Ei ei-työtön mutta ei myöskään ei-töissä

Tein schopenhauerilaisen hypyn ja uskaltauduin jättäytymään keikkatöiden varaan, kun Purra ottaa puolet ja verottaja lopusta puolet (verottajaa rakastan, Purraa en). Kuitenkin sovitellusta päivärahasta jäi vielä viikon mittainen "häntä", vaikka en enää olekaan työttömänä työnhakijana.

Nepsy-ihmisen on jokseenkin mahdotonta käsittää, miten ja miksi tilanteeni enää kuuluu työttömyyskassalle, kun en enää ole työtön työnhakija. Toiseksikin: palkkatodistuksia on vaikea liittää tositteiksi, kun työttömyyskassan netin pitäisi olla samanaikaisesti auki kahdella netti-ikkunalla: yhdeltä pitäisi voida tarkistaa, mitä palkkatodistuksia he haluavat (ja keikkatyöläisellä niitä voi olla hyvin monta) ja toiselle ne pitäisi vielä liittää (ja sitten vielä pitäisi tarkistaa, mistä palkkatodistuksista on kyse, kun työnantajan ollessa sama, ladatun liitetiedoston nimestä ei voi päätellä, onko kyse siitä työstä, jonka tuntipalkka on 2,04 euroa enemmän vai vähemmän).

Nepsy-ihmisen on myös mahdoton luokitella sellaista tilannetta, jossa sovitellun päivärahan hakemukseen pitää ilmoittaa sellaisista päivistä, jolloin ei yhtäältä enää olla työttömänä työnhakija mutta toisaalta ei olla töissäkään. Nimittäin kun ei keikkatöitä välttämättä joka päivä tehdä. Sovitellun päivärahan lomakkeesta puuttuu vaihtoehtojen töissä ja työtön välimuoto: ei-työtön mutta ei-töissä.

Kassa heijastelee siinä mielessä mennyttä maailmaa, että se tuntee vain kokopäivätyön ja työttömyyden ja kaikki siltä väliltä tehdään niin byrokraattiseksi ja epäkannustavaksi, että haluaisin oikeasti keskustella sen kanssa, joka pitää työttömyyttä jotenkin helppona elämäntapavaihtoehtona.

Äänestä JHL:n edustajistovaaleissa numeroa 208!

Parhaillaan on meneillään paitsi talviolympiakisat, myös toinen kisa, eli ammattiliittoni edustajistovaalit. Olen JHL:n edustajistovaaleissa ehdolla numerolla 208 Vasemmiston ja sitoutumattomien listalla (tosin sen sitoutumattoman voi omalla kohdallani ottaa pois).

Olin ehdolla jo edellisissä vaaleissa, jolloin olin juuri jättänyt akavalaisen jäsenliittoni pettyneenä sen myötäsukaisuuteen suhteessa niin sanottuun kilpailukykysopimukseen. Minä en ole myötäsukainen siihen tai mihinkään sellaisiin toimenpiteisiin, joilla pyllistetään julkisen sektorin työntekijöille.

Julkinen sektori on usein näkymätön, mutta esimerkiksi päivähoito, sairaanhoito, koulunkäynninohjaajat, julkinen liikenne, laitoshuoltajat ja erilaiset toimistotyöntekijät mahdollistavat "näyttävämpää" tulosta tekevien ihmisten tuloksenteon. Julkinen sektori - jota JHL erityisesti edustaa - on usein pienipalkkaista, naisvaltaista ja kiitokset ovat kortilla. Kuitenkin kissa kiitoksilla elää, ja jos kiitoksista on pulaa, niin palkkakaan ei yleensä ole kehuttava.

Julkisen sektorin johtamisessa, työoloissa ja työturvallisuudessa on monin paikoin korjaamista. Parhaiten tunnen julkisen erikoissairaanhoidon. Olen ollut mukana prosesseissa, joissa monia aiemmin HUS:in hoitamia tehtäviä on määritelty "tukipalveluiksi", ja aina kun aletaan puhumaan tukipalveluista, hälytyskellojen pitää alkaa soida. Tukipalveluista puhuminen on osoittautunut keinoksi osoittaa ne työntekijät, joista mahdolliset yt-neuvottelut voidaan aloittaa tai jotka voidaan ulkoistaa, kuten HUS teki joitakin vuosia sitten, perustaessaan liikelaitoksen, josta tuli henkilöstön roskapankki. Onneksi sentään tästä ihmiskokeesta peruutettiin askeleen verran.

Olen viimeiset vuodet toiminut osa-aikaisesti työsuojelu- ja yt -tehtävissä. Nämä tehtävät olen kokenut mielekkäiksi, puolustaen irtisanomisuhan alaisia kollegoita ja tarttuen työsuojeluun liittyviin epäkohtiin siinä määrin, että taisin muodostaa yhden henkilön mittaisen mustan listan HUS:in tekstinkäsittelyssä, kun vakanssini siirrettiin sinne takaisin osastonsihteerin työskentelykokeiluni jälkeen.

Äänestäessäsi JHL:n edustajistovaaleissa numeroa 208 saat työntekijän etua puolustamaan todella kovapäisen tyypin, joka on yt-neuvotteluissa ja monenlaisissa työkykyprosesseissa marinoitunut.

Olemme kaivaneet kuoppaa itsellemme

Melkein 200 HUS-työntekijää uhkaa irtisanominen robottien ottaessa vallan saneluissa ”olemme kaivaneet kuoppaa itsellemme”

Noin 180 tekstinkäsittelijää uhkaa irtisanominen kun HUS siirtyy koneellisiin saneluihin. ”Ohjelma tekee usein virheitä, Marevanista voi tulla Martinlaakso”, sanoo oikolukija, jonka työ tulee katoamaan. Yt-neuvottelujen tulosta odotellaan toukokuussa.

”Me tekstinkäsittelijät olemme tienneet noin 8 vuotta, että työmme tulee katoamaan”, sanoo HUS:in tekstinkäsittelijä.

Hän ei halua esiintyä nimellä koska hän vielä työskentelee HUS:issa.

Tiedon yt-neuvottelusta hän sai joulun tienoilla.

Yt-neuvottelut koskevat koko HUS:in tekstinkäsittely-yksikköä. Tällä hetkellä noin 300 henkeä työskentelee sairaanhoitopiirissä tekstinkäsittelijöinä. Eläköitymisten ja määräaikaisten virkojen jatkamattajättämisten jälkeen noin 180 hengen työt tulevat katoamaan.

”Luulen että on hyvin epätodennäköistä että irtisanoisimme noin paljon. Vähennystarve on ehkä tuota luokkaa, kyllä, mutta HUS:illa on paljon muitakin töitä”, sanoo Tuija Lasander, HUS:in tukipalvelupäällikkö.

Haastattelemamme tekstinkäsittelijä sanoo, ettei häntä tieto yt-neuvotteluista ole järkyttänyt.

”Minulla on aina ollut hankala suhde työnantajaani. Sanoin esimiehelleni että on ok jos minut irtisanotaan yt-neuvotteluissa”.

Tekstinkäsittelijä kertoo että hänellä itse asiassa on toisen alan koulutus ja hän odottaa voivansa jatkaa opiskelujaan tai työskentelevänsä jonkun muun parissa.

”Mutta HUS:issa jatkaminen toisissa tehtävissä on edelleenkin mahdollista”.

Tekstinkäsittelijän kollegat ovat myös ottaneet tiedon yt-neuvotteluista vastaan rauhallisesti.

”Jotkut vanhemmat kollegat ovat huolissaan tulevaisuudesta. Iäkkäämmän työvoiman kysyntä ei ole markkinoilla kaksinen”.

Uhatut ovat kouluttaneet robotin joka tulee korvaamaan heidät

Ironista kyllä, tekstinkäsittelijä itse on kouluttanut robotin, joka tulee viemään hänen työnsä.

Sairaalan tekstinkäsittely tällä hetkellä tapahtuu kaksivaiheisena: ensin koneellinen vaihe, jossa robotti tulkkaa lääkärin sanelun ja kirjoittaa siitä dokumentin, ja toinen vaihe, jossa tekstinkäsittelijä oikolukee tekstin.

Robotin tekoäly läpikäy tekstinkäsittelijän tekemät korjaukset ja se kehittää omaa sanelukirjoitustaan tämän datan avulla.

”Tällä tavalla me olemme kaivaneet omaa kuoppaamme”, sanoo tekstinkäsittelijä.

Hän ei kuitenkaan usko, että HUS:in siirtyminen yksinomaan koneelliseen saneluun tulee tapahtumaan ongelmitta. Hän on itse nähnyt koneen tekevän virheitä.

”Joskus tulee Marevan-lääkkeestä Martinlaakso, 26-vuotiaasta 126-vuotias.”

HUS:n siirtyy koneelliseen saneluun samassa yhteydessä kun Apotti-potilastietojärjestelmä otetaan käyttöön useassa sairaalassa.

Apotti ja saneluohjelma kommunikoivat kuitenkin erittäin huonosti, sanoo tekstinkäsittelijä.

”Molempia ohjelmia ei voi pitää auki samanaikaisesti. Käytännössä ensin pitää sanella tekstidokumentti, josta sitten teksti kopioidaan Apottiin, kappale kerrallaan”.

”Toivottavasti HUS hoitaa tämän tyylikkäästi”

”HUS on vain joitakin kertoja irtisanonut tuotannollis-taloudellisista syistä. Ainoa muistamani kerta, jolloin näin on käynyt oli kun Tammiharjun sairaala suljettiin Tammisaaressa”, sanoo Kalevi Kannisto, JHL:n pääluottamusmies HUS:issa.

HUS tulee säästämään koneelliseen saneluun siirtymisessä. Kannisto toivoo että työntekijätkin tulisivat hyötymään näistä säästöistä.

”Toivon, että HUS satsaa henkilöstön kouluttamiseen ja antaa heille uusia tehtäviä. Jos kyseeseen tulee irtisanominen, toivon että HUS hoitaa asian tyylillä ja tukee irtisanottuja työntekijöitään erokorvauksella”, sanoo Kannisto.

Juttu pohjaa Yle Svenskan julkaisemaan puhelinhaastatteluun 11.3., ja sen voi lukea alkuperäisenä klikkaamalla bloggauksen otsikkoa. Käännös toisesta kotimaisesta äidinkieleeni on omani.

Ottaako Porvoon kaupunki poliittisesti kantaa?

Uusimaan mielipidekirjoituksen, jonka yksi allekirjoittajista olin, voi lukea suuremmassa koossa klikkaamalla oheista kuvaa.

Pari hyväätarkoittavaa neuvoa vasemmistolle

Pidän itseäni punavihreänä, ja sitä olin jo ennen toimintaani Vihreissä (n. 2005-2016). Etenkin viime kevään jälkeen, jolloin osallistuin ammattiliittoni JHL:n vaaleihin, Vasemmistoliitosta on yritetty kosiskella. En minä ole tiennyt mitään messiasssyndroomaa potevani, mutta jotkut saattavat jopa odotella tällaista ratkaisua. Meillä on perheessä kuitenkin nyt yksi poliitikko, se saa riittää ainakin niin kauan kun lapset tarvitsevat vanhempiaan. Rivijäsen en kuitenkaan tyytyisi olemaan pelkästään siksi, että ihminen, joka ei osaa pitää leipäläpeään kiinni, on pikemmin haitaksi puolueille kuin toisi paljon muuta lisäarvoa kuin hyvän laskutaidon.

Jotta voisin edes harkita poliittisen punavärin tunnustamista, monen asian pitäisi olla paremmin. Sisällöistä olen samoilla linjoilla, mutta viestinnässä olisi skarppaamista. Li Andersson ei riitä, ei edes Aino-Kaisa Pekonen, Veronika Honkasalo, Paavo Arhinmäki tai Hanna Sarkkinen, sillä puolueet ovat jäsentensä muodostamia kansanliikkeitä, ja niin vahvoja kuin heikoin lenkkinsä, vaikka ne profiloituvatkin julkisuudessa vahvasti johtajakultin taakse. Kuitenkaan valovoimainen johtajakaan ei nosta kannatusta sieltä 8-9 prosentista, mikä vain todistaa aiemmin sanomani: puolueet ovat kansanliikkeitä, ja niin vahvoja kuin heikoin lenkkinsä.

Ohessa joitakin pitkäaikaisen havainnoinnin pohjalta tekemiäni havaintoja poliittisesta vasemmistosta, joiden perusteella kehtaan esittää joitakin ehdotuksia siitä, miten asioita voisi tehdä paremmin:

1. Vihreät eivät ole vihollisia

Ymmärrän kyllä Kokoomuksen nälvimisen, se sentään on työmarkkinapöydässä vastapuoli ja luokkavihollinen. Siihen nähden se saakin olla ihmeen rauhassa. Sitä ymmärrän vielä huonommin, miksi vasemmiston on niin vaikea tehdä yhteistyötä. Edelleenkin jotkut keskittyvät sen pähkäämiseen, ketkä ovat revareita ja luokkapettureita, vian etsimiseen mikroskoopilla toverista, vaikka eikö kaikkein pitänyt olla veljiä keskenään?

Kaikkien vaalien alla yhtä varmasti kuin keväällä koirankakka ilmaantuu lumen alta pientareille, alkaa Vihreiden tölviminen, vaikka Vihreillä ja vasemmistolla on paljon yhteisiä tavoitteita. Olen itsekin syyllistynyt tähän, tunnenhan Vihreät hyvin. Parempi olisi kuitenkin etsiä niitä yhteisiä nimittäjiä ja ajaa yhteisiä tavoitteita eteenpäin.

2. Lopettakaa keskinäinen riitely puhdasoppisuudesta

Ilman Vasemmiston perinteistä sisäistä hajaannusta, esimerkiksi Yrjö Hakanen olisi ollut jo kansanedustaja, ja Vasemmisto voisi saada yhteisen presidenttiehdokkaan. Sen kyllä ymmärrän, ettei Paavo "Mooses" Lipponen kelvannut Vasemmistoliitolle. Kaikkien kommunististen puolueiden, jotka keskittyvät yhteiskunnallisen epäkohtien sijaan enemmän riitelemään keskenään tavaramerkin käyttöoikeudesta, yhteinenkään kannatus ei riitä edes yhteen kansanedustajaan, joten miten olisi voimien yhdistäminen niin että Suomessa olisi edes yksi todellinen vasemmistoliitto, sellainen, jonne mahtuisi punavihreiden lisäksi myös viherpunaisia?

3. Reaalisosialismia ei kannata kaivaa haudastaan

Historia on hyvä tuntea monestakin syystä, mutta kuten Tommi Uschanov kerran osuvasti kirjoitti: aika monta viimeistä taistoa on jo pidetty. Ja kyllä poliittiseen vasemmistoon mahtuu edelleenkin niitä, jotka edelleenkin kaipaavat sitä YYA-sopimusta ja ns. "rauhantyötä" itänaapurin kanssa. Kumma juttu muuten, että oikeistoa ei rauha kiinnosta. Onko puoluepoliittinen rauhantyö jokin peitenimi jollekin muulle?

Tervetuloa menshevikit 2010-luvulle tai edes 90-luvulle. Se reaalisosialismi ei ihan toiminut. Sitäpaitsi se aiheutti ihan yhtä paljon inhimillistä kärsimystä kuin fasismi, vaikkei inhimillisen kärsimyksen määrää voikaan mitata.

4. Kaikki hyvä ei tule idästä ja kaikki paha lännestä

Jotkut vasemmistolaiset pystyvät jopa sellaiseen älylliseen ketteryyteen, että samanaikaisesti ihannoivat sosialismia että Putinia. Muuta motiivia minun on vaikea ymmärtää tälle taipuisuudelle kuin että joko halutaan oikeasti vahvaa johtajaa, viis tämän väristä, vai sitten kyse vain on siitä että ollaan perinnesyistä itään päin kallellaan. Che Guevaran jälkeen kovin moni ei ole keksinyt sitä että kaikki imperialismi olisi läntistä laatua. Kyllä se osataan idemmässäkin. Vai mitä sitten on sosialistinen internationaali kuin yhtä sorttia kulttuuri-imperialismia?

5. Olkaa positiivisempia. Koettakaa päästää irti viholliskuvista.

Ymmärrän erittäin hyvin duunarien katkeruuden kokemuksen siitä kun jatkuvasti jäädään huomiotta ja ulkopuolelle kaikesta kehityksestä ja tulospalkkioista, eikä pienipalkkaisten hätä kiinnosta juuri ketään, saati palkan ulkopuolelle jääneiden. Eikä heitä ole vain dissattu, vaan suoranaisia lupauksiakin on petetty niin että päättäjät ovat ryövänneet pienituloisilta rahojen ja luottamuksen lisäksi myös perusturvallisuuden tunteen: moni ei enää luota, että yhteiskunnan turvaverkot kantavat.

On kuitenkin aika vaikeaa lähteä muuttamaan asiantiloja haukkumalla piippuhyllystä pääministeriä milloin miksikin. Etuliite riistäjä ei kuulu automaattisesti porvarin eteen. Vaikka kyllä he ovat, en minä sitä. Ehkä kuitenkin olisi parempi yrittää rakentaa neuvotteluyhteyksiä, riistäjänkin kanssa, ja jos tämä ei onnistu, sitten mennä lakkoon. Ei sillä, että voisin mitenkään näyttää esimerkkiä minään rauhanrakentajana.

Tähän positiivisuuden puutteeseen liittyy myös Susan Fainsteinin huomio. Hänen mukaansa vasemmisto on kyllä löytänyt objektin, eli unelman tavoiteltavasta yhteiskuntautopiasta. Sen sijaan vasemmistolla on unohtunut kertoa se, miksi sitä kannattaa tavoitella, että kaikki olisivat yhtä köyhiä. Samaten vasemmisto on unohtanut hahmotella subjektin, tahtovan yksilön.

6. Jos jonnekin annetaan, jostakin otetaan. Usein tässä tapauksessa pilkka osuu omaan nilkkaan.

Yllättävän moni toveri tuntuu ajattelevan, että esimerkiksi kuntatyöntekijöiltä leikatut lomarahat voisi palauttaa esimerkiksi kuntalisän muodossa. Ei voi. Kun hallitus leikkasi kuntien valtionosuuksia, tämä raha olisi pois jostakin muusta, ellei sitten kohoteta veroja. Jos kuntien henkilöstökulut kasvavat, tämä voi johtaa esimerkiksi palkattomiin pakkolomautuksiin.

Veronkorotus sinänsä sopisi minulle ja monelle muullekin vasemmalle päin kallellaan olevalle, mutta esimerkiksi prosenttiyksikön kuntaveronkorotus tasaverona sattuu kaikkein eniten juuri pienituloisiin, ja ainakin pienituloisimpien kuntatyöntekijöiden bonukset tämä manööveri leikkaisi jokseenkin yksi yhteen pois. Voisi kyllä näyttää hyvältä, kaunis ele sinänsä kuntatyönantajalta, mutta ostovoima ei paranisi mihinkään. Kuntatalouteen ja valtiontalouteen kannattaa siis hieman perehtyä, mitä suosittelen kyllä kaikille väristä riippumatta.

Työntekijöiden roskapankki

Työskentelin Porvoon sairaalassa osastonsihteerinä 2011-2012. Tuolloin perustettiin liikelaitos nimeltään HUS-Servis, jonka nimihirviön alle koottiin tukipalveluita. Siitä tuli eräänlainen HUS-konsernin roskapankki, jonne väkeä siirrettiin kun liikelaitos piti saada käyntiin. 

Porvoon sairaalasta siirrot eivät sujuneet ihan ongelmitta. Porvoosta piti siirtämän uuteen liikelaitokseen 15 osastonsihteeriä, pääasiassa kirjoittamaan lääkäreiden saneluita eli tekstinkäsittelijöiksi mutta myös myöntämään esimerkiksi henkilökortteja.

Liikelaitokseen siirtyville luvattiin, että he siirtyvät vanhoina työntekijöinä ja heidän työ(ehto)sopimuksiensa ja työsuhde-etujen piti säilymän. No, ei mennyt kuin muutamia kuukausia kun vedätys alkoi, työajoilla. Tekstinkäsittelystä tuli kolmivuorotyötä, vaikka tekstinkäsittelijöiden kirjoittamissa työsopimuksissa luki työajaksi toimistotyöaika. 

Tätä sitten luottamusmiestasolla setvittiin, minun aloitteestani, koska ainakaan omassa työyhteisössäni ei kellään muulla ollut puhtia lähteä tarkemmin tutkimaan omaa työehtosopimustaan ja kyseenalaistamaan päivittäisen johtamisen tähän tuomia haasteita, jotka pakottivat tarkastelemaan sekä työsopimuksia että työehtosopimuksia uudessa valossa. 

Omassa lähityöyhteisössäni vallinneen yleisen käsityksen mukaan ainakin Porvoossa ulkoistettaviksi oli valittu lähellä eläkeikää olevia, huonoiten tuottavia ja/tai hankalimpia työntekijöitä. Tätä käsitystä sekä liikelaitoksessa vallinnutta ihmiskäsitystä, johon johtaminen perustui, tuki sekin, että ulkoistamista koskevassa tiedotustilaisuudessa tuleva lähiesimies oli puoliääneen möläyttänyt saavansa ristikseen koko konsernin huonoimmat työntekijät. Kyseessä oli siis työntekijöiden roskapankki, jonne ulkoistettiin julmaan johtamiskokeiluun työmarkkina-asemaltaan heikoissa kantimissa olevia työntekijöitä, joista moni oli tehnyt koko työuransa samalla työnantajalla, mikä ei nykyään ole meriitti.

Vaikka työntekijät eivät kaikilta osin olleet priimaa: monikaan ei ollut kirjoittanut saneluita aiemmin ja kansakoulupohjalta usein vierasperäisen lääketieteellisen terminologian ymmärtäminen saati tuottaminen on hankalaa, siltikin työntekijöiden tuloksellisuutta mitattiin ja huonoa tuottavuutta - jota mitattiin työasemakohtaisella valvonnalla ja kirjoitettujen sanelujen minuuttimäärällä, laatua kontrolloidaan vain satunnaisilla pistokokeilla - sanktioitiin puhutteluin, julkisin irtisanomisuhkailuin ja varoituksin. Tällainen varoitus saattoi tulla silloinkin jos työntekijä myöhästyi vartin, tosin paljon riippui pärstäkertoimesta. 

Törmäsin jopa tapaukseen, jossa emokonsernissa pitkän sairausloman aloittanut työntekijä palasi sairauslomaltaan töihin, liikelaitokseen, ja osatyökuntoisena ja ilman aiempaa tekstinkäsittelykokemusta ei tietenkään voinut yltää määrällisesti huipputuloksiin; niinpä häntä yritettiinkin irtisanoa. Eikä tätäkään vaivauduttu tekemään korrektisti saati oikein, vaan vähän ylempi pomo oli jättänyt hänen työpöydälleen irtisanomisilmoituksen. Ilmeisesti ei ollut pikkupomo eli lähiesimies kehdannut. Lähiesimies hyllytettiin sitten hyvin pian esimiestehtävistä ja tämän esimies irtisanoutui.

Päälle viisikymppiset, kouluttamattomat naiset, joista ei saisi tehtyä cv:tä, eivät lähde ajamaan oikeuksiaan. Minusta tuli käytännössä lähityöyhteisöni ja työnjohdon välinen puskuri, eräänlainen paikallaoleva epävirallinen luottamusmies. Tuolloin ymmärsin ammattiyhdistystoiminnan ja työntekijöiden järjestäytymisen tärkeyden, ja erityisen tärkeää se on juuri suhteellisen epäitsenäisillä, avustavilla, matalapalkkaisilla aloilla. 

Edellä olen kuvannut, mihin yhtiöittäminen voi johtaa: kun ennen ydintoiminnoiksi ymmärrettyjä toimintoja määritellään tukipalveluiksi, tämä mahdollistaa niiden ulkoistamisen tai yhtiöittämisen. Onneksi HUS onkin nyt ottanut taka-askelia tukipalveluiden yhtiöittämisessä, sillä siihen liittyvät ongelmat eivät rajoitu työehtojen polkemiseen ja villin lännen mukaiseen johtamiseen, vaan myös tietoturvaan: esimerkiksi tekstinkäsittelijät ja osastonsihteerit käsittelevät työssään materiaalia, jota koskevat tiukat tietoturvavaatimukset, ja lastenpsykiatrian osastonsihteerin tausta selvitetään ennen rekrytointia, vaikka hän ei suorassa potilastyössä toimikaan. 

Jos työntekijöiltä vaaditaankin tiukasti tietosuojan kunnioittamista, heidän omasta intimiteetistään viis: tekstinkäsittelijöiden suoritteita etätarkkaillaan ja seurauksena voi olla puhuttelu, jopa varoitus, jos tietylle työntekijälle yksilöidystä työasemasta ei tule tulosta 15 minuuttiin. Samaten työntekijöiden lokitietoja seurataan. Mistä sen tietää, vaikka lukisivat sähköpostitkin.

Julkisesti tuotettujen palveluiden yhtiöittämisessä kannattaa olla siis hyvin varovainen, jotteivät työehdot ja tietoturva mene pesuveden mukana. 

Flirttiä Vasemmiston kanssa

Jostain syystä Vasemmistoliitto ei ole ottanut päävastustajakseen Demarit, saati luokkavihollispuolueita, vaan Vihreät. En kuulu tällä hetkellä mihinkään puolueeseen, vaikka koko ajan veri vetääkin mukaan, ja ennen Vihreisiin liittymistä arvoin aina tapauskohtaisesti Vihreiden ja Vasemmistoliiton välillä. Ensimmäisissä kunnallisvaaleissa, joissa oli lanseerattu vaalikone - taisi olla 2004 - äänestin Laura Tuomista koneen suosituksesta, ja Paavo Arhinmäkeäkin olen äänestänyt. 

Osallistuin alkukeväästä JHL:n edustajistovaaleihin Vasemmiston (ja sit.) listalla, sillä sit. Ja sellainen asetelma taitaa sopia minulle, sitoutumaton punavihreä. Mikä sitten estää minua harkitsemasta suhteen virallistamista poliittiseen Vasemmistoon? Valitettavasti tasaisin väliajoin - ja aivan erityisesti vaalien alla - ilmaantuva Vihreiden nokittelu on lähinnä se este, varsinkin kun se on siinä määrin yksipuolista varjonyrkkeilyä usein itse rakennettujen olkiukkojen kanssa että se näyttää läpinäkyvältä. 

Toki Vihreät antavat aina välillä syytäkin siihen nokitteluun. Kyllä esimerkiksi Vihreiden nihkeydestä AY-toimintaan - kuinka se sitten kaipaisikaan päivitystä, on asia erikseen - ja naiiviudesta esimerkiksi äskettäis-taannoisessa Palmian yhtiöittämisessä sopiikin nokitella. Onhan se vähän noloa, että kaupunkiluonnon puolustamisessa ainakin äänekkäimpiä - eri asia, ovatko olleet aikaansaavimpia - ovat olleet Paavo Arhinmäki, Veronika Honkasalo ja Yrjö Hakanen, joista viimeinen ei ole vasemmistoliittolainen vaan vasemmistolainen, vanhan liiton sellainen. Tämä aggressiivisuuteen saakka äänekkyys jättää nämä hyvää tarkoittavat - enkä nyt tarkoita Arhista tai Veronikaa - luonnonsuojelijat yksinäisiksi, ilman kavereita jo alkumetreillä. Jos lähtökohtaisesti lähtee syyttelemään toisia, kavereiden hakeminen omiin aloitteisiin voi olla aika vaikeaa. 

Vaikka olenkin niinä aikoina kun olen päässyt hieman kasvamaan eroon Vihreistä, tai ainakin olen kasvanut (ainakin Helsingin Vihreiden) kanssa eri tahtiin ja päässyt jonkin verran änkyröitymään, en tarvitse enää yhtään lisää negatiivisuutta elämääni. Tiedän olevani jo ihan tarpeeksi hankala änkyrä ja polttaneeni siltoja takanani ilman että lähtisin vielä lietsomaan katkeruutta ja vahingoniloa. En halua muuttua itseni irvikuvaksi ja polttaa niitä siltoja vielä edestänikin. 

Tässä olisi oikeasti Vasemmistolle pohdinnan paikka: miten nostaa omaa häntäänsä ilman Vihreiden polkemista, vaikka toki Vihreät vievätkin Vasemmistolta joitakin ääniä. Vaikka eivät Vihreät astu vain Vasemmiston, vaan myös Kokoomuksen ja Demareiden tonteille. 

Eikä Vihreistä tai muista kilpailijoista tarvitsisi olla huolissaan, jos oma tuote on kunnossa. Vasemmistossa kannattaisi muidenkin kuin Anna Kontulan muistaa köyhien asia siinä missä Maria Ohisalo. Joka muuten on Vihreä, jos asia ei jollekin viimeistään viime viikonloppuna tullut selväksi. 

Tietenkin nämä ilkkujat ovat yksittäistapauksia, kuten ovat yksittäistapauksia myös rasistit perus...tulevaisuudessa. Eivätkä kaikki vihreät ole Maria Ohisaloja. Vasemmisto ajaa voittopuolisesti niitä asioita, joita minäkin kannatan, mutta en halua, että minua yhdistetään Vihreille tavan vuoksi ilkkujiin. Nokitella saa, mutta useimmissa tapauksissa tämä onnettoman läpinäkyvästi vain kääntää katseen pois siitä, että omat positiiviset avaukset loistavat poissaolollaan. 

Edelläsanotusta huolimatta, diggailen usein Vasemmistoliittoa, mikä on luonnollista, sillä olenhan vasemmistolainen. Nuorempana sairastin muita sairauksia, mutta nyt en enää jaksa kieltää taustaani. Duunariperheen vesa, ja sairaan yksinhuoltajaäidin lapsi, joka on kiertänyt matalapalkkatyöstä toiseen, mitä muutakaan voisin olla? 

Diggailen usein myös Vihreitä, sillä koen olevani osa luontoa, ja tunnen Vihreistä henkilökohtaisesti monia fiksuja ja oikealla asialla olevia työteliäitä ja vilpittömiä poliitikkoja. Olen punavihreä äänestäjä, aktivisti, ay-aktivisti, tarpeen tullen agitaattorikin, mitä milloinkin. Jos Vasemmistossa löydetään laajemmin ilo omaan tekemiseen, positiivinen ja rakentava vaihtoehto, sellaiseen toimintaan saattaisin lähteäkin mukaan. Nyt toistaiseksi kuitenkin tilanteeseeni sopii rooli projektiluontoisena aktivistina, joka tukee aina parasta saatavilla olevaa ehdokasta ja puolustaa sydäntään lähellä olevia asioita. 

Mitä teen kunnallisvaalien kanssa?

Yksi käsi vetää minua ehdokkaaksi, ja se on oma käteni. Ratkaisuun liittyy kuitenkin enemmän muttia kuin minulla on tällä hetkellä tarjota niihin vastauksia kenellekään, itsellenikään. Kuitenkin jotkut voivat miettiä sitä, mitä aion tehdä, odottaakin siirtojani, ja katson aiemman toimintani perusteella olevani selityksen velkaa.

Oma suhteeni puoluepolitiikkaan on tällä hetkellä kriisiytynyt siinä määrin että päätin mennä jäähylle. Tämän kehityksen, joka kyllä on ollut kehitteillä on jonkin aikaa, laukaisivat lopullisesti Helsingin yleiskaavan käsittely ja Porvoon synnytyslaitoksen kohtalo. Nämä yhteenlaskettuna menetin uskoni siihen, että osaisin, jaksaisin ja haluaisin perustella toreilla ja teltoilla mahdollisille äänestäjille mitenkään rakentavasti sellaisia ratkaisuja, joiden puolesta puoluetoverini toisaalla ovat painaneet nappia, ja paikka paikoin enemmänkin kuin vain painaneet. Eikä vika ole vain puoluetovereissani, vaan järjestelmässä, joka on kansalaisten aktiivisuuden hidaste ja este eikä sen kanava ja mahdollistaja.

Kuitenkin veri vetää alati mukaan. Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu siltä, että julkinen liputtaminen minkään puolueen puolesta tekee hallaa aktivismilleni esimerkiksi virkistysalueiden puolesta, ja puolueettomuus saa ehdokkaat kilpailemaan äänestäni. Puolueisiin sidottuna valintani on lukittu, enkä välttämättä saa valita parasta mahdollista, mihin minulla kuitenkin äänestäjänä on oikeus. Tätä kirjoitettaessa koen, että minulle paras paikka on olla ainakin vähän aikaa jäähyaitiossa, karanteenissa ennen mahdollisia seuraavia siirtojani. Sieltä käsin on hyvä tuumailla parhaita mahdollisia ehdokkaita niin talossa kuin puutarhassakin. Kyllä minä sieltä sitten joskus poiskin löydän, kun rauhoitusaikani on päättynyt. Tämän rauhoitusajan omistan kuntoilulle, musiikille ja ennen kaikkea perheelleni, johon on luvassa perheenlisäystä huhtikuussa, juuri vaalien aikoihin.

Ehdokkaaksi lähteminen ei tuntuisi rehelliseltä, koska en halua uhrata muutenkin vähäistä vapaa-aikaani toimintakyvyttömässä ja politiikantekoa esittävässä valtuustossa tässä elämäntilanteessani. Lautakunnissa toki tehdään mielekästä käytännön politiikkaa, samoin nykyisessä luottamustehtävässäni Uudenmaan virkistysalueyhdistyksen hallituksessa pääsen vaikuttamaan sydämenasiaani. Minusta sitä paitsi tuntuu, että tänne Kevätkumpuun lähiöityneenä Länsirannan ympärillä vellova kaavoituskeskustelu ei kosketa elämääni juuri ollenkaan. Minulla ei ole annettavaa siihen, vaikka toki toivonkin Porvoon keskustan pysyvän elävänä. Citymarketkeskustelu tuntuu valmiiksi annetulta agendalta, ja minulla on muita agendoja, enhän edes pysähdy keskustaan matkalla Onnibussilla kustannuspaikalta kotiin. Jos tuo on vaalien tärkein asia Porvoossa, sitten minulla ei ole kunnallispolitiikassa tekoa.

Enkä minä olisi minä, jos niitä siirtoja ei olisi luvassa, olenhan ehdolla JHL:n edustajistovaaleissa Vasemmiston ja sitoutumattomien riveissä.

Ulkoistamisyhteiskunta

Suomessa on 90-luvulta asti yritetty vähentää yhteiskunnallisia tehtäviä. Tämä prosessi, jonka alkuajat voi jäljittää edellisen suuren laman aikoihin, on tapahtunut samanaikaisesti voimistuneen ns. uusliberaalin ideologian kanssa. Toki on hyvä tukkia mahdolliset vuotokohdat niissä säkeissä, jonne veromarkkoja ja sittemmin -euroja valutetaan, mutta uusliberaaleille yhteiskunnallinen on lähtökohtaisesti paha, ja uusliberalismiin nojaaville porvareille taas verotus on paha.

Yhdeksi suosituksi verojen säästämiskohdaksi on osoittautunut tiukennettu suhtautuminen peruspalvelun käsitteeseen ja subjektiivisten oikeuksien purkaminen. Toinen tapa säästää on ollut aikaisemmin julkisesti tuotettujen palveluiden ulkoistaminen tai yhtiöittäminen, enkä oikeastaan osaa nähdä niiden välillä paljoa muuta kuin retorisen eron.

Otan muutaman esimerkin. Viime aikoina moni on saanut karvaasti kokea, että Posti ei enää ole entisensä. Jos ei tätä sattunut huomaamaan neljännesvuosisata sitten, jolloin Pekka Vennamo antoi kasvot tälle visionääriselle, suorastaan apokalyptiselle lauseelle, tai jos on liian nuori muistamaan. Sen tämä neljännesvuosisadan itelloittamisharharetki onnistui tekemään, että Posti ei enää ole peruspalvelu, vaikka ainakin itseäni (45 v) vanhemmat mieltävätkin sen sellaiseksi, suorastaan viranomaiseksi, hoitaahan se viranomaistehtäviä. Paitsi että viranomaiset eivät enää hoida viranomaistehtäviä.

Toisen esimerkin antakoon Tielaitos, entinen Tieliikelaitos, entinen Tie- ja vesirakennushallitus (TVH). Nimeä ja palvelun järjestämisen, valvonnan ja palvelun omistajuuden tapaa on vuosikymmenien aikana sillä tavalla salakavalasti hivutettu, että nimestä on pikku hiljaa pudotettu aina yksi osanen pois. Jos joku ei huomaisi, kun se tehdään tällä tavalla, niin vain vähän kerrassaan muuntuvan nimen evoluutio kätkee sisälleen myös organisatorisen uudistuksen, jossa valvonta- ja tuotantotehtävät on erotettu toisistaan Tiehallintoon ja Destiaan. Sinänsä tämä proseduuri voi kuulostaa viattomalta, jopa suotavaltakin, päästäänhän siinä siitä näennäisestä jääviysongelmasta, että yksi käsi valvoisi toista, mutta kun nyt ei valvo kukaan, kun Tiehallinnolla ja Destialla on pikemminkin tilaaja-tuottaja -suhde, ja pikku hiljaa enemmän osia Destiastakin on myyty yksityiselle sektorille, julkisen valvonnan ulottumattomiin.

Helsingissä reilut 2 vuotta sitten päätettiin yhtiöittää kaupungin palveluyritys Palmia - jos joku muistaa, niin tämän ei mitään tarkoittavan sanan taakse kätkeytyy Helsingin eri palvelusektoreiden keittiö- ja kiinteistöpalveluita. Tämän yhtiöittämisen yhteydessä toteutettiin työntekijöiden uusjako, jossa "vanhat" työntekijät saivat jäädä JHL:n työehtosopimuksen piiriin, kun taas uusiin sovelletaan PAM:in sopimusta, jossa on useita satoja JHL:n sopimusta heikompi palkkataso.

Samantyyppinen uusjako suoritettiin HUS-konsernissa syksyllä 2013, jolloin emokonsernista ulkoistettiin osastonsihteereitä HUS-Servis -nimiseen liikelaitokseen. Vaikka vanhojen työntekijöiden työehtosopimus pysyikin näennäisesti ennallaan, heihin tultiin pian soveltamaan "toimistotyöaikaa", josta sitten luottamusmiestason neuvotteluissa todettiin, että se voi tarkoittaa mitä hyvänsä, esimerkiksi kolmivuorotyötä. Se on vielä oma messunsa, miten johtamiselle, työhyvinvoinnille ja ilmapiirille kävi; käytännössä liikelaitokseen ulkoistetut työntekijät tiputettiin heikoille jäille, lähiesimiesten mielivallan armoille. Servisin konekirjoittajat, joiksi valikoitiin työntekijöiden oman käsityksen, entisten kollegojen käsityksen ja Servisin lähiesimiesten käsityksen mukaan heikoimmin tuottavia, hankalimpia ja/tai eläkeikää lähestyviä työntekijöitä, joiden työmarkkina-arvo oli olematon, kun kansakoulupohjalla olivat tehneet osastonsihteerin töitä vuosikymmenien ajan. Servisiin ulkoistamistapaus opettaa, mitä julkiselta sektorilta ulkoistetuille voi tapahtua, kun jo valmiiksi nöyrät työntekijät alistettiin jatkuvan kyttäilyn, uhkailun ja pelottelun voimalla.

Ulkoistamisia ja yhtiöittämisiä koetetaan piilotella retorisella sumutuksella. Tämän sumutuksen osoituksena uusista toimijoista ei pysty sanomaan, ovatko ne lintuja vai kaloja, yrityksiä, virastoja, (liike-)laitoksia vai jotain ihan muuta, kun se ei käy ilmi edes niiden nimestä. Helsingin kaupungin liikennelaitos sentään, se se oli jotakin, mutta mikä sitten on HSL? No Helsingin Seudun Liikenne? Mikä? Laitos? Virasto?

Samanaikaisesti ulkoistamis- ja /tai yhtiöittämisprojektin kanssa uusliberalismi on suorittanut kansalaisten "vapauttamisen" (jota he kutsuvat voimaannuttamiseksi) asiakkaiksi. Tämäkin on perusteltu kauniisti, esimerkiksi sairaanhoidossa potilaista on tullut prosessinomistajia, tasaveroisia osallisia asiantuntijoiden kanssa, kokemusasiantuntijoita. Silloin kuitenkin ajaudutaan ongelmiin, kun joku ei pystykään toimimaan oman elämänsä subjektina, valistuneena asiakkaana, kun eivät tiedot riitä tai kun asiakas ei vain jaksa siitä syystä että hän on - potilas. Silloin tapahtuu tipahduksia, kun kansalaisen jaksaminen tai tieto-taito ei riitä subjektiasiakkaana luovimiseen sen palvelun perässä, jota ei enää ole tai jota ei ainakaan löydä.

Kaikilta ei oman elämänsä sankaritarinan konstruoiminen onnistu, kun sen seeveen tekeminenkin takkuaa. Kun ei sinne edes voi laittaa mitään. Jos siellä jotain on, niin on myös aukkoja, jotka ovat kuin ruttotautisen polttomerkkejä, kyvyttömyyden osoituksia. Ei ole mikään ihme, että jotkut päätyvät ulkoistamaan oman pahoinvointinsa, työttömyytensä tai muuten vain enon veneestä tipahtamisen jollekin toiselle, kun se ulkoistaminen on isompi yhteiskunnallinen trendi. Rasistit ja muut repsukat ulkoistavat ja projisoivat omaa riittämättömyyttään toisiin. He eivät menettele yhtään sen kummemmin kuin julkisten organisaatioiden johdossakin tehdään: ylilääkärit ja osastonhoitajat kipuilevat ylemmän johdon tulostavoitteiden ja numeraalisesti laskettavien suoritteiden ristipaineessa, ja lähetti potkaisi kissaa. Jossakin kissan paikalla saattaa olla osastonsihteeri, toisaalla turvapaikanhakija.

Vähentääkö KiKy-sopimus kuntien verotuloja?

Oma ammattiliittoni JHL oli mukana kunta-alan pääsopijajärjestöjen kannanotossa, jossa ihmetellään väitteitä, joiden mukaan "kilpailukykysopimus" vähentäisi kuntien verotuloja, kun kuitenkin pääministeri Juha Sipilä on luvannut sen olevan kunnille kustannusneutraali.

Tätä on kuitenkin vaikea luvata, jos reaaliansiot laskevat lomarahaleikkauksen myötä. Lisäksi joku - esimerkiksi pitkää työmatkaa tekevä tai yksinhuoltaja - voi tulla päätyneeksi sellaiseen laskelmaan, että työajanpidennykset ovat hänelle mahdottomia, jolloin hänen on joko oma-aloitteisesti vaan ei vapaaehtoisesti lyhennettävä työaikaansa, jolloin hänen ansiotasonsa laskee, ja samalla laskevat verotulot. Joku voi jopa tulla siihen johtopäätökseen, että työnteko ei enää ole näillä pelimerkeillä mahdollista.

Tämä kannanotto sisältää siis pakostakin vaatimuksen kompensoida em. tappiot jotenkin kunnille, tai sitten vähentää kuntien tehtäviä, mikä edellyttäisi kuntalain muutosta. Toki niitä tehtäviä väheneekin SoTe-uudistuksen myötä. Yksi kätevä tapa kompensaatioon on tietysti kunta-alan palkkatason tarkistaminen, mikä olisi luontevinta aloittaa matalimmista palkkaryhmistä.

Kunta-alan järjestöjen yhteisen kannanoton voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Kaikki(en maiden) proletaarit, yhtykää!

Monen ammattiliiton rivijäsenen ensireaktio oli varmasti pettymys, jos oma liitto on vahvistanut hyväksyvänsä ns. yhteiskuntasopimuksen sanelupolitiikan, sillä eiväthän useimmat työntekijät saa siitä mitään. Ei torjunta ole mikään voitto. Ymmärrän hyvin sekin, jos moni on tehnyt tästä johtopäätöksen erota liitostaan. Se oli omakin ensireaktioni, vasta syksyllä JHL:ään liittyneenä, alkaa etsiä uutta liittoa. Petyin kun havaitsin, että näköjään pienipalkkaisia, nöyrästi tottelemaan tottuneita julkisten hyvinvointialojen työntekijöitä edustaa liitto, joka nöyrästi tottelee.

Kuitenkin, juuri nyt jos koskaan kannattaa kuulua AY-liikkeeseen, ja juuri nyt, jos koskaan, kaikkien palkansaajien kannattaa pitää yhtä. Eroamalla omista liitoistamme, teemme juuri hallituksen tavoittelemalla tavalla, ja toteutamme SSS-hallituksen piilo-opetussuunnitelman, joka on julkilausutun paikallisen sopimisen avulla heikentää AY-liikettä ulkoapäin sen lisäksi tuhota AY-liike kokonaan, rapauttamalla se sisältäpäin.

Tätä iloa ei hallitukselle, EK:lle ja porvareille kannata antaa.

Kiitos Akava 2002-2015

Keskusjärjestöni Akavan ote lipsahti yhteiskuntasopimusneuvotteluissa, jotka muuten - tiedoksi vaan Akavalle - eivät ole vielä edes alkaneet. Samalla lipsahti oma otteeni akavalaisesta ammattiliitostani.

Vaihdoin juuri ammattiliittoa YKA:sta JHL:ään. Sanon tässä niiden kokonaiset nimet, jos joku ei tietäisi, eli Yhteiskunta-alan korkeakoulutettujen liitosta (ent. Valtiotieteilijöiden liitto. Ei noin pitkää nimeä jaksa kirjoittaa tai edes kuunnella Erkkikään, mutta ei se vielä riittänyt katkaisemaan kamelin selkää) Julkisten hyvinvointialojen liittoon.

Syy tähän on, että keskusjärjestö Akava on lammasmaisesti hyväksynyt hallituksen esitykset työajan pidentämisestä, ja muutenkin harjoittaa liian kokoomuslaista politiikkaa, mikä näkyy esimerkiksi sen huomautuksissa verotukseen. Jos työajan pitenemistä ei joku juuri huomaisi, hän lienee ns. asiantuntija, jollaiset tuovat töitä kotiin, tai sitten ovat sellaisia esimiehiä, joilla ei ole esimiehiä. Minä en ole kumpaakaan, ja jo nykyinen kokonaislogistinen yhtälöni, jossa on suoritettava jäykästi samat keskimääräiset 40 viikkotuntia, on kestämätön sellaiselle kahden pienen lapsen isälle, jolla menee työmatkoihin 2 tuntia päivässä. Minulle ei käy minuuttikaan lisää, ottaisin mieluummin pois, mutta siihen ei tällä osastonsihteerin palkalla ole varaa. Tälle seikalle Akava pyllistää, sillä minä olen heidän kannaltaan näköharha, niin pahasti epäonnistunut akateeminen, että minua ei pitäisi olla, ja kun nyt sattuu olemaan, niin lakaistakoon kaatopaikalle. En työskentele asiantuntijatehtävissä, vaan olen alemmaksi toimihenkilöksi kutsuttava duunari, joille keskusjärjestöni pyllistää.

Olen työskennellyt viimeiset 4 ja puoli vuotta edelleenkin väliaikaiseksi kokemissani, koulutustani, osaamistani ja kiinnostuksenkohteitani vastaamattomissa tehtävissä. Kuitenkaan ei minulla ole kuin yksi elämä, enkä voi odottaa sitä, että työmarkkinat muuttuisivat sellaisiksi, että koko ajan vanheneva silpputyöläinen, jonka cv on jo muutenkin tarpeeksi epäilyttävä, voisi sijoittua jotenkin paremmin sopivaan tehtävään. Joten eletään tässä, ja nyt.

Suurin osa samaan aikaan kanssani opiskelleista on siinä liitossa, jonka nyt jätin. Moniin heistä olin tutorin tai opintovastaavan asemassa. Suurin osa heistä on välttänyt tekemäni virheet opiskelun hyödyntämisessä työelämään, ja päättäköön kukin nytkin itsenäisesti, haluaako jäädä kokoomuslaisen keskusjärjestön alle. Minä olen viimeiset opintoneuvontani antanut.

Sen verran olen kuitenkin yhteiskuntatieteilijä, että voisin luonnehtia omaa työmarkkina-asemaani kiteytymättömäksi, ja sellaisena tilanteeni on rankiepäjohdonmukainen. Niinpä siihen tilanteeseen sopiikin epäjohdonmukainen ratkaisu: en halua kuulua liittoon, joka ei edusta minua.

Sain liitostani joitakin kertoja arvokkaita juridisia neuvoja. Kiitos niistä. Esimerkiksi sen kerran, kun minun piti päästä hanttikorttivuokralaisestani eroon ja ne kerrat, kun olen törmännyt ainoana akavalaisena alipalkattujen naisten alojen todellisuuteen. Vaihdan nyt sellaisten liittoon, sillä uskon, että JHL:n lakimiehille kysymykset, miten suhtautua foucaultlaiseen valvontaan, tulevat tutumpina vastaan kuin sivistyneiden ihmisten ja sivistyneiden alojen kanssa toimimaan tottuneille edunvalvontajuristeille.

Sosiologi olen kuitenkin aina. Eihän HIV-viruskaan parane, korkeintaan sen kanssa voi oppia elämään.

Tervemenoa, YKA, tervetuloa, JHL!