Miten perustella työssäkäynnin tarpeellisuus?

Sain eilen kotimatkallani tiedon hyvän ystäväni irtisanomisesta. Jäin miettimään sitä, mikä on palkkatyön merkitys ihmisyksilölle ja yhteiskunnalle. Miten perustella työssäkäynnin tarpeellisuus moraalisesti velvoittavana pakkona ihmiselle, jonka sosiaaliset verkostot eivät työttömyyteen tyhjene, ihmiselle, jonka ystävät, työkaverit mukaanlukien pysyvät, he, joiden on tarkoituskin, ja pankistakin saa lyhennysvapaata?

Tänä aamuna, ajaessani työmatkallani J:n ohitse, joka reilu kolmekymppisenä ei oikein ole löytänyt paikkaansa (mikä tarkoittaa yleisen käsityksen mukaan samaa kuin paikkaansa työelämässä), edellisen päivän ajatuskulut palasivat mieleeni täsmentyäkseen. J on kyllä kokeillut kaikenlaista: lukiota, ammattikoulua, armeijaa, sivaria, vapausrangaistustakin (mikä palkkatyökin on), työkokeiluja, mikään ei ole tuntunut omalta.

J ei ole yksinäinen, toimeton tai koe olevansa syrjäytynyt. Hän elää äärimmäisen säästeliäästi, urheilee, ei juo oikeastaan lainkaan alkoholia, eikä vastanne useimpien käsitystä pitkäaikaistyöttömästä. Hän on viranomais- ja tutkijanäkökulmasta ikäänkuin pitkittynyt nuorisotyötön, joka on lipsahtanut ulos nuorisotakuun kohderyhmästä ja lähestyy kohta keski-ikää. Yhteiskunnallisesti hän on eräänlainen epäaikuinen, koska hän ei tuota mitään. Mitä hänen sitten pitäisi tuottaa? Miten perustella hänelle työssäkäynnin tarpeellisuus?

Otetaan vielä toiseksi esimerkiksi K, kolmeakymmentä lähestyvä J:n kohtalotoveri. Häneen pätevät miltei samat sanat kuin J:hin, sillä lisäyksellä, että hän opiskelee japania, soittaa kitaraa ja tekee lauluja. Ja vielä lisäksi A, joka harrastaa juoksua, hiihtoa ja pöytätennistä, ja hankkii merkittävän osan ruokaansa kalastamalla.

Yksilöä yritetään houkutella palkkatyön pauloihin korostamalla itsetoteutuksen ja sosiaalisen johonkin kuulumisen näkökulmia. Edellä on juuri todistettu, että nämä yksilöön palautettavat työn positiiviset kannusteet eivät oikein päde, vasitenkin kun valitettavan usein se työpaikan tuoma sosiaalisuus tuppervaarakerhoineen, kiiltokuvanliimaustalkoineen ja työpaikkakiusaamisineen ei ole mikään lisäarvo. Tarvitaan muita, yksilöä suurempia, yksittäiseen työttömään redusoimattomia perusteluja.

Kokeillaan kuluttamista. Mitä enemmän ihminen ansaitsee (palkkatyöllänsä, osakemiljonäärit eivät kelpaa esimerkiksi, sillä hekin ovat "jouten" kuten työttömät), sitä enemmän hän (ainakin periaatteessa) voi kuluttaa, pitäen tuotannon ja palveluiden pyörät pyörimässä. Joillekin kuluttaminen on jopa olennainen itseilmaisun muoto, ja onhan ostaminen kivaa, joten vielä olemme positiivisten kannusteiden puolella. Mutta kuten esimerkkitapauksestamme A (pätee myös muihin, alussa mainitsemastani kaverista en vielä tiedä, hän vasta hakee työttömän identiteettiään) tiedämme, ihmisyksilö voi rakentua muullakin kuin kulutuksella, jopa niin, että A on suoranainen antikuluttaja.

Työssäkäyntiä ei oikein voi palauttaa hyödyllisyyteenkään, sillä on palkkatyöläisiä, joita säilytetään kustannuspaikoillaan varsin matalalla hyötysuhteella, kun taas vapaana palkkatyöstä heillä olisi paremmin aikaa vaikkapa hoitaa lapsia, tehdä lauluja, opiskella japania tai vaikkapa kehittää naapurustonsa viihtyvyyttä. Tai sitten näennäisen itsekkäästi vaikka vain hoitaa palkkatyössä rapistunut itsensä kuntoon, niin ettei rasita enää työterveyttä ja avoterveydenhoitoa työperäisillä selkävaivoilla ja pääkivuilla.

Työssäkäynti pitää siis pelastaa jollakin muulla. Siksi työtön onkin pakko syyllistää huoltosuhteen heikentämisestä ja pakottaa kepillä pois kuleksimasta, vaikka töitä ei sitten olisikaan. Siksi onkin kuntouttavaksi työtoiminnaksi naamioitu alivastikkeellinen ilmais- ja pakkotyö.

Koulujen valikoinnin seuraukset

Tämä on kasvatustieteiden kurssin Kasvatus, yhteiskunta ja kulttuuri -opintojakson esseen kolmas ja viimeinen osa. 

Mihin sitten koulujen sosiaalinen valikointi johtaa? Se johtaa koulutasolla itseään vahvistavaan winner-takes-it-all –kehitykseen, jossa parhaiden oppilaiden valitessa parhaat koulut, nämä koulut saavuttavat aina vain parempia oppimistuloksia, kun taas toiset kurjistuvat, jolloin suurin osa lopuistakin hyvistä oppilaista jättää nämä koulut. Erityisen selkeästi tämä näkyy vuosittaisissa lukiokohtaisissa ylioppilaskirjoitusten mukaisessa ranking-listauksessa, jossa ei lainkaan huomioida oppilaiden lähtotasoa, vaikka on toki helpompi kouluttaa kympin oppilaasta laudaturoppilasta kuin kutosen oppilaasta, tai ylioppilas ylipäätään.

Kun uusliberalistisessa diskurssissa korostetaan vapaata valintaa paitsi koulujen välillä, myös valinnaisuuden lisäämistä oppisisällöissä, kyvyt suorittaa näitä valintoja eivät jakaudu tasaisesti. Tämä heijastuu jo lukiotasollekin, jossa ainakin periaatteessa oppilaiden tulisi itse ottaa vastuu opiskelustaan; tämä näkyy jo siinäkin, että siellä oppilaita kutsutaan opiskelijoiksi. Vailla tietoa muusta sopivasta ja kiinnostavasta vaihtoehdosta lukioon ajautunut ei välttämättä kuitenkaan ole motivoitunut valitsemaan jatkomahdollisuuksiensa kannalta oikeita aineyhdistelmiä, tai edes kykenevä siihen.

Jos ”keskiluokka” annetaan yhteiseksi nimeksi niiden oppilaiden sosiaaliselle taustalle – viitattiin sillä sitten sosioekonomiseen tai sosiokulttuuriseen ulottuvuuteen, jotka eivät käy yksi yhteen – niin yksi ulottuvuus kouluvalinnoista liittyy maahanmuuton keskittymisellä joihinkin kouluihin. Tätä ilmiötä on kutsuttu valkoiseksi paoksi, white flight, ja perusteena hakeutumiselle pois kouluista, joissa maahanmuuttajat ovat yliedustettuina, on usein se, että maahanmuuttajien pelätään olevan usein kotimaisia kieliä vielä heikosti taitavina opetuksen resurssisyöppöjä, vieden luokkatyöskentelyssä huomiota syntyperäisiltä oppilailta (Bernelius 2011), olettaen, että nämä olisivat oppimiskykyisiä ja ennen kaikkea –haluisia. Lapsille tosin sosiaalistuminen ja kielen oppiminen käy yleensä aikuisia sutjakkaammin, joten pelko on tässä valossa ainakin osittain liioiteltu.

Koulutuksen markkinaistaminen, ts. se, että oppilaat nähdään koulutuksen asiakkaina, jotka valitsevat vapaasti koulutushyödykkeitä tarjoavien oppilaitosten välillä, ei kuitenkaan merkitse koulutuksen laadun kohoamista, ja koulutukselliselle tasa-arvolle nämä pyrkimykset ovat suoranaisesti vahingollisia, kuten Geoff Whittyn tutkimusryhmän tutkimukset osoittavat (Antikainen etc. 2000, 326); tosin tasa-arvo ei ole koskaan ollutkaan uusliberalistien tavoitteena.

Koulutuksellinen mahdollisuuksien tasa-arvo ei liity ainoastaan yhteiskuntaluokkien välisten mahdollisuuserojen kaventamiseen, vaan on myös alueellinen kysymys: koulun vapaa valitseminen jää periaatteelliselle tasolle syrjäseuduilla, joilla saavutettavuus menee saatavuuden edelle. (Antikainen etc., 328). Tähän suuntaan vaikuttaa sekin, että syrjäseuduilla on vaikea tarjota kovin laajaa valinnaisaineiden valikoimaa jo siitäkin syystä, että sinne on vaikea houkutella opettajia.

White flight –ilmiö on kontrafinaalinen: se kiihdyttää sitä kehitystä, jota se vastustaa. Jos keskiluokka jättää koulun, tämä heikentää oppimistuloksia, jolloin on kyseenalaista syyttää maahanmuuttajia koulun kurjistumisesta. (Bernelius 2011). Tosin Sonja Kosusen väitöskirjan mukaan tiettyjen koulujen välttämiseen on muitakin syitä kuin maahanmuuttajien välttely; maine kouluna, jossa on rauhattomuutta, päihdeongelmaa tai sisäilmaongelmia, ovat syitä ”poisvalita” kyseinen koulu. Tällainen tieto on sosiaalista pääomaa, joka kulkee hyväosaisten sosiaalisissa verkostoissa. (HS 9.1.2016.)

Uusoikeistolainen koulutuspolitiikan doktriini, joka korostaa kilpailua niin oppilaiden kuin koulujenkin välillä, on pudottanut etenkin paljon työväenluokkaisia poikia kokonaan koulutusjärjestelmän ulkopuolelle (Gordon & Lahelma 2004, 73); tosin willisläisen tradition mukaan kyse on myös siitä, että työväenluokkaiset pojat kehittävät kouluvastaisen vastakulttuurin selviytymisstrategiakseen, suojakseen ja positiivisen identiteetin rakennuspuiksi  keskiluokkaisuutta vastaan (http://www.peda.net/veraja/joensuu/erilliset/siironen/ohjataan_jatko-opintoihin_ja_tyoelamaan/willis; Sassateli etc. 2009, 265; http://sociologytwynham.com/2008/12/27/willis-anti-school-subculture/)

Koulupudokkuutta kutsutaan hallinnollisesti syrjäytymiseksi; näitä syrjäytyneitä on eri arvioiden mukaan useita kymmeniä tuhansia (HS 13.3.2011), ja ilmiöön on koetettu tarttua esimerkiksi nuorten työpajatoiminnalla ja kymppiluokilla ja työssäoppimisen opinnollistamisella. Tosin on syytä huomauttaa, että nuoret itse eivät välttämättä koe itseään syrjäytyneiksi; Perukangas 2010, 7), vaan tutkintoon johtavan, tavoitteellisen koulutusputkiston ulkopuolelle ajautuminen voi heijastella muuttunutta arvomaailmaa, jossa palkkatyön identiteettiä rakentava merkitys on vähentynyt (emt., 19).

Moni kokee koulutuksessa ja työelämässä koko ajan ja kaikkialla korostuvan kilpailun niin armottomaksi, että ei kerta kaikkiaan selviydy, jolloin välityömarkkinainstrumentiksi tarkoitettu nuorten työpaja tai kuntouttava työtoiminta yleensäkin voi olla ei vain instrumentti, puolimatkankoti matkalla kohti palkkatyön jäsentämää elämää vaan ainoa näille kilpailukyvyttömille soveltuva paikka, jossa voi olla oma itsensä (emt., 23). Vuosien 2009-2010 vaiheilla itsensä läpi lyönyt nuorisoon kohdennettu yhteiskuntatakuun idea, jossa jokaiselle peruskoulunsa päättävälle taataan opiskelu- tai harjoittelupaikka, on valitettavasti kuitenkin tapettu lapsivuoteelleen nykyhallituksen politiikassa, jossa kuritetaan kaikkia sektoreita. Yhteiskuntatakuu on syntysijoillaan osoittautumassa liian kalliiksi, kun yritetään aikaansaada lyhytnäköisiä säästöjä.

Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, onko tämänhetkisellä sivistystä halveksuvalla ilmapiirillä, jossa korkeakoulutusta ajetaan alas ja aina pääministeriä myöten on tullut normaaliksi pilkata yliopistotutkijoita, vaikutuksensa kouluvalintoihin. Hayekin minimivaltioajatus, jossa julkisia palveluita, kuten koulutus, alibudjetoidaan (Hilpelä 2004, 58), on ainakin osoittautunut tällä hetkellä ajankohtaiseksi opinkappaleeksi, ja ainakin sosiaalista mediaa seuraamalla on helppo tulla johtopäätökseen, että tällä hetkellä arvostetuin, tai ainakin suosituin koulu on elämänkoulu, vieläpä erikseen kirjoitettuna, poikkeuksena se osa oikeistosta, joka on sen verran käynyt muutakin koulua, että tietää jopa oppi-isänsä nimen. Uusliberalistisessa koulutuspolitiikassa on helppo esimerkiksi perustella perustutkimuksen alasajo, ja perustella tämä korvaamalla totuuden hyödyllisyys hyödyllisyyden totuudella, ja kun tämä uusliberalismi on liittoutunut sivistyksen halveksunnan kanssa, koulutuksellinen tasa-arvo tulee elämään kovia aikoja. 

Valinnaisuutta lukioissa ei pidä lisätä...

... koska se lisää eroja jatko-opiskeluvalmiuksissa sen mukaan, mistä lukioista ylioppilaat tulevat. Vaikka Suomi ei olekaan siinä määrin luokkayhteiskunta kuin esimerkiksi Englanti, täällä kuitenkin sosioekonomisten tekijöiden merkitys terveyden ja koulutuksen periytymisessä on ollut lisääntymään päin, ja valinnaisuuden lisääminen kasvattaa kuilua lukioiden välillä kahdesta syystä.

Ensiksikin, mitä suurempi lukio, sitä suurempi kurssitarjonta ja sitä enemmän sinne hakeudutaan. Yleensä. Säännöstä on poikkeuksiakin, onneksi. Toiseksi: tämä suurempi valinnanmahdollisuus toisissa kouluissa johtaa koulujen eriytymiseen, jolloin muodostuu yhä selvemmin eliitti- ja karvalakkikouluja. Kun ensimmäisissä ovat määrätietoiset hikipingot yliedustettuina, jälkimmäisiin ei varsinaisesti hakeuduta, vaan niihin päätyvät yliedustetusti ne, joita puuttuva oppilaanohjaus ei ole auttanut valitsemaan itselleen muuta päivähoitopaikkaa. Vaikka kyllä ne hikipingotkin osaavat tehdä vääriä valintoja...

Jos on eroja koulujen kurssitarjonnassa, eroja on siis myös oppilasaineksessa. Oppilaiden valmiudet tehdä informoituja valintoja vaihtelevat suuresti. Jos sovelletaan Basil Bernsteinin alunperin kielitieteessä soveltamaa ajatusta kehittyneestä ja rajoittuneesta koodista, niin koulutetummissa perheissä kasvaneilla on keskimäärin paremmat opiskeluvalmiudet, joihin kuuluu myös kyky tehdä informoituja, esimerkiksi omia jatko-opintoja tukevia valintoja, jolloin valintaperusteena ei voi olla se, miten kivaksi tai helpoksi jonkin aineen opiskeleminen koetaan.

Lukio on yleissivistävä opinahjo, ja tämä perustuu mahdollisuuksien tasa-arvoon pohjaavaan kansansivistykselliseen ideaaliin, jota tuetaan tarvittaessa vaikka positiivisella diskriminaatiolla eli erityisopetuksella ja tukemalla kehitysalueiden kouluja ja lähiökouluja. En väitä, että olisi realistista säilyttää kaikkia kyläkouluja, eikä se ole oppilaan oikeusturvankaan mukaista, sillä pienet koulut ovat hyvin haavoittuvaisia esimerkiksi epidemioiden sattuessa, mutta ei koulujen välistä segregaatiota pidä ehdoin tahdoin lisätä, sillä se lisää syrjäytyneiden määrää.

Jos valinnaisuutta lukioissa lisätään, silloin pitää lisätä myös etsivän nuorisotyön panostusta, oppilaanohjausta ja työpajatoimintaa. Muuten seurauksena on heitteillejättö.

Miksi Sote-uudistus on impotentti

Hallituksen Sote-uudistus, jonka pitäisi taata sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisen tehokkuus tai ylipäätään niiden saatavuus kaikille, on umpisolmussa, koska se on liimautunut kiinni kuntauudistuksiin. Nämä kuntaliitokset tulee tehdä kerralla, muuten ei säästetä mitään: henkilöstön irtisanomissuoja alkaa juoksemaan aina alusta jokaisessa kuntaliitoksessa. Lisäksi kuntien investointitarpeet tulisi selvittää ennen lopullisia liitospäätöksiä ja myös tehdä nämä investoinnit, ettei homekouluista tule liitoksien kynnyskysymyksiä.

Kun hallitus on keskittynyt askartelemaan lähinnä kuntarajojen kanssa, niin muista rajoista ei sitten ollakaan puhuttu mitään. Säästöjä saavutettaisiin myös sektorirajojen - niin hallinnollisten kuin yhteiskunnallistenkin - rikkomisella. Nuorisotakuu, jossa kaikki nuoren elämään vaikuttavat hallinnolliset tahot kutsutaan saman pöydän ääreen, toimii tästä hallintosektorien rikkomisesta eräänlaisena hyvänä pilottikokeiluna, ja tästä hyvästä esimerkistä kannattaisi ottaa mallia muuallakin. Lisäksi palveluohjauksessa ja -tuotannossa kannattaisi hyödyntää nykyistä enemmän kansalaisjärjestöjen asiantuntemusta ja vapaaehtoisten sitoutumista, mikä ei kuitenkaan saa tarkoittaa sitä, että yhteiskunta pesee kätensä sosiaalisena toimijana, vaan pikemminkin sitä, että esimerkiksi vapaaehtoistoimijoiden vetämille vertaistukiryhmille annetaan tiloja ja niiden vetäjille myös edes säädyllisiä kulukorvauksia, jotka eivät saisi vaikuttaa näiden vetäjien usein saamiin tukiin.

Toinen asia, johon Sote-uudistus ei ota mitään kantaa, on sosiaaliturvan taso ja sen järjestämisen tavat: mikä on Kelan/kunnan sosiaalitoimen/yksityisten sosiaalivakuutusten keskinäinen roolijako, mikä on sosiaaliturvan kannustavuuden aste, miten sosiaaliturvaa verotetaan ja mikä on ansioturvan ja perusturvan suhde.

Sote-uudistuksessa ei myöskään puhuta mitään kuntien tehtävistä. Ei tietenkään kunnilla ole edellytyksiä selvitä koko ajan lisääntyvistä tehtävistä, joita niille sälytetään. Eipä Sote-uudistuksessa puhuta myöskään mitään vaikuttamisesta tai lähidemokratiasta, vaikka näiden pitäisi liittyä läheisesti kuntauudistukseen. Niistä kannattaisi puhua jo siksikin, että kuntalaisen eli palvelun käyttäjän näkökulma auttaa myös palveluiden kehittämisessä. Myöskään palveluiden saavutettavuudesta ei puhuta mitään: kuntien koon kasvaessa vastaavasti joukkoliikennettä kylien ja etääntyvien kuntakeskusten välillä tulisi kehittää tai sitten viedä palvelut kyliin terveyskioski- ja kirjastobussityyppisesti.

Sote-uudistuksessa uhataan jo toimivia palvelurakenteita vain siksi että hallituksen on pakonomaisesti jätettävä jokin puumerkki. Esimerkiksi HUS:iin ei kannattaisi kajota.

Sote-uudistus tulee pakostakin jäämään torsoksi. Kun edellinen hallitus jäi historiaan hallituksena, joka ei kyennyt saattamaan itse asettamiaan tavoitteita maaliin Sata-komitean avulla, nykyinen hallitus on yhtä impotentti keskittyessään pakkomielteisesti kuntien määrän vähentämiseen ja ainoastaan siihen.

Kirjoitus julkaistiin Uusimaassa tiistaina 2.10.