perjantai 31. maaliskuuta 2017

Arvotonta politikointia Keskuspuiston kustannuksella



Lähdin toistakymmentä vuotta sitten mukaan puoluepolitiikkaan, koska tuolloin tulkitsin poliittisen puolueen antavan minulle vaikutus- ja informaatiokanavan Keskuspuiston suojelemiseksi. Nyt kun edustan vain kaupunkiluonnon virkistyskäyttäjiä, olen huomannut olevan ainakin kahdenlaisia Keskuspuiston suojelijoita. Ensinnäkin on sellaisia suojelijoita, joilla asiasta on pidempiaikaista näyttöä. Sitten vaalien alla putkahtelee kuin sieniä Pirkkolaan sateella ehdokkaita, jotka koettavat profiloitua aiheella. Teemoja maailmaan mahtuu, teoista sen sijaan ei ole ylitarjontaa.

Sinänsä on ilahduttavaa, että näitä sieniä ilmaantuu vähän puolueesta kuin puolueesta, Kokoomuksesta ja Demareista tosin hyvin vähän, joten sopii olettaa, että näiden puolueiden äänestäminen on ääni maijaanttiloiden ja taturauhamäkien puolesta, varsinkin kun ainakin demareissa on puoluekuri. Toki yksittäisiä aktiiveja näistäkin puolueista löytyy, esimerkiksi Thomi Wallgren ja Pertti Salolainen. Pienemmissä ryhmissä Keskuspuiston puolustajia on ollut aina, esimerkiksi RKP:n Björn Månsson (ja aiemmin Nils Torvalds) ja Keskustan Laura Kolbe, Antero Alku ja Sole Molander. Jotkut Keskuspuiston puolustajat kuitenkin toimivat tavoitteitaan vastaan samanaikaisesti puolustamalla myös esimerkiksi Malmin lentoasemaa, sillä jonnekin ne asunnot pitää sijoittaa ellei sitten koko asuntorakentamistavoitetta lähdetä kyseenalaistamaan.

Vaaleihin on rakennettu asetelma Vihreät vastaan Kokoomus, ei vähiten keinotekoisella pormestarivaalilla, jossa puolueiden keskinäinen sopimus, jossa suurimmalle puolueelle annetaan pormestarinpaikka, on ulkoistettu äänestäjille. Toki jokaisella äänellä on merkitystä eikä vain niin että ääni pois jommalta kummalta on ääni sille toiselle.

Kuten aina vaalien alla, Vasemmistoliitto ja Vihreät ajautuvat sanaharkkaan kalastellessaan osittain samoilla vesillä. Tällä kertaa kiistakapulana on viime syksynä valtuustossa hyväksytty yleiskaava. Vihreät ovat tähän saakka yleensä ajaneet aktiivisimmin kaupunkiluonnon asiaa ollen aloitteellisia moneen otteeseen esimerkiksi Helsingin kansallisen kaupunkipuiston tunnustelemiseksi ja yleensä Kaupunkisuunnittelulautakunnassakin. Ja tätä taustaa vastaan Vihreiltä vaaditaan muita puolueita enemmän ja heidän tekemisiään tarkastellaan kriittisemmillä laseilla kuin muita puolueita. Tosin Vihreiden näkyvimmät kaupunkisuunnitteluvaikuttajat ovat tällä kaudella profiloituneet uussoininvaaralaisessa Lisää kaupunkia Helsinkiin -liikkeessä, josta on tullut uskottavuusrasite Vihreiden luonnonsuojelumaineelle Helsingissä.

Joskin liikkeen ajama kaupungin tiivistäminen vähentää painetta kaavoittaa viheralueille, samanaikaisesti sen asettama voimakas kasvutavoite levittää kaavoitettujen alueiden reunoja monin paikoin niille viheralueille. Liikkeessä kaupungin viihtyvyys, paikallisekologia on alisteinen laajemmille ekologisille tavoitteille: ajatuksena on, että liikenne vähenee kun useampi voi asua lähempänä työpaikkoja, palveluita ja "pöhinää". Lisää kaupunkia -liikkeen vaikutusvalta on johtanut siihen, että monille vihreille pyöräily ja joukkoliikenne ovat priorisaatioasteikolla vielä luontoakin korkeammalla, ja paikallisesti tärkeää metsää sopii uhrata seudullisesti tärkeiden joukkoliikennehankkeiden puolesta, joiden ajatellaan pelastavan maailman.

Yleiskaavaan liittyvä nokittelu on tiivistynyt siihen, että Vasemmisto on piikitellyt Vihreitä yleiskaavan hyväksymisestä, jossa kaavoittamisen mahdollistavia pikseleitä on levitelty viheralueille, ja kuntalaisilta vaaditaan melkoista sitkeyttä ja skarppia kaavoituksen seuraamista jotta he jaksavat taistella toistamiseen samojen viheralueiden puolesta. Vaarana on kaavoitusväsymys, ja tässä vaaleilla valitut luottamushenkilöt ovat paljon vartijoina. Vihreät taas korostavat, että niitä pikseleitä voidaan sitten poistaa asemakaavoitusvaiheessa, ja niin niitä toki voidaankin. Tämä vaan jättää kuntalaisen aika paljon vartijaksi.

Jos moni vihreä on menettänyt uskottavuutensa, niin useimmilla muilla puolueilla ei sitä ole ollut ensinkään, ja ainakin Vasemmistossa jotkut ehdokkaat ovat maalanneet itsensä nurkkaan väittäessään että Vihreissä politisoidaan yleiskaava kun toisaalta vasemmistolaiset keskittyvät enemmän vian etsimiseen Vihreistä kuin Keskuspuiston ja muiden viheralueiden pelastamiseen. Jos se ei ole politikointia, niin minä olen merisiilin eno, ja mikäs siinä, sopii tärkeillä asioilla politikoidakin, mutta Keskuspuisto on aivan liian tärkeä jätettäväksi Vasemmiston ja Vihreiden keskinäisen kyräilyn leikkikehäksi.

Niiden viheralueiden asia on kuitenkin niin tärkeä, paljon tärkeämpi kuin puolueet kiistelyineen. Ymmärrän hyvin, että Keskuspuistoa oikeasti arvostavat ehdokkaat turhautuvat keskinäiseen syyttelyyn ja asioiden, ihmisten ja puolueiden toisiinsa sekoittamiseen. Jos on kyllästynyt tähän keskinäiseen hiekan silmilleheittoon, voi äänestää Yrjö Hakasta.

torstai 30. maaliskuuta 2017

Suora pormestarinvaali

En ole jaksanut niin innostua etenkään Helsingin pormestarivaalista, koska en ole vielä nähnyt yhtään perustelua sille, miksi pormestari olisi nykyistä vain nimellistä pormestaria parempi, etenkin kun sen vaatijat useimmiten haluavat politiikan henkilöimisen sijasta tehtävän asiavetoista politiikkaa. Jos pormestari olisi kekkosmaisesti vastavoima valtuustolle - joka muuten on demokraattisesti valittu, kansanvallan toteutumisen vahtikoira kansanvaltaa vastaan siis - niin silloin hänelle voisi olla jotain käyttöä.

Nyt käydään kuntavaalit. Vaalit ovat tosiaankin kunta-, tai kuten aiemmin niitä kutsuttiin, kunnallisvaalit. Pormestariehdokkaat voivat toki antaa henkilökohtaisella karismallaan vetoapua epävarmoille äänestäjille, mutta voi se mennä toisinkinpäin. Joku ei suurin surminkaan kelpuuta Vapaavuorta tai Sinnemäkeä pormestariksi ja vain sen takia päätyy valitsemaan toisin, usein sen toisen suuren puolueen semminkin kun asetelma on niin luotu että valinta on Kokoomuksen ja Vihreiden välillä.

Jos halutaan siis edelleenkin pysyä asiassa kuntavaaleissa mutta samalla saada pormestari, olisikin parempi järjestää erillinen suora kansanvaali pormestarista. Tällöin äänestäjällä olisi mahdollisuus valita sekä haluamansa valtuutettu että haluamansa pormestari.

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Vihreät, uusi Perussuomalaiset?

Puolueen kannatus oli kyntänyt paikallaan jo usean vaalin ajan. Kunnes tuli 2011, ja Suuri Jytky. Nyt Vihreät tavoittelee kvanttiloikkaa suurten puolueiden joukkoon, jossa on perinteisesti ollut kolme suurta: Demarit, Kokoomus ja Kepu. Mistä suurten puolueiden paikka sitten olisi otettavissa, kun kuitenkin em. kolmen suuren puolueen kannatus näyttäisi heilahtelevan vain muutamalla prosentilla suuntaan tai toiseen, semminkin kun yhden kauden ihmeeksi jäänyt PerSujytky osoittautui suutariksi? Tulisiko Vihreistä urbaani keskustapuolue, Kokoomuksen ratikkaosasto vai päivitetty demarit? Tai... uudet Perussuomalaiset?

Tämän irvokkaan tulevaisuudenkuvan mahdollisuuteen viittaa päivän Uusimaa-lehti, jonka mukaan lehden vaalikoneessa uusmaalaisista vihreistä ehdokkaista 54% oli sillä kannalla, että kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneilta pitäisi tuet katkaista. Siis hetkinen, kyse on siis puolueesta, joka on tähän saakka suhtautunut kaikkein johdonmukaisesti rakentavimmin maahanmuuttoon ja jonne tulvi lisää jäseniä reaktiona 2011 jytkyyn?

Miten pitäisi ymmärtää tämä, että nyt näin moni (kaikista ehdokkaista 39%) kokee muukalais- jos ei nyt vihamielisyydelleen niin ainakin nihkeydelleen oikeaksi alustaksi Vihreät? Onko tämä väistämätön kasvukipu suureksi puolueeksi - kasvavassa ehdokasjoukossa kaikki eivät millään voi olla perillä perustuslain yhdenvertaisuusperiaatteesta - vai kosiskelua nuivien suuntaan? Vai onko ns. reaalipoliitikkojen äärilaita vallannut Vihreät: inhorealistit.

Toivon todella, että nuivuuden selittää se, että ihan jokainen ehdokas ei olisi perillä perustuslain yhdenvertaisuuspykälästä, kunnallisvaalit kun ovat luonteeltaan maallikkovaalit. Tämä on suuri surku kaikkien niiden tietämieni todella vilpittömien, valistuneiden ja humaanien ehdokkaiden enemmistölle, joita tiedän Vihreistä löytyvän. Vai onko tässä kyseessä itseään häntään pureva käärme?

Ehkä kyse pohjimmiltaan on siitä, että rasismi on uusi normaali. Meiltä hallituksessa asti näytetään ulkomaalaisvihan hyväksynnän esimerkkiä, ja kohta ei enää kukaan huomaa, että "suvakki" on joskus ollut haukkumasana. Suvakki on uusi neekeri.

Logiikasta kaksi kurssia lukeneena tiedän, että kaksinkertainen negaatio kumoaa itsensä. Toivottavasti nyt ei ole antijytkyksi naamioituneen antijytkyn antijytkyn paikka?

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Kari Konttisen muistolle

Kuva Malminkartanon valokuvakilpailun mainoksessa. Se, kuten moni muukin Malminkartanoa ja sen lähialueiden kulttuurielämää edes hetkellisesti rikastuttanut idea, oli Karilta peräisin.

Tiedä häntä, mikä etiäinen minut saavutti, sillä olenhan aina välillä miettinyt, mitä mahtaa Karille kuulua ja joskus ajatellut soittavanikin, mutta tuli mieleeni googlata, mitä kuuluu entiselle työkaverilleni ja sittemmin ystävälleni Kari Konttiselle. Google sitten paljasti, että hän kuoli marraskuussa, vajaat 74-vuotiaana. Olen iloinen siitä, että hänen poismenonsa ei sentään päässyt tapahtumaan ihan salaa, vaikka loppuelämänsä yksin elikin.

Kuva- ja elokuvataiteilija Kari eli värikkään elämän. Ammatillisesti hän palasi muistoissaan aina Warren Beattyn Helsingissä kuvaamaan elokuvaan Reds, jossa hän toimi assistenttina. Kari oli monessakin mielessä esteetikko: kuvien ja kauneuden, myös naiskauneuden palvoja.

Pari kertaa uskoin Karille luottamustehtävän. Ensin valtuutin hänet kissavahdiksi lähtiessäni kesälomalle Osloon. Jo ensimmäisen päivän aikana kissa karkasi, kerrostaloasunnon ikkunasta. Toisella kerralla delegoin asuntonäyttöön vuokralaisen valitsemisen Karille, ja tietenkään hän ei voinut vastustaa nuorta, kaunista yksinhuoltajaa. Valitettavasti tästä valinnasta tuli pommi, ja sain antaa tälle vuokralaiselle useiden kuukausien vuokrarästit anteeksi.

Niin, siitä anteeksiannosta. Minä olen antanut nämä anteeksi Karille aivan samoin kuin Kari oli valmis antamaan erilaisia inhimillisiä heikkouksia anteeksi kauniille naisille. Sanavalmiina miehenä hän oli välillä hankkiutua vaikeuksiin, sillä hän ei pitänyt kynttiläänsä vakan alla, jos hän ei jostakusta tykännyt.

Karissa oli annos Paroni Munchhausenia mutta myös Till Eulenspiegeliä. Hän oli valmis ajoittain pieniin kujeisiin. Kun luin parisen vuotta sitten iltapäivälehdestä jutun miehestä, joka oltiin pidätetty koska hän oli väärentänyt palautuspullojen koodeja, minulle tuli lämmin olo. Karihan se siellä, tai sitten copycat.

Karin kanssa tieni kohtasivat Malminkartanossa, kumppanuustalo Horisontissa 2006. Siellä olin Karin kanssa perustamassa valokuvauslaboratoriota ja Horisontille lehteä, jota hän vanhan liiton miehenä taittoi leikkaajaliimaa-menetelmällä, vaikka tietokone ja taitto-ohjelmataitoinenkin henkilö olisi ollut saatavilla. Kaikkein antoisin - ja yksi koko työurani kivoimpia projekteja - oli kuitenkin elokuvaopintopiiri, jonka esitykset alusti pitkän linjan elokuvaharrastaja Kari, joka oli perustanut aiemminkin elokuvakerhoja. Niin me sitten katsoimme Kurosawaa, Almodovaria ja Murnauta puolisalaa pimennysverhojen takana.

Kroonisesta tupakkayskästään huolimatta Kari oli yllättävän hyvässä kunnossa. Ainakin oli vielä kesällä 2006, jolloin hän pyöräili koko Ilmoilanselän ympäri Lautsian-lomalla. Oli hän tainnut polkaista vielä Hauhonselänkin ympäri, ja muisti lomakylään palatessaan suositella minulle Hauhon historiallista puutalokatua. Kävin sitten sen minäkin katsomassa Karin suosituksesta.

Minä en ole se heikko lenkki, joka ystävän minulle uskomat salaisuudet paljastaisi. Kiitos muistojen jakamisesta ja monista kiintoisista tarinoista Kari.


Kuva: Maunulan kaupunginosan kotisivu: kaksi taiteilijaa Mediapajalla (2005). Maunulan kaupunginosan jutun Karin poismenosta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Liipraumilhliperaalit

Jokunenkin politiikan liepeiltä tuntemani töölöläinen on tuohtunut siitä kun heidän juuri kansainvälistymisen kynnyksellä olevaan lintukotoonsa (asuin Töölössä suurimman osan vuosista 1995-2002) ollaan avaamassa Alko. Eikä mikä tahansa pitkäripainen, vaan sellainen, joka on tuttu vielä omalle sukupolvelleni isien ja äitien tarinoista: palvelumyymälä. Minä ainakin tiesin, mitä ne olivat, olihan isäni töissäkin sellaisessa niin että kun ekalla luokalla piti piirtämän kuva joka esitti isiä tai äitiä töissä, piirsin tällaisen:


Näin kävi ostotapahtuma Alkossa yleisesti vielä 80-luvulla. Ei, en haikaile vanhoja aikoja. Kyseessä oli siis sellainen myymälä, josta oikeasti saa palvelua, kyseinen termi kun ei ole tarkoittanut mitään sen jälkeen kun kyseisestä elinkeinosta elantonsa saaneiden osuus on ylittänyt 125%.

Minä olen niin vanha, että muistan vielä joskus asioineenikin Kisistä vastapäisestä Systeemissä, jossa pullot oli aseteltu hyllyihin palvelutiskin taa, ja myyjältä piti pyytämään joko Satnnööf du pap tai liipfraumilh.

Nyt jotkut niin sanotut liipraumilhliperaalit ovat erehtyneet perspektiiviharhaan, jossa heidän henkilökohtaisesta epämukavuuden kokemuksestaan yleistetään poliittiseksi ongelmaksi. Jos tällaista länsimaista ongelmaa kummempia aiheita ihmisellä ei ole, niin kaipa hänellä aika hyvin menee. En äänestäisi.

Sitäpaitsi nämä asiakaspalvelusta huolestuneet, joilta on viety pullojenpläräilyn oikeus, osaavat kyllä oikeasti sanoa sen shätönööf dy papin.

torstai 23. maaliskuuta 2017

Kuka oikein on syrjäytynyt?

Juteltúani eilen taas muutaman kuukauden tauon jälkeen vanhan ystäväni kanssa, aloin miettimään, mitä se syrjäytyminen oikein on. Tarkastellaan asiaa kolmen esimerkkihenkilön valossa.

J: 35-vuotias, varmaan itseltäänkin huomaamatta aikuistunut yksin kaupunginasunnossa elävä pitkäaikaistyötön mieshenkilö, jolta on jäänyt kesken kaikki: armeija, siviilipalvelus, lukio. ammattikoulu, moni työharjoittelu ja -kokeilu. Hän harrastaa sulkapalloilua, biljardia, Japanin kieltä ja kulttuuria ja hänellä on vakiintunut ja tiivis ystäväpiiri jo alakouluajoistaan, eikä hän juo oikeastaan ollenkaan alkoholia eikä tupakoi.

A: 45-vuotias yliopistokoulutettu yksinasuva mies, joka joutui vaikeaan onnettomuuteen viitisentoista vuotta sitten, minkä johdosta hänen opiskelunsa jäivät pitkäksi aikaa hyllylle ja työhistoria pyyhkiytyi pois, samoin osa muustakin historiasta. Hän on kuntouttanut itsensä juoksu-urheilulla, harrastaa moottoripyöräilyä, sienestystä, kalastusta sekä juoksemista ja hiihtoa ystäviensä kanssa.

M: 46-vuotias yliopistokoulutettu perheellinen mies, jolla on toistaiseksi voimassaoleva työsuhde. Se ei kuitenkaan vastaa hänen osaamistaan, kiinnostuksenkohteitaan, taipumuksiaan. Hän on ollut viime kuukaudet alityöllistetty, käytännössä vailla tekemistä, säilytettävänä kuukausipalkkaisessa suojatyössä, jossa hänet on eristetty varsinaisesta työyhteisöstään. Usein hänellä kuluu kokonaisia viikkoja ilman että hän tulee vaihtaneeksi sanaakaan muiden kuin perheenjäsentensä kanssa. Mielekkään tekemisen ja sosiaalisten verkostojen vajettaan hän aikaisemmin paikkasi toimimalla aktiivisesti poliittisessa puolueessa, mutta ei enää.

Syrjäytyneisyyden ymmärtämiseksi pitää ensin määritellä sen vastakohta, osallisuus ja määritellä se, mikä on norminmukaista osallisuutta: mihin ihmisen pitää olla kiinnittynyt. Yleensä viranomais- ja tutkijanäkökulmat painottavat palkkatyötä, opiskelua ja sosiaalisia verkostoja; sen lisäksi on esimerkiksi tiedollista osallisuutta ja päätöksenteko-osallisuutta.

Nostin tarkoituksella näistä esimerkkihenkilöistä tiettyjä korostuksia esiin ja jätin toisia hieman varjoon problematisoidakseni vallitsevia osallisuuden ja syrjäytyneisyyden tulkintoja. Selvää ainakin on, että problematiikka ei tyystin palaudu palkkatyöosallisuuteen eikä sosiaalisten verkostojen olemassaoloon, vaan palkkatyö käy vain jos se osaltaan kiinnittää henkilön mielekkääksi osaksi yhteiskuntaa, jossa hän saa taidoillaan hyödyntää yhteiskuntaa. Sosiaaliset verkostotkaan eivät pelasta, sillä niitä on monenlaisia, kuten tietää jokainen Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanin lukenut.

Niin että kuka oikein on syrjäytynyt?

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Hompanssien freudilaiset lipsahdukset

On tietenkin epäreilua sortua itse koulukiusaajastrategiaan ja levitellä kaikelle somekansalle toisten lukihäiriöitä, mutta ne tekevät sen itse, ihan omalla nimellään:


Toki persulaisuus on ennemminkin politiikan tekemisen tapa kuin ideologia, mutta persumuslimeista en olekaan vielä kuullut. Ehkä somekommentoija viittasi siihen, että radikaali-islamistien ja (islaminuskoisten) maahanmuuttajien vieroksujat ovat itse asiassa hämmästyttävän samanlaisia arvoiltaan. Uskonto on siinä pelkkä päällysrakenne.

Kiitos Uuninpankkopoika Sakari Timoselle materiaalin jakamisesta.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Tukipalveluiden ulkoistaminen on julkisen sektorin roskapankki

EK:n kuntavaaliblogissa kehuttiin, kuinka valtio on esimerkiksi kelpaava edelläkävijä tukipalveluiden, etenkin siivouspalveluiden ulkoistamisessa ja siitä sietäisi kuntien ottaa mallia. Paljastava kirjoituksessa on tämä lause "kiinteistöpalvelujen toimittajalla on oltava yhä syvempi ymmärrys asiakkaan liiketoiminnasta ja strategisista haasteista".

Kunnissa on paljon sellaista toimintaa, joka ei ole liiketoimintaa. Niitä kutsutaan peruspalveluiksi. Jos esimerkiksi terveyskeskusta, päiväkotia, koulua ja uimahallia pitää liiketoimintana, tällöin ei ainakaan ole ymmärrystä asiakkaan toiminnan strategisesta ominaisluonteesta.

Ei tätä ymmärrystä ole silloinkaan jos vaaditaan esimerkiksi laitoshuoltajien eli laitossiivoojien (joiden työhön kuuluu muutakin kuin siivousta) koulutuksen lopettamista, ei vähiten juuri siksi että siihen työhön kuuluu muutakin kuin siivousta. Kannattaisi myös tuntea laitoshuoltajien työn strategiset haasteet, joihin liittyy esimerkiksi erityisen tarkkoja hygieniamääräyksiä ja tietosuojan ymmärrystä ennen kuin esittää tällaisia löperyyksiä.

Ulkoistamista ihannoidessa työntekijöiden työehdoilla ei ole ilmeisesti mitään väliä, tai palkkauksella. Tapaus Palmia, jossa siivoojien työehtoja ja palkkoja poljettiin siirtämällä heidät ensin liikelaitokseen, joka sittemmin on yhtiöitetty, on näköjään jo unohdettu, vaikka siitä on vasta kaksi ja puoli vuotta. Mutta eiväthän tukipalveluissa työskentelevät olekaan ihmisiä elinkeinoelämän näkökulmasta. He kuluttavat huonosti, kun palkka ei riitä, ja he tarvitsevat asumistukeakin kun se asuminen on niin peijoonin kallista.

Hälytyskellojen tulee soida aina kuin jotain aletaan määrittelemään tukipalveluksi. Tukipalvelut ovat niitä, joista voidaan luopua ensimmäisenä ja joihin työntekijöitä voidaan siivota olemasta emokonsernin menoerä. Tukipalveluliikelaitokset ovat kuntatyöntekijöiden roskapankkeja, joihin siirretään yhteiskunnan kannalta usein näkymätöntä mutta välttämätöntä työtä tekevät ihmiset, joista tulee heti huonosti tuottavia kun he eivät ylläkään liikelaitoksien tulostavoitteisiin, vaatimuksena tehdä enemmän samaa työtä usein kehnommalla palkalla.

Onko se nyt mitään edelläkäymistä, saada marssia ensimmäisenä lankulta mereen, EK:n sohiessa siellä takana miekalla. EK:n kuntavaaliblogikirjoituksen tukipalveluiden ulkoistamisesta voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Maahanmuuttajat lisäävät rikollisuutta. Suomalaisten rikollisuutta

Helsingin kaupunginvaltuutettu Terhi Koulumies (kok.) muutama viikko sitten huolestuneena yleisestä turvallisuudesta ja siisteydestä vetosi apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauriin, että tämä selvityttäisi Helsingin Rautatientorin mielenosoitusleireistä aiheutuvat haitat; samalla hän pyysi poliisia purkamaan molemmat mielenosoitukset, niin turvapaikanhakijoiden ja heitä tukevien kantasuomalaisten kuin Rajat kiinni -mielenosoituksenkin. Koulumies siteerasi säännöstä, jonka mukaan "Säännösten mukaan mielenosoitusleirit voi purkaa torilta tai siirtää uuteen syrjäisempään paikkaan kaupungin tahdosta, jos niistä aiheutuu turvallisuusriski tai kohtuutonta haittaa tontin omistajalle tai ympäristölle. "

Mitä nämä turvallisuusriskit sitten oikein voivat olla? En ole saanut käsiini Pekka Saurilta tilattua selvitystä, mutta tähän saakka tietooni on tullut kaksi tapausta Rautatientorilla, jotka jollain tavalla realisoivat näitä turvallisuusriskejä.

Viime, vai olikohan se toissa viikolla, Rautatientorin rajakkien mielenosoituksessa näyttäytyi henkilö, joka on syytettynä taannoisesta kuolemantuottamuksesta, jossa Rajat kiinni -porukasta yksi nuori mies potkaisi häntä haastaneen toisen nuorukaisen kumoon, ja tämä potkaistu nuorukainen kuoli vammoihinsa noin viikkoa myöhemmin. Näemmä sitten sitä ei pidetä turvallisuusriskinä eikä minään, että toistuvasta väkivaltaisuudestaan tunnettu uusnatsi saa kulkea vapaalla jalalla.

Eilen otettiin käyttöön jo kaasuaseet, kun mies rajakkileiristä suihkutti kaasuasetta maahanmuuttajan päälle ensin rähistyään ja haastettuaan riitaa tämän maahanmuuttajan kanssa.

Nämä ovat totta kai yksittäistapauksia, sanoisivat ns. maahanmuuttokriitikoiden myötäkarvaansilittelijät. Niin kai. Näitä yksittäistapauksia ei vaan ole sattunut ainuttakaan siinä toisessa leirissä tai sen tiimoilta. Ai niin, oli yksi yksittäistapaus kun yksi turvapaikanhakija toivonsa Migriin menettäneenä yritti hirttäytyä, ja rajakit ilakoiden kuvasivat tämän tapauksen, repostelivat hänen henkilökohtaisen onnettomuutensa kaiken kansan nähtäväksi nettiin, ja ainakin tämän videon kommenttien perusteella tähän saakka Rautatientorilla rajakkileirin liepeillä nähty on vasta alkua ja jäävuoren huippu, kun meillä on potentiaalisia rajakkeja jotka olisivat olleet valmiit viemään hirttämisen loppuun.

Niin että kyllä maahanmuuttajat ja heidän leirinsä lisää turvattomuutta. Se nimittäin lisää syntyperäisten suomalaisten känniörveltämistä, lietsoo heidän lahjattomimman aineksensa verenhimoa ja saa jotkut jopa tarttumaan kaasupulloon. Nähtävästi on turvapaikanhakijoiden syy, että he jo pelkällä olemassaolollaan provosoivat joitakin pöpipäitä.

Terhi Koulumiehen kirjoituksen voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Keskiluokan nousu, lasku ja pelot

Suomen ehkä kiinnostavimalta tutkimuksen popularisoijalta ja tärkeimmältä aikalaisanalyytikolta, psykohistorioitsijaksi itseään kutsuvalta Juha Siltalalta on tulossa uusi kirja Keskiluokan nousu, lasku ja pelot. Hesarin ennakkojutun perusteella tämä kirja täytyy lukea, sillä ainakin ennakkojutun perusteella se tavoittanee tämän ennakkojutun perusteella Siltalan poikkitieteellisellä otteella jotain olennaista ajan hengestä.

Siitä, mitä keskiluokka sitten on, ei saa käsitystä tämän lyhyen otteen perusteella. Minä olen sitä pitkään ihmetellyt, tullen lopulta siihen tulokseen, että ei ole keskiluokkaa vaan keskiluokkaisuutta, joka luonnehtii enemmistön elämäntapojen ja valintojen ideaalia. Siltala kirjoittaa keskiluokan mm. kääntyneen sisäänpäin. Tämä kolahti: minäkin olen kääntynyt sisäänpäin, keskittyen perheeseen ja harrastuksiini kun työelämä, politiikka ja muut instituutiot eivät ole tuoneet syvempää tyydytystä. Kun cv:n viilaaminen toiseen järjestykseen ei tunnu tuovan ainakaan välitöntä palkintoa, sitten mieluummin kerään nautintoa ostamalla taas lisää Bruckner-kokonaislevytyksiä ja parantamalla taas edellisen vuoden juoksukilometrimäärääni kolmantena kuukautena peräkkäin. Vanhan sanonnan mukaan menestyksen mittari on ystävien määrä; nykyään se on Facebook-tykkäysten määrä. Jos ei koe olevansa työmarkkinasubjekti, kontrollin tunteen saa edes hetkeksi varastamalla työnantajalta aikaa.

Levytyksiä tai kilometrejä ei saa hautaan mukanaan, ei edes niiden parissa saatuja elämyksiä. Ne ovat aineetonta kuten ovat myös lentävät askeleeni, katoavaa sorttia, ei niistä jää mitään jälkipolville, paitsi pikku hiljaa maatuvat lenkkien kuluttamat polvirustot. Kuitenkin matkasta nykypisteestä hautaan kannattaa tehdä mahdollisimman mielekäs, edes hetkittäin. Jos ei tämä muuten onnistu niin irtikytkemällä itsensä hetkeksi ulkoisten kellojen rajoituksista ja hankkiutumalla toimiston seinien ulkopuolelle, mahdollisimman ulkopuolelle, metsään. Kilvoittelen itseni kanssa kun ulkomaailman kanssa kilpailu on samaa kuin yrittäisi laskea päällekarkaavan hyökyaallon sisältämien vesipisaroiden määrää. Kannattaa juosta katoavien onnellisuuden hetkien perässä kun nykyaikana mikään ei ole varmaa, paitsi se, että juostavaa aina riittää. Rahat loppuvat aina viikkoa ennen palkkapäivää, mutta juoksukengistä ja cd-levyistä lasku lankeaa Masterille vasta seuraavassa kuussa, ja kun sen jyvittää lyhennyksiksi, sitä tuskin huomaa.

Laskua odotellessa voin sitten vaikka laskea niiden Facebook-kavereideni määrää, juoksukilometrejäni tai Tod und verklärung -levytysten määrää. Ja kirjaa odotellessa voi lukea Hesarin maistiaiset siitä klikkaamalla blogikirjoitukseni otsikkoa.



lauantai 18. maaliskuuta 2017

Eliahu ja Maurice

Minun piti ensin aloittamani Eliahu Inbalin johtaman Frankfurtin radio-orkesterin Mahler-levytysten maratoni. Lopetin sen aika pian, sillä kupletin juoni kävi selväksi: ne eivät efektejä korostavan, varhaisen digiäänityksen lisäksi tarjoa juuri mitään. Kokeilin seuraavaksi Maurice Abravanelin johtamia Utahin sinfonikkoja, joiden soitanto jo ensimmäisen sinfonian finaalissa levisi kuin Elanto. Päätin kuitenkin jatkaa Abravanelin opastuksessa, sillä oletin retkestä tulevan paljon mielenkiintoisemman, vaikka on hyvällä soitannolla ja äänitysteknologiallakin puoltoargumenttinsa.

Mahleria on joskus kiva kuunnella korvakarkkina, ottaa mukava takanoja ja nauttia äänikylvystä. Sitä tarjoavat esimerkiksi Bernard Haitink ja Gary Bertini, kenties Chailly ja Solti. Kuitenkin tämän uudemman ajan Beethovenin ymmärtämiseksi - kuten eräs nettiarvostelija Mahleria osuvasti luonnehti, löytyyhän hänen sinfonioistaan nykyään kymmeniä kokonaislevytyksiä, jotka kaikki on tehty viimeisen puolen vuosisadan aikana - kannattaa kuunnella aika ajoin myös Bernsteinia, Horensteinia, Kubelikia, Klempereriä, Walteria, Schercheniä ja Mitropoulosta.

Jatkan siis edelleen Abravanelin kokonaislevytyksen parissa, ja sen jälkeen yritän Gieleniä tai Zanderia, mitä tahansa paitsi Inbalia, joka kelpaa peruslevytykseksi silloin kun vasta muodostetaan suhdetta Mahlerin musiikkiin. Jo Mahlerinsa tunteva kuitenkin haluaa jonkun uuden tulokulman tähän uudemman ajan Beethoveniin. Inbalista on digitaalisen teknologian esittelylevytykseksi, ei juuri muuhun.


perjantai 17. maaliskuuta 2017

Ei yhtiöittämisille!



Ei julkisten palveluiden yhtiöittämisille!

Palvelut ovat myös työpaikkoja!

Ei työehtojen polkumyynnille!

Tukipalveluilla keinottelun on loputtava!

Hallitus, KiKy ja SoTe nurin!

Miksi aina työntekijän on joustettava?


Olen matalapalkkainen sukkuloiva perheenisä, HUS:illa mukautetussa toimenkuvassa tekstinkäsittelijänä, ja ne työt ovat loppumassa kun palvelu ostetaan liikelaitokselta. Kunto riittää ja kantti kestää. Pidän sinunkin puoltasi!

Minua voi äänestää JHL:n edustajistovaaleissa pääkaupunkiseudun vaalipiirissä, joka kattaa HUS-alueen (eli Uudellamaalla). 

#näissäkengissä #jhlvasemmisto

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Eläinten sote

Kansainvälisten lääkäriasemaketjujen rantautuessa Suomeen, ne palkkasivat lääkäreitä julkisin verovaroin ylläpidetyistä terveyskeskuksista, joihin syntyi nopeasti monin paikoin lääkärivaje. Samalla nämä yksityiset lääkäriasemat pystyivät nostamaan taksoja reippaastikin, kiitos kysynnän ja tarjonnan lain, pitäähän nyt ihmisten päästä hoidattamaan vaivansa jonnekin.

Kärjistettynä voi puhua, onko vain hyvin toimeentulevilla oikeus lääkäriin? Perusasiat kuten rokotukset eivät välttämättä ole liian kalliita, mutta erilaiset tutkimukset, tai yllättäen sattuvat tapaturmat, joissa joudutaan operoimaan jotain, voivat helposti nostaa hinnat hurjankin korkeiksi.

Edelläkuvattu ei ollut dystopia siitä, mitä tapahtuu lääkäripalveluille SoTe-uudistuksessa. Edellinen kappale oli suora sitaatti kansanedustaja Jaana Pelkosen (kok.) puheenvuorosta. Laita vielä sanan lääkäri eteen "eläin".

Aikaisemmin niin kissojen, koiran kuin undulaatinkin kanssa eläneenä tiedän että pienituloinen toivoo hartaasti että hänen lemmikkinsä pysyy terveenä, vaikka ei rokottaminenkaan ihan halpaa lystiä ole. Kuitenkin lemmikkieläin vaikuttaa suotuisasti ihmisensä hyvinvointiin: koira pakottaa ulkoilemaan, jolloin altistuu tapaamaan muita koiranulkoiluttajia ja muuten vain eläinrakkaita ja kissa lämmittää syliä kokonaisvaltaisemmin kuin läppäri.

Soisi kokoomuslaisen näkevän, että vapaan valinnan, kilpailun ja kysynnän ja tarjonnan mekanismit eivät erottele, onko kyseessä ihminen vai muu eläin. On vaikea nähdä, miksi ihmislääkäripalvelut olisivat vapaita Jaana Pelkosen ilmaisemista huolenaiheista.

Verkkouutisten jutun aiheesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.


maanantai 13. maaliskuuta 2017

EK maksaa velkojaan hallitukselle

EK:n toimitusjohtaja Veli-Matti Mattilan höläys, jonka mukaan suomalaisten palkkatasoa pitäisi laskea 10-15% ja että vielä tarvitaan monta KiKy:ä, on ansaitusti räjäyttänyt interwebin. Erityisen pahalta tämä näyttää kun sen on sanonut mies puolentoista miljoonan vuosituloilla. Niin että siinä sitä Juha Sipilän peräänkuuluttamaa johtajiston moraalista esimerkkiä.

Jokunen kommentaattori on pitänyt Mattilan aivopierua - kuten eräs uutistenlukija oli sitä aiheesta nimittänyt - kuin vasemmiston tilaustyönä: nyt manataan esiin jo kuolleeksi julistetut yhteiskuntaluokat ja julistettiin luokkasota. Toki yhteiskuntaluokkien manaaminen palvelee vasemmistoa, sillä oikeiston intresseissä ei ole myöntää luokkien olemassaoloa tai mahdollisuuksien epätasa-arvoa, mutta jos tämä palvelee vasemmiston kampanjointia, niin kuntavaaleissa onkin sitten parasta tulla rökälevoitto, muuten tämän Mattilan lausunnon varjolla hallitus voikin näyttäytyä jos ei nyt ihan hyväntekijöinä niin ainakin duunarin puolustajina ökyilyä vastaan, kuten eräs kommentaattori Facebookissa ehdottikin.

Hallitusohjelmahan näyttää EK:n kuiskaamalta, ja ei ole ihan poishaettua, että tämä Mattilan lausunto kuuluisi porvarihallituksen ja EK:n väliseen vastavuoroiseen sopimukseen, jossa EK maksaa velkojaan takaisin hallitukselle tällä "varomattomalla lipsautuksellaan", joka saattaakin olla hallituksen tilaustyö, sumuverho hallituksen leikkauksille. Kun Mattila heittäytyy uhrilampaaksi puolentoista miljoonan vuotuisilla tuloilla, jotka varmasti pehmentävät hänen mahdollisia kärsimyksiään, niin jopa Kokoomus näyttää maltilliselta ja yhteistyökykyiseltä palkansaajan ystävältä; ehtihän jo ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Kai Mykkänenkin hillitsemään ja toivomaan EK:lta malttia.

Minä en toivo mitään malttia. Luokkasota on julistettu, ja toivon sellaista opposition maanvyörymävoittoa, joka vetää maton alta hallituspolitiikan legitimiteetiltä, ja lopullisesti Sipilän rosvohallituksen tuhon sinetöisi Halla-Ahon valinta Perussuomalaisten puheenjohtajaksi.

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Viisastelua kentän vastakkaisilla laidoilla


Oheinen kuva esittää Hesarin toimittajan tulevalle valtiomiehelle J. Halla-Aholle esittämää kysymystä ja H-A:n vastausta.

Perussuomalaiset ovat tavanneet syyttää Vihreitä ylimielisyydestä ja akateemisesta, verbaalisesta temppuilusta. Mitäs tämä sitten on? Tai mitäs muuta sitten olivat H-A:n edeltäjän T. Soinin puolivillaiset nokkeluudet, joiden taustalla oli populismin akateemisia opintoja kuin vastaanottajan aliarvioimista peittämällä todellinen asia sukkeluuksien taakse?

Perussuomalaisten synti on kaksinkertainen: paitsi sukkelointi, myös projisointi, jossa syytetään toista omista virheistä. Tässä on peili.

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Miksi naiset itse rakentavat lasikattoja

Luin Naistenpäivää seuraavana päivänä puolisoni tilaamaa Sport-lehteä (sen nimi tuskin on olematta urheilu siitä syystä, että se nimi on jo varattu. Englannin kielen käyttäminen on niin makeaa).

Siinä lehdessä oli juttu pyöräilyamatsoni Mira Kasslinista. Kasslin tuli laittaneeksi sanat kaikkien niiden naisten suuhun, jotka miettivät syitä kaikenlaisiin lasikattoihin: vaikka hän on fyysisesti suoriutuva, kookas ja voimakas nainen, hän siltikin haluaa voida käpertyä itseään voimakkaamman miehen kainaloon. Ainakin osa lasikatoista on nimittäin naisten itsensä laittamia: naisten, jotka pienentävät itsensä ehdoin tahdoin. Kiltit naiset, avustaviin tehtäviin alistuvat, jotka alihinnoittelevat itsensä. 

Miksi naiset sitten itse pienentävät itsensä vikisemään miesten kainaloon, vaatien miehiltään määrätietoisuutta, fyysistä voimaa ja vievyyttä? Jos mies tunnustaisi haluavansa naisen olevan heikko, jotta hän voisi tuntea itsensä suureksi, vahvaksi ja johtavaksi, hänet torpattaisiin yksinkertaisesti sovinistisikana.

Millaisia nämä naisten halajamat tai fantasioimat miehet sitten ovat? Jos naisia itseään uskominen, niin jotkut pitävät univormuista, toiset taas eivät suostu uskomaan muita kuin miespuolisia esimiehiä. Joillekin taas marjojen poimiminen on kauhistus, haettiinhan eräässä deitti-ilmoituksessa "miestä" eikä "mitään marjanpoimijaa".

Piintyneen vakiintuneiden sukupuoliroolien poliittisesti korrekti ylläpitäminen on varattu yksinoikeudella naisille. Voi tietysti olla, että tämä miehen kainalossa vikiseminen on jonkinlainen seksuaalifantasia, mutta on niitä muitakin fantasioita. Jotkut näkevät unia juuri tuollaisista amatsoneista, ja tämän sanominen olisi miehelle julkinen itsemurha, vaikka nykyään sosiaalisessa mediassa tehdään vielä tuotakin pahempaa itsensä häpäisyä, ei tarvitse kuin vilkaista Helsingin rautatientorin hirttäytymisyritystä seurannutta kommentointia. 

Vähän sitä skarppiutta siis, naiset. On turha valitella yhteiskunnallisesti onnetonta kohtelua moninkertaisine rakenteellisine sortoineen ja lasikattoineen, eikä minulle mene läpi veruke, jonka mukaan tässä on kyse vain sisäistetyn sorron mekanismista, olettehan te miehiä koulutetumpiakin niin että teillä luulisi olevan kehittyneempiäkin aseita käytössänne kuin naisellisilla avuilla meidän typerien miesten huijaaminen saada meidät luulemaan, että me muka tätä hommaa pyöritämme. Jos saatavilla ei ole kasvaville tytöille (ja pojille) muita malleja kuin sukupuolitetut lastenkirjojen ja filmien miehisiä sankareita, kirjoittakaa niitä kirjoja ja ohjatkaa niitä filmejä itse. Hoitajiksi ryhtymisen sijaan ruvetkaa vaikka lääkäreiksi. Ryhtykää juuri niiksi naisiksi, joita haluatte tyttärienne olevan! 

torstai 9. maaliskuuta 2017

Orpo 20 vuoden ajan

Äitini Hilkka Lisbeth Malinon kuolemasta on tullut tänään kuluneeksi jo 20 vuotta. Nopeasti on aika mennyt orpona. Virallisesti keuhkosyöpä johti hänen kuolemaansa, mutta todellisuudessa kuolinsyynä oli se, ettei hän enää jaksanut taistella elämänsä puolesta. Hän oli antanut itselleen luvan päästää irti, sillä hän tiesi minun jalkojeni jo kantavan. 

Häntä oltiin luulosairaana juoksutettu Helsingin terveyskeskuksen pisteestä toiseen ja lääkäriltä toiselle ja kun syöpä todettiin, kaikki oli jo myöhäistä.

Hilusta olisi tullut omistautunut isoäiti, mutta häntä on vaikea nähdä iäkkäänä, eihän hän ollut edes 45-vuotias kuollessaan. Hilu teki lähtemättömän vaikutuksen kaikkiin tapaamiinsa ihmisiin kauneudenjanollaan ja -tajullaan, uskollaan ihmisiin, kyvyllään rakastaa. Hän oli pieni lintu, jonka siivet olivat menneet rikki. Hänet rikkoi paitsi moni sairaus, myös hänen ehtymätön uskonsa: toisiin ihmisiin, kauneuteen, hyvään, aina uusiin mahdollisuuksiin. 

Omistan tämän Jukka Kuoppamäen laulun äitini muistolle.

Villi lintu (sanat ja sävel Jukka Kuoppamäki)

Kun aika on taas merten taa
käy lento kurkien
ne pesämailta matkaan saa
ääni sisäinen
Mä toivon että sydämein
kuin villi lintu ois
vain kesyt linnut rantaan jää
villit lentää pois

Ei takertua menneeseen
saa sydän ihmisen
sen täytyy uutta uskaltaa 
myös siltaan kyynelten
Ei epäröidä silloin saa
kun aika nousta on
vain ihmislasta rohkeaa
niin siivet kohta on 

Kun aika on taas merten taa
käy lento kurkien
ne pesämailta matkaan saa
ääni sisäinen
Mä toivon että sydämein
kuin villi lintu ois
vain kesyt linnut rantaan jää
villit lentää pois

Ei kurkiauraa kaartavaa voi mikään kesyttää
sen vaisto johtaa merten taa
kun toiset maahan jää
ei epäröidä silloin saa
kun aika nousta on
vain ihmislasta rohkeaa
niin siivet kohta on 

Mä toivon että sydämein
kuin villi lintu ois
vain kesyt linnut rantaan jää
villit lentää pois




keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Valitaan taksin ja ladon välillä

Monen etenkään helsinkiläisen ei ole mahdollista ymmärtää sitä, että (So)Te-uudistuksen valinnanvapaus jää hyvin teoreettiseksi, jos valittavaa ei ole. Ei tarvitse mennä merta edemmäs kalaan: jo lakkautettu Itä-Uusimaa riittää. Valinnanvapauden jäämisen teoreettiseksi varmisti jo ennen SoTe-uudistusta voimaansaatettu päivystysasetus, jonka ollakseni reilu hallitusta kohtaan, siunasi suurin osa eduskuntapuolueista, myös oppositiossa. Vain Vasemmistoliitolta ja RKP:lta löytyi rotia olla medikalisoimatta synnyttämistä ja pitää se lähipalveluna, RKP:lla kielisyistä.

Mitä sitten tarkoittaa tämä SoTe:en keskeiseksi elementiksi leivottu valinnanvapaus, jolla uudistusta pyritään myymään kadunmiehellekin? Voiko jatkossa työtön valita työterveyspalveluidensa tuottajan? Minkä välillä? Entä porvoolainen synnyttäjä? Kilpailuttaako hän vapaasti Joensuun ja Vaasan synnytyssairaaloiden välillä? Ai niin, Vaasakin oli lopetettu. Missä on Attendon synnytyssairaala? Pornaisissa vai Neitsytsaarilla?

Supistusten tullessa onneksi sentään takseja on tarjolla, ja ne muuten ovat kaikki yksityisiä, mikä Kokoomuksen iloksi kerrottakoon. Sen lisäksi kiiresynnyttäjä voi valita ladon ja saunan välillä.

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Itsetunnon lisääntyessä itseluottamus rapautuu

Lapsen luotto omiin kykyihin on rajaton. Kolmea vuotta lähestyvää tytärtäni parhaiten hänen omin sanoinsa luonnehtiva lause on "Elsa osaa"; omin sanoin hänestä onkin sopivaa puhua, koska jos minä tai äiti laitamme sanat hänen suuhunsa eli "sanoitamme" (kuten lastenpsykiatriasta tai kasvatusopista muodikkaaksi lanseerattu termi kuuluu), Elsa raivoissaan huutaa tästä hänen itsemäärittelyoikeutensa loukkauksesta "ei sano tietoa!".

Lapsilla on rajaton itseluottamus. Iän kertyessä se korvautuu itsetunnolla. Tämä tarkoittaa elämänkokemuksen tuomaa suhteellisuudentajua kun tielle kasaantuu vähän kerrassaan esteitä, joista osa on olosuhteiden asettamia, jotkut tulevat sääntöjen ja erilaisten normien muodossa ja osan niistä muodostavat toiset ihmiset omine odotuksineen ja tarpeineen sekä ihan puhtaasti omalla olemassaolollaan. Niitä esteitä asettaa myös omien kykyjen puute: minä nyt vaan en pysty näillä polvillani hyppäämään pituutta kahdeksaa metriä.

Toivottavasti Elsa uskoo mahdollisimman pitkään, että hän osaa korjata katulampun, jos hänellä vain on mahdollisimman korkeat tikkaat. Omia mahdollisuuksia ehtii alkaa epäilemään sitten myöhemmin. Tänään 46 vuotta täyttävänä olen omista rajoituksistani hyvin tietoinen, ja tämä tietoisuus on vain lisääntynyt viime vuosina, ei vähiten minulle tehtyjen neuropsykologisten tutkimusten ansiosta.

Vaikka usko omien mahdollisuuksien rajattomuuteen onkin vuosikymmenien aikana vähin erin rapautunut, niin jotain olen aikojen saatossa saanutkin. Viime viikolla löysin Brucknerin kahdeksannen sinfonian hitaasta osasta kauniin viulusoolon, ja palaamalla tutuille metsäisille lenkkireiteilleni pystyn tavoittamaan osan omasta ytimestäni, tai ainakin unohtamaan ne rajoitukset, joita tielleni on tullut. Enkä 20- tai edes 30-vuotiaanakaan tiennyt mitään siitä, miten suurta onnellisuutta minulle voisi tuottaa se, että näen lapsieni leikkivän yhdessä.

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Brucknerin kahdeksannen sinfonian salaisuus on paljastunut

Anton Brucknerin (1824-1896) 9 sinfoniaa ovat olleet uskollisia seuralaisiani jo keväästä 1993 asti, siitä alkaen kun lainasin Töölön kirjastosta ensin Bernard Haitinkin levytyksen seitsemännestä sinfoniasta ja sitten Otto Klempererin levytykset neljännestä ja kuudennesta sinfoniasta. Näistä kestoltaan tunnin molemmin puolin olevista sointikatedraaleista, jotka monessakin mielessä ovat länsimaisen kulttuurin mittavimpia saavutuksia ainakin sinfoniamusiikin kategoriassa, mittavin ja samalla ongelmallisin ainakin minulle on kahdeksas.

Kahdeksas on jäänyt minulle problemaattisimmaksi Brucknerin sinfonioista. Tätä ei sivullinen ehkä huomaisi levyhyllystäni, sillä siksi verran paljon sieltä löytyy eri versioita kahdeksaisesta: Karajanin vuoden -57 EMI-levytys, Haitinkin, Wandin ja molempien Jochumin kokonaispakettien mukana tulevat versiot, Horensteinin liveversio, kaksi Knappertsbuschin levytystä. Giulini ja Celibidache. Näistä Karajan ja Giulini edustavat hyvää perus-Bruckneria. Yksittäiset irtolevytykset ainakin ovat osoituksia siitä, että olen etsinyt, metsästänyt kahdeksannen sinfonian henkeä sitä täysin tavoittamatta, vaikka toki olenkin viettänyt hienoja hetkiä kahdeksaisen äärellä.

Knappertsbuschin levytyksissä on aina oma viimeistelemättömyyden tuntunsa ja särönsä, ja ne ovatkin mielenkiintoisia. Hallussani oleva Haitinkin ensimmäinen taltiointi on hänen kokonaislevytyksensä epäonnistunein levytys, se on jotenkin juosten kusaistu. Jochumeissakin pidetään liikaa kiirettä paikka paikoin, mutta niissä sentään ymmärretään joskus pysähtyä kauneuden äärelle. Horensteinissa on periaatteessa kaikki kohdallaan, mutta se ei oikein lähde lentoon; poikkeuksellista kyllä, tämä vähittäisen jännitteen rakentaja ei oikein saa tätä katedraaliansa valmiiksi. Celibidachen näkemys on singulaari, ja ehdottomasti kuulemisen arvoinen, puoli tuntia keskivertolevytystä hitaampanakin. Georg Solti, jota en yleensä yhdistä Bruckneriin, tarjoaa omassa logiikassaan vaihtoehtoisen version, jossa ei niinkään mehustella mystiikalla, vaan sen sijaan kahdeksas sinfonia on lähestulkoon koherentti kokonaisuus. eräänlainen sinfonian luuranko.

Kokonaisuudessaan parhaana levytyksenä olen tähän saakka pitänyt Günter Wandin kokonaispaketin mukana tullutta versiota. Siinä tempot ovat keskivertoa ja kokonaisuus noudattaa tämän sinfonian kultaista leikkausta. Wand oli siis ihanne-esitys levytetyistä versioista, tähän saakka. Kunnes kuuntelin äskettäin 93-vuotiaana kuolleen Stanislaw Skrowaczewskin levytyksen.

Skrowaczewski tekee saksalaisen provinssiradio-orkesterin kanssa Saarbrückenin ihmeen. Soitto on sen verran valoisaa, että sinfoniasta kuulee minulle aiemmin pimentoon jääneitä yksityiskohtia, mm. hitaan osan kauniin viulusoolon; myös puupuhaltimet kuuluvat klemperermäisen selkeästi. Kaikki tässä tuntuu oikealta: tempot mutta ennen kaikkea balanssi. Torvet räikyvät, mutteivät peitä jousten laulavaa tremoloa ja puupuhaltimet kuuluvat. Sointi on tavattoman eloisa ja läpikuultava. Tässä levytyksessä hidas osa on taivaallinen, ja siihen haluaa palata aina uudelleen, ja kerrankin finaalin jaksaa kahlata läpi, vaikkeivät finaaliosat olekaan mitään sinfonioiden säännönmukaisia huipentumia, kuten Otavan musiikkitietosanakirjassa on väitetty.

Kunnes olen tilannut tämän levytyksen (nykyään kannattaa tilata suuria cd-paketteja, tässä tapauksessa Skrowaczewskin kootut Saarbrückenin levytykset kattavat 28 levyä), palaan siihen YouTuben kautta aina kun haluan kuulla Brucknerin kahdeksannen. Melkein neljännesvuosisadan etsittyäni, se on nyt tässä. Kahdeksannen sinfonian salaisuus on paljastunut.

Mahler-tuntija Tony Duggania mukaellen: jos minut pakotettaisiin tuhoamaan kaikki muut levytykset ja jättämään jäljelle vain yhden, se olisi tämä. Voi olla, että Skrowaczewskin tilaaminen tulee jättämään joitakin Brucknerin kahdeksikkoja kodittomiksi...

Stanislaw Skrowaczewskin johtaman Saarbrückenin radio-orkesterin levytyksen Anton Brucknerin 8. sinfoniasta voi kuunnella klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

torstai 2. maaliskuuta 2017

Kevättalven soittolista

Johannes Brahms: 4. sinfonia. Clevelandin orkesteri, johtaa George Szell. Muistan Gronow et alin äänilevyn historiateoksen vanhemmassa painoksessa tämän levytyksen mainitun esimerkillisenä näytteenä siitä, miten romanttista musiikkia voi esittää epäromanttisesti. Aiemmin en ole tähän niin lämmennyt, vaikka Szelliä pidänkin suuressa arvossa. Nyt kunnon laitteistolla, esimerkillinen soitto, joka on kuin sulaa vahaa, saa Brahmsin kuulostamaan äärimmäisen jäsentyneellä, kontrolloidulla tavalla kauniilta musiikilta.

Ludwig van Beethoven: Pianosonaatti no 22, soittaa Arthur Schnabel. Tykkäilen näistä Ludwigin vähemmän puhkisoitetuista pikkusonatiineista. Numeroinen 22 on kouluesimerkki osoittamaan sen, kuinka muusikkous ja instrumentin teknisen hallinnan virheettömyys eivät välttämättä kulje käsi kädessä, ainakaan ja varsinkin jos on kyseessä Arthur Schnabel.

Pikku Papun orkesteri: Toukkavauva. Sen verran riipaiseva lastenlaulu, että olisin ainakin lastenlaulujen aktiivikäyttöiässä saattanut itkeäkin laulun kuullessani, vaikka vastustinkin periaatteellisesti lapsille varta vasten tehtyä musiikkia lasten aliarviointina.

Claude Debussy: Suite bergamasque, soittaa Monique Haas. Suoraviivaisesti melodisinta ja perinteisessä mielessä musikaalisinta Debussyn pianomusiikkia. Haas soittaa esikuvallisesti, selkeästi artikuloiden, erinomaisella maulla.

Witold Lutoslawski: Konsertto orkesterille. Varsovan kansallinen filharmoninen orkesteri, johtaa Witold Rowicki. Paras tuntemani esimerkki modernista musiikista: musiikin irrottamisesta melodiasta. Innoituksensa teos hakee Bartokin samannimisestä teoksesta, ja tämä on aivan samantasoinen teos kuin Bartokin partituuri, joka on 1900-luvun merkkiteoksia. Parasta orkesterimusiikkia toisen maailmansodan jälkeen.

Wolfgang Amadeus Mozart: "Konstanze!" Belmonten aaria oopperasta Ryöstö Seraljista. Nicolai Gedda ja Konservatorion konserttiseuran orkesteri johtaa Georges Pretre. Tällä levytyksellä kohtaavat kaksi alkuvuodesta kuollutta maestroa: Wienin uudenvuodenkonserttejakin muutamaan otteeseen johtanut Pretre ja historian ehkä monipuolisin tenori Nicolai Gedda. Mozartin musiikilla on taipumus pysäyttää ihminen arjen askareidensa keskellä. Gedda laulaa käsittämättömän kauniisti, ja kuten Mozart yleensä, niin tässä tyypittyy erityisesti Mozartille ominainen lahja: tarjota lohtua näennäisellä keveydellään, vaikka tragedian mahdollisuus väijyykin pinnan alla.

Hassisen Kone: Rumat sävelet. Vastoin yleistä konsensusta, ei Harsoinen teräs ole Hassisen Koneen paras albumi, vaan tämä. Tällä tiellä on ilmestymisestään alkaen ollut se biisi, jonka valitsisin jos minun pitäisi valita yksi suomalainen rokkibiisi, ja Hyvä olla alkaa metkalla kitarapulputuksella.

Franz Liszt: Sarjasta Vaellusvuosia, ensimmäinen kirja: Sveitsi: Vallee d´Obermann, soittaa Claudio Arrau. Pianon ylittämätön virtuoosikäyttäjä tiesi myös sen, miten pianon saa laulamaan. Niin tiesi Claudio Arraukin, jonka käsissä teos soi loppunousun ja sitä edeltävien pienempienkin tyrskyjen forteissa.

Piotr Tsaikovski: Romeo ja Julia -alkusoitto. Lontoon Filharmonia-orkesteri, johtaa Guido Cantelli. Tämän eittämättä lahjakkaan, nuorena kuolleen kapellimestarin kohtalona olisi ollut suuruus. Näytteet hänen taiteestaan paljastavat maestron, jonka esityksissä on vahva rytminen draivi, ja kerrankin tämä Tsaikovskin B-luokan tekele pysyy koherentisti kuosissaan. Ja enemmänkin: siinä on imua.

Anton Bruckner: 8. sinfonia. Münchenin filharmonikot, johtaa Sergiu Celibidache. Brucknerin enigmaattinen järkäle, josta olen etsinyt ihanteellista levytystä neljännesvuosisadan, on tämän talven soundträck. Ihanne-esitys löytyi yllättävästä suunnasta: sen tarjoavat Stanislaw Skrowaczewski ja Saarbrückenin radio-orkesteri. Kuitenkin omista levytyksistäni Celibidache on epäilemättä suurin, muutenkin kuin kestoltaan. Siinä ei ole mitään banaalia, ja niin soundi kuin mitatkin ovat ylimaailmalliset.

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Oma vika kun erosin akavalaisesta liitosta

Tässä juuri Akavan puheenjohtaja Sture Fjäder tulee muistuttaneeksi minua syystä, miksi erosin akavalaisesta liitosta: sen kokoomuslainen politiikka, joka ajaa veronalennuksia ja atomistinen, voittajien säälimätön ihmiskäsitys, joka irrottaa yksilöt lähtökohdistaan ja edellytyksistään.

Fjäder näyttää olevan tietämätön tutkimuksista, joiden mukaan koulutuksen luokkaperusteinen periytyvyys on lisääntynyt. Niitä tutkimuksia ovat tehneet akateemisesti koulutetut henkilöt, siis sellaiset, joita sinäkin edustat, Sture. Yliopistoissa.

Fjäder ei myöskään liene kuullut Basil Bernstein kehittyneen ja rajoittuneen koodin käsitteitä, joiden mukaan perheessä käytetty kieli määrittää kyseisessä perheessä kasvavan lapselle valmiudet opintoihin. Jos perheessä ei tavata harrastaa kirjallisuutta eikä arvosteta opiskelua, tällöin lapsen käsitteellisen kielen kehityksen kasvualusta on aika ohdakkeinen, eikä ilman abstraktin, käsitteellisen kielen hallintaa akateeminen, jos mikään, opiskelu ole mahdollista.

Suomessa koulutus voi olla maksutonta, mutta sitä eivät ole kirjat. Fjäderin omista opinnoista on myös kulunut niin pitkä aika, että hän ei taida muistaa ylioppilaskunnan jäsenmaksua eikä hän ole tietoinen siitä, että opintotuesta on tullut lainapainotteisempaa eikä opintoraha ole oikeastaan noussut omista ajoistani. Siis neljännesvuosisataan. Ja silloin sentään vielä saattoi olla jotakin toivoa siitä, että opiskelu kohentaisi työmarkkina-arvoa. Ja silloin sentään saattoi vielä olla jotakin toivoa siitä, että opiskelijan oli mahdollista kohentaa taloudellista tilannettaan keikkatöitä tekemällä. 1990-luvulla nimittäin oli vielä saatavilla sellaisia töitä, jotka eivät edellyttäneet ammattitaitoa. Jollaista muuten ei saa opiskelemalla teoreettisia aineita, paitsi tutkijan ammattitaitoa. Yliopistoissa. Ne ovat sellaisia paikkoja, joissa tutkitaan muun muassa koulutuksen periytyvyyttä.

Fjäder ei näytä tietävän, että kaikki opiskelu ei tuo (korkeasti palkattua) työpaikkaa. Oma vika, jos ei kouluttaudu oikein. Oma vika, jos kouluttautuu esimerkiksi sosiologiksi tai humanistiksi. Oma vika, että erosin akavalaisesta liitosta.

Erinomaisen artikkelin koulutuksen periytymisestä voi lukea klikkaamalla otsikkoa.