perjantai 30. tammikuuta 2015

Niin tai näin, aina väärinpäin

Suomi tarvitsee paljon lisää maahanmuuttoa, jotta saisimme tekijöitä niille töille, joita aniharva suomalainen suostuu tekemään, koska suomalaiset ovat jo ehtineet havaitsemaan, että esimerkiksi siivoojan palkalla ei täällä elä, ainakaan pääkaupunkiseudulla, ellei sitten satu asumaan vanhassa kaupungintaloyhtiössä, ja siltikin usein tarvitaan hyvinvointiyhteiskunnan interventio. Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA:n mukaan tarvittaisiin vähintään 34 000 tuhatta maahanmuuttajaa vuosittain, muuten työvoimamme supistuu.

Jos maahanmuuttaja yrittää elättää itsensä, tämä yleensä tapahtuu sellaisissa töissä, joille ei riitä kotoperäisiä tekijöitä. Ja sitten kun maahanmuuttaja ei pysty elättämään itseään näillä töillä, häntä sitten syytetään hyvinvointietuuksiemme väärinkäyttäjäksi ja systeemiloiseksi, ja toisaalta kuitenkin ollaan törkkimässä töihin, jotteivät olisi systeemin hyväksikäyttäjiä.

Niin tai näin, aina väärinpäin. Vähän siis johdonmukaisuutta niihin vaatimuksiin.

Uutisen EVA:n lausumasta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

torstai 29. tammikuuta 2015

Missä ovat argumentit subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajoittamista vastaan?

Ainoa näkemäni argumentti on se, että "tässä taloudellisessa tilanteessa jokaisen nyt vaan pitää vuorollaan osallistua talkoisiin". Tässä argumentissa vielä on moralisoiva sävy, ikäänkuin se, että kaikilla ei ole varaa laittaa palkastaan syrjään niin että voivat jättäytyä kotiin koko- tai edes puolipäiväisesti hoitamaan lapsia, tekisi heistä huonoja isejä tai äitejä.

Jään kotiini keväällä kahdeksi kuukaudeksi, jotta pienen tyttäreni ei tarvitsisi mennä päivähoitoon kuin "vasta" vuoden ja kolmen kuukauden iässä. Tämäkin sitten tulee toki aikanaan hirvittämään, ja tunnen itseni jo tästäkin syystä jo etukäteen syylliseksi. Toivonkin, että vauvaiässä annettu ja saatu ylenpalttinen rakkaus on luonut hänelle riittävän perusturvallisuudentunteen.

Kysyisinkin päivähoito-oikeuden rajoittajilta, pitäisikö luonani noin 40% ajasta asuvalta pojaltani peruuttaa kokopäiväinen päiväkotipaikka näiksi kahdeksi kuukaudeksi, ja tuomita hänet kotiin tylsistymään tabletin ääreen sillä aikaa kun lenkitän tyttöäni jotta hän nukkuisi? Minne laittaisin poikani sitten kun vien tyttöä muskariin tai kirjaston satutuokioon, pahista nyt leikkivää poikaani kun nuo tuskin vähempää voisivat kiinnostaa?

Suomenruotsalaiselle pojalleni esikoulu tarjoaa hänelle välttämättömiä sosiaalisia verkostoja. Hänen muuttaessaan Suomeen, uudet verkostot olivatkin tarpeen. Minä en osaa suomenruotsalaisia lastenlaulujakaan, joten ei liene kohtuullista, että poikani jäisi isänsä leikkimisen armoille. Olen myös 6-vuotiaita kavereita kehnompi leikkimään taisteluroboteilla, eivätkä selkäni ja polveni kestä kokopäiväistä lattialla käkkimistä legojen tai lautapelien kanssa niin paljon kuin leikkimisestä tykkäänkin joten kai sitten olen huono isä.

Olen varmaankin myös huono isä, kun en osaa sijoittaa poikaani vaunulenkkien ajaksi esimerkiksi naapurustooni sieltä puuttuvien kavereiden luokse, tai ottaa mukaan pyöräilemään vierelle, jolloin keskustelumme tekisi tyttöni unista mahdottomia. Sitäpaitsi hän ei luota vielä pyöräilytaitoonsa siinä määrin että uskaltaisi lähteä seuraksi kymmenenkin kilsan lenkeille. Päivähoito ei vain sosiaalista lasta, vaan sosiaalistaa hänet myös omaan kieleensä, tässä tapauksessa vähemmistökieleen, jolla sentään onneksi on saatavissa palveluita oikeasti kaksikielisessä Porvoossa. Päivähoito sosiaalistaessaan lapsia on ennaltaehkäisevä palvelu, ja sellaiset säästävät aina.

On erilaisia perheitä: ydinperheitä, yksinhuoltaja- ja uusioperheitä. Subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaamisajatus nojaa perinteiseen ydinperheeseen, jossa toinen (yleensä isä) on hyvätuloinen. Toisilla on enemmän varaa tehdä ratkaisuja, toisilla ei. Vielä pitäisi määritellä, pitääkö päivähoito-oikeutta rajata ensimmäisen perheen lapselle, jos toisen perheen äiti (joka sattuu olemaan em. lapsen isän toisen lapsen äiti) on kotona oman lapsensa kanssa? Velvoitetaanko tässä huolehtimaan omien lisäksi myös toisten lapsista?

Perheiden tilanteet muuttuvat jatkuvasti: työtilanteet, asumis- ja perhetilanteet. Yleensä nämä rajoittajat ovat myös rajoittamassa normeja ja byrokratiaa, ja sitä näihin tilannepäivityksiin tarvitaan: byrokratiaa. Ja tulisipa yhden normin sijaan yksi uusi normi, johon pitäisi kirjata poikkeuksia ja poikkeuksen poikkeuksia.

Niin että missä ovat ne argumentit, joilla tästä rajoittamisesta saataisiin järkevää, kannattavaa ja mahdollista?

B˩ORK ja unohtamiskäyrä

Edesmennyt äitini kävi viitisen tai kuutisen vuotta Invalidiliiton INVA-muovi -nimisessä yksikössä työllistämistöissä, tai töiden korvikkeessa, jota tästä eteenpäin kutsun nimikkeellä "työke". Työkettä se oli siksi, että työstä maksettava korvaus ei riittänyt elämiseen, vaan sitä piti aika ajoin täydentää toimeentulotuella, vaikka asuimmekin kaupunginasunnossa. Työkettä se oli myös siksi, että sen luonne oli ilmiselvästi päivätoimintaa, ja tuottavuuden kanssa oli niin sun näin.

Jos kyse olisi ollut oikeasta työstä, siihen oltaisiin ammattikoulutettu. Näin ei kuitenkaan tehty, vaan kurssin sisältö muodostui mm. oppimis- ja unohtamiskäyrän opettelusta ja oman nimen kirjoittamisen opettelusta.

Kurssin osallistuja-aines oli hyvin heterogeenistä. Yhtäällä oli sellaisia kuin äitini, jonka pää leikkasi kuin partaveitsi ja kädet olivat taitavat ja puolitoista kauneudentajuista silmää, toisaalla oli vaikeasti alkoholisoituneita, sitten oli myös kehitysvammaisia. Yksi heistä - nimeltään Borg - kirjoitti nimikylttiinsä sukunimekseen B˩ORK, L väärinpäin.

On selvää, että tuollaiselta kurssilta ei tule priimaa. Mitä kurssilta valmistuneet sitten valmistivat? Salkkuja ja kansioita muovista. Lisäksi muistan pahville liimatun nahanpalan, joka yritti esittää diplomia. Vapaaseen myyntiin näitä tuotteita ei päästetty, eikä oltaisi voitukaan, sillä saumat saattoivat olla niin sun näin. Niitä jaeltiin "liikelahjoiksi", ja näitä liikelahjoja minulla on vieläkin. Niiden sisällä on ihan kätevä säilytellä papereita, joita olenkin säästänyt aivan liikaa.

Mieleeni muistuu säveltäjä Sostakovitsin pohtineen elämäkerrassaan ratkaisua vaikeaan pulmaan: mitä antaa lahjaksi jollekin sellaiselle, jota ei nyt niin arvosta. Tähän vaikeaan pulmaan ei tarvitse ostaa huonoa äänilevyä - Sostakovits ehdotti Arturo Toscaninin levytystä omasta Leningrad-sinfoniastaan - vaan Inva-muovi kehitti tähän ratkaisun.

Lupaillulla muutaman kuukauden muovisaumauksen kurssilla ei vilkaistu saumauskoneisiin päinkään, luultavasti siksi, että tällöin niille suunnilleen täysissä hengenvoimissaan olleille olisi selvinnyt, että koneet erittävät terveydelle vaarallisia kaasuja. Äitini kertoman perusteella kurssi lähinnä pönkitti esimiesten tärkeilyntarvetta, muuten se oli lähinnä starttivalmennuksen luontoista.

Ei olekaan ihme, että äitini sai sitten myöhemmin keuhkosyövän. Vaikka poltti hän tupakkaakin. Jos hän olisi saanut kouluttautua ihan oikealla kurssilla valitsemaansa ammattiin, tiedä vaikka toimisi siinä vieläkin.

keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Risa maisteri

Jos maisteri on päättänyt, että hänen on syytä olla töissä, oli kyse sitten eläketurvasta, asuntolainan lyhennyksistä tai lapsenruokoista, ansioluettelolla voisi heittää vesilintua. Jos hän on ylikoulutettu joihinkin sellaisiin tehtäviin, joita hän tästä sanotusta ylikoulutuksestaan huolimatta kuitenkin onnistuu saamaan, nämä tehtävät sitten leimaavat hänet rikkinäiseksi. Jos maisteri on toiminut esimerkiksi osastonsihteerinä, tämän työnantajat voivat tulkita niin, että kyseessä on joko maisteri, joka ei osaa mitään (hänen hakiessaan koulutusta vastaaviin tehtäviin) tai sitten maisteri, joka on mennyt työmarkkinoilla epäkuntoon (hänen hakiessaan ei-koulutusta vastaaviin tehtäviin).

Mitä tämä tarkoittaa? Ensimmäisessä tapauksessa kyseessä on ollut sellainen maisteri, joka ei osaa sellaisia asioita, joita huippuosaajien pitäisi osata. Yliopistossa ei opetettu implementoimaan työnohjauksen eksplikointia toiminnanohjausjärjestelmiin tai piirtämään sisäisen sankaruuden prosessikaaviota, mutta jossain olisi niiden pitänyt tarttua.

Paljon puhutaan nykyisin etätöistä, mutta epätyöt ovat sellaisia töitä, jotka ovat dismeriitti tekijälleen.
Epätöissä maisteriin on tarttunut huonoja tottumuksia, kuten kiiltokuvien liimailua, tupperwaaralaisuutta, kykenemättömyyttä ottaa kokonaisvastuuta mistään, kyvyttömyyttä visiointiin. Maisterin pitäisi osata johtaa itse itseään, ja niin kuulemma myös niissä töissä, joihin hän on ylikoulutettu, mutta koska hän on ylikoulutettu, hän kyseenalaistaa tämänkin, eikä yhtään mistään tule mitään, kun ajattelu lopettaa toiminnan ennen kuin se edes on alkanutkaan.

tiistai 27. tammikuuta 2015

Laskennallinen ja todellinen palkka

YPM:n neuvotteleva virkamies Pekka Harju-Autti on Leo Straniuksen kanssa käytyihin keskusteluihin pohjaten, laatinut todellisen palkan laskentakaavan, erotukseksi tavallisesti käytettäväksi laskennallisesta palkasta, jota ainakin vielä käytetään esimerkiksi verotuksen, erilaisten etuuksien ja maksukyvyn laskupohjana. Malli kaipaa kehittelyä, ja esittelenkin seuraavaksi mallin, omin kriittisin kommentaareineni.

Todellisen palkan laskentakaava (REAYSO).

R = nettopalkka euroissa.

Minulla se on tällä hetkellä 1741 euroa.

E = työn energiakuluttavuus: toimistotyö hyvine ja kannustavine liikunta- ja virkistysmahdollisuuksineen = 2; perustoimistotyö = 1; fyysisesti hyvin kuluttava työ = 0,5.

Erityisesti työn fyysisestä rasittavuudesta pitävän ei tarvitse noudattaa näitä kertoimia, ja minulle kyllä sopisi luonnollinen rasitus, siis edes työasennon vaihtaminen. Joudunkin hankkimaan energiakulutuksen oma-aloitteisesti taukojumppaamalla, ja kyse ei kyllä ole pelkästä energiakulutuksesta, vaan toimintakyvyn säilyttämisestä. Saisin tällä laskurilla ykkösen, mutta kulun työssäni, sillä fyysinen kuntoni rapistuu vaikken rasitu. Mallia sopii tässä kohdassa kritisoida siitäkin, että lisääntyvä fyysisen energian kulutus johtaa lisääntyvään syömisen tarpeeseen, mikä taas - kuluttaa energiaa, siis ihan oikeaa sähköä.

A = päivittäinen, "todellinen" työaika työmatkoineen ja lomien määrä vuodessa (lauantaita ei lasketa lomapäiväksi): alle 8 tuntia päivässä JA yli 30 päivää vuodessa = 2; yli 12 tuntia päivässä TAI alle 30 päivää vuodessa = 1; yli 12 tuntia päivässä JA alle 30 päivää vuodessa = 0,5.

Jokainen, joka on joskus joko laatinut survey-tutkimuksia tai vastannut niihin, tietää, että jakaumaan ei saa jäädä aukkoja. Miten vastaa se suuri enemmistö, jonka todellinen päivittäistyöaika putoaa 8 ja 12 tunnin väliin? Vastaan kuitenkin tähän kohtaan puoli pistettä, sillä hyvin harvalla kyllä mennee työmatkoihin yli 4 tuntia päivässä, nettotyöajan ollessa 8 tuntia.

Y = yhteiskunnallinen lisäarvo: ympäristötyö tai humanitäärinen työ = 2; neutraali työ = 1; omaan etuun keskittyvä työ = 0,5).

Jos työntekijä tekisi humanitääristä työtä kehnosti, luokitusta pitäisi kyllä pudottaa, tai jos hän kääntää esimerkiksi neutraalin työn oman napansa ympärille, esimerkiksi suorilla väärinkäytöksillä, käyttämällä työpaikan resursseja väärin. Riittävätkö itsekkäät motiivit - kuten palkkakeskeisyys - pudottamaan työn pisteytystä? Tästä saan 1 pisteen, jos edellinen ehto ei toteudu.

S = sosiaalinen lisäarvo: sopivasti sosiaalisuutta ja itsenäisyyttä, mukava pomo sekä työtoverit = 2; hyviä ja huonoja puolia = 1; tulehtunut työilmapiiri = 0,5.

Moni näistä voi toteutua samanaikaisesti: johtaminen voi olla sieltä jostakin, mutta sitten on jokunen kiva työkaveri. Omalle tilanteelleni annan 1 pisteen.

 O = subjektiivisesti koettu onnellisuus työtehtävissä: suuri = 2; neutraali = 1; vähäinen = 0,5.

Tarkoittaako tämä subjektiivisesti koettua onnellisuutta työtehtävää suorittaessa vai työpaikalla? Oli miten oli, tästä saan puoli pistettä, en enempää.

Kaava antaa minulle "todelliseksi palkakseni" 53 euroa kuussa. Onko tämä paljon vai vähän?

Jos tilannettani suhteuttaa Hesarin jutun esimerkkihenkilöihin, niin:
Jenni, 27v, Tarjoilija: 8 000 e
Lauri, 46v, kansainvälisten hankkeiden koordinaattori: 11 200 e
Martti, 50v, sijoitusjohtaja: 13 000 e
Eveliina, 27v, suuhygienisti: 13 850 e
Tuomas, 32v, web-suunnittelija ja yrittäjä: 19 850 e
Leo, 35v, ympäristöjärjestön toiminnanjohtaja: 23 450 e

Ei tarvita laskukaavaa sen havaitsemiseen, että olen palkkakuopassa. Leo Straniuksen bloggauksen em. laskukaavasta voi lukea allaolevasta linkistä:

http://leostranius.fi/2011/06/miten-laskea-todellinen-palkka/

maanantai 26. tammikuuta 2015

Matkakortti on lapsiperheen vihollinen

HSL on poistamassa lastenvaunuilta maksuttomuuden ainakin ratikoissa ja metroissa. Opiksi nyt ajankohtaistunut kirjoitukseni syksyltä 2009, jossa vertailen Oslon ja Helsingin joukkoliikennettä lapsiperheiden kannalta. Jo toimivaa ei kannata purkaa.

Pääkaupunkiseudun joukkoliikennettä on pakko kehua ainakin yhdestä asiasta: siitä, että joukkoliikennevälineisiin voi ottaa lastenvaunut mukaan ilmaiseksi, ja myös siitä, että eri pääkaupunkiseudun kunnat, HKL, YTV ja VR ovat onnistuneet pääsemään tästä asiasta yhteneväiseen käytäntöön. Toimisipa kuntien välinen yhteistyö muissakin asioissa näin mallikkaasti!

Vertailun vuoksi, lastenvaunut saa kyllä kyytiin Oslossa ilman eri maksua, ja tätäkin asiaa muistetaan hehkuttaa erikseen etuna. Kuitenkin, lastenvaunuja kuljettava henkilö saa luvan maksaa matkastaan. Ei sillä, ettei hän voisi maksaa; kyse ei ole mistään perhepoliittisesta edusta vaan ihan puhtaasti logistiikasta ja turvallisuudesta.

Kun Osloon saatiin vihdoinkin elektroniset matkakortit lähes 10 vuotta sen jälkeen, kun niiden lukulaitteet oli installoitu liikennevälineisiin, tämä merkitsi pikkulapsiperheille uutta käytännöllistä ongelmaa. Pitääkö lapsi ottaa syliin lastenvaunuista siksi aikaa kun menee vilauttamaan matkalippuaan lukijassa, vai jättääkö hänet yksin istumaan vaunuissa bussin keskiosaan? Etenkin bussikyyti on Oslossa mäkistä ja mutkittelevaa, joten lapsen kanniskelu heiluvassa ja äkkijarrutuksia ja -käännöksiä tekevässä bussissa on vaarallista.

Lapsiperheille vanhassa vara parempi. Onneksi kioskeista saa vielä ostaa vanhanaikaisia kuukauden voimassa olevia paperilippuja, jotka oikeuttavat matkustamiseen sen jälkeen kun ne on kerran leimannut. Nämä liput voi pitää kätevästi lompakossa ei niitä tarvitse vilautella missään. Toivottavasti tällainen lippu säilyy vastaisuudessakin; kuitenkin kannatan Helsingin systeemiä, joka on paitsi panostus turvallisuuteen, se myös kannustaa lapsiperheitä autottomuuteen tai ainakin vähentää autoilun tarvetta.

tiistai 20. tammikuuta 2015

Järjestetään kansanäänestys perustulosta!

Ajatuspaja E2:n tuoreen tiedustelun mukaan suomalaisista 79% kannattaa perustuloa, jos "se takaa perustoimeentulon, vähentää byrokratiaa ja kannustaa samalla työntekoon ja yrittämiseen". (lähde Yle)

Kysely sinänsä on tehty painotetusti. Voi olla, että noin paljon ideaa auki selittävällä kysymyksenasettelulla oli tarkoitus selventää ideaa sitä tuntemattomille, mutta kyllä herää kysymys, oliko tarkoitus myös ehkä saada haluttu lopputulema, eihän kukaan voi vastustaa perustoimeentuloa, byrokratian vähenemistä (paitsi byrokraatti) ja kannustaa työntekoon ja yrittämiseen?

Perustuslakimme tuntee neuvoa-antavat kansanäänestykset kansallisen mittaluokan asioissa. Perustulo, joka myllertäisi koko hyvinvointivaltiomme, on tällainen asia. Järjestettäköön siitä siis kansanäänestys samalla kysymyksenasettelulla, niin että asia ei jäisi puolueille yhtään epäselväksi! Perustulo tulkoon seuraavan hallituskauden aikana, aika on nyt kypsä!

Kun minimistä tuleekin maksimi

Kun poliitikko vaatii, että tarttis tehdä jotain ja saada kunnallinen palvelu kuntoon, silloin tarttis tehdä jotain. Kun vaaditaan kyseisen palvelun henkilöstömitoitusta kuntoon, osoittaen, että liian vähäiset käsiparit vanhustenhoidossa ja silmät päiväkodeissa romuttavat subjektiivisen oikeuden (päivä)hoitoon, saati hyvään, on kyllä hyvin helppoa keräillä itselleen irtopisteitä, saaden asian näyttämään siltä, että on edes yritetty tehdä jotain. Tyhjästä on kuitenkin paha nyhjästä, minkä luulisi kuntapäättäjinäkin yleensä toimivien varmasti kuitenkin hyvää tarkoittavien kansanedustajiemme tietävän. Kun ei saada lääkäreitäkään, miten saataisiin hoitajia?

Porvoon lähikunta Askola yritti saada kuntaansa palkattua kaksi lääkäriä, luvaten heille puoli valtakuntaa, tulivaunut ja prinsessan. Vain yksi saatiin. Jos hienoilla eduilla ja palkalla uhkaillen saadaan kuntaan vain yksi huippuosaaja, miten sitten huonoilla eduilla ja olemattomalla palkalla saataisiin kuntaan kymmeniä, ellei satoja lääkäreitä tai varhaiskasvattajia lisää?

Eikä kuntien lyöminen (yhteen) tässä mitään auta. Voi olla, että kuntaan saadaan kyllä palvelu, mutta se on 50 kilometrin päässä. Kun puhutaan saatavuudesta, saavutettavuus tapaa unohtua.

Suositukset kunnallisen palvelun minimaalisesta henkilöstömitoituksesta muuntuvat varmasti pian maksiimeiksi maksimista, sillä sen miniminkin kanssa on tiukkaa. Lain sijasta tai lisäksi, mitoitus tulee kuin itsestään kuntoon kunnollisella palkkauksella ja asiallisilla työoloilla.

Aiemman kirjoitukseni vanhuspalvelulaista voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

maanantai 19. tammikuuta 2015

Minä ja Playstation

Suomen kieli erottelee leikin, pelaamisen ja soittamisen toisistaan, toisin kuin englanti, jossa ”play” viittaa näihin kaikkiin leikinomaisina kisailun muotoina.

Suhteeni kaikkeen urheiluun oli lapsena ongelmallinen. Jos näin voi sanoa, sillä sitä ei oikeastaan ollut. Ensimmäisen kerran muistan nostaneeni jalkojani juoksemisen merkeissä 5-vuotiaana, jolloin juoksin kilpaa saman pihan 2-vuotiasta Virpi-tyttöä vastaan. Kaaduin puolivälissä pihaa, Virpin päästyä jo toiseen päähän, ja sain polveni ruvelle. Toinen polvi kantaa arpea tästä muistona vieläkin.

Pelannut sen sijaan olen aina. Isäni on luonnonlahjakkuus kaikissa peleissä, ja hän taisikin haluta nostattaa omaa itsetuntoaan minun kustannuksellaan. Muistankin sen ainoan kerran kun voitin hänet shakissa. Urheilussakaan hän ei antanut minulle armoa: pyöräretkillämme hän tapasi pitkissä ylämäissä ottaa miltei vahingoniloisesti irtiottoja.

Jos en itse urheillutkaan lapsena, pyöräilyä lukuunottamatta, en myöskään ollut sanottavammin kiinnostunut muiden urheiluista. Tämä alkoi oikeastaan muuttumaan vasta kun kotiini tuli televisio ollessani 12-vuotias, mistä alkaen olen ollut enemmän tai vähemmän innokas penkkiurheilija. Opiskeluaikoina minulle tuli tauko penkkiurheiluun, sen sijaan juoksin noina aikoina tavoitteena 3 tunnin alitus maratonilla. Uudestaan suhteeni penkkiurheiluun lämpeni paradoksaalisesti ystäväni kautta.

Tämä henkiystäväni, joka tuskin erottaa aitajuoksua ja seiväshyppyä toisistaan, tarjosi minulle ensimmäisen kerran huumetta. Hän oli hankkinut Playstationin, jolla pelasimme ensin Viva Football-nimistä peliä, sitten Pro Evolution Socceria. Pelin ideaksi mielsin alusta alkaen oman elämänsä fantasiajalkapallomanagerina toimimisen, hyökkäyksessä Eusebio, Vieri ja Shevtsenko.

Jalkapallosta tuli uusi ykkösintohimoni, joka syrjäytti kirjallisuuden ja musiikin. Aloin opiskelemaan jalkapallon historiaa niinä aikoina kun en rakennellut joukkueita, ostanut Peleä HJK:hon tai Maradonaa Rosenborgiin. Oikeastaan vain oma kuntoiluharrastukseni piti minut kaidalla tiellä.

Vuosina 1999-2004 playstationjalkapallo muodosti keskeisimmän harrastukseni, jota häiritsivät vain satunnainen työnteko ja usein lyhyehköiksi jääneet ihmissuhdeyritykset. Palatessani riiaamisreissuiltani ensimmäinen asia oli kissojen ruokkiminen. Toinen oli pleikkarin virittäminen.

Noina vuosina kului jokunenkin olut peliä viritellessä. Sentään jokunen niistä oli ykköstä. Oikeastaan en saanut pelaamisesta niinkään nautintoa vaan kyse oli pakonomaisesta tarpeesta kerätä mahdollisimman paljon mahdollisimman iskukykyisiä, mielikuvituksellisia ja historiallisesti informoituja, mielenkiintoisia joukkueita, joita saatoin mainitun ystäväni kanssa pelata. Saatoin päivittää pelaajasiirtoja pikkutunneille asti. Leikki siitä puuhasta oli kaukana, vaikka kyse ei ollutkaan mistään varsinaisesti tuottavasta toiminnasta.

Ja kyllä me pelattiinkin. Ystäväni asui pihan toisella puolella, ja saattoi koska tahansa tulla koputtamaan ikkunaani. En ollut ainakaan yksin.

Tähän tuli loppu vasta tutustuessani naiseen, jonka kanssa pian muutin yhteen. Pesin yksiöstäni pelaamisen jäljet, ja vaikka vielä muuttaessani hänen kanssaan myöhemmin toiseen maahan panin muuttamisen ehdoksi sen että minun pitää saada uusi pleikkari, jolla pelata netin kautta Suomeen jääneen ystäväni kanssa, suhteeni pelaamiseen ei koskaan ollut ennallaan. Onneksi. Ainakin maksani kiittää.

Ulkopuolisen silmin suhteeni pelaamiseen saattoi varmaankin näyttää kyseenalaiselta. En kuitenkaan yhtään työpaikkaa ole menettänyt tai jättänyt saamatta sen takia, tuskin ihmissuhteitakaan menettänyt saati terveyttäni. Koin kuitenkin tekeväni ei-oikein, ja vaikka kuinka kivoja peli-illat olivatkin, mielsin ne kuitenkin korviketoiminnoksi. Pelaamiseen liittyy vahva stigma.

Jotakin hyvääkin, kuitenkin. Suhteeni jalkapalloon syveni pleikkarifutiksen myötä. Ymmärrän nyt jalkapallon taktiikasta yhtä sun toista, ja pelatessani opiskelukavereideni kanssa kesäisin (ensi kesänä jo noin 23. kesää, jos polvi kestää), en ilman pleikkaria ja Didin pitkiä zippejä keksisi itse yrittää antaa samankaltaisia pitkiä syöttöjä liberolta suoraan kärkipelaajalle. Ja Norjan muutettuani sain jalkapallon ansiosta pian kavereita, joiden kanssa kokoontua lauantaisin paikalliseen sporttibaariin. Kyllä me joskus itsekin yritimme pelata. Hävisimme Manchester Unitedille 0-7. Chelsean kakkostiimin sentään nujersimme, mikä on paljon paremmin kuin mihin todellisessa jalkapallossa kävisi. 

Minulla on ensimmäisen puolisoni kanssa nyt kohta 7 vuotta täyttävä poika, jota olen yrittänyt suojella konsolipeleiltä. Hänen saatuaan nyt joululahjaksi pleikkarin, peli ei kuitenkaan ole menetetty.

Pleikkari on kuin tuli: se on hyvä renki ja huono isäntä. Minä aion olla sen isäntä, liittyä viholliseeni ja pelata poikani kanssa. Jos polveni ei enää kestäisikään oikean jalkapallon pelaamista, pelaan sitten sohvajalkapalloa.



lauantai 17. tammikuuta 2015

Moraalinen kauhistelu ei auta ketään

Sosiaalisessa mediassa leviää aika ajoin linkkejä, joissa kauhistellaan milloin eläinten, milloin lasten kohtaloa, tai mikä vielä vähäpätöisempää, pöyristellään jotakin kuulemma jollekin toiselle jossakin muualla joskus sattunutta. Nyt viimeksi kauhisteltiin kolmea nuorta miestä, joiden nimiä, kasvoja ja yhteystietoja levitellään, koska nyt kuulemma joku olisi saanut selville, että nämä kolme olisivat syyllistyneet sellaiseen eittämättä kuvottavaan tekoon kuin pienten lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

Mitään oksettavampaa, vastenmielisempää ja sairaampaa en tiedä. Siitäkään huolimatta en aio lähteä mukaan kivittelemään mihinkään kansantribunaaliin. Vaikka meillä oikeuslaitos antaakin liian pienet tuomiot moisista, vika pitää korjata parlamentaarisesti eli jätän tämän huoleni tiedoksi lainsäädäntövallalle. Tuomiovallan asia sitten on huolehtia, että saavat säädetyn rangaistuksensa.

Nuorena töissäni törmäsin oikeudenkäyntiasiakirjoihin, joissa kuvattiin ilmiselvästi patologisen roiston seksuaalirikoshistoriaa. Silloin suoritin ratkaisevan kiirastuleni: vaikka houkutus olisi ollut kuinka suuri, en ryhtynyt myymään tietojani. Päätin puoleni, ja se on länsimaisen oikeusvaltion puoli.

Kauhistelu ja paheksunta ei auta ketään, ei paheksujaakaan, vaikka hän hetkellisesti voisikin kokea olevansa parempi ihminen ja tekevänsä oikean teon. Erilaista kauheksuttavaa leviääkin nyt ihmisten luuloon entistä tehokkaammin, kiitos sosiaalisen median. Joku voi mustamaalausmielessä haluta lähteä levittelemään huhuja, jopa tuhoamaan toisten ihmisten maineita. Maine on kuin neitsyys: sen puhdistaminen ei oikein tahdo onnistua valkopesullakaan.

Minä en halua olla osa lynkkaajia, lähteä juoruttelun, kauhistelun ja omankädenoikeuden tielle. Ei kauhistelu tai lynkkaaminen auta ketään, ei sen paremmin uhreja kuin heidän vanhempiakaan. Tekoja ei saa tekemättömiksi, ei myöskään kenenkään mustamaalaamista. Ja minua ei sitten kannata tulla sanomaan kukkahattusedäksi, joka haluaa ymmärtää ja hyväksyä kaiken.



perjantai 16. tammikuuta 2015

Vääriä kannanottoja väärään aikaan

Olen nyt viikon seurannut Vihreiden reagointiyrityksiä Ranskassa tapahtuneeseen tragediaan, jossa pari fundamentalistikahjoa murhasi ns. kriittisen Charlie Hebdo -lehden toimituksen. Olen toivonut selkeäsanaista kannanottoa, jossa sanouduttaisiin irti sananvapaudeksi kutsutusta herjaamisesta. Mutta ei ole tullut.

Vihreissä on aika iso sananvapausfundamentalistisiipi, jonka muodollinen argumentointi eroaa nk. maahanmuuttokriitikoiden sananvapauskäsityksestä vain yhdessä suhteessa: kun mamukriitikot käyttävät sananvapautta jälkikäteisesti omien höläystensä suojelemiseen, meillä sananvapautta sovelletaan etukäteisesti siten, että me yritämme kuoliaaksihalata kaikki mahdolliset mielipiteet, toivoen naiivisti, että kyllä urpous sillä vähenee että kun annetaan urpojen huudella niin että väsyvät itsestään omaan urpouteensa. Ai niin, on toinenkin ero: loukkaaminen on ihan ok, kunhan se vaan tehdään fiksummilla sanoilla, poistamalla poliittisesti epäkorrektit sanat, tai "taiteen" nimissä. Ihan kuin siinä olisi jotain poliittisesti korrektia, että esitetään jumalia tai heidän palvelijoitaan harrastamassa anaaliseksiä keskenään.

On totta, että ihmisiä on hankala alkaa suojelemaan omalta typeryydeltään, mutta nyt näyttäisi siltä, että meidän suurempaa suojelustamme nauttii urpous, sananvapaudeksi sanottu "vapausoikeus" loukata toisia kuin oikeus olla joutumatta tämän urpouden kohteeksi, eläen omaa elämäänsä, kukin uskoen siihen, mihin uskoo, tai ollen uskomatta.

Meidän keskuudessamme on aivan liikaa naiivin positivista tiedeuskovaisuutta, ja aliarvioidaan ihmisen omaa kokemusta ja muita sosiaalisia faktoja, jotka nekin kai pitäisi jotenkin pystyä empiirisesti mitaten todentamaan. Tätä vaatimusta on aniharva esittänyt Auguste Comten jälkeen.

Vihreissä on aivan liikaa naiiviutta sen suhteen, että me voimme ottamalla käsitteet haltuun muuttaa sitä, miten ne yleisesti ymmärretään. Tämä on näkynyt säännöllisesti aina samalla tavalla esiin pulpahtavassa feminismikeskusteluissa aiemmin, nyt tässä.

Kertauksen vuoksi: on kahdenlaista vapautta. Positiivinen vapaus tarkoittaa vapautta tehdä jotakin, kuten vaikka piirtää. Negatiivinen vapaus taas on vapautta olla joutumatta em. positiivisen vapauden harjoittamisen kohteeksi. Jos ette minua usko, uskokaa edes M.A. Nummista.

Toivon puoluejohdoltani selkeäsanaista kannanottoa, joka kunnioittaa ihmisten oikeuksia uskonrauhaan. Mahtaako sellaista tulla? Voi toki olla, että jumalanpilkkapykälä on aikansa elänyt, mutta vaatimus sen poistamisesta on esitetty äärimmäisen tökeröllä hetkellä, luultavasti vain estämään muutaman sadan liberaalien äänten vuotamista piraateille. Vai haluttiinko tässä mielistellä niitä muutamia satoja äänestäjiä, jotka arpovat Perussuomalaisten ja Vihreiden välillä? Näitäkin nimittäin on, kuten ystäväpiiristäni tiedän.

Suositan menemään opiksi ja ojennukseksi Youtubeen kuuntelemaan M.A. Nummisen laulun Tahdon vapauden.

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Taudinkantajia ovat paperittomatkin

Kun peruspalveluministeri Susanna Huovinen (SDP) toi eduskuntaan lakialoitteen paperittomien maahanmuuttajien terveydenhoidosta, maahanmuuttajataustainen Zyskowicz ja perussuomalaiset tuomitsivat lakialoitteen. Kyse on paitsi Huovisen tarkoittamista ihmisoikeuksista, myös kaikkien Suomessa vaikuttavien - luvatta tai eivät - terveydestä.

BZ ja perussuomalaiset nähtävästi eivät tiedä lääketieteestä sen vertaa kuin alakouluikäinenkin: tarttuvat taudit tarttuvat. Virukset eivät katso, keihin ne tarttuvat, paperillisiin tai paperittomiin. Jos paperittomia ei hoideta siinä missä paperillisiakin, he ovat taudinkantajia, ja levittävät tarttuvia tauteja niin paperillisiin kuin paperittomiin, maahanmuuttajiin kuin maassa jo asuviin ihan siinä missä paperillisetkin ihmiset.

Luulisi olevan BZ:n ja Perussuomalaisten etujen mukaista olla altistumatta paperittomien kantamille pöpöille, ja etenkin arvojen.

Hesarin uutisen tästä jutusta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

tiistai 13. tammikuuta 2015

Porkkanaa työllistäjille, keppiä työttömille

Jos työllistymiseen käytetäänkin keppiä, nyt työllistämiseen aletaan soveltamaan porkkanaa. Uudellamaalla pilottikokeilussa TE-toimistoille aletaan maksaa "korvaus sen mukaan, kuinka hyvin ne pystyvät hankkimaan työpaikkoja työttömille" (lähde: Yle)

Uutisen mukaan "Pilotissa yksityisille työnvälitystoimistoille maksetaan korvaus sen mukaan, kuinka hyvin ne pystyvät hankkimaan työpaikkoja työttömille". Oletan, että nykyään verorahoitetulla Ylellä on taso laskenut, jos eivät toimittajat tiedä, että työnvälitystoimistot eivät ole yksityisiä. Ellei sitten työnvälitystoimistoja olla yksityistämässä pilottikokeilun myötä?

Leikki leikkinä ja koirillakin on leuat. Yrittivät varmaankin tarkoittaa yksittäisiä, eivät yksityisiä.

Tarkoittaako tämä siis sataprosenttiseen tulospalkkaukseen menemistä, TE-toimistojen rahoituksen riippumista työllistämistuloksista vai jotain välimuotoa, vai onko kyse jälkikäteisesti maksettavista tulospalkkioista, ja saavatko niitä yksittäiset virkailijat vai toimistot?

Jos tuloksia nimittäin halutaan, porkkanapalkkio on parasta maksaa virkailijoille. Vuonna 2011 kun viimeksi hain TE-virkailijaksi, pohjapalkka oli alle 1900 euroa, ja tällä palkalla pitäisi olla paikallisen elinkeinoelämän ja koulutustarjonnan moniosaajia. Ei ihme, että tulokset ovat mitä ovat, jos se virkailijoista riippuu. Ja palkka on aika hyvä motivaattori, eli porkkanaa vaan virkailijoille.

Ja kyllä se jotakin voi riippua, yleensähän virkailijat nimittäin vain tyytyivät auttamaan niiden samojen ilmoitusten printtaamisessa, joita itsekin pystyin tulostamaan työkkärin koneilla. Jos olisin ollut olematta eliittityönhakija eli akateemisesti koulutettu, voi olla, että olisin saanut muutakin apua. Eli keppiä työnhakijoille, ja yllättävän usein se keppi voi paljastua virkailijalle tarjotun porkkanan toisesta päästä.

Ylen uutisen voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

maanantai 12. tammikuuta 2015

Mitä yliopistosta jäi käteen?

Ei edes väitöskirjaa, jotta olisin vieläkin räikeämmin ylikoulutettu ja alipalkattu niihin tehtäviin, joita voin hakea.

Oma ammattiliittoni ja lehdet, nyt eilen Hesari tekee aika ajoin juttuja, joiden piilo-opetussuunnitelmana selkeästi on propagoida ihmisille sitä, että koulunkäynti, oikeastaan mikä hyvänsä, mutta kuitenkin vain (ylempi korkea)kouluopiskelu kannattaa aina, silloinkin kun se ei kannata. Esimerkiksi eilisen Hesarin jutussa kyllä myönnettiin, että vaikkakaan espanjalainen filologia ei olekaan suoraan sovellettavissa terveydenhuoltoalalla (paitsi jos sattuu espanjankielinen potilas!), niin opiskelu kuitenkin on opettanut analyyttistä ajattelua.

Onko siitä sitten hyötyä? Tiedän, että ihmisillä on erilaisia rooleja, joissa heiltä odotetaan erilaisia asioita silloin kun töissä joku panee vaihdevuosioireensa kiertämään, tai lähetti potkaisi kissaa. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, mitä osastonsihteeriltä odotetaan. Jotain ihan varmasti, mutta mitä, sitä ei opeteta valtsikassa. Ymmärrän myös nyt takautuvasti, mitä Max Weber sanoi byrokratiasta. Tämä ymmärrys ei suoranaisesti helpota oloa. Analyyttinen ajattelu on usein riippakivi, joka panee kyseenalaistamaan, mistä ei esimerkiksi osastonsihteerin työssä ole mitään muuta kuin haittaa.

Minä en puhu espanjaa, norjaa sen sijaan. Olen kerran joutunut puhumaan työtehtävissäni norjaa, pari kertaa olen huvitellut sillä kohdatessani norjalaisen. On hupaisaa katsella, miten meillä harvinaista kieltä puhuva kävelee yllätyksestä päin seiniä kun häntä puhutellaan hänen äidinkielellään. Tähän norjantaitoon ei kuitenkaan olla vaadittu opiskelua. Sitä voi, kuten melkein mitä tahansa muutakin - kuten sosiologiaa - oppia muutenkin.

Mitä enemmän olen ollut työelämässä, sitä enemmän uskon ammatillisen koulutuksen tai ammattikorkeakoulutuksen kannattavan. Olen useamman kerran seurannut sivusta, kun sosionomi tai merkonomi vie sosiologin duunit. Tai kun merkonomi antaa sosiologille - tai on antamatta. Siis työtä.

Loppuun sopii pieni persoonallinen anekdoottimainen muistelu. Paluumuuttaessani Norjasta Suomeen, menin ensimmäisinä päivinä työkkäriin, jossa ensimmäinen tapaamani virkailija oli eräs (merkonomi)nainen, jonka olin työllistänyt siinä projektityössä, josta olin irtisanoutunut lähtiessäni Norjaan pari vuotta aikaisemmin.

Yliopistojen pitäisi siis lisätä uraohjausta ja lisätä työelämäyhteistyötä, jotta ne osaisivat paremmin valmistaa oppilaansa siihen, mikä ulkomaailmassa odottaa. Niin ne tekevätkin. Hesarin mukaan Helsingin yliopisto keskustelee jatkuvasti esim. EK:n (!) kanssa. Ei olekaan ihme, että yliopistolla ollaan niin todellisuudesta vieraantuneita.

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Mitä yhteistä on mamukriitikoilla ja mamuilla?

Niin sanotuilla maahanmuuttokriitikoilla ja heidän kritisoimillaan tahoilla on yllättävän paljon yhteistä. Alkaen siitä, että molemmilla on integraatio yhteiskuntaan epäonnistunut, usein molemmilla on vaikeuksia työnsaannissa, ja vaikka vain toiset yleensä osaavat kotimaisia kieliämme tai edes toista niistä, vain toiset käyttävät aikansa notkumalla kaikenkarvaisilla hommelifoorumeilla toisten syyttelyyn omasta integraatiovajeestaan. 

Vaikka mamukriitikot osaavat kotimaista kieltä - usein kyllä aika huonosti, yhdyssanavirheiden, tikkukirjaimien ja huutomerkkien määrästä päätellen - ja ovat yhteiskuntamme kalliisti kouluttamia ja hoitamia, siltikään eivät ole osanneet tuon paremmin pitää omaa kohtaloaan omissa käsissään.

Maahanmuuttajalle ei yleensä anneta edes ensimmäistä mahdollisuutta, kun taas maahanmuuttokriitikko on usein itse epäonnistunut tai ainakin hänelle on käynyt kehnosti.

Eroakin sentään löytyy. Maahanmuuttokriitikot ovat ainakin Suomessa ja muissa pohjoismaissa paljon vaarallisempia kuin maahanmuuttajat sekä lietsomansa pelon että tekemiensä suoranaisten väkivallantekojen kautta. Eroja on myös siinä, että länsimaalaiset, kristillistä kulttuuria edustavien maiden kansalaiset saavat liikkua vapaasti, ei-länsimaalaiset eivät.

Länsimaita voi kyllä kohdata perikato, mutta niistä syistä kuin mitä Jari Ehrnrooth mainitsi lauantaihesarissaan: meidän kulttuurimme on onttoutunut atomistiseksi kvartaalivoitontavoittelukulttuuriksi. Hyvinvointivaltiosta ollaan siirrytty yksilöiden henkilökohtaisen feelgoodin, helpon viihtymisen ja materiantavoittelun maksimaatioon. Viis siitä, miten muilla, kunhan itsellä on purjevene eli taivaspaikka. Jos ei ole, niin muita onkin siitä helppo syyttää. Kuten maahanmuuttajia.

lauantai 10. tammikuuta 2015

The primary source for beauty for this milestone of human invention



This latest and long awaited incarnation of the revered Talich Quartet's complete cycle is done wonders with remastering. The Calliope issues had a metallic sound, but this is pleasant to the ear. Honours are even with the Hungarian Quartet; I am partial to the peculiar sound of the Talichs - especially the first violinist Petr Messiereur - in the two discs containing the Quartets 9 & 14 and 11 & 12, the Hungarians outscore them in the Grosse Fugue and op. 130. But now after the sonic problems have been solved, I can't think any other set as the primary first recommendation than the Talichs as they find more sensitiveness and beauty from the scores than any other ensemble. 

torstai 8. tammikuuta 2015

Jumalien loukkaaminen loukkaa ihmisiä

Sananvapaus on hankala termi, enkä ole uskaltanut nostaa sitä oman poliittisen toimintani pääteemaksi, koska ensinnäkin, Suomessa se on pääosin varsin hyvissä kantimissa, ainakin verrattuna moniin muihin maihin. Toinen sananvapauden ongelma on se, että sitä voidaan käyttää omien sanallisten tekojen puolusteluun jälkikäteisesti, ja oikeuttaa sillä hyvinkin erilaisia poliittisia ideologioita.

Huomattava osa omasta sosiaalisesta mediastani on lähtenyt komppaamaan hengessä mukana ranskalaislehti Charlie Hebdon-lehden terroriattentaatin kohteeksi joutunutta toimitusta, ja tehtäköön selväksi: vaikka sananvapaudella kokeiltaisiin kuinka tyhmänrohkeasti tahansa, siitä rankaiseminen ei ole oikeutettua muulla kuin laittamalla sana sanaa vastaan. En halua kuitenkaan sitoutua sellaisen tyhmän- ja hullunrohkean sananvapauden puolustamiseen, joka lapsellisessa ähäkutti-hengessä kokeilee, miten hurjasti oikein voi sanoa.

Kun jotkut sananvapauden ritarit perustelevat omaa rasismiaan sananvapaudella, yhtä lailla kyseenalaista on lähteä koettelemaan sananvapauden rajoja vähän duudsonihengessä, ähä kutti, uskalsinpas minä tölväistä-tyyppisesti. Ja ihmeen moni ateisti vaivautuu näkemään vaivan sellaisen pilkkaamiseen, jonka olemassaoloon ei edes usko. Olisi paljon parempi pilkata maahisia kuin jumalia, ainakaan sen ei pitäisi loukata ketään, ellei sitten maahisia itseään, ja yleensäkin mieluummin suuntaamaan toimintatarmonsa johonkin kehittävään. Vapauteen, myös sananvapauteen, liittyy vastuu.

Monien, etenkin ateisteiksi itsensä mieltävien, on mahdotonta ymmärtää sitä, että loukkaamalla jumalia, loukataan niihin uskovia ihmisiä, koska samalla pilkataan heitä valistumattomiksi ja heidän maailmaankuvaansa harhaiseksi. Kun oman puolueeni puheenjohtaja kiirehti poistamaan jumalanpilkkapykälän, toivoisin kuitenkin jokaiselle uskonrauhaa, ja empatiakykyä ateisteille. Suosittelisin luettavaksi kaikkea sitä, mitä Emile Durkheim on kirjoittanut uskonnoista: ihmisyhteisöt rakentavat jumalista oman kuvansa, ja pyhittävät yhteisönsä toteemillaan, joka on jumala. Ja samalla kun hyväksytään jumalien pilkkaaminen, samalla toivotetaan rasismi ja muut suvaitsemattomuuden muodot sisälle takaovesta.


En enää ole niin varma metropolista

Olen oikeastaan aina pitänyt itsestäänselvänä väistä- ja välttämättömyytenä, että Helsingin seudun kunnat - ainakin Espoo, Vantaa, Kauniainen ja Helsinki - liittyvät yhdeksi Helsinki-nimiseksi kaupungiksi. Metropolia siitä ei kuitenkaan saa, ei, vaikka työntäisi kaikki radanvarret täyteen asuntoja ja vielä metsätkin. En nyt sekoita megalopolikseen tai maailmankaupunkiin, joita on vain muutama, mutta on siinä ja siinä, sanoisinko edes Berliinin kokoista kaupunkia metropoliksi.

Nyt en kuitenkaan enää ole niin varma tästä helsinkiläisyyden lähetyskäskystä. Voidaanko puoli Uusimaata valjastaa ja alistaa helsinkiläiselle anschluss-hybrikselle, tontti- ja työvoimareservaateiksi? Miten käy lähidemokratian? Entä lähipalveluiden saavutettavuuden? En ole niin huolestunut töölöläisten, kalliolaisten, puotilalaisten tai haagalaisten lähipalveluista. Lähipalvelut ne on pähkinärinteeläisillä, nikinmäkeläisillä tai niipperiläisilläkin, puhumattakaan porvoolaisista tai pornaislaisista.

Tiedän, tiedän, Pentti Linkola kirjoitti joskus niin, että toisilla nyt vaan on sattunut vähän huonompaa hiihtokenkää kun ovat sattuneet asettumaan väärään paikkaan, sellaiseen, jonne ei aurinko paista, pakkoko sinne pornaisiin on muuttaa ilman autoa, jolla pääsee metropolipalveluihin - kuten synnyttämään - ja totisesti ei Linkola ole keskustapuolueen käsikirja. Eivät kehyskunnat kuitenkaan kasva vain siksi, että kaikilla ei olisi varaa asettua Helsinkiin vaan siksi, että ihmisiä muuttaa maakunnista Etelä-Suomeen töiden, opiskeluiden tai rakkauden perässä, ja Etelä-Suomi on muutakin kuin Helsinki, vaikka sisäisen siirtomaapolitiikan näkökulmasta toiselta saattaisikin näyttää.  Kun aikaisemmin siirtomaat tuottivat emomailleen raaka-aineet ja työvoiman, sisäisessä siirtomaapolitiikassa kehyskunnat ovat keskuksien tonttimaa- ja työvoimavarastoja.

Moni helsinkiläinen ongelma näyttäytyy aika ensimmäisen maailman ongelmana kehyskuntalaisvinkkelistä. Kehyskunnasta käsin on vaikea eläytyä esimerkiksi Kätilöopiston lakkauttamisuhkaan, jos kuitenkin synnytyssairaala edelleenkin on saatavilla omassa kunnassa, vaikka sitten se siirtyisikin joillakin 5 km kauemmas, kun täällä kyse on siitä, onko sitä synnytyssairaalaa ensinkään. Kehyskuntalainen ei osaa eläytyä helsinkiläisten kauhuun koulujensa tai terveyskeskuksiensa kanssa, ja voi näyttää siltä, että helsinkiläiset on hemmoteltu piloille lähipalveluineen, jos kyse on siitä, löytyykö terveyskeskus Mätäjoen omalta vai toisen puolelta.

Vain siksikö naapurikunnat pitää liittää Helsinkiin että helsinkiläisen omaa lähiterveysasemaa tai koulua ei lakkautettaisi, ja tätä perustellaan koko kansakuntamme kilpailukyvyllä? Nyt oikeesti, vaikka olen kyllä lukenut kaupunkitutkimukseni, kahdessa eri maassa ja yliopistossa. Olen lukenut sitä sen verran paljon, että tiedän kyseisessä tutkimusdisipliinissä puhutun myös ns. puutarhakaupungeista, jotka yhdistyvät toisiinsa raideliikenneverkostolla. Se Uudeltamaalta puuttuu, ja sen takia kehyskuntalaiset tulevat tukkimaan ne ***:n kaupunkibulevardit.

Suomessa vallitsee ainakin periaatteellinen vapaus valita asuinpaikkansa, ja moni muuttaa kehyskuntiin esimerkiksi siksi, että ne tarjoavat elintilaa ja edes miten kuten siedettävällä hinnalla. Ja esimerkiksi Kainuusta Etelä-Suomeen muuttavalle esimerkiksi Mäntsälä ei välttämättä näyttäydy Helsingin kehyskuntana, vaan - Mäntsälänä, kuntana, josta puuttuu uimahalli mutta josta saa kohtuuhintaisia rintamamiestaloja ja josta pääsee junalla töihin, edellyttäen, että se työ on sellaisessa paikassa, jonne pääsee junalla eikä esimerkiksi Kouvolassa, joka muuten on lähempänä Mäntsälää kuin Helsinkiä.

Kunnat eivät tietenkään ole itseisarvoja. Ei ole itseisarvoa olla porvoolainen, pornaislainen, espoolainen, vantaalainen tai helsinkiläinen siinä mielessä, että valtion pitäisi subventoida paikallisidentiteetin rakentamistyötä. Kunnat ovat paljon muutakin, minkä helsinkiläiset tietävät siinä missä muutkin: ne ovat paikallisen vaikuttamisen välineitä, kaavoituksen instrumentteja ja lähipalveluiden delegointivälineitä, vaikka varmaankin nämä asiat voitaisiin hoitaa jollakin muullakin mallilla kuin kuntien toimesta, ja hoidetaankin: palveluita kuntayhtymä- ja kaavoitusta maakuntatasolla.

Jos helsinkiläiset haluaisivat myötämielisyyttä metropolihankkeelleen, ei se ainakaan tapahdu aluekaappauksilla, jotka hoidetaan kioskirosvomaisen ylimielisesti. Ylimielisyyttä on esimerkiksi sellainen asenne, että perustellaan asuntojen rakentaminen sillä, että niin kaikilla olisi varaa asua Helsingissä, mikä implikoi sen, että nyt kun kaikilla ei ole, niin me kehyskuntalaiset olisimme epäonnistuneita wannabehelsinkiläisiä.

maanantai 5. tammikuuta 2015

Ollaan vaan ja hengaillaan

Aivotutkija (Kiti) Müller yllyttää rohkeasti vaihtamaan työpaikkaa, jos nykyisessä ei sallita ajattelutaukoja, sillä: "Ajattelua tarvitaan kaikissa töissä, hän muistuttaa. "Mitä tapahtuu, jos rakennusmies tai vanhustenhoitaja ei ajattele, mitä tekee?" (suora lainaus Hesarin jutusta 4,1,2015).

No, hän selviytyy päivittäisessä toimenkuvassaan ilman kognitiivista dissonanssia ja turpiinsaantia. Tämä on hänelle tarpeen, sillä työpaikan vaihtaminen rohkeasti ei ole mahdollista siinä missä aivotutkijoille ja muille huippuosaajille. Eikä tämä ole rohkeuden puutetta, saati pelkuruutta.

Näitä neuvoja vaihtaa työpaikkaa lukee vähän väliä. Työmarkkinoita ei ole vain yksi, vaan lukuisia, ja niillä vallitsee eri lainalaisuudet ja todellisuus. "Huippuosaajille" ja asiantuntijoille tarkoitetut neuvot tarttuvat avustavia, usein rutiininomaisia töitä tekevien kurkkuun, ja mitä kauemmin ihminen tahkoaa ei-huippuosaajana, sitä vaikeampaa vaihtaminen on, sillä ei-huippuosaajuus on stigma. 

Kiti Müllerin haastattelun voi lukea klikkaamalla otsikkoa. 

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Jalkapallo, julmempi kuin oikea maailma

Mikä erottaa jalkapallojoukkueen melkein mistä tahansa muusta työpaikasta? Sinne ei oteta töihin rikoksensa sovittanutta. Ainakaan, jos on kyse raiskauksesta.

Kutsun ihan varmasti feministit kimppuuni, mutta rikolliset syyllistyvät uusiin rikoksiin lähinnä siksi, että heillä ei ole yhteiskunnassa muita mahdollisuuksia hankkia elantoaan. Tätä mahdollisuutta ei ole, jos jo rikoksensa sovittanut marginalisoidaan, ja kyse on marginalisoinnista, jos siviilioikeutta lähtee leikkimään laitos, joka ei sellainen ole, lähinnä mielistelläkseen kiviä heittävää väkijoukkoa myötäileviä sponsoreita.

Jalkapallokatsojissa ovat yliedustettuina ihmiset, jotka ovat valmiita heittämään niin ensimmäisen kuin viimeisenkin kiven, ja nekin, jotka eivät uskalla heitellä, ovat ensimmäisten joukoissa valmiita liittymään ristiinnaulitsemisen vaatijoihin. Toivon, että tämä piirre ei yhdistä jalkapallokatsojia feministeihin.

Mistä on kysymys? Kirjoitukseni inspiroi Sheffield Unitedin entisen hyökkääjäpelaaja Ched Evansin kohtalo. Vapauduttuaan kahden ja puolen vuoden vapausrangaistuksesta, jota kärsi raiskauksesta, yksikään joukkue ei ole uskaltautunut tarjoamaan hänelle töitä, vaikka Evansia pidettiin omassa ammatissaan varsin lupaavana. Sille joukkueelle, joka uskaltautuu ottamaan hänet edes kokeeksi, on luvassa vaikea tie.

Raiskaus on tietenkin hirvittävä rikos, mutta entinen murhaajakin voi joskus saada uuden mahdollisuuden. Raiskaajalle tätä mahdollisuutta ei olla valmiita myöntämään, ainakaan jos hän on sattunut olemaan niin epäonnekas, että on sattunut olemaan niin hyvä jalkapalloilussa, että siitä on tullut hänelle ammatti. Inhoan selittelyä, mutta jotta en leimautuisi seksuaalirikollisuuden vähättelijäksi - ilman muuta seksuaalirikollisuuden rangaistusasteikkoa sopisi tarkistaa, mutta tämän tulee tapahtua lainsäädäntöteitse, ei kansantuomioistuimissa - niin alleviivaan vielä erikseen pointtini: ihmisiä tulisi kohdella tasaveroisesti riippumatta heidän ammatistaan.

Lisää Ched Evansin tapauksesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa. Toivottavasti pysyy Ched kaidalla tiellä, missä auttaisi uusi työpaikka. Jalkapallon maailma on ääriseksistinen, ja onkin paradoksi, että samat ihmiset, jotka ovat valmiita objektivoimaan naiset lipunmyyjiksi tai puoliaikakoristeiksi, ovat ensimmäisenä kivittämässä sen, että joku on sattunut menemään tässä objektivoinnissa äärimmäisyyteen.

lauantai 3. tammikuuta 2015

Enemmän kuin täydellistä

Rakastan Mozartin musiikkia. Siinä on, kuten Bachinkin musiikissa kaikki kohdallaan: instrumentaatiossa ei ole mitään turhaa, mutta kaikki, mitä on, tukee musiikillista ideaa, joka on kuin suoraan Jumalasta tulevaa.

Rakastan myös Brucknerin musiikkia. Siinä yleensä jää ikävöimään ylimaallista adagio-osaa, jonka rinnalla finaali kuulostaa siltä, ettei säveltäjä olisi tiennyt, miten jatkaa ylittämättömän jumalaisen ja kauniin adagio-osan jälkeen. Sama pätee Mahleriin, jolla riittää aineksia tuhlattavaksi asti, lehmänkelloista lapsikuoroihin, niin että vaikka jättäisi musiikista 20 minuuttia pois, vain partituuri kädessä huomaisi mitään.

Rakastan George Szellin levytyksiä. Niissä ylivertainen, metronomimainen tarkkuus tekee instrumentaatiolle oikeutta joskus enemmänkin kuin musiikissa olisi ainesta. Mikään ei mene vikaan, kuudestoistaosatkin napsahtavat täsmälleen, ja ovat 16.00/16.00.

Rakastan myös Jascha Horensteinin live-levytyksiä, joissa puupuhaltimen nuotti voi olla suttuinen, ja Furtwänglerin taltiointeja, jotka kuulostavat välillä eri suuntiin kaatuilevilta tai liitoksistaan hajoavilta. Kuitenkin, kun perusta on raudanluja, ei sen niin väliä vaikka vähän aurinko paistaisikin läpi liitoksista. Niissä kuitenkin aistii niin valtavan vakaumuksen ja kokonaisnäkemyksen, ja aistii myös sen, että soittajat rakastavat kapellimestarin nerokkuuden ansiosta musiikkia, johon uskovat ja olisivat valmiita palamaan tulessa. Ja palavatkin.

Musiikki antaa analogioiden kautta aineksia ymmärtää elämää yleisemminkin. Rakastamme läheisiämme heidän inhimillisyytensä - omien puhetapojensa ja hymynsä vuoksi, olivat hampaat sitten suorat taikka vinossa, emme heidän virheettömyytensä. Musiikki opettaa, että on olemassa jotakin transendenttiä, parempaa kuin täydellisyys: inhimillisyys. Kun on rakkaus, ei ajoittaisesta epäjärjestyksestä, puutteesta, puutteista tai sottuisuudestakaan niin väliksi.


torstai 1. tammikuuta 2015

Pulcinella

Olen kulkenut musiikillisen matkani jokseenkin aikajärjestyksessä, tosin tästä tuli pieni takautuma heti matkani alussa, yksi askel takaisin lähtöruutuun: ensin tuli Mozart, sitten Bach, Telemann ja Vivaldi, sitten Beethoven, myöhemmin Brahms, Bruckner ja Mahler. Tästä säännöstä oli poikkeuksena vain muutama kurkistuskappale; tykkäsin Ravelin Menuetista vanhaan tyyliin ja Couperinin haudasta sekä Bolerosta, Sibeliuksen Sadusta, Henzen Telemanniasta ja Stravinskin Pulcinellasta.

Mikä yhdisti näitä oman musiikkimakuni poikkeuksia? Ne olivat Boleroa ja Satua lukuunottamatta tyyliltään uusklassistista tai jopa post-barokkia, toisin sanoen hävytöntä, kuunneltavaksi kelpaavaa nykymusiikkia. Kun kaikki muut kappaleet ovat kestäneet aikaa, Stravinskin Pulcinellaa en oikein enää jaksa. Sitä ei ole tarkoitettu kuunneltavaksi satoja kertoja, ja Stravinskin kestävämpää tuotantoa onkin Tulilintu; ei tosin Kevätuhri, josta sain trauman yläasteen aamunavauksessa, enkä ole tästä vieläkään toipunut. Silloin pidin sitä pakkosyötettynä tekotaiteena, nyt vain pitkäveteisehkönä. 

Olen vanhan liiton mies, mitä tulee musiikin kuluttamiseen. Kävin opiskeluaikoinani paljon konserteissa ja rakastan äänilevyjen keräilyä, en vain ostamista vaan myös niiden tutkimista, vertailua ja opiskelemista. Näin ollen kotiini onkin päässyt kertymään kokonaista neljä Pulcinellaa: Simon Rattlen, Otto Klempererin, Ernest Ansermetin ja Günter Wandin esitykset, vaikka vain yhden näistä olen vasiten ostanut. Muut ovat seuranneet kaupanpäällisinä, osina levyä tai -kokoelmaa.



Olen siis vanhanaikainen ihminen siinä mielessä, että haluan omistaa musiikkia fyysisinä esineinä. Pulcinella saa minut kuitenkin melkein kääntymään epäkeräilijäksi, ja siirtymään striimaamisen kannalle.