Ukrainan vastarinta antaa hitaammille vatulointiaikaa

Nyt kun jotkut kansanedustajat ovat ilmaisseet tarvitsevansa aikaa itsestäänselvyyksiä sisältäneet turvallisuuspoliittisen selonteon jälkeen harkintaan ja asiantuntijoiden kuulemiseen, niin meidän onneksemme Ukrainan urhea taistelu antaa heille sitä vatulointiaikaa. Tosin on mielestäni aika kummallista, jos turvallisuuspolitiikka alkaa realisoitumaan heille vasta tässä vaiheessa. Meillä on koko ajan ollut Venäjä naapurissa, Putin yli 20 vuotta johdossa, Krimille hyökkäyksestä 8 vuotta ja turvallisuuspoliittisesti rampaan EU:hun liittymisestä 27 vuotta. Ovatko silmät olleet kiinni tähän saakka?

Tätä ei saisi sanoa ääneen, mutta ukrainalaisten sinnikäs vastarinta antaa Suomelle joidenkin kaipaamaa harkinta-aikaa, jossa siinäkin on kyse siitä, että ei haluta suututtaa oletettuihin kannattajiin kuuluvia Nato-skeptikkoja. Mitä enemmän Venäjän lipun alla taisteleva sortin sakki ehtii pommittamaan, ryöstämään ja raiskaamaan, sitä enemmän täällä saadaan vatulointiaikaa, minä aikana moni parlamentti jo ehtisi hyväksymään Nato-jäsenyytemme.

Esittävätkö jotkut kansanedustajat lopultakin Nato-skeptikkoja - vaikka sitten pitkin hampain tulisivatkin jäsenyyden taakse - oletettujen kannattajiensa oletetun/aiemman Nato-nihkeyden tai peräti kielteisyyden takia? Etteivät äänestäjät vain luulisi, että heidän edustajansa olisi kääntänyt takkiaan huolettomasti vaan toimisi harkitsevasti.

Tiedän, että tämä pohdintani saattaa kalahtaa joihinkin erittäin, erittäin paljon arvostamiini edustajiin. Mutta nyt viite- ja jäsenryhmät hiiteen. Kyse on sen verran vakavista asioista.

Natoon

Suoritin asevelvollisuuttani 1991-1992. Siinä vaiheessa EU:n jäsenyyden hakeminen ei vielä ollut julkista tietoa, mutta minulla sattui olemaan asiasta sisäpiiritietoa, sillä kuuluin niihin noin 20 kokoomusnuoreen, jotka kävivät toukokuussa 1991 tutustumassa EU-elimiin, ja tämän matkan lopputulemana teimme aloitteen Kokoomuspuolueelle EU-jäsenyyden hakemisesta. 

Minä olen kulkenut tuon jälkeen poliittisen taivaan halki toiselle laidalle. Vaikka monessa mielessä poliittinen analyysini tilannekuvasta on muuttunut, turvallisuuspolitiikassa se ei ole muuttunut. 

Upinniemessä kesällä 1991 esitin kysymyksen asevelvollisena ollessani turvallisuuspolitiikan oppitunnilla, että miten EU-jäsenyys vaikuttaa Suomen ja itänaapurin yhteistyöjärjestelyihin ja miten EU-jäsenyys vaikuttaa Suomen turvallisuuspoliittisiin järjestelyihin? Voiko turvatakuut ja turvallisuuspoliittisen yhteistyön hoitaa WEU:n kautta vai olisiko Nato-jäsenyyden hakeminen jossain vaiheessa ajankohtaista? Kysymykseni aiheutti Upinniemen suuressa auditoriossa kohahduksen, ja turvallisuuspoliittista oppituntia pitävä everstiluutnantti oli ilmeisen hämmentynyt, todeten, että hän ei osaa sanoa.

Nyt Venäjän hyökättyä Ukrainaan se on ajankohtaista, vähän yli 30 vuotta esittämäni kysymyksen jälkeen. Kannatan NATO-kansanäänestyksen järjestämistä. WEU lakkautettiin 2009, joten tätäkään paperitiikeriä ei enää ole käytettävissä EU:n turvallisuuspoliittisena instrumentteina. EU:lla ei ole pehmeän diplomaattisen painostuksen lisäksi mitään kovia välineitä tuomassa vakuuttavuutta EU:n pakotteille. Paitsi NATO, johon 27 EU-maasta kuuluu 21. 

Tiedän maalaavani itseni tällä kannanotolla ahtaaseen nurkkaan nykyisessä puolueessani Vasemmistoliitossa, mutta kansallinen turvallisuutemme tilannekuvan näkeminen on sen verran iso kysymys, että siinä pitää ajatella omaa nokkaansa, jäsen- ja viiteryhmiään pitemmälle. Minun oma poliittinen tulevaisuuteni on muutenkin sen verran pienimuotoista räpeltelyä, että olen valmis ottamaan riskin ja maalaamaan itseni nurkkaan. 

Homomusaa

Leonard Bernsteinin Tsaikovski-levytyspaketin vihkosen, tai kuten minä ja Ilja kutsumme, "kirjan" esittelyteksteissä teemana on se, että Lennie ymmärtää säveltäjää myötäsyntyisesti, koska oli biseksuaali, ja Tsaikovski joutui omana aikanaan salaamaan homoseksuaalisuutensa kulissiavioliiton taakse. Yhteys saattaa olla hieman päälleliimattu, mutta kuunnellessani Svjatoslav Richterin levytyksiä Tsaikovskin pianomusiikista, ymmärsin, että edellämainittu empatia on triviaali ja pikantti yksityiskohta siihen verrattuna, että Richter todella jakoi Tsaikovskin kanssa ei vain saman salaisuuden vaan mikä tärkeintä, hän on osoitus siitä, että Venäjä ei paljoakaan ole muuttunut, kaikesta poliittisesta myllerryksestä huolimatta.

Marxin mukaan kulttuuri oli päällysrakenne, ja materiaaliset suhteet kaiken perusta. Ei ihme, että Venäjältä aloitettu reaalisosialistinen koe meni pieleen, sillä ei tämä olisi tämän pahemmin mönkään voinut mennä. Materiaalinen todellisuus toki vaikuttaa siihen, miten ihmiset tulkitsevat poliittiset ja valtasuhteet ja muut sosiokulttuuriset faktat, mutta se seikka, että kulttuuri on suorastaan näyttänyt pysyvän paikallaan kaikesta moninkertaisesta, tempoilevasta ja edestakaisestakin poliittisen järjestelmän myllerryksistä huolimatta, tekee Marxin väitteen naurunalaiseksi.

Säveltäjä Sostakovitsin muistelmissa kuvaillaan venäläistä jumalahullun eli jurodivyin perinnettä, jossa taiteilijalta sallitaan eri mitassa kriittisyyttä, suorapuheisuutta ja eksentrisyyttä kuin normityöläiseltä. Voi olla, mutta on siinä rajansa. Yhden näistä rajoista, ja sen rajan ylisukupolvisen pysyvyyden osoittavat meille herrat Richter ja Tsaikovski. Tsaikovskista on ollut jo pitkään julkinen salaisuus hänen kulissiliittonsa hänen mesenaattinsa Nadezda von Meckin kanssa. Kenties häneen on saatu jo sen verta historiallista etäisyyttä (1840-1893), että hänen elämäntyönsä ei himmene henkilökohtaisuuksista. Sen sijaan aika alkaa vasta nyt olemaan kypsä Svjatoslav Richterille tulla ulos kaapista (1915-1997). Hänkin oli kulissiavioliitossa, laulaja Nina Dorleacin kanssa.

Tämä kaikki on sinänsä toissijaista. Oleellista on, miten Richter Tsaikovskia soittaa. Hän soittaa sitä autoritäärisesti, sanalla sanoen siten, että ilmaisu "tehdä oikeutta" on understatement. Tsaikovskin pikkuvinjetit saavat Richterissä enemmän kuin arvoisensa tulkin, oikeastaan hänen käsissään niistä tulee itseään suurempaa musiikkia.

On yhdentekevää, mikä on säveltäjän tai esittäjän seksuaalinen suuntautuminen, mutta tämä yhteys - Richter soittaa Tsaikovskia - osoittaa, että ei se sittenkään ole. Ainakaan ei se sitä ole ollut Venäjällä.

Mitä ***a, Iltalehti

Eilisiä Iltalehden lööppi- ja etusivun otsikoita:
"Pohjoismaiden ministereiltä uusi linja: elintasopakolaiset esiin ja ulos."
"Imaami ehdottaa: useita suurmoskeijoita Suomeen. Ehkäisee musliminuorten radikalisoitumista."
 "Sisäministeri Orpo: Vastaanottokeskusten ympäristössä turvallisuusriski."
"Muslimit haluavat verotusoikeuden."

Olen jo aikaisemmin ollut huomaavinani, että kyseinen julkaisu on valinnut linjansa, ja se on irtonumeromyynti niille, jotka muuten lukevat MV:a. Tätä ei voi olla huomaamatta, lööpit tunkevat vastaan silmistä ja korvista, vaikken kyseistä kasettaa ostakaan, joten en valitettavasti voi laittaa sitä boikottiin.

Tänään sama linja jatkuu:

"Tekeekö Venäjä politiikkaa turvapaikanhakijoilla?"
"Suomalaistaustaisen perheen teinityttö vapautettiin Isisin kynsistä."

IL:n linja on sellainen, että jos mitään kohun väärtiä ei ole, se nostattaa itse sen kohun. IL lietsoo vihaa turvapaikanhakijoita kohtaan. Osaan kuvitella, miten hompanssit hihkuvat innoissaan näistä suurmoskeijoista, eikä tarvitse vain kuvitella, sillä onhan Facebookissa niitä vastustava ryhmäkin. Varmaan hakkaavat jo sormiaan kipeiksi oksentaessaan näppäimistöilleen. Toivottavasti se protestointi hyytykin sitten näppikselle. Verotusoikeudesta taas ei ole pitkä matka siihen, että joku keksii, että jos verotusoikeus, niin sitten myös oikeus, liukkaan pinnan Sharia-argumentti. Ja senhän pitäisi olla positiivista, että tyttö vapautettiin, mutta mitään uutista ei olisikaan, jos ei oltaisi mainittu Isisiä.

Kysymys "Tekeekö Venäjä politiikkaa turvapaikanhakijoilla?", osoittaa lopullisesti lehden linjan. Jos uutista ei ole, lehti esittää oman epäilynsä, luulonsa tai luulottelunsa. Ihan yhtä hyvin minä voisin ihmetellä, onko Kuu juustoa.

Kehotan siis boikotoimaan Iltalehteä. Minä olen hengessä mukana, mutta ei se muuta mitään, sillä en muutenkaan näitä lehtiä osta.

Iltasanomat ei ole aivan yhtä kauhea, vaikka kyllä hekin kirjoittavat:
"Viranomaiset huolissaan Venäjän rajan vuotamisesta. Uusi pakolaisaalto Idästä?"

Tämä on tätä POIKA SÖI ÄIDIN laittamat lihapullat -journalismia. Että kehtaakin kutsua itseään toimittajaksi, henkilö, joka työskentelee tällaisessa julkaisussa.

Miten käy Jokereiden KHL:ssä?

En lähde ennustamaan sitä, miten Jokereille käy urheilullisesti, antaa heidän yrittää.

Urheilu on hyvin (nurkka)patrioottista ja perinnetietoista. Joskus perinteitä on mahdollista luoda; vasta reilun 20 vuoden ikäisestä jalkapallon Mestareiden liigasta on elinaikanaan tullut lajinsa tavoitelluin seurajoukkuekilpailu. Jalkapallon ja jääkiekon rinnastaminen tosin on siinä mielessä vaikeaa, että futiksessa kansainväliset seurajoukkueturnaukset ja -cupkilpailut ovat jo perinne.

Tämä perinne lähtee osittain, paradoksaalista kyllä, patriotismista: englantilaisia, jotka pitävät itseään kauniin pelin keksijöinä, halutti tietää, kuinka pahasti heidän 50-luvun mestarinsa Stoke rökittäisi Real Madridin. Tämä kuuluisa ottelu päättyi ratkaisemattomaan 2-2, vaikka Realia tähdittivät tuolloin Ferenc Puskas ja Alfredo di Stefano.

Maissa, joissa on itseriittoinen, oma, rikas kulttuuri, ei piitata aina muiden maiden tekemisistä. Ranskassa juodaan vain ranskalaisia viinejä, eikä Englannissa edes haluta tietää muiden maiden liigoista mitään. Siellä pidetään itseä tunnetusti erinomaisina, mikä näkemys on joutunut ankarasti realiteettitestatuksi mm-turnauksissa. Tämäkään ei estä aliarvioimasta Kroatian tasoisia vastustajia, jotka säännönmukaisesti antavat briteille kuonoon.

Takaisin jääkiekkoon. Hartwall-areenaa ei sen 17 olemassaolovuoden aikana ole onnistuneet joitakin orkestereita lukuunottamatta täyttämään kuin TPS 90-luvun lopun finaaleissa ja satunnaisesti paikallisvastustaja HIFK. Jähtäväksi nää, millä oheistuotteella Jokerit sen tulee täyttämään kun paikallisvastustajaksi tulee Minskin Dynamo tai Tseljabinskin traktori. Tarvitaan vähintäänkin Teemu Selänne tai euroviisukarsinnat sekä Miss Suomi -kisat kaupanpäällisiksi.

Urheilu on siis hyvin nurkka- ja patrioottista. Se antaa jopa kaltaisilleni kevyen luokan patriooteille syyn tuntea maantieteellis-kulttuurista yhteyttä. Stoken esimerkki ei ole suoraan sovellettavissa jääkiekkoon; vaikka rikkaan ja nurkkapatrioottisen futiskulttuurin Englannissa Pottersista tuli koko valtakunnan ylpeys, tuskin pääkaupunkiseudulta löytyy säännönmukaisesti 12 000 katsojaa ihailemaan toistuvaa Suomi-Venäjä -sarjaa, puhumattakaan Suomi-Valko-Venäjästä tai Suomi-Latviasta. Ennustan siis, että parin-kolmen vuoden perästä Jokerit anoo paluuta SM-liigaan, minne se avosylin otetaan vastaan.