Joukkoliikenne ei sovellu muistisairaille

Satuin kerran vanhoille kotikulmilleni Töölöön. Vanha, eksyneenoloinen mies kysyi minulta, miten hän pääsee Malminkartanoon. Ilahduin, kun tiesin osaavani auttaa. Näytin kulman takana Topeliuksenkadulla olevan bussipysäkin ja kerroin, että tuosta menee bussi numero 45. 

Ei mennyt enää, sillä ei ollut siinä kohdassa enää pysäkkiä, eikä bussia 45 enää ole. Mihin joutuisi eläkepäivillään nelosen ratikka-ajelua harrastanut presidentti Koivisto nyky-Helsingissä, jossa linjat, niiden reitit ja numerot muuttuvat jatkuvasti? 

Suomi vanhenee ja keskuudessamme on yhä enemmän vanhuksia, joista osan muisti on jäänyt muutamankymmenen vuoden päähän. Heidän edes osittain itsenäistä selviytymistään muualla kuin laitoshoidossa auttaisi, jos he selviytyisivät joukkoliikenteessä. Tätä auttaisi se, että silloin kun perustetaan uusia joukkoliikennelinjoja, vanhat saisivat jäädä ja uudet linjat saisivat kokonaan uudet numerot. Mutta HSL on ilmeisesti valinnut sen linjan, että vanhuksista viis.  

Laitoin tämän kirjoituksen Hesarin yleisönosastolle parisen viikkoa sitten. Ainakaan vielä sitä ei olla julkaistu.

Politiikan kriisi

Puoluepolitiikan kriisistä on puhuttu jo pitkään. Sen osoitukseksi on ajateltu koko ajan tasaisesti vähenevää äänestys- ja vieläkin syvällisemmin ymmärrettynä osallistumisaktiivisuutta, etenkin nuorimpien sukupolvien parissa. Nyt en yritäkään pohdiskella tätä ilmiötä, koska jätän sen kuten kaikki muutkin poliittiset kysymykset nykyään ja tästä eteenpäin niille, jotka tuntevat siihen paloa ja sitä kohtaan uskoa, vaan tarkasteltavana on kriisi, johon henkilökohtainen poliittinen osallistumiseni on ajautunut.

Ilmiön hahmottamiseksi olen pakotettu tekemään kaarroksen vähän pidemmän kautta. Lapsuudenkodissani ei keskusteltu puoluepolitiikasta, vaikka äidinisäni oli SDP:hen kallellaan oleva rakennusmestari, jonka lauantai-iltaiset saunanjälkeiskeskustelut parhaan ystävänsä Vanhasen Vekan kanssa tapasivat kärjistyä kommari-revari -syytöksiin. Isäni kyllä sai elinikäisenä luontoihmisenä vihreän herätyksen luettuaan Pentti Linkolan kirjoja, ja äitini oli jonkin aikaa töissä SKDL:ään päin kallellaan olevassa Kansan raittiusliitossa. Meillä kuitenkin seurattiin uutisia, ja minäkään en välttynyt nimiltä Virolainen, Vennamo, Sorsa ja Koivisto.

Kun kevättalvella kansa kokoontui vakavan asian ääreen eli valitsemaan itselleen uutta Kekkosta, istuin korva kiinni radion kaiuttimessa vajaat 11-vuotiaana tekemässä tukkimiehen kirjanpitoa, saadakseni omalle turvallisuudentunteelleni vahvistusta siitä, että tuttu mies, jo vara-Kekkosena tehtäväänsä näytöt antanut Koivisto valittaisiin. Helpotukseni Manun valinnasta oli niin suuri, että pidin Koiviston kuvaa seinällä varmaan sellaiset 3-4 vuotta.

Nuoruudestani muistan vieläkin useimpien 80-luvun valtionpäämiesten (naisia ei ollut muita kuin Vigdis ja Margaret) nimet, ja Suomestakin Työläjärvet, Leppäset, Kivistöt ja Suoniot. Sekä jokaisen Koiviston vastaehdokkaan. Olin niin aktiivinen politiikan kuluttaja, että joku sanoisi minua poliittiseksi eläimeksi.

Äänestysikäisenä olen kuulunut kolmeen poliittiseen puolueeseen, ollut laskujeni mukaan viisissä kunnallisvaaleissa ehdolla ja muutaman kerran eduskuntavaalien tukiryhmässä. Olen ollut myös kahdessa eri puolueessa paikallisjärjestön puheenjohtajana. Painotukseni ovat vuosikymmenien aikana muuttuneet, ja nyt flirttailtuani eräänlaisena politiikan reuna-aktivistina vuosikymmeniä olen menettänyt toivoni sen suhteen, että puoluepolitiikalla olisi keinoja tai haluja edes yrittää tosissaan ratkaista niitä kysymyksiä, jotka ovat koko planeetan ja siis myös meidän kannaltamme eloonjäämisen kysymyksiä. Tarkoitan tietystikin siis luontokatoa ja ilmastokriisiä. 

Puoluepolitiikasta puuttuu kaikennäköinen pitkäjänteisyys: suunta muuttuu korkeintaan 4 vuoden välein. Välillä tuetaan saastuttamista turvetuotannon tukemisella, mutta jotkut asiat ovat vakioita: metsiä ei saada koskaan suojeltua, turkistarhausta ei saada lopetettua eikä kotimaanlentoja lopetettua. Jos näiden täysin järjettömien ja haitallisten käytäntöjen lakkauttaminen ei ole onnistunut millään mahdollisella koalitiolla, miksi uskoisin, että niiden lakkauttaminen voisi onnistua millään mahdollisella koalitiolla? Ei sitä keskustapuoluetta ja MTK:takaan aina maailman tappiin voi syyttää kaikesta.

Siis arvostan ihmisiä, jotka uhraavat vapaa-aikansa, terveytensä ja jopa perhe-elämänsä sen vääntämiseen, että saaadaanko Porvooseen elinvoimaa ilmaisilla parkkipaikoilla ja minne vedetään koulutaksikuljetuksen rajat, vaikka jonkun Porvoon elinvoima on yksi hailee, kun pitäisi tehdä kaikki mahdollinen ja mahdoton sen eteen, että maapallo pysyy elinvoimaisena. Minulla on kuitenkin vain yksi elämä, eikä minulla ole aikaa hajottaa jaksamistani muuhun kuin maapallon pelastusyrityksiin yksi palanen kerrallaan, vaikka olisivat epätoivoisiakin. '

Eduskunnassa suurin osa kansanedustajista on täysin kujalla asioiden tärkeysjärjestyksestä. Joku Anna Kontula - joka jättää ne hommat - on suurin piirtein oikeilla jäljillä, Mai Kivelä ja Oras Tynkkynen. Jollei näihin vaaleihin löydy ehdokasta, joka sanoutuu irti jatkuvan kasvun - talouskasvun ja asukasluvun kasvun - haikailusta ja kilpailukyky- ja elinvoimamantroista, joudun ensimmäisen kerran elämässäni jäämään kotiin kääntämään kylkeä äänestyspäivänä. Poliitikot tyytyvät osaoptimointiin ja heiltä puuttuu järjestään paitsi kyky pitkäjänteiseen toimintaan, myös kokonaisuuksien, systeemiriippuvuuksien taju: kuinka talous on riippuvainen luonnosta ja ilmastosta, jotka nekin ovat riippuvaisia toisistaan. 

Poliitikkojen ammattina on myydä toivoa, vaikutelmaa siitä, että äänestäminen kannattaa. Anna Kontula sanoi äskettäin ikimuistoisessa puheessaan, että hänelle jokakeväiset silmut edustavat toivoa. Minulle ne edustavat muistutusta siitä, mikä on elämässä ja maailmassa keskeistä, enkä löydä siihen vastauksia puoluepolitiikan kautta. Jos yrittäisin kaupustella epätoivoisesti tuotetta, johon en usko, kokisin itseni käärmeöljyn puhelinmyyjäksi. Ehkä Anna Kontula joutui tekemään saman havainnon ja siksi luopuu puoluepolitiikasta?

Puoluepolitiikkaa yritteleville toivotan jaksamista. Toivon, että heillä on näköpiirissään jokin johtotähti, joka motivoi heitä ja auttaa jaksamaan kusitolppina, ja kaikesta tästä he saavat muutaman kympin kokouspalkkiot. 

Kohti Stubbin tasavaltaa

Onnea Suomen tasavallan 13. presidentti Alexander Stubb!

Olen tavannut kaikki elinaikani presidentit. Kekkosen lenkillä Kaivopuistossa, Koiviston Sosiologipäivien jatkolla Turussa - istuimme samassa pöydässä vain muutama kuukausi aiemmin eläköityneen Koiviston kanssa - Ahtisaaren useita kertoja Pohjois-Hesperiankadun lähikaupassa, Halosen Topeliuksenkadun lähikaupassa ostamassa siideriä. Niinistöä olen kätellytkin ja päässyt esittämään hänelle kysymyksen, mihin hän vastasi koko ajan käsi kädessä hänen juostessaan seuraavaan tilaisuuteen. Teki myönteisen, juuri minun huoliini keskittyvän vaikutelman.

Haaviston tunnen parhaiten, sillä tein hänen kampanjaansa 2012 ja nyt puoliso on ollut isossa roolissa. Stubbin tapasin Pirkkolassa Pääkaupunkijuoksussa 2010-luvun puolivälissä hänen ollessaan ulkoministerinä. Nojailin katulamppuun hikisenä venytellessäni puolimaratonin jälkeen. Satuin nostamaan katseeni, ja näin vierestäni kulkeneen suihkunraikkaan Stubbin.

Katseemme sattuivat osumaan, ja Stubb kysyi minulta, että "mitä minä oikein teen". Sanoin, että "harjoittelen kaatamaan hallitusta". Stubb nauroi, näytti peukkua ja sanoi "jatka samaan malliin". Stubb näytti jo tuolloin ripeän reaktiokykynsä ja sen, että vaikka häntä jotkut vierastavat ylimysmäisenä, hän on luonteva ihmisten parissa ja kohtaa heidät vertaisenaan.

Olen pahoillani Pekan puolesta, jonka kohdalle ei kolmannellakaan yrittämälle sattunut ykkössijaa. Mutta huomenna veikkaan hänen olevan jo pohjimmiltaan helpottunut: hän voi lähteä hiihtolenkeilleen ilman turvamiehiä. Kohti Stubbin tasavaltaa!

Minä ja Erik Allardt

Olen tavannut opiskellessani Erikin joitakin kertoja, hänen eläköidyttyä juuri ennen opiskelujen aloittamistani. Ensin kun hänelle paljastettiin muotokuva. Lempeänä ihmisenä Erik nauroi sydämellisesti, että muotokuva on kyllä näköinen, mutta hän itse ei välttämättä. Sitten sosiologipäivillä 1994. Istuin Erikin vieressä, ja hän mainitsi huonon kuulonsa. Illalla jatkoilla samassa pöydässä juuri eläköityneen emerituspresidentti Koiviston ja Allardtin kanssa. Miehet olivat vanhoja tuttavia, käsittääkseni ystäviäkin lähes ikätovereina ja sosiologeina. Jotkut ovat panneet Allardtin ansioksi sen, että SKDL:stä tuli hallituskelpoinen; hänen sanotaan kuiskutelleen Kekkosen korvaan, että poliittinen ääripää kannattaa integroida mukaan vastuunkantoon.

Sitten tapasin Allardtin vielä Elina Haavio-Mannilan proseminaarissa muutama vuosi myöhemmin. Allardt halusi pysyä ajan hermolla, ja hän usein tuli itsestään mitään numeroa tekemättä kuuntelemaan seminaarikeskustelua, johon hän ei puuttunut millään lailla. Vastaväittäjäni ei ole enää hengissä, hänet vei tsunami, mutta Allardt se vain jaksoi kaikki nämä vuosikymmenet.

Allardtin (jo ilman Littusta) klassinen pääsykoekirja Sosiologia I tuli minulle hyvin tutuksi 1990-1991, jolloin työskennellessäni yliopiston laskentakeskuksessa (joka sitten muutti nimekseen atk-keskus) sain korkeimmalta esimieheltäni Backströmin Lasselta ihan luvan lukea Allardtia työpäivän aikana jos muuta tekemistä ei ollut. Taisinkin lukea kirjan ehkä viitisenkymmentä kertaa tuon vuoden aikana, loppukiriaikoinani jopa kolmasti päivässä. Muistan vieläkin, että Pitirim Sorokinin äiti oli syrjääni, mutta lopulta ajautumistani sosiologiaan voi syyttää Johan Galtungin rankiteoriaa, josta Allardtin tarjoama luenta oli kiehtova ja metka.

Hyvästi, todellinen tutkimuksen suurmies, Liisankadun lempeä jättiläinen.

Sipilä häpäisee Koiviston elämäntyön

Pääministeri Juha Sipilän sanoin presidentti Koivisto edusti monellakin tavalla sitä, mikä on suomalaisuudessa parasta. Pääministeri Sipilästä ei voi sanoa samoin; pikemminkin päinvastoin. 

Koivisto oli näkyvä osoitus siitä, miten omalla työllään ja kouluttautumalla tie on auki huipulle saakka. Sipilä ja muut rosvot romuttavat koulutuksen romuttamisella ja sivistyksen halveeraamisella tämän mahdollisuuden: avoimen yhteiskunnan, joka oli melkein päässyt eroon säädyistä, ja jossa lahjakkuudella ja sitkeydellä saattoi korvata lähtökohtia. 

Tasavallan nykyinen presidentti puhui siitä, että kun Koivisto itse totesi hänen Suomensa olevan samaa tasavaltaa koko siihenastisen itsenäisyytensä ajan, Koiviston aikana voidaan puhua siirrytyn toiseen tasavaltaan. Oletan Niinistön viittaavan siihen presidentin valtaoikeuksien kaventamiseen, jossa Koivisto oli aloitteentekijä, ainakin siitä asti kun hän uhmasi pääministerinä siihen asti kiistämätöntä UKK:ta. Jos hyväksymme Niinistön tulkinnan, tätä tasavaltaa, jossa rasistit ja EK pitävät yhteiskuntaa panttivankinaan, Koivisto ei varmaankaan tunnistaisi enää samaan tasavaltaan kuuluvaksi. Tasavaltaa, jossa ulkoministeri piilottelee selkänsä taakse rasisteja ja Euroopan integraation vihollisia, ja jossa pääministeri piilottelee tätä selkänsä taakse, ja jossa valtiovarainministeri piilottelee selkänsä taakse EK:ta, joka romuttaa suomalaisen sopimusyhteiskunnan. Sipilältä itseltään onnistuu laillisuuden romuttaminen, Suomi kun on 8 kuukautta tasavalta ilman oikeuskansleria. 

Nämä rosvot romuttavat sen hyvinvointiyhteiskunnan, jonka keskeisiä rakentajia Mauno Henrik Koivisto oli 60-80 -luvuilla, eivätkä ole kelvollisia edes hänen kenkiensä lankkaajaksi, saati haudanryöstäjiksi. Sen lisäksi he romuttavat valtiovallan legitimaation, joka tarkoittaa oikeutusta, oikeaksi kokemista. Sen, mitä Koivisto rakensi 30 vuodessa, Sipilä on hyvässä vauhdissa hänen elämäntyönsä romuttamisessa jo parissa vuodessa. 

Presidentti Koiviston muistolle

Reilu tunti sitten menehtyneen presidentti Koiviston muistoksi julkaisen hieman uudelleentoimitettuna muisteluni presidentistä. 

Kun kuulin lapsena huhuja siitä, että Kekkonen ei olisikaan ikuinen ja kun kummastakaan nuoremmasta Kekkosesta ei saatu uutta kekkosta, olin hyvin helpottunut kun Koiviston koko olemus lupasi jatkuvuutta ja turvallisuutta. Piirsin kuviksentunnilla "Kauno Mölvistön" vaalimainoksen, ja laskin pikkuriikkisen alle 11-vuotiaana tukkimiehen kirjanpidolla Koiviston ääniä. Pidin Kivistöä hyviksenä kun hän uhrautui Koiviston puolesta. Olin Manu-fani: hänen virallinen muotokuvansa, Seura-lehdestä leikattu oli jonkin aikaa huoneeni seinällä.

Ensimmäisen kerran törmäsin Koivistoon sosiologipäivillä Turussa, olikohan se toukokuussa -94 eli juuri hänen presidenttikautensa päättymisen jälkeen. Istuimme samassa pöydässä sosiologipäivien jatkoilla, tosin se pöytä oli aika pitkä.

Nelisen vuotta myöhemmin olin auttamassa kaveriani Taideteollisen korkeakoulun ylioppilaskunnan gallerian muutossa. Urakan jälkeen satuimme Katajanokalle, aloiteltuamme ensin "hieman" savuisella Laphroaig-viskillä ja sikaareilla. Topparoikastamme joku, luultavasti puuhamies Pasi keksi, että meidän kannattaisi seuraavaksi suunnata ravintola Port Sideen. Koska kukaan meistä ei osannut tietään sinne, päätimme jakautua kahtia, ja molempien osajoukkojen piti kysyä vastaantulijoilta suunnistusohjeita.

Sitä toista osaa vastaan tuli ensimmäisen kulman takaa pitkä mies. "H-e-r-r-a p-r-e-s-h-i-d-e-n-t-t-i, o-s-a-i-s-h-i-t-t-e-k-o k-e-r-t-o-a, m-i-s-s-ä s-i-j-a-i-t-s-h-e-e r-a-v-i-n-t-h-o-l-a P-h-o-r-t S-h-i-de?". Ja presidentti Koivisto tiesi tarkkaan, missä Port Side oli, ja neuvoi meidän tälle toiselle puolikkaallemme tien perille.

Osajoukkomme tapasivat sovitusti hetikohta paikassa, jossa olimme eronneet. Suuntasimme Port Sideen, jossa jatkoimme sikaareiden ja mallasviskien parissa. Kai.

Kiitos presidentti Koivisto poliittisen tietoisuuteni nostamisesta, olit avainhenkilö kasvattamaan minusta demokratiakansalaisen, joka on aina ottanut kunnia-asiakseen äänestää, kaikissa vaaleissa, ja itsekin olen ollut kolmasti ehdolla kunnallisvaaleissa. Voimia presidentin omaisille.

Kuka sammutti valot Porvoosta?

Porvoon sairaanhoitoalueen johtokunta sammutti. Ei vain Porvoon synnytysosastolta, vaan myös kaltaiseni puoluepolitiikan reuna-aktivistin osallistumisen puoluepolitiikkaan.

Tietenkin hallitus on paha, ja se tarvitsisi kiihkeästi vastavoimakseen mahdollisimman kriittisiä ja aktiivisia säröääniä, jotka heittäisivät hiekkaa hallituspuolueiden rattaisiin siellä täällä. Ei se kuitenkaan onnistu, jos oppositiopuolueissakin nostetaan kädet pystyyn hallituksen edessä.

Jos kaltaiseni läpipoliittinen eläin - joka jo alle 11-vuotiaana laati tukkimiehen kirjanpitoa radion ääressä jännäten, valitaanko Koivisto suoraan ensimmäisellä kierroksella - turhautuu, miten sitten käy niille, jotka harkitsevat nukkuvien puolueeseen jäämistä? Porvoon paikallispäättäjien nyt valitsema antautumislinja saa minutkin kohta vain vaihtamaan asentoa sängyssä, ja sanoutumaan tyystin irti parlamentaarisesta vaikuttamisesta, jos puolueiden edustajat osoittavat sen olevan aivan turhaa. Alan ymmärtämään anarkisteja. Vaikka heillä vaikutuskeinot ovat vähissä, niin ainakaan heidän ei tarvitse iskeä päätään seinään.

Edes yrittääkseni olla hieman reilu porvoolaispäättäjille, ei se tätä ole ainoastaan Porvoossa. Liityin kymmenisen vuotta sitten poliittiseen puolueeseen puolustaakseni Helsingin Keskuspuistoa. Luulin saavani vaikuttamiskanavan, mutta nyttemmin sudeettihelsinkiläisenä olenkin joutunut huomaamaan, että poliittiset puolueet ovat vaikuttamisen este, eivät kanava silloin kun kansalaisille pyllistämisestä vallitsee konsensus.

Puolueen vaikuttamiskanavakseen valinneena aktivistina olen huomannut, että kaikkea aktiivisuuttani tulkitaan herkästi puoluepoliittisena toimintana: kun se on vihreä, niin siksi se sitä ja tätä. Sitoutumaton säröääni kuuluu paremmin. Parlamentaarisen reaalipolitiikan systeemi kassakaappisopimuksineen, hyväveli-koplaamisineen ja strategisine pelailuineen haisee. Puoluejäsenyydestä on myös sellaista haittaa, että olen huomannut politiikkaa vain vähän seuraavien samastavan tunnustuksellisen rivijäsenenkin päättäjiin, pitäen häntä tilivelvollisena suunnilleen kaikesta, jopa hallituksen toilailuistakin.

Puolueeseen kuulumaton voi ottaa kantaa vapaasti, kritisoida ja kehua silloin kun siihen on aihetta, valita haluamiansa ehdokkaita ja jopa harkintansa mukaan tehdä sen kaikkein radikaaleimman valinnan: jättäytyä kokonaan kotiin, kyyniseksi yksityishenkilöksi, sillä puoluepoliitikassa entisistä idealisteista ei voi tulla mitään muuta kuin kyynikkoja. Ja vieläkö tarvitsee ihmetellä, miksi yhä harvempi kokee puoluepolitiikan omaksi vaikuttamiskeinokseen niin minä en ainakaan ymmärrä, mistä jatkossa tullaan löytämään paitsi ehdokkaita, myös vaalilautakuntien jäseniä, kun uusi vaalilaki tulee jääväämään ehdokkaiden lisäksi heidän perheenjäsenensäkin?

Valtiovarainministeriä mukaillen: kiitti siitä. Luovuttamisesta. Pyllistämisestä. Näytätte todella masentavaa esimerkkiä puolueiden riviaktivisteille ja äänestäjille. Miksi kannattaisi liittyä poliittisiin puolueisiin ja vaikuttaa niiden kautta, jos kaikki ovat kuitenkin yksimielisesti asukkaiden palveluita ja viihtyvyyttä vastaan?

Instituutiot pettävät

Jos työelämä ei ole kovinkaan paljon tarjonnut itsetoteutuksen paikkoja, silloin lienee luontevaa hakea niitä jostain muualta. Minulle tämä tarkoitti ensin ei-puoluepoliittista kansalaistoimintaa: minulle on sydämenasia suojella luonto ihmisille mutta myös ihmisiltä. Pian tein sitten sen tulkinnan, että parhaiten tämä tapahtuu siten, että vapaamuotoisen toiminnan lisäksi ja osin sen asemestakin etsin sen virallisen kanavan, jota kautta tämä missioni toteutuisi. Liityin poliittiseen puolueeseen.

Poliittiset puolueet ovat monessakin mielessä käteviä. Ne ovat suunnistusmerkkejä, joiden avulla voi tutustua samanmielisiin, joskus kyllä erimielisiinkin. Niitä samanmielisiä löytyy toisistakin puolueista silloin kun painitaan jonkun itselle läheisen asian, kuten luonnonsuojelun parissa, kun vaan jaksaa etsiä. Sitten joskus kyllä löytyy niitä erimielisiäkin, ja kaikkein kitkerin havainto tämä on silloin kun heitä löytyy omien parista.

Puoluepolitiikka ei siis vain yhdistä, vaan myös erottaa. Se pystyttää vallihautoja ihmisten välille, naapurien, jopa sukulaistenkin, jotka muuten voisivat tulla hyvinkin toimeen.

Puolueilla on kyllä sivistyksellinen tehtävä. Ilman puoluetoimintaa minulla ei olisi luultavasti mitään havaintoa monestakaan sellaisesta kysymyksestä, joista olen nyt ihan varma. Mutta mitäs jos en olisikaan? Miten tässä näin pääsikään käymään, minun piti olla "vain" suojelemassa luontoa, mutta nyt olenkin kaiken hyväksi tunnistamani, tai siis tovereiden sellaiseksi tunnistaman puolesta, kaikkea pahaa vastaan.

Olen aina pitänyt itseäni läpipolitisoituneena ihmisenä, jo siitä alkaen kun menin koulun oppilaskunnan sihteeriksi ja oppilaskunnan lehden toimittajaksi. Niihin hommiin voi ilmoittautua, koska ei niihin ollut mitään kilpailua. Mitään kilpailua ei myöskään yleensä ole erilaisten puoluepoliittisen paikallisjärjestöjen pesteihin. Jos sattuu olemaan toimintatarmoa käyttämättä, niihin vain.

Läpi- ja umpipolitisoituneen ihmisen, joka jo vajaa 11-vuotiaana laski tukkimiehen kirjanpidolla Mauno Koiviston ääniä radion ääressä ja piirsi "Kauno Mölvistön" vaalimainoksia kuviksentunnilla, on ollut mahdoton eläytyä sellaisen ihmisen ajatusmaailmaan, joka on tehnyt politiikasta sellaiset johtopäätökset, että se ei koske heitä edes sen vertaa että vaivautuisivat äänestämään. Nyt ymmärrän.

Eilinen teeveen niin sanottu vaalienväliskeskustelu, jossa puolueiden puheenjohtajat kroonisesti huusivat toistensa päälle, yli ja ohitse, oli masentavaa seurattavaa. Ei tietoakaan siitä, että yhdessä yritettäisiin hoitaa tämän maamme asioita. Eikä kai toisia voi ymmärtää, kun ei ylipäätään ymmärretä oikein mitään. Puutteelliseen ymmärrykseen perustuvan väärän tilannekuvan pohjalta on kai paha ponnistaa. Jos eilisen perusteella pitäisi tehdä johtopäätöksiä, niin kyllä tekisi mieli jättää nuo puhuvat päät tai oikeastaan puvut huutamaan keskenään, ja mennä itse nukkumaan.

Mitä sitten on jäljellä ihmiselle, joka kokee instituutioiden pettäneen hänet, myös sen instituution, jonka piti tarjota vaihtoehtoista sisältöä sille yhdelle instituutiolle, joka on hänet pettänyt? Hän menee nukkumaan.

Veri on vettä sakeampaa

Viime aikoina minulla on ollut paljonkin aihetta itsetutkiskeluun siinä määrin, että olen ymmärtänyt olevani pohjimmiltani introvertti. Tämä tarkoittaa sitä, että mieluiten valitsen itse sen, milloin ja missä merkeissä seurustelen, ja kenen kanssa.

Edelläsanotusta huolimatta, olen myös perin juurin poliittinen eläin siinä määrin, että jo vähän alle 11-vuotiaana tein tukkimiehen kirjanpitoa radion ääressä, kun Koiviston ääniä laskettiin, ja jännäsin, tuleeko hänestä ensimmäisellä kierroksella presidentti. Tiedän järjestöhistoriani kautta, että yleensä jaksan olla aktiivinen aikani, kunnes taas sitten vedän henkeä aktiivivaikuttamisesta, säännönmukaisesti tehdäkseni sitten paluun ennemmin tai myöhemmin.

Yleensä jaksan puolitoista vuotta kerrallaan, eikä tämä aktivismin projektiluontoisuus ole mikään oma erityisominaisuuteni, lyhytjänteisyyden osoitus, vaan yleinen lainalaisuus: kun kuitenkin järjestövaikuttaminen (johon luen myös kunnallispolitiikan, sillä siitä ei saa palkkaa) on vapaaehtoistyötä, se on aina jostakin muusta pois, vaikka sitten siitä saisi sisältöäkin. Viime aikoina olen lisääntyvässä määrin alkanut kokemaan, että ei saa.

Puoluepolitiikka on oiva väline tutustua uusiin, usein suuressa katsannossa samanmielisiin ihmisiin, ja se myös sivistää: ilman puoluepolitiikkaa en tietäisi mitään monestakaan kysymyksestä, eikä minulla myöskään olisi niistä mielipidettä. Mutta onko sillä sitten niin väliä, mielipiteellä, saati minun mielipiteelläni, paitsi niissä kysymyksissä, joissa minulla on jotain erityistä annettavaa, ja silloin kun ei ole annettavaa, pitäisi olla edes jaksamista vääntää tovereita kannattamaan omaa katsantokantaa sellaisissa asioissa, josta ei itsekään ole niin varma vain siksi, että kyse on minua valistuneempien näkemyksestä tai puolueen linjasta?

Politiikka kyllä saattaa yhdistää samanmielisiä, mutta usein näyttää siltä, että ketkään eivät ole keskenään niin erimielisiä kuin samanmieliset. Puolueet paitsi yhdistävät, myös erottavat: ne osoittavat vihollisen värin ja paikan, ja antavat aiheen kritisoida taktisista ja valtasyistä silloinkin kuin aihetta ei olisi. Tällainenhan on toki kiva retorinen harrastus, peli, mutta ehkä sitä voi muutakin ihminen tehdä. Joskus harvoin se kyllä yhdistääkin, mistä saatiin osoitus Pekka Haaviston presidentinvaalikampanjan aikana. Siksi se olikin yksi palkitsevimmista asioista, joita olen ollut tekemässä.

Melkein niin kauan kuin muistan, yleinen käsitys on ollut, että Suomi olisi epäpolitisoitunut niin että puolueita ei erottaisi toisistaan edes pimeässä, ei edes poliisi. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että puolueet erottavat ihmisiä toisistaan niin että väliin tarvitaan kohta poliisi: Perussuomalaisten nousu (ja tuho) ovat kärjistäneet yhteiskunnallista keskustelua niin että jokaisella on jostakin jokin mielipide, siitäkin, mistä ei ole, ja tämän politisoitumisen seurauksena veljet, serkut ja naapurit huomaavat olevansa vastakkaisilla puolilla rintamalinjoja. Sosiaalinen media ruokkii näitä vastakkainasetteluja.

Näin ei tarvitsisi olla. Viime aikoina Facebookissa on alkanut putkahtelemaan kadonneiksi luulemiani sukulaisia, ja vaikka monessakin tapauksessa vettä on virrannut Niilissä niin että en enää tunnista heitä muuten kuin nimen perusteella, veri on vettä sakeampaa. Jotkut heistä varmaankin ajattelevat politiikasta eri tavalla kuin minä, ihmisiä kun ovat ja aion antaa heille linnarauhan, heillä kun on henkilökohtaiseen tilaansa oikeus, enkä ryhdy agitoimaan, käännyttämään tai saarnaamaan, kun kyllä yhden sukupolven aikana ihmiset ehtivät lähtemään eri suuntiin, päätymään jokseenkin samoista premisseistä erilaisiin johtopäätöksiin. Ajatelkoot siis kukin miten lystäävät, olkoot vaikka väärässäkin, kunhan eivät väkivaltaisiksi herkeä.

Sosiaalisessa mediassa voi jakaa kivempaakin aineistoa kuin tukkia se politiikalla. Näin tulenkin toistaiseksi tekemään. Politiikasta seuraa velvoite seurata aikaansa, mitä tosin muutenkin teen hyvin valikoivasti. Nyt on aika introspektion, itsensä, luonnon ja musiikin tutkimisen, opiskelun ja perheen. Kyllä te sitten huomaatte, milloin kuppi taas alkaa menemään nurin. Ei ulkomaailma mihinkään karkaa, vaikka en siellä vähään aikaan nenääni näyttäisikään.

Tulen varmasti edelleenkin vaikuttamaan itselleni läheisten asioiden - kuten vaikka kaupunkimetsien tai Porvoon sairaalan synnytysosaston - puolesta, silloin kun minulle sopii. Puoluepolitiikassa omat tavoitteet kuitenkin tahtovat vesittyä, eivätkä ne ole tovereilla samassa tärkeysjärjestyksessä. Juuri nyt en kuitenkaan uhraa rahtustakaan ajatusta kunnallisvaaleille. jos nyt äänestämään pääsisi. Kevääseen 2017 on kuitenkin vielä aikaa, joten saa nähdä, mihin seepra juovistaan pääsee...

Ei ole poliittista

Sipilän mielestä Venäjän ydinvoimatarjous ei ole millään tavalla poliittista. Perussuomalaisten eduskuntaryhmän nokkamies Sampo Terhon mielestä natsijoukkion kansallismielisen terroristin haudalla pitämä muistotilaisuus ei ole millään tavalla poliittista. Tämän huomion teki pitkän linjan helsinkiläinen vihreä vaikuttaja Hannu Tuominen. 

Politiikka on huonossa huudossa. On ollut jo pidempään. Siksi Martti Ahtisaari ja Sauli Niinistökin ovat päässet presidenteiksi, ja Sipilä pääsisi, jos vaalit pidettäisiin nyt. Itse asiassa jo Manu oli tämän tyylin pioneeri. Ainakin jo viime laman ajoista muodissa ovat olleet kamreerimaiset asioiden ajajat. Aatteita on pidetty haitaksi käytännölliselle kamreerimaisuudelle, joka on ollut erityisen korkeassa kurssissa Kokoomuksessa, ainakin jos asiaa mitataan siten, miten hyvin siellä on sisäistetty valtionhoitajaidentiteetti.

Ahtisaarelle oli tilausta, ja hän oli aivan liian hyvä ja herkkä ihminen tehtäväänsä. Toivoisin kuitenkin, että politiikka palaisi politiikkaan, ja tässä mielessä on annettava perussuomalaisille tunnustusta; he ovat saaneet monet muutkin kaivamaan lippunsa ja tunnuksensa kellarista, kun eivät ole uskaltaneet jättää konttoria Kokoomukselle ja katuja Perussuomalaisille,

Minä ja Manu

Tänään 90 vuotta täyttävän emerituspresidentti Koiviston kunniaksi sopii muistella omia muistojani presidentti Koivistosta.

Kun kuulin lapsena huhuja siitä, että Kekkonen ei olisikaan ikuinen ja kun kummastakaan nuoremmasta Kekkosesta ei saatu uutta kekkosta, olin hyvin helpottunut kun Koiviston koko olemus lupasi jatkuvuutta ja turvallisuutta. Piirsin kuviksentunnilla "Kauno Mölvistön" vaalimainoksen, ja laskin pikkuriikkisen alle 11-vuotiaana tukkimiehen kirjanpidolla Koiviston ääniä. Pidin Kivistöä hyviksenä kun hän uhrautui Koiviston puolesta.

Ensimmäisen kerran törmäsin Koivistoon sosiologipäivillä Turussa, olikohan se toukokuussa -94 eli juuri hänen presidenttikautensa päättymisen jälkeen. Istuimme samassa pöydässä sosiologipäivien jatkoilla, tosin se pöytä oli aika pitkä.

Nelisen vuotta myöhemmin olin auttamassa kaveriani Taideteollisen korkeakoulun ylioppilaskunnan gallerian muutossa. Urakan jälkeen satuimme Katajanokalle, aloiteltuamme ensin "hieman" savuisella Laphroaig-viskillä ja sikaareilla. Topparoikastamme joku, luultavasti puuhamies Pasi keksi, että meidän kannattaisi seuraavaksi suunnata ravintola Port Sideen. Koska kukaan meistä ei osannut tietään sinne, päätimme jakautua kahtia, ja molempien osajoukkojen piti kysyä vastaantulijoilta suunnistusohjeita.

Sitä toista osaa vastaan tuli ensimmäisen kulman takaa pitkä mies. "H-e-r-r-a p-r-e-s-h-i-d-e-n-t-t-i, o-s-a-i-s-h-i-t-t-e-k-o k-e-r-t-o-a, m-i-s-s-ä s-i-j-a-i-t-s-h-e-e r-a-v-i-n-t-h-o-l-a P-h-o-r-t S-h-i-de?". Ja presidentti Koivisto tiesi tarkkaan, missä Port Side oli, ja neuvoi meidän tälle toiselle puolikkaallemme tien perille.

Osajoukkomme tapasivat sovitusti hetikohta paikassa, jossa olimme eronneet. Suuntasimme Port Sideen, jossa jatkoimme sikaareiden ja mallasviskien parissa. Kai.

Onnea 90-vuotiaalle presidentti Koivistolle!