Miksi suosittelisin äänestämään Vihreitä?

Pyydän jo etukäteen anteeksi, että tulen ravistelleeksi toteemia: yhteisöä, johon moni on asettanut paljon toiveita ja jonka puolesta moni on tehnyt määrättömän määrän työtä. En halua mitätöidä kenenkään tuntemani hienon ihmisen työtä maailman tai edes sen pienen osan pelastamiseksi.

Äskeisessä Vihreiden puoluekokouksessa jälleen kerran putkahtanut ikiliikkuja kirkon ja valtion erottamisesta ja sen purkukeskustelu vahvisti ennakkokäsitykseni, jonka mukaan ateistit suhtautuvat uskontoon kielteisemmin kuin uskonnottomuuteen. Ja heitä on paljon Vihreissä. 

Ateismin äänenkuljettajina esiintyvät edustavat ateismia yhtä hyvin kuin Veronmaksajien keskusliitto kaltaisiani iloisia veronmaksajia. Lisäksi he suhtautuvat erityisesti kristinuskoon kielteisemmin kuin muihin uskontoihin, mikä todistaa sen, etteivät ateismin äänekkäimmät puolestapuhujat ole maailmankatsomus- tai uskontoneutraaleja. Suvaitsevaisuus ei ulotu omaan kulttuuriin, joka halutaan kieltää. Kyllä, kristinusko on syvälle juurtunut suomalaiseen kulttuuriin, ja minäkin, kirkosta eronneena, olen kulttuurinen kristitty, jonka takaraivossa painaa protestanttinen eetos, joka viettää mielellään kirkollisia arkivapaita muualla kuin ansiotyössä ja joka nauttii passiomusiikista, tosin musiikkina, en hartaudenharjoituksena.

Minulla tämän aloitteen hyväksyminen ja ennen kaikkea sitä seurannut mielipiteenvaihto on aiheuttanut pahimman kriisin oman vihreyteni historiassa. Minulle uskonnot ja uskonnottomuudet ovat omassa elämässäni sen verran vähäpätöisiä asioita, että minua järkyttää, kuinka paljon moni on valmis tuhlaamaan paukkuja näin vähäpätöiseen asiaan, kun Vihreiden pitäisi olla pelastamassa maapalloa ympäristö- ja ilmastokatastrofeilta. Minua järkytti myös havaita, mikä on monien itseään suvaitsevaiseksi kutsuvien suvaitsevaisuuden todellinen aste. Karvat niin sanotusti paljastuivat.

Olen harkinnut eroa puolueesta, sillä en oikein osaa nähdä, miten voin motivoidusti perustella Vihreiden äänestämistä, jos kuitenkin salaa toivon, että me pysymme pienenä puolueena, jolloin tästä aloitteesta ei koskaan tule todellisuutta, kuten ei tule muistakaan eri lajien fanaatikkojen ajamista aloitteista, joita tämän lisäksi hyväksyttiin muitakin ikiliikkujia, kuten sterilisaatioikärajan laskeminen, lapsien ympärileikkauskielto ja keskivertoäänestäjiä - etenkin miehiä - karkottavan feminismi-sanan mukana roikuttaminen. En osaa perustella, että meillä on suhteellisuudentaju paikallaan ja että me Vihreissä erotamme olennaisen epäolennaisesta.

Jokaisella meillä on omat syymme toimia Vihreissä. Minulle se on tarjonnut paikallisympäristön suojelemisen systemaattisen välineen: katsoin, että kaupunkiluonnon suojelun asiaa auttaa, jos minulla on suorat kontaktit päättäjiin ja pääsen osallistumaan keskusteluihin, joissa päätetään itselleni rakkaista asioista. Tämän voi kuitenkin tehdä myös luonnonsuojelujärjestöissä, jotka hyväksytään ainakin lausunnonantajiksi jos nyt ei aina samaan pöytään, sinne, jossa päätöksiä tehdään. Vuosien varrella olen löytänyt Vihreistä myös yhteisön, jossa minut hyväksytään suunnilleen sellaisena kuin olen, ei kuitenkaan aivan yhtä hyvin kuin esimerkiksi sosiologien keskuudessa, puhumattakaan omista ystävistäni.

Vihreät ovat myös olleet oiva kasvatuslaitos: politiikassa saa - tai joutuu - tutustumaan itselleen uusiin aihepiireihin. Yhteiskunnan ymmärrys ja yleissivistys ovat karttuneet. Ensin vieraasta tulee kannatettavaa ja sitten ajettavaa. Tällaisia asioita ovat edustaneet esimerkiksi sukupuolineutraalit oikeudet ja perustulo. 

Vihreissä on kyllä erittäin paljon erilaista osaamista. Paljon kapea-alaisuuksia. Me olemme monen yhden asian liike. 

Kasvoin 21-vuotiaana Kokoomusnuorista erilleni, tai sitten löysin itseni. Tai sitten Kokoomusnuoret tarjosi minulle sillä hetkellä parhaimman vastauksen siihen, mistä löytäisin mielekästä tekemistä ja tavan olla itseäni isompi, siis vaikuttaja. Elämä on matkaa, eikä ihminen aina ole sama. Joskus silmiä avautuu, joskus niitä suljetaan. Sen tiedän, että luonnonrakkauteni pysyy, ihmisiä, järjestöjä ja puolueita tulee ja menee. Olen surullinen, ja koen itseni petetyksi.

Meillä on todella paljon aivan erinomaisia ihmisiä ja ehdokkaita, mutta puolue on vain väline näiden ihmisten maailmanmuuttamisyrityksille. Erinomaiset ihmisemme ansaitsisivat paremman puolueen.

Nyt toivoisin, että joku kertoisi minulle, miksi minä äänestäisin Vihreitä, saati suosittelisin tovereita tai tuntemattomia äänestämään meitä. Ja kuka suojelisi meitä itseltämme?

Uskonto, syy vai seuraus?

Jos joitakin uskontoja pitää yhteiskunnan kannalta ongelmallisempina kuin joitakin toisia, tämä arvottaminen tapahtuu jonkun toisen uskonnon näkökulmasta: se perustuu siihen, että kristinuskon juuret ovat Suomessa aika syvällä, ja tähän perustuu paljolti suomalainen yhteiskuntakin, suomalaiseen kulttuuriin. Tätä suomalaista kulttuuria ovat esimerkiksi luterilainen työmoraali, esivallan pelko, sunnuntain ja muiden lepopäivien pyhittäminen tai ylipäätänsä niiden pitäminen. Ja jos ei tätä halua myöntää, sitten on kuitenkin syytä myöntää se, että näkökulma jonkun uskonnon olevan ongelmallinen suomalaisessa yhteiskunnassa ja tuottavan ristiriitoja vakiintuneiden käytäntöjemme kanssa, perustuu sisäistettyyn yhteiskunnalliseen käytäntöön, suomalaiseen kulttuuri-identiteettiin, jota kristinoppi on ollut vahvasti rakentamassa.

Jos ajatuskokonaisuuksia voisi arvottaa sen mukaan, että mitä enemmän jokin ajatuskokonaisuus antaa henkilökohtaisia vapausasteita, se olisi sitä parempi, tästä seuraava jatkokysymys on, miten vapaus määritellään? Jos me uskomme valinnanvapauteen, silloinhan yksilö voi aivan vapaasti valita itselleen sellaisen ajatusmallin, jossa hänen valintansa on lukittu, esimerkiksi siksi, että katsoo, että valmiiden vastausten kanssa on helppoa ja turvallista elää.

On mahdotonta eritellä, mikä on syy, mikä seuraus. Usein uskonto on vain kuorrutusta eli päällysrakenne,  kuten Marx väitti kulttuurista. Kuitenkin uskonto ja kulttuuri kietoutuvat yhteen, eikä ole mahdollista leikata uskontoa pois ihmisestä tai edes kulttuurista niinkuin jotain kasvainta. Kulttuuri on perusrakenne, jonka päällä uskonto lepää, oikeuttaen kulttuurisia rakenteita ja perinteitä. Marxkin samasti mahdollisesti uskonnon ja kulttuurin toisiinsa, molempien ollessa materian heijasteita. Kehtaan kuitenkin olla toista mieltä: kuten Max Weber viimeistään osoitti, uskonnollispohjainen moraali mahdollistaa myös materian kasvattamisen tekemällä työtä.

Esimerkiksi suomalaiset jouluperinteet ovat paljon vanhempia kuin kristillinen tunnustus meidän raukoilla rajoillamme. Samaten kaikin puolin kavahdettava tyttöjen ympärileikkaaminen on käsittääkseni islaminuskoa vanhempi perinne. Ja jos joulua vietettäisiin ulkoisesti samankaltaisin menoin kuin nyt mutta ilman uskontoa, olisi se ateistille paljon helpompi hyväksyä. Olisikohan sitten tyttöjen ympärileikkauskin helpommin sulateltava ilman islamia? Silläkö somalityttöjen asema paranisi, että välilihan sijasta leikattaisiinkin pois islam?

Pitääkö lasten silpominen estää?

Tervehdin ilolla Vihreiden puoluekokouksessa 2012 voittanutta kantaa periaateohjelmaäänestyksessä, jossa toivottiin lasten ympärileikkauksien vähentämiseksi valistusta eikä lähdetty ehdottomien kieltojen tielle. Uskon enemmän tietoon, vähemmän kieltoon. Tosin tämä asia on yksi vihreistä ikiliikkujista, joten kyllä se taas uudestaan putkahtaa.

Vanhemmat päättävät tosiasiallisesti kaikesta lapsiinsa liittyvästä kaikissa kulttuureissa ja uskonnoissa. Kun peräänkuulutamme lasten fyysistä koskemattomuutta, entäs sitten henkinen? Haluaisin nähdä, miten vanhempien ylivalta lapsiin estetään muuten kuin siirtämällä lapset kasvatuslaitoksiin, olkoonkin että haluan tietenkin että terveydelle (niin seksuaali- kuin fyysiselle) haitalliset lääketieteelliset toimenpiteet loppuvat.

Jos perustelee ympärileikkauskiellon sillä, että lapset pitää suojata vanhempien maailmankatsomuksen seurauksilta, kuka tietää, millaisia traumoja lapseen jää jos isä uskoo Tottenham Hotspuriin tai äiti astrologiaan jos lapsi haluaisikin tunnustaa West Hamia tai mieluummin ei jalkapalloa ollenkaan tai kuun sijasta hänen maailmankatsomuksensa olisi joku muu. Ok, yleensä spursilaiset tai oinaslaiset vanhemmat eivät tatuoi oinaslaisuuttaan tai tottenhamlaisuuttaan lapsensa elinikäiseksi stigmaksi, vaikkakin kyllä niitä joitakin lapsia taitaa kulkea vapaana, toisena tai kolmantena nimenä West Ham.

Ympärileikkausta ei kannata eikä voi rinnastaa muuhun lapseen kohdistuvaan väkivaltaan, kuten ruumiilliseen kuritukseen, sillä ympärileikkaus perustellaan uskonnollisilla tai uskonnon leimaamilla perinteillä. Siinä ei ole mitään metafysiikkaa. Remeli on aina remeli, ja onneksi se on sentään jäänyt kansatieteellisen kidutusmuseon kuriositeetiksi. Vielä omassa lapsuudessani se ei sitä ollut: muistan serkkuni kotona mattopiiskaa pidetyn jatkuvasti esillä pelotteena, ja kyllä sitä myös käytettiin.

Epäilen vahvasti, että se, että silpomiset perustellaan uskonnollisilla käytännöillä, on jo monille riittävä peruste kavahtaa niitä. Jos sen sijaan ympärileikkaus perusteltaisiin uskonnon sijasta kulttuurilla - jonka osana mutta vain osana uskonto on, antaen maalliselle ylimaallisen glorifikaation - se olisi monille helpommin sulatettavaa.

Tuleeko sitten juutalaisuus ja islamilaisuus kieltää? Olisiko ei-uskonnollisten perinteiden, vaikka seitojen tai tarokkikorttien siirtäminen jälkipolville enemmän ok kuin uskonnollisten perinteiden? Mikä on uskonnollinen perintö?

Tässä näennäissuvaitsevaisuus toisia kulttuureita joutuu testiin. Pitäisi ensin tuntea toista kulttuuria, jotta voisi ymmärtää. Ja pitäisi ymmärtää, jotta voisi suvaita. Jos halutaan suojella kaikkia lapsia yhtäläisesti fyysiseltä koskemattomuudelta, mikä oikein onkin, samanveroisuuteen kuuluu myös suojella jokaisen oikeutta olla joutumatta oman kulttuurinsa hyljeksimäksi, minkä kohteeksi voi joutua, jos ei noudata oman kulttuurinsa normeja. Jos viis veisaamme näistä normeista ja väheksymme niitä, samalla asetamme oman kulttuurimme tämän toisen yläpuolelle, ylätasolle, josta käsin arvioimme toisen kulttuurin käytännön vääräksi ja omaamme huonommaksi, valistumattomaksi ja ymmärtämättömyyteen perustuvaksi.

Vanhemmat tietenkin siirtävät omia arvostuksiaan ja perinteitään lapsiinsa, ja suurelta osin tämä tapahtuu tiedostamatta. Ihminen, jolla ei ole perinteitä, kulttuuria ja historiaa, on zombi. Ehkä lapsia voisi suojella parhaiten kaikelta, jos vanhemmat olisivat robotteja. Jokainen Terminator II:n nähnyt tietää, että päähenkilö John Connorin äiti piti Arnold Schwarzeneggerin esittämää tuhoajakyborgia kaikkein parhaana isäehdokkaana.

Me Suomessa, ateistitkin, olemme voittopuolisesti kulttuurisia kristittyjä, tahdomme tai emme, vaikka kuinka yrittäisimme ravistaa tätä yltämme kieltämällä Suvivirret tai hyvänjouluntoivotukset. Emme voi kieltää muilta oikeutta kulttuuriseen islamiin, kulttuuriseen juutalaisuuteen tai kulttuuriseen wiccalaisuuteen, puhumattakaan oman uskontomme erilaisista ilmenemismuodoista.

Jos kavahdamme uskonnollista kasvatusta, miten sitten pitäisi suhtautua ei-uskonnolliseen kasvatukseen? Onko se aivan ok? Mitä on ei-uskonnollinen kasvatus? Mihin arvoihin se perustuu? Monetarismiin, sosialismiin, pluralismiin, nihilismiin? Viimeisestä on nähty ihan liikaa esimerkkejä, valitettavasti. Voisiko uskonnollisia vanhempia vaatia jättämään kasvatuksesta uskonnollisuus pois, jättämään se narikkaan niin kuin ennen aseet piti jättää kirkon porstuaan?

Ei. Ja se, että puolustan kaikkien yhtäläistä oikeutta omaan kulttuuriinsa, ei tee minusta ympärileikkauksien kannattajaa. Vastustamisen vastustaminen ei ole kannattamista eivätkä ystävien ystävät välttämättä ole ystäviä.

Toki toivon, että ympärileikkaukset loppuisivat, mutta sitä odoteltaessa lienee parempi, ettemme syyllisty laillistettuun vähemmistöjen koulukiusaamiseen. Jos kieltäisimme esimerkiksi juutalaispojan ympärileikkauksen, voin kuvitella miten häntä Maccabin futissaunassa tuijoteltaisiin, erilaista nuorta.

Muslimityttöjen ympärileikkaus taas on julmaa ruumiillista väkivaltaa, sillä ei ole uskontojen tai kulttuurien sallimisen tai kieltämisen kanssa tekemistä. Se perustuu ajatukseen, jossa silpomatonta tyttöä ei saada kaupattua aviovaimoksi, ja Suomessa tyttöjä ei tarvitse kaupata aviovaimoiksi ensinkään, joten tapa on ensisijaisesti turha, sitten vasta kiellettävä.
 
Tietenkin toivon, että parhaassa mahdollisessa maailmassa kaikki lapsiin kohdistuva väkivalta loppuisi, oli sitten mitä lajia hyvänsä. Sitä odotellessa, parasta johon pystymme on valistus, nimenomaan äitien valistus neuvoloissa. Olen tämän mielipiteeni kanssa hyvässä seurassa, samaa näkemystä edustaa esimerkiksi Vihreiden eduskuntaryhmän puheenjohtaja Outi Alanko-Kahiluoto.

Miksi Vihreiden kannatuspotentiaali ei realisoidu?

Miksi vihreiden arvojen kannatuspotentiaali ei realisoidu puolueen kannatukseksi vaaleissa? Pääongelmana lienee paradoksaalisesti se, että meillä on seinät niin leveällä, jolloin jokaisen ajaessa omaa lemppariasiaansa, monilta hämärtyy henkilökohtaisten tavoitteiden ja suurien asioiden välinen ero, ja tuolloin se ei voi olla äänestäjällekään selvä. Ja kun me olemme tarjonneet luontevan toimintaympäristön kaikenkarvaisille yhden asian liikkeille, tästä on seurannut tietty fanaattisuus, ja fanaattisuudesta seuraa ajoittaisia lipsahduksia, esimerkiksi sellaisia, joissa on marisätkä ollut mukana.

Muina syinä vihreiden vierastamiseen tulee mieleen se, että monelle kaupunkivihreälle luonnonarvot eivät ole suinkaan itsestäänselviä sekä se, että emme vetoa enemmistöön ajaessamme vähemmistöjen asiaa. Tämä on pitkälti argumentatiivinen ongelma, kuten on sekin, että me suuntaamme katseemme tulevaisuuteen, kun taas identiteetit rakentuvat suhteessa historiaan. Toinen, osittain edellisen kanssa rinnakkainen ongelma on se, että me vetoamme älyyn ja aliarvostamme tunnetta, puhumme, muttemme osaa kuunnella ja rakastamme puheaktiteoriaa vähän liiankin kiihkeästi. Kyllä, sanat voivat olla tekoja, mutta sitä miettiessämme persut ovat ehtineet jo kiertämään aika monta toria.

Koska arvostamme niin kovasti älyllisyyttä, meidän luulisi myös argumentoivan älyllisesti ja loogisesti. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkansa, tarkastellessa monien kiihkeää suhdetta esimerkiksi ydinvoimaan, geenimanipulaatioon, kristinuskoon ja ympärileikkauksiin, jolloin suunnilleen kaikki paha pannaan näiden syyksi, avioeroista alkaen. Itseironia meiltä kyllä onnistuu, itsekritiikki huonommin. 

Yksi erityisesti Vihreitä koskeva ongelma on se, että emme onnistu pitämään kiinni aktiiveistamme. Aivovuoto siviilielämän puolelle on suuri, ehkä siksi, että aktiivimme ovat tottuneet elämän projektiluontoisuuteen. Meillä on ylikorostuneina tutkijoita ja kansalaisjärjestöpolitrukkeja, joille koko elämä on projektia, ei jatkumoa.  

Kuten Mikko Särelä huomautti, meillä ei ole taustalla ammattiyhdistyksiä tai säätiöitä perinteisempien puolueiden tavoin. Vaalikampanjoiden käymisessä mainostaminen on tullut yhä korostuneemmaksi; tosin netti tarjoaa ilmaisen sissimarkkinoinnin keinoja, mutta vaikka meillä pitäisi olla sen osaamista, eipä tämä näy oikein kannatuksena, koska sosiaalisessa mediassa vaihto tapahtuu joko samanmielisten hymistelynä suljetuissa kuplissa tai sitten kilpahuutona.

Koska me Vihreät olemme niin fiksua väkeä, osaamme kyllä puhua paljon siitä, kuinka me muka olemme oppiva organisaatio. Ei sellaisia olekaan. Organisaatiot koostuvat ihmisyksilöistä, ja kaikesta koulutuksesta huolimatta, sorrumme aina samoihin vihreisiin. Eikun virheisiin.