keskiviikko 31. elokuuta 2016

Tervetuloa, Onnibus, tervemenoa, Porvoon kylät

Työmatkahelsinkiläisenä tervehdin ilolla Onnibusin avaamaa säännöllistä reittiliikennettä Helsinkiin. Eivät tosin maksa verojaan Suomeen, mutta eihän kukaan, köh, ole täydellinen, vaikka veroja rakastavana punavihreänä tässä olisikin mussutuksen aihetta.

En sinänsä usko lisääntyvän kilpailun tekevän autuaaksi, mutta matalapalkkalainen kiittää pienentyvistä työmatkakuluista. Onneksi sentään ymmärsin asettua kävelymatkan säteelle uuden linjan reitistöstä (ja bussiasemasta), sillä vähän tässä hirvittää, miten Porvoon Liikenteelle käy tässä kilpailussa.

Ei sillä nyt muuten väliä, sillä kilpailu ei armahda ketään. Ei se kyllä armahda niitä epoolaisia, kråköläisiä, emäsalolaisia, tolkkislaisia, kerkkoolaisia, ilolalaisia tai hinthaaralaisiakaan, joilla tosin jo nyt lienee kaikilla auto. Eihän kai kukaan oikeasti ole erehtynyt muuttamaan melkein tiettömien taipaleiden taa, eihän?

Työmatkabussilainen siis kiittää. Mutta Onnibus lienee varmistanut sen, että jos - ja kun - kilpailijan toiminta muuttuu pian kannattomattomaksi, niin pesuveden mukana menee Porvoon jo muutenkin miltei olematon mutta ainut olemassaoleva sisäinen liikenne. Paitsi jos sattuu asumaan Kevätkummussa, keskustassa tai Näsissä, eli Onnibussin reitin varrella. Vaikka Porvoon kyläväestö olisikin ymmärtänyt valmistautua pahan päivän varalle vähintäänkin kahdella autolla, niin Onnibussin tulo markkinoille viimeistään varmistaa sen, että pian enää ei ole autottomalla lapsiperheellä pääsyä Ilolan kotieläintilalle tai Emäsalon hienoille virkistysalueille.

Tarjosin kirjoitukseni Uusimaa-lehteen maanantaina, mutta vielä sitä ei ole siellä näkynyt. 

tiistai 30. elokuuta 2016

Alkusyksyn toivotut levyt

Gustav Mahler: 8. sinfonia "Tuhannen": osa 2: "Imple superna gratia". Lontoon sinfoniaorkesteri, kuorot ja solistit, johtaa Jascha Horenstein. Tätä levytystä on enää hankala esittää minulle minään uutena löytönä, mutta aina kun palaan tähän, taivaan portit aukenevat ja käsivarteni menevät kananlihalle. Viimeistään tässä kohdassa ensimmäisen kerran.

Claude Debussy: Nokturnit. Lontoon Filharmonia-orkesteri, johtaa Guido Cantelli. Oli viime alkusyksyni soundtrack, ja vähintäänkin niin hyvä kuin muistin, palattuani siihen vuoden perästä. Varsinkin Filharmonian puhaltimet tekevät itsensä ylpeiksi; Cantellin nokturnit eivät ole pelkkää tunnelmamaalailua, vaan sykkivää ja jännittävää musiikkia.

Hector Berlioz: Le Carnaval Romain. Montrealin sinfoniaorkesteri, johtaa Charles Dutoit. Berlioz´n alkusoitot ovat auttamatta poissa muodista, mutta niissä on oma viehätyksensä, tarkasteli asiaa sitten romanttiselta tai autenttiselta kannalta. Iskevin alkusoitoista on Rooman karnevaali, ja paremmin tälle musiikille ei voi tehdä äänilevyllä oikeutta kuin Dutoit, joka edustaa modernina aikana parhaimmillaan jo kadonnutta, Reinerin ruumiillistamaa virtuoosiperinnettä.

Depeche Mode: Flies on the Windscreen. Sain kuulla ensimmäistä kertaa kunnollisesti asiallisella äänentoistolla - pitkään jouduin tyytymään kasettikopioon 80-luvun tyyliin - varhaisnuoruuteni suosikkia, joka oli Mozartin maihinnousuvaiheessa ainoa ei-klassinen poikkeus, dieetissäni. Hämmästyttävän hyvältä tämä levy - Black Celebration -  edelleenkin kuulostaa, vaikka Mozart on sittemmin päivittynyt Mahleriksi ja täysin liannut tulkintahorisonttini.

Ludwig van Beethoven: 6. sinfonia "Pastoraali". Berliinini filharmonikot, johtaa Eugen Jochum. Ensiosa on niin lyyristä ja tanssillista, että on kuin kuuntelisi määrätietoista Dvorakia, ja laulava toinen osa valaisi aamuni, tehden minut onnelliseksi.

Claude Debussy; Iberia. Chicagon sinfoniaorkesteri, johtaa Fritz Reiner. Reiner on aito reiner, hänen levynsä ovat parhaita orkesterilevyjä koskaan, ja parhaimmillaan hän on virtuoosimusiikissa, kuten Strauss, Ravel ja Debussy.

Franz Liszt: Benediction de Dieu dans la solitude, soittaa Claudio Arrau. Viime kevätkesän pianokaudellani käydessäni lävitse Lisztin tuotantoa, tämä oli sen keikan kohokohta. Arvelin tuolloin hieman kulmikasta Aldo Ciccolinia kuunnellessani, että jos joku tälle voisi tehdä oikeutta, niin Arrau. Tilasin Arraun kootut Liszt-levytykset ja huomasin arvelleeni oikein. Arrau on piilovirtuoosi, jonka soitosta ei koskaan saa vaikutelmaa, että tekniikkaa olisi tuhlailtavaksi saakka. Arraun sointiväripaletti on ehtymätön, lihaistaen usein lähes perkussionistisen Lisztin musiikin luurangon.

Arnold Schönberg: Tod und Verklärung. Vaikka Arskan piti lopettaa (romanttinen) musiikki sietämättömänä eli mahdottomana, romantillisempaa musiikkia ei oikeastaan ole. Tämä aisankannattajuudessa kieriskely esittäytyi kaikkein verevimmillään live-konsertissa kesällä -97 Ravennassa, jossa Giuseppe Sinopolin johtaman Dresdenin valtionorkesterin pianissimoita olisi voinut leikata veitsellä. Orkesteri on nyt Filharmonia, joka ei ole paljoa Statskapellea huonompi.

Maurice Ravel: Gaspard de la Nuit. Hallussani olevissa levytyksissä Werner Haas soittaa jotenkin kulmikkaasti. Walter Gieseking on jo toista tasoa. Suosikkini on kuitenkin Marcelle Meyer.

Gustav Mahler: Sinfonia nro 3. Kölnin radio-orkesteri johtaa Gary Bertini. Toinen suosikkilevytykseni tästä megalomaanisesta mutta lyyrisestä järkäleestä Rafael Kubelikin ohella. Bertinin tyyliä voisi luonnehtia "vaikka" -tyyliksi: tietyllä tavalla varautunut, ei-alleviivaava, vaan antaa musiikin soljua omalla painollaan, ja sitä tällä teoksella onkin niin paljon, ettei sitä tarvitse enää erikseen korostaa. Sekä soitannollisesti että äänitysteknisesti ei jätä mitään toivomisen varaa.

lauantai 27. elokuuta 2016

Kääri hihasi Helander

Kesko-konsernin pääjohtaja Mikko Helander on avautunut. Hänen mukaansa minimipalkat ovat meillä Suomessa liian korkeita niin etteivät ne kannusta työntekoon.

Pitääkö olla kuitenkin jokin minimipalkka?
”Mitä korkeammalle se asetetaan, sitä enemmän jää töitä tekemättä. Se on realiteetti.”
”Jos minimipalkka vedetään riittävän alas, se voisi toimia. 
Mitä Helander sitten tarkoittaa? Se käy selväksi hänen haastattelustaan, että hän olisi valmis siirtymään paikalliseen sopimiseen. Se ei kuitenkaan käy selväksi, kumpi osapuoli hänen mielestään olisi vastuussa minimipalkkatasoa alemmista palkoista: työnantaja vai työntekijä, joka pakotetaan ottamaan vastaan mitä hyvänsä. Se ei myöskään käy selväksi, miten hän suhtautuu maksimipalkkoihin. Pitäisikö olla jokin maksimipalkkataso, jonka yli palkkaa ei saa maksaa (varmaankaan ei, sillä kai kattokin pitää olla paikallisesti sovittavissa)?
Pääjohtaja Mikko Helanderille maksettiin kiinteää, tehtäväkohtaista rahapalkkaa viimeksi vahvistetulla palkkakaudella 856 800 euroa. Tähän tulevat päälle bonuksina maksettavat luontoisedut 21725 ja tulospalkkioita 140 000. Yhteensä siis 1018 525 euroa
Se on yli 40-kertaisesti viimeisimmässä verotuksessa vahvistetut tuloni. En minä nyt niin paljoa työtä tee, toisaalta en ole vielä missään erityisessä palkkakuopassakaan, kiitos kv-tessin, joka maksaa minulle lastenpsykiatrian ammattiryhmän pienintä palkkaa (osastonsihteeri). Se, että tuotan varsin vähän, ei ole seurausta siitä, että minulle maksetaan niin paljon (bruttokuukausipalkka 2183 euroa, ei mitään lisiä. Tulospalkkioita ei ainakaan, nehän vetivät osastoryhmän päällikkö ja ylilääkäri ammattiryhmältäni ylitse). 
Jos kerran minimipalkat ovat Suomessa niin korkeita, etteivät ne kannusta työntekoon, ilmeisesti reippaalla kädellä sen ylittävät palkat sitten kannustavat, siitä osoituksena tulospalkkiot, joita Helander sai noin 9-kertaisesti taulukkopalkkani verran (ansioni pienentyivät entisestään isyysvapaan takia). 
Jos otamme tosissaan Helanderin lausunnon "mitä korkeammalle se asetetaan, sitä enemmän jää töitä tekemättä", voimme olettaa, että Keskossa on paljon tekemätöntä työtä. Ainakin Helanderille maksetaan niin paljon, että mahtaa olla tekemätöntä työsarkaa. Niin että hihoja vaan käärimään, Helander.
Mikko Helanderin haastattelun voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.
.
.

maanantai 22. elokuuta 2016

Potilaasta asiakkaaksi

Konsulttina toimiva tuttavani nostatti Facebook-seinällään keskustelua julkisesta terveydenhuollosta: siitä, kuka on asiakas ja kuka omistaa asiakkuuden. Tässä keskustelussa pitää ensinnäkin erottaa sisäis- ja ulkoisasiakas. Sisäisasiakkuudesta on kyse silloin kun jokin sairaanhoidon erikoisala (vaikkapa psykiatria) ostaa palvelua joltakin toiselta (vaikkapa neuropsykiatria), ja tietyin varauksin myös silloin kun tämä palvelu ostetaan tukipalvelua tuottavalta liikelaitokselta (kuten tekstinkäsittely tai siivous). Ulkoisasiakkuus taas viittaa siihen, joka perinteisesti ymmärretään asiakkuutena: klinikka tuottaa palvelut, ja potilas on asiakas. Sisäisasiakkuuden nousu on viimeisen 10-15 vuoden trendi.

Samanaikaisesti tämän trendin kanssa, mahdollisesti jo hieman aikaisemmin, yksisuuntaisesta asiantuntijuudesta on siirrytty kahdensuuntaiseen konsultointisuhteeseen, ja voimautettiin potilas asiakkaaksi. Tällöin asiakkaasta tuli prosessinomistaja, ja vastuussa omasta asiakkuudestaan. Tämä on niin inhottavaa konsulttilatinaa, että puistattaa, mutta tämä kieli kuvaa muutosta siinä, miten julkisen palvelun ja kansalaisen suhteessa on tapahtunut siirtymä viimeisen ehkä 15 vuoden aikana.

Uudessa ajattelussa asiakas on näennäisesti vastuussa asiakkuudestaan ja prosessinomistaja. Jos häneltä syystä tai toisesta puuttuvat siihen keinot: tiedot tai jaksaminen, tällöin prosessinomistaja ei ole kukaan, jos asiakasta ei olla laitettu holhouksen alle. Tällöin potilaan - anteeksi, siis asiakkaan - kokonaisuudesta ei ole kukaan vastuussa. Sanoin näennäisesti, koska edelleenkin asiantuntijuus on väistämättä yksisuuntaista, eikä asiaa auta maallikolle hankala asiantuntijaslangi. Tämä voimaannuttamiseksi naamioitu heitteillejättö on tehty säästöjen nimissä, vaikka jokainen terveydenhoitoalalla toimiva ymmärtää, että laiminlyönti nyt johtaa vielä suurempiin kuluihin vastaisuudessa.

perjantai 19. elokuuta 2016

Seitsemän kieltäni

Facebookissa on kiertänyt haasteita erilaisista 7 asian listoista. Seitsemän kieltäni:

1) Suomi. Käytän äidinkieltäni niin rikkaasti (tai pahoinpitelen sitä), että kännyköiden automaattikirjoitus typistää minut. Olin niitä jokseenkin harvoja, joka koulussa rakasti äidinkieltä, ja taipumukseni luovaan kielenkäyttöön tekee minusta kielipuolen millä tahansa muulla kielellä kuin omalla äidinkielelläni, joka antaa minulle siivet kun vierailla kielillä olen siipirikko ja vailla mieltä. Minussa on kielipoliisin vikaa, ja olen nuiva niitä kohtaan, jotka muuten luulevat puolustavansa kansallista kulttuuriamme, mutta eivät ole vaivautuneet opettelemaan kieltään kunnolla.

2) Englanti. Opin huonoa englantia jo 4-vuotiaana, kun Yleisradio oli pakottanut Neil Hardwickin opettamaan suomalaisille, että "cat is in the moon". Englanti on ykköskieleni joissakin minulle niin rakkaissa harrastuksissa, että ne ovat oikeastaan kuin vaatteita, joita hengitän, ainakin musiikissa. Koululaisena suomensin biisien sanoituksia; lopetin tämän ymmärtäessäni, että Elton John ei varmaankaan tarkoittanut laulaa rupikonnien metsästämisestä torvella peltivajan katolla. Puhua olen saanut englantia liian vähän, eikä omiin viiteryhmiini suhteutettuna puhuttu englantini olekaan mitenkään loisteliasta.

3) Ruotsi. Kerran sain kahdeksannen luokan syksyllä sanakokeesta nelosen. Olin jättänyt kahdeksan kohtaa tyhjäksi, jääkaappiin olin pannut "en kylkap" (p.o. ett kylkåp) ja vanhaa tarkoitin sanalla "åld" (p.o. gammal). Tämä sanakokeen nelonen sai aikaan herätyksen: aloin valmistautumaan kokeisiin, ja pian nousi paitsi ruotsinnumeroni, myös kaikki muut numeroni kahdeksaisen tasolta kymppeihin. Otin tämänkin kotimaisen kielen niin vakavasti, että parantelin sitä kahdella abikurssilla, joilla ensimmäisen kerran irtauduin äitini helmoista ja lähdin ulkomaailmaan. Rakastan ruotsin kieltä, mutta vastarakkauden kanssa on ollut niin ja näin. Ruotsin kieltäni on kiittäminen siitä, että opin puhumaan norjaa väärin, ja siitä, että poikani äidinkieli on eri kuin minun (hänelle se on rikkaus, mutta ajoittain tuo haasteita kommunikaatioomme), ja että olen saanut töitä, joihin ruotsintaitoni ei kaikesta panostuksesta huolimatta riitä.

4) Saksa. Jos jokin tekemäni ratkaisu minua askarruttaa, niin se, että kun Lions Club tarjosi minulle mahdollisuutta lähteä vuodeksi vaihto-oppilaaksi, en vielä ollut itsenäistymiskehityksessäni riittävän pitkällä. Periaatteessa ainakin olen ymmärtänyt saksaa ihan kohtalaisesti, mutta muutamista myöhemmistä virittely-yrityksistä huolimatta, se on ruostunut, kuten kaikelle käyttämättömälle käy. Vieläkin osaan lukiossa opettelemani eri sijamuotojen kanssa käytettävät prepositioluettelot.

5) Ranska. Opettelin sen verran ranskan alkeita kasettikurssilta, että minua pyydettiin englanniksi puhumaan hitaammin "speak slow", kun kävin Pariisissa joulun alla 1990. Yliopistolla reputin ranskan tentin ensiyrittämälläni; rakas koirani oli kuollut edellisenä päivänä. Olen kuitenkin soittanut työasioissa Brysseliin ja Strasbourgiin ranskaksi, ja osasin lausua liian oikeaoppisesti Sibelius-Akatemiaan tulleen pianoprofessorin elsassilaisen sukunimen, jota ei pitänytkään sanoa ranskalaisittain "rängesaan" vaan kirjoitusasun mukaan (mutta ei vahingossakaan saksalaisittain) "ringeissen". Pidän ranskaa tuhlailevana kielenä: siinä on varaa kirjoittaa kirjaimia, joita ei vaivauduta lausumaan, vastapuolen kiusaksi tämän ymmärtämistä vaikeuttamaan.

6) Italia. Helpoksi luulemani kieli (ääntäminen kyllä) onkin vaikeampi kuin ranska (kieliopiltaan). Opettelin kesäksi 1997 ravintolaitalian, ja yliopistolla hankkimani alkeisosaaminen on kyllä vieläkin pahemmin ruosteessa kuin saksantaitoni.

7) Norja. Tai pikemminkin norjat. Ilman sosiaalisia verkostoja, sekoitin kaikki mahdottomat tyylilajit, rekisterit ja murteet keskenään, ja huomasin pian, että minun on parempi puhua Oslossa englantia. Ymmärrän kuitenkin norjaa sen verran, että kävin yliopisto-opintoja norjaksi (tai norjia, onhan kirjakieliä kaksi, mihin päälle tulevat dialektit ja idiolektit), ja olen lukenut Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan osat 2-5 alkukielellä.

torstai 18. elokuuta 2016

Vähäosaiset ovat syrjäyttävän politiikan syntipukkeja


Niin tosiaankin pitäisi, mutta kun bluffilla on päästy valtaan: hämäämällä ja projisoimalla. Ainoa keino paitsi terrorismia, myös epäoikeudenmukaiseksi koettua tuloerojen lisääntymistä vastaan, on taistella niitä vastaan. Syypää näihin löytyy jostain ihan muualta kuin maahanmuuttajista, työttömistä tai muista vähäosaisista, jotka kyllä kelpaavat syntipukeiksi, joihin on helppo projisoida syrjäyttävä politiikka, joka on unohtanut vähäosaiset.

Tämä bluffi on käynyt lisääntyvässä määrin selväksi, mistä viimeisimmät puoluegallupit ovat osoituksena.

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Erilaisuuden patologiaa

Neuropsykologisia arvioita kirjoittaneena ja myös lukeneena minua on alkanut ihmetyttämään niissä esiintyvä erilaisuuden patologisointi, joka taitaa muodostaa koko neuropsykiatrisen ammattieetoksen perustan. Jos jonkun ihmisen joitakin taitoja luonnehditaan keskitasoa heikommiksi, what's the problem? 

Kyseinen yksilö voi oppia elämään vajavaisuuksiensa kanssa: joko välttelemään sellaisia tilanteita, joissa altistuu vajaakykyisyydelle, tai sitten hän voi pyrkiä kompensoimaan puutteensa. Heikkouksien sijasta voisi keskittyä vahvuuksiin: jos ihminen vaikka oppii parhaiten kuuntelemalla, kirjan voi lukea nauhalle, ja sitten kuunnella tätä nauhaa. 

Toki omia taitojaan voi kehittää ja pitääkin pyrkiä kehittämään, mutta näköjään neuropsykologialle on suotu yksinoikeus patologisoida oppimisen arvioinnissa keskitasoa huonommat taidot, kun kuitenkin muuten opetuksen arvioinnissa noudatetaan Gaussin käyrää, jonka keskitasolle toki asetetaan useimmat, mutteivät kaikki. 

Ei voi olla keskitasoa ilman edes muutamaa parempaa ja heikompaa. Onko ihmisten erilaisuus patologia neuropsykologiselta kannalta? Onko neuropsykologian tarkoitus poistaa koulujen arviointiasteikolta numerot 4-6, vaikka ei numeroita 8-10 ei voi olla ilman niitä, ei arviointitodellisuudessa mutta ei myöskään missään laskuopissa?  

Väistämättä joku on aina keskitasoa heikompi. Tämä on välttämätöntä gaussilaisessa arviointitodellisuudessa, mutta myös oikeassa ihmisten todellisuudessa. Jonkun on oltava heikompi, jotta joku toinen voisi olla parempi. 

Keskitasoisuus on norminmukaisuutta, eikä normia voi olla ilman poikkeavuutta. Jonkun on aina oltava keskitasoa huonompi, jotta keskimääräisyys voitaisiin määritellä ja jotta sitä voisi olla. Normin mukaan ei voi elää, jos sitä normia ei olla edes määritelty. 

tiistai 16. elokuuta 2016

Miten perustella työssäkäynnin tarpeellisuus?

Sain eilen kotimatkallani tiedon hyvän ystäväni irtisanomisesta. Jäin miettimään sitä, mikä on palkkatyön merkitys ihmisyksilölle ja yhteiskunnalle. Miten perustella työssäkäynnin tarpeellisuus moraalisesti velvoittavana pakkona ihmiselle, jonka sosiaaliset verkostot eivät työttömyyteen tyhjene, ihmiselle, jonka ystävät, työkaverit mukaanlukien pysyvät, he, joiden on tarkoituskin, ja pankistakin saa lyhennysvapaata?

Tänä aamuna, ajaessani työmatkallani J:n ohitse, joka reilu kolmekymppisenä ei oikein ole löytänyt paikkaansa (mikä tarkoittaa yleisen käsityksen mukaan samaa kuin paikkaansa työelämässä), edellisen päivän ajatuskulut palasivat mieleeni täsmentyäkseen. J on kyllä kokeillut kaikenlaista: lukiota, ammattikoulua, armeijaa, sivaria, vapausrangaistustakin (mikä palkkatyökin on), työkokeiluja, mikään ei ole tuntunut omalta.

J ei ole yksinäinen, toimeton tai koe olevansa syrjäytynyt. Hän elää äärimmäisen säästeliäästi, urheilee, ei juo oikeastaan lainkaan alkoholia, eikä vastanne useimpien käsitystä pitkäaikaistyöttömästä. Hän on viranomais- ja tutkijanäkökulmasta ikäänkuin pitkittynyt nuorisotyötön, joka on lipsahtanut ulos nuorisotakuun kohderyhmästä ja lähestyy kohta keski-ikää. Yhteiskunnallisesti hän on eräänlainen epäaikuinen, koska hän ei tuota mitään. Mitä hänen sitten pitäisi tuottaa? Miten perustella hänelle työssäkäynnin tarpeellisuus?

Otetaan vielä toiseksi esimerkiksi K, kolmeakymmentä lähestyvä J:n kohtalotoveri. Häneen pätevät miltei samat sanat kuin J:hin, sillä lisäyksellä, että hän opiskelee japania, soittaa kitaraa ja tekee lauluja. Ja vielä lisäksi A, joka harrastaa juoksua, hiihtoa ja pöytätennistä, ja hankkii merkittävän osan ruokaansa kalastamalla.

Yksilöä yritetään houkutella palkkatyön pauloihin korostamalla itsetoteutuksen ja sosiaalisen johonkin kuulumisen näkökulmia. Edellä on juuri todistettu, että nämä yksilöön palautettavat työn positiiviset kannusteet eivät oikein päde, vasitenkin kun valitettavan usein se työpaikan tuoma sosiaalisuus tuppervaarakerhoineen, kiiltokuvanliimaustalkoineen ja työpaikkakiusaamisineen ei ole mikään lisäarvo. Tarvitaan muita, yksilöä suurempia, yksittäiseen työttömään redusoimattomia perusteluja.

Kokeillaan kuluttamista. Mitä enemmän ihminen ansaitsee (palkkatyöllänsä, osakemiljonäärit eivät kelpaa esimerkiksi, sillä hekin ovat "jouten" kuten työttömät), sitä enemmän hän (ainakin periaatteessa) voi kuluttaa, pitäen tuotannon ja palveluiden pyörät pyörimässä. Joillekin kuluttaminen on jopa olennainen itseilmaisun muoto, ja onhan ostaminen kivaa, joten vielä olemme positiivisten kannusteiden puolella. Mutta kuten esimerkkitapauksestamme A (pätee myös muihin, alussa mainitsemastani kaverista en vielä tiedä, hän vasta hakee työttömän identiteettiään) tiedämme, ihmisyksilö voi rakentua muullakin kuin kulutuksella, jopa niin, että A on suoranainen antikuluttaja.

Työssäkäyntiä ei oikein voi palauttaa hyödyllisyyteenkään, sillä on palkkatyöläisiä, joita säilytetään kustannuspaikoillaan varsin matalalla hyötysuhteella, kun taas vapaana palkkatyöstä heillä olisi paremmin aikaa vaikkapa hoitaa lapsia, tehdä lauluja, opiskella japania tai vaikkapa kehittää naapurustonsa viihtyvyyttä. Tai sitten näennäisen itsekkäästi vaikka vain hoitaa palkkatyössä rapistunut itsensä kuntoon, niin ettei rasita enää työterveyttä ja avoterveydenhoitoa työperäisillä selkävaivoilla ja pääkivuilla.

Työssäkäynti pitää siis pelastaa jollakin muulla. Siksi työtön onkin pakko syyllistää huoltosuhteen heikentämisestä ja pakottaa kepillä pois kuleksimasta, vaikka töitä ei sitten olisikaan. Siksi onkin kuntouttavaksi työtoiminnaksi naamioitu alivastikkeellinen ilmais- ja pakkotyö.

torstai 11. elokuuta 2016

Elämän ja musiikin kaksi aikaa

Länsimaisessa tehokkuusyhteiskunnassa on käytössä samanaikaisesti kaksi aikaa: lineaarinen ja syklinen. Kun yleensä ajatellaan, että teollistumisesta alkaen aikakäsityksemme olisi ollut lineaarinen, niin kyllä siinä on jäänteitä esiteollisesta, syklisestä ajasta.

Ajatellaanpa vain arkipäivä-viikonloput -rytmiä. Mitä muuta se on kuin syklisyyttä, odottaa viikonloppuja, ja pelätä maanantaiaamuja ja arjen koittamista? Tätä lineaarisuuden ja syklisyyden samanaikaista kietoutumista lasten on vielä vaikea tajuta. He saattavat luulla, että kun iltapäivällä haetaan pois päiväkodista, ei sinne enää tarvitse mennä. Viimeistään koulu kuitenkin opettaa syklisen ajan, ja näitä syklejä on monta: vuorokausi, viikko, palkkajakso ja vuosi.

En ollut vielä kunnolla päässyt pohtimasta työkaverini kanssa tätä ajan kahtalaista luonnetta: eteenpäinkuluvana ja odotuksia luovana, kun kaverini oli jo kuljettanut tämän ajatuksen telepaattisesti musiikkiin kävellessäni kaksi kerrosta rappuja alas takaisin työhuoneeseeni. Hän mainitsi Mendelssohnin Italialaisen sinfonian musiikkina, joka virtaa (tai jyrää) eteenpäin, ja siinä on vain yksi aikataso, kulloinkin kuultava. Se ei luo jännitteitä tai rakenna kliimakseja. Se vain kulkee. Sitten toisaalta on musiikkia, jossa kehitellään, palaillaan, rakennellaan, tehdään sirpaleista kokonaisuutta.

Beethoven on hyvä esimerkki kehittelevästä musiikista, kun taas vaikkapa Brucknerin seiskan hitaan osan kokonaisuus koostuu pienistä sykleistä, samaan teemaan palataan aina uudestaan. Se on kuin joki, joka kerää voimansa pienistä virroista, pysyen kuitenkin samana jokena. Händelin musiikki on siinä mielessä samantyyppistä - tai Brucknerin musiikki kuin Händel - että siinä kokonaisuus kehkeytyy toiston kautta, pienten syklien lineaarisina jatkumoina.

Sibelius taas on rakentava säveltäjä, jonka teokset muodostavat kokonaisuuksia draaman kaarineen. Mahlerin musiikki taas on tilkkutäkki, jossa kansantanhut, tarvittaessa kirkon- ja lehmänkellot, mitä nyt säveltäjä keksiikin tarvita, muodostavat kokonaisuuden.

Ehkä kaikkein kiinnostavimpia musiikkikappaleita suhteessa aikaan on Brucknerin viides sinfonia, erityisesti sen finaali, joka on kehittelevä Beethovenin ysin tapaan, vaikka sen jatkumo katkeileekin jatkuvasti. Se liimailee tilkkutäkkimäisesti osia aiemmista osista, ja ompelee ne kokonaisuudeksi, vaikka väliin jääkin reikiä, joista kajastelee valo. Musiikki samanaikaisesti menee eteenpäin, sisältää muistumia menneestä ja katkeilee. Vähän kuten elämäkin.


keskiviikko 10. elokuuta 2016

Otherwise best Richter collection spoilt by a distorted scherzo

I am quite positive that this collection is the most representative single label Svjatoslav Richter compilation. The playing and recording leaves nothing to be desired: the Bach is magical, Tchaikovsky and Rachmaninov in a class of their own, so is Schubert. There is only one snag: the CD containing the Chopin scherzi has a technical fault, as the first scherzo is spoiled by a electronic distortion that is surely due to remastering. If this could be replaced, this collection would be faultless.

My review of Svjatoslav Richter Eurodisc recordings was released at Amazon.co.uk.

tiistai 9. elokuuta 2016

Seitsemän ensimmäistä työpaikkaani

Interwebissä kiertää meemi itse kunkin seitsemästä ensimmäisestä duunista.
1) SDR-Suoramainonta, mainostenjakaja. Kustansin ensimmäisen lukiovuoteni koulukirjat luukuttamalla suurimpaan osaan Kannelmäkeä, Hakuninmaata ja Maununnevaa lehtiä ja mainoksia. Työn hyötysuhde oli kyllä aika huono, sillä äitinikin lajitteli materiaalia yötä myöten. Työstä sinänsä tykkäsin, se on itsenäistä ja siinä saa ulkoilua. Osaisin vieläkin etsiä varsinkin Maununnevalta melkein kaikki postilaatikot, joista mieleeni jäi erityisesti G. Gould (ihmettelin, mahtoiko suurpianisti Glenn Gouldilla olla piilopaikka Maununnevalla). Toki toivoin aina näkeväni edes vilahduksen silloisista ihastuksistani.
2) Helsingin elintarvikekeskus. Tiskaamalla ja pöytiä pyyhkimällä Kallion virastotalossa kustansin toisen lukiovuoteni opiskelut. Työtovereina ainakin 4 Leenaa ja Matti Castren. Mieleeni jäi kerran radiosta kuulemani oopperalaulaja Kim Borgin tuoreen omaelämäkerran pohjalta tehty haastattelu. En ollut rikkonut yhtään astiaa ennen viimeistä päivää, sillä silloin Matin ja minun piti uhmata onneamme. Aloimme kopittelemaan kahvikuppeja.
3) Maunulan uurnalehto. Nuoressa porukassa mitä erinomaisin kesätyö, ajaen nurmikoita ja kastellen hautausmaata. Joskus ostin työkaverini kanssa oluen (ykkös-), ja menimme ruokatauolla kuusiaidan taakse piiloon hörppimään, ja ajoimme Peluskiksi kutsutulla traktorilla vesisuihkulla aseistautuneena tyttöjä takaa. Opin hautakivien nimet miltei ulkoa. Kerran hienosäätäessäni siimakoneella hautakivien vierustoja, eräs Satu-niminen älykäs tyttö vetäisi kuulokkeet korviltani todeten "sull on hiano kone". Lähestymistapa ja Satu tekivät vaikutuksen. Kerran yli 20 vuotta myöhemmin samainen Satu (ent. Miettinen) tuli esittäytymään baarissa.
Työlläni kustansin paitsi koulukirjani, myös erillishifilaitteiston, josta kaiuttimet ovat vieläkin 27 vuotta myöhemmin käytössä. Ensin olin harkinnut ajokortin ajamista, mutta ymmärsin sen turhaksi, erään Atte-kaverini joskus soitellessa minua kaljakuskiksi. Ymmärsin, että ajokortittomuus tekisi minusta tähän jäävin, olemaan 24/7 päivystävä kaljakuski.
4) Helsingin ulosottovirasto. Tuolloin puhuttiin kovasti paperittomasta toimistosta, mihin minäkin kannoin korteni kekoon, tietokoneistamalla manuaalisia oikeudenkäyntipöytäkirjoja menetelmällä näppäin-enter. Hyväksikäytin myös virka-asemaani karnevalistisesti laittamalla kaverilleni laskun HKL:n tarkastusmaksuista ja isälleni laskelman korkoineen elatusapujen maksamattomista indeksikorotuksista. Tästä isäukkoni pelästyi, ja yhteydenpitomme harveni pariksi vuodeksi. Jos koskaan eläessäni minulla olisi ollut houkutus rikkoa vaitiolovelvollisuus, niin täällä sain tutustua hurjaan materiaaliin esim. sarjaseksirikollisuudesta.
5) Helsingin yliopiston laskentakeskus, joka nykyaikaisti pian nimensä atk-keskukseksi. Tässä työpaikassa, jossa sen omalaatuisen hengen ansiosta viihdyin ehkä paremmin kuin missään työpaikassani sitä ennen tai sen jälkeen, olin sisä- ja tarvittaessa ulkolähetti, etsien joskus sankankin tupakansavun takaa tutkijoita, ja otin aukeama kerrallaan kopioita viisikinsataa sivua paksuista tilastoatk-manuaaleista. Sain esimakua nettikeskustelusta (yliopiston sisäinen PortaCOM-verkko), ottaen suuna päänä kantaa kaikkeen, ja sain elämänikäisen Ensio-ystävän, jonka kanssa minua yhdisti B-linjan musiikki ja juoksu.
Kymmenisen vuotta myöhemmin, käydessäni Ensiota moikkaamassa, näin edelleenkin hänen työhuoneensa seinässä Postit-lapun, jossa luki "huoneessa 594", Ensiolla kun oli tapana tulla aika ajoin huoneeseeni kuuntelemaan radiota. Täällä tankkasin valtsikan pääsykoekirjoja ihan luvan kanssa, niin että osasin varsinkin Allardtin takaperin. Hylkistä on lämmin muisto, siellä kaikki kuuluivat samaan jengiin riippumatta statuksestaan.
6) SOL-siivous; Helsingin messukeskus. Nollatyön paheksujille tiedoksi: ilman nollatyön kieltoa minulla tuskin olisi ollut mahdollisuutta elättää itseni ja asumiseni töölöläisessä taskuyksiössäni, sillä tein töitä oman tarpeeni mukaan. Voi tosin olla, että sain lärvikertoimella parhaita työvuoroja, ja samalla lärvikertoimella keplottelin aina itseni vapaaksi kaikenkarvaisista hymypassi- ja ihmissuhdeajokorttikoulutuksista. Sain ainakin yhden ystävän, Sari Miettinenän. Siivoukseen pätevät samat sanat kuin mainostenjakoon: työ sopii minulle hyvin itsenäisenä. SOL:issa oli hyvää porukkaa.
7) Opetusministeriö. Osallistuin virkamiesharjoittelijana mm. ammattikorkeakoululainsäädännön valmistelutyöhön, soittelin Brysseliin, kirjoittelin puheita ministeri O-P Heinoselle ja valmistelin musiikkioppilaitosten valtionosuuspäätökset. Tässä tehtävässä seurasin Sami Myllynieminenää. Läksiäislahjaksi sain edesmenneeltä opetusneuvos Piriltä hienointa hänen tuntemaansa skottiviskiä, siinä kun luki Finest. Se oli huonointa tuntemaani skottiviskiä.

maanantai 8. elokuuta 2016

Kämmenselän takia syrjityt

Poikani ihmetteli minulle, että miten hänellä voi olla kämmen vaalea, kun muu poika on ruskettunut. Totesin hänelle, että niin se on: kämmen ei tahdo ruskettua sitten millään, ellei makaa mahallaan auringossa. Tämä piirre on kaikille ihmisille yhteinen, riippumatta siitä, missä määrin heihin muuten tarttuu väriä.

Kun poikani jatkoi tästä ääneenihmettelyään, että ruskettuvatko sitten valmiiksi "ruskeat" ihmiset, totesin, että edelläkuvattu koskee myös heitä. Kaikki ihmiset siis ruskettuvat, jotkut heikommin, toiset paremmin, ja kenenkään kämmeneen ei ruskea väri tahdo tarttua kuin maalaamalla.

Jotkut ihmiset ovat valmiiksi ruskettuneempia, siis muualta kuin kämmenestään. Esimerkiksi minun taas pitää erikseen kerätä sitä väriä itseeni. Auringonotosta en piittaa suuremmin, joten kämmeneni jää varmastikin melko vaaleaksi. Ei valkoiseksi, vaan pikemminkin se on beessi tai vaaleanpunainen, aivan samoin kuin harva ihminen on musta, vaan pikemminkin ruskea, ja poikani luonnehdinta onkin varsin osuva,

Riippumatta siitä, missä vaiheessa ihmiseen ruskea väri tarttuu: onko se syntymälahja vai pitääkö se vasiten hankkia, kaikki kämmenet ovat vaaleat. Tämä tiedoksi rasisteillekin, joilta haluaisin kysyä: onko se nyt ihan aiheellista syrjiä joitakin ihmisiä sillä perusteella, että joillakin on toinen puoli kämmenestä toista vaaleampi, ja kesän jälkeen se on sitä paitsi sitä kaikilla.

lauantai 6. elokuuta 2016

Kyllä demareihin mahtuu

Vasemmistoliiton entinen puoluesihteeri Marko Varajärvi ahdistui Vasemmistoliitossa. Hänen mielestään siellä ei "lihaa syövä, ydin- ja vesivoimaa sekä turkistarhausta kannattava raskaan teollisuuden ystävä mahtuisi punavihreään hiekkalaatikkoon". Olikin ihan looginen siirto loikata demareihin, sillä sinne kyllä sopii ylläkuvatulla kuvauksella.

Takertumatta yksittäisiin synteihin, niin kyllä tästä tulee mieleen vain pikkuisen sensuroitu Putkosen Matin muotokuva. Lihaa syön minäkin, ja ydinvoiman suhteen en ole ollenkaan varma, olen uusinnokas ay-aktiivi ja hiekkalaatikoksi minulle riittää Muumipuisto. En kuitenkaan mahdu tähän Varajärvenkään hiekkalaatikolle.

Demareihin nimittäin tunnetusti mahtuu monenlaista, rasvaisempaakin punaniskaa. Jos sinne sopii perussuomalaisten AY-siipeä, niin varmasti myös ympäristönsuojelukriittisiä vasemmistolaisiakin. Tai sitten Varajärvi ei tässä kehtaa tyhjentää koko pajatsoaan. Olisikin kiintoisaa kuulla, mitä hän tuumii esimerkiksi maahanmuutosta tai sukupuolineutraalista avioliittolaista.

Minä toivoisin demareiden menestyvän, ihan jo siksikin, että meillä olisi mahdollisimman elinkelpoinen oppositio. Ei kuitenkaan näytä puolue kasvavan sillä, että se on hallitusvastuuseen väsähtävien persujen ja päivittämättäjääneiden vasemmistolaisten vuoto-osasto. Kun kumartaa kaikille, tulee samalla pyllistäneeksi - kaikille.

Jutun Varajärven loikkauksesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

torstai 4. elokuuta 2016

Nelonen maitokauppaan, ja vitonen kioskille

Halukkuus vapauttaa alkoholinmyyntiä lienee niitä jokseenkin harvoja yksittäisiä poliittisia aihekysymyksiä, joihin kristillisiä lukuunottamatta suurin osa suhtautuu suopeasti, laidalta laidalle. Tämä todistaa sen, että niin vasemmistossa kuin oikeistossa kuin ei-missäänistössäkään (Vihreät, PS ainakin) on omaksuttu liberaali identiteetti. Olen liberalismia koettanut ruotia lukuisia kertoja, saamatta oikeastaan vastakaikua, mikä voi selittyä sillä, että omaan identiteettiin voi olla vaikea ottaa analyyttistä etäisyyttä, semminkin kun se on epäselvästi määritelty, ja perustuu puutteelliseen analyysiin käsitteen ulottuvuuksista.

Heikosti tunnettu liberalismin oppihistoria heijastuu paitsi puutteelliseen itseymmärrykseen, myös siihen, että oma mukavuudenhalu enemmän tai vähemmän läpinäkyvästi verhotaan milloin minkäkinlaisen valekaavun alle: joskus sillä perustellaan kotimaisten pienyrittäjien tukemista, joskus alkoholi"kulttuurin" kehittämistä, joskus ihan vain valinnanvapautta, vaikka kaikella valinnanvapaudella on sellainen taipumus, että ne, jotka eivät sitä osaa käyttää, sortuvat, joko puutteellisina kulutussubjekteina, kykenemättöminä toteuttamaan yksilöyttään tai jäävät vahvempien jalkoihin, kärsimään siitä, että vahvemmilla, tiedostavammilla ja tietoisemmilla yksilöillä on mistä valita.

Kun yleensä nämä samat liberalistit väittävät tarjonnan ohjaavan kysyntää, silloin kansanterveydestä viis. Oma mukavuudenhalu saada erikoisoluita lähi-Siwasta on tärkeämpää kuin jo nyt määrällisen riskikäytön rajalla taiteilevien maksa ja päivystyspolien kasvavat jonot. Vainajia tulee, ei vain lisääntyneen "kohtuukäytön" uhreista, vaan myös näiden käyttäjien uhreista, kun joku jää aina hoitamatta lisääntyviltä juopoiksi huomaamattaan lipsahtaneilta tissuttelijoita. Eivät määrälliset juopot ole mitään laadullisesti kelvottomampaa ihmislajia; helposti mittari lipsahtaa ns. kunnollisissakin asemissa toimivilla punaisen puolelle.

Mitä vikaa siinä on, jos keskaria vahvempien juomien rajoittaminen Alkoihin panee itse kunkin vähän suunnittelemaan kulutustaan? Kun nestettä on vähän vaikeampi saada, kynnys hakea arki-illan iloksi chateauta nousee, kun tarjolla ei ole chateau de Siwaa.

On äärimmäisen itsekeskeisyyden merkki, jos ei jaksa hakea juomiaan erikoisliikkeistä, kun kuitenkin kaikki kokemus puhuu sen puolesta, että tarjonnan lisääminen lisää kulutusta, ja lisääntynyt kokonaiskulutus valuu kaikkiin väestöryhmiin, paitsi absolutisteihin. Tämä näkyy suoraan päivystyspoleilla, jonne eivät tämän liberalisaation takia pääse jotkut hoitoa oikeasti tarvitsevat, kun niihin tullaan sitten näkemään jatkuvasti kasvava virta oman tai jonkun toisen pään halkaisseitta. Mutta sekin on liberalistille sivuseikka, kun pitää saada nelonen maitokauppaan, miksei samaten vitonen ärrälle.

tiistai 2. elokuuta 2016

Lomamusiikkia

Tällaista musiikkia olen kuunnellut kesälomallani.

Domenico Scarlatti: Sonaatti KK. 87, esittää Marcelle Meyer. Samat sanat pätevät kuin aiemman koosteeni sonaattiin, Kirkpatrick 27 siinä määrin, että olin ensin sekoittaa tämän siihen. Taivaallista rauhaa riittää Scarlattilla jaettavaksi useammankin sonatiinin tarpeiksi.

Wolfgang Amadeus Mozart: Pianokonsertto no 19. Esittää Clara Haskil ja RIAS-sinfoniaorkesteri joht. Ferenc Fricsay. Ihanteellinen esitys tästä konsertosta, joka on Mozartin suurten konserttojen "aattokonsertto" tai harjoitelma niille, melkein suuri.

Antonin Dvorak: Sinfonia no 9 "Uudesta maailmasta". Berliinin filharmonikot, joht. Ferenc Fricsay. Muistan lukeneeni 90-luvun alussa Rondosta, että ei Beethovenin vitonen tai Tsaikovskin Pateettinen ole levytetyin sinfonia, vaan tämä. Fricsayn levytys on furtwängleriaanisen raivoisa ja ylittämätön edelleenkin kun palaan siihen pienen tauon jälkeen, yli 20 vuoden tuttavuudenkin jälkeen.

Robert Schumann: Sinfonia no 3 "Reiniläinen". Berliinin filharmonikot, joht. Herbert von Karajan. Tässä Karajan on kaikkein parhaimmillaan niin että Schumann kuulostaa ihan oikealta sinfoniamusiikilta, eikä se ole aivan vähän se. Schumann-levytykset saattavat olla Karajanin kaikkein parasta antia hänen sadoista ja taas sadoista levytyksistään. Karajan täyttää kaikki Schumannin mahdollisesti jättämät aukot tämän ja oikeasti suuren musiikin välillä. Mikä ihmeen tunkkainen soitinnus?

Felix Mendelssohn: Pianotrio, esittävät Alfred Cortot, Jacques Thibaud ja Pablo Casals. Toiseen hitaaseen osaan sopii ällöromantillinen epiteetti "iki-ihana", kaikessa Thibaudin portamentossaankin.

The Clash: Owerpowered by Funk. Ei ole edustavinta Clashia, vaan pikemminkin demonstroi ryhmän kokeiluja mustan rytmimusiikin liepeillä. Parasta biisissä on soundi, joka ei tittelin lupauksista ole mitenkään funkahtava, vaan pikemminkin industriaalinen.

Mikis Theodorakis: Otan sfingoun to heri. Tämä kappale saa edustaa niitä muistumiani, jotka minulla on siitä kun ekaluokkalaisena vietin aamut ennen kouluunlähtöä Julius-kissani kanssa. Aika usein siihen kuului Theodorakiksen konserttialbumi, jonka svengaavimpia kappaleita tämä on.

Seija Simola: Laulu kuolleelle rakastetulleni. Yksi Suomen iskelmähistorian melodramaattisimpia vetoja.

Johannes Brahms: Ein Deutsches Requiem. Dietrich Fischer-Dieskau ja Elisabeth Schwarzkopf ja Lontoon Filharmonia-orkesteri, joht. Otto Klemperer. Graniittisen vankka, mutta lyyrisen hengittävä esitys, joka kumoaa yleisen käsityksen Klempistä verkkaisena kapellimestarina (vaikka ei tässä korvinkuultavasti kiirehditäkään)

Ludwig van Beethoven; Sinfonia nro 3 "Eroica". NDR-sinfoniaorkesteri, joht. Günter Wand. Tästä musiikin uuden ajan, eli 1800-luvun ja romantiikan aloittaneesta teoksesta ei voi olla vain yhtä kaikenkattavaa levytystä, mutta Wand on samanaikaisesti täyteläinen ja menevä, ja kaikki uuden ajan äänet kuuluvat.

Muusikko: Ferenc Fricsay