das Kantatenwerk

Aloitin vakavan äänilevymusiikin keräilyn hankittuani 1989 kesätyörahoilla erillishifilaitteiston, johon kaupanpäälliseksi myytiin cd-soitin. En sitä ollut ajatellut edes hankkivani, mutta hyvä kun hankin. Miettiessäni sijoituskohdetta kesätyörahoilleni koulukirjojen lisäksi, painin ajokortin ja hifien välillä, ja tämä lopulta hifien puolelle kallistunut vaaka tuli suuntaamaan elämääni arvaamattomalla tavalla.


Alkuvuosina äänitteet olivat niin hintavia - kalliit cd-levyt 120-140 markkaa ja keskihintaisetkin 60-80 markkaa kappaleelta - että tämä pakotti suhteellisen tiukkaan harkintaan. Mikä lopulta saattaa olla hyväkin juttu, eräänlainen luonnonvalinnan näkymätön (?) käsi, joka pitää kokoelman edes miten kuten kurissa.


No, ei se kyllä pitänyt. Alkuvuosina tasaisesti karttuva perusohjelmiston keräily cd-muodossa täydentyi kirjastolainoilla, joita kopioin itselleni C-kaseteille. Kopioista tuli niin hyviä, että monia niistä pystyisi vieläkin kuuntelemaan, 30 vuoden takaa: Myyrmäestä lainatut Fritz Kreislerit ja Pasilasta lainatut Nikolaus Harnoncourtin ja Gustav Leonhardtin levytykset Bachin kantaateista.


Eilen tietyssä mielessä saavutettiin elämäntapani kulminaatiopiste, kun noudin postista Italian Amazonista takautuvilla ikälisillä tilaamani koko länsimaisen äänilevymusiikin historian ehkä suurimman projektin, Johann Sebastian Bachin koko kantaattituotannon, jota Nikolaus Harnoncourt ja Gustav Leonhardt levyttivät parisenkymmentä vuotta. Eikä kyseessä ole vain äänilevymusiikin suurin projekti, vaan länsimaisen musiikin ja kulttuurihistorian suurin projekti, käsitteen jokaisessa mielessä: musiikin suurimman nimen edustavin ja laajin kokonaisuus, ehtymätön aarreaitta. Kerran olen juutuubista kuunnellut projektina kaikki 60 cd-levyyn mahtuvat kantaatit läpi, ja nyt sellaisella tasaisella ehkä maksimissaan 1 cd-levyn vuorokausitahdilla kuunneltavaa riittänee pitkälle syyskesään.


Itseni tuntien, elämänmittaiseen äänilevynkeräilyyn tämä ei merkitse päätepistettä, mutta siinä mielessä harrastukseni sai jatkoaikaa, että kuunneltavaa on niin paljon, että tätä ohjelmistoa ei pysty koskaan ottamaan täysin haltuun siinä mielessä että osaisin kaikki Bachin kantaatit ulkoa. Joitakin ehdottomia, yksittäisiä helmiä, jotka pysäyttävät hengitykseni ja koko maailman ympärilläni, osaan jo odottaa: BWV18 "Gleichwie der Regen und Schnee von Himmel fällt" ja BWV106 "Gottes Zeit ist die allerbeste Zeit".


Kantaatit palauttavat minut Teollisuuskadun, Hylkin (Helsingin yliopiston atk-keskus) aikaan, syksyyn 1990 ja kevääseen 1991, jolloin eksploiteerasin Pasilan äänilevykokoelman suhteellisen läpikotaisesti ja jolloin minulle hyvin läheiseksi muodostanut työkaverini Ensio - joka jakoi kanssani rakkauden B-linjan musiikkiin - toisinaan sulkeutui työhuoneeseeni kuuntelemaan jotakin helmeä. Kuten Fritz Kreislerin levytystä Beethovenin viulukonsertosta. Kantaatit palauttavat minut aikaan, jolloin vielä luulin kaikkien ovien olevan avoinna. Nyt kun niitä ovia on sulkeutunut, Bach avaa ne hetkeksi. Kantaatit päästävät huoneeseeni auringon, palauttavat polveen kimmoisuuden ja mieleen joustavuuden, uskon omiin mahdollisuuksiin, kyvyn haltioitua. Ne ovat minulle eliksiiriä.


Rohkaisen voimakkaasti, itse asiassa kehotan liittymään mukaan matkalle tämän yleisinhimillisen aarteiston pariin. Harnoncourtin ja Leonhardtin kokonaislevytyksen voi kuunnella kokonaisuudessaan tämän bloggauksen otsikon takaa löytyvästä Youtube-linkistä.

Pulcinella

Olen kulkenut musiikillisen matkani jokseenkin aikajärjestyksessä, tosin tästä tuli pieni takautuma heti matkani alussa, yksi askel takaisin lähtöruutuun: ensin tuli Mozart, sitten Bach, Telemann ja Vivaldi, sitten Beethoven, myöhemmin Brahms, Bruckner ja Mahler. Tästä säännöstä oli poikkeuksena vain muutama kurkistuskappale; tykkäsin Ravelin Menuetista vanhaan tyyliin ja Couperinin haudasta sekä Bolerosta, Sibeliuksen Sadusta, Henzen Telemanniasta ja Stravinskin Pulcinellasta.

Mikä yhdisti näitä oman musiikkimakuni poikkeuksia? Ne olivat Boleroa ja Satua lukuunottamatta tyyliltään uusklassistista tai jopa post-barokkia, toisin sanoen hävytöntä, kuunneltavaksi kelpaavaa nykymusiikkia. Kun kaikki muut kappaleet ovat kestäneet aikaa, Stravinskin Pulcinellaa en oikein enää jaksa. Sitä ei ole tarkoitettu kuunneltavaksi satoja kertoja, ja Stravinskin kestävämpää tuotantoa onkin Tulilintu; ei tosin Kevätuhri, josta sain trauman yläasteen aamunavauksessa, enkä ole tästä vieläkään toipunut. Silloin pidin sitä pakkosyötettynä tekotaiteena, nyt vain pitkäveteisehkönä. 

Olen vanhan liiton mies, mitä tulee musiikin kuluttamiseen. Kävin opiskeluaikoinani paljon konserteissa ja rakastan äänilevyjen keräilyä, en vain ostamista vaan myös niiden tutkimista, vertailua ja opiskelemista. Näin ollen kotiini onkin päässyt kertymään kokonaista neljä Pulcinellaa: Simon Rattlen, Otto Klempererin, Ernest Ansermetin ja Günter Wandin esitykset, vaikka vain yhden näistä olen vasiten ostanut. Muut ovat seuranneet kaupanpäällisinä, osina levyä tai -kokoelmaa.

Olen siis vanhanaikainen ihminen siinä mielessä, että haluan omistaa musiikkia fyysisinä esineinä. Pulcinella saa minut kuitenkin melkein kääntymään epäkeräilijäksi, ja siirtymään striimaamisen kannalle. 

Hyviä ja huonoja leluja

Kohtuutalouden guru Leo Stranius luetteli lukuisia syitä, miksi lapsille kannattaa hankkia vähemmän leluja. Tunnen piston sydämessäni: kyllä niitä todellakin on paljon, ja siltikin lapsi toisinaan ihmettelee ääneen, mitä hän oikein keksisi tehdä.

Olisi helppoa päivitellä, kuinka asiat olisivat olleet ennen paremmin: kun leluja oli vähemmän, tein itse kirjoja. Ei minulla kuitenkaan ollut isän tekemää käpylehmää.

On myös helppoa niputtaa kaikki lelut samaan turhuuden rovioon, ja huonot lelut turhaan pilaavat hyvienkin lelujen maineen. On olemassa leluja, jotka ruokkivat mielikuvitusta, vaikka nykyiset legot onkin usein nimilaputettu eivät vain Taru Sormusten herrasta vaan Gandalfin siksi ja siksi kohtaukseksi. Kyllä ne valmiiksipureskellutkin taipuvat vaikka mihin, esimerkiksi Sensei Wusta tulee hyvä joulupukki.

Sitä ei myöskään uskoisi, mihin kaikkeen Straniuksen varmaankin kyseenalaisena kertakäyttökulutustuotteina pitämät Trash Pack -kumifiguurit taipuvat. Nämä hahmot jo sinänsä kompastuvat omaan ironiaansa, muka-kritisoidessaan tätä Straniuksenkin kritisoimaa materialismia, kun niitä ilmestyy pari kautta jokaisena kalenterivuonna ja vielä erivärisinäkin painoksina.

Trashpack-shakki.

Joka tapauksessa, hyvin onnistuu Trash Packeilta autoilu, mäenlasku tai jopa keskusteleminenkin! Eikä Simeonille 4 1/2 vuotta sitten huoltoasemansa lahjoittanut Eero-poika olisi takuulla koskaan uskonut, mihin kaikkeen bensiskin taipuu. Siinä leikitään piiloa, sillä rakennetaan katapultteja, joilla singotaan näitä em. hahmoja. Vain mielikuvitus on rajana, ja tässä tapauksessa lelu antaa siivet mielikuvitukselle, ei kahlitse sitä. Lelut myös antavat vanhemmille usein kallisarvoista omaa aikaa, lego on erinomainen kasvattaja, vaikka ei tietenkään korvaa vanhempaa!

Siinä olen kyllä samaa mieltä Straniuksen kanssa, että leluilla leikkiminen on usein pois ulkoilemisesta ja luonnossa liikkumisesta. Sosiaalisuudesta ne eivät välttämättä kuitenkaan eristä, sillä - valitettavankin paljon - lelut voivat olla sosiaalisen vaihdon välineitä. Tätäkin tosin liioitellaan, sillä kun poikani juttuja kuuntelee, niin ei välttämättä koko esikouluryhmässä kukaan muu kerää samaa sarjaa. Siinäkin olen samaa mieltä Straniuksen kanssa, että vähempi leluja, vähemmän kaaosta, ja ehkä viikkorahankin oppisi käyttämään luovemmin ilman näitä kaikenkarvaisten keräilysarjojen kylkiäisinä seuraavia korttikeräilysarjoja, joihin viikkorahat on suorastaan pakko tuhlata, heti ja kaikki.

Straniuksen jutun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Pahaa mieltä kuluttamisesta

Mielestäni lapsen viikkorahan ideana on oppia vastuullisuutta ei ainoastaan kuluttamisessa vaan myös oppia ymmärtämään omien valintojen seurauksia yleisemminkin ja kantamaan niistä vastuu. Ei ihmisyys tietenkään kuluttamiseen palaudu, mutta asioiden vaihtoarvo on vähäsen rahaa laajempi käsite, ja sitä viikkoraha opettaa. 

Kerran 6-vuotias poikani osti viikkorahoillaan erästä lasten keräilysarjaa, ja alkoi itkemään kun siellä oli vain "commoneita" eli tavallisia, kun "tilauksessa" olisi ollut erityisharvinaisia (ultra rare) tai jos oikein hyvin olisi käynyt, erikoispainosta (special edition), joita tietystikin on kaikkein vähiten.

Tämän lapsenikin tietää: haluttavinta hyödykettä on aina kaikkein vaikein saada. Tässä tapauksessa siksi, että niitä on kaikkein vähiten.

Lasten keräilysarjat ovat toki tehty kieron salakavalasti: jos haluaa kerätä kaikki - ja jos oletetaan että niitä on sata - tämä ei onnistu ostamalla 20 x viiden pakkauksia, koska periaatteessa samassa pakkauksessa voi olla yhtä keräilyobjektia viisi kappaletta. Ja kauppamies tai -nainen kiittää.

Kuitenkin nämä umpikierot keräilysarjat opettavat lapsille asioita, vaikka sitten itkunkin kautta. Kuten esimerkiksi sitä, että jos saat haluamasi, se ei aina olekaan sitä, mitä olisit halunnut, sekä myös sen, että ihmiset joutuvat usein tekemään valintoja puutteellisin tiedoin, sokkona, luottamukseen, uskallukseen, toivoon ja uskoon perustuen. Tämä läksy kantaa myös kestämään vääriä ratkaisuja esimerkiksi ihmissuhteiden ja työpaikkojen valinnassakin, vaikka ei korttien plärääminen autakaan työpaikan tai tyttöystävän valinnassa. 

Kun enemmän onkin vähemmän

Tilasin Amazonista - tai sen yhdeltä alihankkijalta - Karl Böhmin 3 cd:n pakkauksen Richard Straussin orkesteriteoksia. Sain 6 cd:n pakkauksen, jossa musiikkia johtavat Lorin Maazel, Zubin Mehta, Christoph von Dohnanyi ja Antal Dorati. Ammattimiehiä kaikki, mutta ei kiinnosta minua.

On se kumma, kun jotkut eivät osaa lukea. Kyllä, sen Böhmin paketin nimi oli Tone Poems. Totta, sen nyt palauttamani paketin nimi oli the Tone Poems.

Äänilevyjen keräilyä ymmärtämätön voisi luulla, että voitin kaupassa kun sain tavaraa tuplaten, mutta Lorin Maazel ei ole Karl Böhm, ei varsinkaan Zubin Mehta. Eihän Mersuakaan voi vaihtaa Skodaan. Kukaan ei-intentoidussa vaihdossa tarjotuista ei tuntenut Straussia henkilökohtaisesti ja ollut saanut häneltä opastusta musiikkinsa esittämisessä. Böhm oli saanut.

Musiikinkeräilyyn ammattimaisesti suhtautuvana, minua suututtaa, jos joudun olemaan tekemisissä amatöörimäisen puuhastelun kanssa.

Äänilevyn sosiologiaa

Sijoitin maanantaina 88 euroa 50 senttiä saadakseni nähdä Stevie Wonderin livenä. Se on varmaankin noin kolminkertaisesti niin paljon kuin mitä olen koskaan konsertista maksanut. Miksi sen tein? 

Miksi Madonnan tai vähäpätöisempienkin artistien ystävät ovat valmiita maksamaan 70-80 euroakin nähdäkseen idolinsa elävänä, kun taas sinfoniakonsertteihin pääsee parillakympillä? Selitykseksi ei kelpaa se, että nk. ”konserttimusiikkia” tavataan subventoida verovaroista, vaikka sisältää se Madonnankin runsaasti ulkomusiikillisuuksia sisältävä showkin konsertin, kun tarpeeksi osaa pintaa raaputtaa.

Miksi ylipäätään käydä konserteissa? Monilla itseilmaisun tarve löytää kanavansa musiikissa; joistakin tulee uuden musiikin luojia eli säveltäjiä kun taas toiset toteuttavat muusikkouttaan luomalla toisten ideoista soivia toteutuksia. Vaikka sanat ”konservatorio” ja ”säilyke” ovatkin samaa perua, musiikki ei ole säilötty oppilaitoksiin, vaan äänilevyihin, ja uusilla glenngouldeilla ja annesophiemuttereilla onkin vastassaan voittamaton kilpailija: alkuperäinen, jonka voi helposti tarkistaa äänilevyiltä ja hyväksi havaita.

Glenn Gouldinsa tunteva ei voi välttyä Olli Mustosta kuunnellessaan siltä tunteelta, että on tainnut Ollikin Gouldinsa kuunnella, vaikka muusikoille aihe onkin perinteisesti ollut tabu. Ihan kuin muusikoiden muka olisi mahdollista luoda oma traditionsa tyhjiössä; sosiologinkin on ensin tunnettava Marxinsa jotta hän voisi sen edes hylätä. Pianistin onkin tunnettava Rahmaninovinsa, Gouldinsa ja Horowitzinsa, kapellimestarin Toscanininsa ja Furtwänglerinsä ja laulajan Callasinsa, Carusonsa ja Saljapininsa.

Tunnetut suomalaistaiteilijat ovat vasta viime aikoina alkaneet varovaisesti lähestymään perusohjelmistoa, koska siitä on olemassa jo niin paljon legendaarisia levytyksiä. Ei ole mieltä julkaista uutta Berliinin filharmonikkojen Beethoven-sykliä, kun saatavilla on ainakin Furtwänglerin, Karajanin (muutamaankin kertaan) ja Abbadon syklit.

Puolalaissäveltäjä Karol Szymanovskin musiikkia sisältävä levy on ollut Suomen klassisen listan kärjessä, jossa taas Bach-levyä ei ole näkynyt miesmuistiin, vaikka Bach on varmasti paljon Szymanovskia suositumpi säveltäjä. Ilmiön selittää esittäjän kultti; jos tunnettu suomalainen taiteilija levyttää Szymanovskia tai Hindemithiä, se nousee listan kärkeen. Mustonen, Salonen ja Jumppanen ovatkin tehneet Szymanovskille, Hindemithille ja Boulezille suuren palveluksen. Mustonen, Salonen ja Jumppanen ovatkin paljon tunnetumpia kuin Szymanovski, Hindemith ja Boulez, ainakin Suomessa.

Szymanovski-levytyksissä kilpailu ei kuitenkaan ole niin kova kuin Bach- tai Beethoven -levytyksissä, ja kansainväliset levy-yhtiötkin suostuvat levyttämään tunnettua perusohjelmistoa ainoastaan jos kyseessä on sellainen kansainvälisen luokan taiteilija, joka on omalle levy-yhtiölleen ”profiilitaiteilija” tai jos luvassa on mittatikkulevytys, jotakin aivan uutta. Kärjistäen: Sibeliusta lukuunottamatta, klassista perusohjelmistoa ovat suomalaiset tähän saakka koskettaneet vain alkuperäisinstrumentit- nimisillä pitkillä tikuilla Tuija Hakkila ja Anssi Mattila, ja hekin suomalaiselle levymerkille tai Kalevi Kiviniemi, joka tekee perusohjelmistosta showsovituksia uruille. Osmo Vänskän ainakin suomalaisessa lehdistössä ylistetty Beethoven-sykli Minnesotan orkesterin kanssa kansainväliselle (joskin pohjoismaalaisuutta vahvasti liputtavalle ruotsalaiselle BIS:ille) edustaakin aivan uutta aluevaltausta.

Mikä on musiikin hinta-laatusuhde, voiko sellaisen määritellä ja onko siitä mielekästä edes puhua? Miksi kuluttajan tulee saada uusinta uutta; miksei vanha ja hyväksi koettu kelpaa? Yksi selitys uusien levytysten suosiolle on se, että levy-yhtiöt panostavat niiden esillepanoon, jakeluun ja mainostamiseen. Tämä luultavasti siksi, ettei kaikki kallis työ levytysstudiossa menisi hukkaan. Ehkä Fritz Reinerin Richard Strauss-levytyksetkin nousisivat listoille, jos niitä markkinoitaisiin. Kuitenkin, ne peijakkaan Sennheiser-mikrofonit aseteltiin paikoilleen jo 50 vuotta sitten, ja tuottaja Jack Pfeifferkin on jo kuollut.

Tässä astuvat kuvaan ulkomusiikilliset arvot. On helpompaa myydä Vanessa Maen, Elina Garancan tai Olli Mustosen kuin Ida Händelin, Kirsten Flagstadin, Benno Moiseiwitshin tai Fritz Reinerin levyjä, koska heistä ei saa nättejä kansikuvia ja mainosjulisteita tekemälläkään, ei edes meikkaamalla, koska kuolleita ei oikein voi stailata, mitä nyt vähän levynkansidesignilla. Ehkä musiikista onkin tullut kauneuskilpailu, mistä säännöstä sentään muistetaan aina esittää yksi (!) poikkeus: talidomibaritoni Thomas Quasthoff kuin yksinäisenä vaikkakin ulkoisesti puolikkaana Don Quijotena, sallittavana poikkeuksena siitä, että pitkän kyräilyn jälkeen keskenään avoliiton solmineet musiikkijournalismi ja musiikkimarkkinointi voivat osoittaa säännön vääräksi. Samalla he oikeuttavat professionsa: edelleenkin musiikissa on sisältö ja osaaminen tärkeintä.

Naxos mullisti äänilevymarkkinat 80-luvun puolivälissä, aikana, jolloin cd-levy vasta teki tuloaan. Tuntemattomien itäeurooppalaistaiteilijoiden levytykset, joissa solistina – jos ohjelmisto sattui sisältämään sooloviulun – sattui olemaan levy-yhtiön perustaja-tuottaja-omistaja Klaus Heymannin vaimo, maksoivat noin kolmanneksen siitä, mitä vielä tuolloin usein ainoina vaihtoehtoina tarjotut Herbert von Karajanin levyt. Karajanin levyt perustuivat esittäjän kulttiin; Karajan oli brändi, ja tunnettu huippulaadun tae. Karajan oli – kiitos paljolti Wienin filharmonikkojen uudenvuoden konsertin – niin tunnettu, että jopa peruskoulun musiikkitunnin häiriköt, nekin, jotka luulevat, että Beethoven on bernhardinkoira, osasivat tehdä huitomisliikkeitä ilmassa. Karajan oli opettanut ilmakitaristit ilmajohtamaan.

Kun Karajanin levyjä mainostettiin Karajanilla, niin Naxos-levyt toivat musiikin keskiöön. Ilmiön veivät huippuunsa ”levymerkittömät” Anttila-versiot, joissa Alfred Walter, Anton Nanut ja Alberto Lizzio toivat koko perusohjelmiston peruskuluttajien ulottuville, pakkasnesteen ja oluthyllyjen väliin Eka-marketissa. Nämä levytykset, joita tuli kuin sieniä sateella, antoivat aiheen epäillä Walterin ja Nanutin olevan vain olleet 50-60 –lukujen Columbia Symphony Orchestran tapaan levy-yhtiön keksimiä synteettisiä, esittäjän persoonallisuuden kätkeviä peitenimiä. Vastaavanlainen käytäntö löytyy elokuvateollisuudesta, jossa nimimerkin ”Alan Smithee” taakse on kätketty epäonnistuneita elokuvia. Nämä epälevyt, joista ei edes löydy mainintaa äänilevykatalogeista ja musiikkilevyistä, tekivät musiikista laskettavan suureen. Levyjen kansiin nostettiin se, että ne todellakin sisälsivät musiikkia enemmän kuin 60 minuuttia (mikä oli lp-levyyn verrattuna hyve), ja joissakin tapauksissa, muusikon sukunimikin ansaitsi kohtalaisen suuren fontin, jos hän sattui olemaan jonkun tunnetun taiteilijan sukunimikaima. Alfred Walterkin on varmaan myynyt jokusen levyn Bruno Walterin siivellä.

Naxos on kuitenkin tahtomattaan nostanut esittäjän kultin uudestaan esille takaovesta, eikä vain esittäjän vaan myös esityksen. Pärjätäkseen myyntikilpailussa, vastavetona Naxokselle vakiintuneet levy-yhtiöt, kuten Deutsche Grammophon, Emi, Sony/Cbs, RCA, Philips ja Decca alkoivat uudelleenjulkaista 90-luvun alussa ”back-catalogynsa” legendaarisia esityksiä uusina painoksina ja uusina laitoksina. 50-70 –lukujen lp-julkaisut saivat uuden elämän, yleensä vanhan lp-levyn ulkoasua pienoiskoossa jäljitellen. Nyt Reinerin Straussitkin olivat kuluttajan ulottuvissa; näiden uudelleenjulkaisujen hinnat laskettiin ensin 90-luvun alussa hajurakoetäisyydelle Naxoksesta ja myöhemmin Naxoksien tasolle. Nämä, RCA:n 50-luvun varhaiset ja levynkansiin monistettujen d-kirjaimienkin jälkeen ylittämättömät stereolevytykset ovat luoneet äänityksen kultin. RCA Living Stereo ja Mercury Living Presence kilpailevat keskenään Antal Doratin ja Fritz Reinerin versioilla Bartokin orkesterikonsertoista. Kuitenkaan, edelleenkin Naxosta ostetaan enemmän, koska sillä on parempi jakelukoneisto ja koska se on onnistunut luomaan itsestään 25 tunnetun brändin; usea ei varmaankaan tunne muita klassisen musiikin julkaisijoita kuin Naxoksen.

Kaikki kunnia kuitenkin Naxokselle. Naxos on tuonut musiikin lukuisiin uusiin olohuoneisiin, ja alkudumppauksen jälkeen – jolloin Naxoksen piti nopeasti luoda perusohjelmisto saataville valikoimiinsa - levytysten taso on huomattavasti noussut. Monissa tapauksissa Naxos tarjoaa musiikillisestikin aivan varteenotettavan vaihtoehdon, ja nyttemmin se on laajentanut ohjelmistoaan perusklassisesta myös nykymusiikkiin. Aivan viimeisin aluevaltaus on ollut ostaa julkaisuoikeuksia legendaarisiin savikiekkoajan levytyksiin; Naxos on tuo Rahmaninovin omat levytykset, Toscaninit ja Sergei Koussevitzkyn Sibeliukset markkinoille huomattavasti aikaisempaa kuluttajaystävällisempään hintaan.

Koska aikakonetta ei olla keksitty, äänilevyt ovat paras korvike, jos haluaa kuulla Dinu Lipattia, Fritz Kreisleria tai Kathleen Ferrieria. Kuitenkin musiikki on perustaltaan sosiaalinen instituutio, syntyen vuorovaikutuksessa esittäjän ja yleisön välillä, tai säveltäjän ja yleisön, taiteilijan ollessa ”vain” säveltäjän tulkki. Konserteissa käydään paitsi kuuntelemassa musiikkia, myös olemassa osana musiikkiyhteisöä, imemässä sitä tunnelmaa, jonka saattoi saada esimerkiksi täpötäydessä mutta kroonisten bronkiitikkojen kerrankin loistaessa poistaolollaan, hiirenhiljaisessa Finlandia-talossa, joka oli todistamassa Svjatoslav Richterin viimeistä Suomen-konserttia. Konserteissa myös näyttäydytään, eli näytetään itsensä arvostetun harrasteen eli taidemusiikin parissa. Harrastus kun on kuin kultahiekkaa: siitä aina tarttuu arvoa harrastajaansa.

Myös äänilevyjen keräily on mitä sosiaalisin harrastus. Äänilevyjen keräilijä yleensä arvottaa ensimmäisenä äänilevykokoelman arvon kyläillessään uudessa paikassa, samalla sijoittaen talon isännän ja/tai emännän oikealle paikalleen Elysiumissa. Siitä, onko hyllyssä Alfred Walteria vai Bruno Walteria, riippuu, oletko tuomittu vai pelastettu.

Musiikin kuluttaminen on voimakkaasti sukupuolittunutta. Kun korkeasti koulutetut keski-ikäiset naiset ovat selkeästi yliedustettuina konserttiyleisössä, niin pääosin miehet ovat tehneet äänilevyjen ostamisesta systematisoitua keräilyä. Varsinaisia psykologisia tai mahdollisia kulttuurisia tai peräti geneettisiä syitä tähän sukupuolittumiseen ei tunneta tarkasti, mutta yleensäkin keräily on vahvasti miehinen harrastus, lukuunottamatta nimenomaisesti pikkutytöille suunniteltuja täsmäkeräilytuotteita, kuten kiiltokuvia.

Mitä Richter sitten viimeisessä Suomen-konsertissaan soitti? Joillekin saattoi olla pettymys, ettei hän soittanutkaan Beethovenia tai Bachia, vaan – Griegiä. No, heillekään se loppujen lopuksi ei ollut kynnyskysymys. He olisivat tulleet paikalle, vaikka Richter olisi vain istunut flyygelin ääressä, ja ollut soittamatta. Aivan kuten John Cagen epäteoksen tunnetuimmassa epäesityksessä 4,33 tai kuten teatterilegenda Tarmo Mannin viimeisessä esityksessä, jossa Manni istui lavalla kerrankin hiljaa. Hän – ja yleisö – kuunteli Mahlerin 9.sinfoniaa. Musiikki on mitä yhteisöllisin taidemuoto; yleisö on osa esitystä ja yhteisö määrittää musiikin arvon, oli sitten kyseessä konserttiyleisö tai keräilijäyhteisö.

Niin, miksi laitoin niin paljon rahaa konserttilippuun, minä vannoutunut äänilevymies? Kai se on se tunnelma. Äänilevyjen kuunteleminen on harvoin ainutkertainen kokemus, mutta Stevie W:n muistan toivottavasti loppuelämäni, aivan samoin kuin muistan Kurt Sanderlingin, Svjatoslav Richterin, Vladimir Ashkenazyn, Murray Perahian, Kurt Masurin ja Giuseppe Sinopolin.