Tukipalveluiden ulkoistaminen on julkisen sektorin roskapankki

EK:n kuntavaaliblogissa kehuttiin, kuinka valtio on esimerkiksi kelpaava edelläkävijä tukipalveluiden, etenkin siivouspalveluiden ulkoistamisessa ja siitä sietäisi kuntien ottaa mallia. Paljastava kirjoituksessa on tämä lause "kiinteistöpalvelujen toimittajalla on oltava yhä syvempi ymmärrys asiakkaan liiketoiminnasta ja strategisista haasteista".

Kunnissa on paljon sellaista toimintaa, joka ei ole liiketoimintaa. Niitä kutsutaan peruspalveluiksi. Jos esimerkiksi terveyskeskusta, päiväkotia, koulua ja uimahallia pitää liiketoimintana, tällöin ei ainakaan ole ymmärrystä asiakkaan toiminnan strategisesta ominaisluonteesta.

Ei tätä ymmärrystä ole silloinkaan jos vaaditaan esimerkiksi laitoshuoltajien eli laitossiivoojien (joiden työhön kuuluu muutakin kuin siivousta) koulutuksen lopettamista, ei vähiten juuri siksi että siihen työhön kuuluu muutakin kuin siivousta. Kannattaisi myös tuntea laitoshuoltajien työn strategiset haasteet, joihin liittyy esimerkiksi erityisen tarkkoja hygieniamääräyksiä ja tietosuojan ymmärrystä ennen kuin esittää tällaisia löperyyksiä.

Ulkoistamista ihannoidessa työntekijöiden työehdoilla ei ole ilmeisesti mitään väliä, tai palkkauksella. Tapaus Palmia, jossa siivoojien työehtoja ja palkkoja poljettiin siirtämällä heidät ensin liikelaitokseen, joka sittemmin on yhtiöitetty, on näköjään jo unohdettu, vaikka siitä on vasta kaksi ja puoli vuotta. Mutta eiväthän tukipalveluissa työskentelevät olekaan ihmisiä elinkeinoelämän näkökulmasta. He kuluttavat huonosti, kun palkka ei riitä, ja he tarvitsevat asumistukeakin kun se asuminen on niin peijoonin kallista.

Hälytyskellojen tulee soida aina kuin jotain aletaan määrittelemään tukipalveluksi. Tukipalvelut ovat niitä, joista voidaan luopua ensimmäisenä ja joihin työntekijöitä voidaan siivota olemasta emokonsernin menoerä. Tukipalveluliikelaitokset ovat kuntatyöntekijöiden roskapankkeja, joihin siirretään yhteiskunnan kannalta usein näkymätöntä mutta välttämätöntä työtä tekevät ihmiset, joista tulee heti huonosti tuottavia kun he eivät ylläkään liikelaitoksien tulostavoitteisiin, vaatimuksena tehdä enemmän samaa työtä usein kehnommalla palkalla.

Onko se nyt mitään edelläkäymistä, saada marssia ensimmäisenä lankulta mereen, EK:n sohiessa siellä takana miekalla. EK:n kuntavaaliblogikirjoituksen tukipalveluiden ulkoistamisesta voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Seitsemän ensimmäistä työpaikkaani

Interwebissä kiertää meemi itse kunkin seitsemästä ensimmäisestä duunista.

1) SDR-Suoramainonta, mainostenjakaja. Kustansin ensimmäisen lukiovuoteni koulukirjat luukuttamalla suurimpaan osaan Kannelmäkeä, Hakuninmaata ja Maununnevaa lehtiä ja mainoksia. Työn hyötysuhde oli kyllä aika huono, sillä äitinikin lajitteli materiaalia yötä myöten. Työstä sinänsä tykkäsin, se on itsenäistä ja siinä saa ulkoilua. Osaisin vieläkin etsiä varsinkin Maununnevalta melkein kaikki postilaatikot, joista mieleeni jäi erityisesti G. Gould (ihmettelin, mahtoiko suurpianisti Glenn Gouldilla olla piilopaikka Maununnevalla). Toki toivoin aina näkeväni edes vilahduksen silloisista ihastuksistani.

2) Helsingin elintarvikekeskus. Tiskaamalla ja pöytiä pyyhkimällä Kallion virastotalossa kustansin toisen lukiovuoteni opiskelut. Työtovereina ainakin 4 Leenaa ja Matti Castren. Mieleeni jäi kerran radiosta kuulemani oopperalaulaja Kim Borgin tuoreen omaelämäkerran pohjalta tehty haastattelu. En ollut rikkonut yhtään astiaa ennen viimeistä päivää, sillä silloin Matin ja minun piti uhmata onneamme. Aloimme kopittelemaan kahvikuppeja.

3) Maunulan uurnalehto. Nuoressa porukassa mitä erinomaisin kesätyö, ajaen nurmikoita ja kastellen hautausmaata. Joskus ostin työkaverini kanssa oluen (ykkös-), ja menimme ruokatauolla kuusiaidan taakse piiloon hörppimään, ja ajoimme Peluskiksi kutsutulla traktorilla vesisuihkulla aseistautuneena tyttöjä takaa. Opin hautakivien nimet miltei ulkoa. Kerran hienosäätäessäni siimakoneella hautakivien vierustoja, eräs Satu-niminen älykäs tyttö vetäisi kuulokkeet korviltani todeten "sull on hiano kone". Lähestymistapa ja Satu tekivät vaikutuksen. Kerran yli 20 vuotta myöhemmin samainen Satu (ent. Miettinen) tuli esittäytymään baarissa.

Työlläni kustansin paitsi koulukirjani, myös erillishifilaitteiston, josta kaiuttimet ovat vieläkin 27 vuotta myöhemmin käytössä. Ensin olin harkinnut ajokortin ajamista, mutta ymmärsin sen turhaksi, erään Atte-kaverini joskus soitellessa minua kaljakuskiksi. Ymmärsin, että ajokortittomuus tekisi minusta tähän jäävin, olemaan 24/7 päivystävä kaljakuski.

4) Helsingin ulosottovirasto. Tuolloin puhuttiin kovasti paperittomasta toimistosta, mihin minäkin kannoin korteni kekoon, tietokoneistamalla manuaalisia oikeudenkäyntipöytäkirjoja menetelmällä näppäin-enter. Hyväksikäytin myös virka-asemaani karnevalistisesti laittamalla kaverilleni laskun HKL:n tarkastusmaksuista ja isälleni laskelman korkoineen elatusapujen maksamattomista indeksikorotuksista. Tästä isäukkoni pelästyi, ja yhteydenpitomme harveni pariksi vuodeksi. Jos koskaan eläessäni minulla olisi ollut houkutus rikkoa vaitiolovelvollisuus, niin täällä sain tutustua hurjaan materiaaliin esim. sarjaseksirikollisuudesta.

5) Helsingin yliopiston laskentakeskus, joka nykyaikaisti pian nimensä atk-keskukseksi. Tässä työpaikassa, jossa sen omalaatuisen hengen ansiosta viihdyin ehkä paremmin kuin missään työpaikassani sitä ennen tai sen jälkeen, olin sisä- ja tarvittaessa ulkolähetti, etsien joskus sankankin tupakansavun takaa tutkijoita, ja otin aukeama kerrallaan kopioita viisikinsataa sivua paksuista tilastoatk-manuaaleista. Sain esimakua nettikeskustelusta (yliopiston sisäinen PortaCOM-verkko), ottaen suuna päänä kantaa kaikkeen, ja sain elämänikäisen Ensio-ystävän, jonka kanssa minua yhdisti B-linjan musiikki ja juoksu.

Kymmenisen vuotta myöhemmin, käydessäni Ensiota moikkaamassa, näin edelleenkin hänen työhuoneensa seinässä Postit-lapun, jossa luki "huoneessa 594", Ensiolla kun oli tapana tulla aika ajoin huoneeseeni kuuntelemaan radiota. Täällä tankkasin valtsikan pääsykoekirjoja ihan luvan kanssa, niin että osasin varsinkin Allardtin takaperin. Hylkistä on lämmin muisto, siellä kaikki kuuluivat samaan jengiin riippumatta statuksestaan.

6) SOL-siivous; Helsingin messukeskus. Nollatyön paheksujille tiedoksi: ilman nollatyön kieltoa minulla tuskin olisi ollut mahdollisuutta elättää itseni ja asumiseni töölöläisessä taskuyksiössäni, sillä tein töitä oman tarpeeni mukaan. Voi tosin olla, että sain lärvikertoimella parhaita työvuoroja, ja samalla lärvikertoimella keplottelin aina itseni vapaaksi kaikenkarvaisista hymypassi- ja ihmissuhdeajokorttikoulutuksista. Sain ainakin yhden ystävän, Sari Miettinenän. Siivoukseen pätevät samat sanat kuin mainostenjakoon: työ sopii minulle hyvin itsenäisenä. SOL:issa oli hyvää porukkaa.

7) Opetusministeriö. Osallistuin virkamiesharjoittelijana mm. ammattikorkeakoululainsäädännön valmistelutyöhön, soittelin Brysseliin, kirjoittelin puheita ministeri O-P Heinoselle ja valmistelin musiikkioppilaitosten valtionosuuspäätökset. Tässä tehtävässä seurasin Sami Myllynieminenää. Läksiäislahjaksi sain edesmenneeltä opetusneuvos Piriltä hienointa hänen tuntemaansa skottiviskiä, siinä kun luki Finest. Se oli huonointa tuntemaani skottiviskiä.

Miten kilpailukykysopimus muka lisäisi työllisyyttä?

Jos nyttemmin "kilpailukykysopimukseksi" uudelleennimetyssä "yhteiskuntasopimuksessa" alennetaan työnantajamaksuja, minun on hyvin vaikea nähdä, miten julkisen sektorin työnantajamaksujen vähennys voisi parantaa työllisyyttä. Ei ainakaan julkiselle sektorille palkata yhtään sen enempää, ja suurissa yrityksissä voitot tapaavat herkästi valua omistajien osinkoihin tai veroparatiiseihin. Ainoaksi mahdollisuudeksi jää siis asettaa toivonsa pienempiin yrityksiin. 

Työnantajamaksujen alentamisen myötä säästyvien rahojen investoiminen työpaikkoihin on optimismia, jolle ei oikein tahdo löytyä kokemuspohjaista näyttöä, kun tähän saakka ainakin suuryrityksissä samanaikaisesti on piilotettu voittoja veroparatiiseihin, nostetaan johtajiston osinkoja ja laitetaan väkeä kilometritehtaalle. Tätä kehitystä hallitus on sitäpaitsi edesauttamassa Sote-uudistuksellaan, jolla pyritään palveluntarjoajien tasa-arvoon, vapaassa kilpailussa kun pyritään kustannuskilpailukykyyn, jolloin käytetään kaikki käytettävissä olevat lailliset keinot tämän kilpailukyvyn edistämiseksi. Sotessa kansainväliset suuryritykset tulevat kilpailleeksi pienemmät pois markkinoilta, ja verovuoto sen kuin vaan kiihtyy.

En myöskään ymmärrä, miten työajan pidentäminen lisäisi työllisyyttä, se kun tarkoittaa sitä, että nykyiset työt hoidetaan nykyisellä työvoimalla, jolle jää nyt viikossa puoli tuntia lisää aikaa hankkia tukielin- ja sydän-/verenkiertosairauksia kynsiä viilaamassa. Työajan piteneminen nimittäin johtaa tuottavuuden laskuun, jos työmäärä pysyy samana.

Vai onko joku keksinyt, miten esimerkiksi ns. avustavissa, toisenvaraisessa tehtävissä työskentelevä osastonsihteeri keksisi itselleen lisää tekemistä? Tai julkisen liikelaitoksen, kuten Palmian siivooja? Generoiko lisääntynyt työaika lisää paskaa?

Siitä en edes sano mitään, että tässä pienipalkkaisista naisvaltaisten alojen työntekijöistä tehdään uhrilampaita huonolle johtamiselle, huonoille tuotteille ja teolliselle ajalle jämähtäneelle elinkeinopolitiikalle, kun en jaksa toistaa itseäni.

Mikä ihmeen ammattitaitosuoja?

Korkeakoulujen valintaoppaan v. 1990 edition ammattikuvauksien mukaan sosiologiaa pääaineenaan lukeneet valtiotieteiden maisterit voivat sijoittua 92 ammattinimikkeeseen (muistini mukaan), ja listan viimeisenä oli siivooja.

Näin 26 vuotta sitten. Sen jälkeen olen työskennellyt mm. lehdenjakajana, osastonsihteerinä, tekstinkäsittelijänä, projektin vetäjänä, valtakunnallisena työpajakoordinaattorina, projektitutkijana, opettajan sijaisena, opintosihteerinä, toimialasihteerinä, koulutussuunnittelijana, suunnittelijana, (pseudo)yrittäjänä, näyttelysihteerinä, sihteerinä ja siivoojana.

Edellisessä työpaikassani, joka oli tähän saakka viimeisin sellainen, joka ei ollut suojatyöpaikka (hmm.??), oli toinenkin sosiologi. Hänkin oli osastonsihteeri, ja aina tarpeen tullen sosiologi-osastonsihteerit sijaistivat toisiaan. Kukas sen pätevämpi ylipätevä sosiologi-osastonsihteeri olisikaan kuin sosiologi-osastonsihteeri.

Niin että ei Jarppa Lindström ole mitään uutta keksinyt, kun hän olisi lieventämässä työttömien ammattitaitosuojaa. Paitsi olisi sittenkin. Meillä sosiologeilla ei ole sellaista koskaan ollut, joten tämä ammattitaitosuoja olisi meille ihan uutta. Niin että kiitti vaan työministeri Jarppa.

Lapsilisä on vain toimeentulevien subjektiivinen oikeus

Moni luulee, että lapsilisä olisi lapselle korvamerkattua, suojeltua ja subjektiivista tuloa. Kyllä se onkin, mutta ei niille, joiden vanhemmat ovat niin hyväkkäitä, että eivät tule toimeen palkallaan. Tämä ei koske vain peruspäivärahalla eläviä työttömiä, vaan asian tietävät myös esimerkiksi pääkaupunkiseudulla elävät siivoojat ja monet muut pienipalkkaiset, joiden euro ei riitä, vaan sitä pitää venyttää ensin asumistuella, sitten täydentävällä toimeentulotuella.

Onko lasten vika, jos heidän vanhempansa sattuvat asumaan paikassa, jossa heidän vanhempiensa palkkatulot eivät riitä kattamaan asumista? Tai: onko lasten vika, jos heidän vanhempansa eivät saa muuta työtä kuin jotakin sellaista, jota työnantajien edustajat eivät katso niin kovin (itseis)arvokkaaksi. Tai onko lapsien vika, jos heidän vanhempiensa tekemän työn tuottoa ei osata mitata? Siivoojat, lastentarhanhoitajat, myyjät noin esimerkiksi.

Näiden lasten vanhemmat sattuvat työskentelemään aloilla, jotka mahdollistavat toisten tulostenteon. Oikeastaan elämän, sillä mitä tulisi konsultoinnista tai markkinoinnista, jos edellisen viikon biojätteet kävelisivät ovella vastaan, ja lapset pitäisi ottaa mukaan töihin kun kukaan ei heistä huolehdi. Lisäksi näiden lasten vanhemmat sattuvat vielä huolehtimaan omistakin lapsistaan, joten he ovat todellisia (arjen) sankareita.

Ei tätä sankaruutta kuitenkaan huomaa tilipussista. Päinvastoin siitä rankaistaan, perimällä lapsilisää vastaava osuus toimeentulotuesta.  Tulee mieleeni muutaman vuoden takainen kokoomusnuoren lapsahdus, jonka mukaan huonomman ihmisaineksen ei tulisi lisääntyä.

Subjektiiviset oikeudet eivät siis kuulu kaikille. Köyhimmille ei mitään, eikä tästä voi koskaan muistuttaa liikaa. Toki tämän tiesinkin, poikana sellaisella naisella, joka yritti elättää itseään milloin siivoojana, milloin kahvila-apulaisena, milloin muovisaumaajana Invalidiliiton työkeskuksessa, ja sosiaalipäivystyksen täydentävä toimeentulotuki oli säännöllisesti vieraanamme. Niin muodoin vieraili äitini tilillä myös lapsilisä, mutta vierailuksi tämä tahtoi jäädä.

Kiitos kahdesti subjektiivisen lapsilisän puolesta nälkälakkoillut Pekka Elonheimo muistuttamisesta, ja sitkeydestä! Kiitos myös kansanedustaja Katja Hänninen (Vas.), joka on nostanut asian lakialoitteeksi.

Peruspalvelut eivät ole rosvosektori

Peruspalvelut - päivähoito, kirjasto, peruskoulu, julkinen terveydenhoito, joukkoliikenne - eivät ole rosvosektori, vaan mahdollistajasektori. Ilman niitä koko yhteiskunta, myös se osa, joka tekee tilinpidossa näkyvää tulosta, pysähtyisi. Unohdin vielä siivoojat listasta, mutta ne eivät ole julkinen palvelu, ainakaan enää, Senaatti-kiinteistöjen perustamisen jälkeen.

Mahdollistajasektorille kokonaisuudessaan on yhteistä se, että se on mahdollisimman epäseksikäs. Tämä seksittömyys näkyy myös mahdollistajien tilinauhoissa.

Mahdollistajasektori on syyllistetty yhteiskuntamme kehnoksi sanotusta taseesta. Siitä on tehty vikapää paitsi huonoksi väitettyyn kilpailukykyymme, myös heikkoon tuottavuuteemme. Peruspalveluista on rakennettu julkisessa EK-vetoisessa diskurssissa rosvosektori.

Mahdollistajasektoria ei kannata ulkoistaa, sillä ei sitä kukaan näennäiskannattamattomana järjestäisi. Paitsi siivouksen, jossa välistä vetäjiä, velvoitetyöllistettäviä ja maahanmuuttajia on sen verran, että riisto tulee kannattavaksi. Ai niin, ei julkinen terveydenhoito voikaan olla yksityinen!

Jos kaikki edellämainitut päättäisivät mennä yhdessä lakkoon, tukisin heidän pyrkimyksiään aivan kympillä.