das Kantatenwerk

Aloitin vakavan äänilevymusiikin keräilyn hankittuani 1989 kesätyörahoilla erillishifilaitteiston, johon kaupanpäälliseksi myytiin cd-soitin. En sitä ollut ajatellut edes hankkivani, mutta hyvä kun hankin. Miettiessäni sijoituskohdetta kesätyörahoilleni koulukirjojen lisäksi, painin ajokortin ja hifien välillä, ja tämä lopulta hifien puolelle kallistunut vaaka tuli suuntaamaan elämääni arvaamattomalla tavalla.


Alkuvuosina äänitteet olivat niin hintavia - kalliit cd-levyt 120-140 markkaa ja keskihintaisetkin 60-80 markkaa kappaleelta - että tämä pakotti suhteellisen tiukkaan harkintaan. Mikä lopulta saattaa olla hyväkin juttu, eräänlainen luonnonvalinnan näkymätön (?) käsi, joka pitää kokoelman edes miten kuten kurissa.


No, ei se kyllä pitänyt. Alkuvuosina tasaisesti karttuva perusohjelmiston keräily cd-muodossa täydentyi kirjastolainoilla, joita kopioin itselleni C-kaseteille. Kopioista tuli niin hyviä, että monia niistä pystyisi vieläkin kuuntelemaan, 30 vuoden takaa: Myyrmäestä lainatut Fritz Kreislerit ja Pasilasta lainatut Nikolaus Harnoncourtin ja Gustav Leonhardtin levytykset Bachin kantaateista.


Eilen tietyssä mielessä saavutettiin elämäntapani kulminaatiopiste, kun noudin postista Italian Amazonista takautuvilla ikälisillä tilaamani koko länsimaisen äänilevymusiikin historian ehkä suurimman projektin, Johann Sebastian Bachin koko kantaattituotannon, jota Nikolaus Harnoncourt ja Gustav Leonhardt levyttivät parisenkymmentä vuotta. Eikä kyseessä ole vain äänilevymusiikin suurin projekti, vaan länsimaisen musiikin ja kulttuurihistorian suurin projekti, käsitteen jokaisessa mielessä: musiikin suurimman nimen edustavin ja laajin kokonaisuus, ehtymätön aarreaitta. Kerran olen juutuubista kuunnellut projektina kaikki 60 cd-levyyn mahtuvat kantaatit läpi, ja nyt sellaisella tasaisella ehkä maksimissaan 1 cd-levyn vuorokausitahdilla kuunneltavaa riittänee pitkälle syyskesään.


Itseni tuntien, elämänmittaiseen äänilevynkeräilyyn tämä ei merkitse päätepistettä, mutta siinä mielessä harrastukseni sai jatkoaikaa, että kuunneltavaa on niin paljon, että tätä ohjelmistoa ei pysty koskaan ottamaan täysin haltuun siinä mielessä että osaisin kaikki Bachin kantaatit ulkoa. Joitakin ehdottomia, yksittäisiä helmiä, jotka pysäyttävät hengitykseni ja koko maailman ympärilläni, osaan jo odottaa: BWV18 "Gleichwie der Regen und Schnee von Himmel fällt" ja BWV106 "Gottes Zeit ist die allerbeste Zeit".


Kantaatit palauttavat minut Teollisuuskadun, Hylkin (Helsingin yliopiston atk-keskus) aikaan, syksyyn 1990 ja kevääseen 1991, jolloin eksploiteerasin Pasilan äänilevykokoelman suhteellisen läpikotaisesti ja jolloin minulle hyvin läheiseksi muodostanut työkaverini Ensio - joka jakoi kanssani rakkauden B-linjan musiikkiin - toisinaan sulkeutui työhuoneeseeni kuuntelemaan jotakin helmeä. Kuten Fritz Kreislerin levytystä Beethovenin viulukonsertosta. Kantaatit palauttavat minut aikaan, jolloin vielä luulin kaikkien ovien olevan avoinna. Nyt kun niitä ovia on sulkeutunut, Bach avaa ne hetkeksi. Kantaatit päästävät huoneeseeni auringon, palauttavat polveen kimmoisuuden ja mieleen joustavuuden, uskon omiin mahdollisuuksiin, kyvyn haltioitua. Ne ovat minulle eliksiiriä.


Rohkaisen voimakkaasti, itse asiassa kehotan liittymään mukaan matkalle tämän yleisinhimillisen aarteiston pariin. Harnoncourtin ja Leonhardtin kokonaislevytyksen voi kuunnella kokonaisuudessaan tämän bloggauksen otsikon takaa löytyvästä Youtube-linkistä.

Alkusyksyn parhaat levyt

Tapio Rautavaara: Kulkurin iltatähti. Tämän surumielisestä tunnelmasta mieleeni tulee sielunsa yksinäisyyttä lauantaina saunan jälkeen keittiön pöydän ääressä itkevä Niilo-pappani. Suomalaisen, etenkin perinteisen miehisen sielunmaiseman ohittamaton tulkki Tapsa on ehdottomasti omemmillaan tällaisen aineiston kanssa kuin rillumarein retvakkuuden.

Anton Webern: Passacaglia.  Berliinin filharmonikot, johtaa Pierre Boulez. Tässä on monellakin tapaa paradoksaalinen, muureja murtava esimerkki: atonaalinen musiikki voi olla räiskyvän romanttista, ja jäämies Boulez johtaa sitä todella leiskuvasti. Markkinamielessä 4D-äänitykseksi leimatun äänityksen olen tiennyt muhkeaksi, ja kyllä se muutaman vuoden tauon jälkeen asian tarkistettua sitä olikin: paitsi ilmava ja muhkea, myös käsittämättömän eloisa. Paras tuntemani modernin musiikin levytys.

Joaquin Rodrigo - Jim Hall: Concierto de Aranjuez. Tämä klassinen renkutus - jossa romantillisen toisen osan lisäksi ei oikein ole mitään oleellista nähtävää - on siinä mielessä harvinaisuus, että alkuperäinen versio ei ole paras, vaikka Rodrigo hermostuikin Miles Davisin ja Gil Evansin sovituksesta, ja vain tuottajan vakuuttelu tulevista rojalteista rauhoitti herran. Tämä on aivan toinen luenta, mutta ainakin lähes yhtä hieno, ja vasta pitkällisen harharetken jälkeen Rodrigon alkuperäisteemaan palaaminen palauttaa maan pinnalle.

Gustav Mahler: Sinfonia no 8. "Tuhannen". Kölnin radio-orkesteri ja lukuisia muita esittäjiä, johtaa Gary Bertini. Jos haluaa tämän mannerlaatatkin siirtävän teoksen mahdollisimman muhkeana, silloin ei voine tehdä paremmin kuin Bertini, jonka esitys on paitsi riittävän muhkea, myös koko ajan eteenpäinmenevä. Horenstein tietysti on tässä teoksessa koskematon, mutta jos vierastaa liverosoisuutta, silloin valinta on Bertini (vaikka live-versio tämäkin on, mitä on mahdoton uskoa taltioinnin virheettömyydestä).

Johann Sebastian Bach: Gleich wie der Regen und Schnee von Himmel fällt. BWV 18. Concentus Musicus Wien ja solistit, johtaa Nikolaus Harnoncourt. Bachin kantaatit ovat koko inhimillisen kulttuurin suurin aarreaitta, ehtymätön aarteisto, ja Bachin asteikollakin tämä kantaatti on yksi kauneimpia. Erityisesti alun aivan maagisen kaunis ja herkkä orkesterijohdanto, joka alkaa matalien jousten hiipivällä murinalla, ja sitten siihen pikku hiljaa liittyy muita soittimia, tuo mieleeni Laskentakeskuksen ajat yli neljännesvuosisadan takaa, Ension ja Pasilan kirjaston musiikkiaarteiston.

Claude Debussy: Jeux de Vagues, sarjasta La Mer. Lontoon Philharmonia Orchestra, johtaa Guido Cantelli. Jos olen tällä palstalla pariinkin otteeseen arvostellut Cantellin levytystä Debussyn Nokturneista, Debussyssä Cantelli on parhaimmillaan. Cantellin kehittyneen väriaistin ja rytmiikan tajun yhdistelmä pääsee tässä oikeuksiinsa, lisättynä erehtymättömällä balanssintajulla. Kaikki Cantellin Debussyt mahtuvat yhdelle levylle, joka lienee yksi historian suurimmista Debussy-levyistä.

Anton Bruckner: Sinfonia no 9. Berliinin filharmonikot, johtaa Herbert von Karajan. Tässä HvK on parhaimmillaan, eikä se ole aivan vähän. Karajanille tyypilliseen kultaiseen jousisointiin yhtyy tässä käristävän intensiivinen vaskien räikynä, ja kirkkoakustiikka sopii tälle ylimaalliselle sinfonialle. Tässä lienee ihannelevytys tästä teoksesta, jos yhdellä pitäisi pärjätä.

Johann Sebastian Bach: "Gottes Zeit ist die allerbeste Zeit". BWV 106 Leonhardt-Consort ja solistit, johtaa Gustav Leonhardt. Kantaattiprojektini - kuuntelin työntekoni lomassa puolessatoista viikossa Bachin koko kantaattituotannon läpi - toinen ehdoton huippukohta, jonka en muistanut jo piilottelevan levyhyllyssäni. Tämän herkemmänkaunista, yksinkertaisuudessaan liikuttavanriipaisevaa musiikkia ei liene olemassa. Ensimmäinen osa on kahden huilun ja sellocontinuon koruttoman kaunis sonatiini; ykköshuilisti on muuten muuan Frans Brüggen. Tästä en kykene saamaan kyllikseni, vaan se on kuunneltava useamman kerran päivässä. Jos jokainen ihminen kuuntelisi tämän päivänsä aluksi, lopuksi, huonoina hetkinä ja aina ajatustensa lähtiessä ottamaan harha-askelia, niitä harha-askelia tapahtuisi paljon vähemmän. Tämän voi kuunnella klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Gustav Mahler: Sinfonia no 4. Lontoon Filharmonia-orkesteri, johtaa Otto Klemperer. Tästä olen kuunnellut moneen kertaan kaikki saatavilla olevat levytykseni viime aikoina, jotkut useampaan kertaan. Joskin Mengelbergin historiallinen levytys on referenssi, ja Haitink avasi minulle Mahlerin maailman, ja Szellin soitatus etenkin toisessa scherzo-osassa on esimerkillistä, niin Klemperer, tuo vinon salahuumorin mies on keck im Ausdruck, kuten Mahlerissa pitääkin olla. Klempererin tapa tehdä Mahleria ei missään tapauksessa ole ainoa oikea, eikä sovi kaikille, mutta hänen levytyksensä kasvaa minussa. Siinä ei ole mitään kosiskelevaa, vain musiikki kaikkine kujeineen.

Antonin Dvorak: Sinfonia no 8. Tsekkiläinen filharmonia, johtaa Vaclav Talich. Olen vakuuttunut siitä, että olen aikaisemmassa elämässäni ollut tsekki, niin syvälle munaskuihini minuun vetoaa tsekkiläinen jääkiekko ja kansallislaulukin. Keväällä 1993 kuuntelin urakalla saatavillaolevia levytyksiä itselleni silloin uudesta ihastuksesta, Dvorakin kahdeksannesta sinfoniasta, ja tämä on kaikkien vuosikymmenien jälkeenkin ylittämätön. Jos mielialaansa haluaa jollakin nostattaa, se käy tällä; vaarana vain on, että se, mitä olit silloin tekemässä, keskeytyy, ja sinun on pakko pompata ylös pomppimaan ja huitomaan.

In memoriam Nikolaus Harnoncourt

Eilen saapui tieto kapellimestari-sellisti Nikolaus Harnoncourtin poismenosta. Harnoncourt (1929-2016) aloitti uransa sellisti Wienin sinfonikoissa, jossa hän soitti mm. Otto Klempererin, Josef Kripsin, Wilhelm Furtwänglerin, Herbert von Karajanin ja Ferenc Fricsayn johdolla. Hän oli uranuurtaja autenttisessa liikkeessä: hän perusti viulistivaimonsa Alicen kanssa ensimmäisen säveltäjän periodin soittimia käyttäneen kamariorkesterin Concentus Musicus Wienin v. 1953, ja soitti sellistinä ensimmäisessä periodisoittimia käyttäneessä levytyksessä, jossa Jascha Horensteinin (!) johdolla taltioitiin Bachin brandenburgilaiskonsertot. Nuorena hän haastoi kaanonin ja veti korvasta kaikkia hänen mielestään tyylittömästi barokkimusiikkia soitattaneita, jotka tekivät hänen mielestään Händelistä Brahmsia. Jatkuva vallankumouksellinen Harnoncourt vanhemmiten johti suurinta osaa sinfoniaorkestereistakin, ja laajensi ohjelmistoaan jopa Bruckneriin, Dvorakiin, Wagneriin ja Gershwiniin. Päivää ennen 86-vuotispäiväänsä 5.12.2015 hän ilmoitti käsinkirjoitetulla kirjeellä peruvansa kaikki konserttinsa terveyssyistä.

Tämä oli Harnoncourtin elämäkerta pähkinänkuoressa. Minun elämäkertaani Harnoncourt sivuaa siinä mielessä, että 80-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, opetellessani kuuntelemaan musiikkia, Harnoncourt oli yksi keskeisimpiä opettajiani. Hänen ja muutaman muun - Trevor Pinnock, Frans Brüggen, Sigiswald Kuijken ja Christopher Hogwood etunenässä - ansiosta korvani oppi pitämään Harnoncourtin luomaa posttraditionaalista uutta standardia oikeana standardina soittaa barokkimusiikkia ja Haydnia. Suurin Harnoncourtin projekti oli levyttää Gustav Leonhardtin (1928-2012) kanssa vuosina 1971-1990 kaikki Bachin kantaatit, käyttäen myöhemmin tavaksi tulleiden naisäänten asemesta poikasopraanoita.

Sain nämä levytykset käsiini uunituoreina Pasilan ihkauudesta kirjastosta. Lainasin ne kaikki, ja nyt kasettikopiot ovat venyneet käyttökelvottomiksi. Harnoncourtin ansiosta tiedän, että Bachin kantaatit ovat yksi länsimaisen ihmisen huippusaavutuksista, todellinen aarreaitta, ja Harnoncourtin jättiläisprojekti oli samalla yksi äänilevyn historian merkkipaaluista.

Minulla on melko edustava valikoima Harnoncourtin levyjä. Kaksi levyllistä Telemannin darmstadtilaisalkusoittoja vetää vertoja Bachin ja Händelin barokkiorkesterimusiikille, ja ensimmäinen sarja on elämäni eniten kuultuja sävellyksiä, oikeastaan lukiovuosieni soundtrack. Kolmessa Vivaldi-levyssään Harnoncourt pyyhki viulistivaimonsa kanssa Vivaldin vuodenajoista pölyt, ja muut minulle tutuiksi tulleet Concentus Musicuksen muusikot - Herbert Tachezi, Milan Turkovic etunenässä näyttivät, että Vivaldi on paljon muutakin kuin Vuodenajat, Stravinskin panetteluista viis. Harnoncourtin levytys Beethovenin Missa Solemnisista Euroopan kamariorkesterin kanssa dramaattisena ja iskevänä on minulle referenssitulkinta, samoin hänen kokonaislevytyksensä Schubertin sinfonioista löytää ainoana niistä koherenssia ja dramaturgiaa. Aarreaitta on myös hänen levypakettinsa Mozartin messuista, ja Mozartin sinfonioissa (31, 33 ja 34) hän on iskevä vähän George Szellin malliin. Frans Brüggen-antologiassani hän komppaa milloin sellolla, tällöin taas tarjoaa orkesterinjohdon, jonka päälle Brüggenin on hyvä luritella huiluvirtuositeettiaan.

Ruhe sanft, Nikolaus.

Eivät soittajat saa hikoilla, kuulijoiden pitää

Säveltäjä-kapellimestari Richard Straussin suuhun on laitettu luonnehdinta (hänen) kapellimestaritaiteesta(an), että ei soittajien pidä hikoilla, kuulijoiden pitää. Straussilla sanottiin olevan teknisessä mielessä hyvin ekonominen johtamistyyli, ja soivassa tuloksessa korostui klassillinen kohtuus.

Sama pätee, tai päti, mitä voimakkaimmin Otto Klempereriin, Straussista seuraavan sukupolven aikalaiseen. Kuitenkaan edellä sanotun ei tarvitse tarkoittaa sitä, että musiikista olisi tapettu kaikki afekti. Tunteita ei pidä sekoittaman sentimentaalisuuteen, siirapissa lötjöilyyn. Tämän Klemperer tajusi paremmin kuin moni, itse asiassa useimmat, ja tästä parhaita esimerkkejä on hänen levytyksensä Brucknerin kuudennesta sinfoniasta, joka on parhaita Bruckner-levytyksiä, sinfonialevytyksiä ja levytyksiä ylipäätään mistään.

Klemperer ei herkutellut sointiväreillä. Hänellä oli yksi sointiväri, omanlaisensa. Soittajalle, joka kerran oli erehtynyt kommentoimaan Klempererin tempoa epäplausiibeliksi, hän oli todennut "bloss ein Tempo". Tempojakin oli vain yksi, Klempererin.

Klemperer piti otteen tiukasti näpeissään, ammatillisesti. Yksityishenkilönä hän oli eksentrinen miltei vaarallisuuteen saakka; itseään sänkyynsä piipullaan polttanut, joskus kaduille alusvaatteissaan juoksennellut, naisille sopimattomia ehdotellut Klemperer kärsi mitä ilmeisimmin bipolaarihäiriöstä, mitä ei tunnettu vielä hänen aikanaan. On tämä sitten hulluutta tai ei, niin muusikkona hänellä oli kaikki kontrolli tekemisiinsä, ja muidenkin. Kaikki yksityiskohdat kuuluvat, ja rytmit ovat äärimmäisen selkeitä, jos niistä nyt pahanpuhujien mielestä voidaan puhua.

Klempererin alleviivaamaton ja täysin epäsentimentaalinen tyyli näyttää musiikin sen todellisessa valossa, tekemättä sille kuitenkaan harnoncourt- tai saraste -tyyppistä ruumiinavausta. Sitä järkyttävämmältä se sitten kuulostaakin. Mikään musiikki ei ole koskaan järkyttänyt minua samassa mittakaavassa kuin Brucknerin kutonen, Klempererin johtamana.

Klempererin sointi oli äärimmäisen erotteleva, paikoitellen raakakin hienostelemattomuudessaan, jousien sointi jalo. Jousissa kuulee jopa puun, jota soittimiin on käytetty. Jos sointi olisi ruokaa, Klempererin Philharmonia Orchestra olisi taikinajuuresta kotona leivottua ruisleipää, tai riuskaa lihapataa. Klemperer jaotteli jousisektion kahteen osaan, ja stereovaikutelma on tämän takia hyvin erotteleva. Kaikkein silmiinpistävintä on kuitenkin puupuhallinvoittoisuus; Klemperer luotti orkesterinsa - Lontoon Philharmonia Orchestran - loistaviin yksilöihin, joita oli etenkin puupuhaltimissa, kuten Dennis Brain käyrätorvessa, Gareth Morris huilussa ja ennen kaikkea oboisti Sidney "Jock" Sutcliffe, joka määritti orkesterin.

Sutcliffen oboe puhui, silloin kun orkesterilla oli jotakin asiaa. Ja sillä oli asiaa, etenkin Brucknerin 6.sinfonian hitaassa osassa. Siinä se itki oman ensirakkauteni päättymistä, Sutcliffen oboe.

Klempererin (ja Sutcliffen) levytyksen voi kuunnella klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Musiikillinen viivästetty orgasmi

Viides sinfonia on Brucknerin sinfonioista parhaiten rakennettu teos. Siinä kaikki palvelee kokonaisuutta, ja jokaisesta sävelestä pystyy päättelemään, miten teos etenee ja kuinka se päättyy. Näin ei voi sanoa mistään muusta hänen teoksestaan, yhdeksättä sinfoniaa ehkä lukuunottamatta. Brucknerin musiikkia rakastetaankin sen muotopuolista ja vioista piittaamatta - kuten rakastettua ihmistäkin - sellaisenaan.

Kuuntelin teoksen eilen elämäni toista kertaa livenä. Teos pääseekin oikeuksiinsa erityisen hyvin konsertissa orgaanisesti kohti ekstaattista loppuhuipennusta kasvavana. Konsertin käsiohjelma ja Vesa Sirén aivan oikein totesivat teoksen ottavan mallinsa Beethovenin yhdeksännestä (kuten Brahmsin ensimmäinenkin, mutta aivan eri tavoin): se alkaa hiljaa, miltei epävarmasti, ja finaali kokoaa aiempien osien teemoja niitä kehitellen. Teos ei oikein missään vaiheessa tunnu pääsevän käyntiin; se hakee aina uudestaan vauhtia, kohti vääjäämätöntä loppuhuipennustaan. Oikeastaan kaikki, mitä teoksessa on tapahtunut ennen kolmea-neljää viimeistä minuuttia, on sivuseikka ennen loppuhuipennusta. Brucknerin viides on musiikillinen viivästetty orgasmi.

Ensimmäisellä kerrallani - jolloin teoksen esittivät nuoruuden oletuskapellimestarini J-P Saraste ja RSO - joku poloinen yritti päättää päivänsä kesken ensimmäisen osan, jolloin neljä sivullista pelasti tämän miesparan hyppäämästä alas uuden oopperatalon parvelta. Nyt teoksen esitti maailman parhaaksikin sinfoniaorkesteriksi sanottu Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri Daniel Hardingin johdolla.

Oli nautinto kuunnella teosta akustiikassa, jossa sai olla Brucknerin ympäröimänä, todella täyteläisesti soitettuna. Kuitenkaan musiikissa ei soitto ole aivan kaikki kaikessa, vaan tärkeää ovat myös marginaali, se, jota yritetään sanoa, vaikkei ihan pystyttäisikään. Valaisen tätä muutamalla levytetyllä esimerkillä, joista moni kiinnostavin on livetaltiointi, teoksen jännittyneisyyteen sopivasti.

Ensimmäinen kuulemani levytys oli Wilhelm Furtwänglerin sota-aikainen taltiointi yskäisyineen, kahinoineen, paukkeineen ja rasahduksineen. Furtwänglerin tulkinnassa ei ole ainuttakaan kuollutta hetkeä - mikä on tässä teoksessa ja Brucknerissa yleensäkin hämmästyttävä saavutus - mutta ennätysvauhdikkaanakaan siinä ei paradoksaalisesti ole kiire minnekään. Furtwänglerin tulkinta onkin ihanteellinen, jos teokseen haluaa tutustua puhtaalta pöydältä.

Jos tämän puhtaalta pöydältä tutustumisen haluaa tehdä hieman paremmalla äänityksellä, silloin voi aloittaa Günter Wandin levytyksestä, joka muuten oli myöhemmin Bruckner-spesialistina tunnetun Wandin ensimmäinen Bruckner-taltiointi. Wandin Bruckner on hyvin kompaktia, lyyristä ja klassista, eikä siinäkään ole mitään turhaa, sikäli mikäli tämä on Brucknerin musiikissa mahdollista.

Wandin täydellisin mahdollinen vastakohta on Sergiu Celibidache, jonka livetaltiointi on ennätyksellisen verkkainen, ilmava ja lavea, todellinen one-off, ja sellaisena se kuuluu jokaisen Brucknerin musiikin vakavasti ottavan valikoimaan.

Aivan toisenlaista livemusisointia tarjoaa Jascha Horenstein, jonka levytyksen kuuleminen avaa sen, miksi soitto ei sittenkään ole pääasia soitettaessa. BBC:n sinfoniaorkesterin soitto ei missään nimessä ole suorituspuhdasta, ja teoksen katkelmallisuus tulee Horensteinin tulkinnassa paremmin esille kuin missään. Hän on kuitenkin ymmärtänyt teoksen kokonaisdramaturgian parhaiten, ja loppuhuipennuksen ekstaasi hakee vertaistaan.

Eugen Jochumin Berliinin levytys on erinomainen finaaliin asti. Sitten tapahtuu jotakin - tai pikemminkin on tapahtumatta - ja loppuhuipennus on loppuhuipennus ilman loppuhuipennusta. Kehuttua Jochumin viimeistä levytystä (live Concertgebouw) en valitettavasti ole kuullut.

Eilen kuulin paikoin huumaavaa ja miltei pökerryttävää sointikylpyä, ja valtaisista huipennuksista huolimatta kokemuksesta ei saanut päänsärkyä. Harding tarjoili Harnoncourt-tyylistä lean fat free -dieettiä, jossa paikka paikoin yritettiin turboahtamisen maailmanennätystä. Jäin kuitenkin miettimään, että ehkä Brucknerin musiikin yleisinhimillisyyden ymmärtämiseen tarvitaan vähintäänkin 50- ellei 60-vuotias kapellimestari, sillä pyhyyden kokemus jäi tällä kertaa tavoittamatta. Tai sitten Harding on ateisti, ja teokseen tarvitaan vähintäänkin panteisti.

Harding ei selvästikään halunnut ympätä Bruckneriin mitään musiikin itsensä ulkopuolista ohjelmallisuutta, vaan otti teoksen absoluuttisena musiikkina, ja sellaisena se saikin komeasti soivan toteutuksen, vaikka uskonkin tässä musiikissa olevan muutakin, tämän musiikin takana väijyvän vieläkin perustavampaa laatua olevamman absoluutin, johon on pakko uskoa voidakseen todella uskoa tähän musiikkiin. Minä ja muut kuolevaiset - Bruckner mukaanlukien - olemme liian pieniä ymmärtämään, mitä se olisi, mutta meidän on pakko uskoa, että se on, ja sen absoluutin pakenevuudesta Bruckner on tuskaisenkin tietoinen, pieni ihminen jumalallisuuden äärellä.

Taukoselfie kuohuviinillä. Brucknie?

Miehet, jotka eivät tappaneet Karl Richteriä

Cembalisti-urkuri-kapellimestari Karl Richter on jäänyt valitettavan unohduksiin nykypolvilta. Nyt hänet muistetaan lähinnä passiolevytyksistään, jotka muodostivat 60-70 -lukujen normin, vaikka hän oli paljon monipuolisempi muusikko kuin uskoisi. Hän esiintyi kapellimestarina myös oopperassa, ja johti sinfoniakapellimestarina mm. Bruckneria ja Schumannia; Bachin lisäksi hän oli erikoistunut Händeliin, ja urkurina oli Bachin lisäksi Reger-spesialisti. Miksi Richter sitten on unohdettu?

Luultavasti siitä samasta syystä, jota englanninkielinen Wikipedia tarjoaa myös hänen aikaista (54 v) poismenoaan edesauttamaan: musikaaliset muodit olivat murroksessa Richterin uran loppuvaiheissa, ja 70-80 -luvuilla Bachin esitysnormit määrittelivät Nikolaus Harnoncourt, Gustav Leonhardt, Sigiswald Kuijken, John Eliot Gardiner ja Trevor Pinnock. Se, että Wikipedia väittää Richterin kuolleen katkeruuteen siitä, että hänestä oli tullut musikaalisesti epäkurantti, muistuttaa Amadeus-näytelmän ja elokuvan tarinaa Salierista, joka saatiin kätevästi syypääksi Mozartin liian varhaiseen kuolemaan.

Liian hyvä tarina, jotta se voisi olla ja joka on syytä pilata. Richterin Bach on edelleenkin mitä kuranteinta, musiikillisesti ehdottoman autenttista siinä mielessä, että sen innoittajana toimi partituurin perehtynyt, asiaansa uskova ja sen vakavasti ottava sielu. Richter kuoli heikon terveydentilan - ketjupolttaja, jolla oli heikko sydän - edesauttamana, ei epämuodikkuuteen. Richter tiesi aikansa rajallisuuden, ja hänen elämäntyönsä tuli valmiiksi.

Karl Richterin esityksen Matteuspassiosta - joka palauttaa aina mieleeni sessioni edesmenneen Ensio-ystäväni kanssa - voi kuunnella klikkaamalla otsikon linkkiä. Ei tätä voi tämän komeammin tehdä. Richterin Bach on eloisaa, ylevää, vakavan iloista samalla kertaa.

Musiikillinen (uhri)lahjani Jocken hyväksi

Lauantaina 28.2. myydään Fredrikan Lähteellä (Lähteessä?) klo 14-17 Jocke Lybeckin eduskuntavaalikampanjan hyväksi taide- ja muita esineitä. Kaikilla on tarinansa kerrottavana. Osoite on Runeberginkatu 16. Minäkin toimitin muutaman äänitteen sosialisoitavaksi.

Günter Wandin johtama Mozart-levy sisältää hänen kolme viimeisintä (ja suurinta) sinfoniaansa, jotka muodostavat vanhan musiikin guru Nikolaus Harnoncourtin mukaan triptyykin. Opin kuuntelemaan sinfoniamusiikkia Mozartin ansiosta, ja tämän ansiokkaammin tätä musiikkia ei voi esittää.

Beethovenin myöhäisiä jousikvartettoja moni pitää yhtenä länsimaisen ihmisen huippusaavutuksista Platonin dialogien ja suhteellisuusteorian ohella. Opin kuuntelemaan kamarimusiikkia näiden Talich-kvartetin levytysten ansiosta; minä ja kaksi opiskelukaveriani Arto (nykyisin Kokoomus) ja Sampo (Vasemmistoliitto) hiljenimme yhdessä suuren mysteerin äärelle.

EU:nkin tunnushymnin sisältävä Beethovenin yhdeksäs sinfonia on länsimaisen taidemusiikin luultavasti vaikutusvaltaisin teos, suurin referenssi. George Szellin johtamat clevelandiläiset taritsevat teoksesta ihanne-esityksen, joka on klassinen ja joutuisa, aikuisten vahvaa ja toiminnallista musiikkia, jossa luodaan kokonainen maailma.

In memoriam Frans Brüggen

Suomessa ei missään tiedotusvälineessä huomioitu viime keskiviikkoista huilisti-kapellimestari Frans Brüggenin poismenoa 79 vuoden iässä. Paitsi tässä.

Brüggen oli autenttisen musisointiliikkeen pioneereja, yhdessä Nikolaus Harnoncourtin ja Gustav Leonhardtin - josta olen kirjoittanut aiempaan blogiini muistokirjoituksen - kanssa. Brüggen oli itselleni sikäli merkittävä nimi, että hän tutustutti minut Joseph Haydnin musiikkiin.

Brüggenin perustamassa 18.vuosisadan orkesterissa oli autenttiskokoonpanoksi iso, miltei romanttinen sointi. Jos muuten vierastaa autenttisia instrumentteja raapivina, Brüggenin täyteläinen tyyli miellyttää.

Vanhemmittaan Brüggen siirtyi muiden pioneerien tavoin yhä enemmän perinteisen sinfoniaorkesterin pariin, löydettyään ensin sointi- ja artikulaatioihanteensa omasta orkesteristaan. Tällöinkin sointi on ilmavaa, artikulaatio dramaattista.

Brüggenin johtamaa Beethovenin Eroica-sinfoniaa voi kuunnella - ja katsoa - klikkaamalla bloggauksen otsikkoa. Eroican surumarssi soikoon Brüggenin muistoksi.

Beethoven armon vuonna 2013

Reilu vuosi sitten kävin lävitse Beethovenin sinfonioiden kokonaislevytyksiä. Nyt on uuden välitilinpäätöksen aika, keräiltyäni Rudolf Kempen kokonaislevytyksen levy levyltä, ja nyt viimeksi tilattuani George Szellin paketin. Uskoin Eroica-levytyksen perusteella vahvasti Kempeen, ja nyt olen aika vakuuttunut siitä, että kokonaisratkaisua ei ole tarjolla missään. Se ei ole merkki kenenkään kapellimestarin pienuudesta, vaan Beethovenin suuruudesta.

Aivan ihanteellista kokonaislevytystä Beethovenin sinfonioista ei ole, mutta jos haluaa kattaa esitystyylien kirjon mahdollisimman laaja-alaisesti, silloin Roger Norringtonin, Arturo Toscaninin ja Wilhelm Furtwänglerin paketit ovat lähtökohtana kirjastolle. Norrington tarjoaa aivan uuden äänimaailman ja balanssit perinteiseen Beethoveniin tottuneelle, kun taas Toscanini ja Furtwängler edustavat kaikilla mahdollisilla tavoilla 1900-luvun tulkinnallisia antiteesejä: ensimmäinen on kuin maustettu dieettikasvisruoka, jälkimmäinen on verinen, tirisevä pihvi. Jos vielä haluaa yhden suhteellisen täyteläisesti äänitetyn "perinteisen" paketin, silloin varteenotettavia vaihtoehtoja ovat ainakin Otto Klemperer, Bruno Walter, George Szell, Rudolf Kempe, Günter Wand tai joku Herbert von Karajanin neljästä versiosta. Ja nyt viimeksi olen kuunnellut osana Stanislaw Skrowaczewskin suurempaa pakettia hänen Beethoveninsa, jotka menivät kertaheitolla koko listan kärkeen.

Klempererin levytykset ovat melko verkkaisia, mutta ilmavia, täyteläisiä ja selkeitä; tosin monen mielestä parhaat hänen versionsa ainakin vitosesta ja seiskasta on tehty monon aikakaudella eivätkä kuulu kokonaislevytykseen. Walterin Beethoven kuulostaa kasvatetulta Mozartilta. Parhaat ovat Pastoraali ja nelonen, myös kolme ensimmäistä sinfoniaa toimivat. Ysi sen sijaan on likilaskuinen läpisoitto. Kempen ilmavan, musikaalisen mutta suuren kokoluokan näkemystä paketin parasta antia ovat Eroican lisäksi kakkonen ja kasi. Kempen Beethoven on läpikuultavaa, valoisaa, täyteläistä, eloisaa, kiireetöntä mutta joutuisaa, rehellistä ja läpeensä musikaalista. Szellin Beethoven taas on kuin kasvatettua Haydnia, ja ainakin vitonen on paras kuulemani stereolevytys. Siis Concertgebouw-orkesterin kanssa tehty, ei kokonaislevytyksen eli Clevelandin versio, joka sekin tosin hakkaa useimmat levytykset, ja on hämmästyttävän hyvin äänitetty, ottaen huomioon että se ilmestyi jo vuonna 1955, kymmenisen vuotta ennen muita Szellin Beethoven-levytyksiä.

Laitoin roponi Szellin puolesta viime marraskuussa, jos munat pitäisi laittaa yhteen koriin. Ja oikeaan koriin satsasinkin: Amazonista Szellin kokonaislevytys maksoi vain kahdeksisen (!) euroa, ja ne ovat eloisia, ilmavia mutta täyteläisiä; niiden kanssa niin Karajan kuin Norrington käyvät tarpeettomiksi. Paras yksittäinen levy Szell-paketista tarjoaa nelosen ja seiskan yhdessä. Jos haluaa Szellin äänityksellisesti päivitettynä ja täyteläisempänä, Wandia lähemmäs totuutta voi tuskin osua. Karajanin Beethoveneista moni pitää 50-luvun Philharmonia Orchestra-versioita (hyvä monoäänitys) parhaina, mutta useimmille kuulijoille 60- ja 70-luvun paketit tarjoavat kelpo perusludwiggia. Parhaiten Karajan onnistuu vitosessa, kasissa ja ehkä ysissä.

Hyviä vaihtoehtoja voi tulla myös yllättävältä taholta; jotkut pitävät André Cluytensin
Berliinissä 50-60-luvun vaihteessa tekemää kokonaislevytystä oikein hyvänä perinteisenä vaihtoehtona. Myös Paul Kletzkillä ja Tsekkiläisellä filharmonialla on puolustajansa. Uudemmista moni suosittelee Colin Davisia ja Nikolaus Harnoncourtia. Davisia en ole kuullut ja Harnoncourt jätti minut kylmäksi. Kuunneltuani Spotifysta kolmea Eugen Jochumin kokonaislevytystä, olen päätynyt vanhimpaan, 50-luvulla Berliinissä tehtyyn. Alkutyypitykset vaikuttavat siltä, että Jochum osuu aivan ytimeen.

Lisäys vuodelta 2017: erinomaisia levytyksiä voi tulla vastaan yllättäviltä tahoilta. Vielä tähän mennessä Stanislaw Skrowaczewskin kokonaislevytyksestä ei ole löytynyt yhtään heikkoa linkkiä. Hänen tyylinsä on miltei norringtonmaisen eloisa, toscaninimaisen kiihkeä ja wandmaisen klassinen, samaan aikaan. Erinomaista.

Seuraavaksi tarkastelen asiaa sinfonioittain.

1. sinfonia. Omat suosikkini ovat Arturo Toscaninin jäntevä ja dramaattinen sekä Fritz Reinerin levytys, joka on kuin kasvatettua Haydnia. Jos pitää valita yksi levytys, jonka kanssa elää, otan Reinerin, joka on hienosti äänitetty, energinen, jämäkkä ja täyteläinen. Furtwänglerin yllättävän toteava ja myös yllättävän vänkäilemättömän klassinen versio myös toimii; samoin Karajan, joka esitteli teoksen minulle. Günter Wand taritsee ensimmäisen sinfonian täyteläisenä mutta menevänä, vielä Reineriakin isompana. Toinen ihanneversio. Myös Eugen Jochumin ykkönen on samanaikaisesti menevä ja täyteläinen. Juuri näin.

2. sinfonia. Rudolf Kempen versio lienee lähinnä ideaalia. Kempe rinnastaa kakkosen Eroicaan, jonka pikkusisar se ilmiselvästi on, samaten kuin Haydnin isoveli. Kempen Beethoven on lyyristä, riittävän joutuisaa mutta pakottoman ja klassistisen suurta. Günter Wandin Beethoven on Kempeä menevämpää. Klempererillä ei mikään ole minkään pikkuveli, pikemminkin Eroica on kakkosen isoveli. Karajanilla on myös hyvä peruslevytys. Eugen Jochumin versio on myös lähellä ideaalia, hivenen vauhdikkaampi kuin Kempe, ja paljon joutuisampi kuin Klemperer. Stanislaw Skrowaczewskin ensimmäinen osa on kuin Toscaninia joutuisassa kiihkeydessään, ja toinen osa laulaa kiireettömästi kuin Bruno Walter.

3. sinfonia. Rudolf Kempe (50-luvun lopulla Berliinissä tai 70-luvun alussa Münchenissa) on tehnyt kaksi parasta saatavilla olevaa versiota. Ne ovat ihanteellisia valoisuudessaan, ja pakottamattomassa lyyrisyydessään. Ne kasvavat pikku hiljaa orgaanisesti, kuten Eroican pitääkin. Sanalla sanoen, siinä on kaikki tasapainossa. Kempen Eroica on läpikuultava, valoisa, täyteläinen, eloisa, kiireetöntä mutta joutuisaa, rehellistä ja läpeensä musikaalista. Sanalla sanoen, siinä on kaikki tasapainossa.

Erich Kleiberin levytys on yhtä kiihkeä kuin Toscanini, mutta lämpimämpi. Toscanini tarjoaa intensiivisen, suorastaan hakkaavan elämyksen, mutta yhtä kaikki unohtumattoman. Useimpien suositusten ykkösvaihtoehto Klemperer on noussut arvoonsa vasta 24 vuoden Eroica-suhteen myötä. Etenkin kuulokekuuntelussa Klempererin erotteleva monumentaaliproosa pääsee kunnolla oikeuksiinsa. Skrowaczewskin eloisa, erinomainen levytys soitatti minulle surumarssin kuin ensimmäistä kertaa.

4. sinfonia. Tarjolla on monia hyviä vaihtoehtoja. Furtwänglerin sota-aikainen livelevytys on hiipivässä intensiteetissä kaikkine ysköksineenkin ylittämätön. Bruno Walterin muheva klassismi toimii myös, ja Pablo Casalsin livelevytys Marlboron musiikkijuhlilta Casalsin ollessa 93-vuotias (yllättävän hyvä liveäänitys v.1969) on humaani kaikessa karheudessaan, ja Otto Klempererin vakavan graniittinen näkemyskin vakuuttaa. Jotenkin Klemperer onnistuu pitämään musiikin pulssin aina käynnissä, vaikka kuinkakin verkkaisessa. Bloss ein Tempo! Ernest Ansermet tarjoaa yllätyksen; hänen franko-sveitsiläinen versionsa on klassinen ja täysin idiomaattinen. George Szellin levytys lienee kuitenkin ylittämätön nimenomaan levytyksenä, jos haluaa yhden studioversion. Szellin versio on nimenomaan dramaattinen, verevä ja menevä mutta tummasävyinen. Jochumin nelonen on harvinaisen lyyrinen, ja sen hengittävä orkesterikudos paljastaa minulle tästä teoksesta aiemmin huomaamatta jääneitä yksityiskohtia.

5. sinfonia. Olen kuullut Furtwänglerilta kaksi liveversiota. Hienoin on pian liittoutuneiden boikotin päättymisen jälkeen tehty livetaltiointi v- 47, mutta ei sota-aikainen taltiointi (joka löytyy samasta Deutsche Grammophonin boksista) jää paljoa jälkeen. Furtwängler nostaa ainakin alusta liiankin usein kuullun kappaleen sudenkuopan ylitse. Paras stereolevytys on George Szellin Amsterdamin Concertgebouw-versio, jossa Szellin analyyttinen klassismi yhdistyy Toscaninin kiihkeyteen, kuultuna täyteläisessä Concertgebouw-akustiikassa. Lisäksi pidän Norringtonin raikkaasta käsittelystä. Karajanin vitonen edustaa klassista musiikkia sanojen klassisimmassa merkityksissä. Se on minulle Holkenin suosikkijuoksulenkkini soundtrack. Myös Wandin vitonen on klassista mallia, onnistuen siltikin näyttämään tämän puhkisoitetun teoksen uudessa valossa.

6. (Pastoraali) sinfonia. Oma suosikkini on Erich Kleiber, joka tarjoaa yllättävänkin kiireettömän esityksen, yleensähän vanhemman Kleiberin Beethoven oli aika joutuisaa; tosin äänitys ei ole aivan ideaali. Bruno Walterin rakastava lyyrisyys on kuitenkin ihanne-esitys. Fritz Reinerin sekä Arturo Toscaninin Pastoraalit ovat yllättävänkin lyyrisiä, ja Reiner on tietenkin täyteläisesti levytetty. Toscanini on sekä dramaattinen että lyyrinen, mutta kieltämättä toisen osan lyyrisyys kärsii hieman 4H-studion close up-akustiikasta. Roger Norringtonin "autenttisen" levytyksen soundimaailma on virkistävä ja sopii Pastoraaliin kuin nenä puuhun. Eugen Jochumin ensiosa on niin lyyristä ja tanssillista, että on kuin kuuntelisi määrätietoista Dvorakia, ja laulava toinen osa tekee minut onnelliseksi.

7. sinfonia. Erich Kleiberin liike-energiaa pursuileva muskulaarisuus toteuttaa parhaiten tämän teoksen "tanssin apoteoosin". Furtwänglerillä taas korostuu inhimillinen kärsimys, ja hänen finaalinsa on kaikkein hurjin. Sekä studio- että sota-aikainen levytys ovat käypiä yhtä lailla. Toscaninin versioista v. -36 New Yorkissa tehty on paras, täyteläisempi ja vähemmän hosuttu kuin NBC-levytys, ja yllättävän hienolla äänityksellä! Szellin levytys on ikään kuin paremmin äänitetty päivitys Kleiberin versiosta, vaikka ukko-Kleiber pysyykin edelleen ykkösenä. Guido Cantellin levytys on menevä, ilmava, klassinen mutta kuitenkin painokas. Ihanteellinen näkemys,

8. sinfonia. Furtwänglerin livelevytys Tukholmasta on ainoa, joka on minulle nostanut tämän teoksen triviaalin lastenrenkutuksen yläpuolelle. Modernimpia levytyksiä en osaa ehdoitta suositella, mutta George Szell, Herbert von Karajan ja Rudolf Kempe ovat ainakin kelpo vaihtoehtoja. Jos yksi pitää valita, olkoon Karajan, joka korostaa teoksen aikuista sinfoniallisuutta, hänellä leikkikin on työtä. Jos haluaa vieläkin aikuisemman version, mutta huumorilla, Knappertsbusch on ainutlaatuinen. Szellin kasi on tiukka kuin kiperä polkka ja Kempen kasi on lyyrinen kuin kansantanssi. Wandin kasi on Szellin ja Karajanin välimuoto, aikuista mutta humoristista musiikkia.

9. sinfonia. Tästä olen kirjoittanut oman lukunsakin (löytyy klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa), mutta teos tulee katetuksi Furtwänglerillä, Toscaninilla ja Karajanilla. Karajanin 60-luvun täyteläinen mutta muskulaarinen versio on paras yleispätevä levytys; Szell on tosin tasaveroinen Herbertin kanssa, ollen hieman iskevämpi. Furtwänglerin v- -51 livelevytys Bayreuthista taas koko inhimillisen historian suurimpia dokumentteja koko inhimillisen historian suurimmasta teoksesta. Toscaninin draamantaju taas tekee Beethovenin ysistä kuin Puccinin oopperaa, mutta hienosti se niinkin toimii kaikessa iskevyydessään. Skrowaczewskin levytys on täyteläinen mutta joutuisa, aivan kuten Karajanillakin, mutta hidas osa laulavampi.

Matkani Beethovenin sinfonioiden parissa tulee olemaan elämänmittainen.