Itä-Saksan ihmeet

Rautaesiripun taakse jääneessä "Työkalusaksassa" oli monia hienoja muusikoita, jotka ovat jääneet suotta länsimaissa vähemmälle huomiolle. Kurtit Masur ja Sanderling lienevät tunnetuimpia; molempia olen kuullut livenä. Masur on levyttänyt esimerkiksi erinomaiset Mendelssohnin sinfoniat Leipzigin Gewandhaus-orkesterin kanssa, ja Prokofievin pianokonsertot Michel Beroffin kanssa ovat esimerkillisiä. Kuulemassani konsertissa - joka oli yksi Helsingin musiikkitalon, jonka nimeksi esitin Paavo Berglund -taloa, ensimmäisiä - Masur esitti Brucknerin seitsemännen ja Mozartin Linziläisen. Sanderling on vastuussa kahdesta suurimmasta kuulemastani sinfoniakonsertista; noin viiden vuoden välein 90-luvulla Helsingissä vieraillut Sanderling esitti yhdellä kerralla "Suuren" Schubertin C-duurisinfonian, ja toisella kerralla Brahmsin neljännen. Tämä Sostakovitsistakin tunnettu säveltäjän ystävä eli melkein 99-vuotiaaksi.

On muitakin. Esimerkiksi Brucknerin kuudennen ja Hindemithiä levyttänyt Heinz Bongartz (1894-1978) ja halpislevymerkki Brilliantin esiinkaivaman epätäydellisen, virtaviivaisen Bruckner-sarjan (numerosinfonioista 4-9) tehnyt Heinz Rögner (1929-2001). Franz Konwitschnyn (con Whiskey hänen väkijuomamieltymyksensä takia) maineelle on käynyt jonkin verran paremmin. Häneltä on Berlin Classicsin uudelleenjulkaisuna Eternan alunperin 50-luvun lopulla erinomaisesti äänittämä Beethoven-sykli, jossa on huomattava osa Otto Klempererin avuista ilman hänen omituisuuksiaan.

Herbert Kegel (1920-1990), joka päätti päivänsä oman käden kautta, teki muun muassa todella eteerisen, hienon levytyksen Schönbergin Gurreliederistä, ja tukun todella autenttisen kuuloisia, hysteriaa välttäviä, raaistavan vaikuttavia Sostakovits-levytyksiä, joita on äärimmäisen vaikea löytää. 

Günther Herbig (1931-), joka täyttää marraskuussa 90, olisi muutenkin edelleenkin aktiivinen, mutta saa nähdä, lopettiko koronaviruksen aiheuttama pakollinen esiintymiskatko hänen musisointinsa. Ensimmäinen asia, joka minulle Herbigistä tuli mieleen, oli Vesa Sirénin sinänsä erittäin ansiokkaasta Suomalaiset kapellimestarit -kirjasta mieleen jäänyt hieman antiklimaattinen luonnehdinta, jossa annettiin ymmärtää, että hänen johtamansa Toronton sinfoniaorkesteri oli päässyt hänen jäljiltään uinahtamaan, mutta hänen seuraajansa Jukka-Pekka Saraste herätti orkesterin ruususen unestaan. No, olen kuullut kymmeniä Sarasteen konsertteja, ja kaikesta suuresta kompetenssistaan huolimatta, olisin mieluummin kuullut rakastamani saksalaisen kantaohjelmiston Herbigin tarjoamana. Saraste on tainnut kyllä kypsyä merkittäväksi taiteilijaksi myös esimerkiksi Mahler-johtajana viime vuosikymmeninä.

Niin, takaisin Herbigiin. Herbig on tehnyt myös Berlin Classicin julkaisemana oikein hyvän Brahmsin sinfonioiden sarjan, ja vielä sitäkin paremman setin Haydnin lontoolaissinfonioita. Vielä niitäkin merkittävämpää on Herbigin Bruckner. Herbigin levytykset Stanislaw Skrowaczewskin orkesterina tunnetun Saarbrückenin radio-orkesterin (joka nykyään tunnetaan nimellä Deutsche Radio Philharmonie) Brucknerin viidennestä, seitsemännestä ja kahdeksannesta sinfoniasta ovat luultavasti 2000-luvun parhaita Bruckner-levytyksiä, ainoita kuulemiani viimeisen parinkymmenen vuoden levytyksiä, joissa ei yritetä tehdä Brucknerille mitään (kuten esimerkiksi Sarasteen 90-luvun fatfree-kuuria), vaan ne vain yksinkertaisesti ovat suurta musiikkia, levytyksiä, jotka vetävät vertoja Skrowaczewskin levytyksille, vitosen osalta ohittaen Stanislawin kirkkaasti). Niissä Deutsche Radio Philharmonieksi itsensä muuttanut orkesteri soittaa vielä suurenmoisemmin kuin Skrowaczewskin aikana. Mitenköhän Pietari Inkinen pärjää tämän loistavan, vaikkakin hieman tuntemattomamman soittajiston kanssa? 

Itäsaksalaistaustaisten kapellimestareiden levytysten löytämiseen pitää nähdä jonkin verran vaivaa, sillä suuret levy-yhtiöt, kuten EMI, Deutsche Grammophon, RCA, Decca ja Philips karttoivat heitä EMI:lle ja Philipsille levyttänyttä Masuria ja RCA:lle levyttänyttä Sanderlingia lukuunottamatta. Berlin Classics on tehnyt kulttuurityön julkaisemalla joitakin itäsaksalaistaustaisia muusikoita, kuten Kegeliä, Konwitshcnyä ja Herbigiä. Vielä kun Kegelin historian parhaisiin kuuluvat Sostakovitsit saisi julkaistua uudelleen.

In memoriam Kurt Masur

Kuulin Masuria syyskuussa 2011 tuoreessa Musiikkitalossa, jonka Masur tavallaan vihki käyttöön siinä mielessä että Helsingin konserttielämä oli jo pitkään odottanut taloa, joka mahdollistaisi tällaisenkin vierailun, jonka takia meikäläisten konserttien palkkabudjettia piti hieman venyttää. Ja kannatti venyttää. Silloin Kurt tarjosi suuren hetken suuren musiikin, Mozartin ja Brucknerin parissa. Masur oli myös rohkea ihminen, humanisti, jolla oli näkyvä rooli Berliinin muurin murtamisessa.

Eilen kuolleen kapellimestari Kurt Masurin kunniaksi julkaisen uudestaan arviointini maestron Helsingin-konsertista syksyltä 2011, ja samalla vähän musiikkitalonkin arvostelun (jonka uudelleennimeämistä Paavo Berglund-taloksi olen esittänyt). Saan täten kunnian muistella jo toista Kurtia; ensimmäinen oli myöskin paikan päällä kuulemani Kurt Sanderling muutama vuosi sitten.

Olisi jälkiviisastelua alkaa ikävöidä tässä vaiheessa VR:n makasiineja, vaikka niihin olikin kaupunkikuvassa tottunut. Lisäksi niiden ylitse oli hieno, esteetön näkymä Kallioon ja niissä pidettiin tunnelmallisia kirppiksiä. En koskaan pitänyt musiikkitalolle suunniteltua paikkaa ideaalisena, sehän oli kaupungin ja valtion välisen onnettoman maapolitiikan jakojäännös, ei vain pienin yhteinen nimittäjä vaan ainoa mahdollisuus. Epäilin myös, voiko musiikkia kuunnella noin liikennöidyssä paikassa, ja pidin arkkitehti Kaarin Taipaleen ehdotusta rakentaa Musiikkitalo Mäntymäen kentälle varteenotettavana. Lopulta minulla alkoi olemaan koossa niin paljon hankkeeseen liittyviä varauksia, että musiikki-ihmisenäkin olisin ollut valmis kyseenalaistamaan sen tarpeellisuudenkin, oikeilla ja keksityilläkin argumenteilla. En kyseenalaista enää. Tervetuloa Musiikkitalo.

Toki tämä olisi ollut tuhannen taalan paikka wau-arkkitehtuurille. Vähän vaatimattomana musiikkitalo ei tosin vie liikaa huomiota Eduskuntatalolta, ja kuten Kiasmakin, sisältä avautuu aivan uudenlaisia kaupunkimaisemia. Helsinki ei ole enää entisensä, ja hyvä niin. Toki Musiikkitalo edustaa postimerkkikaavoitusta, joka tekee minkään kokonaisvaltaisen keskustasuunnitelman toteutumisesta entistäkin mahdottomampaa. 

Tärkeintä on kuitenkin se, että talo toimii. Ja toimiihan se. Sisääntulo- ja ulosmenoreitit ovat kyllä liian sokkeloisia ja ahtaita ainakin parvelle, mutta tärkein, eli akustiikka, vaikuttaa lupaavalta. Saksalaismaestro Kurt Masurin konsertin ensimmäisessä numerossa, Mozartin Linziläissinfoniassa akustiikan erottelukyky antoi jo hieman ymmärtää: Mozartin puupuhallinsoolot kuuluivat mukavasti. Päänumerossa, Brucknerin seiskassa kuultiin sitten jo hieman hehkuakin. Kuulija kietoutui Brucknerin äänimaton hellivään syleilyyn. Musiikkitalo syntyi. Eläköön Helsingin musiikkitalo, Bruckner, Kurt Masur ja Radion sinfoniaorkesteri!

Allaolevan muistelman jaoin Masurin kotisivulla (jonne pääsee klikkaamalla otsikkoa):

I heard him live just once, in the september of 2011 in Helsinki just inaugurated Music Hall. He in a way inaugurated the hall, giving the city in its long awaited music hall a worthy concert with Mozart Linzer and very tender Bruckner seventh. A worthy farewell of a brave man. Conductors don't retire, they die. Bravery was the only option for him: he lived music till the end even if the mortality of human body tried to set obstacles for him. He also remained and stood when the Berlin wall fell. Great musician, perhaps an even more inspiring man.