Informaatioajan hikipajat

"Kun työntekijöillä ei ole mahdollisuutta rakentavasti vastata ylhäältä alaspäin suuntautuvaan organisatoriseen vallankäyttöön, työntekijät turhautuvat ja vastarinta voi saada rajujakin muotoja. Vaikka häiriökäyttäytymiseksikin tulkitut vastarinnan muodot ovat organisaation (tuotannollisen toiminnan) kannalta dysfunktionaalisia, ne ovat täysin funktionaalisia "häiriköijien" itsensä kannalta. Ne pitävät yllä ihmisten autonomian tunnetta, itsekunnioitusta ja arvokkuutta sekä työntekijöinä että ihmisinä yleensä. Vastarinta myös tasapainottaa loukattua oikeudenmukaisuutta." (Brunila & Isopahkala-Bouret 2014, 108.)

Kaiken edellä sanotun voin vahvistaa kokemuksestani: jos vaikutusmahdollisuudet omaan työhön, saati organisaatioon, ovat olemattomat, niin silloin oman reviirin, integriteetin ja itsekunnioituksen raivaamiseksi on käännettävä kaikki kivet, jos ei muuten, niin hienovaraisella sabotoimisella, jolla osoitetaan sisäisasiakkaille heidän oma paikkansa ja samalla alleviivataan sitä, että vaikka tehtävässä ei oikeastaan kuuluisikaan osata juuri mitään, niin osataanpa nyt kuitenkin.

Vaikka tietotyön sanotaan lisäävän työn autonomiaa ja mielekkyyttä, tämä ei päde kaikkiin. Joillakin se lisää, toisilla se vähentää, joten se itse asiassa lisää polarisaatiota autonomian ja mielekkyyden suhteen. Yritykset ovat taylorisoineet myös tietotyötä, esimerkiksi puhelinkeskuksista on tullut "informaatioajan hikipajoja, joissa työtä arvioidaan ja valvotaan sekunnin tarkkuudella tehokkuuden lisäämiseksi." Puhelinpalvelukeskuksissa "työntekijöiden ja työsuoritusten valvonta toteutuu usein "sähköisen panoptikonin" välityksellä." Esimiehet mittaavat, kuuntelevat ja pisteyttävät, ja tavoitteet asetetaan tiimeittäin. Liukuhihna asetetaan "korvien väliin". (emt. 109-110).

Kaikki edellä sanottu pätee HUS Servisin tekstinkäsittelijöihin, eikä tämä kaikki olisi ollut mahdollista, jos ei kyseistä toimintoa oltaisi liikelaitostettu. Esimerkkinä tästä mainitsen tuloksellisuuspalkkion: vaikka se oli henkilökohtainen, se aika ajoin uhattiin poistaa kokonaan kaikilta, jos joku tekstinkäsittelijöistä erehtyi valitsemaan kuormasta eli erikoistumaan sellaisen erikoisalan tekstien kirjoittamisiin, jotka hän osasi. Toinen esimerkki ovat pistokokeet, joita väitettiin tehtävän tekstien laadun tarkkailemiseksi. Kolmanneksi, valvonta ilmeni konkreettisesti tietokonelokeja vahtimalla, ja jos joltain työasemalta ei tullut tallennettuja työsuorituksia 15 minuttiin, kyseisen työaseman omistaja saattoi joutua puhutteluun.

"Mitä vahvemmaksi pätkätyöntekijä arvioi omat mahdollisuutensa työllistyä työttömäksi jäädessään, sitä vähemmän hän kokee stressiä ja uupumusta. Työllistymisusko on yksilölle voimavara, jota voidaan vahvistaa yhteiskuntapoliittisilla toimilla." (emt., 124.)

Kyllä niitä keinoja on työpaikoillakin. Niitä keinoja kutsutaan työpaikkakoulutukseksi, ja toinen keino on työn mielekkyydellä ja haastavuudella sen varmistaminen, että työntekijän ajatteluväline ei pääse ruostumaan. Ainakaan edellämainituilla tekstinkäsittelijöillä tuskin oli työllistymisuskoa, eläkeikää lähentevillä, kansakoulupohjaisilla, parhaimmillaan merkonomipohjaisilla naisilla,

(lähde: Brunila, Kristiina & Isopahkala-Bouret Ulpukka (toim.): Marginaalin voima! Kansanvalistusseura ja Aikuiskasvatuksen tutkimusseura, Vantaa 2014)

Työ ja oppiminen

Työllä ja oppimisella on kokemukseni mukaan monitahoinen suhde. Ensinnäkin, monessa tehtävässä tarvitaan dokumentaatio yksilön oppimiskyvystä, minun tapauksessani valtiotieteiden maisterin tutkinto. Olen kokenut tutkinnostani olevan käyttöä työhistoriallani lähinnä minimiedellytysten verran: joissakin tehtävissäni - kuten virkamiestöissäni Opetusministeriössä ja korkeakoulujen opintosuunnittelijana - vaaditaan ylempää korkeakoulututkintoa, joihinkin tehtäviin se on suoranainen dismeriitti, ja "hyvä" koulutus olisi ainakin nykyiseen tehtävääni jotain aivan muuta. Toki tutkijan töihin pääsemiseen ylempi korkeakoulututkinto on ollut valttikortti. 

Tutkijan ja virkamiehen lisäksi olen työskennellyt siivoojana, lehdenjakajana, luennoitsijana, osaamisyrittäjänä, konsulttina, epäpätevänä luokanopettajana, RAY- ja ESR-projektien vetäjänä niin julkisessa hallinnossa kuin kansalaisjärjestöissäkin. 90-luvulta yleistynyt puhe kolmannesta sektorista on "voimaannuttanut" kansalaistoimintaa, jolle sitten onkin sälytetty tehtäviä, jotka ennen hoidettiin viranomaistyönä, ja monessa tapauksessa kunnat ovat ulkoistaneet niille toimintojaan. Tämä onkin venyttänyt työn käsitettä, sillä usein ainoa näissä järjestöissä, joka saa tekemisestään palkkaa, on toiminnanjohtaja (ja ehkä työllistetty toimistosihteeri): muu, usein perustoimintokin, hoidetaan projektiavustuksilla. Näissä tapauksissa useinkaan projektissa ei pääse syntymään edes hiljaista tietoa: loppuraportin lisäksi, kaikki projektissa syntynyt uusi tieto jää projektityöntekijälle, joka sitten muuntaa sen omaksi pääomakseen, jonka sitten tuotteistaa seuraavalle työnantajalleen.

Taustani on saanut minut miettimään työn käsitteen venyttämistä: suurin osa mielekkäästä tekemisestäni, jossa olen voinut kokea omalla panoksellani, osaamisellani, kokemuksellani ja palollani tuottavan lisä- tai ylipäätään arvoa, on sijoittunut palkkatyön ulkopuolelle, kansalaisjärjestöihin mutta myös vapaaseen kansalaistoimintaan. Olenkin vakuuttunut, että perustulo - joksi kansalaispalkkaa nykyään yleensä nimitetään - rohkaisisi nykyistä useampia jakamaan oman osaamisensa arkusta, jolloin työn käsitekin venyisi. 

Viimeiset melkein 5 vuotta olen työskennellyt HUS:in osastonsihteerinä, johon jo hakijana minun annettiin ymmärtää olevan ylikoulutettu ja tämän vuoksi epäluotettava työntekijä, minun kun oletetaan hakevan koulutustani vastaaviin tehtäviin. Erityisesti hyvin tayloriläisesti toimivassa talossa, vakiintuneiden, sanattomien käytäntöjen tunteminen ja sosiaalisten koodistojen ymmärtäminen on osoittautunut tärkeäksi, mutta myös jatkuvien turhautumisten lähteeksi. Sama pätee lukuisiin viranomaisäädöksiin, jotka puitteistavat terveydenhoitoa; erityisesti niiden kohdalla jatkuvaa oppimista ja poisoppimista ei voi liikaa korostaa, kun ne jatkuvasti muuttuvat. Käytännön haittaa koulutuksesta tässä tehtävässä on lähinnä siksi, että ylikoulutuksesta tulee itseään toteuttava ennuste; lisäksi korkeakoulutuksessa opitusta kyseenalaistamisesta on haittaa kaikissa tehtävissä, vaikka jo työhaastatteluissa kuuluu rutiininomaisesti toistaa mantrana, että työnantaja toivoo työntekijältä rakentavaa, kriittistä ja kehittävää otetta suhteessa työhön.

Oppiminen aiheuttaa turhautumista suhteessa työelämän todellisuuteen; opintojeni kautta ymmärrän kirkkaasti sen, että asemani ei vastaa koulutustani, mitä Johan Galtung ja Erik Allardt kutsuvat rankiepäjohdonmukaisuudeksi. 

Vaihdettaessa työtä, poisoppiminen on tärkeää; esimerkiksi OPS tarkoittaa koulutusorganisaatioissa opetussuunnitelmaa, mutta terveydenhuollossa jotakin aivan muuta.  Jossain vaiheessa tulee saturaatiopiste vastaan uusien käyttäjätunnuksien ja salasanojen oppimisessa. 

Puheet oppivista organisaatioista ovat pelkkää huhupuhetta, jos alakohtaiset stereotypiat koulutukseen liittyvine odotuksineen ja sukupuolirooliodotuksineen toistuvat samalla varmuudella kuin keväällä nousee hiirenkorvia puihin, jos ainoa asia, joka organisaatiossa opitaan, on se, että osastonsihteeriksi ei kannata palkata korkeakoulutettua miestä. 

Työn ja oppimisen suhde liittyy jatkuvan poisoppimisen tarpeen lisäksi lähinnä vaihteluntarpeeseen: kun aikansa on koettanut keksiä työelämässä jotain järjellistä käyttöä oppimalleen, niin lopulta oppimisen halu voittaa, ja työntekijänä kaipaan käyttöä töissä surkastuneille ajatteluelimilleni. Tämä kokemus ajoi minut nyt kasvatustieteen opintoihin.

Tämä kirjoitus toimi avauspuheenvuorona kurssin Oppiminen työssä, organisaatioissa ja verkostoissa keskustelualueella.