Politiikan kriisi

Puoluepolitiikan kriisistä on puhuttu jo pitkään. Sen osoitukseksi on ajateltu koko ajan tasaisesti vähenevää äänestys- ja vieläkin syvällisemmin ymmärrettynä osallistumisaktiivisuutta, etenkin nuorimpien sukupolvien parissa. Nyt en yritäkään pohdiskella tätä ilmiötä, koska jätän sen kuten kaikki muutkin poliittiset kysymykset nykyään ja tästä eteenpäin niille, jotka tuntevat siihen paloa ja sitä kohtaan uskoa, vaan tarkasteltavana on kriisi, johon henkilökohtainen poliittinen osallistumiseni on ajautunut.

Ilmiön hahmottamiseksi olen pakotettu tekemään kaarroksen vähän pidemmän kautta. Lapsuudenkodissani ei keskusteltu puoluepolitiikasta, vaikka äidinisäni oli SDP:hen kallellaan oleva rakennusmestari, jonka lauantai-iltaiset saunanjälkeiskeskustelut parhaan ystävänsä Vanhasen Vekan kanssa tapasivat kärjistyä kommari-revari -syytöksiin. Isäni kyllä sai elinikäisenä luontoihmisenä vihreän herätyksen luettuaan Pentti Linkolan kirjoja, ja äitini oli jonkin aikaa töissä SKDL:ään päin kallellaan olevassa Kansan raittiusliitossa. Meillä kuitenkin seurattiin uutisia, ja minäkään en välttynyt nimiltä Virolainen, Vennamo, Sorsa ja Koivisto.

Kun kevättalvella kansa kokoontui vakavan asian ääreen eli valitsemaan itselleen uutta Kekkosta, istuin korva kiinni radion kaiuttimessa vajaat 11-vuotiaana tekemässä tukkimiehen kirjanpitoa, saadakseni omalle turvallisuudentunteelleni vahvistusta siitä, että tuttu mies, jo vara-Kekkosena tehtäväänsä näytöt antanut Koivisto valittaisiin. Helpotukseni Manun valinnasta oli niin suuri, että pidin Koiviston kuvaa seinällä varmaan sellaiset 3-4 vuotta.

Nuoruudestani muistan vieläkin useimpien 80-luvun valtionpäämiesten (naisia ei ollut muita kuin Vigdis ja Margaret) nimet, ja Suomestakin Työläjärvet, Leppäset, Kivistöt ja Suoniot. Sekä jokaisen Koiviston vastaehdokkaan. Olin niin aktiivinen politiikan kuluttaja, että joku sanoisi minua poliittiseksi eläimeksi.

Äänestysikäisenä olen kuulunut kolmeen poliittiseen puolueeseen, ollut laskujeni mukaan viisissä kunnallisvaaleissa ehdolla ja muutaman kerran eduskuntavaalien tukiryhmässä. Olen ollut myös kahdessa eri puolueessa paikallisjärjestön puheenjohtajana. Painotukseni ovat vuosikymmenien aikana muuttuneet, ja nyt flirttailtuani eräänlaisena politiikan reuna-aktivistina vuosikymmeniä olen menettänyt toivoni sen suhteen, että puoluepolitiikalla olisi keinoja tai haluja edes yrittää tosissaan ratkaista niitä kysymyksiä, jotka ovat koko planeetan ja siis myös meidän kannaltamme eloonjäämisen kysymyksiä. Tarkoitan tietystikin siis luontokatoa ja ilmastokriisiä. 

Puoluepolitiikasta puuttuu kaikennäköinen pitkäjänteisyys: suunta muuttuu korkeintaan 4 vuoden välein. Välillä tuetaan saastuttamista turvetuotannon tukemisella, mutta jotkut asiat ovat vakioita: metsiä ei saada koskaan suojeltua, turkistarhausta ei saada lopetettua eikä kotimaanlentoja lopetettua. Jos näiden täysin järjettömien ja haitallisten käytäntöjen lakkauttaminen ei ole onnistunut millään mahdollisella koalitiolla, miksi uskoisin, että niiden lakkauttaminen voisi onnistua millään mahdollisella koalitiolla? Ei sitä keskustapuoluetta ja MTK:takaan aina maailman tappiin voi syyttää kaikesta.

Siis arvostan ihmisiä, jotka uhraavat vapaa-aikansa, terveytensä ja jopa perhe-elämänsä sen vääntämiseen, että saaadaanko Porvooseen elinvoimaa ilmaisilla parkkipaikoilla ja minne vedetään koulutaksikuljetuksen rajat, vaikka jonkun Porvoon elinvoima on yksi hailee, kun pitäisi tehdä kaikki mahdollinen ja mahdoton sen eteen, että maapallo pysyy elinvoimaisena. Minulla on kuitenkin vain yksi elämä, eikä minulla ole aikaa hajottaa jaksamistani muuhun kuin maapallon pelastusyrityksiin yksi palanen kerrallaan, vaikka olisivat epätoivoisiakin. '

Eduskunnassa suurin osa kansanedustajista on täysin kujalla asioiden tärkeysjärjestyksestä. Joku Anna Kontula - joka jättää ne hommat - on suurin piirtein oikeilla jäljillä, Mai Kivelä ja Oras Tynkkynen. Jollei näihin vaaleihin löydy ehdokasta, joka sanoutuu irti jatkuvan kasvun - talouskasvun ja asukasluvun kasvun - haikailusta ja kilpailukyky- ja elinvoimamantroista, joudun ensimmäisen kerran elämässäni jäämään kotiin kääntämään kylkeä äänestyspäivänä. Poliitikot tyytyvät osaoptimointiin ja heiltä puuttuu järjestään paitsi kyky pitkäjänteiseen toimintaan, myös kokonaisuuksien, systeemiriippuvuuksien taju: kuinka talous on riippuvainen luonnosta ja ilmastosta, jotka nekin ovat riippuvaisia toisistaan. 

Poliitikkojen ammattina on myydä toivoa, vaikutelmaa siitä, että äänestäminen kannattaa. Anna Kontula sanoi äskettäin ikimuistoisessa puheessaan, että hänelle jokakeväiset silmut edustavat toivoa. Minulle ne edustavat muistutusta siitä, mikä on elämässä ja maailmassa keskeistä, enkä löydä siihen vastauksia puoluepolitiikan kautta. Jos yrittäisin kaupustella epätoivoisesti tuotetta, johon en usko, kokisin itseni käärmeöljyn puhelinmyyjäksi. Ehkä Anna Kontula joutui tekemään saman havainnon ja siksi luopuu puoluepolitiikasta?

Puoluepolitiikkaa yritteleville toivotan jaksamista. Toivon, että heillä on näköpiirissään jokin johtotähti, joka motivoi heitä ja auttaa jaksamaan kusitolppina, ja kaikesta tästä he saavat muutaman kympin kokouspalkkiot. 

Minä ja Erik Allardt

Olen tavannut opiskellessani Erikin joitakin kertoja, hänen eläköidyttyä juuri ennen opiskelujen aloittamistani. Ensin kun hänelle paljastettiin muotokuva. Lempeänä ihmisenä Erik nauroi sydämellisesti, että muotokuva on kyllä näköinen, mutta hän itse ei välttämättä. Sitten sosiologipäivillä 1994. Istuin Erikin vieressä, ja hän mainitsi huonon kuulonsa. Illalla jatkoilla samassa pöydässä juuri eläköityneen emerituspresidentti Koiviston ja Allardtin kanssa. Miehet olivat vanhoja tuttavia, käsittääkseni ystäviäkin lähes ikätovereina ja sosiologeina. Jotkut ovat panneet Allardtin ansioksi sen, että SKDL:stä tuli hallituskelpoinen; hänen sanotaan kuiskutelleen Kekkosen korvaan, että poliittinen ääripää kannattaa integroida mukaan vastuunkantoon.

Sitten tapasin Allardtin vielä Elina Haavio-Mannilan proseminaarissa muutama vuosi myöhemmin. Allardt halusi pysyä ajan hermolla, ja hän usein tuli itsestään mitään numeroa tekemättä kuuntelemaan seminaarikeskustelua, johon hän ei puuttunut millään lailla. Vastaväittäjäni ei ole enää hengissä, hänet vei tsunami, mutta Allardt se vain jaksoi kaikki nämä vuosikymmenet.

Allardtin (jo ilman Littusta) klassinen pääsykoekirja Sosiologia I tuli minulle hyvin tutuksi 1990-1991, jolloin työskennellessäni yliopiston laskentakeskuksessa (joka sitten muutti nimekseen atk-keskus) sain korkeimmalta esimieheltäni Backströmin Lasselta ihan luvan lukea Allardtia työpäivän aikana jos muuta tekemistä ei ollut. Taisinkin lukea kirjan ehkä viitisenkymmentä kertaa tuon vuoden aikana, loppukiriaikoinani jopa kolmasti päivässä. Muistan vieläkin, että Pitirim Sorokinin äiti oli syrjääni, mutta lopulta ajautumistani sosiologiaan voi syyttää Johan Galtungin rankiteoriaa, josta Allardtin tarjoama luenta oli kiehtova ja metka.

Hyvästi, todellinen tutkimuksen suurmies, Liisankadun lempeä jättiläinen.

Kommunistit Koijärvellä

Puolueet toisinaan naamioituvat toisten, ei-niin-ilmipoliittisten järjestöjen selän taakse, saadakseen imuroitua huomaamatta lisää kannattajia. Ei liene yleisesti tiedossa, että esimerkiksi jokakeväisen ylioppilaiden kulkueen Hietaniemen hautausmaalle järjestänyt "Lakkiaiskomitea" on Kokoomusnuorten peitejärjestö, ja Kansan Raittiusliiton suhde demareihin on vahva. Ja niin edelleen.

Mutta kunnostautuvat ne toisetkin, etenkin kommunistit. Vasemmiston sisäisellä hajanaisuudellahan on Suomessa pitkät perinteet, ja on näkökulmakysymys, oliko SKDL kommunisteille Troijan puuhevonen, vai he SKDL:n paitsio, eli oikeaoppisten vääräoppisia, bolsevikkien mensevikkejä. Asian luulisi korjaantuneen Vasemmistoliiton perustamisen myötä, mutta ei: eivät sinnekään kaikki mahdu. SKP elää edelleenkin, ja voi hyvin perinnekerhona .

Helsingin valtuustossa vaikuttaa ryhmä nimeltä Asukaslista, joka laittaa yhteisen ehdokaslistan kunnallisvaaleissa SKP:n kanssa, tai sen kanssa, jota siitä on jäljellä. Se on sanottava heidän kunniakseen, että tehdessään hannukarpolaista politiikkaa, he ovat olleet aika johdonmukaisesti viheralueiden puolella, nyt viimeksi Keskuspuistoryhmässä, joka pitää eri puoluekantoja edustavien viheralueaktivistien vallata ettei se muutu Hakasten vaaliyhdistykseksi.

Sinänsä on aivan sama, kuka tai ketkä Keskuspuistoa ja muita viheralueita puolustavat, sillä niiden asia on paljon tärkeämpi kuin yksikään puolue, mutta älkäämme jättäkö Keskuspuiston kohtaloa SKP:n kapeille harteille.

Minulla ei ole mitään kommunisteja vastaan, päinvastoin, arvostan sitä, että vielä jollakin on politiikassa periaatteita. Mukaan siis kaikki, muutkin kuin irtopisteitä keräävät perussuomalaiset ja muut Helsingin marginaaliryhmät.

Liikkuvat äänestäjät ratkaisevat vaalit, ja joillekin viheralueiden kohtalo on kynnyskysymys, ja useimpien poliittinen muisti on lyhyt ja äänestyskäyttäytyminen äärimmäisen epäjohdonmukaista. Siltikin näistä äänistä kannattaa taistella, etenkin Vihreiden, jos tosissaan halutaan Helsingin isoimmaksi puolueeksi, jolloin siitä iänikuisesta kaupunkisuunnittelulautakunnan 4-5 -vähemmistöstä voi tulla 5-4 -enemmistö.

Mutta ei vasemmisto ole näin hajallaan ja piiloutunut vain Suomessa. Norjassakin (laita)vasemmisto on pirstoutunut. Siellä "enemmistön" muodostaa SV eli Sosialistiske Venstre, erotukseksi Venstrestä, joka on keskustavihreä puolue, joka aivan viime vuosiin saakka on tehnyt vihreät tarpeettomiksi ja todellisia puhdasoppisia edustaa RV eli punainen vasemmisto, ja sen pitkäaikainen keulahahmo Erling Folkvord on Norjan Yrjö Hakanen. Sekin on pessyt kasvonsa, ollen nykyään vain R eli punaiset.

Mikä sitten yrittää olla tämän tarinan opetus? Älkää vihreät tehkö itseänne tarpeettomiksi, vaan muistakaa Helsingissäkin juurenne kansanliikkeenä. Menkää sinne, missä kansa, viheralueista huolestuneet ovat, muutkin kuin Elina Moisio. Keskuspuistosta voi tulla nykyajan Koijärvi.