Kun sihteerit pyyhittiin ylitse

Helsingin yliopistollisessa keskussairaalassa kollegiaalisuus ei ainakaan kaikilla aloilla aivan kuki. Syksyllä 2015 jaettiin toimialoittain tuloksellisuuspalkkioita, ja niin sitten ylilääkäri ja osastoryhmän päällikkö päättivät yksissä tuumin vetää listalta yli osastonsihteerit. Kaikki muut ammattiryhmät olivat siis heidän mukaansa myötävaikuttaneet kyseisen toimialan tuloksellisuuteen paitsi osastonsihteerit.

No, seinilläkin on korvat. Kyseisten päälliköiden sotajuonet sattui kuulemaan - eräs osastonsihteeri. Sana levisi, ja pian osastonsihteerit lopettivat tervehtimistä ylilääkäriä, joka puolestaan valitti näiden kiusaavan häntä. Pian koko toimialaa myös kohtasi osastonsihteerien joukkoirtisanoutuminen: laivan jätti useita alalla pitkään, jopa kymmeniä vuosia työskennelleitä. On tilanteen vakavuuden indikaattori, jos henkilöt, joilla tulee olemaan vaikeuksia työllistyä muualla, tekee tällaisen johtopäätöksen. Yksi ainakin ymmärsi uudelleenkouluttautua hoitoalalla, olen sittemmin kuullut. Uusien osastonsihteerien rekrytointi kesti vuosia, enkä ole varma, onko koko toimiala vieläkään toipunut tästä tilanteesta, jossa monin paikoin osastonsihteerit joutuivat hoitamaan oman toimenkuvansa lisäksi naapurinkin tontin, tietenkin yhdellä palkalla, ja kaikki johtui huonosta johtamisesta.

Sairaaloiden kulttuuri on hierarkkinen, ja johto pitää toistensa puolta, oli sitten kyse ylilääkäreistä, henkilöstöjohdosta tai osastonhoitajista. Pahnanpohjimmaisina ovat laitoshuoltajat ja osastonsihteerit, joiden toimenkuvaan kuuluu olla viimekätisiä vikapäitä kaikkeen, perillä kaikesta ja vastuussa kaikesta mutta ilman valtaa mistään. Heidän tulee osata ajatella itse mutta ennen kaikkea ymmärtää, milloin ajatteleminen pitää lopettaa. Minua oltiin osastonsihteerinä kielletty vastaamasta ylilääkärin koko toimialaa koskeviin viesteihin silloinkin kun olin ylilääkäriä paremmin perillä siitä asiasta, jota hän vaati ja minä tiesin sen mahdottomaksi.

Osastonsihteerien vähättely on sairaalamaailmassa yleistä, ja omat kokemukseni ulottuvat kahdelle aivan erilaiselle toimialalle ja toimipisteeseen. Työsuojelulla on työsarkaa työn psykososiaalisten kuormitustekijöiden vähentämisessä.

Työpaikkakiusaamista á la HUS

Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri HUS on laatinut menettelytapaohjeiston työpaikkakiusaamisen varalle. Ohjeistuksessa on siinä mielessä perspektiivivirhe, että se esittää vaatimuksia ainoastaan sen varalle, miten kiusatun tulee menetellä, ja hänellä yksin on todistelutaakka. Jos kiusaaja toimii esimiehistön suojeluksessa, hän on käytännössä koskematon, ja mikä pahinta, esimiehistö vetää yhtä köyttä, riippumatta siitä, tulevatko nämä edes keskenään toimeen.

Kiusaamisohjeistuksen ensimmäinen kiusatulta edellyttämä toimenpide on vaatia kiusattua ottamaan asia puheeksi kiusaajan kanssa. Tämä on suorastaan uhkarohkeaa, vaatia jo lähtökohtaisesti heikommassa asemassa olevaa osapuolta ikäänkuin riisuuntumaan vahvemman edessä, ja antaa tälle lisää aseita kiusaamiseen. Tästä syystä kiusaamistapauksista leijonanosaa ei lähdetä edes selvittämään, vaan kiusattu jää kärsimään kaikessa hiljaisuudessa kunnes hän pimahtaa tai menee vain muuten rikki. Kiusatun oireilusta joutuu kärsimään koko työyhteisö: hänen työnsä saattavat kaatua muille, ja hän saattaa alkaa projisoimaan pahaa oloaan kiusaamalla toisia tai vain tiuskimalla kollegoilleen.

Annan seuraavaksi muutamia tuntemiani esimerkkejä HUS:issa tapahtuvasta työpaikkakiusaamisesta.

Tapaus 1. Poliklinikalla pitkään työskennellyt sihteeri edellyttää, että uudet työntekijät ihailevat häntä. Jos nämä ovat naisia, näiden pitää tunnustaa tämän asema poliklinikan sosiaalisen elämän mehiläiskuningattarena, ja jos nämä ovat miehiä, näiden on ihailtava häntä, muuten he ovat käyttökelvottomia. Käyttökelvottomilta kollegoilta hän epää kollegiaalisen avun, ja lopettaa näiden tervehtimisen.

Tämä sihteen on ystävystynyt entisen osastonhoitajan kanssa, joka käytännössä edelleen henkilökohtaisella arvovallallaan johtaa päivittäistä toimintaa. Eikä tässä kaikki, sillä hän ainakin väittää ystävystyneensä myös osastoryhmän päällikön kanssa, ja yleisen käsityksen mukaan hän sotkeutuu ystävyyssuhteitaan väärinkäyttäen kollegoidensa rekrytointeihin. Kiusaaja pysyy, mutta uudemmat yrittäjät kuluvat nopeasti loppuun tässä ilmapiirissä.

Tapaus 2. Poliklinikalle tulee erikoistuva lääkäri, jonka määräämät hoitosuunnitelmat ylilääkäri - joka on erikoistuvaa lääkäriä ammatillisesti epäpätevämpi - systemaattisesti kumoaa, jopa sellaisissa hoitotapaamisissa, joissa molemmat ovat läsnä, eivätkä vain nämä lääkärit, vaan myös esimerkiksi potilas. Kyseisestä ylilääkäristä - jonka syntilista ei suinkaan jää tähän, vaan hän esimerkiksi alkoi kyttäämään mielestään väärää sukupuolta olevan ja ylikoulutetun sihteerin virheitä; muutenkin hän systemaattisesti sovelsi hajota ja hallitse -menetelmää - lopulta päästiin eroon, kun kyseiseltä poliklinikalta irtisanoutui lukuisia työntekijöitä ja irtisanoutumisella uhkasi moni muukin.

Tapaus 3. Poliklinikalla pitkään työskennellyt henkilö on useita vuosia joutunut kollegansa kiusaamaksi. Kun hän yrittää saada apua, häntä lähinnä pompotellaan kuin kuumaa perunaa. Kun hän pyytää apua työpsykologilta, samaan "vaivaan" myönnettävät kolme tapaamista on aika nopeasti käytetty. Ammattiliiton juristi kehottaa ottamaan yhteyttä työsuojeluvaltuutettuun, joka kehottaa puhumaan lähiesimiehen kanssa, joka taas kehottaa palaamaan siihen kiusaamisohjeistukseen ja nostamaan kissan pöydälle kiusaajan kanssa. Tätä hän ei suurin surminkaan halua tehdä, sillä osana tätä kiusaamistaan kiusaaja levittelee esimiehelle tietoja kiusatusta, esimerkiksi hänen työpaikkapsykologikäynneistään.

HUS on ihmisorganisaatioiden joukossa tuskin mitenkään ainutlaatuinen siinä mielessä, että aikuiset, koulutetut ihmiset käyttäytyvät toisiaan kohtaan kuin hiekkalaatikolla, mutta suutarin lapsilla pitäisi edes siinä mielessä olla kengät, että kiusaamiseen pitäisi vallita nollatoleranssi. Terveydenhoito-organisaatiossa pitäisi olla ymmärrystä myös työntekijöiden hyvinvointia kohtaan. HUS tarvitse suunnanmuutoksen suhteessaan kiusaamiseen, ja helpointa se on aloittaa kiusaamisohjeiston päivittämisestä. Lisäksi HUS tarvitsee luottamushenkilöitä, jotka panevat itsensä likoon, eivätkä alistu vaikenemisen muurin edessä. Antamalla äänen ensi maanantaina alkavissa työsuojeluvaaleissa numerolle 32 saa takuuvarmasti sellaisen työsuojeluvaltuutetun, joka ei jätä työpaikkakiusattuja puolustaessaan yhtään kiveä kääntämättä.

Hiljainen tolkun enemmistö mahdollistaa kiusaamisen

Sen jälkeen kun presidentti Niinistö peukutti lehtikolumnin, jossa suuri enemmistö nimettiin "tolkun ihmisiksi" ja esitti tämän esikuvalliseksi toiminnaksi, tolkun ihmisiksi on julistautunut vähintäänkin pieni enemmistö. Ei kuitenkaan kannattaisi. Tolkun ihmiset eivät liudenna keskusteluilmapiiriä tai sosiaalisia ongelmia muka jättäytymällä ulkopuolelle. He pakoilevat vastuutaan.

Tolkun ihmiset ovat niitä, jotka pahimmillaan nauroivat, parhaimmillaan vaikenivat kääntäen katseensa toisaalle ollen muka näkemättä kun koulukaverini takinselkämykseen oli kiinnitetty käytetty kortsu nuppineulalla. He ovat niitä, jotka muodostavat jos ei muuta niin passiivisen yleisön työpaikkojen mehiläiskuningattarille ja aikasyöpöille. Tolkun ihmiset ovat niitä joiden niska taittuu aina vain vähän kumarammaksi heidän altistuessaan esimerkiksi työpaikallaan epäinhimilliselle johtamiselle, jolloin taas kynnys altistaa toisia työntekijöitä moiselle on vastaisuudessa taas hitusen matalampi.

Tolkun ihmiset mahdollistavat koulu- ja työpaikkakiusaamisen ja kaikenlaisen rakenteellisen väkivallan. He ovat se seinä, josta pilkkapuheet kimpoavat, solvauksien kaikupohja. He muodostavat sen normaaliuden, johon suhteessa poikkeamat mitataan, osoitetaan ja laitetaan näytille. 

Alkukesän 1981 aloitin jokaisen aamuni kävelemällä läheiselle Vanhaistenpuiston kentälle potkimaan palloa palloseinää vasten. Niistä sessioista on peräisin nykyinenkin alkeellinen louhikkotekniikkani. Rinnastakaamme tämä toimitus kiusaamiseen: jos potkija on kiusaaja ja pallo kiusattu, palloseinä on se hiljainen tolkun enemmistö, joka mahdollistaa potkimisen. Tolkun ihmiset ovat niitä, jotka eivät mene väliin kun näkevät bussissa tummaihoista solvattavan ja hänen päälleen syljettävän. Jos menisivät, niin tällaista ei tapahtuisi. 

Joskin tämä tolkullisuutta oikeammin pelkuruus onkin yksilöllisesti ymmärrettävä selviytymissstrategia, tolkun ihmiset ovat osa ongelmaa, eikä ilman heitä kiusaamista tapahtuisi, sillä kiusaaja tarvitsee toiminnalleen yleisön. Ilman että edes kaivaisi natsikorttia, niin jos Tolkun ihminen kerran on sellainen joka välttyy ottamasta kantaa, hänenhän olisi loogista pidättäytyä äänestämästä. 

Lapsilta, jotka vasta opettelevat sosiaalisen elämän vastavuoroisuutta, lammasmainen käytös eli tolkullisuus on vielä ymmärrettävää. Mutta että aikuisetkin. 

Miten perustella työssäkäynnin tarpeellisuus?

Sain eilen kotimatkallani tiedon hyvän ystäväni irtisanomisesta. Jäin miettimään sitä, mikä on palkkatyön merkitys ihmisyksilölle ja yhteiskunnalle. Miten perustella työssäkäynnin tarpeellisuus moraalisesti velvoittavana pakkona ihmiselle, jonka sosiaaliset verkostot eivät työttömyyteen tyhjene, ihmiselle, jonka ystävät, työkaverit mukaanlukien pysyvät, he, joiden on tarkoituskin, ja pankistakin saa lyhennysvapaata?

Tänä aamuna, ajaessani työmatkallani J:n ohitse, joka reilu kolmekymppisenä ei oikein ole löytänyt paikkaansa (mikä tarkoittaa yleisen käsityksen mukaan samaa kuin paikkaansa työelämässä), edellisen päivän ajatuskulut palasivat mieleeni täsmentyäkseen. J on kyllä kokeillut kaikenlaista: lukiota, ammattikoulua, armeijaa, sivaria, vapausrangaistustakin (mikä palkkatyökin on), työkokeiluja, mikään ei ole tuntunut omalta.

J ei ole yksinäinen, toimeton tai koe olevansa syrjäytynyt. Hän elää äärimmäisen säästeliäästi, urheilee, ei juo oikeastaan lainkaan alkoholia, eikä vastanne useimpien käsitystä pitkäaikaistyöttömästä. Hän on viranomais- ja tutkijanäkökulmasta ikäänkuin pitkittynyt nuorisotyötön, joka on lipsahtanut ulos nuorisotakuun kohderyhmästä ja lähestyy kohta keski-ikää. Yhteiskunnallisesti hän on eräänlainen epäaikuinen, koska hän ei tuota mitään. Mitä hänen sitten pitäisi tuottaa? Miten perustella hänelle työssäkäynnin tarpeellisuus?

Otetaan vielä toiseksi esimerkiksi K, kolmeakymmentä lähestyvä J:n kohtalotoveri. Häneen pätevät miltei samat sanat kuin J:hin, sillä lisäyksellä, että hän opiskelee japania, soittaa kitaraa ja tekee lauluja. Ja vielä lisäksi A, joka harrastaa juoksua, hiihtoa ja pöytätennistä, ja hankkii merkittävän osan ruokaansa kalastamalla.

Yksilöä yritetään houkutella palkkatyön pauloihin korostamalla itsetoteutuksen ja sosiaalisen johonkin kuulumisen näkökulmia. Edellä on juuri todistettu, että nämä yksilöön palautettavat työn positiiviset kannusteet eivät oikein päde, vasitenkin kun valitettavan usein se työpaikan tuoma sosiaalisuus tuppervaarakerhoineen, kiiltokuvanliimaustalkoineen ja työpaikkakiusaamisineen ei ole mikään lisäarvo. Tarvitaan muita, yksilöä suurempia, yksittäiseen työttömään redusoimattomia perusteluja.

Kokeillaan kuluttamista. Mitä enemmän ihminen ansaitsee (palkkatyöllänsä, osakemiljonäärit eivät kelpaa esimerkiksi, sillä hekin ovat "jouten" kuten työttömät), sitä enemmän hän (ainakin periaatteessa) voi kuluttaa, pitäen tuotannon ja palveluiden pyörät pyörimässä. Joillekin kuluttaminen on jopa olennainen itseilmaisun muoto, ja onhan ostaminen kivaa, joten vielä olemme positiivisten kannusteiden puolella. Mutta kuten esimerkkitapauksestamme A (pätee myös muihin, alussa mainitsemastani kaverista en vielä tiedä, hän vasta hakee työttömän identiteettiään) tiedämme, ihmisyksilö voi rakentua muullakin kuin kulutuksella, jopa niin, että A on suoranainen antikuluttaja.

Työssäkäyntiä ei oikein voi palauttaa hyödyllisyyteenkään, sillä on palkkatyöläisiä, joita säilytetään kustannuspaikoillaan varsin matalalla hyötysuhteella, kun taas vapaana palkkatyöstä heillä olisi paremmin aikaa vaikkapa hoitaa lapsia, tehdä lauluja, opiskella japania tai vaikkapa kehittää naapurustonsa viihtyvyyttä. Tai sitten näennäisen itsekkäästi vaikka vain hoitaa palkkatyössä rapistunut itsensä kuntoon, niin ettei rasita enää työterveyttä ja avoterveydenhoitoa työperäisillä selkävaivoilla ja pääkivuilla.

Työssäkäynti pitää siis pelastaa jollakin muulla. Siksi työtön onkin pakko syyllistää huoltosuhteen heikentämisestä ja pakottaa kepillä pois kuleksimasta, vaikka töitä ei sitten olisikaan. Siksi onkin kuntouttavaksi työtoiminnaksi naamioitu alivastikkeellinen ilmais- ja pakkotyö.

Paha olo ei oikeuta muiden kiusaamiseen

Oma paha olo ei oikeuta koulu- tai työpaikkakiusaamiseen. Jos kotona äidin isäpuoli hakkaa tai harrastuksiin on liian vähän rahaa, ei luokkakaverin naamalle silti tarvitse räkiä, hänen omaisuuttaan tärvellä tai uhata hänen julkista integriteettiään häpäisemällä hänet kiinnittämällä käytetty kortsu hänen takkinsa selkämykseen. Tai jos omat perheytymistoiveet tai parisuhde on kariutunut eikä se joskus melkein semikuuluisa kilpaveneilijä olekaan ymmärtänyt noteerata suurta juuri hänen syliinsä kaadettavaa varmaankin kukkeaa lahjaa miessukupolvelle, ei kollegaa sen takia tarvitse alistaa omaksi puhelinvastaajaksi ja evätä häneltä kaikki kollegiaalinen apu.

En tiedä ketään, joka hyväksyisi koulu- tai työpaikkakiusaamisen millään varjolla, saati em. varauksilla. Ei sitä hyväksy kiusaaja itsekään, hän vain ei tunnista omanapakeskeisyydessään tekevänsä väärin, ja jos tunnistaakin, panee palttua, koska ainut asia, jolla on väliä, on oma paha olo.

Syytä pahaan oloon on monenlaista, mutta yksikään niistä ei oikeuta perseilemään sivullisille, joilla ei ole mitään tekemistä pahan olon syiden kanssa. Miksi paha olo sitten oikeuttaisi maahanmuuttajien kiusaamiseen? Näin esitti tai ainakin toivottiin eräässä puheenvuorossa esitettiin Kuka kuuntelee köyhää -Facebook-ryhmässä, jossa pyydettiin ylläpitäjiä olemaan kiusaamatta ryhmässä kaiken maahanmuuttajien syyksi kääntävää poloista, jolla tämän ymmärtäjän (myötäilijän?) mukaan oli niin paha olla.

Alhon opetus II: kuollutta kävelyttämässä

"Dead man walking" on sanonta, jota urheilujournalismissa käytetään valmentajasta, joka on jo menettänyt johtoportaan luottamuksen, mutta siitä huolimatta johtoporras julkisesti sitoutuu valmentajaansa, viimeiseen saakka. Eivät kai he halua näyttää toopeilta, jotka tekisivät huonosti informoituja, typeriä päätöksiä. Kävely sitten lopetetaan kertaheitolla, ja vainaja kuopataan.

Arja Alhon teos Kafka kävi täällä kuvaa kuollutta naista kävelemässä. Tämä amok-kävely jatkuukin siihen saakka, kunnes Alho lopulta ymmärtää itse jättää eronpyyntönsä. Hän kyllä oli niin sitkeä, että jahtaajat varmaankin pitivät moista pahanilkisenä. Kunnioitan tällaista sitkeyttä, sillä se osoittaa periaatteellisuutta, sitä, että ihminen on uskollinen itselleen ja oikeudentuntoa. Hullua tällaisen sitkeyden tiedän joskus kyllä olevan, etenkin silloin jos alusta asti on kuollut mies ollut kävelyllä.

Alho ymmärsi lopulta sanoutua irti, minä en useammankaan vuoden savustuksenkaan jälkeen, vaikka moinen savustus rapauttaakin pikku hiljaa käsitystä omasta itsestään ainakin sen toiminnan parissa, josta savustetaan. Kun tarpeeksi kauan hiillostetaan, murtuu vahvinkin, ja lopulta kehittää itselleen yliminän, joka löytää vikoja itsestä silloinkin kun niitä ei ehkä ole.

Tuleeko sitten jahdattavasta parempi ihminen ajojahdin perusteella? Voi ehkä tulla, jos hän pääsee karkuun lahtaajiltaan, jolloin hänestä on tullut ainakin nopeampi ja/tai kestävämpi. Teuraasta ei voi tulla mitään, paitsi kaatopaikkajätettä tai sianruokaa. Ensin pitää esittää itselleen kysymykset, mikä, kuka, missä, miksi ja millainen olet. Parhaimmillaan saatat ehkä oppia itsestäsi jotain uutta, mihin sinusta on, ja löydät itsestäsi uusia voimavaroja. Ainakin olet oppinut suojautumiskeinoja, rajaamaan, mihin sinusta ei ainakaan ole. Et ainakaan enää halua tehdä kompromisseja, toimia leipäpappina.

Irtisanoutumiskarenssit pitäisi lopettaa

Irtisanoutumisesta koituva 3 kuukauden työttömyysturvakarenssi ei johda mihinkään hyvään. Päinvastoin: on kohtuutonta rangaista irtisanoutujaa ja koko hänen perhettään siitä, että hän pelastaa itsensä usein mahdottomasta tilanteesta.

Irtisanoutumiselle on nimittäin aina syynsä. Jos kyse on työväsymyksestä, sellaiselle yleensä voi työterveys tai johto tehdä jotain, jos ei muuta, niin laittaa lataamaan akkuja vuorotteluvapaalle (jos se on optio).

Irtisanoutumiset voi jakaa kokemukseni mukaan kolmeen syylajiin: 1) irtisanoudutaan siksi että ollaan saatu parempi työ, jolloin irtisanoutuminen ei ole sanoutujalle ongelma eikä mikään. 2) irtisanoudutaan työpaikkakiusaamisen takia. Aivan samoin kuin koulukiusaamisessakin, kiusattu on se, joka joutuu vaihtamaan ympäristöä eikä kiusaajia saada millään kuriin. 3) irtisanoudutaan siksi, että työ ei kannata.

Viimeisen syyn voi jakaa kahteen syyluokkaan: a) työn ja arkielämän käytännöllis-logistinen yhdistäminen osoittautuu kohtuuttoman hankalaksi b) koska ansiosidonnaisesta jää enemmän viivan alle kuin palkkatyöstä. Palkkatyökin nimittäin maksaa, siis töissä käyminen. Pitäähän työskentelijän matkustaa kustannuspaikalleen, syödä ja joissain tapauksissa myös ruokota itsensä esittelykelpoisen näköiseksi.

On liian raskas taakka sälyttää yksittäisen työläisen hartioille sitä, että hänelle maksetaan hänen työstään liian vähän (siis vähemmän kuin ansiosidonnainen). Mikään ratkaisu ei myöskään ole leikata työttömyyskorvausta, siis määrää tai kestoa, sillä tämä leikkaaminen ei tuota yhtään työpaikkaa, varsinkaan sellaista, joka kannattaisi.

Toistan vielä kerran: ei ole yksittäisen työntekijän vika se, että työnteko ei kannata, eikä tästä pidä rangaista. Rangaista ei pidä myöskään siitä, että monissa työpaikoissa kiusaajia suojellaan, koska nämä ovat pomojen kavereita tai itse pomoja.

Vuorotteluvapaa hoitaa seurauksia, miten olisi syiden hoito?

Jos vuorotteluvapaan ehtoja kiristämällä aiotaan säästää, kannattaisi samalla puuttua niihin syihin, miksi vuorotteluvapaalle hakeudutaan, muuten seurauksena on lisääntyvää loppuunpalamista. 

Tiedän, että vuorotteluvapaalle hakeudutaan usein työväsymyksen takia: ei välttämättä yleisen työväsymyksen vaan ihan siihen tiettyyn työpaikkaan väsähtämisen, yleisen viihtymättömyyden, ahdistuneisuuden, loppuunpalamisen tai stressin takia. Tämän työväsymyksen syille pitäisi tehdä jotain, oli sitten vuorotteluvapaa käytössä tai ei. Siitä hyötyisivät kaikki, ne, joilla on mahdollisuus vuorotteluvapaaseen, jotka joutuvat palaamaan entiseen työpaikkaansa ja ne, joilla ei tätä palaamismahdollisuutta ole, koska vuorotteluvapaan edellytykset eivät täyty.

Jos vuorotteluvapaissa halutaan säästää tai peräti luopua niistä, työpaikkakiusaamiseen ankarasti puuttumalla säästyisi monta vuorotteluvapaata. Samaten työn organisointia ja suunnittelua kahlitsevaa turhauttavaa viranomaissäätelyä, jota THL:n ja Eviran kaltaiset vaikeuttajat harrastavat, tulee purkaa. Tämä olisi sitä kokoomuslaista normitalkoota parhaimmillaan. Kaikkien ammattiryhmien mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, mitä he tekevät ja miten, tulee lisätä. Tämä lisää sekä tehokkuutta että motivaatiota. Työaikajoustoja pitää lisätä, ja työn vastaanottamisen esteitä purkaa mahdollistamalla nykyistä enemmän osa-aikatyö ja etätyö.

Jos jokunen vuorotteluvapaan sijaisuus jäisikin jakamatta, on toteennäyttämättä, miten julkisen hallinnon sijaisuudesta voisi kasvaa pysyvää työpaikkaa, vakanssien määrän ollessa vakio, joten työllisyyttäkään vuorotteluvapaat eivät oikeasti paranna, ne tarjoavat vain näppärän väliaikaisen siivoustempun. Sitäpaitsi vuorotteluvapaat todentavat kohtaanto-ongelman: ei ole mitään takeita, että vuorotteluvapaalle jäävien ja työttömien työnhakijoiden osaaminen vastaavat toisiaan.

Hesarin jutun, jossa kerrottiin vuorotteluvapaan ehtojen kiristämisestä, voi lukea klikkaamalla tämän bloggaukseni otsikkoa.