Kokoaan suurempi Kalle Könkkölä

Vihreän puolueen ensimmäisen puheenjohtajan, Kalle Könkkölän viimeiseksi jääneessä Facebook-statuksessaan Kalle kertoi joutuneensa keuhkokuumeen takia sairaalahoitoon. Pidin tätä huolestuttavana tietona, eikä mennytkään kuin alle kaksi päivää niin Kallea ei enää ollut. Kuitenkin, jos jonkun elämäntyö elää niin Kallen.

Kallen elämäntyö on ihan käsittämättömän suuri. Moni varmaankin osaa minua paremmin valottaa Kallen roolia Kynnys ry:n perustajana ja kansainvälisenä vammaisaktiivina, mutta Kalle sai monet - myös minut - ymmärtämään, että vammaisasia on yleinen ihmisoikeuskysymys, ja Kalle olikin suuren mittakaavan ihmisoikeusaktivisti. 

Ilman Kallea esteettömyydestä tuskin puhuttaisiin juuri mitään, ja Kalle muisti aina terottaa että esteettömyys ei koske vain liikuntavammaisia, vaan se on kaikkien asia. Kenestä tahansa meistä voi tulla liikuntakyvytön tai ainakin -rajoittainen, eikä kukaan meistä tiedä päiviemme mittaa, onko tämä rajoitteisuus missä määrin pysyvää luonteeltaan. Tinkimättömyytensä ja sinnikkyytensä takia kunnioitetulla ja pelätyllä Kallella oli ainakin de facto veto-oikeus Helsingin rakennuslautakunnassa, ja hän oli se henkilö, johon otettiin yhteyttä kun haluttiin näkemystä esteettömyydestä.

Itse tutustuin Kalleen kesällä 2008 kunnallisvaalikampanjassa. Mielistelemättömänä persoonana Kallen kuoren alle piti ensin päästä, mutta sen jälkeen hänen lämmin ja terävä, älykäs huumorinsa tuli hyvinkin tutuksi. En voi sanoa olevani Kallen lähiystävä mutta olen iloinen siitä että sain tutustua häneen.

Julkaisen nyt Kallen inspiroiman blogitekstini uudestaan 4 vuoden takaa. 

Vihreitä ehdokkaita Sibeliuspuistossa kesällä 2008. Kalle vasemmalla.


Hesari on ottanut esteettömyyden asuntojen hintojen kohoamisen syntipukiksi, ja pitää norminmukaisia vessoja syinä kalliiseen uudistuotantoon, ihan kuin esimerkiksi 30-40 tuhannen hintaisilla kaikille turhaan maksatetuilla turhilla autopaikoilla ei olisi mitään tekemistä asian kanssa. Hesari on valinnut puolensa, ja se valinta on ihmisyyden ja tasa-arvon vastainen.

Esteettömyyttä ei kannata marginalisoida vain vammaisille kuuluvaksi. Kuka tahansa meistähän voi vaikka leikkauksen seurauksena joutua väliaikaisestikin kuntoutettavaksi pyörätuoliin. Tällaista mahdollisuutta vaan ei terve ihminen halua ajatella, mutta terveydenhuollossa työskentelevänä kuulen jatkuvasti tarinoita ei vain onnettomuuksista vaan ihan jokapäiväisiä kuntoutustarinoita. 

Ei tarvitse toteutua mikään huonoin skenaario, vaan ihan normaali kuntoutus voi viedä pyörätuoliin. Puhumattakaan onnettomuudesta tai äkillisestä sairastumisesta.

Esteettömyys varmistaa sen, ettei kuntoutujan tarvitse muuttaa pois omasta kodistaan, sitäpaitsi minne, ja kenen rahalla tämä tapahtuisi?

Kun presidenttiehdokas maalasi kannattajansa nurkkaan

Pekka Haaviston viime presidentinvaalikampanja oli parhaita asioita, joissa olen ollut mukana. Se yhdisti erilaisia ihmisiä kansanliikkeeksi siinä määrin, että kampanjasta jäi kestävä muisto. Vaikka se ei muuttanutkaan maailmaa, mukanaolijoitaan se muutti. Minua se esimerkiksi muutti siltä osalta, että viimeistään silloin ymmärsin, että ihmisoikeuksien ja samanarvoisuuden puolustaminen ei ole äärimielipide. Nyt olenkin hämmentynyt Pekan muutamista viimeaikaisista ulostuloista, joilla ilmeisesti tavoitellaan vielä aiempaakin suurempaa kansanliikettä. Koko kansan presidentiksi ei kuitenkaan tulla marginalisoimalla ydinkannattajia, vaan näyttämällä omaa esimerkkiä moraalisesta edelläkävijyydestä.

Olen surullinen ja pettynyt, että koko kansan presidentiksi tavoitellaan hinnalla millä hyvänsä, kuten leimaamalla Pekan kampanjaankin varmasti runsain mitoin osallistuvia ihmisoikeuksia ja samanarvoisuutta puolustamisen arvoisena pitäviä ihmisiä ääripääksi. En halua kuulua ääripäähän, enkä halua, että presidenttiehdokkaani maalaa minut nurkkaan, joten en osallistu Pekan kampanjaan. On hyvin mahdollista, että jätän ensimmäistä kertaa elämässäni käyttämättä kansalaisoikeuttani äänestää tulevissa presidentinvaaleissa, kiitos Haaviston hyvin valitettavien ulostulojen, joita ei valitettavasti ole ollut vain jokin yksittäinen lipsahdus.

Meillä on Suomessa usein aivan vastakkaiseen ääripäähän - monestakin syystä, ja syystäkin - paikoitettu puolue, joka tavoitteli kannatuksensa maksimointia kutsumalla luokseen äärimielipiteitä edustavia, poliittisesti kodittomia kansalaisia. Jottei ääripää valuisi ulos ämpäristä, sen reunoja on nostettava, ja parhaiten tämä käy postuloimalla sen ääripään mieliksi sille kuvitteellinen vastustaja, jonka kanssa se voi varjonyrkkeillä, eli toinen ääripää. Ja silloin kun halutaan sanotusti edustaa koko kanssa, kaikki keinot ovat sallittuja. Eiväthän Vihreät ole tekemässä samaa temppua, ja samalla luopumassa perusarvoistaan?

Oikeus saada tunnustusta

Osallisuus, tai ainakin osallisuuden tunne on subjektiivinen oikeus ja ihmisoikeus: se, että ihminen voi kokea olevansa mielekäs osa ihmisyhteisöjä ja tekevänsä jotakin mielekästä ja hyödyllistä. Tosin tämän oikeuden toteutumatta jäämisestä on hankala ryhtyä panemaan ketään tilille. On siltikin tärkeää yrittää. Rakenteellisen väkivallan kyseenalaistaminen ja institutionalisoituneiden käytäntöjen murtaminen alkaa yksittäistapauksista, eikä se mistään muualta voikaan alkaa.

Jos esimerkiksi työllistyminen on mahdotonta siksi että työnhakija on täyttänyt 50 vuotta tai hän on "väärää" sukupuolta, tästä jokainen työnantaja on voitava vaatia tilille, ja tätä auttaa se, että rekrytointipäätösten perusteiden ja pätevyysvaatimusten tulee olla julkisia.

Jos nyt on käynyt niin onnellisesti että työpaikkaan kiinnittyminen on tapahtunut, se on toki hyvä osallisuuden alku, mutta ei mielekkyyden kokemus ihan työpaikan olemassaoloon palaudu. Minulla ei ole vertailukokemuksia muista kuin suomalaisista työyhteisöistä, mutta luulen positiivisen palautteen olevan täällä erittäin annosteltua. Jos työntekijä ei saa koskaan tunnustusta tekemisistään, tämä tappaa motivaation, innon ja palon, jolloin sitä tunnustusta lähdetään hakemaan muualta, kuten harrastuksista. Ihmisellä on tarve kokea olevansa jossakin hyvä, ja vielä edes joskus kuullakin se, että joku toinenkin on huomannut sinun tekevän hyvää työtä. Ilmaiseksi vinkiksi siis jokaiselle esimiesasemassa olevalle: kehu alaistasi edes joskus. Ja kyllä kollegoitakin saa kehua. Ei maksa mitään.

Jos kuitenkaan osallisuuden tarve ei tyydyty työn kautta, tällöin vaihtoehtoja ovat esimerkiksi yhdistystoiminta ja perhe, tai ehkä tarkemmin sanottuna mahdollisuus kiinnittyä subjektiivisesti läheiseksi koettuun primaariryhmään, jossa yksilö hyväksytään sellaisena kuin on ja jossa saa myös läheisyyttä. Perhe ei kuitenkaan ole subjektiivinen oikeus siinä mielessä että kukaan, esimerkiksi valtio, voisi sellaisen taata, eikä jokainen perhettä edes halua. Joillekin kaveripiiri voi toimittaa perheen funktiota. Kuitenkin on tärkeää, että julkiset palvelut ja hyvinvointivaltion rakenteet tukevat mahdollisuutta perustaa perhe. 

Tunnustuksen tarve on sitä tärkeämpi mitä vähemmän itse toiminnan sisältö tuottaa tyydytystä. Jos ihminen ei saa kykyjään käyttöön ja toteuttaa omia intressejään, tällöin käsitys omista kyvystä vähin erin rapautuu, ja itsetunnon rapautuessa rapautuvat kyvytkin.

Haluaako Soini Suomesta Pohjolan Turkin?

Ulkoministeri Soinin (PS.) mukaan Suomi tukee Turkin EU-jäsenyysneuvotteluja, koska hänen mielestään Suomi ja Turkki jakavat samat demokraattiset arvot.

Jos tämä pitää paikkansa, niin sitten Suomi on kyllä hyvin huolestuttavalla tiellä. Se tarkoittaisi sitä, että kun nyt esimerkiksi yliopisto-opettajia jättää uppoavan laivan irtisanomisten kautta, meiltä alettaisiin poliittisista syistä siivoamaan yliopistojen viranhaltijoita syytettynä opposition tukemisesta, näyttöä tai ei.

Toivon, että tämä ei ole Timo Soinin visio, vaan hän olisi tarkoittanut jotain muita arvoja. Esimerkiksi vapaa tiedonvälitys, jota on pidetty yhtenä länsimaisena perusarvona, on turkkilaisittain sitä että toimittajia pidätetään ja medioita suljetaan. Meillä he sentään ymmärtävät itse irtisanoutua jos he esittävät kiusallisia kysymyksiä vallanpitäjille, ellei heille ole käynyt niin että heidän määräaikaisuuttaan on päätetty olla jatkamatta.

Entä sitten ihmisoikeudet? Mehän olemme ulkoistaneet turvapaikanhakijoiden käännyttämisen Turkille, jonka kautta pitää käydä hakemassa viisumia. Varmaan Soinille kelpaisi myös Turkin henkilökultti, jossa johtajan kyseenalaistamisesta voi seurata syyte epäturkkilaisesta toiminnasta.

Päänsä peittäjät

Kovin moni on ties mistä syystä huolissaan siitä, etteivät näe kaikkia osia musliminaisten kasvoista, ties vaikka heillä olisi näille jotakin asiaa. Ilmeisesti sitten heillä, tai kellään muullakaan ei ole mitään asioitavaa kasvavan nuorison kanssa; tämän voi päätellä siitä, ettei nuorten verhoutuminen huppujen alle huoleta ketään. Tiedä mitä kapinoita tai anarkiaa siellä suunnitellaan, huppujen alla.

Erään kerran asioidessani porvoolaisessa ruokamarketissa, huomioni kiinnitti kassan huudahdus peliautomaateilla pelaaville hahmoille. Näitä oli neljä tai viisi. Huudahduksen kuultuaan hahmoista kääntyi yksi. Hupun alta näkyi nuori poika. Pituuden perusteella muutkin olivat varmaan nuorukaisia. Nuoren kasvot nähtyään, hän sai jatkaa pelaamista, samoin kaikki hänen kaverinsa, vaikka tiedä, mitä he siellä huppujensa alla hautoivat.

Tämä ei kuitenkaan huolestuta, tai huoleta, tai edes kiinnosta ketään, ei edes niitä, jotka ovat kasvojenverhouksista huolestuneita. Eivät he kyllä ole niiden kasvonsa osin tai kokonaan verhonneiden naistenkaan ajatuksista kiinnostuneita, vaikka väittävätkin olevansa huolestuneita näiden ihmisoikeuksien tilasta, tarkoittaen negatiivista vapautta: vapautta oletetusta sorrosta.

Vain maahanmuuttajanaisten vapaudesta sitä ollaan kiinnostuneita, jotta saisivat keppihevosen vieroksuen syrjiä maahanmuuttajamiehiä. Eivät muuten ole huolestuneita niiden huppuihin kasvonsa verhonneiden nuorten oikeuksista, tarkoittaen positiivista vapautta: mahdollisuuksia hyvästä syystä uskoa siihen, että heidän tekemisensä voisivat hyödyttää tai kiinnostaa jotakuta, että näiden nuorten sanotulla individualismilla katsottaisiin olevan mitään rakentavaa käyttöä. Nuoriin kohdistuva systeeminen sorto kun ei myy iltapäivälehtiä, eikä sillä saa mobilisoitua erisorttisia kostojoukkoja, jotka verhoavat päänsä erisorttisiin kaapuihin.

En enää jaksaisi olla suvaitsevainen

Minä en enää jaksaisi kohta olla suvaitsevainen. On sivuseikka, minne sijoittuu suvaitsevuusasteikolla. Paljon tärkeämpää on, minne sijoittuu rasismi- ja humanismi-/misantropia -asteikolla: miten kohtelemme toisia ihmisiä, mikä perustuu siihen, mikä on näkemyksemme ihmisarvosta: kuuluuko se vain itselleni ja niille, jotka haluan nähdä itseni kaltaisiksi, vai kaikille.

En enää koskaan sano "maahanmuuttokriittinen", vaan käytän rehdisti sanaa rasisti. Olen lopettanut tyystin rasismin suvaitsemisen, sillä on paljon tärkeämpää, että ihmisiä kohdellaan ihmisinä kuin se, että suvaitaan sitä, että ihmisiä ei kohdella ihmisinä. 

Myös se, mikä on sinun sananvapautesi tai minun sananvapauteni tila, on sivuseikka, jolla koetetaan kääntää huomio pääasiasta: rasismista, ihmisarvon kunnioittamisesta ja hädänalaisten auttamisesta. Positiiviset vapausoikeudet, mahdollisuus elää ihmisarvoista elämää, on paljon tärkeämpää kuin se, miten joku suhtautuu sinun oikeuteesi levittää ***:aa. 

Aikuinen ihminen valitsee itse, miten suhtautuu kanssaihmisiinsä. On turha piiloutua sen taakse, ettei tiedä, ja sen takia - tai minkä tahansa muun takia - pelkää, ja levittää tätä omaa paniikkiaan, tai sitten pahaa oloaan, jota ei pidä sekoittaa pelkoon. Sanottu pelko on ase, jota voidaan käyttää niin susia kuin maahanmuuttajiakin vastaan. Maahanmuuttajat ovat uusi susi.

Minä en jaksa enää yrittää käydä sellaista yksipuolista keskustelua, josta ei mitään tule. Lapset ovat eri asia, heillä sentään on vielä toivoa, kunhan vain eivät joudu rasistien indoktrinoimiksi. 

Johtava eurokriitikko Stubb

Paitsi keskenjäänyt sekundaarisosialisaationi (eli bile- eli tyttöjen kaipuuni), niin myös länsisuuntautuneisuus - tai Eurooppa-suuntautuneisuus - olivat keskeisiä syitä, miksi Kokoomusnuoret vetivät minua puoleensa 90-luvun alkuvuosina. Olin yksi niistä paristakymmenestä eurooppanuoresta, joiden lähetystö pioneereinä kävi keväällä 1991 haistelemassa EU-elimiä. Teimme aloitteen Ukkopuolueelle (eli Kansalliselle Kokoomukselle) EU-jäsenyyden hakemisesta, ja loppu on historiaa.

Jos Kokoomus oli eurooppalaisuuden esitaistelija Suomessa sellaisena aikana, jolloin asiasta ei vielä ollut "yleisistä syistä" sopivaa puhua (niistä samoista, joista pidetään armeijaa, jonne olin pian menossa), niin Keskusta teki kaikkensa jarruttaakseen. Heillä vaikuttivat paitsi farmareiden pelko tukiaistensa puolesta, myös pitkä kekkoslovakialainen perinne.

Nyt, neljännesvuosisata myöhemmin, aika on kypsä omalle eurooppatilinpäätökselleni. Ei tullut ihan sitä, mitä tilattiin. Ilman viinejä maitokaupassa kyllä voin elää, mutta luvattu henkilöiden ja pääomien vapaa liikkuvuus ei ole laajentunut yleiseksi eurooppalaiseksi periaatteeksi. Esimerkiksi kodittomien romanikerjäläisten asema on häpeällinen, heillä ei ole ihmisoikeuksia oikein missään. Puhumattakaan Välimeren henkensä kaupalla ylittävistä, joita pallotellaan ei sulle, ei mulle -periaatteella.

Niin että rakkauteen on tullut ryppyjä, ja suomut ovat karisseet. En kuitenkaan ole valmis hylkäämään eurooppalaisuuden ideaa, mikä on tainnut käydä valtiovarainministeri Stubbin mielessä, hänhän kohteli kreikkalaisia kuten koulukiusaaja lunttaajaa, vaikka fuskaaminen oltiin tehty mahdolliseksi, eikä vain sitä, vaan vieläpä toivotettu tervetulleiksi klubiin. Taitaa olla Stubb panttivankina niin integraation entisille pääkriitikoille (pääministeripuolue) kuin nykyisillekin (ulkoministeripuolue).

Uuden Suomen jutun aiheesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Perussuomalaiset on kesytetty

Perussuomalainen puolue on kasvanut ja se elää tyytymättömyydestä, etenkin tyytymättömyydestä vallanpitäjiin, eli hallitukseen. Nyt kun ovat hetimiltään huomanneet olevansa nyt osa tätä joukkoa, jota pitäisi kritisoida, ovatkin he perustaneet hallituksen sisäisen, performatiivisen opposition. Tätä oppositiota toimitetaan näön vuoksi, showksi omille kannattajille. Uhrilampaiksi tähän toimitukseen on heitetty työministeri Lindström ja peruspalveluministeri Mäntylä.

Suurin uhrilammas kaikista on kuitenkin ulkoministeri Timo Soini, jonka EU-puhe varmaan saa kahvit väärään kurkkuun monilla hänen kannattajillaan. Vielä huhtikuussa plokissaan ilmastonmuutokselle ilkkunut Soini puolustaa nyt tasa-arvoa niin feministisin sanankääntein, että moni punavihreä feministikin saisi olla niistä ylpeä; samaten Soinin tarmokkuus ympäristön puolustajana voi kylvää epäilyksen siemenen monissa niissä kannattajissaan, joille Soinin makkara ja lada -puheilla voi olla symboliarvoa.

Soinilaisten integroiminen hallitukseen oli oiva veto ympäristön ja tasa-arvon kannalta: hallituksessa he eivät pääse tekemään niin paljon kolttosia, kun ulkoministeri-Soini onkin yhtäkkiä kiinnostunut ihmisoikeuksista. Onneksi on - ainakin vielä - hyvää työtä tekeviä virkamiehiä, jotka Troijan puuhevosen tavoin salakuljettavat suomalaisen ihmisoikeus- ja ympäristöpolitiikan keskipitkää linjaa ministerinsä puheisiin. Saa nähdä, missä vaiheessa Soini keksii, että julkisen hallinnon järkeistäminen voitaisiin aloittaa näistä koltiaisista.

Missäköhän vaiheessa peruskannattajat huomaavat, että heitä ei enää tarvitakaan kun Timo saatiin istutettua ministeriauton takapenkille? Että enää ei ole työväenpuoluetta ilman sosialismia, kun ei ole edes työväenpuoluetta.

Taudinkantajia ovat paperittomatkin

Kun peruspalveluministeri Susanna Huovinen (SDP) toi eduskuntaan lakialoitteen paperittomien maahanmuuttajien terveydenhoidosta, maahanmuuttajataustainen Zyskowicz ja perussuomalaiset tuomitsivat lakialoitteen. Kyse on paitsi Huovisen tarkoittamista ihmisoikeuksista, myös kaikkien Suomessa vaikuttavien - luvatta tai eivät - terveydestä.

BZ ja perussuomalaiset nähtävästi eivät tiedä lääketieteestä sen vertaa kuin alakouluikäinenkin: tarttuvat taudit tarttuvat. Virukset eivät katso, keihin ne tarttuvat, paperillisiin tai paperittomiin. Jos paperittomia ei hoideta siinä missä paperillisiakin, he ovat taudinkantajia, ja levittävät tarttuvia tauteja niin paperillisiin kuin paperittomiin, maahanmuuttajiin kuin maassa jo asuviin ihan siinä missä paperillisetkin ihmiset.

Luulisi olevan BZ:n ja Perussuomalaisten etujen mukaista olla altistumatta paperittomien kantamille pöpöille, ja etenkin arvojen.

Hesarin uutisen tästä jutusta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Missä pisteessä ihmisoikeudet lakkaavat?

Kun ihminen siirtyy omavaraisesta toisten elätettäväksi, vaikka veronmaksajia työttömätkin ovat. Siis siinä vaiheessa, kun ihmisestä tulee palkansaajasta etuudensaaja. Tämän voi päätellä siitä moraalisuudeksi naamioidusta paheksunnasta, jonka velkaantuneet saavat osaksensa, muka juovat kurkustansa alas verovarat. Eivät palkansaaja ja etuudensaaja tosin mitään poissulkevia kategorioita ole, minkä jokainen pienipalkkainen helsinkiläinen tietää.

Pankit eivät ole hyväntekeväisyyslaitoksia, minkä tietää jokainen pikkuporvarikin, joka joskus on hattu kourassa lähtenyt asuntolainaneuvotteluihin. Ja kun toimeentulonormi ei kata elämistä etenkään pääkaupunkiseudulla, vaihtoehdot ovat rikollisuus, pikavipit tai kuolema. Ilmeisesti paheksujille kelpaa vain viimeinen vaihtoehto, siis toisten. Sen sopii nähdä, minkä valitsisivat itse siinä tilanteessa...

Kaljanjuonti ei ole ihmisoikeus, omien rahojen käyttäminen on. Ja kyllä ne mallasjuomat maistuvat itse kullekin, mutta ilmeisesti vain niillä, joilla on varaa omilla ansiotuloillaan varaa ne kustantaa, on oikeutus arvostella toisten nautintoja tai pikemminkin tragedioita. Ja lähetti potkaisi kissaa. Suomeksi vielä, jos ei tunne tätä sanontaa: on helppo tuntea itsensä menestyneeksi, jos onnistuu löytämään ihmisiä, joilla menee vielä itseä huonommin, ja jos tämä olisi jotenkin epäselvää, niin piirretään se daavidintähti vielä toisten talojen seinään niin että tulee täysin selväksi, mitkä talot pitää polttaa.

Ihmisillä on hyveitä ja paheita. Hyveet ja paheet tekevät meistä ihmisiä ja toisten paheisiin suhtautuminen inhimillisiä. Hyveellisyys ei tarkoita sitä, että itseltä puuttuu jokin sellainen pahe, joka toisella on.

Aikaisemman blogini viimeiseksi jääneessä kirjoituksessa vähän yli vuosi sitten olin todennut, että "armottomuus ja julmuus kanssaihmisiä kohtaan ovat mitä varmimmin omia valintoja: miten päätetään suhtautua kanssaihmisiimme. Ovatko he esteitä vai lähimmäisiä, kilpailijoita vai kavereita, kulueriä tai resursseja, rasitteita vai ihan vain ihmisiä, omine vahvuuksineen ja heikkouksineen. Näitä valintoja tekevät erityisen paljon ne ihmiset, jotka korostavat ihmisyksilön omaa vastuuta oman kohtalonsa rakentamisessa. Yllättävän usein näillä liberalismin äänitorvilla on itsellään suhteellisen vaatimaton tausta. Eivätkä sitten tuon parempiin valintoihin pysty eivätkä mitään ole oppineet, paitsi heikosti peittelemään häpeänsä sitä kohtaan, etteivät ole osanneet tuon onnistuneempia valintoja tehdä kuin päätöksen ryhtyä sosiaalidarwinisteiksi."

Allekirjoitan tuon vieläkin siinä määrin, että voisin vaikka lopettaa bloggarinurani tuohon, mutta en aio jättää viimeistä sanaa näille (ääni)torville.

Aikaisemman blogini viimeisen kirjoituksen voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Tiedoksi sukupuolineutraaliavioliittonuiville

Jos joku sukupuolineutraaliavioliittonuiva pitäisi koko lakia hapatuksena ja mokutuksena, lienee heidän etujensa mukaista saada asia nyt kertarutinalla pois päiväjärjestyksestä. Niin loppuisi se mokutus ja ainainen kitinä, mikä vihjeeksi kerrottakoon nuiville.

Nimittäin me emme tule antamaan periksi. Olemme taatusti sitkeämpiä kuin nuivat, kahdestakin syystä. Ensinnäkin siksi, että me olemme uusiutuva luonnonvara, te pikku hiljaa kuolette sukupuuttoon. Toiseksikin: me puolustamme ihmisoikeuksia, joista tämän asianosaisia monet meistä puolustajista on. Sellaisen asian sitkeä vastustaminen, joka ei koske omaa elämänpiiriä millään muotoa, on yksinkertaisesti tyhmää. Tällaisen neuvon voin antaa teille ihan ilmaiseksi: se vie aikaa ja energiaa kaikelta muulta, esimerkiksi sellaisilta asioilta joiden toteutumista voisi ajaa. En nyt ryhdy teille nuiville kertomaan, mitä ne asiat voisivat olla, kai te itsekin ne tiedätte. Jos niitä on.

Minäkin tiedän asioita, joihin keskittyisin vielä tätäkin kernaammin, kuten esimerkiksi luonnonsuojeluun, mutta kun ihmisluonnonsuojelu on vienyt aikaa luonnonsuojelulta, ja kun ihmisyys on vaatinut suojelua, ei voi ihmisen aika ja huomiokyky venyä kaikkeen, eikä tähän tarvita jaetun tarkkaavaisuuden ongelman diagnoosia.

Sekä sukupuolineutraalin avioliittolain kannattajilla että vastustajilla on yhteinen etu: saada asia pois päiväjärjestyksestä niin että voisimme keskittyä sitten kukin omiimme, oli sitten maahanmuutto tai ympäristö. Hoidetaan homma yhdessä kotiin!

Työttömyys ei ole häpeä

Mutta ei se kyllä ole ylpeydenkään asia. Tämä tulee mieleen seuratessa köyhien ja työttömien viime aikoina lisääntynyttä liikehdintää, jota onneksi on nähty. Marginaalien ääni on tärkeää saada kuuluviin.

Tietenkään ihmisarvo, kansalaisuus tai perusoikeudet eivät riipu palkkatyöstä. Ei ainakaan pitäisi. Eikä työttömyyden pitäisi olla mikään polttomerkki. Mutta ei siitä millään aktiolla, demonstraatiolla tai työttömyysstatuksen nimeämisellä joksikin muuksi mitään sellaista saa, josta kannattaisi olla ylpeäkään.

Työttömyyteen ei liity mitään sellaista omaleimaista kulttuuria, jota pitäisi vaalia tai suojella, olkoonkin, että työttömien yhdistykset voivat tuoda oman merkittävän lisänsä paikallisiin tapahtumiin tai palvelutarjontaan.

Ei ole häpeä olla työtön työnhakija, joka ei saa työtä, tai työttömäksi kutsuttu työkyvytön. Mutta ei siinä niin hurraamista ole olla työtön, joka ei tee työtä, opiskele tai yritä.

Työttömiä ei saa siis polkea, ja on tärkeää nostaa heidän ihmisarvoaan. Tämä tapahtuu erottamalla ihmisarvo ja palkkatyö toisistaan. Ei siis työ kenenkään arvoa määritä, joskaan ei työttömyyskään. Työttömyyden arvoa ei kuitenkaan pidä nostaa esimerkiksi palkkatyön tai opiskelun tasolle, sillä toki tuottava toiminta on arvokkaampaa kuin tuottamaton.

Työttömyys itsessään ei tuota mitään, riippumatta siitä, miten työtön aikansa käyttää: kuinka monta hakemusta kirjoittaa, lasta hoitaa tai vapaasti kansansivistyy. Ihminen tuottaa, ei hänen statuksensa.

Romanikerjäläiset todistavat EU:n epäonnistuneen

Kun soinilaisten mielestä EU on ongelmageneraattori, haluaisin uskoa, että se olisi ongelmanratkaisukone. Ei se sitä kuitenkaan ole: vapaan liikkuvuuden ideaali on kääntynyt irvikuvakseen. Tästä osoituksena on se, että lukuisista uusista - eivät ne enää niin uusia ole, Romania ja Bulgaria ovat olleet jäseniä jo 7 vuotta - EU-maista tulevien romanikerjäläisten tilannetta ei olla saatu kuntoon painostamalla näitä uusia jäsenmaita. Miksei?

Ilmeisestikään romanikerjäläiset eivät ole kiinnostavia eurooppalaisia. Heillä ei ole ostovoimaa, ovathan he kerjäläisiä, ja sitoutuminen demokraattiseen kansalaisuuteenkin on niin ja näin, ovathan monet heistä vailla vakinaista osoitetta ja lukutaidottomia. Romanikerjäläisten auttaminen ei ole mediaseksikästä, saavathan romanit kärsiä vanhasta rosvon maineestaan. Aggressiivisiakin kuulemma voivat olla, vaikkakin minuun on käynyt käsiksi ainoastaan lääkityksensä unohtaneita löylynlyömiä ja laiminlyötyjä Suomen kansalaisia. 

Romanikerjäläiset osoittavat myös, että EU ei ole ongelma: käydessäni kymmeniä kertoja Oslossa vuosien 2007 ja 2014 välillä, kyllä täkäläiseen katukuvaan istuvat pahveilla kököttävät romanikerjäläiset siinä missä meilläkin, vaikkei maa ole unionin jäsen. Kyseinen ihmisoikeusongelma on siis EU:sta johtumaton, mutta on EU:n vika, ettei sitä olla saatu ratkaistua.

Kuka EU-parlamentissa lupaisi ottaa romanikerjäläisten asian sydämelleen?

Etuudensaajien taivas onkin helvetti

On ihan turhaa väittää, että hyvinvointipalveluiden asiakkaat olisivat asiakkaita. Ei heitä ainakaan kohdella asiakkaina. Jos kohdeltaisi, he saisivat osakseen sen kunnioituksen, joka asiakkaille kuuluu. Joka on ihmisoikeus.

Ainakin työttömyyskassani näyttää soveltavan samaa sääntöä kuin mikä on voimassa taivaassa, jossa viimeiset tulevat ensimmäiseksi. Ai niin, täällä kaikki tulevat viimeisiksi!

Sain 8.2.2011 työttömyyskassasta päätöksen, jonka mukaan ”OIKEUTENNE ANSIOPÄIVÄRAHAAN ON PÄÄTTYNYT 08.02.2011. Olette saanut työttömyyden alkaessa maksettavaa ansiopäivärahan korotettua ansio-osaa enimmäisajan eli yhteensä 20 päivältä. Tämän jälkeen ansiopäivärahan maksaminen jatkuu muiden edellytysten täyttyessä ilman korotettua ansio-osaa".

Yleensä ihmiset tapaavat lukea järjestyksessä. Tämä tarkoittaa lukemista lauseen alusta loppuun ja paperin alkupää edellä. Kun päätös alkaa edelläkuvatulla lauseella, joka kaiken kukkuraksi on lihavoitu, ensireaktio on sokki.

Saamani selityksen mukaan ”kaikki kassat käyttävät yhteisiä päätöspohjia. Pohjat laatii Työttömyyskassojen yhteisjärjestön päätöstyöryhmä (yhdessä Finanssivalvonnan ja ATK-talojen kanssa).”

Selitys ei kuitenkaan kerro, miksi tuollaiseen sanamuotoon on päädytty. En voi tulla muuhun tulokseen kuin että etuuden saajan on todella koettava tuta olevansa viimesijainen ihminen, vaikka saakin ensisijaista etuutta. Eikä esimerkiksi viimesijaista, jollainen on toimeentulotuki.

En kuitenkaan ole ainoa tämän nurinniskon käännetyn taivaan asukas. Paskempi homma niille muille mutta voinpa jakaa kokemuksiani kohtalotovereiden kanssa. Sosiaaliseksi mediaksi kutsutussa vertaistukifoorumissa ystäväni kertoi kokemuksestaan, jossa hän oli saanut Kelan kirjeen, joka kertoo pitkän sairasloman jälkeen sairauspäivärahakauden päättymisestä. Iso alkuotsikko on "Eläkkeen hakeminen". Ja toinen ystäväni osasi valistaa, millaisella päätöskirjeellä Kela lähestyy ihmisiä, joilta on juuri lapsi kuollut. Kirje kertoo, että ”oikeus lapsilisään lakkaa ja maksaminen päättyy muutosta seuraavan kalenterikuukauden alusta."

Ei varmaan ole tarkoituksenmukaista, että etuuksilla eläminen olisi niin mukavaa että se houkuttelisi ryhtymään elämäntapaintiaaniksi. Kuitenkin yleensä ihminen asioi Kelan, työttömyyskassan ja sosiaaliviraston kanssa vain taloudellisessa kriisitilanteessa. Ja aika usein taloudellinen kriisi on myös henkilökohtainen kriisi. Ainakin se on stressitekijä. Kun heikoilla olevan ihmisen pitäisi jotenkin selviytyä ylös kuopastaan, oli sinne kuoppaan laittanut sitten perheenjäsenen kuolema, työttömyys, konkurssi tai avioero, eivät tällaiset päätöstiedotteet ainakaan yhtään kannusta. Päinvastoin. Jos voimat ovat muutenkin niin vähissä että kauppaan meno tai peseytyminenkin voi olla suoritus, siis selviytyminen, saatikka esimerkiksi työnhaku eli oman elämäntilanteen parantaminen, kannattaisi olla vähän hienotunteisempi. Vaadin ihmisenä, kansalaisena ja veronmaksajana, että etuuspäätöksien kielenkäyttöön kiinnitetään erityistä huomiota!

Ei minulla ole hätää. Minä jaksan pestä hampaani, ne verovaroin rapautetut. Pidän itseni myös oivassa työnhakukunnossa. Osaan myös lukea. Siitä valitettavasti seuraa myös se, että osaan kirjoittaa. Muutakin kuin työhakemuksia. Pitäkää varanne, Erko, sosiaalivirasto ja Kela! Minä teitä nöyristele. Miksi nöyristelisin?

Kysymys Kelalle, sosiaalitoimistoille ja työttömyyskassoille: kuka on asiakkaanne? Ja paljon vaikeampi kysymys: millainen on ihmiskuvanne? Ovatko asiakkaanne kunnottomia luusereita jotka sietäisivät kaikki saada selkäänsä sitä että ovat ihan vapaaehtoisesti (?) valinneet tulla asiakkaiksenne? Olisiko kenties parempi, että niitä asiakkaita ei olisi lainkaan niin menisivät siitä häiritsemästä ja voisitte keskittyä todelliseen missioonne. Ai niin, kertokaapas se. Mikä on Kelan, sosiaalitoimiston ja työttömyyskassojen toiminnan syvin tarkoitus?

Pahaa pelkään, että vastauksia ei kuulu. Jollei toisin todisteta, tämä johtuu siitä että menetin kansalais- eiku asiakasoikeuteni sillä punaisella hetkellä kun putosin yhteiskunnan turvaverkkoon. Joka onkin seula, ei tramboliini.

Koko tätä problematiikkaa ei olisi jos saataisiin perustulo. Tai kansalaispalkka. Ihan sama minulle, miksi sitä kutsutaan. Vaikka kakkajakkaraksi.

Mikä muuten on sellainen paikka, jossa paitsi ensimmäiset, myös viimeiset tulevat viimeisiksi? Sitä kai muuten sanotaan helvetiksi.