Miksi kouluaamuja ei voi siirtää myöhemmäksi

Jukka Relanderin Facebook-seinällä käytiin mielenkiintoista ja polveilevaa keskustelua siitä, pitäisikö koulupäivien aloitusta siirtää kahdeksasta yhdeksään tai jopa kymmeneen, kun aamuheräämiset ovat monille koulukkaille niin vaikeita. No, niinhän ne voivat olla, mutta kun koko yhteiskunta on viritetty toimimaan kello 8-16, ja koulun alkamisen siirtämisellä olisi kauaskantoisia seurauksia muihinkin yhteiskunnallisiin instituutioihin. Mikäs siinä, jos näin muutkin saisivat lisää niitä kallisarvoisia nukkumistunteja, mutta ei toisten - yleensä vähän isompien eli koululaisten - tarve yökukkumiseen ole mikään sellainen subjektiivinen oikeus, jonka takia esimerkiksi päiväkotipäiviä pitää siirtää kestämään jopa iltaseitsemään. Vaikkei omassa perheessä olisikaan niitä päiväkotilapsia, niin esimerkiksi niillä opettajilla voi olla.

Jos vain päätettäisiin siirtää kouluaamujen aloitusta, tällä olisi seurauksia myös työehtosopimuksiin, ei sillä että ne olisivat jotenkin pyhiä ja koskemattomia. Niin kauan kuin kuusituntisesta työstä ei saa kahdeksantuntisen työn palkkaa, sieltä helikopteriperspektiivistä on hyvä kehottaa pienituloisia downshiftaamaan. Se olisi sama kuin pyytäisi spitaalista ottamaan vuoteensa ja kävelemään, ja jos väittää, että elämä on silleen liberaalisti valintoja, niin se varmaan onkin. Kun sitä vaan voi valita esimerkiksi sairastuvansa tai joutuvansa työttömäksi. Helppo se on huippuosaajan väittää, että toiset ovat alihinnoitelleet oman työpanoksensa kun heille ei kuusituntinen työpäivä riitäkään perheen elatukseen. Jos yhtään tuntee työehtosopimusjärjestelmää, silloin tietää, ettei kvtes tunnusta itsensä hinnoittelemista.

Joku ehtikin jo sanomaan, että voihan koululaiset laittaa iltapäiväkerhon sijasta aamupäiväkerhoon niin ettei ekaluokkalaisten tarvitse viettää aamutuntejaan yksin. Ei kaikilta voi edellyttää sitä, että he osaavat itse pukeutua äidin tai isin ennen töihinlähtöään valmiiksi tuolinsarjalle jättämiin vaatteisiin, syödä jääkaappiin jätetyn aamupalan, kuunnella vähän Mikis Theodorakista ja silittää kissaa. Jotenkin sinne aamupäiväkerhoonkin pitäisi päästä, Tietenkin voihan kieltäkin muuttaa alkamalla kutsua esimerkiksi jo aamuseitsemää aamupäiväksi, ja aamukerhoa aamupäiväkerhoksi, ja sitten sukkelasti aleta kutsumaan kotona yksin netin kautta pelaamista jossakin virtuaaliyhteisössä vaikkapa langattomaksi ja seinättömäksi iltapäiväkerhoksi; sitäpaitsi niillä iltapäiväkerho-ohjaajillakin on usein lapsia, jotka sitten tulisi viedä jonnekin ehkä jo aamuseitsemäksi. Miksi koululaisten aamut nauttivat suurempaa koskemattomuutta kuin iltapäiväkerho-ohjaajien lapsien?

Savijalkainen opetussuunnitelma

Uusi, uljas lukio-opetuksen opetussuunnitelma perustuu oppimiskäsitykseen, jonka mukaan "opetussuunnitelman perusteet pohjautuvat oppimiskäsitykseen, jonka mukaan oppiminen on seurausta opiskelijan aktiivisesta, tavoitteellisesta ja itseohjautuvasta toiminnasta".

Hyvä, kuulostaa hienolta! Kuitenkin lukioon on jo pitkään hakeutunut, ja hakeutuu aina vain lisääntyvässä määrin oppilaita (anteeksi, opiskelijoiksihan heitä piti sanoa, oppilaitahan ei ole peruskoulussakaan (anteeksi, perusopetuksessa) ollut enää edellisenkään opetussuunnitelman mukaan), joilta itseohjautuvuuden vaatiminen on heitteillejättö.

Tämän heitteillejätön siunaa nyt opetussuunnitelma. Aiempien koulupudokkaiden - peruskoulun jälkeen lopettaneiden - lisäksi saadaan sitten lukion keskeyttäneitä.

Kaikkein tärkein kysymys, johon lukion opseissa tulisi ottaa kantaa, on oppilaiden lähtötaso, Jos perusta on laho, ei sille voi rakentaa kestävästi; kuitenkin opsit lähtevät olettamuksesta, jonka mukaan oppilailla on esimerkiksi sellainen käsitteellisen kielen hallinta ja kyky abstraktiin ajatteluun sekä itseohjautuvuuteen ja tavoitteiseen toimintaan, jota opetussuunnitelma edellyttää. Tämä savijalkainen idealismi kuvautuu opsissa seuraavasti "Koska oppiminen on monimuotoista ja sidoksissa aiemmin hankittuun osaamiseen, käytetään lukiossa monipuolisia opetus-, ohjaus- ja opiskelumenetelmiä. Menetelmien valinnassa otetaan huomioon eri oppiaineissa edellytetty käsitteellinen ja menetelmällinen osaaminen."

Tämä aiempi osaaminen otetaan siis annettuna, silloinkin kun se on osaamattomuutta, samaten käsitteellinen ja menetelmällinen osaaminen pitää monasti rakentaa tyhjän päälle.

Kävin sitten tarkistamassa vielä erityisesti suomen opetuksesta sanotun, oman äidinkielen osaaminen kun on pohja kaiken muunkin oppimiselle. Opsin mukaan "Arvioinnin tukena, opettajan työvälineenä sekä opiskelijan itse- ja vertaisarvioinnin välineenä käytetään Eurooppalaiseen viitekehykseen perustuvaa kehittyvän kielitaidon kuvausasteikkoa.".

Hurraa. Ei hyvin mene, jos jo opetussuunnitelmatasolla on luovuttu suomen kielen oikeinkirjoituksen periaatteista, "eurooppalainen" kun kirjoitetaan meillä pienellä alkukirjaimella. Ilmeisesti oikeinkirjoituksesta on sitten luovuttu myös opetuksessa, sillä ei kai oppilailta voi vaatia sellaista, jota ei ole opetussuunnitelmassa?

Uuden lukion opetussuunnitelman voi käydä katsomassa klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

Koulujen valikoinnin seuraukset

Tämä on kasvatustieteiden kurssin Kasvatus, yhteiskunta ja kulttuuri -opintojakson esseen kolmas ja viimeinen osa. 

Mihin sitten koulujen sosiaalinen valikointi johtaa? Se johtaa koulutasolla itseään vahvistavaan winner-takes-it-all –kehitykseen, jossa parhaiden oppilaiden valitessa parhaat koulut, nämä koulut saavuttavat aina vain parempia oppimistuloksia, kun taas toiset kurjistuvat, jolloin suurin osa lopuistakin hyvistä oppilaista jättää nämä koulut. Erityisen selkeästi tämä näkyy vuosittaisissa lukiokohtaisissa ylioppilaskirjoitusten mukaisessa ranking-listauksessa, jossa ei lainkaan huomioida oppilaiden lähtotasoa, vaikka on toki helpompi kouluttaa kympin oppilaasta laudaturoppilasta kuin kutosen oppilaasta, tai ylioppilas ylipäätään.

Kun uusliberalistisessa diskurssissa korostetaan vapaata valintaa paitsi koulujen välillä, myös valinnaisuuden lisäämistä oppisisällöissä, kyvyt suorittaa näitä valintoja eivät jakaudu tasaisesti. Tämä heijastuu jo lukiotasollekin, jossa ainakin periaatteessa oppilaiden tulisi itse ottaa vastuu opiskelustaan; tämä näkyy jo siinäkin, että siellä oppilaita kutsutaan opiskelijoiksi. Vailla tietoa muusta sopivasta ja kiinnostavasta vaihtoehdosta lukioon ajautunut ei välttämättä kuitenkaan ole motivoitunut valitsemaan jatkomahdollisuuksiensa kannalta oikeita aineyhdistelmiä, tai edes kykenevä siihen.

Jos ”keskiluokka” annetaan yhteiseksi nimeksi niiden oppilaiden sosiaaliselle taustalle – viitattiin sillä sitten sosioekonomiseen tai sosiokulttuuriseen ulottuvuuteen, jotka eivät käy yksi yhteen – niin yksi ulottuvuus kouluvalinnoista liittyy maahanmuuton keskittymisellä joihinkin kouluihin. Tätä ilmiötä on kutsuttu valkoiseksi paoksi, white flight, ja perusteena hakeutumiselle pois kouluista, joissa maahanmuuttajat ovat yliedustettuina, on usein se, että maahanmuuttajien pelätään olevan usein kotimaisia kieliä vielä heikosti taitavina opetuksen resurssisyöppöjä, vieden luokkatyöskentelyssä huomiota syntyperäisiltä oppilailta (Bernelius 2011), olettaen, että nämä olisivat oppimiskykyisiä ja ennen kaikkea –haluisia. Lapsille tosin sosiaalistuminen ja kielen oppiminen käy yleensä aikuisia sutjakkaammin, joten pelko on tässä valossa ainakin osittain liioiteltu.

Koulutuksen markkinaistaminen, ts. se, että oppilaat nähdään koulutuksen asiakkaina, jotka valitsevat vapaasti koulutushyödykkeitä tarjoavien oppilaitosten välillä, ei kuitenkaan merkitse koulutuksen laadun kohoamista, ja koulutukselliselle tasa-arvolle nämä pyrkimykset ovat suoranaisesti vahingollisia, kuten Geoff Whittyn tutkimusryhmän tutkimukset osoittavat (Antikainen etc. 2000, 326); tosin tasa-arvo ei ole koskaan ollutkaan uusliberalistien tavoitteena.

Koulutuksellinen mahdollisuuksien tasa-arvo ei liity ainoastaan yhteiskuntaluokkien välisten mahdollisuuserojen kaventamiseen, vaan on myös alueellinen kysymys: koulun vapaa valitseminen jää periaatteelliselle tasolle syrjäseuduilla, joilla saavutettavuus menee saatavuuden edelle. (Antikainen etc., 328). Tähän suuntaan vaikuttaa sekin, että syrjäseuduilla on vaikea tarjota kovin laajaa valinnaisaineiden valikoimaa jo siitäkin syystä, että sinne on vaikea houkutella opettajia.

White flight –ilmiö on kontrafinaalinen: se kiihdyttää sitä kehitystä, jota se vastustaa. Jos keskiluokka jättää koulun, tämä heikentää oppimistuloksia, jolloin on kyseenalaista syyttää maahanmuuttajia koulun kurjistumisesta. (Bernelius 2011). Tosin Sonja Kosusen väitöskirjan mukaan tiettyjen koulujen välttämiseen on muitakin syitä kuin maahanmuuttajien välttely; maine kouluna, jossa on rauhattomuutta, päihdeongelmaa tai sisäilmaongelmia, ovat syitä ”poisvalita” kyseinen koulu. Tällainen tieto on sosiaalista pääomaa, joka kulkee hyväosaisten sosiaalisissa verkostoissa. (HS 9.1.2016.)

Uusoikeistolainen koulutuspolitiikan doktriini, joka korostaa kilpailua niin oppilaiden kuin koulujenkin välillä, on pudottanut etenkin paljon työväenluokkaisia poikia kokonaan koulutusjärjestelmän ulkopuolelle (Gordon & Lahelma 2004, 73); tosin willisläisen tradition mukaan kyse on myös siitä, että työväenluokkaiset pojat kehittävät kouluvastaisen vastakulttuurin selviytymisstrategiakseen, suojakseen ja positiivisen identiteetin rakennuspuiksi  keskiluokkaisuutta vastaan (http://www.peda.net/veraja/joensuu/erilliset/siironen/ohjataan_jatko-opintoihin_ja_tyoelamaan/willis; Sassateli etc. 2009, 265; http://sociologytwynham.com/2008/12/27/willis-anti-school-subculture/)

Koulupudokkuutta kutsutaan hallinnollisesti syrjäytymiseksi; näitä syrjäytyneitä on eri arvioiden mukaan useita kymmeniä tuhansia (HS 13.3.2011), ja ilmiöön on koetettu tarttua esimerkiksi nuorten työpajatoiminnalla ja kymppiluokilla ja työssäoppimisen opinnollistamisella. Tosin on syytä huomauttaa, että nuoret itse eivät välttämättä koe itseään syrjäytyneiksi; Perukangas 2010, 7), vaan tutkintoon johtavan, tavoitteellisen koulutusputkiston ulkopuolelle ajautuminen voi heijastella muuttunutta arvomaailmaa, jossa palkkatyön identiteettiä rakentava merkitys on vähentynyt (emt., 19).

Moni kokee koulutuksessa ja työelämässä koko ajan ja kaikkialla korostuvan kilpailun niin armottomaksi, että ei kerta kaikkiaan selviydy, jolloin välityömarkkinainstrumentiksi tarkoitettu nuorten työpaja tai kuntouttava työtoiminta yleensäkin voi olla ei vain instrumentti, puolimatkankoti matkalla kohti palkkatyön jäsentämää elämää vaan ainoa näille kilpailukyvyttömille soveltuva paikka, jossa voi olla oma itsensä (emt., 23). Vuosien 2009-2010 vaiheilla itsensä läpi lyönyt nuorisoon kohdennettu yhteiskuntatakuun idea, jossa jokaiselle peruskoulunsa päättävälle taataan opiskelu- tai harjoittelupaikka, on valitettavasti kuitenkin tapettu lapsivuoteelleen nykyhallituksen politiikassa, jossa kuritetaan kaikkia sektoreita. Yhteiskuntatakuu on syntysijoillaan osoittautumassa liian kalliiksi, kun yritetään aikaansaada lyhytnäköisiä säästöjä.

Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, onko tämänhetkisellä sivistystä halveksuvalla ilmapiirillä, jossa korkeakoulutusta ajetaan alas ja aina pääministeriä myöten on tullut normaaliksi pilkata yliopistotutkijoita, vaikutuksensa kouluvalintoihin. Hayekin minimivaltioajatus, jossa julkisia palveluita, kuten koulutus, alibudjetoidaan (Hilpelä 2004, 58), on ainakin osoittautunut tällä hetkellä ajankohtaiseksi opinkappaleeksi, ja ainakin sosiaalista mediaa seuraamalla on helppo tulla johtopäätökseen, että tällä hetkellä arvostetuin, tai ainakin suosituin koulu on elämänkoulu, vieläpä erikseen kirjoitettuna, poikkeuksena se osa oikeistosta, joka on sen verran käynyt muutakin koulua, että tietää jopa oppi-isänsä nimen. Uusliberalistisessa koulutuspolitiikassa on helppo esimerkiksi perustella perustutkimuksen alasajo, ja perustella tämä korvaamalla totuuden hyödyllisyys hyödyllisyyden totuudella, ja kun tämä uusliberalismi on liittoutunut sivistyksen halveksunnan kanssa, koulutuksellinen tasa-arvo tulee elämään kovia aikoja. 

Koulutuksen periytymisen paluu

Tämä on kasvatustieteiden kurssin Kasvatus, yhteiskunta ja kulttuuri -opintojakson esseen ensimmäinen osa. 

Koulutus uusintaa luokkayhteiskunnan

Koulutuksen periytyvyys on viime aikoina taas alkanut uudelleen lisääntymään: prosessi, jota ehkäisemään peruskoulun idea paljolti perustuu, kun ennen peruskoulun synnyttämistä valikoituminen tapahtui jo siinä vaiheessa, kun osa ikäluokasta jatkoi oppikouluun. Tästä on viitteitä Eriksonin ja Jonssonin tutkimuksessa jo vuodelta 1996; tutkimuksen mukaan aiemmin selkeästi edennyt koulutuksellinen tasa-arvoistumiskehitys näytti katkeavan niinkin varhain kuin jo 1970-luvulle (Antikainen, Rinne & Koski 2000, 124).

Osa tästä prosessista voi selittyä Basil Bernsteinin rajoittuneella ja kehittyneellä koodilla. Tällä hän tarkoitti sitä, että vanhempien sivistystaso määrittää sitä, miten perheessä suhtaudutaan lukemiseen ja millaista kieltä perheessä käytetään, ja tämä puolestaan vaikuttaa lapsen kykyyn omaksua opiskelussa tarvittavaa abstraktia kieltä. Bernsteinin tutkimuksen – joka tosin koski meitä selkeämmin rakenteistunutta luokkayhteiskuntaa eli Englantia – mukaan työläisperheissä kieli oli sanavarastoltaan köyhää, sisälsi usein keskeneräisiä lauseita ja oli vailla abstrakteja käsitteitä, mikä tekee opiskelun hankalaksi. (Allardt 1988, 92).

Antikaisen, Rinteen ja Kosken mukaan koulutuksellista eriarvoisuutta voi selittää useilla eri tekijöillä. Ensiksikin, perintötekijöitä korostavien tutkijoiden mukaan ihmisten erilaisuus, mm. erot kyvykkyydessä liittyvät heidän sosiaaliseen taustaansa. Äärimmilleen vietynä tällainen selitysmalli on sosiobiologinen, jolloin sellaista järjestystä, jossa lahjakkuus katsotaan perinnölliseksi, pidetään luonnollisena. Toiseksi koulutuksellista eriarvoisuutta voidaan selittää kodin ympäristötekijöillä, jolloin korostetaan kodin vuorovaikutustilanteita ja perhekulttuureita, jolloin sosiaalista pääomaa kasautuu usein niille perheille, joilla on myös taloudellista pääomaa. Kolmanneksi, koulutuksen voidaan nähdä suosivan keskiluokkaista kulttuuria ja keskiluokkaisia arvoja, normeja ja käytöstottumuksia, jolloin koulu jo itsessään suorittaa valikointia sosiaalisten taustan perusteella. Neljänneksi voidaan korostaa taloudellisia esteitä koulutukselle, jotka ainakaan Suomessa eivät kuulu keskeisimpiin selittäjiin, meillä kun peruskoulutus on maksutonta. Viidenneksi, perheen taloudellinen asema korreloi lapsiluvun kanssa, vaikkakin tätä vaikutusta onkin lievitetty hyvinvointivaltion väliintulolla; nyt merkittävämpi perhetaustan asettama haaste on perheiden hajoaminen ja niiden moniongelmaisuus. (Antikainen etc. 124-125). Eriksson ja Jonsson päätyvät siihen, että edellämainituista premisseistä on johdettavissa ainakin se, että vanhempien korkeampi koulutus korreloi lasten paremman koulumenestyksen kanssa, koska vanhemmat siirtävät lapsiin omaa koulutaitoaan ja opettavat heitä navigoimaan koulutusjärjestelmässä ja tekemään sen edellyttämiä valintoja (emt., 127).

Koulutukseen valikoituvuuden sosiaalisuudesta kirjoitettiin Helsingin Sanomissa 9.1.2016, että vaikka kuka tahansa voikin periaatteessa pyrkiä esimerkiksi musiikki- tai kieliluokalle, todellisuudessa yhteiskuntaluokka näkyy valinnoissa, ainakin Espoossa tuoreen Sonja Kosusen väitöskirjan mukaan. Yhteiskunnallisen taustan vaikutus painotetun opetuksen luokkiin (kuten juuri musiikki- tai kieliluokille) ilmenee mm. siinä, että hyväosaisten perheiden lapsilla on varaa harrastaa, ja esimerkiksi musikaalisuus harjaantuu, jos lapsi on käynyt soittotunneilla. (HS 9.1.2016.) Vaikka hankitut taidot eivät periydykään, taitojen hankkimismahdollisuudet periytyvät.

Joskin kouluvalinta voi olla vapaa kaikille, voi olla, että kyvyt tehdä valintoja vaihtelevat, ja ainakin osa tästä vaihtelusta voi olla sosiaalisesti määräytynyttä. Tätä periytyvää sosiaalista määräytyvyyttä voi kutsua esimerkiksi yhteiskuntaluokaksi. (Käyhkö 2011, 416-417.) Uusliberalistinen diskurssi ei siinä mielessä tarjoa mitään uutta, miten se suhtautuu yhteiskuntaluokkiin: ne kiistetään.