Itsetunnon lisääntyessä itseluottamus rapautuu

Lapsen luotto omiin kykyihin on rajaton. Kolmea vuotta lähestyvää tytärtäni parhaiten hänen omin sanoinsa luonnehtiva lause on "Elsa osaa"; omin sanoin hänestä onkin sopivaa puhua, koska jos minä tai äiti laitamme sanat hänen suuhunsa eli "sanoitamme" (kuten lastenpsykiatriasta tai kasvatusopista muodikkaaksi lanseerattu termi kuuluu), Elsa raivoissaan huutaa tästä hänen itsemäärittelyoikeutensa loukkauksesta "ei sano tietoa!".

Lapsilla on rajaton itseluottamus. Iän kertyessä se korvautuu itsetunnolla. Tämä tarkoittaa elämänkokemuksen tuomaa suhteellisuudentajua kun tielle kasaantuu vähän kerrassaan esteitä, joista osa on olosuhteiden asettamia, jotkut tulevat sääntöjen ja erilaisten normien muodossa ja osan niistä muodostavat toiset ihmiset omine odotuksineen ja tarpeineen sekä ihan puhtaasti omalla olemassaolollaan. Niitä esteitä asettaa myös omien kykyjen puute: minä nyt vaan en pysty näillä polvillani hyppäämään pituutta kahdeksaa metriä.

Toivottavasti Elsa uskoo mahdollisimman pitkään, että hän osaa korjata katulampun, jos hänellä vain on mahdollisimman korkeat tikkaat. Omia mahdollisuuksia ehtii alkaa epäilemään sitten myöhemmin. Tänään 46 vuotta täyttävänä olen omista rajoituksistani hyvin tietoinen, ja tämä tietoisuus on vain lisääntynyt viime vuosina, ei vähiten minulle tehtyjen neuropsykologisten tutkimusten ansiosta.

Vaikka usko omien mahdollisuuksien rajattomuuteen onkin vuosikymmenien aikana vähin erin rapautunut, niin jotain olen aikojen saatossa saanutkin. Viime viikolla löysin Brucknerin kahdeksannen sinfonian hitaasta osasta kauniin viulusoolon, ja palaamalla tutuille metsäisille lenkkireiteilleni pystyn tavoittamaan osan omasta ytimestäni, tai ainakin unohtamaan ne rajoitukset, joita tielleni on tullut. Enkä 20- tai edes 30-vuotiaanakaan tiennyt mitään siitä, miten suurta onnellisuutta minulle voisi tuottaa se, että näen lapsieni leikkivän yhdessä.

Kun makuuhuoneen ovi ei pysykään kiinni

Seksuaaliseen vapautusliikkeeseen näyttäisi usein liittyvän ristiriita, joka on määritelmällisen luonteinen. Mitä tämä tarkoittaa?

Ne ovat kovin usein samoja ihmisiä, jotka jossain paikassa laittavat makuuhuoneen ovea kiinni, välillä jättävät sen sepposen selälleen. Esimerkiksi silloin kun puolustetaan seksuaalivähemmistöjen oikeuksien normalisoimista enemmistön oikeuksien kanssa, yhtenä perusteena tälle sanotaan, että valtion tai kenenkään muunkaan asia ei ole puuttua siihen, mitä itse kunkin makuuhuoneissa tehdään. Toisaalta kuitenkin seksistä pitäisi saada voida puhua, mitä enemmän, useammassa paikassa ja useamman kanssa, sitä parempi, viis siitä, vaikka tämä puhe voisi aiheuttaa jollekin ahdistusta.

Mikä tätä ahdistusta sitten voi aiheuttaa? Minun puolestani seksuaalivähemmistöjen oikeuksien näkyväkin ajaminen saa aiheuttaa näppylöitä joillekin, omahan on ahdasmielisyytensä. Mutta sitten on eri syistä seksuaalisesti kokemattomia tai kykenemättömiä, jotka voivat kokea itsensä entistäkin kykenemättömiksi kun seksiä tuutataan joka kanavalta. Tai jopa epänormaaleiksi, minkä nimenomaan ei kai pitänyt olla tarkoitus kun normaaliuden käsite piti muutenkin kyseenalaistaa vähemmistöjen stigman poistamiseksi.

Jos kerran se, mitä toisten makuuhuoneissa tapahtuu, ei kuulu muille, miten se nyt yhtäkkiä kuuluukin? Pitikö sen oven olla kiinni vai auki?

Niin että puhutaan vaan seksistä, mutta on tärkeää tuoda esille myös eri syistä seksittömiä, on kyse sitten valinnasta tai valitsemattomuudesta.

Normitalkoot eivät koske työttömiä

Normitalkoita vielä vähän aikaa sitten peräänkuuluttanut hallitus, joka pitää julkista sektoria lähtökohtaisesti syyllisenä, päätti sitten ulkoistaa syylliset. Tämä tapahtuu mm. rätkäisemällä työttömille 3 kuukauden haastatteluvelvoitteen, jossa nämä hyväkkäät saavat tehdä tiliä, ovatko osanneet olla aktiivisia oikealla tavalla, eivätkä esimerkiksi poimineet sieniä, ulkoiluttaneet mummoja tai päivittäneet osaamistaan työmarkkinoiden vaatimalle tasolle.

Koska julkinen sektori on kaikkeen syypää, myös työttömien työhaluttomuuteen, onkin parempi hoitaa tämä haastattelurumba yksityisten rekryfirmojen toimesta, yksityinen kun on paitsi parempi, myös tehokkaampi eli vastuullisempi, silloinkin kun sillä on työ- ja elinkeinoministeriön piikki.

Niin viis siitä että normisto lisääntyy, kun ei se koske kuin ihmisiä, ja sitä vahtii yksityinen sektori. Työttömiltähän ollaan riistämässä loputkin ihmisoikeudet, ja tämä on vain yksi osa siinä sarjassa. Vaikka kustannuksien ja osallisuuden kannalta olisi kai tehokkaampaa järjestää asia yhdistämällä vertaistuki ja vertaisvalvonta, ja antaa työttömien kuulustella... eikun haastatella toisiaan.

Uuden Suomen jutun, jossa Li Andersson osoittaa osuvan esimerkin tämän järjestelmän tehottomuudesta, voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Erilaisuuden patologiaa

Neuropsykologisia arvioita kirjoittaneena ja myös lukeneena minua on alkanut ihmetyttämään niissä esiintyvä erilaisuuden patologisointi, joka taitaa muodostaa koko neuropsykiatrisen ammattieetoksen perustan. Jos jonkun ihmisen joitakin taitoja luonnehditaan keskitasoa heikommiksi, what's the problem? 

Kyseinen yksilö voi oppia elämään vajavaisuuksiensa kanssa: joko välttelemään sellaisia tilanteita, joissa altistuu vajaakykyisyydelle, tai sitten hän voi pyrkiä kompensoimaan puutteensa. Heikkouksien sijasta voisi keskittyä vahvuuksiin: jos ihminen vaikka oppii parhaiten kuuntelemalla, kirjan voi lukea nauhalle, ja sitten kuunnella tätä nauhaa. 

Toki omia taitojaan voi kehittää ja pitääkin pyrkiä kehittämään, mutta näköjään neuropsykologialle on suotu yksinoikeus patologisoida oppimisen arvioinnissa keskitasoa huonommat taidot, kun kuitenkin muuten opetuksen arvioinnissa noudatetaan Gaussin käyrää, jonka keskitasolle toki asetetaan useimmat, mutteivät kaikki. 

Ei voi olla keskitasoa ilman edes muutamaa parempaa ja heikompaa. Onko ihmisten erilaisuus patologia neuropsykologiselta kannalta? Onko neuropsykologian tarkoitus poistaa koulujen arviointiasteikolta numerot 4-6, vaikka ei numeroita 8-10 ei voi olla ilman niitä, ei arviointitodellisuudessa mutta ei myöskään missään laskuopissa?  

Väistämättä joku on aina keskitasoa heikompi. Tämä on välttämätöntä gaussilaisessa arviointitodellisuudessa, mutta myös oikeassa ihmisten todellisuudessa. Jonkun on oltava heikompi, jotta joku toinen voisi olla parempi. 

Keskitasoisuus on norminmukaisuutta, eikä normia voi olla ilman poikkeavuutta. Jonkun on aina oltava keskitasoa huonompi, jotta keskimääräisyys voitaisiin määritellä ja jotta sitä voisi olla. Normin mukaan ei voi elää, jos sitä normia ei olla edes määritelty.