Saksalainen kapellimestari Otto Klemperer (1885-1973) oli erikoinen tyyppi. Nyky-ymmärryksen mukaan hänen välillä hallitsematon käyttäytymisensä - taipumus itsensä polttamiseen sänkyyn ja naisille sopimattomien esittäminen - selittyy bipolaarisella mielialahäiriöllä, mutta paremmissa vaiheissaan Klemperer kykeni musiikillisesti todella visionäärisiin suorituksiin. Klemperer oli myös tunnettu äärisarkastisesta huumoristaan, kuten mainio kaksiosainen Peter Heyworthin elämäkerta Otto Klemperer, his life and times kertoo osuvin esimerkein.
Seuraavaksi käyn läpi parhaita Klempererin levytyksiä. Koen Klempererin itselleni juuri nyt erityisen läheiseksi. Hän ei alleviivaile mitään, vaan hänen asiallisen analyyttisen, kaikkea hysterianlietsontaa välttävän miltei raa'an dokumentaristisen tyylinsä soisi olevan juuri nyt yhteiskunnallinen normi.
Anton Bruckner: Sinfonia no 4. Ajattelen tässä ensisijaisesti studiolevytystä Lontoon Filharmonia-orkesterin kanssa. Se on harvinaisen joutuisa, suorastaan imevä, vaikkakin livelevytys Kölnin radio-orkesterin kanssa on vieläkin vauhdikkaampi. Klempererin käsissä "Romanttinen" sinfonia ei ainakaan tarkoita romantillista käsitteen siirapoidussa merkityksessä; sen sijaan se on niin tiivistä musiikkia kuin Brucknerin on mahdollista olla. Etenkin toinen "hidas" osa on samalla tavalla miltei allegretto kuin Beethovenin 7. sinfonian toisen osan tulisi merkintöjen mukaan olla.
Anton Bruckner: Sinfonia no 5 Tähän valitsen live-esityksen Wienistä vuodelta 1968. Se on yksi kolmesta tai neljästä suurimmasta tämän teoksen taltioinnista, erinomaisella äänityksellä. Kerrankin teoksen jännite kantaa myös sitä viimeistä 3-4 minuutin eksaltaatiota edeltävät tunti ja 10 minuuttia.
Anton Bruckner: Sinfonia no 6 Hyvin harva levytys, jos mikään, onnistuu liikuttamaan minua niin kuin tämä, ja on tehnyt sen jo 27 vuotta. Tässä, kuten 4. sinfoniassa, toinen, "hidas" osa ei ole hidas, mutta juuri sellaisena harvinaisen järkyttävä, ei vähiten Jock Sutcliffen nyyhkivän oboen ansiosta, jonka koen puhaltavan ilmoille kaikki mahdolliset ja mahdottomat suruni. Levytyksen sävy on varsin vaskinen, ei niinkään hienosteleva, ja Sutcliffen oboe tuo suuren määrän hellyyttä muuten miltei raa'an sävyn päälle.
Gustav Mahler: Sinfonia no 2 Mahlerin kakkonen demonstroi varsin hyvin Klempererin oman luonnehdinnan toisen Mahlerin aikalaistulkin Bruno Walterin ja Klempererin eron. Walter oli moralisti, Klemperer immoralisti. Hänelle teos ei ole humanistinen ylösnousemuskertomus, vaan sinfonia.
Gustav Mahler: Sinfonia no 9 Yksi ihan kaikkein parhaita Klempererin levytyksiä, eikä se ole aivan vähän se. Klemperer esittää teoksen todella raaistavassa sävyssä, ja kaikkein parhaimmin hän onnistuu teoksen pitkässä, ensimmäisessä osassa. Kahden keskimmäisen scherzo-osan sarkasmi ei todellakaan ole Klempererin luonteelle vierasta, mutta ne menevät ehkä hieman raskassoutuisesti.
Gustav Mahler: das Lied von der Erde Tässäkin, kuten Ylösnousemussinfoniassa, Walterin hellä tyyli on minulle läheisempi, mutta tätä levytystä suurenmoisempia laulajia tuskin on kokonaisuutena missään levytyksessä; Christa Ludwig ja Fritz Wunderlich, jota ylväämpää tenorääntä tuskin tämän teoksen levytyshistoria tuntee.
Johannes Brahms: Haydn-muunnelmat Haydn-muunnelmat ovat oma erityinen suosikkini, jota kohtaan koen erityistä lukkarinrakkautta, ja jos Toscanini on teoksen toiseksi paras levytys, Klemperer on ykkönen. Ei kysymystäkään.
Johannes Brahms: Sinfonia no 1 Brahmsin eka on Klempererin käsissä vakavaa, todella painokasta musiikkia, miltei pahaenteistä.
Johannes Brahms: Sinfonia no 2. Tämän vähimmän minulle läheisen Brahmsin sinfonian, jonka finaali on lastenlaulumainen renkutus, Klemperer tekee melkein aikuisten musiikiksi.
Johannes Brahms: Sinfonia no 4 Jos minun pitäisi valita vain yksi Brahmsin sinfonian levytys, päätyisin useimmiten tähän. Pitkään minulle oli referenssinä Bruno Walterin helläsävyinen levytys, mutta jotenkin Klemperer kestää useamman kuuntelun. Etenkin finaalin kontrapunktit Klemperer ruotii kaikkein kirkkaimmin.
Johannes Brahms: Viulukonsertto (David Oistrah) ja Ranskan kansallinen radio-orkesteri Klemperer oli myös erinomainen oopperakapellimestari, sekä laulajien että instrumentalistien partneri. Parempaa esimerkkiä en siitä tiedä kuin Ranskan radio-orkesterin kanssa tehty Brahmsin viulukonsertto, jossa on jotenkin ylevä sävy.
Johannes Brahms: Saksalainen sielunmessu Taidan olla jäävi tämän levytyksen suhteen, sillä ostin jo -93 tienoilla tämän paljolti siksi, että se on cd-opusten klassinen referenssilevytys, ja tuolloin vielä keräsin peruskirjastoa. En päätynyt esimerkiksi James Levinen levytykseen. Klempererin käsissä teos joka tapauksessa on painokas mutta joutuisa, ja samat sanat laulajista kuin das Liedissä: Dietrich Fischer-Dieskau ja Elisabeth Schwarzkopf on ylittämätön kaksikko.
Johann Sebastian Bach: Matteuspassio Klempererin verkkainen, autenttisen liikehdinnän näkökulmasta ei-liikehdinnällinen Matteuspassio sisältää suurenmoista laulua ja monien mielestä edustaa juuri sellaista harrasta tunnelmaa, jota passioihin liitetään. Klempererin näkemystä ei voine suositella ainoaksi mahdolliseksi Matteuspassiolevytykseksi, vaan sitä kannattaa täydentää hyvällä "autenttisella" levytyksellä, kuten Leonhardtilla.
Ludwig van Beethoven: Sinfonia no 3 (Eroica) Pitkään pidin Rudolf Kempen - ihan alussa Bruno Walteria, joka esitteli minulle teoksen - kyllä loisteliasta Eroicaa ylittämättömänä, mutta kyllä se tämä on, suurin mahdollinen Eroica. Jännä huomata, miten Klemperer on monessa kohtaa syrjäyttänyt minulla Walterin. Mitähän tämä sitten kertoo minusta; tunteellinen moralisti tulee strukturalistisen immoralistin syrjäyttämäksi?
Wolfgang Amadeus Mozart: Don Giovanni En ole siinä määrin oopperamusiikin harrastaja, että osaisin perustellusti vertailla kaikkia Giovanneja ansioineen, mutta tässä Klemperer joka tapauksessa osoittaa taipuvansa huumoriinkin, muunkinlaiseen kuin sarkasmiin. Ja laulu on tässäkin levytyksessä suurenmoista; erinomainen näyte Klempererin pitkällisestä toiminnasta oopperassa.
Franz Schubert: Sindonia no 9 (C-duuri) Miltei juhlallinen esitys tästä jotenkin epäsinfonisesta mastodontista, jonka äkkiväärän rytmiikan Klemperer vetää suoraksi, bloss ein tempo. Näin tästä mastodontista, hups, tuleekin ihan oikean sinfonian kuuloinen.
Paul Hindemith: Nobilissima visione Jotenkin unohdettua, vuosisadan alkupuoliskon hyvinkin suosittua käyttömuusikko Hindemithiä kannattaisi joskus soittaa. Ja kuunnella. Klemperer näyttää, miksi. Teoksessa on jotenkin arkaainen sävy, tosin eri tapaan kuin aikalais-Janacekissä.
Kurt Weill: Kolmen pennin ooppera, orkesterisarja Klemperer ymmärtää Berliinin Kroll-ajoiltaan kantaesittämäänsä Weilliä paremmin kuin yksikään toinen kapellimestari. Weillin musiikin sijoittaminen genreen on mahdotonta; se on oopperaa, operettia, musikaalia ja laulelmaa samanaikaisesti.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Fischer-Dieskau. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Fischer-Dieskau. Näytä kaikki tekstit
tiistai 31. maaliskuuta 2020
tiistai 2. elokuuta 2016
Lomamusiikkia
Tällaista musiikkia olen kuunnellut kesälomallani.
Domenico Scarlatti: Sonaatti KK. 87, esittää Marcelle Meyer. Samat sanat pätevät kuin aiemman koosteeni sonaattiin, Kirkpatrick 27 siinä määrin, että olin ensin sekoittaa tämän siihen. Taivaallista rauhaa riittää Scarlattilla jaettavaksi useammankin sonatiinin tarpeiksi.
Wolfgang Amadeus Mozart: Pianokonsertto no 19. Esittää Clara Haskil ja RIAS-sinfoniaorkesteri joht. Ferenc Fricsay. Ihanteellinen esitys tästä konsertosta, joka on Mozartin suurten konserttojen "aattokonsertto" tai harjoitelma niille, melkein suuri.
Antonin Dvorak: Sinfonia no 9 "Uudesta maailmasta". Berliinin filharmonikot, joht. Ferenc Fricsay. Muistan lukeneeni 90-luvun alussa Rondosta, että ei Beethovenin vitonen tai Tsaikovskin Pateettinen ole levytetyin sinfonia, vaan tämä. Fricsayn levytys on furtwängleriaanisen raivoisa ja ylittämätön edelleenkin kun palaan siihen pienen tauon jälkeen, yli 20 vuoden tuttavuudenkin jälkeen.
Robert Schumann: Sinfonia no 3 "Reiniläinen". Berliinin filharmonikot, joht. Herbert von Karajan. Tässä Karajan on kaikkein parhaimmillaan niin että Schumann kuulostaa ihan oikealta sinfoniamusiikilta, eikä se ole aivan vähän se. Schumann-levytykset saattavat olla Karajanin kaikkein parasta antia hänen sadoista ja taas sadoista levytyksistään. Karajan täyttää kaikki Schumannin mahdollisesti jättämät aukot tämän ja oikeasti suuren musiikin välillä. Mikä ihmeen tunkkainen soitinnus?
Felix Mendelssohn: Pianotrio, esittävät Alfred Cortot, Jacques Thibaud ja Pablo Casals. Toiseen hitaaseen osaan sopii ällöromantillinen epiteetti "iki-ihana", kaikessa Thibaudin portamentossaankin.
The Clash: Owerpowered by Funk. Ei ole edustavinta Clashia, vaan pikemminkin demonstroi ryhmän kokeiluja mustan rytmimusiikin liepeillä. Parasta biisissä on soundi, joka ei tittelin lupauksista ole mitenkään funkahtava, vaan pikemminkin industriaalinen.
Mikis Theodorakis: Otan sfingoun to heri. Tämä kappale saa edustaa niitä muistumiani, jotka minulla on siitä kun ekaluokkalaisena vietin aamut ennen kouluunlähtöä Julius-kissani kanssa. Aika usein siihen kuului Theodorakiksen konserttialbumi, jonka svengaavimpia kappaleita tämä on.
Seija Simola: Laulu kuolleelle rakastetulleni. Yksi Suomen iskelmähistorian melodramaattisimpia vetoja.
Johannes Brahms: Ein Deutsches Requiem. Dietrich Fischer-Dieskau ja Elisabeth Schwarzkopf ja Lontoon Filharmonia-orkesteri, joht. Otto Klemperer. Graniittisen vankka, mutta lyyrisen hengittävä esitys, joka kumoaa yleisen käsityksen Klempistä verkkaisena kapellimestarina (vaikka ei tässä korvinkuultavasti kiirehditäkään)
Ludwig van Beethoven; Sinfonia nro 3 "Eroica". NDR-sinfoniaorkesteri, joht. Günter Wand. Tästä musiikin uuden ajan, eli 1800-luvun ja romantiikan aloittaneesta teoksesta ei voi olla vain yhtä kaikenkattavaa levytystä, mutta Wand on samanaikaisesti täyteläinen ja menevä, ja kaikki uuden ajan äänet kuuluvat.
Muusikko: Ferenc Fricsay
Domenico Scarlatti: Sonaatti KK. 87, esittää Marcelle Meyer. Samat sanat pätevät kuin aiemman koosteeni sonaattiin, Kirkpatrick 27 siinä määrin, että olin ensin sekoittaa tämän siihen. Taivaallista rauhaa riittää Scarlattilla jaettavaksi useammankin sonatiinin tarpeiksi.
Wolfgang Amadeus Mozart: Pianokonsertto no 19. Esittää Clara Haskil ja RIAS-sinfoniaorkesteri joht. Ferenc Fricsay. Ihanteellinen esitys tästä konsertosta, joka on Mozartin suurten konserttojen "aattokonsertto" tai harjoitelma niille, melkein suuri.
Antonin Dvorak: Sinfonia no 9 "Uudesta maailmasta". Berliinin filharmonikot, joht. Ferenc Fricsay. Muistan lukeneeni 90-luvun alussa Rondosta, että ei Beethovenin vitonen tai Tsaikovskin Pateettinen ole levytetyin sinfonia, vaan tämä. Fricsayn levytys on furtwängleriaanisen raivoisa ja ylittämätön edelleenkin kun palaan siihen pienen tauon jälkeen, yli 20 vuoden tuttavuudenkin jälkeen.
Robert Schumann: Sinfonia no 3 "Reiniläinen". Berliinin filharmonikot, joht. Herbert von Karajan. Tässä Karajan on kaikkein parhaimmillaan niin että Schumann kuulostaa ihan oikealta sinfoniamusiikilta, eikä se ole aivan vähän se. Schumann-levytykset saattavat olla Karajanin kaikkein parasta antia hänen sadoista ja taas sadoista levytyksistään. Karajan täyttää kaikki Schumannin mahdollisesti jättämät aukot tämän ja oikeasti suuren musiikin välillä. Mikä ihmeen tunkkainen soitinnus?
Felix Mendelssohn: Pianotrio, esittävät Alfred Cortot, Jacques Thibaud ja Pablo Casals. Toiseen hitaaseen osaan sopii ällöromantillinen epiteetti "iki-ihana", kaikessa Thibaudin portamentossaankin.
The Clash: Owerpowered by Funk. Ei ole edustavinta Clashia, vaan pikemminkin demonstroi ryhmän kokeiluja mustan rytmimusiikin liepeillä. Parasta biisissä on soundi, joka ei tittelin lupauksista ole mitenkään funkahtava, vaan pikemminkin industriaalinen.
Mikis Theodorakis: Otan sfingoun to heri. Tämä kappale saa edustaa niitä muistumiani, jotka minulla on siitä kun ekaluokkalaisena vietin aamut ennen kouluunlähtöä Julius-kissani kanssa. Aika usein siihen kuului Theodorakiksen konserttialbumi, jonka svengaavimpia kappaleita tämä on.
Seija Simola: Laulu kuolleelle rakastetulleni. Yksi Suomen iskelmähistorian melodramaattisimpia vetoja.
Johannes Brahms: Ein Deutsches Requiem. Dietrich Fischer-Dieskau ja Elisabeth Schwarzkopf ja Lontoon Filharmonia-orkesteri, joht. Otto Klemperer. Graniittisen vankka, mutta lyyrisen hengittävä esitys, joka kumoaa yleisen käsityksen Klempistä verkkaisena kapellimestarina (vaikka ei tässä korvinkuultavasti kiirehditäkään)
Ludwig van Beethoven; Sinfonia nro 3 "Eroica". NDR-sinfoniaorkesteri, joht. Günter Wand. Tästä musiikin uuden ajan, eli 1800-luvun ja romantiikan aloittaneesta teoksesta ei voi olla vain yhtä kaikenkattavaa levytystä, mutta Wand on samanaikaisesti täyteläinen ja menevä, ja kaikki uuden ajan äänet kuuluvat.
Muusikko: Ferenc Fricsay
tiistai 22. huhtikuuta 2014
10 suurinta biisiä
Facebookissa kiersi kysely 10 suosikkimusiikkikappaleesta. Koska tämä vaihtelee päivän kunnon mukaan, ja kymmenestä voisi helposti tulla 300, päätin käyttää tilaisuuden hyväkseni listatakseni kymmenen suurinta musiikkikappaletta:
Gustav Mahler: das Lied von der Erde. Suurin levytys tästä on Bruno Walterin Wienissä 1952 johtama, jossa tenoriroolin laulaa Julius Patzak luonteikkaasti ja sopivan elähtäneellä äänellä. Levytyksestä tekee kuitenkin kuolemattoman altto Kathleen Ferrier, jonka joutsenlaulu tämä on. Otto Klemperer tarjoaa hienosti lauletun kirjastoversion, jossa solisteina loistavat Christa Ludwig ja Fritx Wunderlich. Jascha Horensteinin liveversio on tunnelmaltaan hyytävä, ei vähiten siksi, että Horenstein itse vähän ennen kuolemaansa oli todennut, että traagisinta kuolemassa on se, ettei enää voi kuulla das Liediä.
Mahler: Sinfonia no 2 (Ylösnousemus). Definitiivisen version tästäkin tarjoaa Bruno Walter, Mahlerin läheinen ystävä.
Mahler: 8. sinfonia (Tuhannen). Kuunneltuani pari vuosikymmentä Kubelikia ja sittemmin Bertiniä, kuitenkin vasta Jascha Horenstein nosti teoksen minulla arvoonsa. Tämän konserttitaltioinnin sanotaan aloittaneen Mahlerin arvonnousun Englannissa ja nostaneen kapellimestarinsa suurnimeksi. Vuonna -59 Royal Albert Halliin onneksi tuotiin paikalle stereoäänityslaitteisto. Taltiointi toistaa uskollisesti suuren tapauksen; kyse on paitsi definitiivisestä teoksen (re)konstruktiosta, myös yhdestä kaikkien aikojen suurimmista livetaltioinneista.
Mahler: Sinfonia no 9. Kuten edellä, Bruno Walterin levytys on autenttisin ja tekee parhaiten oikeutta teokselle. Walter teki teoksesta livetaltioinnin jo ennen sotia Wienissä, mutta vanhoilla päivillään Columbia-levy-yhtiölle tekemä taltiointi on ehkä historian hienoin studiosinfonialevytys, joka kuulostaa uskomattoman tuoreelta. Kuitenkin sitten - taas - Horensteiniin tutustuminen (tässä tapauksessa Lontoon livelevytykseen v. 1966) jättää Brunon version jotenkin pinnalliseksi. Horenstein tarjoaa enemmän elämänmakuisuutta kuin kukaan. Jos teoksesta kaipaisi kuitenkin vain yhtä levytystä, Bernard Haitinkin versio olisi lähellä ideaalia.
J.S.Bach: Matteuspassio. Edesmennyt ystäväni Ensio oli erikoistunut Matteuspassioon: hänellä oli kotonaan kymmeniä versioita. Minulle teoksen kattavat Otto Klemperer, Wilhelm Furtwängler ja Gustav Leonhardt. Klemperer tarjoaa muhkean ja hartaan näkemyksen, Furttis korostaa teoksen tragiikkaa livetaltioinnissaan (joka ei ole ihan kokonainen), ja Leonhardtin levytys on hyvä kompromissi romanttisemman ja autenttisen tradition välillä. Sekä Klemppiksen että Furttiksen versioiden Jeesuksena on Dietrich Fischer-Dieskau, joka on Jeesus.
J.S.Bach: Johannespassio. Isoveljensä veroinen teos, jossa on suhteessa enemmän kohokohtia ja vähemmän tarinaa kuljettavaa "löysää", kuten resitatiiveja. Minulle oikea versio on varsin pienellä alkuperäiskokoonpanolla Sigiswald Kuijkenin ja La Petite Bandin tarjoama, ja perinteisemmän version ystäviä tyydyttää Karl Richterin versio.
J.S.Bach: das Wohltemperierte Klavier. Pianon vanha testamentti on oikeastaan 64 teosparia, mutta koska se on julkaistu kokonaisuutena tai ainakin kahtena kokonaisuutena, käsittelen sitä yhtenä teoksena. Glenn Gouldin oikukasta ja nerokasta WTK:ta ilman ei voi kukaan olla, kun taas Edwin Fischerin pioneeriversio on ehkä kaikkein musikaalisin. Cembalolla Wanda Landowska taritsee ihan omanlaisensa kattauksen, cembalolla, joka jytisee kuin kirkon lasimaalaukset pommituksissa. Samuel Feinbergin vaikeasti saatava levytys on kuitenkin omaa luokkaansa.
Beethoven: 9. sinfonia. Furtwänglerin taltionti Bayreuthista vuodelta 1951 on ehkä suurin musiikillinen livedokumentti koskaan. Furttis luo teoksen tuossa taltioinnissa, joka tuo kotikuuntelijan luomistapahtuman ääreen. Toscaninin äärikiihkeä versio tarjoaa ääripään; menevää ja muhevaa peruslevytystä halajavat tyytyvät Herbert von Karajanin tai George Szellin versioihin.
Beethoven: 3. sinfonia (Eroica). Minulle teoksen esitteli Bruno Walter, mutta varsinaisesti tykö toi vasta Roger Norrington. Tämänhetkinen suosikkini on Klemperer (stereoversio), mutta lämpimästi voi suositella myös Rudolf Kempeä, Toscaninia ja Erich Kleiberiä.
Bruckner: 8. sinfonia. On, kuten Mahlerinkin kasi, ollut minulle hieman problemaattinen. Günter Wand tarjoaa ihanne-esityksen, jos haluaa saada jotakin tolkkua teoksesta. Wandin levytyksessä on kaikkea kohtuullisesti, mitään ei liikaa, mittasuhteet kohdallaan. Adagion hiljaisimmatkin kohdat kuulee, eikä teoksen jännite missään vaiheessa ole vaakalaudalla. Ennen kaikkea: se pysyy koossa.
Gustav Mahler: das Lied von der Erde. Suurin levytys tästä on Bruno Walterin Wienissä 1952 johtama, jossa tenoriroolin laulaa Julius Patzak luonteikkaasti ja sopivan elähtäneellä äänellä. Levytyksestä tekee kuitenkin kuolemattoman altto Kathleen Ferrier, jonka joutsenlaulu tämä on. Otto Klemperer tarjoaa hienosti lauletun kirjastoversion, jossa solisteina loistavat Christa Ludwig ja Fritx Wunderlich. Jascha Horensteinin liveversio on tunnelmaltaan hyytävä, ei vähiten siksi, että Horenstein itse vähän ennen kuolemaansa oli todennut, että traagisinta kuolemassa on se, ettei enää voi kuulla das Liediä.
Mahler: Sinfonia no 2 (Ylösnousemus). Definitiivisen version tästäkin tarjoaa Bruno Walter, Mahlerin läheinen ystävä.
Mahler: 8. sinfonia (Tuhannen). Kuunneltuani pari vuosikymmentä Kubelikia ja sittemmin Bertiniä, kuitenkin vasta Jascha Horenstein nosti teoksen minulla arvoonsa. Tämän konserttitaltioinnin sanotaan aloittaneen Mahlerin arvonnousun Englannissa ja nostaneen kapellimestarinsa suurnimeksi. Vuonna -59 Royal Albert Halliin onneksi tuotiin paikalle stereoäänityslaitteisto. Taltiointi toistaa uskollisesti suuren tapauksen; kyse on paitsi definitiivisestä teoksen (re)konstruktiosta, myös yhdestä kaikkien aikojen suurimmista livetaltioinneista.
Mahler: Sinfonia no 9. Kuten edellä, Bruno Walterin levytys on autenttisin ja tekee parhaiten oikeutta teokselle. Walter teki teoksesta livetaltioinnin jo ennen sotia Wienissä, mutta vanhoilla päivillään Columbia-levy-yhtiölle tekemä taltiointi on ehkä historian hienoin studiosinfonialevytys, joka kuulostaa uskomattoman tuoreelta. Kuitenkin sitten - taas - Horensteiniin tutustuminen (tässä tapauksessa Lontoon livelevytykseen v. 1966) jättää Brunon version jotenkin pinnalliseksi. Horenstein tarjoaa enemmän elämänmakuisuutta kuin kukaan. Jos teoksesta kaipaisi kuitenkin vain yhtä levytystä, Bernard Haitinkin versio olisi lähellä ideaalia.
J.S.Bach: Matteuspassio. Edesmennyt ystäväni Ensio oli erikoistunut Matteuspassioon: hänellä oli kotonaan kymmeniä versioita. Minulle teoksen kattavat Otto Klemperer, Wilhelm Furtwängler ja Gustav Leonhardt. Klemperer tarjoaa muhkean ja hartaan näkemyksen, Furttis korostaa teoksen tragiikkaa livetaltioinnissaan (joka ei ole ihan kokonainen), ja Leonhardtin levytys on hyvä kompromissi romanttisemman ja autenttisen tradition välillä. Sekä Klemppiksen että Furttiksen versioiden Jeesuksena on Dietrich Fischer-Dieskau, joka on Jeesus.
J.S.Bach: Johannespassio. Isoveljensä veroinen teos, jossa on suhteessa enemmän kohokohtia ja vähemmän tarinaa kuljettavaa "löysää", kuten resitatiiveja. Minulle oikea versio on varsin pienellä alkuperäiskokoonpanolla Sigiswald Kuijkenin ja La Petite Bandin tarjoama, ja perinteisemmän version ystäviä tyydyttää Karl Richterin versio.
J.S.Bach: das Wohltemperierte Klavier. Pianon vanha testamentti on oikeastaan 64 teosparia, mutta koska se on julkaistu kokonaisuutena tai ainakin kahtena kokonaisuutena, käsittelen sitä yhtenä teoksena. Glenn Gouldin oikukasta ja nerokasta WTK:ta ilman ei voi kukaan olla, kun taas Edwin Fischerin pioneeriversio on ehkä kaikkein musikaalisin. Cembalolla Wanda Landowska taritsee ihan omanlaisensa kattauksen, cembalolla, joka jytisee kuin kirkon lasimaalaukset pommituksissa. Samuel Feinbergin vaikeasti saatava levytys on kuitenkin omaa luokkaansa.
Beethoven: 9. sinfonia. Furtwänglerin taltionti Bayreuthista vuodelta 1951 on ehkä suurin musiikillinen livedokumentti koskaan. Furttis luo teoksen tuossa taltioinnissa, joka tuo kotikuuntelijan luomistapahtuman ääreen. Toscaninin äärikiihkeä versio tarjoaa ääripään; menevää ja muhevaa peruslevytystä halajavat tyytyvät Herbert von Karajanin tai George Szellin versioihin.
Beethoven: 3. sinfonia (Eroica). Minulle teoksen esitteli Bruno Walter, mutta varsinaisesti tykö toi vasta Roger Norrington. Tämänhetkinen suosikkini on Klemperer (stereoversio), mutta lämpimästi voi suositella myös Rudolf Kempeä, Toscaninia ja Erich Kleiberiä.
Bruckner: 8. sinfonia. On, kuten Mahlerinkin kasi, ollut minulle hieman problemaattinen. Günter Wand tarjoaa ihanne-esityksen, jos haluaa saada jotakin tolkkua teoksesta. Wandin levytyksessä on kaikkea kohtuullisesti, mitään ei liikaa, mittasuhteet kohdallaan. Adagion hiljaisimmatkin kohdat kuulee, eikä teoksen jännite missään vaiheessa ole vaakalaudalla. Ennen kaikkea: se pysyy koossa.
torstai 26. joulukuuta 2013
Muusikon jäljittelemätön kädenjälki
Taide - myös musiikki - on oikeastaan käsityötä, tai ainakin käsityö on
sille toimiva metafora, riippumatta siitä, onko kyseessäolevan
taidemuodon ruumiillinen käyttövoima suu, kädet, jalat, silmät vaiko
koko kroppa.
Tarkastelen seuraavaksi muusikoita, joiden oma persoonallinen käden-(tai jalanjälki) on aina erotettavissa, ihan riippumatta siitä, mitä musiikkia he esittivät tai esittävät. Valikoimani on pakostakin ja tarkoituksella vino, koska lopetin pop-/rockmusiikin aktiiviseuraamisen samoihin aikoihin kun kohtasin Amadeuksen.
Laulajien oma, selkeästi tunnistettava tyyli on ymmärrettävä kadunmiehellekin. Hyvä imitaattori voi "esittää" Elvistä, Frank Sinatraa tai Edith Piafia, mutta kuitenkin, parhaimmillaankin esitys on hyvä imitaatio, ja näitä artisteja imitoidaankin juuri siksi, että heillä on niin persoonallinen tyyli. Ei vähäpätöistä artistia kannata matkia, vaikka varmaan Matti Nykäsenkin V-tyyliä on kokeiltu.
Laulajat:
Kathleen Ferrier (1912-1953), englantilainen alttolaulaja, joka jää historiaan etenkin Mahlerin tulkkina. Ferrierin vibraatto lienee taltioidun laulumusiikin historian suurin, ja on siinä ja siinä hyvän maun rajoilla; samaten on hyvän maun siinä rajoilla, kuuluuko taiteilijan itkeä vai itkettää.
Maria Callas (1923-1977), kreikkalainen (mezzo)sopraano, joka tekee mistä hyvänsä - kehnostakin - musiikista totisinta draamaa. Callasin kuuluisimmat esitykset lienevät Tosca ja La Traviata.
Jussi Björling (1911-1960), ruotsalainen tenori, jonka laulun helppous ja valoisuus on omaa luokkaansa. Björlingin laulu kuulostaa siltä että hänen ei tarvitse kuin avata suunsa ja päästää. Ainakin Suomessa "Jussi" on jäänyt kansalliseen soivaan muistiin Adolphe Adamin joululaulun "omistajana"; Jussi hiljentää edelleenkin joka joulu tuhansia suomalaiskoteja.
Dietrich Fischer-Dieskau (1925-), ainakin ennen Pavarottin aikaa eniten levyttänyt klassinen mieslaulaja, jonka ääni on monille sama kuin Schubert, mutta myös sama kuin Jeesus. Dietrichin ääni säteilee viisautta, hyvyyttä ja lämpöä.
Fjodor Saljapin (1873-1938), venäläinen bassolaulaja, jonka kyky karakterisoida komiikasta tragediaan on kaikkien suurten bassolaulajienkin joukossa täysin omassa kastissaan. Erityisesti Saljapinin Boris Godunov on jäänyt historiaan.
Enrico Caruso (1873-1921), monille oopperatenoreiden synonyymi, kuten ikätoverinsa Saljapin, suuri karakterisoija ja ennen kaikkea, luultavasti ensimmäinen suuri äänilevytähti. Caruson ääni ei ollut aivan perinteinen tenori, vaan siinä oli varsin baritonaalisiä sävyjä.
Luciano Pavarotti (1935-2007), jonka äänen tunnistaa moni sellainenkin, joka ei muuten kuuntele "klassista", on tehnyt luultavasti enemmän kuin kukaan muu oopperalaulun popularisoimiseksi yhtenä Kolmesta tenorista, joka on duetoinut myös Zuccheron ja ties vaikka kenen kanssa. Kuitenkin, 80-luvulle saakka Pavarotti oli myös aikansa suurin oopperatenori ihan oikeasti, jonka - kuten Björlinginkin - tarvitsi vain avata suunsa.
Billie Holiday (1915-1959), jazzlaulaja, joka on antanut kissalle inhimillisen äänen. Holidayn ääni on dialektinen sekoitus kärsimystä ja kiusoittelua.
Edith Piaf (1915-1963), Pariisin varpunen, jonka tapa kirota ja räkiä ranskaa edustaa monille ranskan kieltä, mukaanlukien itseni.
Louis "Satchmo" Armstrong (1901-1971), trumpetisti, laulaja, jonka bulldoggimainen olemus ja Tom Waitsmainen rääkkyminen levittivät hyvää mieltä. Satchmon ääni lienee kaikkein tunnistettavin ihmisääni.
Frank Sinatra (1915-1998), "Vanha sinisilmä", joka tulkitsi uskottavasti vaikka puhelinluetteloa, on ehkä matkituin laulaja koskaan (Elviksen ohella). Monesta standardista on tullut Frankin laulavana Frankin "omaisuutta"; kuka hyvänsä esittääkään laulut My Way ja Strangers in the Night, joutuu aina jäämään Frankin varjoon, tai muussatapauksessa tekemään kunniamurhan.
Ei-laulajat 1: Instrumentalistit
Miles Davis (1926-1991), trumpetisti, joka runsaalla, jäljittelemättömällä - mutta ehkä jazzmusiikissa kaikkein eniten jäljitellyllä - vibraatolla varustetulla mutta sordiinoakin käyttäessään, uskomattoman kirkkaalla äänellä, rikkoi genrerajoja enemmän kuin kukaan muusikko häntä aikaisemmin.
Jan Garbarek (1947-), norjalainen saksofonisti, joka on "keksinyt" jazzin pohjoisen tai ainakin norjalaisen äänen. On mahdollista, että Garbarekin kermainen mutta korkealla leijuva saksofoninääni on kaikista instrumentalisteista kaikkein tunnistettavin.
Keith Jarrett (1945-), jolle ei tee täyttä oikeutta sanoa häntä jazzin Glenn Gouldiksi, vaikka hänen kirkas sormituksensa ja haltioitunut hyrinänsä tuovatkin Gouldin mieleen.
Glenn Gould (1932-1982), klassisen Keith Jarrett, jonka sormien irtonaisuus oli omassa kastissaan, samaten äärimmäisen säästeliäs pedaalin käyttö. Gould tunnetaan etenkin Bachistaan, mutta ihan sama, mitä hän soitti, aina kyse oli Gouldista hyräilyineen ja narisevine jakkaroineen. Gouldin muusikkous ei kuitenkaan tyhjene Bachiin; hänen wieniläisklassikonsa ovat jotensakin pinnallisia - hän ei itse arvostanut Mozartia ja Beethovenia - mutta esimerkiksi hänen Sibeliuksensa avaa korvat, etenkin Szalkiewicziin ja Tawaststjernaan tottuneelle suomalaiselle.
sir Sidney Sutcliffe (1918-2001), englantilainen oboisti, pitkäaikainen Lontoon Philharmonia-orkesterin oboesolisti, jonka oboessa on enemmän vibraattoa kuin kaikkien muiden maiden kaikkien sinfoniaorkesterien oboesolisteilla yhteensä. 50-60-levytyksissä paljon orkesteria johtaneen Otto Klempererin - joka antoi puupuhaltimien kuulua - levyille Sutcliffe antaa aivan oman nasaalisävynsä. Kannattaa kuunnella erityisesti Klempererin levytys Brucknerin kutosesta, jossa oboe todella nyyhkii. En koskaan ehtinyt kiittää sir Sidneytä henkilökohtaisesti, mutta thanks, Sidney!
Adolph (Bud) Herseth (1921-2013), norjalaissyntyinen trumpetisti, joka johti Chicagon sinfoniaorkesterin trumpettisektiota 53 vuoden ajan (1948-2001), myötävaikutti Chicagon soinnin kehittymiseen siinä missä kapellimestari Fritz Reinerkin, koska Chicagon orkesteri tunnetaan nimenomaan loisteliaasta, trumpettijohtoisesta soundistaan.
Fritz Kreisler (1875-1962), wieniläisviulisti, joka määritteli ja johon päättyi saksalaistyylinen romantiikka musiikin tulkinnassa. Kreislerin tyyli glissandoineen voi asiallisista nykykorvista olla asiallisuuden rajoilla, mutta Kreisler on omassa tyylissään linjakas. Myös yksi ensimmäisiä todellisiä äänilevytähtiä, Kreislerin kadenssit suuriin konserttoihin ovat edelleenkin standardi, samaten Kreislerin tulkinta Beethovenin konsertosta. Kaikkein tyypillisimmillään hän kuitenkin oli "lyhyissä erikoisissaan", kuten sovituksissaan ja pikku wieniläisminiatyyreissään, jotka hän yleensä julkaisi salanimellä.
Wanda Landowska (1879-1959), puolalainen pianisti ja ennen kaikkea cembalisti, joka oli esiäiti koko "autenttisen" musisoinnin liikkeelle. Tosin Landowskan soittopeli ei mitenkään kuulostanut nykykorviin cembalolta, oli sen verta iso ja rämisevä.
Andres Segovia (1893-1987), espanjalainen kitaristi, klassisen kitaran isä, jonka ansiota on käytännössä miltei koko klassinen kitaraohjelmisto, paitsi hänen tilaamansa, myös suurin osa sovituksista. Segovia ei tyytynyt vain näpyttelemään, hän liu'utti kieleltä toiselle vähän samaan tyyliin kuin Kreisler viululla.
Pablo Casals (1876-1973), espanjalainen kitaristi ja orkesterinjohtaja, jonka sello karjui kuin leijona.
Ei-laulajat: orkesterinjohtajat
Otto Klemperer (1885-1973) ja Philharmonia Orchestra. Levytuottaja sir Walter Leggen levytysorkesteri perustama Lontoon Filharmonialla oli paljon hienoja instrumenttisolisteja, jotka pääsevät oikeuksiinsa parhaiten Klempererin läpivalaisutyylissä. Orkesterin kanssa ovat tehneet hienoja levytyksiä myös esimerkiksi Furtwängler, Karajan ja myöhemmin vaikka Sinopoli, mutta oikeastaan vain Klempererin kanssa sillä on omanlaisensa ääni, ja oikeastaan Klemperer ja Philharmonia on ainoa, täysin omanlaiseltaan kuulostava johtaja-orkesteriyhdistelmä. Varsinainen koloristi Klemperer ei ollut, eikä hänen soundiaan voi luonnehtia hienostuneeksi, vaan pikemminkin selkeäksi.
Arturo Toscanini (1867-1957), italilaisamerikkalainen kapellimestari, jonka kiihkeää, tiukkaa, nuottiuskollista tyyliä on moni - esimerkiksi George Szell, Fritz Reiner ja koko autenttinen liikehdintä - jäljitellyt, mutta alkuperäisen Tosciksen tunnistaa aina, ei vähiten siksi että suurin osa hänen levytyksistään on tehty täysin kaiuttomassa ja kuivassa 4H-hallissa.
Gil Evans (1912-1988), amerikkalainen sovittaja-orkesterinjohtaja, jolta muistetaan erityisesti Miles Davisin kanssa tehdyt levyt, joissa käytetään Evansin sovituksia ja Evansin omaa orkesteria. Evansin saundi on aivan omanlaisensa, sykkivä ja tuoksuva kuin Malagan yö.
Konserttitalot:
Konserttisalitkin ovat oikeastaan instrumentteja, tai, lopultakin, ne ovat kuin organismeja. Tapa, miten musiikki kiertää, levittäytyy, vangitsee tai karkaa riippuu paitsi konserttitalon mallista, koosta ja materiaaleista, myös sen "ambienssista" ja "muistista".
New Yorkin 4h-sali: kts. Toscanini
Amsterdamin Concertgebouw-halli: sen ambienssi on aivan omaa luokkaansa, vaikka kuuntelisi 30-luvun Mengelbergin levytyksiä, tai myöhempiä van Beinumeita, Szellejä tai Haitinkeja, aina kuulee että levytykset on tehty Concertgebouw'ssa. Willem Mengelbergin muisto edelleenkin leijailee jopa uudempien Riccardo Chaillyn levytyksien yllä.
Tarkastelen seuraavaksi muusikoita, joiden oma persoonallinen käden-(tai jalanjälki) on aina erotettavissa, ihan riippumatta siitä, mitä musiikkia he esittivät tai esittävät. Valikoimani on pakostakin ja tarkoituksella vino, koska lopetin pop-/rockmusiikin aktiiviseuraamisen samoihin aikoihin kun kohtasin Amadeuksen.
Laulajien oma, selkeästi tunnistettava tyyli on ymmärrettävä kadunmiehellekin. Hyvä imitaattori voi "esittää" Elvistä, Frank Sinatraa tai Edith Piafia, mutta kuitenkin, parhaimmillaankin esitys on hyvä imitaatio, ja näitä artisteja imitoidaankin juuri siksi, että heillä on niin persoonallinen tyyli. Ei vähäpätöistä artistia kannata matkia, vaikka varmaan Matti Nykäsenkin V-tyyliä on kokeiltu.
Laulajat:
Kathleen Ferrier (1912-1953), englantilainen alttolaulaja, joka jää historiaan etenkin Mahlerin tulkkina. Ferrierin vibraatto lienee taltioidun laulumusiikin historian suurin, ja on siinä ja siinä hyvän maun rajoilla; samaten on hyvän maun siinä rajoilla, kuuluuko taiteilijan itkeä vai itkettää.
Maria Callas (1923-1977), kreikkalainen (mezzo)sopraano, joka tekee mistä hyvänsä - kehnostakin - musiikista totisinta draamaa. Callasin kuuluisimmat esitykset lienevät Tosca ja La Traviata.
Jussi Björling (1911-1960), ruotsalainen tenori, jonka laulun helppous ja valoisuus on omaa luokkaansa. Björlingin laulu kuulostaa siltä että hänen ei tarvitse kuin avata suunsa ja päästää. Ainakin Suomessa "Jussi" on jäänyt kansalliseen soivaan muistiin Adolphe Adamin joululaulun "omistajana"; Jussi hiljentää edelleenkin joka joulu tuhansia suomalaiskoteja.
Dietrich Fischer-Dieskau (1925-), ainakin ennen Pavarottin aikaa eniten levyttänyt klassinen mieslaulaja, jonka ääni on monille sama kuin Schubert, mutta myös sama kuin Jeesus. Dietrichin ääni säteilee viisautta, hyvyyttä ja lämpöä.
Fjodor Saljapin (1873-1938), venäläinen bassolaulaja, jonka kyky karakterisoida komiikasta tragediaan on kaikkien suurten bassolaulajienkin joukossa täysin omassa kastissaan. Erityisesti Saljapinin Boris Godunov on jäänyt historiaan.
Enrico Caruso (1873-1921), monille oopperatenoreiden synonyymi, kuten ikätoverinsa Saljapin, suuri karakterisoija ja ennen kaikkea, luultavasti ensimmäinen suuri äänilevytähti. Caruson ääni ei ollut aivan perinteinen tenori, vaan siinä oli varsin baritonaalisiä sävyjä.
Luciano Pavarotti (1935-2007), jonka äänen tunnistaa moni sellainenkin, joka ei muuten kuuntele "klassista", on tehnyt luultavasti enemmän kuin kukaan muu oopperalaulun popularisoimiseksi yhtenä Kolmesta tenorista, joka on duetoinut myös Zuccheron ja ties vaikka kenen kanssa. Kuitenkin, 80-luvulle saakka Pavarotti oli myös aikansa suurin oopperatenori ihan oikeasti, jonka - kuten Björlinginkin - tarvitsi vain avata suunsa.
Billie Holiday (1915-1959), jazzlaulaja, joka on antanut kissalle inhimillisen äänen. Holidayn ääni on dialektinen sekoitus kärsimystä ja kiusoittelua.
Edith Piaf (1915-1963), Pariisin varpunen, jonka tapa kirota ja räkiä ranskaa edustaa monille ranskan kieltä, mukaanlukien itseni.
Louis "Satchmo" Armstrong (1901-1971), trumpetisti, laulaja, jonka bulldoggimainen olemus ja Tom Waitsmainen rääkkyminen levittivät hyvää mieltä. Satchmon ääni lienee kaikkein tunnistettavin ihmisääni.
Frank Sinatra (1915-1998), "Vanha sinisilmä", joka tulkitsi uskottavasti vaikka puhelinluetteloa, on ehkä matkituin laulaja koskaan (Elviksen ohella). Monesta standardista on tullut Frankin laulavana Frankin "omaisuutta"; kuka hyvänsä esittääkään laulut My Way ja Strangers in the Night, joutuu aina jäämään Frankin varjoon, tai muussatapauksessa tekemään kunniamurhan.
Ei-laulajat 1: Instrumentalistit
Miles Davis (1926-1991), trumpetisti, joka runsaalla, jäljittelemättömällä - mutta ehkä jazzmusiikissa kaikkein eniten jäljitellyllä - vibraatolla varustetulla mutta sordiinoakin käyttäessään, uskomattoman kirkkaalla äänellä, rikkoi genrerajoja enemmän kuin kukaan muusikko häntä aikaisemmin.
Jan Garbarek (1947-), norjalainen saksofonisti, joka on "keksinyt" jazzin pohjoisen tai ainakin norjalaisen äänen. On mahdollista, että Garbarekin kermainen mutta korkealla leijuva saksofoninääni on kaikista instrumentalisteista kaikkein tunnistettavin.
Keith Jarrett (1945-), jolle ei tee täyttä oikeutta sanoa häntä jazzin Glenn Gouldiksi, vaikka hänen kirkas sormituksensa ja haltioitunut hyrinänsä tuovatkin Gouldin mieleen.
Glenn Gould (1932-1982), klassisen Keith Jarrett, jonka sormien irtonaisuus oli omassa kastissaan, samaten äärimmäisen säästeliäs pedaalin käyttö. Gould tunnetaan etenkin Bachistaan, mutta ihan sama, mitä hän soitti, aina kyse oli Gouldista hyräilyineen ja narisevine jakkaroineen. Gouldin muusikkous ei kuitenkaan tyhjene Bachiin; hänen wieniläisklassikonsa ovat jotensakin pinnallisia - hän ei itse arvostanut Mozartia ja Beethovenia - mutta esimerkiksi hänen Sibeliuksensa avaa korvat, etenkin Szalkiewicziin ja Tawaststjernaan tottuneelle suomalaiselle.
sir Sidney Sutcliffe (1918-2001), englantilainen oboisti, pitkäaikainen Lontoon Philharmonia-orkesterin oboesolisti, jonka oboessa on enemmän vibraattoa kuin kaikkien muiden maiden kaikkien sinfoniaorkesterien oboesolisteilla yhteensä. 50-60-levytyksissä paljon orkesteria johtaneen Otto Klempererin - joka antoi puupuhaltimien kuulua - levyille Sutcliffe antaa aivan oman nasaalisävynsä. Kannattaa kuunnella erityisesti Klempererin levytys Brucknerin kutosesta, jossa oboe todella nyyhkii. En koskaan ehtinyt kiittää sir Sidneytä henkilökohtaisesti, mutta thanks, Sidney!
Adolph (Bud) Herseth (1921-2013), norjalaissyntyinen trumpetisti, joka johti Chicagon sinfoniaorkesterin trumpettisektiota 53 vuoden ajan (1948-2001), myötävaikutti Chicagon soinnin kehittymiseen siinä missä kapellimestari Fritz Reinerkin, koska Chicagon orkesteri tunnetaan nimenomaan loisteliaasta, trumpettijohtoisesta soundistaan.
Fritz Kreisler (1875-1962), wieniläisviulisti, joka määritteli ja johon päättyi saksalaistyylinen romantiikka musiikin tulkinnassa. Kreislerin tyyli glissandoineen voi asiallisista nykykorvista olla asiallisuuden rajoilla, mutta Kreisler on omassa tyylissään linjakas. Myös yksi ensimmäisiä todellisiä äänilevytähtiä, Kreislerin kadenssit suuriin konserttoihin ovat edelleenkin standardi, samaten Kreislerin tulkinta Beethovenin konsertosta. Kaikkein tyypillisimmillään hän kuitenkin oli "lyhyissä erikoisissaan", kuten sovituksissaan ja pikku wieniläisminiatyyreissään, jotka hän yleensä julkaisi salanimellä.
Wanda Landowska (1879-1959), puolalainen pianisti ja ennen kaikkea cembalisti, joka oli esiäiti koko "autenttisen" musisoinnin liikkeelle. Tosin Landowskan soittopeli ei mitenkään kuulostanut nykykorviin cembalolta, oli sen verta iso ja rämisevä.
Andres Segovia (1893-1987), espanjalainen kitaristi, klassisen kitaran isä, jonka ansiota on käytännössä miltei koko klassinen kitaraohjelmisto, paitsi hänen tilaamansa, myös suurin osa sovituksista. Segovia ei tyytynyt vain näpyttelemään, hän liu'utti kieleltä toiselle vähän samaan tyyliin kuin Kreisler viululla.
Pablo Casals (1876-1973), espanjalainen kitaristi ja orkesterinjohtaja, jonka sello karjui kuin leijona.
Ei-laulajat: orkesterinjohtajat
Otto Klemperer (1885-1973) ja Philharmonia Orchestra. Levytuottaja sir Walter Leggen levytysorkesteri perustama Lontoon Filharmonialla oli paljon hienoja instrumenttisolisteja, jotka pääsevät oikeuksiinsa parhaiten Klempererin läpivalaisutyylissä. Orkesterin kanssa ovat tehneet hienoja levytyksiä myös esimerkiksi Furtwängler, Karajan ja myöhemmin vaikka Sinopoli, mutta oikeastaan vain Klempererin kanssa sillä on omanlaisensa ääni, ja oikeastaan Klemperer ja Philharmonia on ainoa, täysin omanlaiseltaan kuulostava johtaja-orkesteriyhdistelmä. Varsinainen koloristi Klemperer ei ollut, eikä hänen soundiaan voi luonnehtia hienostuneeksi, vaan pikemminkin selkeäksi.
Arturo Toscanini (1867-1957), italilaisamerikkalainen kapellimestari, jonka kiihkeää, tiukkaa, nuottiuskollista tyyliä on moni - esimerkiksi George Szell, Fritz Reiner ja koko autenttinen liikehdintä - jäljitellyt, mutta alkuperäisen Tosciksen tunnistaa aina, ei vähiten siksi että suurin osa hänen levytyksistään on tehty täysin kaiuttomassa ja kuivassa 4H-hallissa.
Gil Evans (1912-1988), amerikkalainen sovittaja-orkesterinjohtaja, jolta muistetaan erityisesti Miles Davisin kanssa tehdyt levyt, joissa käytetään Evansin sovituksia ja Evansin omaa orkesteria. Evansin saundi on aivan omanlaisensa, sykkivä ja tuoksuva kuin Malagan yö.
Konserttitalot:
Konserttisalitkin ovat oikeastaan instrumentteja, tai, lopultakin, ne ovat kuin organismeja. Tapa, miten musiikki kiertää, levittäytyy, vangitsee tai karkaa riippuu paitsi konserttitalon mallista, koosta ja materiaaleista, myös sen "ambienssista" ja "muistista".
New Yorkin 4h-sali: kts. Toscanini
Amsterdamin Concertgebouw-halli: sen ambienssi on aivan omaa luokkaansa, vaikka kuuntelisi 30-luvun Mengelbergin levytyksiä, tai myöhempiä van Beinumeita, Szellejä tai Haitinkeja, aina kuulee että levytykset on tehty Concertgebouw'ssa. Willem Mengelbergin muisto edelleenkin leijailee jopa uudempien Riccardo Chaillyn levytyksien yllä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)