Voi olla, että Suomessa sekä huumausainelainsäädäntöä että sitä säätävää
politiikkaa sietäisi tarkastella. Tätä viimeksi terotti aiheen hyvin
tunteva huumausainetutkija Jussi Perälä. Tätä kissaa ei kuitenkaan
kannata nostaa pöydälle, jos toivoo voivansa ajaa huumausainepoliitikan
suunnanmuutoksen lisäksi yhtään mitään muuta aihetta, sillä Suomi ei ole
valmis huumausainekeskusteluun.
Opiksi ja ojennukseksi: jos haluat, että sinut leimataan hörhöksi, niin
kaikin mokomin vain ota huumeet esille omassa kampanjoinnissasi. Tai älä
sittenkään ota, sillä vaikka meillä Vihreissä onkin katto korkealla,
niin huumausaineiden nostaminen poliittiseksi teemaksi vahingoittaa
puoluetta. Sen lisäksi se on henkilökohtainen poliittinen itsemurha:
ihan riippumatta siitä, mitä muita asioita ajat ja edustat, niin kun
kerran olet rikkonut tämän tabun, niin huumeleima on ikuinen stigma.
Kerran huumepoliitikko, aina huumepoliitikko. Ja julkisessa
keskustelussa huumepoliitikko = hörhö, ja hörhön sanomisia ei oteta
vakavasti, vaikka hänellä voisi olla kuinka hyvää sanomista vaikka
perustulosta, luonnonsuojelusta, vähemmistöjen oikeuksista, koulutus-
tai kulttuuripolitiikasta tai terveydenhuollosta.
Vaikka yleensä olen sitä mieltä, että poliitikkojen tulee olla julkisen
keskustelun edelläkävijöitä ja mielipidejohtajia ja kuunnella heikkoja
signaaleita, niin tämä signaali on siksi verran vahva että sen
kuulemiseksi ei tarvitse kuulla niitä heikkoja signaaleita: jätettäköön
huumausainekeskustelu ei-puoluepoliittisten järjestöjen asiaksi.
Riippumatta siitä, mikä on substanssi ja mitä mieltä siitä on, niin
tähän substanssiin ei kannata koskea edes pitkällä tikulla, ainakaan puoluepoliitikon. Jos haluaa nostattaa keskustelua aiheesta, tämä kannattaa tehdä esimerkiksi taiteen kautta tai jonkun ei-puoluepoliittisen (painostus)järjestön.
Huumetutkija Jussi Perälän mielipiteen voi tarkistaa klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti