Terveiseni HUS:in hallitukselle

Laitoin allaolevan sähköpostin HUS:in hallituksen varsinaisille ja varajäsenille:

Pienten synnytysyksiköiden lakkauttamisuhkaa perustellaan sillä, että vain suuremmassa yksikössä olisi valmiuksia toimia, jos synnytyksessä sattuu jotain odottamatonta. Ja kyllä niissä sattuu.

Tullessani toisen kerran isäksi toukokuussa, me kävimme odotusajan loppuviikkoina pari kertaa ultraäänessä, koska halusimme varmistaa, että kaikki on hyvin, vaikka potkuja ei ollutkaan vähään aikaan tuntunut. Kävimme myös läheisessä - asumme 2 km päässä - sairaalassa pidetyssä synnytysinfossa. Olisi jäänyt käymättä, jos olisi pitänyt lähteä Helsinkiin. Sitä en hirveä ajatella, miten olisi ultraäänien kanssa käynyt. No, onneksi kaikki olikin lopulta hyvin.

Kahden synnytyksen kokemuksella tiedän, että synnytyksissä voi ilmetä yllättäviä mutkia. Voi joutua esimerkiksi ompelemaan ja vähän leikkelemäänkin repeämien aiheuttaman runsaan verenvuodon vuoksi; tai etukäteisenä varotoimena laittaa tuleva äiti antibioottitiputukseen ennustetun raskausmyrkytysriskin vuoksi.

Kiitos keskellä yötäkin Porvoon sairaalassa muutamassa minuutissa paikalle ehtineen synnytyslääkäri Satu Klockarsin, kaikki sujui mainiosti, vaikka tiputukseen asti emme ehtineetkään, sillä synnytysosastolle saapumisesta jo reilun 2 tunnin kuluttua, käsissämme oli ihmeellinen, pieni tyttömme.

Jos olisimme joutuneet Helsinkiin, emme olisi tietenkään sen paremmin ehtineet tiputukseen saati sitten ommeltaviksi. Onneksi tiputus ei ollut aiheellinen, vaan ainoastaan potilasturvallisuuden maksimoinniksi suunniteltu ennakoitu toimenpide.

Heti synnytyksen jälkeen, imetys ei oikein ottanut onnistuakseen. Kävimme saamassa opastusta, Porvoon sairaalan imetyspoliklinikalla, eikä sinne tarvita lähetettä. Kävin myös pyöräillen hakemassa lainaksi imetyksen ylipäätään mahdollistaneita rintakumeja. Olisi jäänyt imetyspoli käymättä ja rintakumit hakematta, jos niitä olisi pitänyt lähteä hakemaan Helsingistä lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Olisi tullut alusta asti pulloruokittu lapsi, ja eikös tätä muuten pidetä WHO:n suosituksien vastaisena?

Jos siis keskittämisen suuriin yksikköihin on ajateltu lisäävän potilasturvallisuutta niissä varsin poikkeuksellisissa tapauksissa, joissa synnytyksessä ilmenee lapsen, äidin tai molempien henkeä uhkaavia komplikaatioita, miten ihmeessä potilasturvallisuus lisääntyy, jos paljon todennäköisemmät pienemmän riskin komplikaatiot lisääntyvät?

Meillä ei ole perheessä autoa eikä edes ajokorttia. Jos perheeseemme vielä joskus tulee perheenlisäystä, joutunemme harkitsemaan muuttoa Helsingin laitamille, jos Porvoon sairaalan synnytysosasto lakkautetaan. Kyse ei ole ainoastaan siitä, että yksi edestakainen taksimatka Naistenklinikalle maksaa yöaikaan - lapset eivät katso bussiaikatauluja vaan he tulevat silloin kun he päättävät tulla - pari sataa, kyllä kaksi asuntovelkaista sen pystyy vaikka Visalta irroittamaan. Kyse ei ole edes pelkästä potilasturvallisuudesta - vaikka siitäkin, etteivät lapsivedet valu ratikkapysäkille vaihtobussia odotellessa - vaan turvallisuudentunteesta. Synnyttämisessä on kyse muustakin kuin lapsenpäästöstä: siihen liittyvät myös edelläkuvatut tukipalvelut - kuten ultraäänikuvantaminen ja imetysklinikka - joiden on tärkeää sijaita synnytysyksikössä potilasturvallisuuden takaamiseksi.

Päätös lakkauttaa Porvoon sairaalan synnytysosasto tarkoittaa sitä, että koko itäinen Uusimaa tyhjennetään juhlapuheissa niin kovasti tavoitelluista koulutetuista lapsiperheistä, joista muuten yhä suurempi osa on autottomia, ei vähiten siksi, että heitä muuttaa tänne pääkaupunkiseudulta. Jos kerran Suomen huoltosuhde on niin huono, synnyttäminen kannattaa säilyttää lähipalveluna, muuten edessämme on todellinen eläkepommi.

Näillä argumenteilla Porvoon sairaalan synnytyksien lakkauttaminen olisi todella lyhytnäköistä.

Michael Perukangas
porvoolainen kahden lapsen isä

Ihmiskilveksi Sote-sotaan

Helsingin sote-osastopäällikkö Hannu Juvosen mukaan maakuntasairaalat uhraavat naiset, lapset ja vanhukset ihmiskilviksi, pelottelemalla tiesynnytysten vaaroilla ja terveyskeskuspäivystysten tukkeutumisella. Ei minun tarvitse pientä tyttöäni uhrata ihmiskilveksi, voin mennä sellaiseksi itsekin.

(Sosiaali- ja) terveyspalveluiden järjestämisestä voidaan kyllä rauhassa vääntää ylätasolla ihan miten paljon tahansa, ja tähän ylätasoon Juvonen liittää myös kätilöt, vaikka he ovat palvelun suorittavaa porrasta, joten heidän, jos keiden luulisi tietävän. Annettakoon palvelun käyttäjän näkökulma.

Tullessani toisen kerran isäksi toukokuussa, me kävimme odotusajan loppuviikkoina pari kertaa ultraäänessä, koska halusimme varmistaa, että kaikki on hyvin, vaikka potkuja ei ollutkaan vähään aikaan tuntunut. Kävimme myös läheisessä - asumme 2 km päässä - sairaalassa pidetyssä synnytysinfossa. Olisi jäänyt käymättä, jos olisi pitänyt lähteä Helsinkiin. Sitä en hirveä ajatella, mitä olisi ultraäänien kanssa käynyt. No, onneksi kaikki olikin lopulta hyvin.

Saimme Porvoon sairaalasta perhehuoneen, joka mahdollisti sen, että koko perhe - isä mukaanlukien - saattoi olla yhdessä ensimmäiset kaksi synnytyksen jälkeistä yötä. Kerran kävin kotonani hakemassa vaihtovaatteita, tyhjentämässä postilaatikon ja kastelemassa yrttimaan, matka kun ei ole kuin 2 kilometriä. No, tiedän hyvin, että yrttimaan kastelu ja pyykinpesu eivät kuulu Sote-uudistuksen piiriin.

Heti synnytyksen jälkeen, imetys ei oikein ottanut onnistuakseen. Kävimme saamassa opastusta, Porvoon sairaalan imetyspoliklinikalla, eikä sinne tarvita lähetettä. Kävin myös pyöräillen hakemassa lainaksi imetyksen ylipäätään mahdollistaneita rintakumeja. Olisi jäänyt imetyspoli käymättä ja rintakumit hakematta, jos niitä olisi pitänyt lähteä hakemaan Helsingistä. Olisi tullut alusta asti pulloruokittu lapsi, ja eikös tätä muuten pidetä WHO:n suosituksien vastaisena?

Meillä ei ole perheessä autoa eikä edes ajokorttia. Molempien työpaikoille pääsee bussilla, onneksi. Jos perheeseemme vielä joskus tulee perheenlisäystä, joutunemme harkitsemaan muuttoa Helsingin laitamille, jos Porvoon sairaalan synnytysosasto lakkautetaan. Kyse ei ole ainoastaan siitä, että yksi edestakainen taksimatka Naistenklinikalle maksaa yöaikaan - lapset eivät katso bussiaikatauluja vaan he tulevat silloin kun he päättävät tulla - pari sataa, kyllä kaksi asuntovelkaista sen pystyy vaikka Visalta irroittamaan. Kyse ei ole edes pelkästä potilasturvallisuudesta - vaikka siitäkin, etteivät lapsivedet valu ratikkapysäkille vaihtobussia odotellessa - vaan turvallisuudentunteesta.

En nyt silkasta pieni on kaunista -romantiikasta puolusta maakuntasairaalaa tai oman ontuvan kunnallispoliittisen urani pönkitykseksi. Minulla on vertailukohta: edellinen lapseni syntyi yliopistosairaalassa, Oslossa. Kokemukseni perusteella, suosittelen Porvoon sairaalaa helsinkiläisille, vantaalaisille, venäläisille, virolaisille, kenelle hyvänsä!

Tämän kirjoitukseni laitoin sekä Hesariin että Uusimaahan. Uusimaassa se julkaistiin jo seuraavana päivänä, Hesari taas on ruvennut sensuroimaan.

Hannu Juvosen kirjoituksen voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Porvoon synnytysosaston puolesta

Pienten maakuntasairaaloiden synnytysosastojen puolesta tempaistaan Facebookissa. Siellä kerätään nimiä kansalaisaloitteeseen näiden sairaaloiden synnytysosastoja uhkaavaa päivystysasetusta vastaan. Lisäksi sieltä löytyy niin Taistelu pienten synnytysyksiköiden puolesta -ryhmä kuin Porvoon synnytysosaston puolesta -ryhmäkin. Kaikkein karnevalistisempana Facebookista löytyy Matkasynnytyspäivä-ryhmä, jossa ideoidaan erilaisia liikkuvia, kevyitä, instant-korvikkeita synnytysosastoille. Lisäksi me Porvoon synnärin ystävät rohkaisemme kaikkia kavereitamme, joille on tulossa perheenlisäystä, synnyttämään Porvoossa.

Tätä ei tarvitse ymmärtää pelkkänä solidaarisuustoimena. Porvoon synnärillä on aikaa huomioida lapsi, äiti ja perhe yksilöinä, palvelu on erinomaista ja kiireetöntä. Lisäksi meillä on imetyspoliklinikka, jonne ei tarvita lähetettä. Itä-Helsingistä tai Vantaalta tänne ei sitäpaitsi ole yhtään sen pidempi matka kuin Naistenklinikalle, puhumattakaan Jorvista.

Ei taistelu kuitenkaan virtuaalimaailmaan lopu. Esimerkiksi Porvoon kätilöt ovat pyytäneet audienssia Helsingin ja Vantaan neuvoloilta tulla esittelemään toimintaansa.

Klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa pääset kansalaisaloitteeseen.

Pullosta ei voi saada rintaraivareita

Taidamme olla aika sitkeitä vanhempia, ja tyttöni on vieläkin rintaruokinnassa. Tämä siitäkin huolimatta, että joskus hän näyttäisi tekevän ihan kaikkea muuta kuin etsisi ja hamuilisi rintaa. Toisinaan hän kääntelehtii ja vääntelehtii siten, että hän näyttäisi nimenomaan välttelevän sitä.

Pullon kanssa näin ei ole. Pullosta ei saada raivareita eikä se herätä hämmennystä. Pullo ei koskaan myöskään vie niin paljoa aikaa ja vie huomiota tilanteesta siinä määrin kuin rinta, ei ruokittavan, ei ruokkijan, ei imetystukihenkilön tai muiden läsnäolijoiden. 

Lisää osia imetyssaagastani voi lukea klikkaamalla blogini asiasanaa "imetys" tai ketjun edelliseen kirjoitukseen klikkaamalla tämän kirjoituksen otsikkoa. 

Vielä neljä lisäsyytä pulloruokintaan

Olen kirjoittanut aiemminkin pulloruokinnan eduista verrattuna imetykseen. Vielä neljä tuli mieleeni: kun imetyksessä ei-imettävästä vanhemmasta tehdään imetystukihenkilö, mille tehtävälle vanhempien parisuhde alistuu, pulloruokinnassa ei tarvita tukihenkilöitä.

Tähän on kaksi syytä. Ensinnäkin se, että se on niin paljon imetystä helpompaa, ja onnistuu melkein missä tahansa asennossa. Tästä seurauksena se onnistuu myös iseiltä, ollen imetystä tasa-arvoisempaa.

Toiseksi: imetyksessä voi epäonnistua mahdollisimman monella tavalla. Pulloruokinnassa voi onnistua mahdollisimman monella tavalla.

Kolmanneksi: imetyksessä täytyy noudattaa spartalaista kurinalaisuutta. Lepsuuntumaan ei pidä, jos jo 4-6 tunnin imetystauko takkuaa maidontuotannon. Vastikkeen tulo ei kuitenkaan koskaan ehdy, ei silloinkaan jos kyseessä on kyltymättömättömästi imevä lapsi, jolloin rinnat eivät ehdi täyttymään maidosta. Ja tästä seuraa neljäs hyvä syy suosia vastiketta; ehtymättömyytensä takia se takaa paremmat yöunet niin lapselle kuin vanhemmillekin.

Aiempaan ketjuuni aiheesta pääsee käsiksi klikkaamalla tämän bloggaukseni otsikkoa sekä blogini asiasanahaulla "imetys".

Imettäminen ja reiluus

Aivan pienen lapsen kanssa vanhempien yöunet ovat koetuksella, ja sitä myötä myös jaksaminen. Onneksi naisilla sentään raskaushormoni osittain korvaa puuttuvan yöunen, ja iseillä liikunta ja ulkoileminen voi auttaa unohtamaan oman väsymyksensä. Toki jossakin vaiheessa jaksamisen kanssa taiteillaan rajoilla.

On ymmärrettävää, että äiti voi kokea sen epäreiluna, jos hänen pitää nousta valvomaan lapsen kanssa, joka ei välttämättä edes jaksa imeä, perheen toisen vanhemman kääntäessä kylkeä. Toki isä voi valita äidin kanssa valvomisen pitääkseen tälle seuraa ja jottei äidille tulisi ajatuksia epäreiluudesta, vaikkei yhden nukkuminen olekaan toiselta pois, eikä ketään auta se, että molemmat ovat uskonnollisesta kannastaan riippumatta nukkuneen rukouksia.

Näiltä ajatuksilta on joskus vaikea välttyä, jos perhe on valinnut imettämisen. Pulloruokinnassa perheen molemmat vanhemmat ovat samalla viivalla. Vaikka uudemman ajan lännenelokuvaklassikko Armottomissa ohjaaja Clint Eastwoodin esittämä päähenkilö voisikin todeta, että "Deserve's got nothing to do with it", eli ansaitsemisella ei ole mitään tekemistä lapsenruokinnan kanssa, niin pulloruokinnassa kysymys voidaan unohtaa. 

Aiemman kirjoitukseni - johon on koottu enemmän argumentteja - aiheesta voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen linkkiä.

Miksi pullo on parempi kuin tissi

Toiset ovat kiitettävissä määrin, oikeastaan väsymiseen saakka, tolkuttaneet rintaruokinnan ihanuuksia, joten jätän niiden toistamisen tässä väliin. Sen sijaan nostan tabut pöydälle, epäkorrektiudenkin uhalla, vastoin kaikkia WHO:n suosituksia, ja listaan alla positiivisia syitä vauvojen pulloruokintaan.

Sitä en aio kertoa tässä, että pulloruokinta mahdollistaa äidin ryypiskelyn ja tupakan käytön, sillä en minä ole mikään suosittelemaan niitä kellekään.

Sekä lapsi että äiti voivat nukkua, vieläpä nauttien toistensa ihokosketuksesta. Imetettäessä lapsi samastuu, että äiti = rinta, ja äidin maidonhajuinen läheisyys tekee vierihoidon mahdottomaksi, siis ilman imetystä tapahtuvan, jolloin kumpikaan ei voi nukkua.

Pulloa voi antaa missä tahansa, mutta imetystyynyjen kantaminen bussissa vaunujen ja laukkujen kanssa oikeastaan melkein vaatii autoa.

Pulloruokinta vapauttaa äidin, ja vahvistaa isän suhdetta lapseensa, sillä edellytyksellä, että isä ruokkii lastaan. Pulloruokinnan luulisi siis sopivan feministille, ellei feministin tavoitteena sitten ole omia lasta äidille, eli sitoa äiti lapsen ja sohvan väliin.

Pulloruokinta sujuu nopeammin kuin rintaruokinta. Rintapumppuja pestessä ja asentoa kohennellessa menevät yöunet, ja pulloruokkija on jo vähintään kerran ehtinyt kohentaa asentoa. Omaa nukkumisasentoaan.

Kun imetettäessä saa taistella, vääntää ja kääntää imuotteiden, imetysasentojen ja oman istuma-asentonsa kanssa, lapsi kiroaa ja äiti itkee, mitään näitä ongelmia ei tuttipullon kanssa ole.

Onnistunut pulloruokintakokemus ei heikennä äidin itsekunnioitusta. Pullon kanssa ei ole sitä vaaraa, että äiti kokisi olevansa kelvoton tissi.

Vielä lisäpointti. Isän roolia imetystukihenkilönä korostetaan alan oppaissa ja alan ammattihenkilöiden toimesta. Tämä näkemys tekee yksinhuoltajien imetyksestä vähintäänkin haasteellista. Entäs sitten ne, joille imettäminen vaan on hankalaa, ja isän palatessa isyysvapaaltaan töihin edelleenkään se ei ota onnistuakseen? Imettämisestä tehdään elitistinen projekti, johon kaikilla ei ole mahdollisuuksia tai varaa. Kaikilla iseilläkään ei ole varaa ottaa palkatonta sen kolmen viikon isyysvapaan päätteeksi. 

Imettämistä rohkaisemaan tarvitaan ammattihenkilöitä, vapaaehtoisia, tukiryhmiä, chatteja, varsinainen imettämisteollisuus. Kuka puhuikaan vielä vastiketeollisuudesta?

Pulloruokinnan tukihenkilöistä ei sen sijaan olla puhuttu mitään. Ehkä sellaisia ei tarvita?

Aiemman kirjoitukseni aiheesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Halutaanko itäinen Uusimaa tappaa sukupuuttoon?

Tulin juuri isäksi toisen kerran elämässäni, ja Porvoon sairaalan palvelu perhehuoneineen oli ensiluokkaista, paljon parempaa kuin Oslon kaltaisessa yliopistokaupungissa, jonka Ullevaalin sairaalan synnytyshuoneessa opettelin isyyttä ensimmäisen kerran.

Odotusaikana jo se, että sairaala on kahden kilometrin päässä, loi turvallisuudentunnetta. Kotoani sinne pääsee pyörällä alle 10 minuutissa, kävellen 20 minuutissa ja taksilla matka kestää viitisen minuuttia. Odotusaikana rauhoitti mieltä tietää, että matka synnyttämään on näin lyhyt niin että paikalle ehtii varmasti ajoissa. Porvoon sairaalasta saamamme palvelu ennen synnytystä, sen aikana ja sen jälkeen ansaitsee täyden kympin.

Jokainen synnyttänyt tietää, etteivät kysymykset synnytykseen lopu. Meitä vanhempia on suuresti rauhoittanut tieto, että rintakumeja tai imetysneuvoja on voinut hakea 2 kilometrin päästä. Jos näitä olisi tarvinnut hakea 50 kilometrin päästä, olisimme jo siirtyneet pulloruokintaan.

Me vielä ehdimme synnyttämään Porvoossa. Mutta eivät ehdi itäisen Uusimaan synnyttäjät vastaisuudessa, jos aika ajoin esiin putkahtelevista uhkailuista lakkauttaa Porvoon sairaalan synnytysosasto joskus tulee totta. Esimerkiksi meiltä Naistenklinikalle kestäisi vaihtojen kanssa puolisentoista tuntia. Ja onko se bussista viimeisillään hoippuminen pysäkille, kävely toiselle pysäkille, odottelu ja ratikkaan istuminen nyt niin mukavaa siinä tilassa. Lapsivedet ratikkakiskoille.

Nykyisellään lapinjärveläisillä kestää bussilla Porvooseen noin 35-40 minuuttia. Jos synnytykset siirtyvät Helsinkiin, matka ensin Kamppiin kestää tunnin enemmän, sitten vaihto päälle. Ruotsinpyhtäältä ja Monninkylästä ei suoraa yhteyttä synnyttämään enää ole. Tai on, taksilla, joka maksaa satasen suuntaansa, ja kestää silläkin päästä sairaalaan tunnin, mikä on pitkä aika, jos synnytys kestää vain kolme tuntia, kuten meillä.

Toivon siis totisesti, että synnytysosasto pysyy Porvoossa. Muuten syntyy jatkossa lapsia navetoihin, saunanlauteille ja takapenkeille, ihan kuin ennen vanhaan, maassa, joka saa kiittää aikanaan maailman pienimmäksi mainittua lapsikuolleisuuttaan Arvo Ylppöä, kattavaa neuvolaverkostoa ja maakuntasairaaloita, täydennettyinä keskussairaaloiden erikoisosaamisella. Sittenpä tulee lisääntyminen olemaan sallittua vain autollisille. Tai sitten tyhjennetään itäinen Uusimaa juhlapuheissa niin kovasti tavoitelluista lapsiperheistä, joista muuten yhä suurempi osa on autottomia, ei vähiten siksi, että heitä muuttaa tänne pääkaupunkiseudulta. Jos halutaan tulevia veronmaksajia, ei kannata tappaa koko maakuntaa sukupuuttoon.

Michael Perukangas

Tarjosin kirjoitustani Uusimaahan viime sunnuntaina. Vielä ei ole tiedossa, menikö se läpi.

Mikä työelämää vaivaa?

Sosiaalipolitiikan tutkija Raija Julkunen tiivistää hyvin kattavasti sen, miksi kolmikantaista sopimusjärjestelmää tarvitaan, ja miksi valtion pitäisi ottaa tässä prosessissa suurempi rooli, sillä ei työnantajille välttämättä suinkaan taivaasta tipahda se ymmärrys, että työntekijöistä kannattaa pitää huolta ja että heidän hyvinvointiinsa kannattaa panostaa, oli kyse sitten johtamisesta, palkkauksesta tai työoloista.

Palkalla kun pitäisi tulla myös toimeen, ja juuri tähän tarvitaan valtiovallan interventiota, varmistamaan esimerkiksi kohtuuhintainen asuntotarjonta. Työntekoa tukemaan tarvitaan myös toimivia lähipalveluita, joista tärkeimpiä ovat päivähoito, peruskoulu ja terveyspalvelut, eivätkä suomalaiset työnantajat tällaisia tuota.

Työnantajien kannattaisi panostaa myös työhyvinvointiin tosissaan, muulloinkin kuin kerran vuodessa pidettävänä työhyvinvointipäivänä. Lasku tulee valtion maksettavaksi ja kaatuu perusterveydenhoitoon, mikä taas on pois työttömiltä, kotiäideiltä ja -iseiltä, lapsilta ja eläkeläisiltä. Tahtia kannattaisi löysentää tai ainakin vaihtaa työnantajatahtisesta työntekijätahtiseksi, vähän samoin kuin imetyksen kannattaa olla vauvantahtista; ei olekaan ihme, että yllättävänkin moni ei työelämässä pärjää, vaan kokee kuntouttavan työtoiminnan olevan päämäärä sinänsä, ainoa paikka, jossa he kokevat selviytyvänsä.

"'Jos yritykset tarjoaisivat elinikäisiä työsuhteita, pitäisivät huolta henkilöstönsä terveydestä ja lasten päivähoidosta, jos työmarkkinat vetäisivät kaikki ja tarjoaisivat vain elämiseen riittäviä tasa-arvoisia palkkoja, jos perheet olisivat onnellisia paratiiseja tuottaen vain tasapainoisia ja kypsiä aikuisia ja lapsia, jos naapurit huolehtisivat ja kontrolloisivat, - valtiota tarvittaisiin paljon vähemmän ja valtio kuormittuisi paljon vähemmän. Valtiota on tarvittu siksi, että yritykset, työmarkkinat, perheet, naapuristot ja naiset eivät toimi näin ja tuskin toimivat tulevaisuudessakaan'" (Raija Julkunen) 

Lähde: Tommi Uschanov: Mikä vasemmistoa vaivaa? Teos 2008

Jos pulloruokinta on luonnotonta, polkupyöräilykin on

Kahden lapsen isänä tiedän, että vauvanruokinta ei välttämättä aina ole helppoa. Varsinkin, jos on valinnut pitäytymisen WHO:n suosituksissa, joiden mukaan täysimetys puolen vuoden ikään saakka on normi, uskonnossa, jota tunnustavat myös kätilöt. Onneksi Suomessa tämän uskonnon tuputtaminen on vähemmän yksisilmäistä kuin Norjassa niin että toinen silmäkulma on edes hieman auki toisillekin vaihtoehdoille.

WHO:n suositus perustuu kehitysmaiden tilanteeseen, jossa puhtaasta vedestä on pula, ja tämän vuoksi äidinmaidonvastikkeita kaupittelevasta Nestlestä onkin tehty skurkki kun se tappaa lapsia suolistotauteihin.

Jo parikymppisenä opiskelijana muistan heränneeni havaitsemaan, että joidenkin mielestä mikä tahansa, joka on peräisin kehitysmaasta, on hyvää siksi ja ehkä vain siksi, että se on peräisin kehitysmaasta. Koska imettäminen on kehitysmaissa ainoa järjellinen vaihtoehto, eikä sitäpaitsi vain järjellinen, vaan monessa tapauksessa ainoa, se on yleisinhimillisesti myös paras. Koska afrikkalaisilla ei ole varaa vastikkeisiin, ei meilläkään saa olla. Ajatustapa on analoginen jalo villi -ajatuksen kanssa, länsimaisin silmin siirretään idealistisesti ideaalisia ominaisuuksia kulttuureille ja kansoille, joita eivät vielä ole pilanneet sellaiset hapatukset kuin koulutus, lääketiede ja demokratia. Kullattua rasismia siis.

Kyllä, tiedän, että nämä maat ovat näitä hyveitä paitsi kehittyneiden maiden takia, mutta ei kai äitien pidä imettää vain siksi, että me länsimaissa potisimme kunniavelkaa kehitysmaille? Varmaan podemmekin, ja pitäisikin, mutta ajatustapa olisi analoginen sen kanssa, että menisin ottamaan Porvoonjoesta suodattamatonta kuravettä, koska afrikkalaisillakaan ei ole sen kummempaa, jos mitään.

Jos korvikkeen käyttöä vastustetaan sen luonnottomuuden takia, miksei sitten vastusteta tieteellistä tutkimusta, polkupyöräilyä tai sosiaaliturvaa, niillä kun on yhtä vähän tekemistä luonnollisuuden kanssa kuin pulloruokinnalla?

Toki äidinmaito on ilmaista, ja sisältää vasta-aineita. Näitä pitää propagoida imetyksen hyvinä puolina eikä lässyttää lähikontaktista, joka imettäessä muuten kehkeytyy vain äitiin, kun taas pulloruokinta osallistaa myös isän. Ja lasta saa pitää sylissä ja katsella silmiin myös tuttipullon kanssa. Kummallista muuten, että yleensä samat naiset, jotka vaahtoavat pulloruokinnan turmiollisuudesta, tunnustautuvat myös feministeiksi. He kun väittävät feminismin tarkoittavan tasa-arvoa.

Imetys typistää koko vauvanhoidon pyörimään ruokinnan ympärillä maidonkerääjineen, rintapumppuineen imetystyynyineen ja röyhtäytyksineen. Imetys on välineurheilua, jos mikä, kun taas pulloruokintaan riittää pelkkä pullo. Niin että se siitä luonnollisuudesta. Oliko afrikkalaisilla niitä imetystyynyjä, rintapumppuja ja maidonkerääjiä?

Kirjoitukseen virikkeen antoi Anu Silfverbergin loistava, hykerryttävä teos Äitikortti. Suosittelen jokaista, jolla on lapsi, jolla joskus on ollut lapsi, jolla joskus ehkä mahdollisesti tulee olemaan lapsi tai joka ei suurin surminkaan koskaan aio hankkia lasta, lukemaan kirjan. Kirjoittajalla on kaksi lasta, joista nuorempi, 6 päivän ikäinen Elsa rakastaa äidinmaitoa.

Miehetkin ovat huoltajia

Olen työssäni huomannut, että lapsipsykiatristen potilaiden asiakirjat osoitetaan n. 95% äidille eikä molemmille vanhemmille, siinäkin tapauksessa kun nämä molemmat vanhemmat asuvat samassa osoitteessa - joka on sama osoite kuin heidän lapsensa - ja nämä molemmat on merkitty ensisijaisiksi huoltajiksi. Onko tämä sitten syy siitä, että äidit hoitavat useammin lastensa asiat, tietoista politiikkaa, yritys suosia äitejä ensisijaisina kasvattajina, vai sisäistetty, tiedostamaton ja vakiintunut käytäntö sosiaali- ja terveysaloilla, joka sitten vahvistaa puolestaan sitä, että äidit edelleenkin pysyvät lastensa pääasiallisina kasvattajina?

Samaa tosin väitetään tapahtuvan myös lastensuojelussa ja sosiaalityössä yleisemminkin sekä neuvoloissa. Edellisen lapseni syntyessä sain ottaa itse oman tilani, mikä joskus edellytti äänen korottamistakin, jotta edes paikallaoloni huomattaisiin. Ja vaikka se sitten huomattiinkin, edelleenkin minulle varattu rooli oli autokuski (ilman ajokorttiakin!) ja imetystukihenkilö. Eikä tämä mikään ihme ole: eräskin hoitohenkilö totesi minulle silmät kirkkaana, että isähän on imetyksen tukihenkilö.

Kuten huoltajuudesta taistelemaan joutunut ystäväni huomautti, naisille maksetaan juuri sen takia vähemmän palkkaa, että heille on miltei yksinoikeutena varatu lastenhoito, mikä sitten tarkoittaa sitä, että naisilla myös oletetaan olevan enemmän lapsista johtuvia työnteon esteitä: kun lapsi sairastuu, nainen jää kotiin ja kun päiväkodeissa tai kouluissa varataan vanhempainkeskusteluja, niissä mennään äidin aikataulujen mukaan. Toinen tuttavani - yksinhuoltajaisä - huomautti, että hänen oli alussa hankalaa saada edes lapsilisää maksetuksi omalle tililleen, koska hän oli mies, ja semmoiset eivät voi olla huoltajia ja hoitaa lasten asioita.

Näitä sukupuolittuneita käytäntöjä vastaan tulee taistella ihmisenä, miehenä, töissä, politiikassa, talossa ja puutarhassa. Tasa-arvo on naistenkin etu. Tämä kannattaisi muistaa niiden naistenkin, jotka kansoittavat naisvaltaiset sosiaali- ja terveysalat ja jotka pitävät yllä näitä käytäntöjä, jotka sitovat heidän siskonsa kotiin.