Kohti Stubbin tasavaltaa

Onnea Suomen tasavallan 13. presidentti Alexander Stubb!

Olen tavannut kaikki elinaikani presidentit. Kekkosen lenkillä Kaivopuistossa, Koiviston Sosiologipäivien jatkolla Turussa - istuimme samassa pöydässä vain muutama kuukausi aiemmin eläköityneen Koiviston kanssa - Ahtisaaren useita kertoja Pohjois-Hesperiankadun lähikaupassa, Halosen Topeliuksenkadun lähikaupassa ostamassa siideriä. Niinistöä olen kätellytkin ja päässyt esittämään hänelle kysymyksen, mihin hän vastasi koko ajan käsi kädessä hänen juostessaan seuraavaan tilaisuuteen. Teki myönteisen, juuri minun huoliini keskittyvän vaikutelman.

Haaviston tunnen parhaiten, sillä tein hänen kampanjaansa 2012 ja nyt puoliso on ollut isossa roolissa. Stubbin tapasin Pirkkolassa Pääkaupunkijuoksussa 2010-luvun puolivälissä hänen ollessaan ulkoministerinä. Nojailin katulamppuun hikisenä venytellessäni puolimaratonin jälkeen. Satuin nostamaan katseeni, ja näin vierestäni kulkeneen suihkunraikkaan Stubbin.

Katseemme sattuivat osumaan, ja Stubb kysyi minulta, että "mitä minä oikein teen". Sanoin, että "harjoittelen kaatamaan hallitusta". Stubb nauroi, näytti peukkua ja sanoi "jatka samaan malliin". Stubb näytti jo tuolloin ripeän reaktiokykynsä ja sen, että vaikka häntä jotkut vierastavat ylimysmäisenä, hän on luonteva ihmisten parissa ja kohtaa heidät vertaisenaan.

Olen pahoillani Pekan puolesta, jonka kohdalle ei kolmannellakaan yrittämälle sattunut ykkössijaa. Mutta huomenna veikkaan hänen olevan jo pohjimmiltaan helpottunut: hän voi lähteä hiihtolenkeilleen ilman turvamiehiä. Kohti Stubbin tasavaltaa!

Juuri nyt on tärkeää kuulua pohjoismaiseen yhteisöön

Jos joku tässä geopoliittisessa tilanteessa esittäisi Suomessa mitään ruotsin kielen opetukseen liittyviä heikennyksiä, en pitäisi häntä aivan ajan tasalla olevana. Pohjoismainen yhteistyö ei koskaan ole ollut niin tärkeää kuin nyt, kuten presidentti Niinistökin totesi, ja pohjoismaisessa yhteistyössä osallistujilla on tapana käyttää omaa kieltään.

Suomi on kovin erilainen kieli kuin muut Pohjoismaissa puhuttavat viralliset kielet. Islantikin eroaa ruotsista, norjasta ja tanskasta aika paljon, mutta Norjassa asuessani tapasin joitakin islantilaisia. He puhuivat aina kaikkein selvimmin, oli sitten kyseessä norja tai ruotsi, jonka he oppivat samaan kieliperheeseen kuuluvina hyvin helposti. Suomenkielisillä on kielisyistä armoton takamatka pohjoismaisessa yhteistyössä, eikä tätä takamatkaa pidä ainakaan pidentää.

Asuin Norjassa 2007-2009. Onneksi olin ottanut kouluruotsin sen verran tosissani, että pian pystyin opiskelemaan kivuttomasti Oslon yliopistossa norjaksi ja osallistumaan kotikaupunginosani paikallisagendatoimintaan norjaksi. Ja ilman kouluruotsia en olisi ymmärtänyt, mitä Norjaan muutamaksi vuodeksi jäänyt poikani puhui ja olisin syrjäytynyt hänen kokemusmaailmastaan. Ylläpidän norjantaitoani tilaamalla jalkapallojoukkueeni pohjoismaisen kannattajakerhon lehteä, ja nyt kuunnellessani Pohjoismaiden neuvoston kokousta, ymmärsin täysin, mitä norjalainen osallistuja sanoi.

Paluumuutettuani sain töitä Porvoosta asiakaspalvelutehtävistä. Jälleen kerran kympin kouluruotsille tuli käyttöä.

Se, mitä minä osaan ja teen, on vähäpätöinen sivujuonne. Paljon tärkeämpää on nyt se, että Suomi voi olla täyspätöinen toimija pohjoismaisessa yhteistyössä. Milloinkaan se ei ole ollut näin tärkeää.

Sipilä häpäisee Koiviston elämäntyön

Pääministeri Juha Sipilän sanoin presidentti Koivisto edusti monellakin tavalla sitä, mikä on suomalaisuudessa parasta. Pääministeri Sipilästä ei voi sanoa samoin; pikemminkin päinvastoin. 

Koivisto oli näkyvä osoitus siitä, miten omalla työllään ja kouluttautumalla tie on auki huipulle saakka. Sipilä ja muut rosvot romuttavat koulutuksen romuttamisella ja sivistyksen halveeraamisella tämän mahdollisuuden: avoimen yhteiskunnan, joka oli melkein päässyt eroon säädyistä, ja jossa lahjakkuudella ja sitkeydellä saattoi korvata lähtökohtia. 

Tasavallan nykyinen presidentti puhui siitä, että kun Koivisto itse totesi hänen Suomensa olevan samaa tasavaltaa koko siihenastisen itsenäisyytensä ajan, Koiviston aikana voidaan puhua siirrytyn toiseen tasavaltaan. Oletan Niinistön viittaavan siihen presidentin valtaoikeuksien kaventamiseen, jossa Koivisto oli aloitteentekijä, ainakin siitä asti kun hän uhmasi pääministerinä siihen asti kiistämätöntä UKK:ta. Jos hyväksymme Niinistön tulkinnan, tätä tasavaltaa, jossa rasistit ja EK pitävät yhteiskuntaa panttivankinaan, Koivisto ei varmaankaan tunnistaisi enää samaan tasavaltaan kuuluvaksi. Tasavaltaa, jossa ulkoministeri piilottelee selkänsä taakse rasisteja ja Euroopan integraation vihollisia, ja jossa pääministeri piilottelee tätä selkänsä taakse, ja jossa valtiovarainministeri piilottelee selkänsä taakse EK:ta, joka romuttaa suomalaisen sopimusyhteiskunnan. Sipilältä itseltään onnistuu laillisuuden romuttaminen, Suomi kun on 8 kuukautta tasavalta ilman oikeuskansleria. 

Nämä rosvot romuttavat sen hyvinvointiyhteiskunnan, jonka keskeisiä rakentajia Mauno Henrik Koivisto oli 60-80 -luvuilla, eivätkä ole kelvollisia edes hänen kenkiensä lankkaajaksi, saati haudanryöstäjiksi. Sen lisäksi he romuttavat valtiovallan legitimaation, joka tarkoittaa oikeutusta, oikeaksi kokemista. Sen, mitä Koivisto rakensi 30 vuodessa, Sipilä on hyvässä vauhdissa hänen elämäntyönsä romuttamisessa jo parissa vuodessa. 

Hiljainen tolkun enemmistö mahdollistaa kiusaamisen

Sen jälkeen kun presidentti Niinistö peukutti lehtikolumnin, jossa suuri enemmistö nimettiin "tolkun ihmisiksi" ja esitti tämän esikuvalliseksi toiminnaksi, tolkun ihmisiksi on julistautunut vähintäänkin pieni enemmistö. Ei kuitenkaan kannattaisi. Tolkun ihmiset eivät liudenna keskusteluilmapiiriä tai sosiaalisia ongelmia muka jättäytymällä ulkopuolelle. He pakoilevat vastuutaan.

Tolkun ihmiset ovat niitä, jotka pahimmillaan nauroivat, parhaimmillaan vaikenivat kääntäen katseensa toisaalle ollen muka näkemättä kun koulukaverini takinselkämykseen oli kiinnitetty käytetty kortsu nuppineulalla. He ovat niitä, jotka muodostavat jos ei muuta niin passiivisen yleisön työpaikkojen mehiläiskuningattarille ja aikasyöpöille. Tolkun ihmiset ovat niitä joiden niska taittuu aina vain vähän kumarammaksi heidän altistuessaan esimerkiksi työpaikallaan epäinhimilliselle johtamiselle, jolloin taas kynnys altistaa toisia työntekijöitä moiselle on vastaisuudessa taas hitusen matalampi.

Tolkun ihmiset mahdollistavat koulu- ja työpaikkakiusaamisen ja kaikenlaisen rakenteellisen väkivallan. He ovat se seinä, josta pilkkapuheet kimpoavat, solvauksien kaikupohja. He muodostavat sen normaaliuden, johon suhteessa poikkeamat mitataan, osoitetaan ja laitetaan näytille. 

Alkukesän 1981 aloitin jokaisen aamuni kävelemällä läheiselle Vanhaistenpuiston kentälle potkimaan palloa palloseinää vasten. Niistä sessioista on peräisin nykyinenkin alkeellinen louhikkotekniikkani. Rinnastakaamme tämä toimitus kiusaamiseen: jos potkija on kiusaaja ja pallo kiusattu, palloseinä on se hiljainen tolkun enemmistö, joka mahdollistaa potkimisen. Tolkun ihmiset ovat niitä, jotka eivät mene väliin kun näkevät bussissa tummaihoista solvattavan ja hänen päälleen syljettävän. Jos menisivät, niin tällaista ei tapahtuisi. 

Joskin tämä tolkullisuutta oikeammin pelkuruus onkin yksilöllisesti ymmärrettävä selviytymissstrategia, tolkun ihmiset ovat osa ongelmaa, eikä ilman heitä kiusaamista tapahtuisi, sillä kiusaaja tarvitsee toiminnalleen yleisön. Ilman että edes kaivaisi natsikorttia, niin jos Tolkun ihminen kerran on sellainen joka välttyy ottamasta kantaa, hänenhän olisi loogista pidättäytyä äänestämästä. 

Lapsilta, jotka vasta opettelevat sosiaalisen elämän vastavuoroisuutta, lammasmainen käytös eli tolkullisuus on vielä ymmärrettävää. Mutta että aikuisetkin. 

Maltillinen tolkun enemmistö

Yhteiskunnallisessa keskustelussa on viime vuosina paljon peräänkuulutettu tolkullisuutta. Tässä kaikkein näkyvimmin unilukkarina tai pikemminkin nukkumattina on esiintynyt Tasavallan presidentti, jonka tarkoituksen haluaisin uskoa olevan hyvä, pikemminkin rauhoitella kuin toivotella apatiaan. On haluttu nostaa esiin maltillista enemmistöä, mikä on sikäli paradoksaalista, että ensin ollaan pystytetty sotatila kahden ääripään välille, joista toinen on postuloitu ja sitten halutaan jälkisammuttaa.

Suurin osa kansalaisista varmaankin mieltää itsensä siinä mielessä maltillisiksi, ettei heidän arkielämänsä niin suuresti riipu poliittisesta todellisuudesta. Kyllä se kuitenkin riippuu, mitä useimmilla: nykyhallituksen leikkaustoimet ja hyvin- ja pahoinvoinnin polarisoituminen ovat mitä katkerinta todellisuutta sadoille tuhansille, riippumatta heidän sijoittumisestaan poliittisella kartalla tai siitä, minne itsensä mieltävät maltillisuus-radikalismi - tai liberaali-konservatiivi -akseleilla.

Mielipiteitä minusta on aina pursuillut suorastaan ylitse, enkä siitä ole paljoa piitannut, ovatko nämä aina olleet missä määrin perusteltuja. Siinä mielessä olen siirtänyt itseni toistaiseksi takavasemmalle, että en nyt ainakaan virallisesti liputa yhtään minkään järjestäytyneen aatteen puolesta, mutta siinä mielessä olen kyllä äärilaidan edustaja, että vaikenemaan minua ei saa, vaikka mielipidevapauden puolesta uskominen onkin nykyään aika ajoin vaikeaa, kiitos sen yhden ainoan olemassaolevan ääripään.

Ehkä nämä tolkullisuuden vaatimukset ovatkin hätähuuto keskiluokkaisuuden puolesta, ei aidon keskiluokan, joka ainakin taloudellisessa mielessä on kutistumaan päin, kiitos hyvin- ja pahoinvoinnin kasautumisen. Keskiluokkaisuus sen sijaan on tietyn elämäntavan ihanne, jossa on mukana myös moraalinen aspekti: tavoite norminmukaisesta, kunnollisesta, säännöllisestä ja säädyllisestä ydinperhe-elämästä, johon kuuluu kokopäivätyö, päivähoito jonka kukin järjestää parhaaksi katsomallaan tavalla (kuten keskiluokkaisen kuuluukin), yksi tai kaksi autoa ja yksi tai kaksi ulkomaanmatkaa vuodessa. Hyvä kansalainen keskittyy 8 tuntia vuorokaudessa työhönsä ja lopun aikaa kuluttamiseen, välttäen ottamasta kantaa mihinkään muuhun kuin jugurttityypin valintaan valintamyymälässä, joita niitäkin on enää kolme erilaista.

On vain yksi ääripää: idiootit, ja heihin tulen siirtymään vain jos joudun lobotomian kohteeksi. Että siinä mielessä aion vastedeskin pysyä tolkuissani ja kuulua enemmistöläisiin.

Oman yhdistetyn joulu- ja uudenvuodensaarnani innoittajina toimivat Sauli Niinistö ja Uusimaa-lehteen joulusaarnannut runonlaulaja A.W. Yrjänä.

Kun tolkuttomuuskriittinen presidentti jakoi kansan kahtia

Ns. tolkkua puolustanut tasavallan presidentti valitsi sitten puolensa. Hän on tolkun mies tai ainakin tolkuttomuuskriittinen.

Tolkun luulisi viittaavan ns. ääripäiden väliin, siihen tilaan, jossa suuri, hiljainen enemmistö sijaitsisi, mutta koska toinen ääripää sijaitsee vain äärioikeistobloggareiden fantasiamaailmassa, poissulkemismenetelmällä tolkkua ei voi paikantaa minnekään muualle kuin juuri tänne. Äärioikeiston fantasiamaailmaan. Ainakin minulle on opetettu sellainen ontologia, jossa olevaisen ja tyhjän välissä ei voi olla mitään muuta kuin tyhjää.

Kun Sauli Niinistö oli juuri ehtinyt suosittelemaan tolkullisuutta, hänen seuraava puheensa sitten paikoitti lopullisesti tolkun ontologian, sen,  missä se tolkku on. Tolkullisuus on presidentin kuvaamana suvaitsemattomuuden suvaitsemista, rasismin hyssyttelyä, vaikenemista ja käsien nostelua.

Presidentin tulee olla arvojohtaja, ei peesaaja. Retorisesti tämä kieltämättä yrittää olla ovela temppu: käyttää arvojohtajan asemaa, toimien peesaajana niille tahoille, jotka ovat nousseet valtaan sillä, että ovat keksineet johtaa parinkymmenen prosentin kansanosaa harhaan siinä määrin, että ovat myyneet heille sen ajatuksen, jonka mukaan edustavat heitä, vaikka tosiasiassa he johtavat näitä harhaan omassa vallanhimossaan. Tosiasiassa he ovat markkinamiehiä, jotka kaupittelevat arvotyhjiössä eläville omia arvojaan.

Nyt meillä on siis presidentti, joka mukailee ja peesailee nuivia. Jos se on arvojohtamista, että peesaillaan sitä, että hallituksessa peitellään rasistien tekosia ja naamioidaan se hyväksyttävän näköiseksi, olen sitten johtamiskriittinen.

Ei ole poliittista

Sipilän mielestä Venäjän ydinvoimatarjous ei ole millään tavalla poliittista. Perussuomalaisten eduskuntaryhmän nokkamies Sampo Terhon mielestä natsijoukkion kansallismielisen terroristin haudalla pitämä muistotilaisuus ei ole millään tavalla poliittista. Tämän huomion teki pitkän linjan helsinkiläinen vihreä vaikuttaja Hannu Tuominen. 

Politiikka on huonossa huudossa. On ollut jo pidempään. Siksi Martti Ahtisaari ja Sauli Niinistökin ovat päässet presidenteiksi, ja Sipilä pääsisi, jos vaalit pidettäisiin nyt. Itse asiassa jo Manu oli tämän tyylin pioneeri. Ainakin jo viime laman ajoista muodissa ovat olleet kamreerimaiset asioiden ajajat. Aatteita on pidetty haitaksi käytännölliselle kamreerimaisuudelle, joka on ollut erityisen korkeassa kurssissa Kokoomuksessa, ainakin jos asiaa mitataan siten, miten hyvin siellä on sisäistetty valtionhoitajaidentiteetti.

Ahtisaarelle oli tilausta, ja hän oli aivan liian hyvä ja herkkä ihminen tehtäväänsä. Toivoisin kuitenkin, että politiikka palaisi politiikkaan, ja tässä mielessä on annettava perussuomalaisille tunnustusta; he ovat saaneet monet muutkin kaivamaan lippunsa ja tunnuksensa kellarista, kun eivät ole uskaltaneet jättää konttoria Kokoomukselle ja katuja Perussuomalaisille,

SDP: Huhut kuolemastani ovat liioiteltuja

Nyt kun demarit ansaitsivat itselleen Rinteen näköisen puheenjohtajan, ei kai sille sitten mitään. Annetaan miehen näyttää, miten nopeasti he kutistuvat pienpuolueeksi. Jutan kanssa tämä prosessi olisi sentään kestänyt vähän kauemmin.

Kai. Kai se täältä hipsterilandiasta on näyttänyt jo monasti siltä, että Keskustakin olisi pitänyt haudata, mutta se on ollut kuin Paavo Väyrysen ongenkoho. Sanoisi Arsenalin ex-pelaaja Ray Parlour, että sillä on bouncebackability.

Jotakin hyvää kuitenkin. Antti Rinne pysäyttää äijäsiiven vuodon perussuomalaisiin, jolloin demareihin vielä jääneet valistuneet ihmiset saavat torpattua duunarisiiven pahimmat löpsähdykset. Perussuomalaisissa he sentään edustivat järjen ääntä.

Kieltämättä olihan tilanne kääntynyt absurdiksi: Rinne näyttäytyi uudistusvoimana kun taas Urpilainen joutui puolustamaan leikkauksia thatchermäisen tiukasti. Virkansa puolesta. Valtiovarainministerillä on vain hävittävää, paitsi jos on Sauli Niinistö. 

En olisi kuitenkaan toivonut tällaista kohtaloa. Viime eduskuntavaaleissa alkoi näyttämään, että demareihin pitää ihmisen toivonsa isoista puolueista laittaa. Nyt Suomen puoluekenttään jää ihmiskasvoisen, joskaan ei pitkään aikaan enää sosialismin kokoinen reikä. Vihreiden mentävä?