Politiikan kriisi

Puoluepolitiikan kriisistä on puhuttu jo pitkään. Sen osoitukseksi on ajateltu koko ajan tasaisesti vähenevää äänestys- ja vieläkin syvällisemmin ymmärrettynä osallistumisaktiivisuutta, etenkin nuorimpien sukupolvien parissa. Nyt en yritäkään pohdiskella tätä ilmiötä, koska jätän sen kuten kaikki muutkin poliittiset kysymykset nykyään ja tästä eteenpäin niille, jotka tuntevat siihen paloa ja sitä kohtaan uskoa, vaan tarkasteltavana on kriisi, johon henkilökohtainen poliittinen osallistumiseni on ajautunut.

Ilmiön hahmottamiseksi olen pakotettu tekemään kaarroksen vähän pidemmän kautta. Lapsuudenkodissani ei keskusteltu puoluepolitiikasta, vaikka äidinisäni oli SDP:hen kallellaan oleva rakennusmestari, jonka lauantai-iltaiset saunanjälkeiskeskustelut parhaan ystävänsä Vanhasen Vekan kanssa tapasivat kärjistyä kommari-revari -syytöksiin. Isäni kyllä sai elinikäisenä luontoihmisenä vihreän herätyksen luettuaan Pentti Linkolan kirjoja, ja äitini oli jonkin aikaa töissä SKDL:ään päin kallellaan olevassa Kansan raittiusliitossa. Meillä kuitenkin seurattiin uutisia, ja minäkään en välttynyt nimiltä Virolainen, Vennamo, Sorsa ja Koivisto.

Kun kevättalvella kansa kokoontui vakavan asian ääreen eli valitsemaan itselleen uutta Kekkosta, istuin korva kiinni radion kaiuttimessa vajaat 11-vuotiaana tekemässä tukkimiehen kirjanpitoa, saadakseni omalle turvallisuudentunteelleni vahvistusta siitä, että tuttu mies, jo vara-Kekkosena tehtäväänsä näytöt antanut Koivisto valittaisiin. Helpotukseni Manun valinnasta oli niin suuri, että pidin Koiviston kuvaa seinällä varmaan sellaiset 3-4 vuotta.

Nuoruudestani muistan vieläkin useimpien 80-luvun valtionpäämiesten (naisia ei ollut muita kuin Vigdis ja Margaret) nimet, ja Suomestakin Työläjärvet, Leppäset, Kivistöt ja Suoniot. Sekä jokaisen Koiviston vastaehdokkaan. Olin niin aktiivinen politiikan kuluttaja, että joku sanoisi minua poliittiseksi eläimeksi.

Äänestysikäisenä olen kuulunut kolmeen poliittiseen puolueeseen, ollut laskujeni mukaan viisissä kunnallisvaaleissa ehdolla ja muutaman kerran eduskuntavaalien tukiryhmässä. Olen ollut myös kahdessa eri puolueessa paikallisjärjestön puheenjohtajana. Painotukseni ovat vuosikymmenien aikana muuttuneet, ja nyt flirttailtuani eräänlaisena politiikan reuna-aktivistina vuosikymmeniä olen menettänyt toivoni sen suhteen, että puoluepolitiikalla olisi keinoja tai haluja edes yrittää tosissaan ratkaista niitä kysymyksiä, jotka ovat koko planeetan ja siis myös meidän kannaltamme eloonjäämisen kysymyksiä. Tarkoitan tietystikin siis luontokatoa ja ilmastokriisiä. 

Puoluepolitiikasta puuttuu kaikennäköinen pitkäjänteisyys: suunta muuttuu korkeintaan 4 vuoden välein. Välillä tuetaan saastuttamista turvetuotannon tukemisella, mutta jotkut asiat ovat vakioita: metsiä ei saada koskaan suojeltua, turkistarhausta ei saada lopetettua eikä kotimaanlentoja lopetettua. Jos näiden täysin järjettömien ja haitallisten käytäntöjen lakkauttaminen ei ole onnistunut millään mahdollisella koalitiolla, miksi uskoisin, että niiden lakkauttaminen voisi onnistua millään mahdollisella koalitiolla? Ei sitä keskustapuoluetta ja MTK:takaan aina maailman tappiin voi syyttää kaikesta.

Siis arvostan ihmisiä, jotka uhraavat vapaa-aikansa, terveytensä ja jopa perhe-elämänsä sen vääntämiseen, että saaadaanko Porvooseen elinvoimaa ilmaisilla parkkipaikoilla ja minne vedetään koulutaksikuljetuksen rajat, vaikka jonkun Porvoon elinvoima on yksi hailee, kun pitäisi tehdä kaikki mahdollinen ja mahdoton sen eteen, että maapallo pysyy elinvoimaisena. Minulla on kuitenkin vain yksi elämä, eikä minulla ole aikaa hajottaa jaksamistani muuhun kuin maapallon pelastusyrityksiin yksi palanen kerrallaan, vaikka olisivat epätoivoisiakin. '

Eduskunnassa suurin osa kansanedustajista on täysin kujalla asioiden tärkeysjärjestyksestä. Joku Anna Kontula - joka jättää ne hommat - on suurin piirtein oikeilla jäljillä, Mai Kivelä ja Oras Tynkkynen. Jollei näihin vaaleihin löydy ehdokasta, joka sanoutuu irti jatkuvan kasvun - talouskasvun ja asukasluvun kasvun - haikailusta ja kilpailukyky- ja elinvoimamantroista, joudun ensimmäisen kerran elämässäni jäämään kotiin kääntämään kylkeä äänestyspäivänä. Poliitikot tyytyvät osaoptimointiin ja heiltä puuttuu järjestään paitsi kyky pitkäjänteiseen toimintaan, myös kokonaisuuksien, systeemiriippuvuuksien taju: kuinka talous on riippuvainen luonnosta ja ilmastosta, jotka nekin ovat riippuvaisia toisistaan. 

Poliitikkojen ammattina on myydä toivoa, vaikutelmaa siitä, että äänestäminen kannattaa. Anna Kontula sanoi äskettäin ikimuistoisessa puheessaan, että hänelle jokakeväiset silmut edustavat toivoa. Minulle ne edustavat muistutusta siitä, mikä on elämässä ja maailmassa keskeistä, enkä löydä siihen vastauksia puoluepolitiikan kautta. Jos yrittäisin kaupustella epätoivoisesti tuotetta, johon en usko, kokisin itseni käärmeöljyn puhelinmyyjäksi. Ehkä Anna Kontula joutui tekemään saman havainnon ja siksi luopuu puoluepolitiikasta?

Puoluepolitiikkaa yritteleville toivotan jaksamista. Toivon, että heillä on näköpiirissään jokin johtotähti, joka motivoi heitä ja auttaa jaksamaan kusitolppina, ja kaikesta tästä he saavat muutaman kympin kokouspalkkiot. 

Ehdokas saa minut tukiryhmäänsä, jos...

 ... löytyy sellainen ehdokas, jonka asialistalla ovat ensimmäisinä koko ihmiskuntaa kohtaavat kriisit: luontokato ja ilmastokriisi. Minulle paikallisuus ei ole ehdokkaassa arvo sinänsä; toki se, että tunnen hänet sen verran hyvin, että minulla on käsitys siitä, millainen persoona hän on: miten tosissaan hän omassa asiassaan on, mitkä ovat hänen arvonsa ja millainen on hänen ihmiskäsityksensä: kohteleeko hän muita välineinä vai itseisarvoisina yksilöinä. Ja jos tällainen ehdokas löytyy enkä häntä vanhastaan tunne, otan selvää ja pyrin tutustumaan myös henkilökohtaisesti. 

Paikallisuus ei siksikään ole mikään kaikenylittävä itseisarvo, että ehdokkaillahan on erilaisia painotuksia ja varsinkin erilaisia arvoja. Jos ehdokas esimerkiksi ajaa Porvoonkorven pirstovaa saaristotietä, tämä on minulle punainen vaate ja jo kerrasta jäävää ehdokkaan. 

Koska tein aloittaessani Itä-Uudenmaan luonnon- ja ympäristönsuojeluyhdistys IULY:n puheenjohtajana valinnan keskittyä loppuelämäni luonnonsuojeluun ja puoluepolitiikka vie uskottavuutta luonnonsuojelijana toimimisessa, itse aion olla jatkossa korkeintaan täyte-ehdokkaana, jos sinäkään. Minulla ei ole aikaa eikä riittävästi mielenkiintoa vääntää kyläkoulujen, pysäköinnin tai jonkun "elinvoiman" parissa, jotka varmasti ovat tärkeitä teemoja nekin, mutta nappikauppaa verrattuna siihen, onko meillä elinkelpoinen planeetta. Planeetan elinvoiman rinnalla jonkun Porvoon elinvoimalla ei ole mitään merkitystä. Ja kaikki poliittinen toimintani, jota teen sammutetuin lyhdyin, palvelee luonnonsuojelullisia teemoja. Olin sitten ehdokkaana, tukiryhmäläisenä tai jossain taustatehtävissä. 

Minulle ei kuitenkaan riitä, että ehdokas tunnustaa mainitsemieni kriisien olemassaolon. Hänen täytyy paitsi ymmärtää niiden ensisijaisuus, myös toimia tämän ymmärryksen mukaisesti. Ehdokkaani olisi syytä myös ymmärtää jatkuvan, luonnonvaroista riippuvan kasvun mahdottomuus. Varsinaisia julkisesti degrowth-ehdokkaiksi tunnustautuneita ehdokkaita ei ole mitenkään jonoksi asti ja jos tällaista ehdokasta ei löydy, sitten en ehdi laittamaan aikaani vaalityöhön. Sen verran jo tässä vaiheessa kyllä voin tulla kaapista, että jos äänestäisin Helsingissä, jalkautuisin Vasemmistoliiton Mai Kivelän ja Elina Kauppilan puolesta. Jos nykyisessä "hiippakunnassani" ilmaantuu vastaavanlaisia ehdokkaita, olen mukana. 

Metsän joulurauha 20.12. Laaksossa ja Riistavuoressa

 Olen vuosia 2007 ja 2009 lukuunottamatta vuodesta 2005 alkaen viettänyt Metsän joulurahaa Keskuspuistossa, Laakson kallioilla. Varsinaisen joukkoperinteen hiivuttua pois muistaakseni 2013 olen sen jälkeen jatkanut perinnettä yhden miehen kynttilähiljentymisenä. Joinakin vuosina olen vienyt hautakynttilän muihinkin paikkoihin, kuten Pirkkolaan tai Pajamäkeen. Laakson kalliot ovat ikuiset, ne ovat edelleenkin pystyssä, eikä niitä voisikaan kompensoida, eihän sellaisia kallioita enää kasva missään, kuten Mai Kivelä sai vastauksekseen kysellessään Patterinmäen räjäytettävän kallion kompensoimisesta.

Tänä vuonna vien kynttilän lauantaina 20.12. päiväsaikaan Laakson kallioiden lisäksi Riistavuoreen, jota uhkaa tuho. Taistelu ei ole ohi niin kauan kuin metsä on pystyssä, mutta pahimmassa tapauksessa tämä on Riistavuorenpuiston viimeinen joulu.

Suositukseni eduskuntavaaleihin

Olen vasemmistolaisena näissä eduskuntavaaleissa vaikean paikan edessä: Vasemmistolla on upeita ehdokkaita, joiden tukiryhmässä mielelläni toimisin. Kuitenkin minulla on nyt näissä käsilläolevissa eduskuntavaaleissa yksi tehtävä: huolehtia kotirintamasta, sillä ruuhkavuosiperheeseen mahtuu vain yksi poliitikko. 

Se poliitikko on Sanna Kivineva, numero 211. Hän on Vihreiden ehdokkaana, mikä tekee hänen äänestämisensä helpoksi. Toki veri on vettä sakeampaa useimmissa tapauksissa, mutta jos hän olisi esimerkiksi VKK:n, PS:n tai Kokoomuksen ehdokkaana, aivan siihen asti ei tämä periaatteeni kantaisi. Vaikka olenkin jokseenkin menettänyt toivoni Helsingin Vihreisiin, niin maakunnissa he useinkin tarjoavat järjellisiä vaihtoehtoja.

Sannan kanssa kohta 12 vuotta asuneena tiedän, että kun hän sanoo toimivansa luonnon monimuotoisuuden, perustulon ja neuromoninaisuuden puolesta, niin Sannan kaltainen ihminen, jolla on häkellyttävän hyvä työmoraali, ei sitä sano lämpimikseen. Sitäpaitsi Sannan politiikassa tuntevat, eri puolueita edustavat ovat kertoneet minulle hänestä, että hän on yhteistyön tekijä, ihminen, joka näkee erottavien seikkojen sijasta yhdistäviä tekijöitä. Kuplautuneessa ja kärjistyneessä poliittisessa toimintaympäristössä se on ensiarvoisen arvokasta. Päätöksenteossa hän on jo marinoitunut sivistyslautakunnassa ja aluevaltuustossa.

Mutta jos siis oma tilanteeni - joka kieltämättä voi näyttää skitsofreeniseltä, mutta haluan edetä avoimin kortein - olisi toinen, niin keräisin ääniä aktiivisesti ainakin Leo Kylätaskulle, Mikael Söderströmille ja Pia Lohikoskelle. Leo trumpetteineen antaa äänen apurahansaajille ja pätkätyöläisille ja puolustaa kulttuurin itseisarvoista asemaa. Tämä ei useimmille ole lainkaan selvä asia. Leoon (numero 100) pätee sama kuin Sannaan siinä mielessä, että Leosta ihmisenä kukaan ei pystyne sanomaan pahaa sanaa. Micke Söderström (115)  taas on kokemusasiantuntijuuden "isänä" varsinkin sosiaali- ja terveyspalveluiden kehittämisen ekspertti, joka ajaa kulttuurin budjettiosuuden nostamista yhteen. Pia (101) taas on asunnottomien asian ajaja, sekä sosiaali- ja terveyspalveluiden tuntija, minkä tiedän hänen kanssaan samassa ammattiliitossa JHL:ssä toimivana. Sen lisäksi hän on aito luonnonystävä, joka on nostanut tapetille lukuisia itäisen Uusimaan luontokohteita. Pia on Leon ja Micken tavoin niitä harvoja poliitikkoja, jotka ovat puolustaneet kulttuurintyöntekijöitä, joilla monilla on toimeentulo ja koko ammatti ollut katkolla etenkin koronapandemian aiheuttamissa poikkeusoloissa.

Uudeltamaalta nostan esille myös toisen kokemusasiantuntijan, Sara Pekosen (107) sekä vammaisten, yhdenvertaisuuden ja esteettömyyden asian ajajan Elina Nykyrin (105). Gashaw "Kaisa" Bibani (90) on rohkea ihmisoikeuksien puolesta taistelija, Hanna Nevantausta (102) tuo pienipalkkaisen duunarin äänen esille ja Jussi Saramo (114)  on eduskunnassa profiloitunut esimerkiksi turvallisuuspolitiikan ja liikunta-asioiden tuntijana. Tyrni Rankka (109) taas on nuori, aito aktivisti ja jo pienestä pitäen vasemmistolainen, jonka soisi houkuttelevan nuoria uurnille. Katja Ylisiurua (121) ymmärtää pienyrittäjien tilanteen ja hänen videonsa ovat erittäin informatiivisia. Muusikko Aki Haurun (96) muistan ensimmäiseltä koronakeväältä 2020 hänen yhden miehen mielenosoituksistaan, joilla hän toi mainiosti esiin kulttuurialan työntekijöiden tuskan. 

Uudellamaalla soisin Vihreistä pääsevän läpi Sannan lisäksi esimerkiksi Tiina Elo 198, uuttera ympäristöpoliitikko, Harri Hölttä 205, luonnonsuojeluasiantuntija, Sirpa Siru Kauppinen 209, pitkän linjan vantaalainen vaikuttaja, Noora Koponen 212, autismiverkoston eduskuntaan perustanut, Tiia Lintuja 217 Järvenpäältä, jonka tunnen omilta ajoiltani Vihreistä, Tia Seppänen 226, kestävän kehityksen asiantuntija, jonka vaalivideoissa on todella hyvä meininki ja Eva Tawasoli 228, joka jaksaa erittäin perusteellisesti vääntää somekeskusteluissa. 

Hyviä ehdokkaita on muitakin, mutta näistä osaan sanoa jotakin. 

Entä Helsinki? Olen siellä kuitenkin asunut suurimman osan elämääni, joten joku ehkä saattaisi kysyä, kenelle siellä testamenttaan ääneni. 

Vasemmistoliiton Helsingin ehdokkaista minun ehdokkaani on kansanedustaja Mai Kivelä, joka tunnetaan erityisesti eläinten puolustajana. Maista muistan myös sen, kun hän kysyi mahdollisuudesta ennallistaa Patterinmäen kallioseinämä. Main numero on 74. Mia Haglund (67) on säännönmukaisesti ollut luonnon puolella Kaupunkiympäristölautakunnassa. Antti Kaajakarin (72) tunnen ammattiyhdistyksestä. Markku Kivinen (75) edustaa Venäjän-asiantuntemusta. Minja Koskela (76) on ilmiö, joka mennee heittämällä sisään. 

Helsingin vihreistä ehdokkaista ajattelen asiaa luontonäkökulmasta. Mari Holopainen (222) on parhaasta päästä, ja koripallomaajoukkueen entinen kapteeni Shawn Huff (223) on puolustanut sekä Matokalliota että Pohjavedenpuistoa. 

Jos vielä saan aikaiseksi, niin väsään suosituksia muihinkin vaalipiireihin. 

Ekologisesta ja sosiaalisesta kompensaatiosta

Viime aikoina on alettu puhumaan paljon kaupunkiluonnon kompensaatiosta. Tällä tarkoitetaan kaavoitushankkeiden takia menetetyn luonnon "korvaamisesta", jos nyt luontoa voi korvata sen paremmin ekosysteemipalveluna kuin missään muussakaan mielessä. Ekologisen kompensaation suurin ongelma lienee siinä, että yksittäisten puiden lisäksi pitäisi korvata kokonaisia elinympäristöjä, joita ei välttämättä löydy; ne elinympäristöt ovat vieläpä kytkeytyneitä toisiinsa. Joitakin ympäristöjä ei myöskään voi korvata; jos puut voivatkin kasvaa ja metsäekosysteemit palautua, jos kompensaatiolle hyväksytään ajallinen viive, niin esimerkiksi kalliot eivät kasva takaisin. Pirkkolan, Kumpulan, Savonkadun tai Matokallion kalliot eivät kasva takaisin, ja kuten Vasemmistoliiton Mai Kivelän aloite Patterinmäen Raide-Jokerin läntisen suuaukon tieltä räjäytetyn kallionjyrkänteen kompensaatiosta sai vastauksekseen: vastaavia kallionjyrkänteitä ei ole. 

Luonnon kompensoinnista puhutaan kahdessa merkityksessä: ekologisesta ja sosiaalisesta kompensaatiosta. Jos ekologinen kompensaatio olisikin em. reunaehdoilla mahdollista, lähiluontoa ei oikein edes voi kompensoida, sillä tiettyyn paikkaan sidottuja henkilökohtaisia merkityksiä ei voi siirtää, sillä se edellyttäisi omien viheralueidensa menettäneiden ihmisten henkilökohtaisen kovalevyn tyhjentämistä ja uudelleenlataamista. 

Jalopuumetsät osoittavat erinomaisesti joitakin kompensaation kipukohtia, ristiriitoja ja puolia, joita ei olla ajateltu loppuun saakka. Jalopuumetsät ovat luonnonsuojelulaissa suojeltu luontotyyppi; Pajamäessä tätä jouduttiin testaamaan, koska Raide-Jokerin tunnelin läntinen suuaukko olisi rouhaissut Patterinmäen pienehköstä lounaispuoleisesta vaahteralehdosta aimo annoksen. ELY-keskus lausui tästä metsästä käsityksenään, että se ei olisi luontaisesti syntynyt, jolloin sitä ei koskisi luonnonsuojelulaki. Kuitenkaan ei ole tiedossa, että alueen noin 50 vaahteraa oltaisiin sinne vasiten istutettu. Jos ELY-keskuksen argumenttiin olisi uskominen, silloin vaahterametsälle ei tarvitsisi ajatella ekologista kompensaatiota, koska sen luonnonarvot eivät ei-luontaisiksi katsottuina olisi kompensoimisen väärtejä. 

Jos mukaan kuitenkin astuu sosiaalinen kompensaatio, tämä riittäisi pelastamaan Pajamäen onneksi suurimmaksi osaksi ainakin tähän saakka säilyneen vaahterametsän, sillä jos edelliseen ELY-keskuksen argumentaatioon olisi uskominen, metsä olisi tulosta inhimillisestä toiminnasta, jolloin sillä olisi kulttuurista ja sosiaalista merkitystä. Metsä, joka ei ekologisessa mielessä olisi katsottu tärkeäksi, olisi sitä sosiokulttuurisessa mielessä, sillä istutettu tai kulttuurimaisemista levinnyt jalopuumetsähän on osoitus siitä, että metsän historia on inhimillisen kulttuurihistorian ja merkityksenannon tuote, jolloin metsä olisi eräänlainen perinnemaisema: luonnoltaan, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti arvokas alue. 

Jos siis luonnon kompensoimista lähdetään tutkimaan, niin moni alue, jota ei syystä tai toisesta katsota ekologisesti kompensoitavan arvoiseksi, on pelastamisen väärti juuri sosiaaliseen kompensaatioon liittyvistä syistä, ja jos jonkin alueen ekologisen kompensaation kriteerejä lähdetään kyseenalaistamaan, tämä juuri voi ajankohtaistaa alueen sosiaalisen kompensaation arvoiseksi, vaikka monessa tapauksessa rakennetun ympäristön perinnemaisematkin ovat ekologisesti arvokkaita, ainakin jos on uskominen Ympäristöministeriön omaa luonnehdintaa perinnemaisemista. Ja miksi eivät olisi. Tuskin kunnat tai edes ELY-keskukset omistaisivat asiasta Ympäristöministeriötä suurempaa viisautta.