen tällä hetkellä. En muista nyt tarkkaan. Lasken joskus toiste tarkemmin.

No hyvä, jätetään kandidaatit syrjään. Patentoiduilla pelastajilla oli paljon yhteistä. Kumpaakaan vastaan ei saanut väittää. Jos joku ei miellyttänyt heitä, he alkoivat haukkua mitä räävittömimmin. Erittäin hillittömin sanoin. Ja tärkeintä oli, että molemmat tunsivat täydellistä halveksuntaa sitä samaa kansaa kohtaan, jonka he pyrkivät pelastamaan...

Jaa, olin vielä unohtaa vielä erään yhteisen piirteen näissä kahdessa, nimeltä mainitsematta jääneessä pelastajassa. Se on heidän väärä uskonnollisuutensa. Ymmärrän, että tämä hämmästyttää monia. Hyvä on, he sanovat toinen pelastajahan julisti itsensä uskovaiseksi kaikkialla ja jokaisessa kadunkulmassa. Ja soimaa kaikkia muita jumalattomuudesta. Mutta entä toinen? Eikös tämä toinen ollut ateisti? On toivottavasti selvää, että tämä toinen on Stalin...

Mutta nämä ovat kaikki ulkonaisia seikkoja. Väittäneekö kukaan vakavissaan, että Stalinilla oli minkäänlaista ideaa niin sanoakseni yleisestä järjestyksestä? Tai että hänellä oli jonkinlaista ideologiaa? Ei Stalinilla minkäänlaista ideologiaa ollut. Eikä mitään vakaumusta. Eikä mitään aatetta tai periaatteita. Stalin noudatti joka hetki nimenomaan sellaisia näkemyksiä, joiden avulla hänen oli helpompi tyrannisoida ihmisiä. Pitää heidät kauhun ja syyllisyydentunnon vallassa. Tänään Johtaja ja Opettaja puhui yhtä. Mutta huomenna täysin toista. Hänelle oli täysin yhdentekevää, mitä hän puhui. Kunhan sai käyttää valtaa.

Valaisevin esimerkki on Stalinin suhde Hitleriin. Stalinille oli täysin yhdentekevää, mikä Hitlerin ideologia oli. Hän pääsi Hitlerin kanssa heti yhteisymmärrykseen. Heti havaittuaan, että Hitler auttaa häntä säilyttämään ja jopa levittämään valtaansa. Tyranneilla ja pyöveleillä ei ole ideologiaa. Heillä on ainoastaan fanaattista vallanhimoa. Mutta juuri tämä fanaattisuus sekoittaa ihmiset jostain syystä. Kirkkoa Stalin piti niin ikään poliittisena vihollisena. Vahvana kilpailijana. Vain sen vuoksi hän yritti tehdä siitä selvää jälkeä. On tietenkin väärin väittää Stalinia uskovaiseksi. Siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hän uskonut mihinkään eikä kehenkään. Mutta vähänkös on luonteenlaadultaan sellaisia ihmisiä, jotka eivät usko mihinkään, jotka ovat julmia ja vallanhimoisia ja jotka silti julistautuvat uskovaisiksi ja pitävät itse itseään syvästi uskovaisina?"

Varmaan kaikille on tässä vaiheessa tullut selväksi, että Stalinin paikalle voisi vaihtaa Putinin, tai vieläkin ilmeisemmin Trumpin. Hän vetoaa uskoon ja on jopa esittänyt itsensä Jeesuksena mutta silti on hyökännyt Paavia vastaan, toimii täysin ennustamattomasti ja suunnittelemattomasti, on löytänyt Putinista hyödyllisen kaltaisensa (puhumattakaan siitä, miten Putin hyötyy Trumpista). Vastaväitteitä hän ei kuuntele.

Otteet ovat teoksesta Dimitri Sostakovitsin muistelmat. Koonnut Solomon Volkov, suomentanut Seppo Heikinheimo. Otava 1979, sivut 221-222.

Parhaat levyt vuonna 2024

Johannes Brahms: Pianosonaatti no 3. Edwin Fischer

Viime vuoden musiikillisesta pääteemastani eli Brahmsin pianomusiikista jäi vielä häntä roikkumaan tälle jo alkaneellekin vuodelle. Varsinkin sonaatin toisesta Andante espressivo Fischer löytää sellaista runoutta, joka pakenee muita tunnetusti suuria Brahms-pianisteja, kuten esimerkiksi Rubinstein, Lupu tai Katchen. 

Johann Sebastian Bach: Tritt auf die Glaubensbahn, BWV 152. Solistit ja Concentus Musicus Wien, joht. Nikolaus Harnoncourt

Kuunnellessani Bachin kantaatteja kokonaisuudessaan elämäni kolmatta tai neljättä kertaa läpi muistan taas, miksi pidän niitä länsimaisen ihmisen huippusaavutuksena ja ehtymättömänä aarreaittana. Kantaatin avaava "sinfonia" on niin kaunis, että se saa kyyneltymään herkkyydellään ja vääjäämättömyydellään, jonka Bach osaa paremmin kuin yksikään toinen, koota yksinkertaisista aineksista niin tenhoava keitos, että kukaan toinen ei pääse lähellekään.

Sergei Prokofiev: Sinfonia no 3. Bostonin sinfoniaorkesteri joht. Erich Leinsdorf

Tätä Prokofievin sinfoniaa ei paljoakaan soiteta, kuten ei myöskään numeroa 2 tai 4. Sinfonian finaalin viimeiset vajaat pari minuuttia on todellinen kaaoksen ja kauhun tiivistymä yhdeksi pyörteeksi. Leinsdorfin Prokofiev-äänitteet ovat todella raakoja, suorastaan inhorealistisia kaikessa väkivaltaisuudessaan. On todella sääli, ettei Leinsdorf päässyt levyttämään koko sinfoniasykliä. 

Richard Strauss: Don Juan. Bostonin sinfoniaorkesteri, joht. Charles Münch

Joseph Keilberthin levytys Don Juan -sävelrunoelmasta on täysosuma: siinä berliiniläiset soittavat paljon hengittävämmin kuin Karajanilla, joka sinänsä on mestarillinen Strauss-tulkki. Keilberth löytää teoksesta myös enemmän kamarimusiikillista suvantoa kuin yksikään toinen, dramaattista imua unohtamatta. On kepeyttä ja hehkua, ja puupuhaltimet kuuluvat ihan eri tavalla kuin Karajanilla. Sitten taas Charles Münch vuoden 1955 live-esityksessään suorastaan ampuu teoksen tykin suusta. Intensiteetti ja lataus ovat ennenkuulumattomia. 

Dmitri Sostakovits: Pianokonsertto no 2. Cristina Ortiz ja Bournemouthin sinfoniaorkesteri, joht. Paavo Berglund

Jonkinlaisena Sostakovits-faninakin Sostakovitsin konsertot ensimmäistä viulukonserttoa lukuunottamatta ovat jääneet minulle aika vieraiksi. Tähän konserttoon törmäsin ensimmäistä kertaa Spotifyn satunnaistoistona, ollessani menossa työharjoitteluun Espoon Nihtisillan kierrätyskeskukseen. Siinä levytyksessä Alexander Melnikov soitti pianoa, esitystaiteilija Teodor Currentzis johti. Konserton hidas osa on unenomaisen kaunis. Tajusin, että en omistanut konsertosta yhtään levytystä, ja Berglundiin Sostakovits-johtajana olin jo tottunut luottamaan. Ortizkin on vallan kelvollinen.  

Johann Strauss nuorempi: Lepakko. Solisteja (mm. Rita Streich) ja RIAS-orkesteri, joht. Ferenc Fricsay

Huomattuani, että minulta Strauss-fanina puuttui kokonaislevytys Lepakosta, kokeilin Facebookin ryhmissä hehkutettua Fricsaytä. Asia oli heti sillä selvä, vaikka näön vuoksi kokeilin myös Willi Boskowskia. Fricsayllä oli Straussin vaatimaa rytmitajua; lisäksi hän oli todella ensiluokkainen oopperakapellimestari. Ja laulajat kuulostavat rooleihinsa istuvilta, ei vähiten suurenmoinen Rita Streich.

Jean Sibelius: Sinfonia no 2. Concertgebouw-orkesteri, joht. George Szell

Ainakin kriitikko David Hurwitz pitää Szellin viimeisellä kiertueella Japanissa taltioitua Siban kakkosta vielä tätäkin suurempana. Se ehkä kehkeytyy vähän tätä studiolevytystä vähittäisemmin, mutta yhtä kaikki: Szellin Sibeliuksen kakkonen on yksi historian suurista Sibelius-äänitteistä. Jos yhtäänkään eläisi sellaisessa käsityksessä, että Sibelius olisi jotenkin provinsiaalinen tekijä, niin kaikki tällaiset luulottelut voi heittää kuultuaan kumpaa tahansa näistä Szellin äänitteistä. Tai John Barbirollia, ei Hallé-taltiointia vaan Royal Philharmonicin kanssa Valituille Paloille tekemää.

Miles Davis: Bye bye blackbird

Yksi suosikkiraitojani Milekseltä. Bye bye blackbird on musiikiksi puettua mielialalääkettä, jonka Mileksen ikäänkuin nurkan takaa ilmestyvä trumpetti avaa, ja sitten Coltrane liittyy vähän myöhemmin mukaan omine sooloineen.

Ludwig van Beethoven: 9. sinfonia. Kölnin radio-orkesteri ja kuoro, solisteja, joht. Otto Klemperer

Klempereriltä on hänen studiosyklinsä lisäksi muutamia livetaltiointeja Beethovenin yhdeksännestä sinfoniasta, josta olen viime aikoina kuunnellut myös Erich Kleiberin ja Ferenc Fricsayn legendaarista levytystä, jonka arvo alkaa nyt selkeytymään minulle. Tämä Kölnin taltiointi vuodelta 1957 on ehtaa Klempereriä siinä mielessä, että siinä puupuhaltimet ovat framilla. Poljento on todella voimallisesti rouhiva, ja rummunpauke kuuluu selvemmin kuin useimmissa uusissa levytyksissä. Tämän taltioinnin tunnelma on kaikkein kiihkein kuulemistani Klempererin taltioinneista.

William Walton: Belshazzarin pidot. Bryn Terfel, BBC:n sinfoniaorkesteri ja kuoro, BBC Singers, joht. Andrew Davis

Viime syksynä ahmin Belszhazzar-levytyksiä, ja kaikkein innoittunein kuulemani tulkinta on Andrew Davisin 5 vuotta myöhäisempi Proms-tulkinta, jonka solisti Willard White hakkaa ironiassaan, älyssään ja äänensä uljaudessa vielä 5-0 sinänsä oivan Bryn Terfelin. Mutta joka tapauksessa tämä äskettäin kuollut aikansa brittiläisin kapellimestari - jonka oivallisuus oivallettiin toden teolla liian myöhään - johtaa tässä muuta maailmaa lukemin 2-0.

Claudio Monteverdi: Vespro della beata vergini. Stuttgartin kamarikuoro ja solisteja, Ala-Saksin skolaareiden koraalikoulu, Musica Fiata Köln, joht. Frieder Bernius

Kyseltyäni Facebookista, että mistä kannattaisi aloittaa, jos haluaa aloittaa mitä ilmeisimmin suuren säveltäjän, Monteverdin tuotannon haltuunoton. Minua rohkaistiin aloittamaan tästä "Marianvesperistä". Monteverdin musiikki saa kadottamaan ajan ja paikan. Se on samanaikaisesti villiä ja tuudittavaa, jotenkin kuin toisesta maailmasta. Minulle suositeltiin Rinaldo Alessandrinin levytystä, mutta tämän sain tilaamani suuren kuoroteosboksin mukana, ja minun korvaani se on ainakin lähes yhtä hyvä kuin Alessandrini.  

Robert Schumann: Pianokonsertto. Dinu Lipatti ja Lontoon Filharmonia-orkesteri, joht. Herbert von Karajan

Ikiklassikkoni, joka on puhutellut viime aikoina siten, että siihen on täytynyt aika ajoin palata. Lipattin rytminhallinta on käsittämätön: jatkuva, mutta katkeamaton rubato, jonka Lipatti onnistuu vieläpä toteuttamaan valtavalla voimalla (vaikka oli vakavasti sairas, pienikokoinen mies) ja rajattoman rikkaalla kosketuksella. Todellista pianon proosarunoutta, joka ei koskaan lakkaa liikuttamasta. 

Wigwam: Grass for blades

Suomen kaikkien aikojen ehkä taitavimman soittajiston instrumentaalisesti edistyneimmältä levyltä kaikkein pisin raita. Albumin "the Dark Album" ilmestyessä se oli jäljessä aikaansa, punkin lyödessä itseään läpi. Nyt se on edellä aikaansa. 

Confutatis Mozartin Requiemista. Baijerin radio-orkesteri ja kuoro, joht. Leonard Bernstein

Lacrimosa on ilmiselvästi kaunein osa Requiemista, mutta Confutatis on kuumeisin ja dramaattisin. Siinä Mozart nostaa viimeisen kerran päätään sairasvuoteeltaan, kun Lacrimosassa jo surraan poismennyttä neroa. Sen vajaaseen kolmeen minuuttiin mahtuu koko maailma hetkellisestä suvannosta epätoivoiseen amok-juoksuun. Confutatis täytyy pitää liikkeessä, jotta se saavuttaisi suurimman tehonsa. Bernstein isosta kalustostaan huolimatta pitää teoksen miltei painottomana.

Gustav Mahler: Sinfonia no 7. Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri joht. Bernard Haitink

Haitinkilla on maine asiallisena ja hillittynä tulkitsijana. Joulukonserttien sarja Kerstmatinees sisältää joitakin kaikkien aikojen parhaita Mahler-taltiointeja, ei vain Haitinkilta vaan keneltä tahansa. Ne ovat intensiivisempiä kuin Haitinkin studiolevytykset, ja parhaita ovat 2., 3., 7. ja 9. sinfonia. Seitsemännessä sinfoniassa orkesteri soittaa kuin tulessa, ja varsinkin vaskipuhaltimet soittavat todella purevasti.  

Edward Elgar: Gerontiuksen uni. Hallé-orkesteri ja solistit joht. sir John Barbirolli.

En usko, että tätä puolitoistatuntista kantaattia on esitetty montaa kertaa Suomessa ennen kevättä 2024. En ymmärtänyt olla itse paikalla tässä harvinaislaatuisessa tilaisuudessa, mutta se arvosteltiin yhdeksi Musiikkitalon 13-vuotisen tähänastisen historian huippuhetkistä. Sen verran kuuntelin sitä Areenasta, että uteliaisuuteni heräsi ja päätin hankkia siitä levytyksen. Tällä kertaa en tehnyt itselleni tavanomaista laajamittaista vertailua, vaan uskoin alusta alkaen, että Elgar-spesialisti Barbirolli hoitaa homman. Ja tässä tapauksessa hän hoitaa sen niin, että epäilen levytyksen olevan jopa itse teosta paremman. Yleensä aika rupinen Manchesterin Charles Hallé -orkesteri soittaa täysin teokseen uskoen, intohimoisesti ja purevasti. Solistit - Richard Lewis ja Kim Borg ovat erinomaisia, mutta Janet Baker - joka vakuuttaa laulajana minut koko ajan ja aina vain enemmän - tekee tässä yhden elämänsä suurista osista. Postikuluineen noin vitosta ei voisi paremmin investoida.

Johannes Brahms: Sinfonia no 4. Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, joht. Eduard van Beinum

Olen metsästänyt oikeastaan noin vuodesta 2016-2017 lähtien ihannelevytystä Brahmsin nelosesta, joka ei olisi Klemperer (joka on minulle mittapuu). van Beinumin Brahms on sonorista, sykkivää, eteenpäinmenevää, verevää. Sanalla sanoen: siinä yhdistyy Toscaninin imu, Szellin unkarilainen punaviinillisyys, Walterin hellyys ja Abbadon täyteläisyys. van Beinumin Brahms on koko lailla täydellistä.

Joseph Haydn: Sinfonia no 48 "Maria Theresia". SWR-sinfoniaorkesteri (Baden-Baden), joht. Hans Rosbaud

Tämän sinfonian ensiosa on harvinaisen hauskalla tavalla äkkiväärä rivitanssi. Aivan ihanteellista levytystä hyllystäni ei löydy: Neville Marriner on turhan sivistynyt, Adam Fischer liiankin äkkiväärä, Trevor Pinnockin kirkas saundi ei oikein tähän istu ja Hans Rosbaud taas on sinfonisen painokas ja vakava. Valitsen kuitenkin Rosbaudin, joka lämpenee hitaammin kuin muut tarjollaolevat kapellimestarini. Hän tarjoaa vakaan perustempon ensiosaan, ja sen ansiosta miltei joka suuntaan kaatuilevat tanssijat pysyvät pystyssä. 

Richard Wagner: Götterdämmerung, 3. näytös: Starke Seite schichtet mir dort. Kirsten Flagstad ja Lontoon filharmonia-orkesteri, joht. Wilhelm Furtwängler

Tässä vajaassa kahdessakymmenessä minuutissa toteutuu "minikoossa" Wagnerin pitkä linja, ja Furtwängleriä paremmin sitä on vaikea käsittää. Ja Flagstad oli monien silmissä ultimaattinen Wagner-sopraano. Jännitys ja pitkä linja - jota tämä otos tuntuu kantavan koko edeltävän 14-15 tunnin verran, koko Ringin painoa - ei herpaannu tässä eeppisessä otoksessa hetkeksikään.

Anton Webern: 6 kappaletta orkesterille. Leipzigin radio-orkesteri, joht. Herbert Kegel

Herbert Kegel tekee tästä kulmikkaasta, urbaanista, hämäryyden musiikista salaperäistä ja äärimmäisen ekspressiivistä, ja musiikin kauhutunnelma tuo mieleen Murnaun ja Wienen elokuvat. 4. osassa Sehr mässig bassoklarinetit ja sordinoitut trumpetit tuovat mieleen Gil Evansin ja Miles Davisin. Aivan yhtä hyvin olisin voinut nostaa esille Passacaglian, joka on ylikypsää romantiikkaa, ja noin 7-10 minuutin kohdalla musiikki ei voisi karmivalla tavalla ekspressiivisemmäksi mennä. Musiikki on niin ylikypsää, että se suorastaan mätänee rappiossaan; kuitenkin se on samanaikaisesti sekä karmivan raakaa että valtaisen verevää. Yhtäältä se on herkän ja hämyisen sensuellia, toisaalta raakaa ja salaperäisellä tavalla intohimoisen eroottista, jopa vaarallista. Kegel lienee kaikkein paras Wienin toisen koulukunnan musiikin tulkki, jopa edellä Gieleniä, Boulezia, Dohnanyitä, Sinopolia ja Karajania. 

Ludwig van Beethoven: Jousikvartetto no 10 (op 74) "Harppu". Talich-kvartetti

Yksi suosikkijousikvartetoistani, jonka ensiosan jälkipuolisko on varsinaista amok-juoksua. Talich-kvartetti soittaa äärimmäisen irtonaisesti, herkästi ja erottelevasti: heillä jokainen soitin kuuluu erikseen. Beethovenin jousikvartetot ovat elinikäinen taival, ja nyt siltä taipaleelta alkaa jo erottumaan joitakin etappeja, viiden kokonaislevytyksen ja Buschien jälkeen. 

Johannes Brahms: Muunnelmia alkuperäisestä teemasta, esittää Julius Katchen

Muunnelmateokset eivät yleensä ole leipälajini, Diabellia ja Goldbergia ja Brahmsin Haydn-muunnelmia lukuunottamatta. Julius Katchenin definitiiviseksi sanottu Brahmsin pianomusiikin kokonaislevytys sisältää historian hienoimman levyllisen Brahmsin pianomuunnelmia, jonka kruununjalokivi ovat Muunnelmat alkuperäisestä teemasta. Katchen onnistuu ylläpitämään mielenkiinnon koko 17-minuuttisen ajan.

Igor Stravinski: Tulilintu-sarja. Berliinin radio-orkesteri, joht. Lorin Maazel

Maazel oli nuorena varsinkin värikkäiden ja virtuoosisten partituurien loistava tulkki, ja nyt onnistuin löytämään ikivanhan Oskar Friedin levytyksen ohella ihanteellisen uudemman levytyksen (1958!) tästä teoksesta, joka kuuluu aivan omien suosikkiteoksieni terävimpään kärkipäähän. 

Wolfgang Amadeus Mozart: Gran Partita. Wienin filharmonikot, joht. Wilhelm Furtwängler

Tässä vuodelta 1947 peräisin olevassa, ikäkaudekseen teknisesti erittäin hyvässä äänityksessä Furttis nautiskelee. Suuri orkesteri, suuren säveltäjän mestariteos, suurensuuri kapellimestari. Levytyksessä ei ole mitään furtwänglerismejä - joita sinänsä rakastan - vaan se on täysin suora, streitti: Wienin filharmonikkojen puhaltimet soittavat tämän suurenmoisen mestariteoksen, jota Amadeus-elokuvan mieleenpainuvimpiin kuuluvassa kohtauksessa kuunteleva Salieri tajuaa, että toiselle on taivas auki, hänelle ei. Teoksen kolmas osa on siis se Salierin Amadeuksessa kuulema, ja sen lähemmäs taivasta musiikissa ei olla päästy. 

Zoltan Kodaly: Galantalaistanssit. Berliinin RIAS-orkesteri, joht. Ferenc Fricsay

Silloin kun kyse ei ole itselle aivan kaikkein keskeisimmästä musiikillisesta ohjelmistosta, niin silloin kannattaa kuunnella sellaisia esityksiä, jossa esiintyjät ovat mahdollisimman vakuuttuneita ohjelmiston arvosta. Tässä tapauksessa ovat. Fricsay tunsi Kodalyn, eikä vain tuntenut, vaan opiskeli muun muassa hänen ja Bartokin johdolla (myös hänen Bartok-levytyksensä ovat ylittämättömiä) ja nyt näillä vuosirenkailla kuunnellessani ymmärrän, miksi vasta konserttimusiikkiin varovaisesti radiota kuunnellen tutustuvana teini-ikäisenä olin kerran merkinnyt tämän jännittävän teoksen muistiin hankittavien listalle.

Ludwig van Beethoven: Pianokonsertto no 1. Emil Gilels ja Tsekkiläinen filharmonia, joht. Kurt Sanderling

Nuori (41-vuotias) Gilels on ollut hyvin ketterä pianisti, mitä hänen karhumaisesta olemuksestaan voi olla vaikea uskoa. Gilels ja Sanderling tekevät puhdistuksen näille minulla hyvin paljon soineille kappaleille, tai itselleni korvienpuhdistuksen. Kokonaislevytystä piti jonkin verran metsästää (sillä sellainen näiltä voimilta löytyy Ludwigin pianokonsertoista paremmin tunnettujen Leopold Ludwigin ja George Szellin kanssa tehtyjen syklien lisäksi), mutta se maksoi vaivan. Ja Tsekkiläinen filharmonia on yllättävänkin ilmavasti äänitetty tässä 1957 Prahassa tehdyssä livelevytyksessä! 

Georg Muffat: Armonico tributo, sonata no 2. Leonhardt-consort, joht. Gustav Leonhardt

Jonkin verran muiden kuin barokkifriikkien unohtama Muffat on fantastinen säveltäjä. Muffatin musiikki tuo mieleen kovasti Purcellin, ja hän oli Purcellin ja Corellin aikalainen, sukupolvi ennen Bachia, Vivaldia, Händeliä ja Telemannia. Tämä sonaatti onnistuu olemaan samanaikaisesti rakenteeltaan mielenkiintoinen että tunnelmaltaan rauhoittava. 

Alban Berg: Sieben Frühe Lieder. Juliane Banse ja Staatskapelle Dresden, joht. Giuseppe Sinopoli

Nyt kun olen onnistunut murtamaan II Wienin koulukunnan koodin kuluvana syksynä, nämäkin laulut, jotka olen kyllä aiemmin kuullut ainakin silloin kun lainasin kaverini ison Abbado-boksin, uppoavat kuin veitsi voihin. Ne ovat tunnelmaltaan yllättäen lähempänä vaikkapa Ravelin Shererazadea kuin Mahleria. Niin tunnelmallista musiikkia, että tunnelma suorastaan tuoksuu. 

Ajankohtaisia säveltäjiä vuonna 2024: Brahms, Kodaly, Webern, Monteverdi, Sostakovits, Beethoven, Mozart

Eniten vuonna 2024 kuuntelemiani muusikoita: Herbert Kegel, Charles Münch, Ferenc Fricsay, Eduard van Beinum, Christoph von Dohnanyi, Gidon Kremer, Lars Vogt, Hans Rosbaud, Wilhelm Furtwängler, John Barbirolli

Musiikki antaa kosketuksen tiedostamattomiin tunteisiin

Kuunnellessani Ferenc Fricsayn Berliinin filharmonikkojen kanssa tekemää, freneettisyydessään ylittämätöntä levytystä Tsaikovskin kuudennesta, niinsanotusta Pateettisesta sinfoniasta sain oivalluksen. Musiikki antaa minulle kosketuksen tunteisiin, sellaisiin, joita en itsessäni edes tunnista omiksi kokemisentavoikseni. 

Kävin aika laajat neuropsykologiset ja -psykiatriset tutkimukset lävitse joitakin vuosia sitten. Silloin kävi ilmi, että minun oli hyvin vaikea kuvailla tuntemuksiani ja tunteitani ja monien asioiden ja tilanteiden kirvoittamia reaktioita. Osoittautui, että minulle on ollut vaikeaa tunnistaa omia tunteitani ja tunnereaktioitani monissa tilanteissa, enkä oikein ole osannut sanallistaa niitä. 

Musiikin kuuntelemiseen on minulla monia syitä: nostalgia, nautinto, buustin saaminen, ja minkä nyt oivalsin: joskus ainakin tähän saakka tiedostamattani, saada kosketus tunteisiin, joista en muuten ole tietoinen. Ja kuitenkin jokaisessa ihmisessä asuvat kaikki mahdolliset tunteet, tai ainakin niiden potentiaali. Kyllä ne tunteet varmaan ovat jossain olemassa, mutta on ehkä tarpeen olla niistä myös tietoinen. 

Esimerkiksi mainittu Tsaikovskin Pateettinen välittää tunnelmaa tukahdutetun intohimon herättämästä epätoivosta. Ja Mahlerin yhdeksännen sinfonian toinen osa, ainakin Otto Klempererin johtamana kompuroi omaan kömpelöön sarkasmiinsa, tilanne, mikä ei minulle ole suinkaan vieras, ja Frans Lisztin Au lac de Wallenstadt sarjasta Vaellusvuosia Wilhelm Kempffin soittamana vangitsee hetkellisen, haihtuvan seesteisen onnentunteen, mikä on oma käsitykseni onnesta. 

Kathleen Ferrierin laulamana der Einsame im Herbst Mahlerin laulusarjasta tai oikeastaan sinfoniasta das Lied von der Erde muistuttaa minua siitä, että jokainen meistä on viime kädessä yksin, ja Sostakovitsin kymmenennen sinfonian avaus saa aikaan luihin ja ytimiin, suorastaan munaskuihin käyvän autiudentunteen, joka on niin kouriintuntuva, että suorastaan viluttaa. 

Arnold Schönbergin Kirkastettu yö aikaansaa minussa positiivisessa mielessä painottoman, kelluvan tunteen. Saman vaikutuksen herättävät Debussyn Nokturnit. Jos se nyt on tunne. Tuntemus se ainakin on. Anton Brucknerin kuudes sinfonia, etenkin Otto Klempererin johtamana muistuttaa minua rakkauden katoavuudesta, ja Brucknerin seitsemäs sinfonia taas soi karkeanhellää rakkaudentunnetta. 

Bachin preludi ja fuuga a-molli Bachin teosten luettelosta numeroituna BWV 543 Helmut Walchan soittamana muistuttaa minua omasta pienuudestani kosmisessa maailmanjärjestyksessä. Jos se nyt on tunne. Virallisesti hyväksytty emootio se ei ainakaan taida olla, siis tunne erotukseksi tuntemuksesta. 

Did Beethoven invent music?

Someone wrote in an Youtube commentary of a Beethoven quartet that Beethoven not only foresaw but also invented a great deal of music that came after him. It might be as it is hard to imagine symphonies, string quartets or piano sonatas without him. Yet Schubert at least had a different path from that of Beethoven and so did Liszt, Wagner and I suppose Chopin. I reckon Schumann and Berlioz were also quite independent musical inventors. Bruckner inherited from both Schubert and Beethoven, Brahms from Beethoven and Schumann. Bruckner had nothing to do with Wagner but admiration and some instrumentation.

Bruckner in turn influenced Mahler at least in scope, but not much in else with the exception of inspiration from nature. Both men but especially Mahler had an influence on Shostakovich, and Bruckner in turn made an impression on Sibelius. Sibelius and Mahler were contemporaries and contradictions in philosophy and approach.

Of course Beethoven was a great influence on many a composer, but inventor of new forms he hardly was safe for a symphony with singers. Haydn was in this respect more important as he was the father of string quartets and symphonies in classical form, and he was preceded by Corelli who invented the sonata form.

Bernardin muistolle

Tieto Bernard Haitinkin kuolemasta 92-vuotiaana eilen saavutti minut tänä aamuna. Bernard Haitink lienee tärkein musiikillinen kasvattajani Wilhelm Furtwänglerin ja Trevor Pinnockin ohella: Töölön kirjastosta keväällä 1993 lainaamani Mahlerin 4. sinfonia ja Brucknerin 7. sinfonia olivat ensituttavuuteni säveltäjiin (Mahleria olin joskus kyllä kuullut aiemminkin, mutta aika ei ollut kypsä).

Mahlerin ja Brucknerin lisäksi Haitink oli erinomainen ainakin Brahmsin, Debussyn, Sostakovitsin ja Tsaikovskin johtajana. Myös Bartokin orkesterikonsertossa Haitink yllättää; hänen otteensa vitaliteetti ei häpeä unkarilaisillekaan; virtuositeetista ei koskaan ollutkaan pulaa. Minulla ei koskaan ollut tilaisuutta kuulla hänen musisointiaan elävänä, mutta onneksi hän jätti jälkeensä jokseenkin valtaisen äänitearkiston, jota minullakin on varsin edustava otos.

Haitinkin johtamistyyliä pidettiin joskus hieman tylsänä. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän olen oppinut arvostamaan hänen johtamistaan. Se kestää aikaa. Vai voiko esimerkiksi Mahlerin kolmatta sinfoniaa tehdä juurikaan paremmin; tästä hyviä esimerkkejä ovat sekä hänen studiolevytyksensä 60-luvulta, joulukonserttien sarjasta Kerstmatinees 80-luvulta sekä tämän vuosituhannen puolella tehtyjen Baijerin radio-orkesterin äänite. 

Haitink oli myös erinomainen solistien yhteistyökumppani, mistä todistaa esimerkiksi hänen kaksi kokonaislevytystään Beethovenin pianokonsertoista; ensimmäinen Claudio Arraun ja toinen Murray Perahian kanssa. Haitink toimi useissa yhteyksissä maailman parhaaksikin mainitun Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin ylikapellimestarina 25 vuotta. 

Vaatimaton, itseään korostamaton Haitink piti viimeisen konserttinsa vasta vähän yli 2 vuotta sitten. Kiitos musiikista, maestro. 

Itä-Saksan ihmeet

Rautaesiripun taakse jääneessä "Työkalusaksassa" oli monia hienoja muusikoita, jotka ovat jääneet suotta länsimaissa vähemmälle huomiolle. Kurtit Masur ja Sanderling lienevät tunnetuimpia; molempia olen kuullut livenä. Masur on levyttänyt esimerkiksi erinomaiset Mendelssohnin sinfoniat Leipzigin Gewandhaus-orkesterin kanssa, ja Prokofievin pianokonsertot Michel Beroffin kanssa ovat esimerkillisiä. Kuulemassani konsertissa - joka oli yksi Helsingin musiikkitalon, jonka nimeksi esitin Paavo Berglund -taloa, ensimmäisiä - Masur esitti Brucknerin seitsemännen ja Mozartin Linziläisen. Sanderling on vastuussa kahdesta suurimmasta kuulemastani sinfoniakonsertista; noin viiden vuoden välein 90-luvulla Helsingissä vieraillut Sanderling esitti yhdellä kerralla "Suuren" Schubertin C-duurisinfonian, ja toisella kerralla Brahmsin neljännen. Tämä Sostakovitsistakin tunnettu säveltäjän ystävä eli melkein 99-vuotiaaksi.

On muitakin. Esimerkiksi Brucknerin kuudennen ja Hindemithiä levyttänyt Heinz Bongartz (1894-1978) ja halpislevymerkki Brilliantin esiinkaivaman epätäydellisen, virtaviivaisen Bruckner-sarjan (numerosinfonioista 4-9) tehnyt Heinz Rögner (1929-2001). Franz Konwitschnyn (con Whiskey hänen väkijuomamieltymyksensä takia) maineelle on käynyt jonkin verran paremmin. Häneltä on Berlin Classicsin uudelleenjulkaisuna Eternan alunperin 50-luvun lopulla erinomaisesti äänittämä Beethoven-sykli, jossa on huomattava osa Otto Klempererin avuista ilman hänen omituisuuksiaan.

Herbert Kegel (1920-1990), joka päätti päivänsä oman käden kautta, teki muun muassa todella eteerisen, hienon levytyksen Schönbergin Gurreliederistä, ja tukun todella autenttisen kuuloisia, hysteriaa välttäviä, raaistavan vaikuttavia Sostakovits-levytyksiä, joita on äärimmäisen vaikea löytää. 

Günther Herbig (1931-), joka täyttää marraskuussa 90, olisi muutenkin edelleenkin aktiivinen, mutta saa nähdä, lopettiko koronaviruksen aiheuttama pakollinen esiintymiskatko hänen musisointinsa. Ensimmäinen asia, joka minulle Herbigistä tuli mieleen, oli Vesa Sirénin sinänsä erittäin ansiokkaasta Suomalaiset kapellimestarit -kirjasta mieleen jäänyt hieman antiklimaattinen luonnehdinta, jossa annettiin ymmärtää, että hänen johtamansa Toronton sinfoniaorkesteri oli päässyt hänen jäljiltään uinahtamaan, mutta hänen seuraajansa Jukka-Pekka Saraste herätti orkesterin ruususen unestaan. No, olen kuullut kymmeniä Sarasteen konsertteja, ja kaikesta suuresta kompetenssistaan huolimatta, olisin mieluummin kuullut rakastamani saksalaisen kantaohjelmiston Herbigin tarjoamana. Saraste on tainnut kyllä kypsyä merkittäväksi taiteilijaksi myös esimerkiksi Mahler-johtajana viime vuosikymmeninä.

Niin, takaisin Herbigiin. Herbig on tehnyt myös Berlin Classicin julkaisemana oikein hyvän Brahmsin sinfonioiden sarjan, ja vielä sitäkin paremman setin Haydnin lontoolaissinfonioita. Vielä niitäkin merkittävämpää on Herbigin Bruckner. Herbigin levytykset Stanislaw Skrowaczewskin orkesterina tunnetun Saarbrückenin radio-orkesterin (joka nykyään tunnetaan nimellä Deutsche Radio Philharmonie) Brucknerin viidennestä, seitsemännestä ja kahdeksannesta sinfoniasta ovat luultavasti 2000-luvun parhaita Bruckner-levytyksiä, ainoita kuulemiani viimeisen parinkymmenen vuoden levytyksiä, joissa ei yritetä tehdä Brucknerille mitään (kuten esimerkiksi Sarasteen 90-luvun fatfree-kuuria), vaan ne vain yksinkertaisesti ovat suurta musiikkia, levytyksiä, jotka vetävät vertoja Skrowaczewskin levytyksille, vitosen osalta ohittaen Stanislawin kirkkaasti). Niissä Deutsche Radio Philharmonieksi itsensä muuttanut orkesteri soittaa vielä suurenmoisemmin kuin Skrowaczewskin aikana. Mitenköhän Pietari Inkinen pärjää tämän loistavan, vaikkakin hieman tuntemattomamman soittajiston kanssa? 

Itäsaksalaistaustaisten kapellimestareiden levytysten löytämiseen pitää nähdä jonkin verran vaivaa, sillä suuret levy-yhtiöt, kuten EMI, Deutsche Grammophon, RCA, Decca ja Philips karttoivat heitä EMI:lle ja Philipsille levyttänyttä Masuria ja RCA:lle levyttänyttä Sanderlingia lukuunottamatta. Berlin Classics on tehnyt kulttuurityön julkaisemalla joitakin itäsaksalaistaustaisia muusikoita, kuten Kegeliä, Konwitshcnyä ja Herbigiä. Vielä kun Kegelin historian parhaisiin kuuluvat Sostakovitsit saisi julkaistua uudelleen.

Suurimmat musiikilliset sarjat

Latelen tässä siinä järjestyksessä kuin muistan länsimaisen konserttimusiikin suurimmat kokonaiset teossarjat, joten tämä on muistinvarainen eräänlainen paremmuuslista. Näillä saa levyhyllyn hyvin alkuun. Lasken myös esimerkiksi Debussyn preludit sarjaksi, vaikka kyse onkin lyhyehköjen pianoteosten kokonaisuudesta, samoin erilaiset kokonaislevytykset. Päivitin tätä 5 vuoden takaista listaani jonkin verran; mukana on joitakin uusia sarjoja, joitakin uusia levytyksiä ja joidenkin teossarjojen järjestys on kirkastunut minulle paremmin.

1. Johann Sebastian Bach: Kantaatit.

Nikolaus Harnoncourtin ja Gustav Leonhardtin urakointi kesti pari vuosikymmentä, ja on edelleenkin äänilevyhistorian suurin uroteko. Kyse on ehtymättömästä aarreaitasta, joka sisältää suurinta ihmisen luomaa kauneutta. Siinä riittää tutkittavaa ja löytämistä kokonaiseksi ihmiseliniäksi.

2. Ludwig van Beethoven: 32 pianosonaattia.

Arthur Schnabelin pioneerilevytys on edelleenkin ylittämätön musiikillisesti, vaikka pianistisesti se on ylitetty monta kertaa. Annie Fischerin vaikeasti saatava ja kallis kokonaislevytys on uudemmista referentiaalinen; samoin Wilhelm Kempff ja Claudio Arrau.

3. Ludwig van Beethoven: 16 jousikvartettoa.

Talich-kvarteton ykkösviulisti Petr Messiereurin äänenväri jakaa mielipiteet. Parhaimmillaan he tarjoavat ylittämättömän kaunista Beethovenia. Syklinä tasaisempi on Unkarilaisen kvarteton 50-luvun sykli.

4. Joseph Haydn: Sinfoniat (104 kpl)

Länsimaisen sinfoniamusiikin isä on pappa-Haydn. Jos Leonhardtin ja Harnoncourtin Bach-kokonaislevytys on yksi länsimaisen tallennetun kulttuurihistorian suurista yrityksistä, toinen on Antal Doratin Haydn-kokonaislevytys. Paitsi että Adam Fischerin kokonaislevytys lienee idiomaattisempi: se on fraseeraukseltaan ja elävyydeltään ottanut oppia kohtuudella autenttisesta liikehdinnästä. Lontoolaissinfonioista aivan ylittämätön levytys on sir Colin Davisillä.

5. Ludwig van Beethoven: 9 sinfoniaa.

Sinfoniat tulee aika hyvin katetuiksi Norringtonilla, Toscaninilla ja Furtwänglerillä. Jos haluaa vain yhden paketin, valinta kallistuu joko Wandiin, Szelliin, Blomstedtiin tai Skrowaczewskiin. Wand on kuin Klemperer ilman egoa ja laahaavuutta ja täyläisemmin kuin Szell. Skrowaczewski on inhimillisempää Szelliä. Blomstedtin sykli on aivan fantastisesti soitettu, täyteläinen ja voimakas. Myös Franz Konwitschnyn sykli on vallan erinomainen.

6. Johann Sebastian Bach: das Wohltemperierte Klavier.

Eksentrisen individualistinen Glenn Gould ja pianistisesti ylittämätöntä herkuttelua tarjoava Svjatoslav Richter kattavat teoksen pianolla esitettynä. Edwin Fischerin ensimmäinen kokonaislevytys on myös pakollinen. Samuil Feinbergin, tuon miltei unohdetun neuvostopianistin pianismi tuntuu myös tismalleen oikealta.

7. Wolfgang Amadeus Mozart: Pianokonsertot.

Itse olen tottunut Daniel Barenboimiin, mutta saman asian ajavat aivan yhtä hyvin esimerkiksi Alfred Brendel tai Murray Perahia.

8. Richard Wagner: Nibelungin sormus

Oopperatetralogia on neljä teosta, joka on oikeastaan yksi. Furtwängler ymmärtää Wagneria paremmin kuin yksikään; Georg Soltin kokonaislevytys taas on yksi kaikkien aikojen suurimmista levytysprojekteista.

9. Johann Sebastian Bach: Sooloviulupartitat.

Henryk Szeryng on omaa luokkaansa tässä musiikissa.

10. Johann Sebastian Bach: Soolosellosarjat.

Pablo Casals teki Bachille saman kuin Schnabel Beethovenin sonaateille. Hän rouhii suurella sydämellä, krouvisti syvälle maannokseen saakka. Tässä on mullan, viinin ja sikarin tuoksua.

11. Anton Bruckner: 9 (11) sinfoniaa.

Eugen Jochumin kaksi kokonaislevytystä ovat lähes identtisiä. Vanhemmassa, DG:lle tehdyssä kokonaislevytyksessä ykkönen, nelonen ja vitonen ovat parempia kuin EMI:ssä, jossa taas yhdeksäinen on parempi. Günter Wandin paketti yhdistää Brucknerin Schubertin seuraajaksi. Jos päätyy Jochumiin, tarvitsee kutosesta ja kasista paremman levytyksen, jos Wandiin, ykkösestä ja kutosesta. Myös Bernard Haitinkin kokonaisesitys on luotettava; siinä kohokohtia lienevät nelonen, vitonen ja seiska. Parempi esitys tarvitaan oikeastaan lähinnä kahdeksaisesta.

Kutosesta parhaat ovat Klemperer, Celibidache ja Dohnanyi, kasista löytyy hienoja versioita pilvin pimein, mm. Wand, Karajan, Knappertsbusch, Celibidache, Horenstein ja Giulini. Jochumin aiempi kokonaislevytys sisältää ainakin kauneimman levytyksen ensimmäisestä sinfoniasta. Paras yksittäinen Bruckner-levytys on joko Wandin konserttiversio nelosesta, Klempererin kutonen tai Giulinin ysi.

Jos kuitenkin haluaa oikeasti kaikki Brucknerin sinfoniat, silloin Stanislaw Skrowaczewskin sykli muodostaa kokonaisuuden, jonka jaksaa kuunnella yhdeltä istumalta. Kahdeksainen on syklin kohokohta. Vahinko, että Kurt Eichhorn ei ehtinyt viimeistelemään sykliään, muuten se olisi ylittämätön referenssi.

12. Gustav Mahler: 9 sinfoniaa.

Riippuu fiiliksestä, kumman sijoittaa edelle, Brucknerin ja Mahlerin. Kokonaislevytyksissä valinta tapahtuu kuulaan Gary Bertinin ja eloisasti karakterisoidun Rafael Kubelikin välillä. Se, että Bertini tarjoaa kaupan päälle vielä das Lied von der Erden, kääntää kupin ehkä niukasti Bertinille. Paitsi että ohitse on ajanut Claudio Abbadon Berliinin levytysten paketti, vahvistettuna Luzernin Ylösnousemussinfonialla. Vahinko että siinä ei ole lauluja, joista Abbado on tehnyt ainakin des Knaben Wunderhornin loisteliain tuloksin. Myös Bernard Haitinkin epätäydellinen joulukonserttien Kerstmatinee-sarja on loistelias. Suurin yksittäinen Mahlerin sinfonian levytys on Jascha Horensteinin livetaltionti 8. sinfoniasta; myös Abbadon Luzernin kakkonen on ikimuistoinen.

13. Jean Sibelius: 7 sinfoniaa.

Ihanteellista kokonaispakettia en aivan ole löytänyt. Taloudestani löytyvät virtuoosinen Maazel, raikas Järvi ja klassinen Berglund valottavat Jannea eri puolilta, mutta ainakin kolmonen, vitonen ja kutonen jäävät vielä kaipaamaan lisävalotusta. Sitä löytyy klassikoista, kuten Kajanukselta, Koussevitzkyltä ja Beechamilta. Myös Colin Davis tarjoilee Sibeliusta kokonaisuudessaan ainakin kolmeen kertaan, ja täydentää hyvin esimerkiksi Maazelin paketin.

14. Georg Friedrich Händel: Concerto grossot op. 6.

Trevor Pinnockin johtama English Concert on kouluttanut minut kuuntelemaan barokkimusiikkia alkuperäissoittimin. Händelin musiikki tarjoaa jatkuvia yllätyksiä 25 vuodenkin jälkeen.

15. Ludwig van Beethoven: Pianokonsertot

Wilhelm Kempff voittaa tässä muun maailman 2-0. Parempi on hänen vanhempi levytyksensä Paul van Kempenin kanssa. Claudio Arraun kolmesta levytyksestä paras on keskimmäinen, Bernard Haitinkin kanssa tehty, vaikeasti saatava ja kallis.

16. J.S. Bach; Orgelbüchlein.

Bachin urkupreludien kokoelma sisältää 46 pientä mestariteosta. Kaikkein riipaisevin niistä on, tai ainakin itseäni koskettaa syvimmin BWV 617 "Herr Gott, nun schleuß den Himmel auf". Kaikkein riipaisevimmin niitä soittaa Helmut Walcha, myös Simon Preston on pätevä.

17. J.S.Bach: Brandenburgilaiskonsertot.

Olen kasvanut, kuten Händelin Concerto grossoissakin, Trevor Pinnockin johtaman the English Concertin kanssa.

18. J.S. Bach: Orkesterisarjat

Sigiswald Kuijkenin johtama La Petite Bande tuo esiin orkestraation loistokkuuden ja musiikin ylevyyden.

19. Dmitri Sostakovits: Jousikvartetot.

Borodin-kvartetto on ylittämätön autenttisuudessaan.

20. Johannes Brahms: Sinfoniat.

Kurt Sanderlingin Dresdenin sykli on tunnelmallisen sykkivä. Otto Klempererin kokonaislevytys on äärimmäisen karismaattinen. Myös Furtwänglerit on pakko kuunnella. Kuitenkin Claudio Abbadon levytykset ovat hänen Berliinin kautensa kohokohta yhdessä hänen Mahlerinsa kanssa. Abbadon Brahms on upeasti soitettua, hengittävää, energistä, kuin oopperaa.

21. Dmitri Sostakovits: Sinfoniat.

Jos haluaa sinfoniansa hienosti soitettuina ja äänitettyinä ja sinfonioina, silloin valinta on Bernard Haitink. Jos kaipaa musiikin sovieettisemmin ja raaemmin, silloin investoi Kirill Kondrashin hintavaan pakettiin.

22. Bela Bartok: Jousikvartetot

En ole kuunnellut riittävän montaa kokonaislevytystä, jotta asiantuntemukseni riittäisi antamaan levysuosituksia.

23. Frederic Chopin: Pianotuotanto (melkein kokonaan).

Arthur Rubinstein on tämän musiikin ylittämätön tulkki. Hänen soittonsa on aina ylevää, ei koskaan sentimentaalista. On toki kyseenalaista niputtaa koko tuotanto yhdeksi teossarjaksi, sillä Chopinin ohjelmistohan koostuu itsessään sarjoista: 24 etydiä, 24 preludia, nocturnit, valssit, masurkat, poloneesit ja niin edelleen.

24. Claude Debussy: Preludit

Walter Gieseking on tästä 24 preludin sarjasta klassinen referenssi, mutta minulle sarjan toteuttaa pianistisesti täydellisesti Krystian Zimerman. Myös Claudio Arrau, Arturo Benedetti Michelangeli ja Hakon Austbö ovat kuulemisen väärtejä.

25. Antonin Dvorak: Sinfoniat.

Istvan Kerteszin levytyksistä ei jää kaipaamaan muuta kuin että olisivat jättäneet pilkkomatta kakkosen ja vitosen eri levyille. Toinen jurnutusta aiheuttava asia on Deccan kopiosuojaus, joka estää nauttimasta näistä äänilevyistä mp-soittimelle kopioituina kuin korkeintaan kahdesta kerrallaan.

26. Edmund Rubbra: Sinfoniat.

Tämä vähän tunnettu sinfonikko sietäisi tulla enemmän soitetuksi. Onneksi näistä löytyy Richard Hickoxin ansiokas kokonaislevytys. Leikittelen ajatuksella, miltä olisi kuulostanut, jos Otto Klemperer tai George Szell olisi päässyt käsiksi tähän musiikkiin...

27. Sergei Rahmaninov: Pianokonsertot (ja Paganini-muunnelmat)

Tämän kuohuilevan romanttisen musiikin paras kuviteltavissa oleva kokonaislevytys on Earl Wildin ja Jascha Horensteinin virtuoosinen esitys. Käsitykseni on, että myös Vladimir Ashkenazy ja Jean-Philippe Collard ovat käyttökelpoisia.

28. Robert Schumann: Sinfoniat.

Herbert von Karajan on tässä musiikissa parhaimmillaan. Eikä se ole aivan vähän se.

29. Piotr Tsaikovski: Sinfoniat.

Samat sanat kuin Schumannissa. Karajan alisoittaa slaavilaisen hysterian ja ylisoittaa kaiken sellaisenkin sinfonisuuden, jota tämä rapsodinen musiikki ei oikeasti edes sisällä.

30. Richard Strauss: Orkesterimusiikki

Rudolf Kempen ja Staatskapelle Dresdenin kokonaislevytys on äärimmäisen kaunissointinen. Kempe tekee Straussista musiikkia, kuin uudistettua Mozartia.

31. John Coltrane: Heavyweight Champion

Kun tähän lisää Miles Davisin Sketches of Spain ja Kind of Blue, muuta jazzia ei oikeastaan tarvita. Suurimman saksofonistin keskeinen tuotanto. En osaa nostaa Tranea korkeammalle, koska kyse ei ole aidosta sarjasta vaan kokoelmasta.

32. 100 anos de 100 tangos

Essentiaalinen argentiinalaisen tangon kokoelma 20-luvulta 70-luvulle. Carlos Gardel, Astor Piazzolla, Anibal Troilo ja suppeamminkin tunnettuja nimiä. Kirjasen tekstit ovat valitettavasti vain espanjaksi, ja tiedot levytyksistä puutteelliset. Mutta: mitä musiikkia! Intohimoa enemmän kuin koko cd-hyllyssäni muuten yhteensä.

No weak spots anywhere

When I learnt that Skrowaczewski had passed away, I started to study his legacy more extensively. I knew some of his work; his Halle Brahms 1 which was my first encounter with Brahms symphonies, reliable but hardly spectacular, his Shostakovich 10th - excellent although no match for Karajan - and some of his work with Rubinstein. I had borrowed from a library his acclaimed Bruckner set, and being a Bruckner devotee regarded his readings somewhat too sober and low profile for my liking.

Luckily I started my re-survey of his Bruckner with the eighth symphony. Always having struggled to grasp it in its totality, Skrowaczewski managed to really nail it. Everything is audible here, yet the reading ceases to be a mere X-ray of the piece. Instead it breathes life into it, suddenly everything falling into its place. Skrowaczewski Eighth is one of the greatest Bruckner recordings ever, on a par with Wand 4th, Horenstein 5th, Klemperer 6th and Furtwängler 9th. Otherwise his Bruckner is of extremely consistent quality: it rarely peaks above e.g Jochum but never fails.  If I would have to recommend one cycle of Bruckner´s symphonies, I might well start from here especially as all of his orchestral output is included.

The real surprise here is the Beethoven cycle. Having listened to dozens of complete recordings and possessing a few - Toscanini, Furtwängler, Norrington, Walter, Kempe, Jochum, Wand, Szell - his Beethoven is an absolute winner. There are no weak spots anywhere. If I had to mention some individual recordings, I would point out the Eroica, Pastorale and Ninth. The slow movement of Eroica made me really listen although I already thought to know the symphony; correspondingly, the slow movement of the Pastorale made me repeat it several times. The ninth might well be the most successful modern sounding version I have heard, at least the same standard as Szell and Karajan. In general, Skrowaczewski's Beethoven is full-bodied yet transparent, muscular yet lean. If you happened to possess just this set of Beethoven symphonies, you would not be at all hard done.

Skrowaczewski's Brahms is considerably better played than the Hallé recordings. They are slowish in the Giulini manner yet at least in first symphony more forward going. Perhaps the third symphony sags a little bit although it is played beautifully. Schumann symphonies are played with vitality and the heavenly slow movement of the second movement a fitting farewell to the conductor himself: a thoughful and selfless musician, a George Szell with humanity or a Carlo Maria Giulini with some added vitality injected. The Bartok disc is really enjoyable, Divertimento attacks from the outset with real fervour and the Concerto for orchestra starts perhaps a little bit cautiously yet it gathers pace and real excitement. Here the structural grasp reminds me of Jascha Horenstein. The recording of the Berlioz' Symphony Fantastique manages to convey some meaningful symphonic coherence into this Fantasia Sinfonica in Skrowaczewski's style that completely avoids any sensationalism or cheap trills.

This excellently assembled and produced box set is simply glorious, on a par with a similar one by Günter Wand (which btw has a less inconvenient packaging). Only a diehard-affiocionade buys this for Skrowaczewki's own compositions although they are certainly more purposeful than Fortner that Wand has to offer for good measure.

Skrowaczewski is one of the greatest unsung conductors of his time, and this collection makes him proud. One is really hard pressed to find a finer big box that is devoted to just one conductor (e.g. Karajan Symphony Edition contains sensationally great stuff and beside that, recordings that are plainly impossible in their sheer empty glossiness). This set contains mostly keepers, as the saying goes, at least Bruckner and Beethoven are definitely such.

My review of the Stanislaw Skrowaczewski 90th birthday jubilee box as released at Amazon.co.uk can be read by clicking the headline of this blogging.

Alkutalven levylistani

Ludwig van Beethoven: 4. pianokonsertto. Lontoon Filharmonia-orkesteri, solistina ja johtaa Edwin Fischer. Ehkä joku Van Cliburn tarjoaa nuorekkaampaa virtuositeettia; Fischerin viisautta taas pitää kuunnella herkällä korvalla. Fischerillä jokainen nuotti soi musiikkia, hän ei tavoittele minkäänlaisia ulkomusiikillisia efektejä.

Anton Bruckner; 3. sinfonia. Berliinin filharmonikot, johtaa Eugen Jochum. Tämä yleensä minulle vieraimmaksi jäänyt Brucknerin numeroitu sinfonia soi mahdollisimman kauniisti, suorastaan riipaisevan laulavasti tässä Jochumin vanhassa syklissä. Yleensä minulle on uudempi, häröisemmillä torvilla varustettu Dresden-sykli läheisempi, vaikka oikeastaan näissä sykleissä ei ole paljoakaan eroa. Berliiniläiset soittavat laulavammin, dresdeniläiset eloisammin.

Ludwig van Beethoven: Jousikvartetto no 9 (op. 59 no 3), esittää Busch-kvartetti. Tämä kolmas Razumovski-kvartetti, jo sen hidas osa riittää muistutukseksi siitä, miksi humanismia ei kannata vaientaa, miksi kulttuuri on niin tärkeää ja mikä on musiikin rooli sivistyksessä. Maagista, maagista musiikkia.

Ralph Vaughan Williams: Sinfonia no 4, esittää Royal Philharmonic Orchestra, johtaa Paavo Berglund. Berglund panee palttua brittiläisen maisemamaalailun traditiolle. Hän löytää VW:stään sellaista dramatiikkaa ja verevyyttä. jota siinä ei oikeasti ole. Näin VW:tä pitää soitattaa.

Felix Mendelssohn: Four Pieces for String Quartet, Op. 81: III Capriccio E-molli, esittää Busch-kvartetti. Kuten tiedossa on, Felix tunsi Bachinsa siinä määrin että esitteli hänet romantiikan ajalle, ja tässä fuuga á la Bach on pantu pesukoneen linkoukseen. Alkaen ensin pettävän rauhallisesti ja perinteisesti, musiikki ikään kuin tarttuu pyörteeseen, ja yhtäkkiä pyörintä onkin vallan vinhaa.

Dimitri Sostakovits: 10. sinfonia. Berliinin filharmonikot, johtaa Herbert von Karajan. Jos minulla onkin pehmeä spotti hieman rupista Skrowaczewskia kohtaan - jonka käsittelin aikaisemmassa editiossani - niin kyllä Karajanin jalo, puhdas ja suora soitatus voittanee Sostalle sellaisiakin tahoja puolelleen, jotka pitävät tätä neuvostolaisena ja jotenkin siksi epäilyttävänä.

Johann Sebastian Bach: 2. brandenburgilaiskonsertto, esittävät The English Concert, johtaa Trevor Pinnock. Tarvittiin iki-ihana Edwin Fischerin ei tyylin- mutta musikaalisuudenmukainen ja Busch-kamariorkesterin pioneeriversio selvittämään minulle, että kuitenkin Pinnockin tapa esittää nämä teokset on ihanteellinen: äärimmäisen vitaalinen, Bachin esikuvallisen instrumentaation päästessä tässä todella oikeuksiinsa.

Franz Schubert: Fantasia C-duuri, esittävät Adolf Busch ja Rudolf Serkin. Tämä maaginen pianon ja viulun synkopointi on yllättävän huonosti saatavilla levyllä. Teoksen alku on ehkä kamarimusiikin maagisin.

Dimitri Sostakovits: 11. sinfonia. Bournemouthin sinfoniaorkesteri, johtaa Paavo Berglund. Tässä on kaikki kohdallaan, ensimmäisestä nuotista alkaen. Soitto on "yllättävän" viimeisteltyä provinssiorkesteriksi, vaikkakin tietysti Bernard Haitinkin Concertgebouw pyyhkii pöytää heillä. Tietty rupisuus kuitenkin sopii Sostakovitsin henkeen, joka on tässä taltioinnissa tavoitettu esikuvallisesti. Loppusyksyisillä bussimatkoillani Helsinkiin alan aina kaipaamaan Sostakovitsia, se on varma päivän lyhenemisen merkki, ja tämän teoksen löydettyäni parisen vuotta sitten olen joutunut tyytymään Rostropovitsin levytykseen. Tämän levytyksen kanssa voin elää, ja enemmänkin.

Wolfgang Amadeus Mozart: Adagio ja fuuga c-molli, K546. Busch-kamariorkesteri johtaa Adolf Busch. Kuten fuugat, alkaa viattomasti. Juoni on kätketty toistoon, joka vangitsee salakavalasti kuulijansa, imaisten mukaan pyörteeseen, Beethovenin Suuren fuugan ilmiselvä edeltäjä, maaginen pyörre, eikä mikään pieni pyökäre tämäkään.

Musiikilliset ruskafestivaalit

Johannes Brahms: Pianosonaatti no 3, 2. osa "Andante espressivo", soittaa Arthur Rubinstein. Musiikki ei tunnu pääsevän minnekään. Sen sijaan se ikäänkuin istuu odottelemassa ja katselemassa. Jos joku pitää Debussytä tunnelmamaalailuna, ihmettelen.

Ludwig van Beethoven: Sinfonia no 4. NDR-sinfoniaorkesteri, johtaa Günter Wand. Oikeilla kaiuttimilla kuunneltuna verrattuna vanhoihin pakettistereoihini, oikeastaan muut Beethoven-kokonaislevytykset kuin Wand ovat tarpeettomia. Tämä on ilmavan rämäkkää kuin Norrington, täyteläisen räväkkää kuin Szell, ja kuin Kempen parannettu painos: klassista mutta eteenpäinmenevää, voimakasta, energistä musiikkia. Niin elävästi ja hengittävästi soitettua ja äänitettyä, että siinä on tietty live-musisoinnin maku, ja kaikki soittimet kuuluvat.

Ludwig van Beethoven: Pianosonaatti no 25, soittaa Yves Nat. Pidän Beethovenin pikkusonaateista, kuten 24 ja 25. Ensimmäisessä osassa Nat tarjoaa kaiken mahdollisen väripaletin ja leikkisyyden, mitä pianosta voi lähteä, vaihtaen kosketusta muutaman tahdin välein. Toinen osa taas on erittäin tehokas ja tunnelmallinen, suorastaan laulava kaikessa yksinkertaisuudessaan ja julistuksellisuuden välttämisessä. Nat kutoo tästä sonaatista paradoksaalisen kokonaisuuden, jossa kaikilla osilla on selkeästi aivan oma äänensä, niin oma, että ne eivät suorastaan tunnu mahtuvan samaan sonaattiin.

Dmitri Sostakovits: 10. sinfonia. Stanislaw Skrowaczewskin johtama maailman vanhin edelleen toimiva ammattiorkesteri, Manchesterin Hallé-orkesteri soittaa tämän jotenkin rupisemmin (ja tietty rupisuus sopii Sostakovitsiin) kuin Herbert von Karajanin johtamat Berliinin filharmonikot. Valitsen kuitenkin kolme kertaa neljästä Karajanin, ja kerran kahdestakymmenestä Rostropovitsin.

Gustav Mahler: Der Einsame im Herbst. Christa Ludwig ja Filharmonia-orkesteri, johtaa Otto Klemperer. Tällaisena tämä suorastaan ytimeen asti käyvän suruisen yksinäinen on suorastaan graafinen esitys, toisin kuin Kathleen Ferrierin ja Bruno Walterin riipaiseva omakohtaisuus, joka vaikka onkin referenssiesitys, on niin intensiivinen että se vaatii ajoittain kuulijalta miltei liikaa. Ludwig (tenoriosissa ylittämätön Fritz Wunderlich) ja Klemperer tarjoavat parhaiten lauletun ja instrumentaalisimman version, jossa kuuluu kaikki. Tässä osassa erityisesti orkesterin distinktiivinen soolo-oboisti, iki-ihana Sydney Sutcliffe markkeeraa tunnelman.

Frederic Chopin: Pianosonaatti, soittaa Dinu Lipatti. Pianon proosarunoilija Lipatti hallitsee teoksen vaihtelevan rytmiikan ylivertaisesti, ja hidas osa laulaa niin kuin ei kellään.

Max Bruch: Viulukonsertto. Yehudi Menuhin. Samat sanat kuin Sostakovitsissa: Jaime Laredo soittaa tämän jotenkin vähän rupisemmin kuin Menuhin, joka hänkään ei ole tunnettu sävelpuhtaudestaan, jos verrataan vaikka Oistrahiin saati Heifetziin. Bruchin konsertto kuitenkin vaatii kiihkeää otetta, ja se luonnistuu Menuhinilta.

Anton Bruckner: 5. sinfonia. Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, johtaa Bernard Haitink. Suurin mystiikka ehkä uupuu Haitinkin esityksistä, niissä jouset laulavat ja torvet törisevät esimerkillisen uljaasti ja puhtaasti. Haitink on "streit" hyvällä tavalla. Koko musiikkihistorian mahtavin loppuhuipennus menee kerrankin melkein sinne päin.

Henry Purcell: Pavan A-molli kahdelle viululle ja basso continuolle. Leonhardt Consort, johtaa Gustav Leonhardt. Valtaisan, koko cd-hyllyäni hallitsevan pahvikuorisen Leonhardt-paketin parasta antia ovat Bach ja kaksoislevy, joka sisältää Purcellia. Musiikkia, joka rauhaisuudessaan pysäyttää ajan ja kadottaa ulkomaailman.

Anton Bruckner: Sinfonia no 6. Münchnenin filharmonikot, johtaa Sergiu Celibidache. Ehdottomasti paras näistä Isopuron aikanaan Hesarissa kaikkien aikojen levyiksi hehkuttamista epälevyistä (epälevyjä nämä ovat siksi, koska ne julkaistiin postuumisti, Celi ei levyttänyt). Klempererin klassista levytystä jää kaipaamaan lähinnä toisessa osassa, jonka Celi tekee ylihitaasti, mutta muuten temmot ovat yllättävänkin joutuisat, jouset leikkaavat kuin miekat sulaa voita ja vaskipuhaltajat seuraavat Isopuron sanoin Celiä tuleen. Ensimmäisen osan viimeiset pari minuuttia ovat kaikkein upein esimerkki Celin tulkintataiteesta: niihin on aina pakko palata, ja onneksi niihin voikin palata nyt Celin kuoleman jälkeen. Vielä sinänsä loistavan muusikon, Rudolf Kempen aikoihin Münchenin filharmonikot kuulostivat aika provinsiaalisen kotikutoisilta, mutta todellinen orkesterinkehittäjä Celi on nostanut orkesterin zeniittiin, mistä osoituksena on sekin, että nykykapellimestareista Christian Thielemann on valinnut orkesterikseen juuri heidät.

Homomusaa

Leonard Bernsteinin Tsaikovski-levytyspaketin vihkosen, tai kuten minä ja Ilja kutsumme, "kirjan" esittelyteksteissä teemana on se, että Lennie ymmärtää säveltäjää myötäsyntyisesti, koska oli biseksuaali, ja Tsaikovski joutui omana aikanaan salaamaan homoseksuaalisuutensa kulissiavioliiton taakse. Yhteys saattaa olla hieman päälleliimattu, mutta kuunnellessani Svjatoslav Richterin levytyksiä Tsaikovskin pianomusiikista, ymmärsin, että edellämainittu empatia on triviaali ja pikantti yksityiskohta siihen verrattuna, että Richter todella jakoi Tsaikovskin kanssa ei vain saman salaisuuden vaan mikä tärkeintä, hän on osoitus siitä, että Venäjä ei paljoakaan ole muuttunut, kaikesta poliittisesta myllerryksestä huolimatta.

Marxin mukaan kulttuuri oli päällysrakenne, ja materiaaliset suhteet kaiken perusta. Ei ihme, että Venäjältä aloitettu reaalisosialistinen koe meni pieleen, sillä ei tämä olisi tämän pahemmin mönkään voinut mennä. Materiaalinen todellisuus toki vaikuttaa siihen, miten ihmiset tulkitsevat poliittiset ja valtasuhteet ja muut sosiokulttuuriset faktat, mutta se seikka, että kulttuuri on suorastaan näyttänyt pysyvän paikallaan kaikesta moninkertaisesta, tempoilevasta ja edestakaisestakin poliittisen järjestelmän myllerryksistä huolimatta, tekee Marxin väitteen naurunalaiseksi.

Säveltäjä Sostakovitsin muistelmissa kuvaillaan venäläistä jumalahullun eli jurodivyin perinnettä, jossa taiteilijalta sallitaan eri mitassa kriittisyyttä, suorapuheisuutta ja eksentrisyyttä kuin normityöläiseltä. Voi olla, mutta on siinä rajansa. Yhden näistä rajoista, ja sen rajan ylisukupolvisen pysyvyyden osoittavat meille herrat Richter ja Tsaikovski. Tsaikovskista on ollut jo pitkään julkinen salaisuus hänen kulissiliittonsa hänen mesenaattinsa Nadezda von Meckin kanssa. Kenties häneen on saatu jo sen verta historiallista etäisyyttä (1840-1893), että hänen elämäntyönsä ei himmene henkilökohtaisuuksista. Sen sijaan aika alkaa vasta nyt olemaan kypsä Svjatoslav Richterille tulla ulos kaapista (1915-1997). Hänkin oli kulissiavioliitossa, laulaja Nina Dorleacin kanssa.

Tämä kaikki on sinänsä toissijaista. Oleellista on, miten Richter Tsaikovskia soittaa. Hän soittaa sitä autoritäärisesti, sanalla sanoen siten, että ilmaisu "tehdä oikeutta" on understatement. Tsaikovskin pikkuvinjetit saavat Richterissä enemmän kuin arvoisensa tulkin, oikeastaan hänen käsissään niistä tulee itseään suurempaa musiikkia.

On yhdentekevää, mikä on säveltäjän tai esittäjän seksuaalinen suuntautuminen, mutta tämä yhteys - Richter soittaa Tsaikovskia - osoittaa, että ei se sittenkään ole. Ainakaan ei se sitä ole ollut Venäjällä.

Kirjahaaste

Sain puolisoltani kirjahaasteen. 1. päivänä kirja, jota luet nyt. 2. päivänä kirja, jota rakastit lapsena. 3. päivänä kirja, joka jäi kesken. 4. päivänä kirja, joka teki suuren vaikutuksen. 5. päivänä kirja, johon palaat aina uudelleen. 

1. Mika Waltari: Ihmisen ääni. Se aina välillä kurkistaa minua hyllystä. Luin sen ensimmäistä kertaa vaikeina aikoina, kesällä 2009. Waltarin armollinen, viisas humanismi on ajatonta.
2. Richard Adams: Ruohometsän kansa. Sopisi myös kohtaan 5), sillä olen varmaankin lukenut sen kymmenkunta kertaa. Samastun täysin villikaniinien maailmaan, siinä määrin, että käydessäni ensi kertaa Briteissä tarkoituksenani oli käydä tapahtumapaikoilla tarkistamassa, vastaavatko ne mielikuviani.
3. J.R.R. Tolkien: Taru sormusten herrasta. Ehdin murrosiässäni suunnilleen sivulle 2. Olin jo siinä vaiheessa aivan hajalla siitä, että siihen asti oltiin vain kuvattu seikkaperäisesti jonkin rakennuksen ulkonäköä. En edelleenkään oikein jaksa seikkaperäisiä sanallisia tapahtumapaikan kuvauksia.
4. Charles Taylor: Autenttisuuden etiikka. Siihenkin palaan aika ajoin, saan siitä monenlaisia aineksia. Taylor antaa taustaa poliittiselle ideologialleni: jotta voisi parantaa vähemmistöjen asemaa, on vedottava enemmistöön.
5. Solomon Volkov: Sostakovitsin muistelmat. Jokaisen historiasta kiinnostuneen, jokaisen systeemin ja taiteilijan suhteesta kiinnostuneen sekä vain jokaisen muuten vain pitäisi lukea kirja. Naurua kyynelten läpi, taiteilijan selviytymistarina vaikeassa yhteiskunnallisessa todellisuudessa.

Nykymusiikin liepeiltä

Olen melkein ammattimainen musiikinkuuntelija. Melkein, koska en saa siitä palkkaa, ja koska en ole kovin systemaattisesti pyrkinyt tuttavuuteen modernin musiikin kanssa.

Tämän väistöliikkeen olen tehnyt mukavuussyistä: suurin osa modernista musiikista, Mahleria. Straussia ja Sibeliusta uudempi oikeastaan Sostakovitsia lukuunottamatta on minulle siksi verran vaikeaa, että mieluummin pysyttelen mukavuusalueellani.

Tosin oli Beethovenkin modernia joskus, ja minulle vielä 30 vuotta sitten. Viimeiseen yli 20 vuoteen uudet, riemastuttavat, elämääni toden teolla rikastuttavat musiikilliset tuttavuudet voi laskea yhden käden sormilla, ja tämä epäily musiikin kuolemasta elävänä taidemuotona on aika ajoin saanut minut niin epätoivoisiin tekoihin, että olen kuunnellut jopa jatsia tai yrittänyt löytää jotain itselleni uutta vanhojen kasarisuosikkieni liepeiltä.

Joskin varsin harva nykymusiikki on sellaista, että sitä haluaa kuulla uudestaan, sama pätenee vaikka Mozartin aikaan. Perspektiivivirhe aiheutuu siitä, että nykymusiikista otokseni on häviävän pieni verrattuna wieniläisklassismiin tai romantiikkaan. Minulle riittää yksi kerta Hassea, Dittersdorfia tai Schmittiä, ja kuuntelen mieluummin sen tuhannennen ensimmäisen kerran Bachia, Mozartia ja Bruckneria. Ja siksi edellämainittuja ei soitetakaan. Useimmiten säveltäjän unohtamisella tai muistamisella on syynsä. Toki se yksikin kerta kannattaa ottaa riski: ilman riskejä en olisi koskaan tutustunut Edmund Rubbraan tai Vagn Holmboehen.

Levykokoelmani kuvastaa ei-ammatillista musikaalista dieettiäni: sieltä löytyy toistakymmentä versiota Beethovenin sinfonioista, mutta ei yhtään äskettäin edesmennyttä Pierre Boulezia, Stockhausenia, Beriota, Lindbergiä, Saariahoa tai edes Kevätuhria. Silvestrov, Salmenhaara, Lutoslawski ja Salonen sentään löytyvät.

Jos suhteeni musiikinkuunteluun on konservatiivinen äänilevyjen keräilyllä mitattuna, konserteissa sen sijaan kuuntelen mielelläni modernia, peräti nykymusiikkia ja käyn kantaesityksissä. Jos haluan kuulla Beethovenia, valitsen Kempen, Klempererin, Toscaninin, Szellin, Furtwänglerin, isä-Kleiberin ja Norringtonin väliltä.

Tämän teen muunakin kuin sosiologisena kenttäkokeena: konserttona yleisölle, jonka reaktioita on aina kiintoisaa seurata hämmennyksen äärellä, sitä, miten tarve olla menettämättä kasvoja moukkana voittaa nykymusiikin käsittämättömyyden aiheuttaman hämmennyksen tunteen, epämukavuudenkin.

Nykymusiikkia kuunnellessa ei nimittäin tiedä, mitä tapahtuu. Tämä kahdestakin syystä: se ei ole ennalta tuttua, ja se ei etene tonaalisessä mielessä loogisesti.

Kävin eilen kuuntelemassa tunnetun, minullekin hieman ennalta tutun nykysäveltäjä John Adamsin musiikkia kahden teoksen verran. Draivia löytyi ensimmäisestä alkusoittonumerosta Short ride in a fast machine, ja moderniksi musiikiksi Adamsin Sheherazadesta löytyi paikka paikoin kauneuttakin, ja taatusti minulle uusia sonoriteetteja. Solisti Leila Josefowitzille hänelle omistettu musiikki oli niin totta, että minäkin miltei uskoin siihen.

Kuitenkin, kaikesta edelläsanotusta huolimatta, konsertin jälkiosassa kuultu Sostakovitsin viides sinfonia oli suurta musiikkia, ja resonoi ensimmäisestä tummien jousten avauksesta alkaen, joka leikkaa kuin lihaveitsi. Ja jo ensiavaus antoi aavistella, että nyt oli tulossa rutiinin yläpuolelle nouseva hetki. Hannu Lintu ylitti itsensä Sostakovits-tulkkina, ja oli paljon parempi, dramaattisempi, tummempi ja piti teoksen paremmin koossa kuin esimerkiksi Sostakovitsin hyvin tuntenut Rostropovits.

Kiitos vielä Hannu Linnulle ja Leila Josefowitzille, yhdessä ja erikseen näin jälkikäteisesti! Valitettavasti en ehtinyt antamaan niitä suosionosoituksia, joita konsertti olisi ansainnut, kun luulin ehtiväni Porvoon-bussiin.

Mitä ovat häpeäbiisit?

Rosa Meriläinen - tuo tavattoman rohkea, valovoimainen, karismaattinen ja sitäpaitsi älykäs nainen - kirjoitti eilen Hesarin kolumnissaan häpeäbiiseistä, jotka hänen mukaansa ovat sellaisia, joita hänen kaltaisensa rohkeatkin, valovoimaiset, karismaattiset ja älykkäät ihmiset kehtaavat kuunnella vain kuulokkeilla, pimeässä peiton alla. 

Nyt en tunnista ollenkaan koko ilmiötä, josta Rosa kirjoittaa. Ensi kertaa kävi näin, aina aiemmin Rosa on osunut paitsi johonkin yleiseen ytimeen, useimmiten myös minun ytimeeni. Ilmeisesti kuitenkin kyse on jostain olemassaolevasta ilmiöstä, sillä niin paljon hänen kirjoituksensa resonoi. 

En osaa sanoa, mitkä ovat hipsterartisteja ja mitkä junttia. Eikä koko kysymykseen tarvitsekaan ottaa kantaa.

Annan ilmaisen neuvon: vältä radion ja teeveen kuuntelemista. Sen sijaan kuuntele hyvää musiikkia, sellaista, jota itse haluaisit kuulla mutta jota sinulle ei osata tarjota. Vältyt paskalta musalta ja kaupanpäälliseksi häpeältäkin. 

Klasaripuolella ehkä Andrea Bocellista tykkääminen voisi olla junttia, mutta hipsteriä? Hmm. Ehkä Hermann Abendroth -fanitus. 

Ehkä taannoinen Esa-Pekka Salosen haastattelu vähän hipaisi tätä ilmiötä: tässä haastattelussa hän sanoi inhoavansa Philip Glassia, pitävänsä sitä taiteellisesti kelvottomana ja sitäpaitsi mielenkiinnottomana, ja pitävänsä esimerkiksi Abbasta enemmän. Minä voin myöntää pitäväni Abbasta, enkä siitä miksikään likaannu. Pidän kyllä myös Philip Glassista, mutta minun ei tarvitsekaan ammatillisen kentän sisäisten arvostuksien takia olla snobi. Pitihän Sostakovitskin Straussin valsseista, ja tunnusti tämän pelkäämättä juntiksi leimaamista. 

Snobeja on jokaisessa ihmisryhmässä. 

Rosan kolumnin voi lukea klikkaamalla otsikkoa. 

Kiireinen ihminen, pysähdy tintinnabuliin

Säveltäjä Arvo Pärt täytti eilen 80 vuotta. Pärt, kuten musiikkinsakin, välittää ajattomuutta, kaikesta turhasta maallisesta luopumista, onnellista tasapainoa, riippumattomuutta, kiireettömyyttä, hiljaisuutta. Pärt on löytänyt onnellisuuden salaisuuden,

Pärtin musiikissa - joka on joillekin modernisteille kirosana - olennaista on se, mitä ei sanota. Se on mielenkiintoista myös suhteessa aikaan: siinä tapahtuu hyvin vähän, mutta kuitenkin väreilee pinnan alla. Oikeastaan hänen musiikissaan ei ole pintatasoa, vaan kaikki tapahtuu pinnan alla. Joillekin modernisteille hänen musiikkinsa näennäinen tapahtumattomuus ja sen saavuttama suuri vastakaiku on liikaa, mutta viis heistä. Keskittykäämme Pärtin musiikkiin, emme kärpäsiin. Nämä eivät ole saaneet aikaan mitään kuunneltavaksi kelpaavaa paitsi surinaa, mitä Pärtkin ironisesti käsittelee teoksessaan Jos Bach olisi mehiläishoitaja.

Pärt on vähäeleisyyden mestari. Sisältö menee hänelle loisteliaiden tehokeinojen edelle. Säveltäjäkollega Benjamin Brittenin muistolle sävelletyssä teoksessa Cantus on enemmän arvoa kuin koko Brittenin tuotannossa.

Pärt kutsuu matkalle tintinnabulin maailmaan. Tintinnabulilla hän tarkoittaa puhtaita, heleitä, jotenkin ylimaalliselta tuntuvia ääniä, jotka ovat kuin pienten kellojen tuottamia. Ääniä, jotka erottuvat nykyajan kiireen ja metelinkin keskellä, leikaten sen kahtia, pysäyttäen ajan, kutsuen herkistymään, kuuntelemaan, olemaan itsensä kanssa. Pärt opettaa häntä kuuntelevalle, että sisäisen rauhan voi saavuttaa missä vain.

Pärt ei ole kuitenkaan maailmansa ainoa asukas. Esimerkiksi Mahler kurkistaa tähän maailmaan aika ajoin. Hän on löytänyt ääniä, joita ei muuten tietäisi maailmassa olevan. Alkaen Ylösnousemussinfoniasta, jatkuen des Knaben Wunderhorn-maailman 3. ja 4. sinfonian halki, saavuttaen huipennuksensa Mahlerin viimeisissä teoksissa: 8. sinfoniassa ja das Lied von der Erdessä. Eniten tintinnabulin kimmellystä Mahlerin teoksista on das Liedissä, mutta kahdeksannesta sinfoniastakin löytyy tämän maailman elementtejä, ainakin Jascha Horenstein niitä löytää. Mikä tahansa kilkatus ja kalkatus ei kuulu tintinnabuliin: esimerkiksi Sostakovitsilta lähinnä viimeinen 15. sinfonia.

Jo ennen Mahleria, Bach löysi pääsyn tähän maailmaan. Voi sitä tintinnabuliksikin tietysti kutsua, jos sattuisi vierastamaan hartautta. Mitä syvästi ortodoksikristitty Pärt ei toki tee. Minulle se maailma, joka avautuu Bachin monissa urkuteoksissa, etenkin preludeissa ja fuugissa sellaisina kuin Helmut Walcha ne avaa, on taivas.

Jokaisen ihmisen, joka kuvittelee olevansa kiireinen, kannattaa pysähtyä tintinnabulin äärelle. Etenkin ubiikkiyhteiskunnassa, jossa pitäisi muka olla koko ajan tavoitettavissa ja puuhata sen seitsemää asiaa, moni netti-ikkuna auki, tarkistelemassa koko ajan jotain muka tähdellistä ja muka kiireellistä, Pärtin musiikilla on paljon annettavaa.

Hyödyllinen ***

Laitoin tähän kolme tähteä, noudattaen säveltäjä Sostakovitsin opettajaltaan Glazunovilta saamaa oppia: jos joku on alle arvostelun, tarvitseeko sitä nyt tälle raukalle sanoa niin että tämä pahoittaa mielensä. Kolme tähtiä on siksi, että kyse on kolmen tähden ***:sta.

Ryhdyin vielä miettimään tätä Immosta. Hän saattaa lopultakin olla ns. hyödyllinen ***, josta sekä hakaristiväki että politrukitkin ovat tähän saakka katsoneet enemmän hyötyvänsä kuin mitä hänestä koituu heidän tarkoitusperilleen haittaa. Politrukeille sopii oikein hyvin, että hän ja hänen kaltaisensa tuovat äänet sellaiselle ryhmälle, joka taas yrittää saada ryhmittymäänsä hovikelpoiseksi soluttamalla ikään kuin Troijan puuhevosen eduskuntaan. Immoset ovat kuin kittiä, joka mahdollistaa tämän epäpyhän allianssin. Mitään jumalanhullua (jurodivyi) hänestä kuitenkaan on turha tehdä.

Mikä sitten on jurodivyi? Sostakovitsin elämäkerta opetti minulle, että venäläisessä perinteessä on vanha hovinarrin/kylähullun rooli. Usein taiteilijat toteuttavat näitä rooleja: heidän katsotaan olevan kutsumuksensa kautta naiiveja ymmärtämään kyynisiä "tosiasioita" - kuten taloutta tai politiikkaa - ja heitä ei tavallaan voida katsoa edesvastuullisiksi omista sanomisistaan. Kuitenkin heillä on selvän näkemisen lahja, armolahja, jota ei mattimeikäläisille olla suotu.

Em. syistä jumalanhulluilta sallitaan enemmän kuin tavallisilta kuolevaisilta: heitä ei pidetä edesvastuullisina ja heidän katsotaan olevan rikastavan yhteisöä omalla armolahjallaan. Näitä immosia on tähän saakka luultu jurodivyiksi. Kun asiantila paljastuu, hänet heitetään hyödyttömänä pois, eikä mitään tällaisia kevyteroja.

Toisen kertaluvun kulttuuri

Jukebox. Kaija Koo ja Jonne Aaron kohtaavat Jukebox-kisassa Juha Lagströmin ja Pepe Johanssonin. Illan yllättäviin musiikkiesityksiin kuuluvat country-versio Robbie Williamsin hitistä ja chanson-versio Haloo Helsingin hitistä.

Voin kuvitella, että tämä ohjelma voisi toimia, jos tietäisin enemmän kuin kaksi neljästä esiintyvästä artistista edes niminä, ja jos tuntisin yo. artistien tuotannosta yhteensä enemmän kuin yhden biisin. Toki sama pätee varmaankin osittain kaikkiin mahdollisiin Paganini-muunnelmiin, ellei sitten satu olemaan niin pervo, että pitäisi alkuperäistä 24. viulukapriisin melodiaa asiayhteydestään irrotettuna niin oivallisena, että diggailisi sitä ihan semmoisenaan.

Tyylilainoja ja sitaatteja voi olla, ja niitä on ollut aina. Onhan Sostakovitskin lainannut Wagneria ja Rossinia 15.sinfonian ekaan osaansa. Kokonaan toinen juttu on se, että jutun pointtina on toisenvaraisuus: pointti jää ymmärtämättä jos ei tiedä alkuperäistä. Toki Sostan lainojen alkuteoksen tunnistaminen on pikantti lisä, mutta ei välttämätöntä teoksesta nauttimiseen.

Parikymppisenä lanseerasin termin "toisen kertaluvun kulttuuri"; jolla formuloin alustavan havaintoni, jonka mukaan yhä enemmän ilmaantuu kulttuurituotteita, joista ei voi nauttia an sich, vaan niiden pointti perustuu kokonaisuudessaan toisen kulttuurituotteen versioimiseen.

Lanseeraan nyt termin uudestaan, kun mainostajien vaatiman vimmaisen sisällöntuottamisen tuloksena formaattiin perustuva kopiointi ja kohderyhmäajattelu ovat vallanneet alaa, kulkien usein käsi kädessä - tietty formaatti on suunnattu tietylle tai tietyille kohderyhmille eli sisäisyleisöille, kansankin abstraktio on sellainen - ja yhä säännönmukaisemmin havaitsen, etten kuulu siihen.

Kirjoitus on kirjoitettu muistellen edesmennyttä trubaduuri Petri Hohenthalia, joka kuului entisen kyläkapakkani Ukko-Munkin kantaohjelmistoon. Hän saattoi prima vista improvisoida hyvin monessa tyylilajissa hyvin monessa genressä erittäin useaa artistia.

Klassisen musiikin kuolema?

1900-luvun alkuvuosina Igor Stravinski tappoi melodian hegemonian ainoana mahdollisena musiikkia kuljettavana elementtinä Kevätuhrillaan, ja Arnold Schönberg ilmaisi nimenomaisena tarkoituksenaan tappaa musiikin taidemuotona, tarkoittaen tonaalisuutta. No, kyllä ainakin Verklärte Nacht ja Pelleas et Melisande suorastaan korventavat romanttisessa paatoksessaan. Heidän jälkeensä tulivat vielä Rahmaninov, Stravinski, Prokofiev ja Sostakovits, kaikki venäläisiä muuten. Heidän jälkeensä miltei tyhjää.

Miksi "klassisen" taidemusiikin säveltäminen on tullut mahdottomaksi? Syyksi ei riitä se, että taiteessa pitää ratsastaa avantgarden aallonharjalla, sillä kyllä aina löytyy joitakin yksittäisiä vastarannankiiskejä, kuten Hans Werner Henze.

Osa syystä saattaa löytyä kypsän valistuksen aiheuttamasta uskonnollisuuden rapautumisesta. Konserttimusiikin kuuntelukokemus muistuttaa läheisesti hartautta, eivätkä nykyihmiset enää osaa istua keskittyneesti paikallaan. Keskiajalla ei ollut ADHD:ta.

Yksi selittävä tekijä, edellisen rinnakkaisilmiö, on rapautuvan uskonnollisuuden kanssa samanaikaisesti korostunut yksilöllisyys. Joidenkin on vaikea kokea 300 vuotta sitten sävellettyä materiaalia "just mulle". Sama yksilöllisyys, jopa anarkia, näkyy soittamisessa: muotoa tärkeämmäksi ei ole tullut vain se, että on jotain yksilöllistä ilmaistavaa, tahtokin riittää.

Tekninen välinekin voi olla paljon muuta kuin sanomankantaja. Äänilevyn synty 1900-luvun alussa myötävaikutti lyhyemmän musiikkiformaatin suosion kasvuun, savikiekon puolelle kun mahtuu noin 4 min 40 sek. Wagnerin Ringin tai Mahlerin kolmosen taltioiminen oli tuohon aikaan hullun hommaa. Savikiekko sopi sen sijaan loistavasti kuplettilaulajalle tai poikkeuksena, myös yksittäisten aarioiden ja napolilaislaulujen levyttämiseen. Siksi vuosisadan alkuhämärissä Caruso ja Adelina Patti olivatkin aikansa supertähtiä, Valentinon veroisia.

Lp-levy mahdollisti savikiekkoa paremmin kokonaisten teosten taltioimisen, mahtuuhan yhdelle puoliskolle melkein kokonainen Mahlerin kolmannen sinfonian ensimmäinen osa. Kuitenkaan klassista musiikkia ei olla sävelletty levytysmielessä: vaikka Chopinin valssit sopivat hyvin yhdelle albumille, eivät Chopinin valssit kuitenkaan ole sama kuin yksi albumi.

Pop-, rock- ja jazzmusiikissa taas albumi ja musiikki ovat yksi ja sama asia; vuonna 1948 keskittynä lp-levyformaatti antoi pop- ja rockmusiikille siivet, ja bändit alkoivat taltioimaan musiikkiaan albumeiksi, jotka olivat taiteellisesti mietittyjä kokonaisuuksia. Samoin tekivät bebop-muusikot, Miles Davisit, John Coltranet ja Dave Brubeckit.

Suurin osa 1900-luvun kiinnostavimmasta musiikista on muuta kuin "klassista". Kyllä esimerkiksi Astor Piazzollan musiikki on paljon kiinnostavampaa kuin Sergei Prokofievin, tai Abban tai Kate Bushin musiikki antoisampaa kuin Berion tai Ligetin.

Avain tämän ymmärtämiseen on opiskella muusikoiden elämäkertoja. Moni muusikko on ollut crossover: klasarit ovat kuunnelleet jazzinsa ja etnomusiikkinsa, ja jazzarit opiskelleet klassista säveltämistä. Astor Piazzolla esimerkiksi opiskeli Arthur Rubinsteinin neuvomana Alberto Ginasteran johdolla Stravinskin partituureja. Kun hän hankki täydensi tätä oppiaan käytännön koulutuksensa Anibal Troilon tangoyhtyeen bandoneonistina, ei olekaan ihme, että tulos on niin mielenkiintoinen. Paljon kiinnostavampaa kuin jos hän olisi ryhtynyt leikki-Stravinskiksi.

Konsertto rintapumpulle ja juustohöylälle

Populistisessa politiikassa tavataan budjetti nähdä arvojen vastakkainasetteluina, joista toinen palvelee ”kansaa” ja toinen ”parempia ihmisiä”. Esimerkiksi kulttuuri on tällainen parempien ihmisten juttu, mikä muuten on äärimmäisen elitistinen näkemys, sillä tällöin oletetaan, ettei kansan enemmistö kykene ymmärtämään mitään muuta kuin Taistelevia Metsoja ja Joutsenlampea. 

Norjassa edistyspuolue FRP:n mielestä kuluttajien kysyntä ratkaisee kulttuurin arvon; tästä seuraava askel olisi, että kansa äänestäisi, mitä esimerkiksi sinfoniaorkesterit soittavat. Ja jos ne ovat demokraattisen valvonnan alaisia organisaatioita, ei ole ollenkaan kaukaa haettua, että kaikki kantaesitykset ja apokryfimusiikki tultaisiin tästä lähtien korvaamaan vain iki-ihanilla "klassisen musiikin helmillä" á la Beethovenin vitonen. 

Suunnilleen näin toimittiin 30-luvun lopun itänaapurissamme. Siellä Joe-setä oli ilmeisesti omilla kätösillään laittanut Pravdaan oman musiikkipoliittisen manifestinsa. Tämän manifestin inhimillisistä seurauksista neuvostosäveltäjille emme tässä puhu mitään, mutta konsertti-ilmapiiriin vaikutus oli sähköistävä: esimerkiksi monia Sostakovitsin teoksia Stalinin vainojen kaudelta kantaesitettiin vasta 60-luvulla. 

Sisällöntuottajien ei kuitenkaan tarvitse peljätä. Juustohöylätekniikka ei sido taiteen tekijöitä sitoutumaan yhden pakon taktiikkaan. Tilanteessa voidaan valita seuraavista strategioista: nostaa lipunhintoja, irtisanoa muusikoita (ja itsestäänselvästi karsia hallintohenkilökunnasta jos suinkin mahdollista), karsia esityksiä tai pienentää palkkoja.

Jos orkesterin tulee irtisanoa muusikoistaan esimerkiksi 10%, tämäkin voidaan tehdä juustohöylämenetelmällä, eli siten, että jokainen soitinryhmä pienentää muonavahvuuttaan 10%, tai siten, että tilanne katsotaan kokonaisuutena, siten, että orkesteri pysyy toimintakuntoisena. Tosin tämä jo pakosta suuntaa ohjelmistopoliittisia valintoja, kajoten orkesterin taiteelliseen autonomiaan; jos leikkaukset ovat strategisesti kohtalokkaita, tulisimme kuulemaan etupäässä ennen 1800-luvun puoliväliä sävellettyä musiikkia; esimerkiksi Mahler ja Bruckner jäisivät helsinkiläiselle nyky-yleisölle historiallisiksi kuriositeeteiksi, joita he kuuntelisivat kirjastoista, jos niitäkään on kohta enää jäljellä. Jos orkesterissa – kuten niissä useimmiten on – on vain yksi harpisti, niin virasta tehdään osa-aikainen. Opettakoot ja kamarimusisoikoon vapautuvat aikansa. Mokomatkin vanhat harput tai mykät harpot.

Esityksien karsiminen vastaa käsitystä, jossa taide on kulttuuria, ja kulttuuri on sisällöntuotantoa. Tällöin voidaan karsia joko esityksien määrää tai laatua. Tällöin taloudellis-hallinnollinen kylmä käsi vie pakostakin taiteen autonomian; kätevä ratkaisu karsia esityksien määrää on antaa hallinnollinen imperatiivi välttää teossarjoja, esimerkiksi sinfoniasarjoja, tai ainakin lyhentää niitä. Haydnin sinfonioiden sijasta esitetään Schumannin sinfonioita. 

Jollei taiteelliseen vapauteen haluta kajota, vaihtoehdoksi jää paskan tuottaminen. Tällöin on säästettävä kaikesta: instrumenteista (vaikka DDR:n ajan Statskapelle Dresdenit jouset soittivatkin jumalaisesti,olkoonkin että heidän jousensa olivat sikarilaatikkotasoa), palkoista (tehtyihin sopimuksiin on paha mennä kajoamaan) tai sitten uusista viroista. Uudet virkanimitykset antavatkin toivon kipinän sekä taiteelliseen uudistumiseen että yleisösuhteen uudelleen luomiseen.

Sen sijaan, että pönkitetään omaa olematonta joko kansallista tai kulttuurista itsetuntoa palkkaamalla taiteelliseen johtoon ns.”nimi” – jotka tunnetusti maksavat – voitaisiinkin säästövelvoitteet nähdä kasvumahdollisuuksien paikkana nuorille, nouseville muusikoillemme, niitä joiden kouluttaminen on kansallinen tehtävämme. Nyt onneksi onkin ymmärretty antaa johtavat kulttuurilaitoksemme Susanna Mälkin ja Jonte Storgårdsin käsiin. 

Yhteiskunnan rahoittamien taidelaitoksien tehtävä on elämyksien tuottaminen ja sivistäminen. Jos orkesteri saa esitettäväkseen vain Best of Romantic Classics for Meditation, tällöin yleisön valinnanvaihtoehdotkin vääjäämättä pienenevät. Jos kansa pantaisiin valitsemaan orkestereiden soittama musiikki, tällöin valinnat voisi tehdä matriisikyselyllä, jossa valittavina olisivat suunnilleen Dvorakin Uudesta Maailmasta, Schubertin Keskeneräinen, Mendelssohnin Italialainen, Brahmsin ykkönen ja nelonen, Beethovenin 3., 5., 6., 7 ja 9., Sostakovitsin 4., 5., 7., 8. ja 10, Mahlerin 1, 2, 4, 5, 6, 8 ja 9, Brucknerin 4., 7, 8 ja 9, Mozartin 35-41, Tsaikovskin Pateettinen ja Sibeliukset. Ai niin, Mahleria ja Bruckneriahan ei kavennettu orkesteri voi soittaa, joten kapeni lista tästäkin. Jos halutaan palvella myös kranttua yleisöä, voidaan ottaa mukaan vielä Bartokin konsertto orkesterille, Prokofjevin Romeo ja Julia, Debussyn La Mer, Berlioz:n Sinfonie fantastique ja Stravinskin Kevätuhri. Messut ja passiot voi ihan hyvin karsia ohjelmistosta, ja jättää ne oopperoiden huoleksi, sillä nehän ovat niiden esittämiseen hyvin varustettuja. Niissä on jopa solistit ja kaikki.

Konsertoista voi soittaa Beethovenin Keisari- ja viulukonserttoa, Brahmsin kahta piano- ja yhtä viulukonserttia, Mendelssohnin ja Sibeliuksen viulukonserttoja, Tsaikovskin viulukonserttoa ja ekaa pianokonserttoa, Mozartin ”Elvira Madigania”, Rahmaninovin 2. ja 3. pianokonserttoa, Elgarin ja Dvorakin sellokonserttoa. Vivaldin Vuodenaikoja ja Bachin teoksia voi hyvin soittaa kevennetylläkin kokoonpanolla, vaikka tämä onkin todistettu jo esteettis-teoreettis-käytännöllisesti jo puolen vuosisadan sopimattomaksi, barokkiahan kun pitäisi soittaa aikansa soittimilla. 

Kansa ei voi kuitenkaan valita sellaisista vaihtoehdoista, joita se ei tunne. Tämän vuoksi sinfoniaorkestereiden tehtävä on esittää myös esimerkiksi suomalaisia kantaesityksiä tai apokryfisäveltäjiä. Saattaa nimittäin aina käydä niin, että joku tykkää. Kun Saraste esitti yli kymmenen vuotta sitten samassa konsertissa kaksi vitosta - Beethovenin ja Silvestrovin - ehkä joku saattoi erehtyä tulemaan jo konsertin alkuosaan, jollei muuten niin Heikinheimon antaumuksellisen puffauksen ansiosta. Hyvä idea jäi kuitenkin puolitiehen; koska konsertin yleisömäärä haluttiin maksimoida, ja koska konserteista on helpompi lähteä kuin niihin tulla väliajalla, aloitettiin apokryfimusiikilla, jota kuitenkin haluttiin promovoida. Niinpä ne, jotka tulivat paikalle kuuntelemaan vain Beethovenia, säästyivät siltä mahdollisuudelta, että olisivat saaneet itselleen uuden elämyksen, kenties jopa sykähdyttävänkin.

Kun HKO pestasi tuntemattoman ulkomaanihme Comissionan keskellä syvintä lama-aikaa, tämä oli omiaan vähentämään taidemusiikki-instituutioiden legitimaatiota. Jotkut saattivat nähdä tilanteen verrannollisena Bokassan Keski-Afrikkaan, jossa kuningas ajaa valkoisten limusiinien saattueesssa, samalla suorittaen vielä luonnollista väestönkarsintaa syömällä nuorimpia kansalaisiaan. Tilanne voi houkutella suorittamaan kalkyyliä, kuinka monta sanotaanpa vaikka esimerkiksi rintapumppua saataisiin yhdellä maestrolla. Tässä vinkki suomalaisille säveltäjille: rintapumppukonsertto odottaa vielä maailmanensiesitystään, joka tulee johtaa juustohöylällä.