Ja ajatus lensi katkennein siivin: ruostuuko akateemisesti koulutettu koulutustaan vastaamattomissa töissä?

Hesarin 30.5. jutun mukaan monissa töissä pärjäisi ilman korkeakoulututkintoa, tai oikeastaan niin, että siitä tehtiin eräänlainen patologia, jos korkeakoulutettu työskentelee koulutustaan vastaamattomissa tehtävissä. Tiedä sitten, mitä ne koulutusta vastaamattomat tehtävät ovat; lukiessani 1989 tai 1990 sosiologian valintaopasta, opintoaineen kuvauksen lopussa lueteltiin ammattinimikkeet, joissa sosiologi voi työskennellä,  tai siis mistä kaikkialta heitä on löytynyt. Siinä luettelossa oli 94 nimikettä, viimeisenä muistaakseni siivooja. No, se, että siivoojia ei enää ole vaan heidät on "ylennetty" siistijöiksi, ei muuta koulutustavastaamattomuutta miksikään, pikemminkin vain korostaa sitä, sillä ennenhän siivoustöitä saattoi tehdä kuka tahansa, työtön sosiologi (tai tohtori; minunkin yhtenä työkaverinani Messukeskuksessa oli tohtoriksi väitellyt viisikymppinen mies), mutta nyt tarvitaan erilaisia passeja ja mieluummin kiinteistönhoidon koulutusta. Laitoshuoltajat ovat vielä erikoisosaamisineen erikseen.

Korkeakoulutus tulkitaan haussa usein dismeriitiksi, sillä moni työnantaja ajattelee, että koulutettu ei kuitenkaan pysy koulutustaan vastaamattomassa työssä, vaan heti ensimmäisen tilaisuuden tullen livahtaa huippuosaajaksi. Dismeriitiksi se tulkitaan myös siksi, että se, että korkeakoulutettu hakee koulutustaan vastaamatonta työtä, tulkitaan merkiksi hänen epäonnistumisestaan: että hänessä täytyy olla jotain mätää, kun hän ei kehittelekään lääkepatentteja tai kirjoittele sumerilaisten kielien tutkija-apurahahakemuksia. 

Jollakin kuitenkin täytyy myös elää. Korkeakouluissa ei opeteta markkinoimaan itseään, tai ainakaan ei opetettu silloin kun minä opiskelin sosiologiaa. Eikä se sovikaan kaikille, itsensä tuotteistaminen 4D- ja 5G -avattariksi. Myös uraohjaus loisti poissaolollaan; yliopistot kouluttavat tutkijoiksi, ja oletuksena on, että suurimmasta osasta näitä tulee kuitenkin virkamiehiä. On ihan samantekevää, onko tehnyt gradunsa eksegetiikasta vai slaavilaisesta filologiasta; se kuitenkin pätevöi esimerkiksi käsittelemään oppilaitosten valtionosuushakemuksia.

Vakavammin akateeminen koulutus kuitenkin epäpätevöi siksi, että korkeakouluopetukseen on sisäänrakennettuna ruokkia kykyä kriittiseen ajatteluun. Vaikka työnhakutilanteissa usein mantrana toistellaankin toivomusta työnhakijan kykyä ajatella omilla aivoillaan ja tarttua epäkohtiin, tämä tehdään luultavasti siksi, että työnantaja haluaa viestiä itsestään ennakkoluulottomana ja avoimena organisaationa. Käytännössä kuitenkin yleensä turpaan tulee tästä kriittisyydestä. 

Hesarin jutussa kuultu "Elsa", jonka ansioluettelo on silppuinen - kuten usein akateemisesti koulutetuilla on akateemisten töiden määräaikaisuusluontoisuuden ja apurahataistelujen takia - toteaa päättämättömyytensä, määrätietoisuuden puutteen ehkä ainakin osin selittävän sitä, että hän ei ole päätynyt koulutustaan vastaaviin töihin. Tai siis ei ollut siellä jutuntekohetkellä. Väitän, että päättämättömyys ja määrätietoisuuden puute eivät ole vain syitä vaan myös seurauksia. Hortoilu apurahahakemusten, tuotteistamisten ja pätkätyöttömyyden välillä muuttaa ihmistä. Se lisää epävarmuuden tunnetta, mutta se saattaa myös luoda sellaisen selviytymisstrategian, jossa "välttämättömyydestä hyveeksi" on uusi identiteetti. 

Tämä tarkoittaa sitä, että oman elämän merkityksellisyys opitaan hankkimaan palkkatöiden ulkopuolelta, harrastuksista, perheestä ja ystäviltä, ja silloin sellainen työ, joka ei seuraa mukaan kotiin eikä täten haittaa harrastuksia, onkin itse asiassa ihan ok, vaikka toki vielä ihanteellisempi tilanne saattaisi olla se, että voisi tehdä harrastuksestaan työn. Tosin tämäkin voisi rajoittaa sitä itsensä toteuttamista harrastuksensa kautta; kun luontoaktivistina yrittää vaikeuttaa kaavoitusta löytämällä liito-oravanpapanoita, virkamiehenä taas pitää keksiä syitä, miten saada poikkeuslupia niistä liito-oravanpapanoista huolimatta.

Vallitseva suhtautuminen on suhtautua opiskeluun välivaiheena, välineenä valmistua tekemään jotakin, saada muodollinen pätevyys. Mutta ehkä uran huipulla ollaankin jo opiskellessa, kun tiedon hankkiminen, matka päämäärän sijasta onkin itseistarkoitus ja täyttymys? Ainakin opiskeluun liittyy palkitsevuuden kaksoissidos; yhtäältä omalta osaltaan kannetaan edes pieni korsi kekoon ihmiskunnan yhteisen tietovaraston kartuttamiseksi, toisaalta henkilökohtaisella tasolla on palkitsevaa löytää uusia asioita ja havaita oppivansa. 

Hesarin jutussa kuultu Elsa totesi määräaikaisuuksissaan "yrittäneensä saada jalkaa oven väliin" siinä toivossa, että määräaikaisuudesta voisi poikia jos ei nyt ihan välttämättä vakituista, pitkää joskin kapeaa leipää niin ainakin jatkoa, yhtä lenkkiä lisää määräaikaisuuksien ketjuun. Itse keksin ehkä semilupaavan virkamiesurani jossain vaiheessa, että ei se noin mene. Kun projekti loppuu, niin se loppuu. Miksi pedata mitään, kun sängyllä ei ole edes jalkoja?

Hesarin jutussa yritettiin selittää kuitenkin koulutusta vastaamattomuus muuksikin kuin epäonnistumiseksi tai näköharhaksi. Se voi olla myös "tilapäinen näköharha", eli esimerkiksi lasten kanssa ruuhkavuosina työ, joka ei seuraa mukaan kotiin, vapauttaa aikaa perheelle. Kun kotona naputtelee lääkäreiden saneluita eikä työmatkaan kulu sen enempää kuin mitä makuuhuoneesta kävellään työhuoneen virkaa toimittavaan toisen tyttären huoneeseen, epäilemättä säästän ainakin verrattuna siihen kun sukkuloin bussilla Isolle Kirkolle toimittamaan - sihteerintyötä akateemisin paperein. Ja minulle jää aikaa myös polkujuoksuun ja pysähtyä kuuntelemaan peipposten laulua. 

Hesarin jutussa minulle positiivisena yllätyksenä ymmärrettiin kuulla myös työterveyspsykologi Heikki Särkelää. Hän totesi, että myös neuropsykiatrisilla ja -psykologisilla poikkeavuuksilla normista voi olla oma selittävä osuutensa. Meille "maalaisjärjen" vaatiminen on hankalaa, kun sitten pitäisi vielä osata vaistota, missä vaiheessa sen käyttö pitäisi lopettaa. Ja kaikki muut työpaikkojen kirjoittamattomat säännöt, eksplikoimattomat työnkuvaukset, jatkuvat organisaatio- ja atk-järjestelmämuutokset ovat meidän vihollisiamme. Koko työelämälle pitäisi laatia kognitiivisen esteettömyyden kartoitus, mihin koko problematiikkaan ollaan nyt pikku hiljaa heräämässä. Minäkin olen tainnut lanseerata tämän herätyksen oman työnantajani työsuojeluorganisaatioon. Meidän taakse ei saa piiloutua ja tehdä meistä syypäitä työpaikan paskaan organisaatiokulttuuriin.

Elsa kaipasi työn imua, flow-tilaa, joka on jäänyt puuttumaan koulutusta vastaamattomissa töissä. Minulta on kysytty joskus kehityskeskusteluissa, milloin olen viimeksi kokenut flow'ta. Luultavasti kesällä 2019 työharjoittelussani Kumpulan koulukasvitarhalla tai syksyllä 2019 kun tein luontokartoituskeikkaa Loviisan takametsissä. Siis hommissa, jotka ovat lähinnä harrastusten ja opiskelujen parissa. Joku voisi nähdä tämän oireellisena, suorastaan patologisena tilanteena, mutta entäs jos tabu onkin syytä nostaa pöydälle. Onko töissä nyt niin tarpeen viihtyä, kunhan siellä ei mahdottoman kamalaa ole? Ehkä työn tarkoitus onkin kustantaa asuntolainat, päivähoitomaksut, lasten jalkapallot ja cd-kokoelmat?

Toki välttämättömyydestä hyve -ajattelua se on tämäkin, että yritetään perustella sisäisesti vain vähän antavan rutiinityön myönteisiä puolia, vaikka oikeasti koko ajan siinä mennään enemmän kesannolle, kun atk-taitojen päivityksessä jäädään koko ajan enemmän jälkeen ja keskivartalo lahoaa istukselemiseen. Oikeasti suhtaudun vähän kaihoisasti opiskelukavereihini, jotka ovat jääneet yliopistolle, heidän tarvitsematta joutua altistumaan kaikelle sille jatkuvan kehittämisen ja tulosvastuun hömpälle, joka ulkomaailmaa on kohdannut. Vaikka sen perusteella, mitä olen kuullut, niin taitaako tuossa olla niin kadehtimisen aihetta. Muutos on päässyt livahtamaan sinnekin, eikä yliopistollakaan enää kuulemma saada keskittyä perustehtävään.

Vaikka yhtä minä kaipaan: ajatuksen lentoa, ja kun muuten työ ei tarjoa haasteita, niin niitä haasteita sitten vaikka kehitetään haastamalla omaan työhön liittyviä, yleisesti jaettuja itsestäänselvyyksiä, kuten vakiintunutta ammattidiskurssia. Onneksi ajatus pääsee lentämään sentään seuratessa korpin lentoa metsälenkillä. 

Miten teet itsestäsi vieläkin huonomman työnhakijan?

Olen juuri saamassa toisen tutkintoni valmistumisen merkiksi paperit käteen. Minusta tulee jo käydyn yliopistollisen VTM-tutkinnon lisäksi opistoasteinen luonto- ja ympäristöneuvoja (tai mitä ne asteet nykyään ovatkaan, kun kaikkea pitää kutsua hienommaksi).

Aivan viimeisenä opintosuorituksenani viilasin opinto-ohjaajan kanssa yleisen suosituksen mukaisesti ansioluetteloani hieman lyhyemmäksi. Olen kokenut tämän suosituksen ahtaa koko inhimillinen historiansa ja osaamisensa kahdelle sivulle väkivallanteoksi itseäni kohtaan. Tämä amputaatio pitäisi suorittaa poistamalla ansioluettelosta kaikki yli 10 vuotta vanha. Toisaalta samanaikaisesti siihen ansioluetteloon ei myöskään saisi jäädä aukkoja, koska ne likaavat hakijan päämäärättömäksi ja/tai velttoilijaksi.

Jos noudattaisin neuvoa, tällöin suuri osa edustavimmasta, koulutustani, mielenkiinnonkohteitani ja osaamistani edustavista tehtävistä karsiutuisi pois. Olisin akateeminen osastonsihteeri ja tekstinkäsittelijä, ja pitkäksi aikaa koulutusta vastaamattomiin tehtäviin juuttuminen ei sekään kuulemma näytä hyvältä.

Sitten siihen ansioluetteloon pitäisi mahduttaa myös harrastuksia, lyhyt yleisluontoinen kuvaus (pitsaus??) itsestä, kieli- ja atk-(kohdallani lienee asianmukaisempaa puhua atk:sta kuin ict:stä)taidoista ja suosittelijoista, niistä jotka ovat vielä hengissä. Joidenkin koulukuntien mukaan myös valokuva, mikä harvoin lienee meriitti, mies kun tulee tähän ikään.

On annettava tunnustus opolle haasteellisessa raakkaamistehtävässä, sillä hän onnistui raakkaamaan sankarillisessa operaatiossaan alun viidettä sivua kolmeen, paremmin kuin yksikään tähänastinen konsulentti, IRL tai virtuaalinen. Nyt kun saan paperit käteen, voinkin aktiivisesti unohtaa minulle opetetun.

Tästä lähtien aion nimenomaisesti, tahallaan, vasiten ja tuottamuksellisesti kerätä rivejä ansioluettelooni, eritoten niitä, jotka pidentävät sitä entisestään ja joiden yleinen käyttökelpoisuus ja sovellettavuus aukeaa vain niille, jotka ansaitsevat saada minut töihin. Tämän teen kapinoidakseni yleiseen käyttöön pesiytynyttä instrumentaarista utiliteettiajattelua, ja tämä kapinointi toimitetaan opiskelemalla apokryfiasioita. Tietysti ihan myös siksi, että opiskelu on an sich hauskaa. Aloitinkin eilen bislaman opiskelun.

Kuolleiden suosittelijoiden seura: atk:ta ja sumerilaisia kieliä

Ikuisena työnhakijana ansioluetteloa on tullut käänneltyä ylösalaisin ja ees taas. Joskus. Se oli varmaan siinä vaiheessa kun vielä laadin siitä seitsemän eri versiota, yhden julkisen hallinnon, toisen viestinnän, kolmannen järjestöihin ja politiikkaan, neljännen tutkimukseen, viidennen taiteellista substanssituntemusta vaativiin tehtäviin ja öö, olihan tuossa seitsemän? Sittemmin niitä rivejä on tullut sen verran lisää, että karsiminen alle 3 sivun on käynyt entistäkin mahdottomammaksi.

Rekrytoinnista jotain ymmärtävät rohkaisevat tekemään maksimissaan kahden sivun ansioluetteloita. Nämä rekrytointitietäjät myös varoittavat laittamasta siihen yli 10 vuotta vanhoja kokemuksia, ainakaan sellaisia, joiden lisätietojen antajat ovat jo kuolleet, organisaatiot ovat joko muuttaneet nimeään tai niitä ei enää ole tai molempia tai sitten osaamisesi ovat vanhentuneet. Aivan samoin kuin kaikille työnhakukursseille tyypillisesti niissä luvataan kertoa miten ja mistä niitä piilotyöpaikkoja löydetään - tämä taito käykin aina vain tarpeellisemmaksi, sillä aktiivimallin aiheuttama näönvuoksihakeminen tulee aiheuttamaan hakemusten tulvan jota vastaan työnantajat suojautuvat ja piilottavat työpaikat - niin aivan samoin myös niillä kursseilla myös luvataan ohjeistaa myyvän eli tiiviin ansioluettelon koostamisessa.

Niillä kursseilla ja rekrytointikonsulenttien neuvoilla on myös yhteisiä piirteitä. Ensimmäinen on se, että missään näissä ei neuvota, mistä niitä piilotyöpaikkoja löydetään ja toinen, uudempi yhdistävä piirre on se, että neuvot siihen, miten samanaikaisesti tiivistää cv mutta kuitenkin jättää sinne oleellinen jonka vielä sietäisi olla kuranttia tavaraa, jäävät antamatta. Mitä jos hakijan sellainen tekemishistoria, joka hakijan itsensä mielestä kuvastaa hänen intressejään ja jossa hän on päässyt oikeuksiinsa on 20 vuoden takaa ja sen jälkeen ollaan vain tyydytty parhaissakin tapauksissa rääpimään asumiskulut jostakin, usein mistä tahansa?

Jos hakija edes teoriassa haluaa hakea jatkossakin omia intressejään ja erikoisosaamistaan - vaikka se onkin ehkä viimeksi päivitetty 20 vuotta sitten - vastaavia tehtäviä, ja leikitään, että tämä olisi esimerkiksi tutkimusta, pitääkö näihin hakea siivouskokemuksilla, tai kansalaisjärjestöjen projektitöihin tekstinkäsittelijän kokemuksella, jos kerran kaikkeen yli 10 vuotta vanhempaan kokemukseen vetoaminen on kiellettyä?

Tämä uusimman, ei-niin-välttämättä-omaa-osaamista-vastaavan-kokemuksen ja varsinaisen ydinosaamisen - esimerkiksi sen, mihin on koulutettu - välisen ristiriidan kanssa analogisessa problematiikassa painitaan kyllä ansioluettelossa muissakin kuin työkokemuskohdissa. Jos esimerkiksi seeveestä löytyy kohta "atk-osaaminen", ja atk on lakkautettu ja korvattu iiteellä tai peräti ict:llä, joka on kai vieläkin modernimpi, niin pitääkö se kohta poistaa kokonaan? Jos siitä kohdasta nimittäin etupäässä löytyy kuolleiden organisaatioiden rekisteriohjelmistoja ja vieläkin ehkä jostain takaraivoa kaivamalla saattaisi ehkä löytyä muistijälki wp:n näppäinkomennoista. Muistan muuten vieläkin, että Basicistä löytyi sellaisia komentoja kuin run ja enter.

Jos siitä seeveestä siis löytyy moista, joka vastaa lähinnä mustetahroja tai kärpäsenkakkoja paperilla, niin ehkä parhainta on poistaa kokonaan moinen kohta, ei sitä nimittäin voi mitenkään ajantasaisemmaksi päivittää korvaamalla otsikko "atk" otsikolla "ict" tai laittamalla sen opintohallintojärjestelmäohjelman selitteeksi sen oppilaitoksen nykyinen nimi (onko kyseessä sitten vain uusi nimi vai kokonaan uusi anstaltti, on ikuinen eksistenttiangstia aiheuttava munajakana-kysymys, johon jään aina jumiin).

Entä sitten suosittelijat? Koskakohan on tullut viimeksi tarkistettua, työskenteleekö L.B. vielä Laskentakeskuksessa. Ai niin, sen nimi olikin atk-keskus. Kai. Ja ei kai niitä 90-puhelinnumeroitakaan enää ole. Vieläköhän Lasse edes elää. Hoh hoijaa. Oli ainakin laittanut terveisensä entisen yhteisen työkaverimme hautajaisiin. Koskas se olikaan. Syksyllä 2013.

Mitä tehdä sitten julkaisujen kanssa? Osoittaa varmaankin nykyaikaisuutta, jos ansioluettelosta löytyy kohdasta "julkaisut" linkki johonkin sähköinternetistä löytyvään julkaisuun. Kannattaa sitten varmaan vielä katsoa, toimiiko se linkki enää.

Vanhentuneen atk:n, kuolleiden suosittelijoiden ja vanhentuneiden linkkien kohdalla on ihan sama kuin laittaisi siihen kohtaan "kielitaito" muinaissumeri, kolttasaame, bislama ja volapük. Jos ansioluettelon koostamiseen liittyvä problematiikka on ylläkuvatunkaltaista, kannattaa ehkä vakavasti harkita kokonaan uranvaihtoa, siis urien, jos kaikkien kokeiltujen urien päälle on satanut jo tankea lumikerros. Silloin ehkä tosiaan kannattaa harkita sitä luomuviljelyä, apurahakirjailemista tai kirpputorin perustamista.

Mikä siinä vanhenemisessa muka on niin hienoa?

Mediavaikutteista nykykulttuuria sanotaan nuoruutta, kauneutta, nopeutta ja voimaa ihannoivaksi, ja varmaankin ainakin osin vastareaktiona tähän vanhenemisessakin halutaan nähdä hyviä puolia. Voi siinä ollakin. Ehkä en vielä ole tarpeeksi edistynyt ikääntymisessä kun en ole niitä keksinyt. Mitä ne hyvät puolet sitten voisivat olla?

Vanhenemiseen sanotaan liittyvän lisääntyvän armollisuuden itseä kohtaan. Voi olla. En koskaan ole ollut kovin määrätietoisella tavalla yksituumainen - tai yksisilmäinen - ihminen, joka olisi edennyt kohti itse asettamiansa päämääriä, mutta tästä huolimatta huomaan usein vertaavani nykytilaa siihen tavoitetasoon, jota ei edes ole, ja tämän tavoitetason puuttumisesta huolimattakin koe aika ajoin suhteellista deprivaation tunnetta. Jotain olen pettänyt, mitä? Ainakaan en ole lunastanut varhaisia monista poikkeuslahjakkuuksistani seuraavia mahdollisuuksia. Vai mitä muka olen tehnyt poikkeuksellisella päässälaskutaidolla tai sillä, että opin lukemaan 3-vuotiaana paitsi että niillä pääsee illanistujaisten friikiksi?

Toinen vanhenemiseen liittyvä yleinen ominaisuus on sanottu lisääntyvä kärsivällisyys. Tiedä häntä. Ymmärrän isääni, joka on todennut, että kun oma aika käy rajallisemmaksi, niin yhä vähemmän sitä aikaa on tuhlattavaksi epämieluisiin asioihin ja ihmisiin, suoraan sanottuna paskaan.

Yksi tuttavani totesi, että ehkä jotkut sattuvat erehtymään ja luulevat sitä kärsivällisyydeksi kun eivät huomaa maailman tai ainakin ärsykkeiden vilistävän ohitseen, ja kun eivät huomaa niin eivät myöskään osaa ahdistua siitä, ärtyä ärsykkeistä kun kuulevat ja näkevät vähän huonommin niitä. En olisi tästäkään niin varma. Kyllä tämä epäilys oman päivityksen umpeenmenosta voi aiheuttaa turhautumaa tai jopa vitutusta, joka purkautuu yleisenä jurnutuksena, muutosvastarintana vähän kaikkea kohtaan. Niin että kyllä minä ymmärrän loppujen lopuksi niitä työnantajia, joilla on ns. toisia ajatuksia sen keskiäkäisen palkkaamisesta, eikä tämän tunnustaminen tässsä varmaankaan toimi ainakaan minään avoimena hakemuksena: "ottakaa minut, en opi salasanoja, osaamiani tietokoneohjelmia ei enää ole, cv:stäni löytyviä organisaatioita ei enää ole enkä sitäpaitsi tiedä, onko niitä vai ovatko ne vain vaihtaneet nimeä ja sitäpaitsi suosittelijanikin ovat kuolleet. Selkäkin on vähän huonompi, ja vessassakin täytyy ravata."

Jos se on siunauksellista, että tyytyy juoksemaan entistä hitaammin, niin sitten hyvä. Muuten en ole niinkään oivaltanut, mitä hienoa on siinä, että polvien kimmoisuus häviää ja askel lyhenee vuosi vuodelta. Samoin käy henkisen joustavuuden, resilienssin, kuten muotitermi kuuluu. Vaikka paraneva kyky suodattaa tärkeä vähemmän tärkeästä ainakin osin kompensoikin pikku hiljaa hidastuvan prosessoinnin - joka ainakin minulla on edelleenkin missä tahansa vertailussa huippua kaksikymppisiinkin verrattuna, siis niin kutsuttu hoksniekka - niin esimerkiksi erilaisiin organisaatioihin, lyhenteisiin salasanoihin ja käyttäjätunnuksiin on päässyt muodostumaan kontekstisaturaatioähky. Ei oikein enää välittäisi opetella suunnilleen 17. merkitystä lyhenteelle OPO, CK tai YK. 

Ehkä se onkin sitten se vanhenemisen anti: jos sen haluaa pukea positiiviseksi. Kyky valikoida, keskittyä olennaiseen. En varmaankaan sitten ole vielä riittävän vanha, kun en voi olla aivan varma.

15 työpaikkaa

Työttömän aktivoimiseksi eli rankaisemiseksi on suunniteltu sanktioitavan, että hänen pitäisi hakea vähintään 15 työpaikkaa 3 kuukauden kuluessa. Jos tätä ei täytä, voisi menettää kuukaudessa yhden työttömyyskorvauspäivän.

Olisi mielenkiintoista tietää, miten tämän on ajateltu lisäävän avoimien työpaikkojen määrää, tässä kun ei toimi kysynnän ja tarjonnan laki. Työpaikat eivät ole mitään kulutushyödykkeitä, että kun riittävän sitkeästi käy koputtelemassa yrityksen - sillä nykyäänhän julkista hallintoa ei enää pidetä asiallisena työnantajana - ovea, niin jossakin vaiheessa ne kyllä heltyisivät, oli sitä tarvetta tai ei ja oli sitten varaa työllistää tai ei.

Mielenkiintoista olisi myös tietää, miten tällainen määrällinen tavoite edistää työllistymistä. Niin että jos minä vain arvon sokkona seeveitäni vaikka Opetusministeriön kansliapäälliköksi tai ylilääkäriksi, menettelyni on toteuttanut ei-moitittavan, tunnollisen työnhakijan tunnusmerkit.

Ei tämän tavoitteen täyttämisen kanssa minulla olisi minkäänlaisia vaikeuksia, siis jos tavoitteena on tukkia rekrytointiosastot turhalla paperiryönällä niin että niissä ei enää ehditä tehdä sitä varsinaista työtä. Sen sijaan ihmisellä, jonka kirjoitustaidon kanssa on niin ja näin ja joka ei saa seeveetä laadittua esimerkiksi siksi että hänen elämästään ei saa seeveetä - ja siihen ne seeveenlaatimuskurssit eivät auta - on vähän hintsumpaa. Ketä työnantajaa hyödyttää tietää, jos esimerkiksi 60-vuotias yllättäen liikkeenluovutuksen yhteydessä saneerattava, joka ei enää ylläkään uusiin tulostavoitteisiin, kirjoittaa siihen kahden rivin seeveehensä tehneensä 40 vuotta samaa työtä samalla työnantajalla, jota ei enää olekaan, ja vain sitä hän osaa (tietysti hän voi osata vaikka puutarhanhoitoa, mutta sen alan työpaikkoja ei nyt sattuisi olemaan haettavana ja niihin vaadittaisiin puutarhurintutkinto)?

Tällä ehdotuksella ei ole mitään muuta tavoitetta kuin karsia työttömyysturvan kustannuksia tipauttamalla pois muutamia ansioluettelovammaisia. Eivätkä he eläkkeelle pääse, vaan kunnan ryysyläisiksi.

Jutun tästä suunnitellusta uudistuksesta voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

Keskiluokan nousu, lasku ja pelot

Suomen ehkä kiinnostavimalta tutkimuksen popularisoijalta ja tärkeimmältä aikalaisanalyytikolta, psykohistorioitsijaksi itseään kutsuvalta Juha Siltalalta on tulossa uusi kirja Keskiluokan nousu, lasku ja pelot. Hesarin ennakkojutun perusteella tämä kirja täytyy lukea, sillä ainakin ennakkojutun perusteella se tavoittanee tämän ennakkojutun perusteella Siltalan poikkitieteellisellä otteella jotain olennaista ajan hengestä.

Siitä, mitä keskiluokka sitten on, ei saa käsitystä tämän lyhyen otteen perusteella. Minä olen sitä pitkään ihmetellyt, tullen lopulta siihen tulokseen, että ei ole keskiluokkaa vaan keskiluokkaisuutta, joka luonnehtii enemmistön elämäntapojen ja valintojen ideaalia. Siltala kirjoittaa keskiluokan mm. kääntyneen sisäänpäin. Tämä kolahti: minäkin olen kääntynyt sisäänpäin, keskittyen perheeseen ja harrastuksiini kun työelämä, politiikka ja muut instituutiot eivät ole tuoneet syvempää tyydytystä. Kun cv:n viilaaminen toiseen järjestykseen ei tunnu tuovan ainakaan välitöntä palkintoa, sitten mieluummin kerään nautintoa ostamalla taas lisää Bruckner-kokonaislevytyksiä ja parantamalla taas edellisen vuoden juoksukilometrimäärääni kolmantena kuukautena peräkkäin. Vanhan sanonnan mukaan menestyksen mittari on ystävien määrä; nykyään se on Facebook-tykkäysten määrä. Jos ei koe olevansa työmarkkinasubjekti, kontrollin tunteen saa edes hetkeksi varastamalla työnantajalta aikaa.

Levytyksiä tai kilometrejä ei saa hautaan mukanaan, ei edes niiden parissa saatuja elämyksiä. Ne ovat aineetonta kuten ovat myös lentävät askeleeni, katoavaa sorttia, ei niistä jää mitään jälkipolville, paitsi pikku hiljaa maatuvat lenkkien kuluttamat polvirustot. Kuitenkin matkasta nykypisteestä hautaan kannattaa tehdä mahdollisimman mielekäs, edes hetkittäin. Jos ei tämä muuten onnistu niin irtikytkemällä itsensä hetkeksi ulkoisten kellojen rajoituksista ja hankkiutumalla toimiston seinien ulkopuolelle, mahdollisimman ulkopuolelle, metsään. Kilvoittelen itseni kanssa kun ulkomaailman kanssa kilpailu on samaa kuin yrittäisi laskea päällekarkaavan hyökyaallon sisältämien vesipisaroiden määrää. Kannattaa juosta katoavien onnellisuuden hetkien perässä kun nykyaikana mikään ei ole varmaa, paitsi se, että juostavaa aina riittää. Rahat loppuvat aina viikkoa ennen palkkapäivää, mutta juoksukengistä ja cd-levyistä lasku lankeaa Masterille vasta seuraavassa kuussa, ja kun sen jyvittää lyhennyksiksi, sitä tuskin huomaa.

Laskua odotellessa voin sitten vaikka laskea niiden Facebook-kavereideni määrää, juoksukilometrejäni tai Tod und verklärung -levytysten määrää. Ja kirjaa odotellessa voi lukea Hesarin maistiaiset siitä klikkaamalla blogikirjoitukseni otsikkoa.

Horisontaalinen uravalinta

Tuttavani kertoi tehneensä uraratkaisun: hän luopui pomopestistään. Tässä hän osasi nähdä jotain positiivistakin: palkka jopa nousi hieman, mikä lienee laskettavissa hänen alallaan (konsultit) neljällä numerolla. Minulla kun seuraavan kerran nousee palkka, se on kokemuslisä, 108 euroa ja kuusikymmentä senttiä (brutto).

Tämä rohkea ratkaisu nostatti tsemppihenkistä keskustelua: että jaksuhali vaan siitä, että uskalsit vapauttaa sisäisen sankariutesi, riskeerata seeveen ja ottaa askeleen taaksepäin, vaikka hän itse mielsi ratkaisunsa horisontaaliseksi uravalinnaksi.

Tämä henkilö - kutsumme häntä nyt vaikka V:ksi - on kaikin puolin sympaattinen, hieno mies, ja ymmärtää hyvin, jo aiemman työtaustansakin kautta, sellaisen, joka ei mitenkään meritoi hänen nykyiseensä, että kaikilla nämä ratkaisut eivät ole mahdollisia tai ainakaan näyttäydy näin ruusuntuoksuisilta, tai ylipäätään kaikki eivät ole siinä asemassa, että tekisivät mitään ratkaisuja. Jotkut ovat myös siinä tilanteessa, että kaikki ratkaisut olisivat kotiinpäin.

Minä kun tuon tähän keskusteluun suhteellisuudentajua ja vähän ns. elämänmakua antamaan oman horisontaalisen ratkaisuni, en voi välttää trollin vaikutelmaa tässä jaksuhalikeskustelussa. Ratkaisu tarkoittaa minulla tarkoittaa sitä, että työhön sopimattomuuden vuoksi toimenkuvaani mukautetaan, osastonsihteeristä tekstinkäsittelijäksi, kuitenkin osastonsihteerin palkalla, joka sentään on yli kaksi tonnia kun taas tekstinkäsittelijällä se on alle. Ansioluetteloani se ei pilaa, se on jo muutenkin epäilyttävä. Harmaa ei näy mustuneen päällä.

Jos vielä horisontaalisemmin haluaisin tehdä, makaisin kotisohvallani. Itse asiassa, se sijaitsisi miltei samalla vaaka-akselilla palkkatyöhön nähden, sillä sen verran vähän siinä ottaisin rahallisesti takkiin.

Niin että jaksuhali vaan.

Miten 45-vuotias saisi työtä?

Ilta-Sanomat esitti ns. asiantuntijoiden neuvoja, miten 40 vuotta täyttänyt voisi edistää työllistymistään. Käyn tässä nämä neuvot läpi, elämänikäisen työnhakijan kokemuksella. Kokemuksen suhteen olenkin vieläkin parempi, kokonaista viisi vuotta, kuin 40-vuotias. Olen siis kokemusasiantuntija, kuten läpilyönnin kynnyksellä oleva termi kuuluu. Asiantuntijoiden viisastelut on lihavoitu, kommenttini ovat tavallisella fontilla.

1. Aloita heti: Uusi työnhaku kannattaa aloittaa heti, kun töiden loppumisesta saa tietää. 

Ei kannata odottaa, että talo on palanut. Vai kannattaisiko sittenkin: viimeisen melkein 5 vuoden aikana, kokopäivätöissä ollessani, kilpailevat työtarjoukset eivät suoranaisesti ole tulvineet sisään ovista ja ikkunoista. Olisiko sittenkin tullut parempaa tulosta, jos olisin kokopäiväisenä työnhakijana saanut keskittää kaikki voimavarani työnhakuun? Työnhakuvinkit lähtevät aina siitä oletuksesta, että vain työttömät ovat työnhakijoita. 

2. Suhteet hyötykäyttöön. Kerro mahdollisimman monelle, että olet työnhaussa, esimerkiksi ystäville, sukulaisille, tutuille ja entisille työkavereille. Monien tuttavien työpaikoilla saattaa olla piilotyöpaikkoja, joista ei koskaan ehditä ilmoittaa missään julkisesti.

Tuskin ainakaan tätä kirjoitettaessa 1097 Facebook-kaverini joukossa on montakaan, jotka eivät tietäisi, että olen elinikäinen työnhakija. Näistä 1097:stä työpaikkavinkkejä minulle lähettää tasan yksi. Yksi näistä vinkeistä onkin johtanut työpaikkaan. Mitä piilotyöpaikkoihin tulee, niin kaikilla tietämilläni työnhakukursseilla ja rekrytointikonsulteilla on kaksi yhteistä piirrettä: kaikki aloittavat esityksensä lupaamalla kertoa, mistä piilotyöpaikkoihin pääsee kiinni. Toinen yhdistävä tekijä on se, että kaikki jättävät kertomatta, mistä niihin pääsee kiinni.

3. Ansioluettelon päivitys. Muista mainita ansioluettelossa kaikki erityisosaaminen, kuten työkoneiden tai tietokoneohjelmien käyttö, sillä työnantajat saattavat hakea joitain tiettyjä hakusanoja, kuten SAP-osaaminen tai kaivinkoneenkuljettaja.

Osaan norjaa ja Maankäyttö- ja rakennuslain osallisuuspykälän ja jo kuopatun Winha-opintorekisteriohjelman, sekä paljon muitakin tietojärjestelmiä, jotka ovat siirtyneet tietojärjestelmien hautausmaalle. Voisiko ansioluetteloon laittaa sen, että tuntee klassisen äänilevymusiikin tai suomalaisen yleisurheiluhistorian läpikotaisin, tai että prosessointinopeus, kielellis-looginen ajattelu, luku- ja päässälaskunopeus ovat tutkitusti huippuluokkaa?

4. Omat erikoistaidot esiin. Omalla ajalla, omasta mielenkiinnosta hankitusta osaamisesta voi olla yllättävää hyötyä työnhaussa.

Taitaakin siis kuulua edellisen kategorian osaaminen tähän sarjaan, paitsi ne kuolleet ja kuopatut tietojärjestelmät.

5. CV internetiin. Ansioluettelon voi laittaa internetiin potentiaalisten työnantajien nähtäväksi esimerkiksi tekemällä profiilin LinkedIn-verkostoitumispalveluun tai laatimalla ansioluettelon TE-toimiston CV-nettiin. Molemmissa työnantajat voivat käydä katsomassa potentiaalisten työntekijöiden ansioluetteloita ja LinkedIn:issä voi verkostoitua esimerkiksi tuttavien ja kollegojen kanssa työn merkeissä.

Tähän on kulunut niin paljon kahvia ja tupakkia, ja tulos on ollut nolla, niin että kai sitä seeveetä voisi viilata vielä tsiljoonannen rekrytointikonsulentin kanssa vieläkin paremmaksi. Tai ainakin jotakin niistä kuudesta versiostani.

6. Opiskele uusi ammatti. 

Ensimmäinen hyvä neuvo! Näin harkitsenkin tekeväni.

7. Taitojen kartutus itseopiskelulla. Erilaiset itseopiskeluun soveltuvat verkkokurssit ovat nykyisin internetin avulla kaikkien saatavilla. Ilmaisia verkkokursseja löytyy, varsinkin englanninkielentaitoisille, alalta kuin alalta. Sivutoimisesti ja edullisesti voi opiskella myös esimerkiksi kansalaisopistossa tai avoimessa yliopistossa sekä kirjastoja hyödyntäen.

Tätä pitäisi avata enemmän, Mitä pitäisi opiskella? 

8. Itsensä työllistäminen. Yrittäjäksi ryhtyminen ja omasta työllisyydestään huolehtiminen on hyvä vaihtoehto. Työuralta on saattanut kertyä asiantuntemusta tai taitoja, joita voi myydä eteenpäin yrittäjänä. Uuden alan haltuunotto ja yrittäjäksi ryhtyminen on myös mahdollista. Apua ja tietoutta yrittäjyydestä saa esimerkiksi TE-toimistosta.

Hyvästä tiedä, mutta se alkaa kohta olemaan ainut vaihtoehto. "Ota vuoteesi ja kävele". Näin teinkin talvella 2004, jolloin TE-toimisto suoranaisesti työnsi minut NYP-uusyrityskeskuksen neuvojan kautta ottamaan pankkilainaa, perustamaan toiminimen ja hups, näin olinkin pois rumentamasta tilastoja, Velat sain maksettua vuonna 2012 vai oliko se 2013. Vahingosta en ainakaan viisastunut, sillä tämä alkaa olemaan kohta taas potentiaalinen vaihtoehto. 

Iltiksen jutun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Ei moniosaajuutta vaan monikapea-alaisuutta

Pätkätyöläinen ei ole välttämättä moniosaaja, kuten usein väitetään. Hänellä on paljon sellaisia kompetensseja, joita ei voi suoraan siirtää minnekään, ja joista moni on ehtinyt vanhentua matkan varrella. Hän osaa - tai ainakin osasi - monenlaisten organisaatioiden tietojärjestelmiä, vähän yhtä opintohallintojärjestelmää, vähän paria potilastietojärjestelmää ja joskus 10 vuotta sitten vähän Exceliä ja 15 vuotta sitten ranskaakin, jotka kaikki ovat ruostuneet harjoituksen puutteesta, ja aina sitten välillä taas uudessa organisaatiossa käy uudestaan sen Excel-kurssin voidakseen taas unohtaa sen uusien ohjelmistopäivitysten koittaessa. Ja herra tietää, onko sitä WinhaPro:ta enää missään käytössä. Ai niin. Eihän sitä korkeakouluakaan enää ollut olemassa, ainakaan sillä samalla nimellä!

Kai niitä epäkurantteja taitoja voi siellä ansioluettelossa roikuttaa, SPSS:n ja Photoshopin ja markkinointiviestinnän alkeiden välissä. Jos ne vaikka jonkun työnantajan hämäisivät.

Toki, jos jotain fragmentaarisesta cv:stä voi lukea, niin sopeutumiskyvyn ja oppimiskyvyn, ainakin teoriassa.

Lakkautetaan TE-toimistot

Etsiessäni lukiolaisena 80-luvulla kesätöitä, satuin joskus työnvälitystoimistoonkin. Sittemmin sen nimeä - ja tehtävää - on tipautettu työvoimatoimistoksi, nyt vain TE-toimistoksi. Tämä sopiikin, sillä eivät ne töitä enää pitkään aikaan ole välittänyt. Pitkään niiden tehtävänä on ollut työttömille osoitettujen sanktioiden hallinnointi, ja aloittevien yrittäjien kuolemansuudelmien eli starttirahojen jakaminen.

Katsotaan sitten tarkemmin, mitä alipalkatut merkonomit, nämä työmarkkinoiden ja elinkeinoelämän moniosaajat siellä toimistoissaan tekevät. Työnantajille TE-toimistot lupaavat tarjoavansa seuraavia palveluita:
- Vastaanotamme avoimen työpaikan ja julkaisemme sen sovituissa kanavissa
- Neuvomme asioissa, jotka liittyvät työpaikan täyttämiseen.
- Etsimme sopivia ehdokkaita ja esittelemme heitä työnantajalle.
- Koulutamme työntekijöitä suoraan työnantajan tarpeisiin.
- Välitämme kansainvälisiä työpaikkoja EURES-palveluissa.
- Tarjoamme mahdollisuuden järjestää rekrytointitilaisuuksia TE-toimistoissa. 

Entä sitten tämän kohtaannon toiselle osapuolelle, työnhakijalle?
- Työ- ja elinkeinotoimiston työnhakija-asiakkaana saat opastusta työnhaussa sekä tietoa työmarkkinoista.
- Mobiilisovellus tuo kaikki TE-palveluun ilmoitetut avoimet työpaikat myös puhelimeesi. 
- CV-netti on tietopankki, joka toimii työnhakijoiden ja työantajien kohtaamispaikkana.
- TE-palvelujen asiantuntijan kanssa sovit, millä tavalla asioit työ- ja elinkeinopalveluissa.

Saman asian jättäisivät yhtä hyvin ajamatta rekrytointifirmat portaaleineen. Ainoa asia, joka TE-palveluissa toimii, ja sekin huonosti, on työpaikkahakuvahti, jossa samaan hakuun sattuu IT-managereita, siivoojia, puhelinmyyjiä ja urdunkielentulkkeja. Mitä muihin palveluihin tulee, niin tähän päivään mennessä ei yhtään esittelyä työnantajille ole tapahtunut. Lienen sitten epäsopiva ehdokas? CV-netin kautta ei ole tullut ainuttakaan yhteydenottoa sinä aikana kun palvelu on ollut käytössä, ja mitä tulee "opastukseen ja tiedonjakoon", niin minullehan on suoraan sanonut yksi virkailija, että olen eliittityönhakija enkä siksi tarvitse heidän apuaan.

No, tämä eliittityönhakija on nyt koulutustaan vastaamattomassa työssä jo alun viidettä vuotta, minä aikana hän on tehnyt satoja hakemuksia. Viimeisin haastattelukutsu oli joskus toissa kevättalvena. Niin että voisi olla käyttöä sille TE-palveluiden asiantuntijalle, jollaista ei selvästikään TE-toimistoista löydy. Yksi tällainenhan on sanonut minulle, että en asioi työ-ja elinkeinopalveluissa, koska olen heidän näkökulmastaan eksistentiaalinen harha, laskuvirhe, jota ei pitäisi olla olemassa.

Alan yhä enemmän epäilemään, että kyykyttäminen on TE-toimistojen varsinainen tehtävä, tai sitten siitä on tullut niiden alkuperäisen toiminta-ajatuksen epäonnistumisen sijaistoiminto. Lähetti eli merkonomi potkaisi kissaa eli maisteria. Kun eivät onnistu työllistämisessä, niin hoitavat sitten moraalisaniteetillista tehtävää.

Annankin pääministeri Juha Sipilälle vinkin: jos jostakin julkisen hallinnon alasajaminen voitaisiin aloittaa paitsi kivuttomasti myös kipua vähentäen, niin TE-hallinnon lakkauttaminen vähentäisi ei-mihinkään johtavaa byrokratiaa, jonka sanottuna tarkoituksena on luoda (turhaa) toivoa työnhakijoissa, jotka havaitessaan sen turhaksi turhautuvat.

PS. Kaikki kunnia merkonomeille, ja kissoille. Ensimmäiset ainakin saavat töitä, ja jälkimmäisillä ovat asiat hyvin usein hyvin paljon paremmin kuin työnhakijoilla. Ainakin ovat vapaita ja saavat ruokaa.

Tässäkö tää nyt oli?

Juttelin viisikymppiseksi tunnustautuvan kollegani kanssa siitä, kuinka erilaiset ympyrät sulkeutuvat töissä: melkein sama tie kuljettaa tekemään melkein samanlaisia hommia kuin jo melkein neljännesvuosisata sitten.

Kollegani totesi, että viisikymppisenä, yhä useamman ympyrän sulkeutuessa, mieleen voi tulla, että tässäkö tää nyt oli, työura, sillä eteneminen ja siinä oppiminen.

Edellämainittu havainto ja sen vertailu vertaistuen kera avasi omatkin silmäni. Seitsemän vuotta tätä kollegaa nuorempanakin, olen tajunnut alitajuisesti pohtivani, että tässäkö tää nyt oli, alipalkattuna, koulutusta vastaamattomassa, vakituisessa työssä.

Nykyisessä työllisyystilanteessa on varmaan saatavilla myös itseäni 15 nuorempia maistereita, ja useassa tapauksessa tuplamaistereitakin, jotka eivät ole pilanneet itseään hanttihommissa, joiden cv on loogisesti etenevä kokonaisuus, joka kuvastaa loogisesti etenevää uraa aina vaativampiin tehtäviin. Tosin, jossakin niihin ei-niin-vaativiinkin tehtäviin on pitänyt marinoitua, ja kai kyky nielaista ylpeytensäkin on jotenkin tärkeää?

Onneksi sentään elämässä on muutakin kuin työ, ei vähiten perhe. Onneksi huomaamattaan keski-ikäistyneelläkin on vielä oikeus tuntea isäksi tulemisen onni, jonka kyllä tunnistaa vaipanvaihdon ja imetystuen antamisenkin keskeltä huonosti nukuttujen öiden aikaansaaman sumuisen kestoväsymyksen takaakin.

Lahjakkuus on yliarvostettua

Olen, tai ainakin joskus ollut, poikkeuksellisen nopea lukemaan. Enkä vain nopea lukemaan, vaan myös nopea oppimaan. Olen ainakin ollut aivan poikkeuksellisen ripeä päässälaskija. Päässäni pysyvät numerot ja nimet aivan poikkeuksellisen hyvin. Ainakin pysyivät ennen kännykkäaikaa. Tutustun nopeasti uusiin ihmisiin. Tuotan myös tekstiä ripeästi, hyvin monessa tyylilajissa ja ilman, että sitä isommin tarvitsisi editoida. Oikeastaan ainut kirjallisuudenlaji, jota en osaa, ovat avoimet hakemukset...

Jos katsoo ansioluetteloani, enpä ole näitä ominaisuuksiani oikein jalostanut kovinkaan häävisti miksikään sellaiseksi hyödynnettäväksi, joka olisi tuottanut sen paremmin minulle kuin yleistäkään hyvää. Lähinnä niistä on ollut friikkiohjelmanumeroiksi eriasteisissa illanistujaisissa.

Olenkin tullut siihen tulokseen, että lahjakkuus on yliarvostettua. Paljon tärkeämpää olisi, että ihmisellä on prioriteetit kunnossa: että hän tietää, mikä on todella tärkeää. Minulle se on perhe ja mahdollisuus toteuttaa itseäni, tapahtui tämä sitten aktivismin tai muun politiikan tai kirjoittamisen kautta, julkaistiin se sitten tai ei. Että osaisi pitää avoimen asenteen maailmaan, pysyä mahdollisimman puhtaana kaikista ennakkoluuloista, nauttia hetkestä, pysähtyä haistelemaan sateen jälkeisen metsän tuoksua ja kuuntelemaan lintujen laulua, nauttia musiikista ja lennokkaista juoksuaskelista metsässä. Ja ennen kaikkea, voisi rakastaa.

Rekrytointifirmat - tukipalveluita vai loisia?

Klassikkosarjani juttu on julkaistu ulkosuomalaisten Expatrium-lehden numerossa 65 (talvi 2009). Sen voi lukea Expatriumin webbiversiossa ilmaiseksi klikkaamalla otsikkoa.

Michael Perukangas on hakenut parin vuoden ajan töitä Norjassa Oslossa eri rekrytointiyritysten ja niiden verkkoportaalien kautta. Näitä väyliä käyttäen ei työtä kuitenkaan tunnu löytyvän. Perukangas pakinoi rekrytointiyritysten olemassaolon oikeudesta.

Olen hakiessani töitä Oslosta syöttänyt ansioluetteloni kaikkiin tietämiini rekrytointiportaaleihin. Tämä toiminta on poikinut kahdessa vuodessa yhden yhteydenoton puhelimitse ollessani Lontoossa jalkapallomatkalla. Koska kuulin hieman huonosti jalkapallofanien kansoittamalla Barking Roadilla, lupasin palata asiaan heti palattuani Osloon, eli kahden päivän päästä. Jätinkin muutaman viestin sen numeron vastaajaan, josta minulle oltiin soitettu. Minulle ei koskaan soitettu uudestaan. Ilmeisesti se valaanpyynti- tai öljyfirma sai sitten tekijän.

Vaikka rekrytointifirma toimi välikätenä välittäen työntekijöitä asiakasyritykselle, hyviin tapoihin kuuluisi kai kuitenkin vastata soittopyyntöihini. Näin siinäkin tapauksessa että asiakasyritys olisi jo löytänyt tekijän ilmeisen akuuttiin tarpeeseensa. Jos asiakasyritys oli jättänyt informoimatta alihankkijaansa onnistuneesta rekrytoinnista, toimipas se kehnosti, ja sellaisten asiakasyritysten sietäisi saada selkäänsä tai ainakin olla entisiä asiakasyrityksiä.

Kerran sovin tapaamisen konsultin kanssa yhdessä kansainvälisesti tunnetussa rekrytointifirmassa. Olin valmistautunut lähettämällä etukäteen ansioluetteloni. Tästä huolimatta konsultti ei osannut ehdottaa muuta kuin taksin ajamista – sitähän maahanmuuttajamiehet tekevät - vaikka ansioluettelossa ei ollut mainintaa ajokortista. Tietenkin itsetuntoani hiveli konsultin arvio, jonka mukaan ilmiselvästi olen pätevä ihminen, joskin epätoivoani lisäsi hänen jatkohuomionsa, jonka mukaan olen ”ylipätevä”. Ehkä sillä firmalla on varaa pitää töissä alipäteviä konsultteja tai sellaisia, jotka eivät osaa lukea.

Tarvitaanko kielitaitoa vai ei?
Kun yksi konsultti kehottaa minua panostamaan vain sellaisiin työpaikkoihin, joita voin varmastikin ainakin potentiaalisesti saada, toinen taas kehottaa kokeilemaan kepillä jäätä. Kun esimerkiksi julkisen hallinnon virastot ymmärrettävästi edellyttävät erinomaista norjan kielen taitoa (god fremstillingsevne), yksi konsultti antaa ymmärtää olemaan realisti ja toinen konsultti taas ymmärtää antaa. Jos niin sattuisi käymään, että saisin jopin eikä fremstillingsevneni olisi este, kielitaito toki paranisi työn myötä. Sitä odotellessa voisin aina varastaa kollegoitteni työaikaa, kun he joutuisivat oikolukemaan tai kenties uudelleen kirjoittamaan päätösdokumenttejani tai tiedotteitani.

Jos työpaikka toimii taloudellisesti kannattavasti eli järkevästi, eikä esimerkiksi tee rekrytointipäätöksiään sosiaalisin perustein, sillä ei ole varaa sellaisiin rekrytointeihin, joissa kaksi ihmistä tekee yhden työt, mutta heille maksetaan kaksi palkkaa. Ei esimerkiksi jalkapallojoukkueellakaan ole mitään järkeä eikä varaa palkata pelaajakseen ihmistä, joka ei pysty edes kävelemään, ja vaikka pystyisikin sitkeän harjoittelun jälkeen, Maradonaa hänestä ei kuitenkaan taitaisi tulla. Nythän esimerkiksi West Ham on maksanut yli vuoden ruhtinaallista palkkaa kroonisesti nilkkavammaiselle Dean Ashtonille, jolle oikea toimeentulolähde taitaisi olla työkyvyttömyyseläke. Työnantaja ei toki voi yksipuolisesti irtisanoa sopimusta ilman kultaista kädenpuristusta, joka turvaisi Ashtonin loppuelämän lapsineen. Ja palkkasihan Anaheim Mighty Duckskin Tie Domin vain Teemu Selänteen ja Paul Kariyan suoja-aidaksi, vaikka mies ei sanottavammin osannut pelata.

Toki, tässä voisi olla jotakin järkeä jos tulisi otetuksi sisään harjoittelijastatuksella; tällöinkin yleensä työn substanssi opitaan työn myötä. Jos kyse on substanssituntemukseltaan jo valmiiksi aivan ylivoimaisesta kyvystä, tämän kielellisen esitystaidon hiomiseen tuskin käytetään työnantajan aikaa, vaan hänet laitetaan kielikurssille. Näin tosin menetellään käsittääkseni yleensä vain yksityisillä tahoilla, jotka ovat pääkallonmetsästäneet eli headhuntanneet nöyrän kyvyn. Julkisella hallinnolla ole varaa kielikouluttaa työntekijöitään muuta kuin vieraisiin kieliin, eivätkä ne headhunttaa, mitä nyt joskus poliittisin perustein-vähän junttaa.

Kaikkia tuntemiani rekrytointifirmoja, niiden konsultteja ja työnhakukursseja yhdistää kokemukseni perusteella varmuudella ainakin yksi asia: ne lupaavat antaa vinkkejä, ja jopa suoranaisia kanavia niiden piilotyöpaikkojen löytämiseen, joita ei julisteta auki. Ai niin, on niillä toinenkin yhdistävä tekijä: ne jättävät aina ne vinkit tai kanavat kertomatta.

Rekrytointifirmat voivat olla käteviä: ulkoistettu rekrytointi voi helpottaa ainakin työnantajien elämää. Niillä voi olla asiantuntemusta esimerkiksi musteläiskätesteistä ja luonnehoroskoopeista, ja ne vapauttavat työnantajia varsinaisen ydintehtävänsä eli substanssin tuottamiseen. Työnhakijalle ne voivat joissakin tapauksissa antaa buustia, ja editoriaalisia kommentteja ansioluetteloon. Kuitenkin ainakin viimeksi mainittua palvelua saa julkisistakin työnhakupalveluista, ja ensiksi mainittua voi lainata kirjastojen hyllystä kohdasta elämänfilosofia, sieltä Sarasvuon ja Daniel Golemanin Tunneälyn vierestä.

Rekrytointipalveluista ei ole työnhakijalle mitään apua, jos niitä lähestyy avoimin mielin tyyliin ”tarvitsen töitä; mitäs firmoja niitä nyt onkaan ja mitä ne tekevät?” Ei. Kaikki tuntemani rekrytointikonsultit aloittavat työn vasta siinä vaiheessa kun olet ensin itse identifioinut itseäsi kiinnostavia ja potentiaalisia työnantajia. Tabula rasoja rekrytointifirmat eivät työstä. Rekrytointikonsultit eivät ole mentoreita. Ja mikä sitten onkaan rekrytointikonsulttien antama lisäarvo työnhakuprosessissa? Muu kuin itseluottamuksen buustaaminen, beats me.

Sillä hetkellä kun otan yhteyttä rekrytointifirmaan, vaikka vain laittamalla ansioluetteloni tietokantaan, olen kuitenkin heidän asiakkaansa. Asiakkaana edellytän asiakaspalvelua. Asiakkaana voin ainakin periaatteessa valita kenen palveluja käytän, siitäkin huolimatta, että työnhakijana joutuisinkin kääntämään kaikki kivet aikaa ja vaivaa säästelemättä.

Nyt julistankin avoimen rekrytointifirmojen ja –konsulttien myyntipuhekilpailun avatuksi. Miksi minun kannattaa käyttää juuri teidän palveluanne? Mikä on se lisäarvo, jonka saan työnhakuprosessissani palvelunne käyttämisestä? Millä tavalla palvelunne eroavat edukseen muista rekrytointipalveluista?

Myykää itsenne minulle, niin saatan harkitakin tarttuvani houkuttelevimpaan tarjoukseen.

Lahjusta vastaan voin myös ryhtyä teollisuusvakoojaksi, ja täsmentää, mihin nimenomaiseen rekrytointiportaaliin tai-firmaan esimerkkitapaukseni perustuivat. Tästä tiedosta rekrytointifirmat voivat saada kilpailuetua, jotta osaisivat välttää muiden virheitä.

Ulkoistamisen riemu
Ehkä rekrytoinnin yhteydessä sanan firma voi lopultakin korvata sanalla portaali, sillä oma kokemukseni on, että rekrytointifirmat ovat oikeastaan sähköisten hakuportaalien – eli cv-säilöiden – fyysisiä jatkeita, mutta eivätpä oikeastaan sitten muuta. Voi niistä kyniä nyysiä, ja joissakin saa jopa lähdevettä ja kahvia.

Jälkiteollisella aikakaudella ulkoistetaan mahdollisimman paljon sellaisia toimintoja, jotka voi ulkoistaa, jotta jäisi aikaa tuottaa ”substanssia”. Tällaisia ulkoistettavia toimintoja ovat usein paitsi itse tuotanto, monissa tapauksissa myös niin kutsutut back office –palvelut: juristit, tiedotus, kirjanpito, mainonta, rekrytointi ja konsulttien sekalainen seurakunta, jotka voi suomentaa tukipalveluiksi. Jälkiteollisen hyödyketuotannon keskeinen tavara on palvelu, ja jälkiteollisessa tuotannossa ei olla vain ulkoistettu aikaisempia ydintoimintoja vaan myös kehitetty uusia. Ne eivät kaikissa tapauksissa ole vanhojen palveluiden tukipalveluita, vaan usein myös loisia, jotka eivät eläisi ilman substanssin tuottajaa.

Esimerkki näistä uusista toiminnoista on netti- ja puhelinoperaattoreiden käyttäjätuki, jotka voi Suomesta ulkoistaa vaikka Eestiin ja Englannista Intiaan, minne vain, jossa on saatavilla kielitaitoista ja koulutettua mutta halpaa työvoimaa. Rekrytoinninkin voisi ulkoistaa, sillä portaalit voidaan ylläpitää missä tahansa. Tässä onkin yksi ehdotus kahdenkeskisen kaupankäynnin varjolla annettavaksi kehitysavuksi: Suomi voisi lahjoittaa rekrytointiportaaleita esimerkiksi Venäjän suomalaissukuisten kansojen työpaikoiksi ja vastapainoksi saada vaikka kaviaaria.