Olli Salinin (1952-2024) muistolle

Julkaisen maaliskuun 2012 kirjoitukseni uudestaan, Olli Salinin muistolle. Tieto hänen poismenostaan elokuussa 72-vuotiaana nopeasti edenneeseen syöpään tavoitti minut vasta nyt, Yrjö Hakasen nettisivulta. 

Kiitos Olli Salinille, hengenpelastajalleni

Kun vanhempani erosivat, sain mahdollisuuden sanoa sanaseni siitä, halusinko asua jatkossa äitini vai isäni kanssa. Valitsin äidin, koska kuusivuotiaan oikeudentunto sanoi isäni tehneen väärin. Toinen minua samaan suuntaan motivoiva seikka oli mahdollisuus pysyä lapsuudenkodissani. Lähtiessäni isäni matkaan, olisin samalla hyväksynyt elämääni toisen naisen äitini lisäksi, ei sentään sijaan.

Elämäni eroperheen lapsena opetti minut hyvin varhain ymmärtämään elämän taloudellisia realiteetteja, mm. 500 ja 600 markan elatusavun välisen erotuksen. Minua kotona hoitaneen synnynnäisesti sydänvikaisen äitini terveys ei kestänyt niitä töitä, joita hän kansalaiskoulupohjalla meitä elättääkseen teki, joten hyvinvointivaltion apu tuli meille tutuksi.

Syntymäpäivän kunniaksi on paikallaan kiittää syntymäpäiväsankaria. Kun hyvinvointivaltion viralliset rajat tulivat vastaan, silloin meistä otti kopin Olli Salin. Näin äitini on minulle kertonut. En voi kiittää Olli Salinia siitä, mitä minusta on tullut, mutta kiitän Ollia merkittävästä avusta äidilleni, joka sai ehkä ratkaisevan tuuppauksen joidenkin sudenkuoppien ylitse. Ja ilman äitiäni en minäkään olisi tässä. Tämän avun ansiosta luotan siihen, että todellisessa hädässä hyvinvointivaltiossa on mahdollisuus ylittää epäinhimilliset normit ja soveltaa inhimillistä tarveharkintaa. Olli on viranomainen, joka on opettanut minulle että viranomaisillakin on ihmiskasvot. Hän antaa toivoa siitä että harmaimpienkin pilvien läpi voi pilkistää aurinko. Kiitos Olli!

Kotimaisen kielen puhuminen vaarantaa terveytesi

Toisen kotimaisen, eli ruotsin kielen puhumisesta on tullut vaarallista: tähän kirjoitukseen linkkaamassani jutussa kerrotaan, kuinka sivullinen pahoinpiteli Helsingissä julkisella paikalla omaa äidinkieltään puhuvan ihmisen avustettavaan kuntoon. Eikä tämä ole yksittäistapaus: omaa äidinkieltään ei ole turvallista puhua julkisesti. Eikä tämä ruotsinkieltä kohtaan kohdistuva viha sekään ole kuin vain yksi esimerkki kasvavasta vihasta ja katkeruudesta, jossa lähimmäiset koetaan vihollisiksi. Ei tarvitse olla edes silmin nähden erilainen - vaikka niissä silmissä olisikin sitten ties mitä malkaa, ja katsottaisiin millaisten lasien läpi hyvänsä - vaan toiset suomalaisetkin koetaan vieraiksi. En tarkoita tässä vain Nalle Wahlroosia, EK:ta ja työnantajia kohtaan tunnettua luokkavihaa, vaan yleistä syntipukin etsimisen tarvetta. Tällä hetkellä syntipukeiksi on tarjolla maahanmuuttajia, työttömiä ja eri kulttuuria edustavia.

Tällaisten ilmiöiden esiintyminen lisääntyvässä määrin on yhteiskunnassa räjähdysmäisesti kasvavan pahoinvoinnin seurausta. Pahoinvointi ei ole vain syy, ei edes seuraus vaan sitä tuotetaan osittain ihan tietoisestikin, karsimalla hyvinvointipalveluiden saatavuutta ja vaikuttavuutta ja pudottamalla ihmisiä hyvinvointivaltion veneestä. Pahoinvointia lisää myös kokemus, että kaikki eivät matkusta samassa veneessä. Kasvavat tulo- ja hyvinvointierot, palvelujen keskittäminen ja tendenssi yksityistämiseen vievät kaikki tähän suuntaan, ja tähän suuntaan porvarihallitus vie yhteiskuntaamme, hallitus, joka samanaikaisesti ei vain suojele vihapuhetta vaan vieläpä rohkaisee siihen.

Tämän yhtälön tulos on selvä: samanaikaisesti eriarvoistava politiikka, joka vieläpä lietsoo vihapuhetta, ei voi aiheuttaa muuta kuin - vihaa. Eikä mikään kehotus siinä mitään auta, että patistellaan ihmisiä vain voimaan paremmin, valitsemaan oikeammin, kuluttamaan enemmän, käyttäytymään paremmin ja jaksamaan enemmän. Kukaan ei näistä kehotuksista huolimatta voi paremmin, tee parempia valintoja, kuluta enempää, käyttäydy paremmin kanssaihmisiään (lähimmäisiään?) kohtaan tai jaksa paremmin. Eikä yksikään sivullinen jää hakkaamatta näiden ymmärtämättömien kehotusten seurauksena.

Jutun alussa mainitsemani MTV:n jutun voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.

Sipilä häpäisee Koiviston elämäntyön

Pääministeri Juha Sipilän sanoin presidentti Koivisto edusti monellakin tavalla sitä, mikä on suomalaisuudessa parasta. Pääministeri Sipilästä ei voi sanoa samoin; pikemminkin päinvastoin. 

Koivisto oli näkyvä osoitus siitä, miten omalla työllään ja kouluttautumalla tie on auki huipulle saakka. Sipilä ja muut rosvot romuttavat koulutuksen romuttamisella ja sivistyksen halveeraamisella tämän mahdollisuuden: avoimen yhteiskunnan, joka oli melkein päässyt eroon säädyistä, ja jossa lahjakkuudella ja sitkeydellä saattoi korvata lähtökohtia. 

Tasavallan nykyinen presidentti puhui siitä, että kun Koivisto itse totesi hänen Suomensa olevan samaa tasavaltaa koko siihenastisen itsenäisyytensä ajan, Koiviston aikana voidaan puhua siirrytyn toiseen tasavaltaan. Oletan Niinistön viittaavan siihen presidentin valtaoikeuksien kaventamiseen, jossa Koivisto oli aloitteentekijä, ainakin siitä asti kun hän uhmasi pääministerinä siihen asti kiistämätöntä UKK:ta. Jos hyväksymme Niinistön tulkinnan, tätä tasavaltaa, jossa rasistit ja EK pitävät yhteiskuntaa panttivankinaan, Koivisto ei varmaankaan tunnistaisi enää samaan tasavaltaan kuuluvaksi. Tasavaltaa, jossa ulkoministeri piilottelee selkänsä taakse rasisteja ja Euroopan integraation vihollisia, ja jossa pääministeri piilottelee tätä selkänsä taakse, ja jossa valtiovarainministeri piilottelee selkänsä taakse EK:ta, joka romuttaa suomalaisen sopimusyhteiskunnan. Sipilältä itseltään onnistuu laillisuuden romuttaminen, Suomi kun on 8 kuukautta tasavalta ilman oikeuskansleria. 

Nämä rosvot romuttavat sen hyvinvointiyhteiskunnan, jonka keskeisiä rakentajia Mauno Henrik Koivisto oli 60-80 -luvuilla, eivätkä ole kelvollisia edes hänen kenkiensä lankkaajaksi, saati haudanryöstäjiksi. Sen lisäksi he romuttavat valtiovallan legitimaation, joka tarkoittaa oikeutusta, oikeaksi kokemista. Sen, mitä Koivisto rakensi 30 vuodessa, Sipilä on hyvässä vauhdissa hänen elämäntyönsä romuttamisessa jo parissa vuodessa. 

Entäs maahanmuuttajat, kysyisi demari

Perussuomalaisten jytkyyn johtaneet äänet kaivettiin osittain demareihin pettyneistä. Kun perussuomalaiset ovat olleet hallituksessa äänettöminä yhtiömiehinä, joille on jäänyt jäljelle ainoastaan maahanmuuttopolitiikan nuivistaminen, kaikkien muiden vähäosaisille annettujen lupausten tultua myydyiksi jotta Soini pääsisi ministeriauton takapenkille, jytkyn sulaminen on ollut odotettua.

Haaskalle ei ole ollut tunkua, onneksi. Paitsi että demareiden joukossa on joitakin kärpäsiä. Niin arvokkaan panoksen kuin demarit ovatkin antaneet työelämän ja hyvinvointivaltion kehittämiseen, nämä muutamat kärpäset pilaavat demareiden maineen, ja arvokas on kutistumassa irvokkuudeksi.

Muutama arvoisa demaritoveri on sortunut whataboutismin syntiin. Whataboutismilla tarkoitetaan sitä, että keskustellaan sitten aidanseipäistä, leivänpaahtimista tai kirveistä, takataskusta vetäistään aina "entäs sitten maahanmuuttajat?" Tämänkin lehden palstalla on esiintynyt ainakin kaksi sellaista demaritoveria.

Useimmat ihmiset antaisivat kernaasti oman panoksensa yhteiskunnalle. Tämä kuitenkin edellyttää verokorttia, jonka edellytyksenä on suomalainen sosiaaliturvatunnus. Tähän taas tarvitaan oleskelulupa. Näiden perusasioiden soisi olevan selviä suomalaisen työelämän tuntevalle, joita olettaisi löytyvän sosialidemokraateista.

Jos maahanmuuttajien työllistymisestä on oikeasti huolissaan, asiaa ei ainakaan auta laittomaksi maassaolijaksi määritteleminen. Keinoja työllistymisen edistämiseksi on oltava muitakin kuin työehtosopimusten rajojen venyttäminen, ja demareiden soisi tarjoavan muiden oppositiopuolueiden tavoin valoa hallituksen patamustan politiikan sijaan, eikä olevan Keskustan ja Kokoomuksen tavoin valmis mihin tahansa kosiskellakseen nuiviston karanneita ääniä.

Kirjoitus julkaistiin tämän aamun Uusimaassa.

Oikeus saada tunnustusta

Osallisuus, tai ainakin osallisuuden tunne on subjektiivinen oikeus ja ihmisoikeus: se, että ihminen voi kokea olevansa mielekäs osa ihmisyhteisöjä ja tekevänsä jotakin mielekästä ja hyödyllistä. Tosin tämän oikeuden toteutumatta jäämisestä on hankala ryhtyä panemaan ketään tilille. On siltikin tärkeää yrittää. Rakenteellisen väkivallan kyseenalaistaminen ja institutionalisoituneiden käytäntöjen murtaminen alkaa yksittäistapauksista, eikä se mistään muualta voikaan alkaa.

Jos esimerkiksi työllistyminen on mahdotonta siksi että työnhakija on täyttänyt 50 vuotta tai hän on "väärää" sukupuolta, tästä jokainen työnantaja on voitava vaatia tilille, ja tätä auttaa se, että rekrytointipäätösten perusteiden ja pätevyysvaatimusten tulee olla julkisia.

Jos nyt on käynyt niin onnellisesti että työpaikkaan kiinnittyminen on tapahtunut, se on toki hyvä osallisuuden alku, mutta ei mielekkyyden kokemus ihan työpaikan olemassaoloon palaudu. Minulla ei ole vertailukokemuksia muista kuin suomalaisista työyhteisöistä, mutta luulen positiivisen palautteen olevan täällä erittäin annosteltua. Jos työntekijä ei saa koskaan tunnustusta tekemisistään, tämä tappaa motivaation, innon ja palon, jolloin sitä tunnustusta lähdetään hakemaan muualta, kuten harrastuksista. Ihmisellä on tarve kokea olevansa jossakin hyvä, ja vielä edes joskus kuullakin se, että joku toinenkin on huomannut sinun tekevän hyvää työtä. Ilmaiseksi vinkiksi siis jokaiselle esimiesasemassa olevalle: kehu alaistasi edes joskus. Ja kyllä kollegoitakin saa kehua. Ei maksa mitään.

Jos kuitenkaan osallisuuden tarve ei tyydyty työn kautta, tällöin vaihtoehtoja ovat esimerkiksi yhdistystoiminta ja perhe, tai ehkä tarkemmin sanottuna mahdollisuus kiinnittyä subjektiivisesti läheiseksi koettuun primaariryhmään, jossa yksilö hyväksytään sellaisena kuin on ja jossa saa myös läheisyyttä. Perhe ei kuitenkaan ole subjektiivinen oikeus siinä mielessä että kukaan, esimerkiksi valtio, voisi sellaisen taata, eikä jokainen perhettä edes halua. Joillekin kaveripiiri voi toimittaa perheen funktiota. Kuitenkin on tärkeää, että julkiset palvelut ja hyvinvointivaltion rakenteet tukevat mahdollisuutta perustaa perhe. 

Tunnustuksen tarve on sitä tärkeämpi mitä vähemmän itse toiminnan sisältö tuottaa tyydytystä. Jos ihminen ei saa kykyjään käyttöön ja toteuttaa omia intressejään, tällöin käsitys omista kyvystä vähin erin rapautuu, ja itsetunnon rapautuessa rapautuvat kyvytkin.

Kerjääminen, voimaannuttavaa downshiftausta?

En tiedä, mitä on vaikuttajaviestintä, mutta en siltikään aio istua siihen miinaan, että arvostelisin Demareiden uutta vaikuttajaviestijätoveri Rönnholmia vain siksi, että en ymmärrä, mitä on vaikuttajaviestintä. Sen on selvästikin ymmärtänyt toveri Micke "Mikael" Jungner, joka oli tehnyt muutaman havainnon leipäjonosta (kopsattu toverin Feseseinältä):

Suora sitaatti alkaa:

Muutama havainto leipäjonoista.

1. On arvokasta että leipäjonoja on. Maailma ilman leipäjonoja olisi ankeampi. Enkä nyt tarkoita köyhyyttä joka ajaa jonoihin vaan sitä leipäjonoa epäkaupallisena vaihtoehtona saada ravintoa.

2. Sellaista julkishallinnollista systeemiä, joka ottaisi huomioon kaikki inhimillisen elämän vivahteet, ei ole. Siksi on tärkeää, että leipäjonot antavat valinnanvaraa niille, joille systeemi ei sitä tarjoa.

3. Leipäjonossa ei ole itsessään mitään hävettävää. Sitä tekee hävettäväksi se porukka, joka säälii ja voivottelee jonottajia.

4. Kauhistelemalla leipäjonoja tulee samalla luoneeksi juuri sitä ilmapiiriä, joka saattaa saada jonottajan kokemaan arvottomuutta.

5. Poliittinen jeesustelu leipäjonoista on käytännössä oman kannatuksen nostamista leipää jonottavien omanarvontunnon kustannuksella. Tuota tehdään toki vahingossa ja vilpittömin mielin, mutta väärin se silti on.

6. Leipäjonoja tulisi edistää, niiden kautta avun saaminen normalisoida sosiaalisesti ja leipäjonoja pyörittäviä vapaaehtoisia ylistää heidän konkreettisesta pyyteettömyydestä.

7. Leipäjono on ekologisesti kestävä tapa korjata kaupallisessa logistiikassa olevaa tehottomuutta. Syöty leipä on maapallolle arvokkaampi kuin pois heitetty leipä, olkoon tuo leipä hankittu ostamalla tai jonottamalla.

8. Yksi mutkaton tapa tehdä hyvää on pysähtyä leipäjonoon ja kätellä siellä jonottavia sekä rohkeudesta murtaa teollisen ajan päiväysvanhoja mielikuvia että konkreettisesta maapallon pelastamisesta.

9. Leipäjono ei ole kirosana tai merkki yhteisön epäonnistumisesta. Leipäjono on toimiva sosiaalinen innovaatio ja merkki yhteisöllisestä empatiasta. (suora sitaatti päättyy)

Tässä toveri Jungner ei oikeastaan syyllisty muuhun kuin rehellisyyteen, tunnustaessaan tarkkailevansa leipäjonoja. Mihinkään muuhun hän ei pysty, norsunluutornistaan. Ja olisihan se paitsi aika teennäistä mennä itse jonottamaan, ja sitäpaitsi pois yhden oikeasti tarvitsevan suusta. Eli paitsi epärehellistä, myös rosvoamista. 

Sellaisen neuvon antaisin kuitenkin tovereille Rönnholm, toveri Jungner ja kaikki demaritoverit: jos pitää leipäjonossa seisomista merkkinä rohkeudesta ja leipäjonoa sosiaalisena innovaationa, tervemenoa Kokoomukseen. Kuten Sakari Timonen olikin todennut, sen demareiden jäsenkirjan voisi palauttaa. Kas kun leipäjonossa seisominen ei ole lifestyle-valinta, köyhäilyä. Tämän toveri Rönnholm olikin osittain ymmärtänyt, toivottaessaan toverinsa ulos kokoushuoneesta oikeiden ihmisten pariin. Jos nimittäin aikovat tavoittaa edes osan niistä nyt Perussuomalaisiin pettyneistä sieluista, jotka muutoin jäävät kotiin. Tämän luulisi olevan edellytyksenä sille, jos demarit haluavat seuraavissa, joskin vielä valitettavan kaukaisessa horisontissa siintävissä eduskuntavaaleissa odottavan varman voiton muodostuvan vähän pysyvämmäksikin. Nyt kun nykyhallitus on suorastaan antanut tarjottimella demareille avaimet, luulisi niiden kiinnostavan. 

Varmaan sosialidemokratia kaipaisi jonkinlaista päivitystä, esimerkiksi sellaiseksi että se tunnistaisi epätyypillisten työsuhteiden tyypillisyyden. Ei ehkä kuitenkaan tällaiseen Tölö (j)ung(ner) labor -suuntaan, joka on mennyt Kokoomuksen sosiaalisiivestä oikealta ohi normalisoidessaan leipäjonot paitsi normaaleiksi, myös hyväksyttäviksi osiksi yhteiskunnan palvelujärjestelmää, täydentävästä oleellista, epänormaalista normaalia. Hyvinvointiyhteiskunnan saneeraus ei tarkoita sen purkamista. 

Köyhyystutkija, parhaillaan leipäjonoista väitöskirjaa valmisteleva Maria Ohisalo ehtikin jo vastaamaan Jungnerille osuvasti: (lainaus alkaa): leipäjonoon liittyy lahjan antajan ja saajan välisiä valtaepätasapainoja, vastavuoroisuuden ja toimintamahdollisuuksien puuttumista jne.tyydytetään perustarpeita, vaikka hyvinvointivaltio rakennettiin poistamaan leimaavaa köyhäinapua ja tarjoamaan universaaliutta selektiivismin sijaan. (lainaus loppuu)

Jungnerin kirjoitusta ruotivan bloggauksen voi lukea klikkaamalla otsikkoa. Minä suosittelen näissä kunnallisvaaleissa äänestämään oppositiopuolueita, jos ei muuten niin viestinä siitä, että hyvinvointivaltiota pitää puolustaa. Mieluiten todellisia vasemmistolaisia, jotka tämän ymmärtävät, työstä ja toimeentulosta tietonsa päivittäneitä punavihreitä tai sitten sellaisia kuin Maria Ohisalo. 

Parasiittilista

Alkuviikosta julkistettiin taas vuotuinen kadehtimislista, eli verotustietojen Kuka kukin on -palsta. En ole koskaan käsittänyt, miksi tätä listaa julkaistaan, koska en ole kiinnostunut naapurieni, oletettujen vihollisteni tai kenenkään tuloista, sillä eiväthän ne ole minulta pois.

Paitsi että ovat. Verotustietoja paljon valaisevampaa on, kuka ei maksa veroja. Ja se on minulta pois, ja paradoksaalisesti myös verojen välttelijöiltä itseltään. He ovat yhteiskuntamme todellisia vapaamatkustajia, heidän aatelinsa, semminkin kun hyväosaiset käyttävätkin todellisuudessa eniten hyvinvointietuuksia (koska niin moni etuus on tulosidonnainen).

Tuntemani kokoomuslainen ennätti kääntämään verotuslistat yhteiskuntamme kunniatauluksi, jossa osoitetaan todelliset hyväntekijät eli parhaat veronmaksajat. Mikäs siinä, jos vain maksaisivatkin veroa, mutta kaikkein hyvätuloisimmat ovat siinä mielessä hyväosaisia, että eivät maksa, koska pääomatuloista ei makseta kunnallisveroa. Toki hekin osallistuvat valtionosuusjärjestelmän kautta kuntien palvelutuotannon rahoittamiseen, mitä rahoitusmekanismia ovatkin kovasti koettaneet tukkia, minkä tietää jokainen kuntien päätöksentekoon osallistunut ja jokainen kuntien rahoitusvajeen takia lomautettu tai irtisanottu.

Ilta-Sanomien listauksen parhaista verojenvälttelijöistä voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Kun perusturva korvataan perusturvattomuudella

Nykyhallituksen politiikassa armeija on yksi harvoista voittajista, joten ilmeisesti hallitus on tunnistanut turvallisuuden olevan korkealla heidän agendassaan. Kuitenkin samanaikaisesti he murentaessaan hyvinvointivaltiota tulevat lisänneeksi tyytymättömyyttä ja turvattomuutta, kylväen siemeniä sellaiselle tappiomielialalle, josta kumpuavat myös kaiken maailman tomppeliritareitten turvallisuuspyrkimukset. 

Koska perussuomalaisia lukuunottamatta hallituksessa ollaan nyt tajuttu, että sosiaaliturva on asumis- eikä kansalaisuusperusteinen, ainoa keino heikentää Suomen houkuttelevuutta on heikentää yleistä sosiaaliturvan tasoa. Maahanmuuttovastaisuus vain antaa porvaripuolueille yhden lisäargumentin hyvinvointivaltion murentamiselle. 

Yksityistetään Sote-sumuverhon alla

Kepu siirsi kunnallisvaaleja lähinnä vain siksi, jotta kunnissa ehdittäisiin toteuttaa mahdollisimman paljon hyvinvointivaltion alasajoa. Missä määrin tämä tehtiin hallituksen pitämiseksi koossa - eli Kokoomuksen pitämiseksi tyytyväisenä, ja missä määrin keskusta on siirtynyt oikealle, on minulle hieman epäselvää.

Esimerkiksi päivähoitoryhmien kasvattamiset ja subjektiivisen päivähoidon purkamisethan jäävät valtuustoille, ja veikkaan, että jos vaalit pidettäisiin alkuperäisellä aikataululla eli syksyllä 2016, ei porvarihallituksen myyräntyö menisi läpi paitsi patamustimmissa kunnissa. 

Kunnallisvaalien siirtäminen on salajuoni, mutta myös puolihuolimaton sivutuote siitä, että Kepu ja Kokoomus eivät osaa päästä yhteisymmärrykseen Sote-uudistuksesta, ja tätä erimielisyyttä voi myös käyttää sumuverhona yksityistämisille, joista ehkä sittenkin vallitseekin yksimielisyys päähallituspuolueiden kesken. Tai mikä sumuverho se on, koska Kokoomus vaatii Soten yhteydessä palveluiden avaamista markkinoille. Perussuomalaisten osaksi jää tässäkin hiljaisen yhtiömiehen rooli, niin Sotessa kuin markkinaistamisessakin. 

Koulutuksen periytymisen paluu

Tämä on kasvatustieteiden kurssin Kasvatus, yhteiskunta ja kulttuuri -opintojakson esseen ensimmäinen osa. 

Koulutus uusintaa luokkayhteiskunnan

Koulutuksen periytyvyys on viime aikoina taas alkanut uudelleen lisääntymään: prosessi, jota ehkäisemään peruskoulun idea paljolti perustuu, kun ennen peruskoulun synnyttämistä valikoituminen tapahtui jo siinä vaiheessa, kun osa ikäluokasta jatkoi oppikouluun. Tästä on viitteitä Eriksonin ja Jonssonin tutkimuksessa jo vuodelta 1996; tutkimuksen mukaan aiemmin selkeästi edennyt koulutuksellinen tasa-arvoistumiskehitys näytti katkeavan niinkin varhain kuin jo 1970-luvulle (Antikainen, Rinne & Koski 2000, 124).

Osa tästä prosessista voi selittyä Basil Bernsteinin rajoittuneella ja kehittyneellä koodilla. Tällä hän tarkoitti sitä, että vanhempien sivistystaso määrittää sitä, miten perheessä suhtaudutaan lukemiseen ja millaista kieltä perheessä käytetään, ja tämä puolestaan vaikuttaa lapsen kykyyn omaksua opiskelussa tarvittavaa abstraktia kieltä. Bernsteinin tutkimuksen – joka tosin koski meitä selkeämmin rakenteistunutta luokkayhteiskuntaa eli Englantia – mukaan työläisperheissä kieli oli sanavarastoltaan köyhää, sisälsi usein keskeneräisiä lauseita ja oli vailla abstrakteja käsitteitä, mikä tekee opiskelun hankalaksi. (Allardt 1988, 92).

Antikaisen, Rinteen ja Kosken mukaan koulutuksellista eriarvoisuutta voi selittää useilla eri tekijöillä. Ensiksikin, perintötekijöitä korostavien tutkijoiden mukaan ihmisten erilaisuus, mm. erot kyvykkyydessä liittyvät heidän sosiaaliseen taustaansa. Äärimmilleen vietynä tällainen selitysmalli on sosiobiologinen, jolloin sellaista järjestystä, jossa lahjakkuus katsotaan perinnölliseksi, pidetään luonnollisena. Toiseksi koulutuksellista eriarvoisuutta voidaan selittää kodin ympäristötekijöillä, jolloin korostetaan kodin vuorovaikutustilanteita ja perhekulttuureita, jolloin sosiaalista pääomaa kasautuu usein niille perheille, joilla on myös taloudellista pääomaa. Kolmanneksi, koulutuksen voidaan nähdä suosivan keskiluokkaista kulttuuria ja keskiluokkaisia arvoja, normeja ja käytöstottumuksia, jolloin koulu jo itsessään suorittaa valikointia sosiaalisten taustan perusteella. Neljänneksi voidaan korostaa taloudellisia esteitä koulutukselle, jotka ainakaan Suomessa eivät kuulu keskeisimpiin selittäjiin, meillä kun peruskoulutus on maksutonta. Viidenneksi, perheen taloudellinen asema korreloi lapsiluvun kanssa, vaikkakin tätä vaikutusta onkin lievitetty hyvinvointivaltion väliintulolla; nyt merkittävämpi perhetaustan asettama haaste on perheiden hajoaminen ja niiden moniongelmaisuus. (Antikainen etc. 124-125). Eriksson ja Jonsson päätyvät siihen, että edellämainituista premisseistä on johdettavissa ainakin se, että vanhempien korkeampi koulutus korreloi lasten paremman koulumenestyksen kanssa, koska vanhemmat siirtävät lapsiin omaa koulutaitoaan ja opettavat heitä navigoimaan koulutusjärjestelmässä ja tekemään sen edellyttämiä valintoja (emt., 127).

Koulutukseen valikoituvuuden sosiaalisuudesta kirjoitettiin Helsingin Sanomissa 9.1.2016, että vaikka kuka tahansa voikin periaatteessa pyrkiä esimerkiksi musiikki- tai kieliluokalle, todellisuudessa yhteiskuntaluokka näkyy valinnoissa, ainakin Espoossa tuoreen Sonja Kosusen väitöskirjan mukaan. Yhteiskunnallisen taustan vaikutus painotetun opetuksen luokkiin (kuten juuri musiikki- tai kieliluokille) ilmenee mm. siinä, että hyväosaisten perheiden lapsilla on varaa harrastaa, ja esimerkiksi musikaalisuus harjaantuu, jos lapsi on käynyt soittotunneilla. (HS 9.1.2016.) Vaikka hankitut taidot eivät periydykään, taitojen hankkimismahdollisuudet periytyvät.

Joskin kouluvalinta voi olla vapaa kaikille, voi olla, että kyvyt tehdä valintoja vaihtelevat, ja ainakin osa tästä vaihtelusta voi olla sosiaalisesti määräytynyttä. Tätä periytyvää sosiaalista määräytyvyyttä voi kutsua esimerkiksi yhteiskuntaluokaksi. (Käyhkö 2011, 416-417.) Uusliberalistinen diskurssi ei siinä mielessä tarjoa mitään uutta, miten se suhtautuu yhteiskuntaluokkiin: ne kiistetään.

Miten lama vaikutti omaan elämääni?

Suomalainen yhteiskunta ei ole toipunut edes 90-luvun alun lamasta, saati oppinut siitä mitään. Sen huomaa siitä innosta, jolla nytkin puretaan ennaltaehkäiseviä palveluita ja karsitaan tukirakenteita. Julkisen sektorin ja hyvinvointivaltion purkamisen lama aloitti, eikä se purkaminen ole vielä loppunut. 

Lama pudotti monet yhteiskunnan ulkopuolelle pysyvästi, ja niin tulee käymään nytkin. Edelleenkään laman laskua ei olla maksettu, saati selvitetty, kuinka suuri se lasku oli. Suuri kokonaistutkimus 90-luvun alun tapahtumista edelleenkin puuttuu. 

Itse onnistuin sukeltamaan yliopistolle pakoon lamaa, tai oikeastaan armeijan kautta yliopistolle. Sosiologia tarjosi minulle tuolloin poliittisen turvapaikan Iiro Viinaselta. Sen verran lama oli muuttanut, että kun ennen armeijaa (v. -90) saatoin valita työpaikoistani - sain samana päivänä kaksi työpaikkaa, ja minulla riitti niin paljon luottoa työllistymiseeni, että uskalsin kieltäytyä ensimmäisestä - niin armeijasta päästyäni (-92) en päässyt enää edes Mäkkiin.  Lamasta kuulin Mäkiluodon sotilaskodin radiosta, ja kokoomusnuorikuplassa edellisen vuoden viettäneenä olin ällikällä lyöty. 

Kuluttamiseen tai elämäntapoihin lama ei vaikuttanut olennaisesti: lamaa edeltäneet sanotut juppivuodet olivat minulle kuulopuhetta: muistan lehtiin marssitettuina friikkeinä salkkuineen, poplareineen ja tiiliskivipuhelimineen Sam Inkisen ja Jukka Keiteleen ajan ikoneina. Minä omaksuin näistä salkut ja poplarit, tästä ajan hengestä.

Äitini elämää - ja sivutuotteena minunkin - lama muutti ainakin sen verran, että hän oli syyskesästä tutustunut ja erehtynyt rakastumaan norjalaiseen ratikkakuskiin, joka jäi pian työttömäksi juuri "sopivasti" laman alkaessa, eikä enää hän saati kukaan muukaan osannut enää keksiä hänelle mitään sellaista sijoituspaikkaa, jossa hän ei olisi päässyt aiheuttamaan tuhoja. Toimettomuus sai hänet kävelemään pitkin seiniä. Hänestä tuli wannabe-levylaulaja, maailman ehkä huonoin karaokeisäntä ja humpuukimaakari, köyhän miehen Auervaara, joka pumppasi äitini luottotiedot tyhjäksi kun oma kredibiliteetti ei enää riittänyt leikkimään maailmanvaltaajaa. Äitini vapautui näistä veloistaan vasta hieman ennen kuolemaansa. 

Sohvia ja autoja ei voi viedä mukaansa hautaan, mutta sinne hautaan ei tarvitsisi mennä niin pian, jos hyvinvointivaltio ei tipauttelisi niin monia ihmisiä. Tämä olisi Sipilän hyvä muistaa. 

Koti-isän mietteitä päivähoidon kynnyksellä

Tänään on luultavasti elämäni parhaan 6 viikon viimeinen päivä. Huomenna se loppuu, kun palaan isyysvapaalta röihin - vai miten se nyt menikään - ja pieni Elsa-tyttöni aloittaa päivähoidossa.

Kuluneet kuusi viikkoa, kun olemme saaneet olla kahdestaan - ja jo 5 viikon vuosiloma sitä ennen, ei mikään 38 päivää, toim. huom. - ovat yhdistäneet minua tyttäreeni elämänmittaisilla, katkeamattomilla siteillä. On todella hienoa, että hyvinvointivaltiomme mahdollistaa tällaisen isyysvapaan. Elsa on opettanut minulle, mitä on ehdoton, kyseenalaistamaton, täysin rajaton rakkaus. Tai ainakin muistuttanut minua siitä, mitä se on, jos en sitä muuten olisi tiennyt.

Emme tietenkään ole lukkiutuneet 4 seinän sisälle, vaan olemme päivittäin käyneet puistoissa, järjestetyissä leikkipuistoaktiviteeteissa ja perhekahvilassa. Nämäkin ovat todella hienoja palveluita, jotka auttavat integroitumaan yhteisöön, oli kyseessä sitten vielä sosialisaatiota harjoitteleva pieni tyttönen, Porvoossa lähinnä vain nukkumassa käyvä isä tai esimerkiksi maahanmuuttajaäiti. Leikkipuistossa tyttöni on saanut tutustua muihin lapsiin, pehmeän laskun päivähoitoon. Ja minä olen yrittänyt muodostaa oman paikkani kotiäitiverkoston ulkoreunalla.

Voin jättää Elsan sinänsä luottavaisin mielin maailman parhaimmin koulutettujen varhaiskasvatuksen ammattilaisten käsiin. Päiväkodissa Elsa saa leikkiä, laulaa, hyppiä, piirtää, kiipeillä, tanssia ja riehua, vain mielikuvitus on rajana.

Ihailen todella päivähoidon ammattilaisten motivaatiota, heikosti palkatussa työssä, jonka ylle ollaan pystyttämässä uhkakuvia ryhmäkokojen kasvattamisesta. Tämä tosin taitaa kompensoitua subjektiivisen päivähoito-oikeuden purkamisella, mikä tuottavuusloikka taas kompensoituu pitkällä tähtäimellä lisääntyvällä lastensuojelun ja lastenpsykiatrian asiakkuudella. Päivähoidosta ei missään olosuhteissa saa säästää, eikä sitä saa myöskään tehdä lasten terveydellä: Porvoollakin on edessä satojen miljoonien home- ja kosteusremontit aikapommeiksi muuttuneissa julkisissa rakennuksissa. Elsa ei onneksi tiedä tuottavuusloikista mitään, hän vasta harjoittelee loikkimista vesilätäköihin ja estejuoksua hiekkalaatikon reunan yli.

Jättäessäni edelleen vielä varsin pienen tyttöni huomenna varsinaisesti alkavan päivähoidon kenraaliharjoituksiin, mieleni oli huolesta sykkyräinen. Huolesta, miten voin Elsalle perustella sen, että jätin hänet 1 vuoden 4 kuukauden iässä lusimaan pidennettyä päivää vain siksi, että voisin edelleenkin jatkaa elinkautisrangaistukseksi muuttuneessa työssäni, jotta säilyttäisin pankkineuvojien silmissä luotto- ja yhteiskuntakelpoisuuteni, jotta saisimme hankittua hänelle joskus oman huoneen. Vielä hän on liian pieni omiin huoneisiin, ja minä kohta liian vanha uusiin töihin.

Vanhempi elää jatkuvan riittämättömyyden tunteen kanssa, rajattomasta rakkaudesta kumpuavan, jatkuvan syyllisyyden kanssa siitä, että kyseenalaisista syistä ehtii aivan liian vähän viettää aikaa lapsensa kanssa. Onneksi olen ehtinyt osaltani antamaan elämänevääksi hyvän itsetunnon, rajattomasta rakkaudesta kumpuvan rajattomuuden kokemuksen. Elsa olettaa ihmisten olevan hyväntahtoisia, ja asioiden järjestyvän. Kunpa itsekin voisin.

Onneksi juoksulenkki aina selvittää pään ja puhdistaa mielen. Olen aiemminkin lääkinnyt itseäni juoksemisella: esimerkiksi 6 vuotta sitten, silloisen tuntemani maailman järkyttyä. Jätetttyäni poikani oslolaiseen päiväkotiin, kotimatkallani kävin kiertämässä Songsvannia.

Tällä kertaa tyhjään tilaan, nirvanaan pääsyyn tarvittiin noin 6-7 km. Nyt juokseminen puhdisti ruumiinkin, sillä Holkenin kääntöpaikalla saatiin ennustettu, tauoton sadekin. 17 kilometrin jälkeen olin aivan läpimärkä, puhdistunut ja vähän vähemmän ahdistunut.

Pankit ulkoistavat paitsi riskinsä, myös virheensä asiakkailleen

Pankit tahtovat kurittaa kansalaisia omista virheistään. Kun ne itse ensin ovat syytäneet rahasäkki auki järjettömiä asuntolainoja, jotka ylittävät usein huomattavasti lainanottajien oman riskinottohalun, sitten ekonomistit säännönmukaisesti kuitenkin haluavat kutistamalla verotusta nitistää hyvinvointivaltion, samalla sulkien täydellisesti silmät esimerkiksi yritysten verosuunnittelulta.

En syytä tästä pankkitoimihenkilöitä, vaan pankkiekonomisteja, joiden arvomaailma sekä tarjoamat lääkkeet ovat täysin vääriä: oireenmukaisia sairauteen, jota itse ollaan oltu aiheuttamassa, vaikka parempi kai olisi ollut olla myötävaikuttamatta kotitalouksien velkaantumiseen.

Kotitalouksien velkaantuminen on luultua suurempi syy kansantaloutemme tilaan; katso vaikka Touko Aallon tuore, kattava valtiontalouden katsaus klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Systeemin hyväksikäyttämisen mahdottomuus

Legendojen suomalaisen hyvinvointivaltion palveluita massamitassa hyväksikäyttävistä maahanmuuttajista täytyy olla legendaa, koska ei se niin helppoa ole. Otan esimerkiksi päivähoidon.

Tyttäreni sai muutama viikko sitten meille sopimattoman päivähoitopäätöksen. Vaikuttamisfriikkinä, yhteiskuntatieteilijänä ja -aktivistina sekä pikkupoliitikkona olen normaalia paremmin suojautunut huonoja viranomaispäätöksiä vastaan. Olen omimmillani omien ja joskus vähän toistenkin asioiden ajamisessa, sitäpaitsi nautin siitä. Olen esimerkiksi tehnyt lausunnon Maankäyttö- ja rakennuslain osallisuuspykälän tulkinnoista. Joissakin paikoissa minut tunnetaan jopa rettelöitsijänä, mikä on toinen nimitys omista oikeuksistaan tietoiselle.

Osasin tehdä oikaisupyynnön asianmukaiselle taholle, tässä tapauksessa Porvoon kaupungin sivistyslautakunnalle. Sillä tuloksella, että saimme yhteydenoton seuraavana päivänä siitä päiväkodista, jonne meidät alun alkaen oli sijoitettu, ja nyt viikko oikaisupyynnöstä, saimme siirron juuri siihen päiväkotiin, joka oli alun alkaen ykkösvaihtoehtomme (en laske mukaan sitä perhepäivähoitajaa, joka lopetti kaupungin palveluksessa).

Kysyisin, miten kieltä osaamattoman ja maamme systeemiä tuntemattoman olisi ollut mahdollista saada oikaisu omalle kohdalleen sopimattomaan päätökseen em. kuvatulla tavalla?

Mitä vikaa on Akavassa?

Aalto-yliopiston ylioppilaskunnan edunvalvontavastaava Lotta Aarikka on suosikkibloggareitani. Hän välttää kumartamasta kuvia, ja hänen ominta alaansa on ammattiyhdistystoiminta ja koulutuksen ja työelämän välisen suhteen pohdiskelu. Nyt hän on verkostoineen laatinut ainakin semiavoimen lähdekoodin tekniikalla pamfletin Kuule Akava - viisi teesiä paremmasta keskusjärjestöstä.

Kaikkein eniten pidin Aarikan paperissa kohdasta "päätösten vaikutukset on arvioitava aina tulevan kannalta, ei nykyisten etujen säilymisen kannalta". Tämä lause on avain: näin ammattiyhdistysliikkeitten pitäisi muuttua. Tämä pitäisi kehystää muidenkin kuin ay-jyrien. Sama sopii myös poliitikoille.

Toinen juttu, josta Aarikan ryhmän ajatelmassa tykkään, on samansuuntainen oman huomioni kanssa: ammattiyhdistykset viis veisaavat työttömistä jäsenistään. Niissä ei muisteta sitäkään, että monilla on sellainen työ, josta nyt vaan ei livistetä koulutuksiin esimerkiksi siksi että huonolla palkalla ei palkatonta vapaata voi ottaa. Sitten liitoissa näytetään lähtevän siitä oletuksesta, että jäsenten ammatillinen itsetunto on vahvasti kiteytynyt, ammatillinen ylpeys suurta ja työtyytyväisyys sen mukaista. Ihan kuin kukaan valtiotieteilijä ei voisi olla tyytymätön töissäkäyvä työnhakija.

Kommentoin Aarikan et co. teesejä hänen blogiinsa tuoreeltaan, että mielestäni pamfletti vaikutti keskittyvän liiaksi menettelytavallisiin nippeleihin, jotka kuitenkin ovat nippeleitä. Todellinen ongelma - jonka Aarikan ryhmäkin on huomannut - on se, että Akava on vieraantunut huomattavan osan jäsenistönsä todellisuudesta, sen keskittyessä vaalimaan lähinnä nk. huippuosaajien etuja. Tämä ilmenee mm. Akavan verokannanotoissa, joissa ilmenee, että se olisi valmis romuttamaan pienipalkkaisille välttämättömän hyvinvointivaltion, joka tarvitsee riittävää veropohjaa rahoittuakseen. Tämä taas johtuu Akavan kokoomuslaisuudesta.

Ei Akavan kokoomuslaisuutta voi muuttaa kannanotoilla. Siinä eivät matalammat hallintorakenteet, avoimet lähdekoodit ja osallistavat rakenteet auta, vaan Akava pitäisi vallata. Tai sitten vaihtaa liittoa. Ei auta, jos on korvat, jos niitä ei käytä, jos kuulee, muttei kuuntele. Tämän tiedän osallisuustutkijana ja kaavoitusaktivistina paremmin kuin hyvin.

Erityisesti korvassani särähti "liittojen on edistettävä kansallisesti alansa osaamisen kehittämistä fasilitoimalla koulutuksia, osaamisryhmiä ja mentorointeja jäsenilleen". Sen verran hajua minulla on, mitä fasilitoiminen on, että olen yhden lukukauden käynyt Kepan fasilitointiryhmässä. Mentoriksikin minua on pyydetty, mutta olen todennut, että on parempi, etten mene demoralisoimaan nuoria. Tehköön itse omat virheensä. Osaamisryhmästä minulla ei ole hajuakaan, sen sijaan osaamattomuusryhmistä sitäkin enemmän, samoin väkisin tiimiytetyistä, huonosti motivoituneista osaajista, joiden kohdalla niin osaamisesta kuin ryhmästä puhuminen on parodiaa, en ole varma, työntekijänkö vai -antajan.

Akavaa pitäisi päivittää vielä Aarikan ryhmänkin ehdotusta enemmän. Akavalaisissa liitoissa on nimittäin jäseninä myös sellaisia kauneusvirheitä, jotka eivät ole osallisia sen paremmin presentaatioista kuin serpentiineistä, ja joiden fasilointitaidot rajoittuvat postit-lappujen liimaamisen katseluun.

Voi olla, että Aarikan sukupolvella on jotakin sellaisia taitoja, joita ei ei-enää-niin-tulevilla-huippuosaajilla ei ole. Ehkä ne on heille opetettu korkeakouluissa, tai sitten ne olivat heillä syntyessään. En tiedä. Mutta menee osittain yli hilseen minulta tuo Aarikan konsortiomuistio, tai sitten vaan sen kieli on eri vuosisadalta kuin oma päivitykseni.

Lotta Aarikan bloggauksen voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Eivät työttömät loisia ole, vaan porvarit

Työttömyyttä pidetään kansantalouden kestokyvyn kannalta pahana juttuna: työtön ei oikein ole kuluttaja, sillä hänellä on yleensä rahaa vain välttämättömään. Hänen ei myöskään mielletä ansainneensa rahojaan itse (eli omalla työllään); tästä syystä työttömyyden mielletään rapauttavan moraalin. Työttömyys rapauttaa myös monien töissäkäyvien veronmaksumoraalin, sillä he kuitenkin maksavat suuren osan ansiosidonnaisesta, plus rahoittavat täydentävän toimeentulotuen.

Ei se kuitenkaan ihan noin yksioikoista ole. Ansiosidonnaista verotetaan 20%, kun taas pienimpiä ansiotuloja vähemmän tai ei lainkaan. Itse asiassa moni keskituloinenkin selviytyy työtöntä pienemmällä veroprosentilla vähennyksien jälkeen.

Työttömyysetuuden verotus perustellaan varmaankin virallisesti kahdella seikalla: ensiksikin siksi, että hyvinvointivaltion rahoituspohjaa pitää jotenkin laajentaa. Mikäs sen kätevämpää kuin ottaa niiltä, joilla on jo valmiiksi vähän, heillä kun ei ole poliittista ja elinkeinoelämällistä merkitystä. Toiseksikin voi näyttää siltä, että verotus nostaa työttömien kansalaisstatusta jos ei nyt sentään hyviksi niin ainakin veronmaksajiksi. Kolmas, piilolukujärjestykseen kuuluva peruste lienee moralistinen: jos ei työssäkäyntiä pystytäkään tekemään kannattavaksi, niin tehdään sitten ainakin työttömyys kannattamattomaksi siten, että heikkopäisinkin osaa laskea, että se on kannattamatonta.

Eivät työttömät ole loisia, koska he osallistuvat enemmänkin kuin kykyjensä mukaan palvelujen rahoittamiseen, ja harva tästä edes näkee tarpeelliseksi valittaa tai jaksaa valittaa. Työttömät ovat päinvastoin hyödyllisiä, eivätkä vain sitä, vaan välttämättömiä. Työttömät ovat muistutus kilvoittelun välttämättömyydestä; sitäpaitsi työmarkkinat tarvitsevat joustavaa, tarvittaessa kutsuttavaa työvoimaa, joita kapitalistit voivat sitten tarpeen mukaan palkata ja irtisanoa.

Todellisia parasiitteja ovat porvarit, joille kyllä kelpaa julkisin varoin rakennettu infrastruktuuri ja julkisin varoin rahoitettu koulutus, mutta siltikin he haluaisivat rapauttaa palvelujen rahoituspohjaa, ja vielä ovat usein keksineet naamioida ansiotulonsa kevyemmin verotettaviksi pääomatuloiksi, ja osa heistä vielä ulkoistamalla palveluita ja laivaamalla verovarat paratiisisaarille täydentävät tämän tihutyön.

Demariveneen laidat vuotavat

Sen verran monet vaalit olen jo ehtinyt näkemään, että tiedän minkään puolueen hautajaisilmoituksen jättämisen ennenaikaiseksi. Maalaisliitonkin kannatuksen olisi pitänyt alkaa jo hiipumaan suuren kaupungistumisen myötä 60-luvulta alkaen, mutta siellä ne porskuttavat, tosin eri nimellä. Demarien projekti eli hyvinvointivaltio taas saavutti lakipisteensä ennen 90-luvun alun lamaa, ja maailma tuli valmiiksi 70-luvulla, teollistumisen saavuttaessa lakipisteensä. Yllättävän hyvin hekin ovat sinnitelleet.

Nyt kuitenkin on demareilla itsensä uudelleen keksimisen paikka. Heidän tiiviit kytköksensä työväenliikkeeseen ovat estäneet tunnustamasta sitä, että työelämä on muuttunut, ja sen myötä hyvinvointivaltion kytkökset työhön.

En osaa olla tästä rappiosta ollenkaan hyvilläni. Tarvittaisiin yksi vahva vasemmistolainen vaihtoehto, muuten olemme veronalennusten, hyvinvointivaltion romuttamisen ja sosioekonomisten terveys- ja koulutuserojen kasvun tiellä.

Neljä vuotta sitten vaikutti hetken siltä, että demarit olisivat Suomen toivo, kun Perussuomalaiset olivat ottamassa kolmipuoluejärjestelmässämme Keskustan paikan. Nyt demarit itse tarvitsisivat toivoa, tai sitten ripeän eutanasian. Siinä armomurhassa demareiden oikea laita - kuten Juhana Vartiainen - vuotaa Kokoomukseen ja viimeiset vasemmistolaiset Vasemmistoliittoon. Liberaalit - kuten Susanna Rahkonen - Vihreisiin ja konservatiivit - kuten Matti Putkonen - perussuomalaisiin.

Sosiaaliturvan myytit

Norjalainen sosiaalilääketieteen professori Steinar Krokstad purkaa kolumnissaan yksi kerrallaan sosiaaliavustuksiin liitettyjä virheellisiä uskomuksia. Niitä uskomuksia halutaan siihen liittää, koska kyse on kustannuksista, ja kustannukset ovat pahasta. Kuitenkaan eivät etuudet ole ongelma, myytit ovat, toteaa Krokstad. Tarkastelen myyttejä seuraavaksi yksi kerrallaan (käännös norjasta suomeen omani):

1. Että NAV (Kela) päättäisi, ketkä ovat töissä ja ketkä saavat avustuksia. Esimerkiksi ansiosidonnaisen suuruus vaihtelee suuresti yksilön tulojen perusteella, ja Kelalla ei ole mitään tekemistä sen kanssa. Kela ei myöskään voi työmarkkinoille mitään.

2. Että etuuksiensaajia olisi poikkeuksellisen paljon. Norjassa heitä on suhdanteesta riippuen 10-12%. Suomessa lienee toki jonkin verran enemmän, Norjahan on hiihdon lisäksi maailmanmestari työllisyydessä, tai ainakin suunnilleen.

3. Että sairauspoissaolojen määrä olisi kasvanut (esimerkiksi sen myötä, kun maksimissaan 3 päivän sairauspoissaoloja ei tarvitse ilmoittaa useimmille työnantajille). Mikään ei osoita, että lyhyiden sairauspoissaolojen määrä olisi kasvanut, eikä sairauspoissaolojen yleensäkään; Norjassa sairauspäivien osuus työpäivistä oli vuonna 2005 6,9%, vuoden 2013 ensimmäisellä neljänneksellä 6,3%.  Korkeammat poissaolomäärät jollakin työpaikalla johtuvat siitä, että riskiryhmät ovat ko. työpaikoilla yliedustettuina tai sitten siitä, että kyseisellä työpaikalla on esimerkiksi paikallisia (työ)ilmapiiriongelmia.

4. Että kohta melkein kaikki nuoret aikuiset eläisivät toimeentulotuella, senkin työnvieroksujat. Norjassa toimeentulotukea (uføretrygd) sai vuonna 2005 1,5%, 9 vuotta myöhemmin 1,8%. Osuus on siis kyllä lisääntynyt, ei kuitenkaan siinä määrin että voitaisiin puhua nuorista työnvieroksujista massailmiönä. Lisäksi tilasto osoittaa, että toimeentulotuen saajista ikäryhmä 18-29 muodostaa 3,4% kun taas eläkettä odottavien ikäryhmä 60-67 muodostaa heistä 40%.

5. Että työ olisi terveellistä ja sellaisena suositeltavaa ja moraalinen imperatiivi: sano tämä kaikille heille, joille työ ei ole terveellistä, tai heille, joita kiusataan töissä.

6. Että sairausloma altistaisi syrjäytymiseen työelämästä. Sairausloma kertoo sairaudesta, ei syrjäytymisestä.

7. Että toimeentulotukikustannukset kaataisivat kansantalouden. Jos jokin etuus sen kaataa, niin väestön vanhenemisesta johtuva eläkepommi.

8. Että toimeentulotukea saa (liian) helposti. Jokainen, joka joskus on hakenut sitä, tietää, miten paljon dokumentteja ensimmäiseen toimeentulotukihakemukseen pitää hankkia, puhumattakaan siitä, että kaikki, etenkään maahanmuuttajat, eivät suoriudu prosessista, koska jo sanan "toimeentulotukihakemus" ymmärtäminen on niin hankalaa, väittävät jotkut mitä hyvänsä.

9. Että toimeentulotuen saajien määrä olisi kasvanut. Määrällisesti kyllä lievästi, mutta suhteutettuna työvoiman ulkopuolella olevan väestön määrään se on pienentynyt.

10. Että "avokätiset" etuudet johtaisivat siihen, että etuudensaajia olisi köyhiä maita enemmän, ja ne jopa kenties olisivat jokin vetovoimatekijä muuttaa maahan. Se, että Pohjoismaissa useampi nauttii hyvinvointivaltion etuuksista kuin köyhemmissä maissa, on osoitus siitä, että meillä työelämä tuottaa sairaita ihmisiä. Suomeksi sanottuna: vaikka köyhemmissä maissa usein työskennellään meitä enemmän ja huonommalla palkalla, meillä työelämä tuottaa pahoinvointia ja pitkällinen pahoinvointi tuottaa raakkeja. Työelämä on siinä mielessä armoton, että se hyväksyy vain priimatyöntekijät, jotka se rikkoo, ja osatyökykyisten osaamista se ei osaa hyödyntää.

Nämä myytit valitettavasti elävät omaa elämäänsä, ja ne ohjaavat myös poliittisia päätöksiä. Tietenkin juttu pitää soveltaa Suomeen: meillä on Norjaa matalampi työllisyys ja ei ihan niin korkea elintaso, mutta artikkeli näyttää kuitenkin tendenssejä, jotka soveltuvat ainakin pohjoismaisiin hyvinvointivaltioihin.

Norjankielisen artikkelin voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Niin tai näin, aina väärinpäin

Suomi tarvitsee paljon lisää maahanmuuttoa, jotta saisimme tekijöitä niille töille, joita aniharva suomalainen suostuu tekemään, koska suomalaiset ovat jo ehtineet havaitsemaan, että esimerkiksi siivoojan palkalla ei täällä elä, ainakaan pääkaupunkiseudulla, ellei sitten satu asumaan vanhassa kaupungintaloyhtiössä, ja siltikin usein tarvitaan hyvinvointiyhteiskunnan interventio. Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA:n mukaan tarvittaisiin vähintään 34 000 tuhatta maahanmuuttajaa vuosittain, muuten työvoimamme supistuu.

Jos maahanmuuttaja yrittää elättää itsensä, tämä yleensä tapahtuu sellaisissa töissä, joille ei riitä kotoperäisiä tekijöitä. Ja sitten kun maahanmuuttaja ei pysty elättämään itseään näillä töillä, häntä sitten syytetään hyvinvointietuuksiemme väärinkäyttäjäksi ja systeemiloiseksi, ja toisaalta kuitenkin ollaan törkkimässä töihin, jotteivät olisi systeemin hyväksikäyttäjiä.

Niin tai näin, aina väärinpäin. Vähän siis johdonmukaisuutta niihin vaatimuksiin.

Uutisen EVA:n lausumasta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Järjestetään kansanäänestys perustulosta!

Ajatuspaja E2:n tuoreen tiedustelun mukaan suomalaisista 79% kannattaa perustuloa, jos "se takaa perustoimeentulon, vähentää byrokratiaa ja kannustaa samalla työntekoon ja yrittämiseen". (lähde Yle)

Kysely sinänsä on tehty painotetusti. Voi olla, että noin paljon ideaa auki selittävällä kysymyksenasettelulla oli tarkoitus selventää ideaa sitä tuntemattomille, mutta kyllä herää kysymys, oliko tarkoitus myös ehkä saada haluttu lopputulema, eihän kukaan voi vastustaa perustoimeentuloa, byrokratian vähenemistä (paitsi byrokraatti) ja kannustaa työntekoon ja yrittämiseen?

Perustuslakimme tuntee neuvoa-antavat kansanäänestykset kansallisen mittaluokan asioissa. Perustulo, joka myllertäisi koko hyvinvointivaltiomme, on tällainen asia. Järjestettäköön siitä siis kansanäänestys samalla kysymyksenasettelulla, niin että asia ei jäisi puolueille yhtään epäselväksi! Perustulo tulkoon seuraavan hallituskauden aikana, aika on nyt kypsä!