Kantaaottavuus ei sovi musiikkiin

Selvennykseksi sanottakoon, että tarkoitan ns. länsimaista konserttimusiikkia, en laulumusiikkia, jossa teksti lienee useimmiten musiikin sanoma. Sen sijaan soitinmusiikin sanoma on sen melodia, rytmi, tunnelma. Se tunnelma toki voi olla lohduttava, toiveikas, uhkaava, repivä, mitä tahansa inhimillisen kokemuksen kirjoa.

Ohjelmamusiikki oli suosittua 1800-luvulla ja vielä 1900-luvun alkupuoliskolla. Tämä tarkoitti sitä, että säveltäjällä oli mielessään esimerkiksi jokin antiikin draama, Shakespearen näytelmä tai vaikkapa taulu, joka innoitti kyseisiin säveliin. Siltikin Sibeliuksen Myrskystä, Prokofievin Romeosta ja Juliasta, Sostakovitsin sotateoksista, Rahmaninovin Kuolleiden saaresta, Berliozin Haroldista Italiassa voi nauttia tuntematta näitä alkuteoksia edes päällisin puolin (Straussin Macbethista kyllä ei, on se niin tyhjää pumputusta). 

Nykykulttuuri katkaisi yhteytensä antiikkiin viimeistään siinä vaiheessa, kun kansakoulusta siirryttiin yhtenäiseen peruskouluun, vaikka toki peruskouluhistoriassa käydäänkin pääpiirteittäin antiikin aika lävitse, myös taidehistoriallisesti. Yleissivistykseen kuuluu nyt tietää kaikki laulukilpailuvoittajat, ei osata latinan tai kreikan kieltä. Niinpä nykysäveltäjien ei kannata enää viitata Sofokleen draamoihin tai edes Schilleriin, sillä nyky-yleisö on kadottanut kosketuksensa näihin, mutta eivät ne enää ole nykysäveltäjäillekään itsestäänselvää peruskauraa, ovathan he saman koulujärjestelmän ja mediakulttuurin tuotteita kuin yleisönsäkin. Innoittavat ja ajatuksiaherättävät aineistot pitää hakea jostain muualta.

Minulla on ollut tapana muodostaa mielipide jokseenkin kaikesta lukuuottamatta ehkä sijoittamista ja lentämistä, ja teen nyt varmuuden vuoksi selväksi turvatakseni selustani, että minulle ei ole mitään epäselvää, etteivätkö ilmastonmuutos, luontokato, sota, rotu- ja muut etniset kysymykset, sukupuolisuus ja tasa-arvo ole ihmiskunnan suuria kysymyksiä, ja rohkaisen ja kehotan kaikkia ihmisiä ottamaan ihmisinä kantaa näihin ihmiskunnan kysymyksiin ja tekemään sen kantansa myös mahdollisimman äänekkäästi selväksi. Kuitenkin silloin kun kuuntelen musiikkia, haluan kuunnella musiikkia itse muodostaen omat mielikuvani siitä, mitä musiikki tuo mieleeni. En kaipaa kuuntelemaan lähtiessäni käyttöohjeita, joiden mukaan tämä ja tämä teos kertovat nais- tai rotukysymyksestä tai ilmastokatastrofista. Olen näistä kysymyksistä muutenkin tietoinen, ja ehkä musiikkia kuunnellessani haluan edes hetkeksi irtikytkeä itseni näistä ihmiskunnan ja aikamme suurista kohtalonkysymyksistä. 

Säveltäjille: kaikin mokomin säveltäkää kantaaottavaa musiikkia. Mutta en ole kiinnostunut mielipiteistänne, vaan musiikistanne. Wagner oli ilmeinen mulkku ihmiseksi, kaiken kukkuraksi antisemitisti, mutta hänen musiikkinsa elää. 

Parhaat levyt vuonna 2025

Franz Schubert: Sinfonia C-duuri "Suuri" nro 9. Berliinin filharmonikot, joht. Wilhelm Furtwängler

Minulla oli alkutalvesta irtisanomisen yhteydessä kausi, jolloin vertailin eri levytyksiä tästä sinfoniasta. Furtwängleriltä minulla jo oli hänen sota-aikainen radiotaltiointinsa, mutta tämä on sitä maineikkaampi ja rauhallisempi. Mutta muutaman vuosikymmenen lisää perspektiiviä hankkineena, tämä on maineensa väärti ja kelpaa jopa David Hurwitzille. Pidin kovasti aiempien suosikkieni Wandin ja Kripsin lisäksi Böhmistä, Fricsaysta, Sawallischista ja Haitinkista; Abbadokin on erinomainen.

Anton Bruckner: Sinfonia no 5. Berliinin filharmonikot, joht. Wilhelm Furtwängler

Tämä sota-aikaisten tallenteiden sarjaan kuuluva levytys oli ensitutustumiseni Brucknerin viidenteen, ja kun sinänsä aikakautensa tasoon nähden dynaamisesti yllättävänkin hyvään levytykseen (1942) tottuu yskäisyineen, niin käsillä on poikkeuksellisen dramaturgisesti koherentti, jännittävä ja vauhdikas levytys. Furtwängler asetti minulle standardin tämän teoksen koostamiselle: hitaasti hiipivä, mystinen avaus, käyskentelevästi sykkivä toinen osa, myrskyisä scherzo ja pyörremäinen finaali. 

Johannes Brahms: Sinfonia no 4. Günter Wand

Wandin Brahmseista - joita esimerkiksi nuoruuteni raamatussa eli Penguin Guidessa ei juurikaan arvostettu - on tullut salavaivihkaa tämänhetkinen suosikkisyklini Brahmsin sinfonioissa. Ensimmäisen ja neljännen sinfonian Wand tekee Toscaninin tavoin yllättävänkin intohimoisesti ja melko vauhdikkaasti ja keskimmäiset sinfoniat, numerot 2 ja 3 taas Klempererin tavoin epäsentimentaalisesti, teosten struktuuria painottaen. Wandin tapa tehdä Brahmsia ei tietenkään ole ainut oikea, mutta hän tarjoaa modernisti äänitetyn synteesin kahta hyvin eri tavoin Urtextiään lukeneita klassikoita, Toscaninin kiihkeyttä ja Klempererin selkeyttä. Niissä on kamarimusiikillista selkeyttä ja valoisuutta, mutta raudanluja pohja.

Carl Nielsen: Hiemvee. Underlige Aftenlufte. Aksel Schiøtz

Ei ainoastaan tämä laulu, vaan koko Danacord-levy, jossa Schiøtz laulaa Nielsenin lauluja, on maaginen. Schiøtzin ääni on rauhoittava kuin Hans Hotterin ja luonnollinen kuin Björlingin. Jos tämä ei ole tuutulaulu, en tiedä, mikä tämä on. 

Heitor Villa-Lobos: Bachianas brasileiras numero 7. Ranskan radio-orkesteri, joht. Heitor Villa-Lobos

Villa-Lobos oli mahtavan tuottelias säveltäjä, joka musiikki on aivan omanlaisensa keitos. Tässä ehkä parhaassa hänen kymmenestä bachianas brasileirasistaan finaalin fuuga on aivan hurja pyörre. Soitto ei varmaankaan ole kaikkein hiotuinta, mutta vakuuttavuus ja intensiteetti korvaavat tämän täysimääräisesti. 

Johann Sebastian Bach: Goldberg-muunnelmat. Beatrice Rana

En ole keräillyt Bachin klaveeriteoksista juurikaan vaihtoehtoisia esityksiä Glenn Gouldien lisäksi, mutta Perahian soitto jättää, kuten aina, vaikutelman siitä, että kaikki menee kuten pitääkin. Perahialla huomio kiinnittyy soittajan ratkaisujen sijasta itse musiikkiin. Perahia odotteli vuosikymmeniä, kolmisenkymmenen vuotta konsertoivan pianistin uraa ennen kuin ryhtyi soittamaan Bachia, ja odottelu kannatti. Perahia oli valmis haasteeseen, ja aktivoi minulla Bachin pianomusiikin kuuntelemisen. Kuitenkin minua uudehkoista ei-Gouldin levytyksistä puhuttelee vieläkin enemmän nuori italialaispianisti Beatrice Rana, joka pitää teoksessa jatkuvan pulssin ihailtavasti yllä, koko 32 osan muodostavan kaaren ylitse.

Gustav Mahler: Sinfonia no 5. Junge Deutsche Filharmonie, joht. Rudolf Barshai

Tästä opiskelijaorkesterin soittamasta Mahlerin vitosesta sana levisi internetin alkuaikoina vuosituhannen vaihteessa, ja siitä tuli ilmiö. Ja täydellä syyllä: kyseessä on ainutlaatuinen, ylivoimainen levytetty taltiointi Mahlerin vitosesta. Ja kapellimestari on yllätysnimi; Sostakovitsin ystävä, joka on paremmin tunnettu Sostakovitsin kvartettoja kantaesittäneenä alttoviulistina. Nuoriso-orkesteri soittaa mitään pelkäämättä: vasket purevat kuin hait ja jouset lentävät kuin aarnikotkat.

Johannes Brahms: Sinfonia no 2. Stuttgartin radio-orkesteri, joht. Carl Schuricht

Schuricht on musikaalinen ja vakuuttava oikeastaan kaikessa kuulemassani ohjelmistossa. Hänen tyyliään on vaikea kuvailla, mutta Schurichtin johtaminen on läpikuultavaa ja eteenpäinmenevää. Schurichtissa yhdistyy Szellin tiukka kamarimusiikillinen ote Walterin inhimilliseen lämpöön.

Miloslav Kabelac: Ajan mysteeri. Tsekkiläinen filharmonia, joht. Karel Ancerl

Muistan 90-luvulla lukeneeni Hesarista jutun Ancerlista, ja siinä jutussa ylistettiin muun muassa tätä teosta. Vasta nyt tulin kuunnelleeksi sen, ja kyseessä on toisen maailmansodan jälkeisen ajan merkkiteos, joka muodostaa 23-minuuttisen intensiivisen kaaren. Kabelacilla on oma äänensä, vaikka hänen sävelkielessään voi kuulla häivähdyksen Janacekia ja ehkä Einojuhani Rautavaara on kuunnellut teoksen? Ancerlin esitys kuulostaa niin autenttiselta ja intensiiviseltä kuin mahdollista.

Wigwam: The Big Farewell

Kitarataidetta leppoisan keinuvassa rytmissä parhaimmillaan, vaikka tämä 6 1/2 -minuuttinen onkin dramaturgisesti täydellisesti rakennettua progea. Teos kasvaa kasautuen jokaisen heleän välisoiton jälkeen vähä vähältä aina yksi elementti kerrallaan. 

Anton Bruckner: 7. sinfonia. Berliinin radio-orkesteri, joht. Riccardo Chailly

Tämä oman aikansa referenssilevytys ei ole aiemmin mitenkään erityisesti soittanut kelloja, mutta irtisanomisaikana tämän levytyksen - ja teoksen - tarjoama hunajaeliksiiri hoiti sielua. 

Hector Berlioz: Grande Messe des Morts. Bostonin sinfoniaorkesteri, Uuden Englannin konservatoriokuoro ja solistit, joht. Charles Münch

Muutamia vuosia sitten keräilin tätä teosta, ja Mitropoulos on tähän saakka ollut suosikkini. Münch on esityksenä tunnelmallinen siinä missä Mitropoulos, mutta äänitys on vielä selvästi parempi. Ihannelevytys tästä yhdestä suosikkiteoksestani. 

Ludwig van Beethoven: Pianosonaatti op. 109 (numero 30). Stephen Kovacevich

Tämän sonaatin kolmas osa on yksi koko pianokirjallisuuden eeppisimmistä. Hienoja levytyksiä siitä tarjoavat kuulemistani esimerkiksi Mitsuko Uchida - joka ajankohtaisti tämän sonaatin minulle - Annie Fischer, Alfred Brendel, Yves Nat, Solomon, Artur Schnabel, Rudolf Serkin, Eric Heidsieck, Stephen Kovacevich ja Wilhelm Backhaus. Kovacevich toteuttaa teoksen melko lailla ihanteellisesti, kuten muutkin häneltä kuulemani Beethovenin myöhäiset sonaatit. Hänen soitossaan ei samalla tavalla kiinnitä huomiota soittajaan kuin vaikka Schnabelissa, vaan nimenomaisesti musiikkiin. 

Johannes Brahms: Pianokonsertto no 2. Wilhelm Backhaus ja Wienin filharmonikot, joht. Carl Schuricht

Harvinaisen jännittävä, paikoin myrskyisäkin esitys tästä yhdestä pianokonserttokirjallisuuden mahtavimmista järkäleistä. Backhaus on tehnyt tästä teoksesta kolme levytystä: 30-luvulla Böhmin kanssa, 60-luvulla taas Böhmin kanssa ja tämän, 50-luvun alun Decca-levytyksen Schurichtin kanssa. Böhmin johtaminen on varsin jäykkää, kun taas Schuricht on paljon joustavampi temmonkäsittelyssään. Tässä ollaan peruselementtien ja luomisen äärellä.

Bela Bartok: Ihmeellinen mandariini. Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, joht. Riccardo Chailly

Tätä Bartokin ehkä kulmikkainta tai pikemminkin terävintä partituuria ei voi tämän muhkeammin ja virtuoosisemmin esittää, ja mikä parasta, Chailly ei tee ainoastaan Ihmeellisen mandariinin sarjaa, vaan koko teoksen! Samalla levyllä on myös hyvin komea Orkesterikonsertto.

Jean-Philippe Rameau: Dardanus. 18. vuosisadan orkesteri, joht. Frans Brüggen

Boreaduksen ja Dardanuksen sisältävä levy oli yksi ensimmäisiä cd-levyjäni. Sen kuunteluun liittyy paluuta nostalgisiin lukiovuosiin, mutta ei tästä barokkimusiikki parane, eikä periodisoitanto. Osa "Les Songes" (Gracieusement et un peu gai) on miltei itkettävän melodinen, harvinaisen täyttä tavaraa puolitoistaminuuttiseksi. 

Felix Mendelssohn: Sinfonia no 3 "Skottilainen". Lontoon sinfoniaorkesteri, joht. Peter Maag

Olen jo parisen vuotta metsästänyt tästä ehdottomasti Mendelssohnin sinfonisesta huippusaavutuksesta ihanteellista levytystä, ja usein kannattaa tarttua klassikkoon, sillä sitä Maag on. Lontoolaiset soittavat innoittuneesti, imevästi, hengittävästi ja henkevästi ja äänitys on aikakaudekseen (1960) upea.  .

Johann Sebastian Bach: Ich ruf zu dir. Wilhelm Kempff

Joskus levyille kannattaa antaa uusi mahdollisuus. Nuorena kuulin joskus varmaankin Ensiolla tai sitten kirjastossa Kempffin kuuluisia Bach-levytyksiä, ja tuohon aikaan minun maailmaani mahtui vain neljä tapaa soittaa Bachia pianolla: Glenn Gould, Dinu Lipatti, Edwin Fischer ja das Wohltemperierte Klaverierissa Svjatoslav Richter. Lipatti oli jo levyttänyt nämä Kempffin sovitukset, ja hänen soittonsa on toki minulla edelleen standardi, mutta Kempffin soitosta säteilevälle ajattomuudelle ja rauhalle on kyllä sillekin paikkansa, ei vähiten levottomina aikoina. Kempffin Bach-albumilta voisi valita minkä hyvänsä raidan, mutta tämä välittää Sicilianon ohella eniten juuri sitä ajatonta rauhaa.

Antonin Dvorak: 8. sinfonia. Tsekkiläinen filharmonia, joht. Vaclav Talich

Entisvuosikymmenien Tsekkiläisellä filharmonialla oli harvinaisen omanlaisensa sointi, jota leimasivat varsinkin pirteät puupuhaltimet. Talich johtaa sanalla sanoen täydellisesti: hänen tulkintaansa leimaa toscaninimainen tiukkuus, mutta siitä huolimatta hän antaa soittajille vapauksia, ja rubato on tässä levytyksessä vaihtelevampi kuin melkein missään, olematta silti mengelbergmäisen arvaamaton. 

Igor Stravinski: Keijun suudelma. Columbian sinfoniaorkesteri, joht. Igor Stravinski

Kuunnellessani jälleen Ferenc Fricsay -boksiani lävitse pysähdyin Keijun suudelman kohdalle. Hankin jouluksi Stravinskin kootut levytykset, ja tässä teoksessa on Stravinskille harvinaista viattoman idyllin tuntua. Stravinskia on kapellimestarina haukuttu, enkä ehkä kuuntelisi kuin kertaluontoisena kuriositeettina, jos saatavilla olisi vaikkapa hänen Mahleriaan, mutta kyllä hän oman tuotantonsa tuntee ja onnistuu myös välittämään tämän tälle taitavalle studiokokoonpanolle. 

Richard Strauss: Alppisinfonia. Tsekkiläinen filharmonia, joht. Zdenek Kosler

Kiitos kuuluu Rich Evansille, joka vinkkasi tämän levytyksen olemassaolosta. Se on Supraphon-tuotantoa 90-luvulta, erittäin mainosti äänitetty, aikana, jolloin Tsekkiläisellä filharmonialla oli vielä jotakin jäljellä omasta erityissaundistaan. Kyseessä on paitsi todella muhkea Alppisinfonia, mutta Tsekkiläisen filharmonian saundin rustiikkisuus tekee siitä todella ainutlaatuisen. Ja Kosler, jos kuka, on aliarvostettu, mutta mainio kapellimestari, jolta olen nauttinut myös Dvorak- ja Janacek -levytyksistä.

Vuonna 2025 ajankohtaisia muusikoita: Wilhelm Furtwängler, Riccardo Chailly, Daniel Barenboim, Carl Schuricht, Murray Perahia, Wilhelm Kempff, Karel Ancerl, Frank Peter Zimmermann, Wigwam

Säveltäjiä: Johannes Brahms, Igor Stravinski, Johann Sebastian Bach, Heitor Villa-Lobos, Felix Mendelssohn, Anton Bruckner, Franz Schubert, Anton Webern, Franz Liszt

Orkesteri: Tsekkiläinen filharmonia

Vuoden 2022 parhaat levyt

Vuosi 2022 on ollut maailmalle huono vuosi, mutta minulle se on ollut erinomainen musiikkivuosi. Olen systemaattisesti koettanut laajentaa ohjelmistoani, ja vuoden säveltäjänimiä minulle ovatkin olleet Brucknerin, Mahlerin ja Beethovenin sijaan tai oikeastaan heidän lisäkseen Bach, Dvorak, Berlioz, Suk, Wagner ja Martinu. Olen systemaattisesti vertaillut levytyksiä esimerkiksi Beethovenin viulukonsertosta, Beethovenin 3. pianokonsertosta, Dvorakin ja Martinun sinfonioista sekä Berliozin Requiemista ja Janacekin pianomusiikista. 

Gustav Mahler: Sinfonia no 9. Bostonin sinfoniaorkesteri joht. Seiji Ozawa

Ozawa ei tule ensimmäisenä mieleen Mahler-johtajista, eikä edes toisena, mutta kaikki Ozawan taltioidut Mahlerin ysit ovat erinomaisia. Ozawan tyyli on ehkä hieman hitaasti lämpiävä; hän ei paljasta heti kaikkia korttejaan, mutta hänen Mahlerissaan on hiljaista intensiteettiä. 

Antonin Dvorak: Sinfonia no 7. Clevelandin orkesteri joht. George Szell

Viime talven lumikenkäilylenkeilläni ahmin Dvorak-levytyksiä, ja Szell on seitsemännessä sinfoniassa täysin omassa luokassaan. Minulle testinä toimii heti ensimmäisen osan avaus, joka on useimmilla aivan liian veltto. Vertailukohtina olivat mm. Kubelik, Kertesz, Neeme Järvi, Dohnanyi, Mariss Jansons, Colin Davis ja Pierre Monteux, joka olisi kakkoslevytykseni. 

Ralph Vaughan Williams: Sinfonia no 5. Liverpoolin filharmonikot, joht. Vernon Handley

Rakastuin Ralph Vaughan Williamsin musiikkiin syksyllä 2021 polkulenkeilläni. Viides sinfonia on hänen ylivoimaisesti melodisin sinfoniansa; sen jousicantabile on vastustamaton, ja Handleyn levytys on syystäkin legendaarinen. 

Josef Suk: Asrael-sinfonia. Tsekkiläinen filharmonia, joht. Vaclav Neumann

Josef Suk oli kevättalven löytöjäni, ja Tsekkiläinen filharmonia kuulosti vielä 1980-luvulla tsekkiläiseltä, ja tähän teokseen vaadin kansallista sointiväriä. Neumannin levytyksessä myös ensiosan koodan kohtalokkaat rummuniskut kuulostavat kohtalokkaamilta kuin missään muussa levytyksessä.

Bela Bartok: Konsertto orkesterille. Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, joht. Bernard Haitink

Haitink ei enää minua yllätä, mutta toisillekin tiedoksi: jopa hänen Bartokinsa pärjää intensiteetiltään syntyperäisille unkarilaisille, kuten Reiner ja Dorati. Fricsay on oma lukunsa. Ja tietenkin Concertgebouw-orkesterin soittoa kuuntelee ilokseen. 

Richard Strauss: Alppisinfonia. Berliinin filharmonikot, joht. Herbert von Karajan

Tätä teosta on turha esittää, jos ei halua hehkuttaa. Ja sen Karajan ja Berliinin filharmonikot osaavat. Alppisinfonia liteä ei minulle. 

Claude Debussy: Pelleas et Melisande. Solistit ja Orchestre de la Societe des Concerts du Conservatoire de Paris, joht. Roger Desormiere

Ranskalainen laulukoulukunta on ihan oma juttunsa. Siihen kuuluu tietty nasaalisuus. Tähän levytykseen tutustuin, koska Gronowin ja Saunion Äänilevyn historia -kirjassa sitä pidettiin peräti onnistuneimpana kaikista toisen maailmansodan aikana tehdyistä levyistä. Autenttinen atmosfääri ainakin on ihan katossa.

Richard Wagner: Parsifal. Solistit ja Bayreuthin musiikkijuhlien orkesteri ja kuoro, joht. Hans Knappertsbusch

Knappertsbusch ja Parsifal kuuluvat yhteen, ja häneltä onkin noin kymmenen taltiointia tästä armottoman pitkästä teoksesta. Tässä vuoden 1951 livetaltioinnissa, joka kaiken lisäksi on todella hidas, ei ole siltikään sekuntiakaan liikaa. Knappertsbusch onnistuu venyttämään jousen juuri niin pitkäksi, että se ei aivan katkea. Mitähän Celibidache olisi Parsifalille tehnyt. Hmm. 

Antonin Dvorak: 1. sinfonia "Zlonicen kellot". Slovakian filharmoninen orkesteri, joht. Zdenek Kosler

Yllättäen Dvorakin ensimmäinen sinfonia on hänen pisimpänsä, viimeisen eli Sinfonian uudesta maailmasta ohella. Kosler laittaa teoksen heti sen alun kellonkuminaa muistuttavan alun jälkeen reippaaseen pyörteeseen, niinkuin tämä hieman ylipitkä teos kuuluukin laittaa. Muutenkin tykkään tämän hieman vähemmän tunnetun tsekkikapellimestarin Dvorakista. Se kuulostaa mitä idiomaattisimmalta; muissa Dvorakin sinfonioissa Kosler sen sijaan suosii yleensä keskivertoa rauhallisempia tempoja. Vuoden aikana hankin Koslerin lisäksi (valitettavasti Brilliant Classicsin julkaisussa 8. sinfonia on korvattu Yehudi Menuhinin ja 9. sinfonia Paavo Järven ihan sinänsä asiallisilla levytyksillä) Ivan Anguelovin ja Otmar Suitnerin kokonaislevytykset. 

Sergei Rahmaninov: 3. pianokonsertto. Martha Argerich ja Berliinin RSO joht. Riccardo Chailly

Tässä olivat jumalat kohdillaan. Arvoituksellinen luonnonvoima nimeltään Argerich saatiin onneksi purkitettua ja Chailly malttoi seurata ja myötäillä häntä. Täysin magneettista soittoa. 

Hector Berlioz: Grande messe des Morts. Wienin filharmonikot ja solistit, joht. Dimitri Mitropoulos

Minulla oli touko-kesäkuussa kausi, jolloin ahmin Berlioz'n Requiemia, josta Eliahu Inbalin levytys ei selvästikään ollut minulle riittävästi. Hankin legendaarisen Roger Desormieren levytyksen, Leonard Bernsteinin ja Charles Münchin lp-levyllä lähinnä asiallisen Inbalin levytykseni täydennykseksi, mutta silloin kun haluan kuulla Berliozin kuolinmessun, tartun mieluiten tähän äärimmäisen keskittyneeseen livetaltiointiin Salzburgista. Siinä on sitäpaitsi aivan kelpo ääni, vaikka kyseessä on 50-luvun livetaltiointi.

Ludwig van Beethoven: 3. pianokonsertto. Claudio Arrau ja Philharmonia-orkesteri, joht. Otto Klemperer

Syksyllä metsästin ihanteellista Beethovenin kolmannen pianokonserton levytystä. Jonkin aikaa kandidaattejani olivat Edwin Fischer ja Stephen Bishop-/Kovacevich, mutta tässä tapauksessa kahden hyvin erikaltaista esteettistä käsitystä edustavan muusikon kohtaaminen tuotti jotain hedelmällistä. Klempererin luja tausta ja sitä vastaan Arraun sointimagiikka. 

Richard Wagner: der Ring des Nibelungen. Bayreuthin juhlaorkesteri ja solistit, joht. Joseph Keilberth

Ehkä paras Ring siinä mielessä, että tässä historiallisessa pitkään arkistoissa piilotellussa historiallisessa stereolevytyksessä on taltioitu aikansa (1955) kultainen Wagner-sukupolvi aidossa Bayreuthin akustiikassa. Keilberth pitää asiat liikkeessä koko ajan, ja varsinkin Astrid Varnay paaluttaa minulle sen, miltä Brünnhilde kuulostaa. 

Leos Janacek: Umpeenkasvaneella polulla. Radoslav Kvapil

Olen vuosikymmeniä kierrellyt ja kaarrellut tätä pianosarjaa, josta löysin nyt itselleni ihanteellisen tulkin. Tsekkiläinen Kvapil soittaa teoksen sopivan evokatiivisesti ja haikeasti. Tämän musiikin voi toki hurjastellakin, kuten tekee Kvapilin maanmies Firkusny, mutta minulle tämä on parempi näin. Martino Tirimo on toinen suosikkini.

Ludwig van Beethoven: Viulukonsertto. Arthur Grumiaux ja Concertgebouw-orkesteri joht. Colin Davis

Syystalvella projektinani sitten oli etsiä minulle ihanteellista Beethovenin viulukonserton levytystä. Grumiauxin lyyrinen ja linjakas viulu ja Colin Davisin rauhallinen tyyli mätsäävät hyvin yhteen. Levytys ei ole kaikkein kiihkein, mutta sen sijaan äärimmäisen kaunis.

Hector Berlioz: Sinfonie Fantastique. Lamoureux-orkesteri, joht. Igor Markevitch

Hankin kesällä ison Markevitch-boksin tutustuakseni tähän itselleni aiemmin suhteellisen vieraaseen kapellimestariin. Erityisen kiinnostunut olin Markevitchin Beethoven- ja Berlioz -levytyksistä. Markevitchin käsissä tämä värikäs partituuri soi hyvin kukkeasti, mutta kuitenkin voimakkaisiin kohtiin riittää aivan tarpeeksi voimaa. Matkani Sinfonie Fantastiquen kanssa on kuitenkin vasta alkutekijöissään, ja esimerkiksi Charles Münchin ja Dimitri Mitropouloksen levytysten tunteminen on välttämätön. Georges Pretre tarjoaa myös positiivisen yllätyksen. 

Ludwig van Beethoven: 1. sinfonia. Lamoureux-orkesteri, joht. Igor Markevitch

Näin vakuuttavaa Beethovenin ensimmäistä sinfoniaa en ole koskaan kuullut. En Toscaninilta, en Reinerilta, en Wandilta. Tarvitseeko sanoa enempää? Ote on vitaali, ja ranskalainen nasaalinen soundi tuo tähän hauskan mausteen. Tekisi melkein mieli sanoa, että autenttisen.

Hector Berlioz: Les Nuits d'Ete. Dame Janet Baker ja Hallé-orkesteri, joht. sir John Barbirolli

Laulumusiikin arvosteleminen on siinä mielessä suoraviivaista, että joko laulajan äänestä tykkää tai ei. Maineikkaasta Regine Crespin levytyksestä en siinä mielessä niin välitä, että en lämpene hänen nenä-äänelleen. Janet Bakerin ja John Barbirollin moneen kertaan kuninkaallisesti palkittu esittäjistö sen sijaan tarjoaa hunajata.

Maurice Ravel: Ma Mere l'Oye. Südwestrundfunkorchester Baden-Baden, joht. Hans Rosbaud

Hans Rosbaud oli paljon muutakin kuin modernisti. Itse asiassa, hän johti mitä tahansa suurenmoisesti Haydnista Messiaeniin. Suurimman yllätyksen kuitenkin tarjoaa hänen ranskalainen ohjelmistonsa, joka yhdistää Boulezin analyyttisyyden Dutoitin kolorismiin. Hänen Debussyn Faunin iltapäivänsä ja Ravelin Hanhiemo ovat revelatorisia; kuin kuulisi musiikin ensimmäistä kertaa. 

Dimitri Sostakovits: 10. sinfonia. Berliinin sinfoniaorkesteri, joht. Kurt Sanderling

Tähän saakka olen pitänyt Karajanin levytyksiä tästä sinfonioista nimenomaan ideaalilevytyksinä, ja Mitropouloksen taas tavoittavan parhaiten teoksen lohduttoman, synkän luonteen. Sanderling on kuitenkin niin lähellä definitiivistä kuin saattaa olla, jos näkee teoksen nimenomaan lohduttoman synkkänä ja maisemaltaan autiona. 

Arnold Schönberg: Gurre-Lieder. Leipzigin radio-orkesteri, kuoro ja solistit, joht. Herbert Kegel

Tämän levytyksen paikka olisi ollut tällä listalla jo kaksi vuotta sitten, mutta vielä siihen aikaan se ei ollut levyhyllyni valikoimissa. Syksyllä 2020 ahmin lähes kaikki saatavilla olevat levytykset Gurre-Liederistä, joka oli minulle silloin uusi tuttavuus. Suosikeiksi valikoituivat Michael Gielen ja Herbert Kegel, jonka sain hankittua vasta nyt osana Great Recordings -settiä. Minulle kappale paljolti kaatuu jo teoksen avaavaan orkesteripreludiin, jonka useimmat kapellimestarit kiirehtivät. Kegel sen sijaan suorastaan velloo tunnelmassa, joka ei niinkään ole dodekafonistinen kuin impressionistinen ja vieläpä ekspressionistinen. Kegelin käsissä tämä teosmonsteri on pakahduttavan kaunis. 

Johann Sebastian Bach: Kantaatti nro 82 "Ich habe genug". Lontoon filharmonia-orkesteri, joht, Anthony Bernard. Solistina Hans Hotter

Hans Hotterin ääni on hunajaa, mutta minulle siltikin tämän esityksen tähti ja ruusuke on jumalainen oboesolisti Sidney "Jock" Sutcliffe, jonka oboe itkee siihen tapaan, että tämä on vaarana tarttua kuulijaankin. 

Ralph Vaughan Williams: 6. sinfonia. Kuninkaallinen skottilainen orkesteri joht. Bryden Thomson

Ehkä historian muhkein levytys mistään VW:n sinfoniasta. Toimii hyvänä vastalääkkeenä niille, jotka luulevat Vaughan Williamsin vain toljottavan lehmiä laitumella. 

Johann Sebastian Bach: 2. brandenburgilaiskonsertto. Münchenin Bach-solistit, joht. Karl Richter

Kaipasin viime kevättalvella vaihtoehtoja peruslevytyksilleni: Kuijken orkesterisarjoissa ja Pinnock Brandenburgilaiskonsertoissa. Ne ovat palvelleet sentään yli 30 vuotta, ja Bach on niin universaalia musiikkia, että siitä ei välttämättä tarvitse niin montaa esitystä, sillä Bachille on mahdotonta olla tekemättä oikeutta jos muusikko täyttää kompetenssiltaan vähimmäisvaatimukset. Richter ja toinen brandenburgilaiskonsertto on ehkä paras edustamaan tätä etsintävaihettani: konsertto on mahdottoman värikäs ja tarjoaa suoranaisen bukeen sooloja.

Erkki Melartin: 5. sinfonia. Radion sinfoniaorkesteri joht. Jussi Jalas

Melartinin oppilas, Jussi Jalas teki 70-80 -luvuilla radionauhoitukset Melartinin kahdesta viimeisestä sinfoniasta. Viidennessä sinfoniassa aivan erityisesti on imua, mutta molemmat, niin viides kuin kuudes pitäisi kyllä saada äänilevylle. 

Bohuslav Martinu: 3. sinfonia. Tsekkiläinen filharmonia joht. Karel Ancerl

Viime talvena päätin ottaa vihdoin haltuun Martinun sinfoniat, niitä aina välillä kuultuani ja tämän aivan poikkeksellisen omaäänisen musiikin herätettyä mielenkiintoni. Ostin Bryden Thomsonin ja Kuninkaallisen skottilaisen orkesterin kokonaislevytyksen lisäksi Ancerlin levytyksiä, joissa on minun korvaani kaikkein autenttisin tunnelma. Kolmas sinfonia on ehkä säveltäjän tyypillisin teos siinä mielessä, että siinä piano on osana orkesterikudosta ja rytmiikka on pyörivää. 

Alfred Cortot: Chopinin etudit.

Kyseessä on ihmiskunnan historian legendaarisimpia pianolevytyksiä, ja joskus nuoruudessani kuunnellessani sen läpi ja muutakin Cortot'n soittoa, silloin ei ollut sen aika. Nyt on. Chopin on ollut minulla jäähyllä varmaan kymmenisen vuotta, ainakin, ja Cortot herätti ohjelmiston uudelleen. Rajattoman poeettista ja mielikuvitusrikasta soittoa, joka on teknisestikin mainettaan parempaa. Minun on hankala nostaa etudeistä esille yhtään yksittäistä, miellän teoksen kokonaisuudeksi. 

Did Beethoven invent music?

Someone wrote in an Youtube commentary of a Beethoven quartet that Beethoven not only foresaw but also invented a great deal of music that came after him. It might be as it is hard to imagine symphonies, string quartets or piano sonatas without him. Yet Schubert at least had a different path from that of Beethoven and so did Liszt, Wagner and I suppose Chopin. I reckon Schumann and Berlioz were also quite independent musical inventors. Bruckner inherited from both Schubert and Beethoven, Brahms from Beethoven and Schumann. Bruckner had nothing to do with Wagner but admiration and some instrumentation.

Bruckner in turn influenced Mahler at least in scope, but not much in else with the exception of inspiration from nature. Both men but especially Mahler had an influence on Shostakovich, and Bruckner in turn made an impression on Sibelius. Sibelius and Mahler were contemporaries and contradictions in philosophy and approach.

Of course Beethoven was a great influence on many a composer, but inventor of new forms he hardly was safe for a symphony with singers. Haydn was in this respect more important as he was the father of string quartets and symphonies in classical form, and he was preceded by Corelli who invented the sonata form.

Vuoden 2019 parhaat levyt

Vasta nyt olen ehtinyt - ja muistanut - toimittamaan itselleni keskeisten ja uusien viime vuoden äänitteiden listan. Seuraavaksi vuoden 2019 top 10 jälkijättöisesti.

Anton Bruckner: Sinfonia no 4. Kölnin radio-orkesteri, joht. Otto Klemperer Klempererin maine hitaampana kapellimestarina menee romukoppaan näistä "nuorempana" (eli ennen Filharmonian aikaa) tehdyistä livetaltioinneista. Tämä Bruckner miltei epämiellyttävällä tavalla haastaa omaa näkemystä siitä, miltä Brucknerin pitää kuulostaa, ollen miltei aggressiivinen, ja vielä hyvin ripeää studiolevytystäkin ripeämpi. Ei mukavaa kuultavaa, mutta stimuloivaa.

Anton Bruckner: Sinfonia no 5. Baijerin radio-orkesteri, joht. Kurt Eichhorn Etsin uudempaa (kuin Furtwängler/Horenstein) ihannelevytystä Brucknerin vitosesta jo Bruckner-harrastukseni alkumetreiltä. Tähän saakka turhaan. Tämä kirkkoakustiikassa toteutettu lavea mutta haltioitunut taltiointi on sellainen. Harrastelijoiden vähemmän tunnetun Eichhornin Bruckner on yhtä definitiivistä kuin Wandilla, ja aivan suurenmoisesti äänitettyä.

Anton Bruckner: Sinfonia no 7. Skotlannin kansallisorkesteri, joht. Georg Tintner. Samat sanat edellisen kanssa. Vähemmän tunnetun Naxos-kulttinimen johdolla skotlantilaiset soittavat rakkaudellisest, haltioituneesti, kiireettä. Teos vaatii täydelliseksi onnistumisekseen tietyn lapsenomaisen, viattoman sävyn ja ehkä vähän vähemmän paahtamista. Olen siinä määrin altistunut sosiaalisessa mediassa Bruckner-skolaareille, etten enää osaa kaivata hitaan osaan symbaalikräsähdystä, ja Tintner on Wandin lisäksi ihannelevytykseni.

Anton Bruckner: Sinfonia no 9. Wienin filharmonikot, joht. Carlo Maria Giulini. Koetin tutustua tähän monissa cd-oppaissa kehuttuun levytykseen jo myös silloin Bruckner-harrasteeni alkuhämärissä. Silloin olin vielä vannoutunut Klemperer-mies, mutta perspektiivini on laajentunut. Giulinin levytys on täysin definitiivinen: kärsivällisesti rakentaen, ja wieniläiset ovat aivan parhaimmillaan. Intensiteetti on suhteellisen verkkaisessakin tahdissa valtaisa, ja livelevytykseksi soitto on käytännössä virheetöntäkin. Jos vain yhdellä yhdeksännen sinfonian (ilman finaalirekonstruktioyrityksiä) pitäisi tulla toimeen, se on tämä.

Joseph Haydn: Sinfonia no 82 "Karhu". Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, joht. sir Colin Davis. Davisin kanssa sama homma kuin Abbadon Brahmsien tai Giulinin Bruckner ysin. Kun se on yleisessä kirjallisessa katsannossa ykköseksi suositeltu, niin silloin minun oli pakko löytää siitä vikoja. Syksyllä omistauduin paljolti Haydnille, kuunnellen mm. projektina kaikki hänen sinfoniansa Adam Fischerin mittavasta kokonaislevytyksestä lävitse. Niin sanotuista pariisilaissinfonioista tämä, ensimmäinen, on minulle tutuin, ja tämän paremmin sitä voi tuskin esittää, vaikka lontoolaissinfonioista Davis tunnetaankin. Täyteläistä, viriiliä, vitaalia, terhakkaa, löytämisen iloa, kuten Haydnin musiikki aina, täynnä yllätyksiä.

Gustav Mahler: Sinfonia no 2 "Ylösnousemus". Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, joht. Bernard Haitink. Jotenkin perusvarman tylsänä ja tasaisena Haitinkia pitävät yllättyvät hänen joulukonserteistaan kootusta Kerstmatinee-julkaisusarjastaan, joka on täysin essentiaalinen Mahler-julkaisu, vaikkakin varsin hintava ja hankalasti saatava. Parhaimmillaan Haitinkin Mahler-taidetta esittelevät tasapainoinen 3. sinfonian taltionti sekä voimallinen Ylösnousemussinfonian levytys, joka nousee Abbadon ja Walterin tasolle.

Gustav Mahler: Sinfonia no 6. MusicaEterna, joht. Teodor Currentzis Tämä saksalaiskreikkalainen patsastelija herättää snobeissa vieroksuntaa, mutta on selkeästi tosi muusikko, joka on koulinut käsinpoimimansa permiläisen balettiorkesterin huimaan menoon, saaden ainakin minut höristämään korviani, ja pitkästä aikaa todella haluamaan kuulla Mahlerin kuudennen sinfonian.

Franz Liszt: Au lac de Wallenstadt. Wilhelm Kempff. Maagista sointivärillistä tunnelmakelluntaa. Palaudun aina kesään Kumpulan koulukasvitarhalla kuunnellessani tämän useitakin kertoja putkeen. Kempff ei ole pelkkä klassisisti, vaan todellinen koloristi. Sanoinko jo, että maagista?

Hector Berlioz: L' Enfance du Christ. L´Orchestre de Societe de la Conservatorie, johtaa Andre Cluytens. Paljolti itseoppinut ja omaperäinen Berlioz on kyllä selkeästi Bachinsa kuullut. Laulajat - Nicolai Gedda ja Victoria de los Angeles - ovat suurenmoisia, ja orkesteri vetää ranskalaisella fervourilla niin että kerrankin ei osaa niin kaivata mannermaisempaa sointia.

No weak spots anywhere

When I learnt that Skrowaczewski had passed away, I started to study his legacy more extensively. I knew some of his work; his Halle Brahms 1 which was my first encounter with Brahms symphonies, reliable but hardly spectacular, his Shostakovich 10th - excellent although no match for Karajan - and some of his work with Rubinstein. I had borrowed from a library his acclaimed Bruckner set, and being a Bruckner devotee regarded his readings somewhat too sober and low profile for my liking.

Luckily I started my re-survey of his Bruckner with the eighth symphony. Always having struggled to grasp it in its totality, Skrowaczewski managed to really nail it. Everything is audible here, yet the reading ceases to be a mere X-ray of the piece. Instead it breathes life into it, suddenly everything falling into its place. Skrowaczewski Eighth is one of the greatest Bruckner recordings ever, on a par with Wand 4th, Horenstein 5th, Klemperer 6th and Furtwängler 9th. Otherwise his Bruckner is of extremely consistent quality: it rarely peaks above e.g Jochum but never fails.  If I would have to recommend one cycle of Bruckner´s symphonies, I might well start from here especially as all of his orchestral output is included.

The real surprise here is the Beethoven cycle. Having listened to dozens of complete recordings and possessing a few - Toscanini, Furtwängler, Norrington, Walter, Kempe, Jochum, Wand, Szell - his Beethoven is an absolute winner. There are no weak spots anywhere. If I had to mention some individual recordings, I would point out the Eroica, Pastorale and Ninth. The slow movement of Eroica made me really listen although I already thought to know the symphony; correspondingly, the slow movement of the Pastorale made me repeat it several times. The ninth might well be the most successful modern sounding version I have heard, at least the same standard as Szell and Karajan. In general, Skrowaczewski's Beethoven is full-bodied yet transparent, muscular yet lean. If you happened to possess just this set of Beethoven symphonies, you would not be at all hard done.

Skrowaczewski's Brahms is considerably better played than the Hallé recordings. They are slowish in the Giulini manner yet at least in first symphony more forward going. Perhaps the third symphony sags a little bit although it is played beautifully. Schumann symphonies are played with vitality and the heavenly slow movement of the second movement a fitting farewell to the conductor himself: a thoughful and selfless musician, a George Szell with humanity or a Carlo Maria Giulini with some added vitality injected. The Bartok disc is really enjoyable, Divertimento attacks from the outset with real fervour and the Concerto for orchestra starts perhaps a little bit cautiously yet it gathers pace and real excitement. Here the structural grasp reminds me of Jascha Horenstein. The recording of the Berlioz' Symphony Fantastique manages to convey some meaningful symphonic coherence into this Fantasia Sinfonica in Skrowaczewski's style that completely avoids any sensationalism or cheap trills.

This excellently assembled and produced box set is simply glorious, on a par with a similar one by Günter Wand (which btw has a less inconvenient packaging). Only a diehard-affiocionade buys this for Skrowaczewki's own compositions although they are certainly more purposeful than Fortner that Wand has to offer for good measure.

Skrowaczewski is one of the greatest unsung conductors of his time, and this collection makes him proud. One is really hard pressed to find a finer big box that is devoted to just one conductor (e.g. Karajan Symphony Edition contains sensationally great stuff and beside that, recordings that are plainly impossible in their sheer empty glossiness). This set contains mostly keepers, as the saying goes, at least Bruckner and Beethoven are definitely such.

My review of the Stanislaw Skrowaczewski 90th birthday jubilee box as released at Amazon.co.uk can be read by clicking the headline of this blogging.

Alkukevään toivotut levyt

Paul Abraham: Honved Banda operetista Victoria und ihr Husar. Abrahamin musiikki on niin kitschiä, että sitä on vaikea nauramatta kuunnella. Alle 3-vuotiaan Elsa-tyttöni mielestä se on niin tarttuvaa, että alkoi laulamaan sen kertosäettä sujuvalla vauvaunkarilla.

Gustav Mahler: Sinfonia no 3. Lontoon sinfoniaorkesteri ja Norma Procter, Ambrosian Singers, Wandsworth School Boys' Choir, johtaa Jascha Horenstein. Tämä yksi kaikkein kuuluisimpia Mahler-levytyksiä, suorastaan myyttinen taltionti on harvinainen kvadrofoninen äänitys, joka on pitkään suorastaan vältellyt levyhyllyäni, vaikka vannoutunut Horenstein-harrastaja olenkin. Tämä musiikki vaatii ilmaa ympärilleen ja aikaa kehkeytyäkseen, ja tässä Dennis Wickin pasuuna räikyy ja rummut paukkuvat.

Bela Bartok: Konsertto orkesterille. Lontoon sinfoniaorkesteri johtaa Antal Dorati. Ihannelevytys tästä teoksesta, jossa soitetaan ilmavasti eloisassa Mercury-äänityksessä, vaikka esityksenä ei ole Fricsayn voittanutta.

Johannes Brahms: Sinfonia no 1. Lontoon sinfoniaorkesteri, johtaa Jascha Horenstein. Äärimmäisen ilmava 60-luvun äänitys tässä suhteellisen harvinaisessa studiolevytyksessä korostaa Lontoon sinfoniaorkesterin soittoa, joka on sekä kaunista että tarvittaessa dramaattista. Tässä on yksinkertaisesti kaikki kohdallaan, jos Brahmsin ensimmäisestä sinfoniasta haluaisi yhden kunnollisen peruslevytyksen,

Tapio Rautavaara: Juokse sinä humma. Tyttäreni tanssii eli juoksee tämän tahdissa keittiötä ympäri, ja kuuntelisi tätä vaikka päivät pääksytysten. Mitään muuta en ole niin paljon kuunnellut maaliskuun aikana kuin tätä.

Wolfgang Amadeus Mozart: Pianokonsertto no 21. Dinu Lipatti ja Lüzernin musiikkijuhlaorkesteri, johtaa Herbert von Karajan. Tässä taivaasta lähetetty pianon enkeli Lipatti vain pari kuukautta ennen kuolemaansa jaksaa vielä kerran nousta aallonharjalle tässä esityksessä, joka on kuin vain yksi inspiraationkaari. Pelkästään tämän ajatteleminen saa kananlihalle.

Hector Berlioz: Symphonie fantastique. Saarbrückenin radio-orkesteri johtaa Stanislaw Skrowaczewski. Skrowaczewskin käsissä tämä ei niinkään fantastinen sinfonia vaan sinfoninen fantasia kuulostaa ihan vakavastiotettavalta musiikilta, virtuositeettia unohtamatta. Saarbrückeniläisten soundi on avoin, erittelevä ja valoisa.

Robert Schumann: Sinfonia no 2. Berliinn filharmonikot, johtaa Herbert von Karajan. Schumannin sinfoniat ovat ehkä Karajanin pitkän ja tuotteliaan uraan kaikkein parhaimmat levytykset: niissä välillä autopilotilla paahtava Karajan on korvin kuultavasti innostunut. Ja silloin kun Karajan on parhaimmillaan, he takes some beating. Sinfonian hidas osa on sinfoniakirjallisuuden kauneimpia.

Bela Bartok: Divertimento jousiorkesterille. Saarbrückenin radio-orkesteri, johtaa Stanislaw Skrowaczewski. On nautinnollista kuulla heti ensimmäisestä attaccasta alkaen näin raikkaasti äänitettyä ja railakkaasti soitettua Bartokia. Vaikka omistan Ferenc Fricsayn levytyksen - ja ne ovat definitiivisiä Bartok-tallenteita - niin oli kuin olisin kuullut kappaleen ensimmäistä kertaa.

Anton Bruckner: Sinfonia no 8. Saarbrückenin radio-orkesteri, johtaa Stanislaw Skrowaczewski. Olen neljännesvuosisadan kierrellyt tätä teosta ympäri, ja nyt pääsin sen ytimeen. Tässä on kaikki kohdallaan: temmot ja balanssit, ja löysin hitaasta osasta minulle ennen tuntemattoman uskomattoman kauniin viulusoolon. Kaikki kuuluu esityksen silti olematta hengetön partituurin röntgenkuvaus. Sen sijasta se on sen kokonaisvaltainen hermeneuttinen diagnoosi. Esitys on rauhallisesti alleviivaamatta mitään, ja sitä ravisuttavampia kliimaksit ovatkin. Skrowaczewski osaa rakentaa pitkiä kaaria samalla tavalla luonnollisesti ja hötkyilemättä kuin Horensteinkin. Kyseessä on yksi kaikkien aikojen Bruckner-levytyksistä, joka tekee minun hyllyssäni monia levytyksiä virkaheitoiksi, ainakin Giulinin ja Horensteinin.

Muusikko: Stanislaw Skrowaczewski
Säveltäjä: Bela Bartok

Alkusyksyn toivotut levyt

Gustav Mahler: 8. sinfonia "Tuhannen": osa 2: "Imple superna gratia". Lontoon sinfoniaorkesteri, kuorot ja solistit, johtaa Jascha Horenstein. Tätä levytystä on enää hankala esittää minulle minään uutena löytönä, mutta aina kun palaan tähän, taivaan portit aukenevat ja käsivarteni menevät kananlihalle. Viimeistään tässä kohdassa ensimmäisen kerran.

Claude Debussy: Nokturnit. Lontoon Filharmonia-orkesteri, johtaa Guido Cantelli. Oli viime alkusyksyni soundtrack, ja vähintäänkin niin hyvä kuin muistin, palattuani siihen vuoden perästä. Varsinkin Filharmonian puhaltimet tekevät itsensä ylpeiksi; Cantellin nokturnit eivät ole pelkkää tunnelmamaalailua, vaan sykkivää ja jännittävää musiikkia.

Hector Berlioz: Le Carnaval Romain. Montrealin sinfoniaorkesteri, johtaa Charles Dutoit. Berlioz´n alkusoitot ovat auttamatta poissa muodista, mutta niissä on oma viehätyksensä, tarkasteli asiaa sitten romanttiselta tai autenttiselta kannalta. Iskevin alkusoitoista on Rooman karnevaali, ja paremmin tälle musiikille ei voi tehdä äänilevyllä oikeutta kuin Dutoit, joka edustaa modernina aikana parhaimmillaan jo kadonnutta, Reinerin ruumiillistamaa virtuoosiperinnettä.

Depeche Mode: Flies on the Windscreen. Sain kuulla ensimmäistä kertaa kunnollisesti asiallisella äänentoistolla - pitkään jouduin tyytymään kasettikopioon 80-luvun tyyliin - varhaisnuoruuteni suosikkia, joka oli Mozartin maihinnousuvaiheessa ainoa ei-klassinen poikkeus, dieetissäni. Hämmästyttävän hyvältä tämä levy - Black Celebration -  edelleenkin kuulostaa, vaikka Mozart on sittemmin päivittynyt Mahleriksi ja täysin liannut tulkintahorisonttini.

Ludwig van Beethoven: 6. sinfonia "Pastoraali". Berliinini filharmonikot, johtaa Eugen Jochum. Ensiosa on niin lyyristä ja tanssillista, että on kuin kuuntelisi määrätietoista Dvorakia, ja laulava toinen osa valaisi aamuni, tehden minut onnelliseksi.

Claude Debussy; Iberia. Chicagon sinfoniaorkesteri, johtaa Fritz Reiner. Reiner on aito reiner, hänen levynsä ovat parhaita orkesterilevyjä koskaan, ja parhaimmillaan hän on virtuoosimusiikissa, kuten Strauss, Ravel ja Debussy.

Franz Liszt: Benediction de Dieu dans la solitude, soittaa Claudio Arrau. Viime kevätkesän pianokaudellani käydessäni lävitse Lisztin tuotantoa, tämä oli sen keikan kohokohta. Arvelin tuolloin hieman kulmikasta Aldo Ciccolinia kuunnellessani, että jos joku tälle voisi tehdä oikeutta, niin Arrau. Tilasin Arraun kootut Liszt-levytykset ja huomasin arvelleeni oikein. Arrau on piilovirtuoosi, jonka soitosta ei koskaan saa vaikutelmaa, että tekniikkaa olisi tuhlailtavaksi saakka. Arraun sointiväripaletti on ehtymätön, lihaistaen usein lähes perkussionistisen Lisztin musiikin luurangon.

Arnold Schönberg: Tod und Verklärung. Vaikka Arskan piti lopettaa (romanttinen) musiikki sietämättömänä eli mahdottomana, romantillisempaa musiikkia ei oikeastaan ole. Tämä aisankannattajuudessa kieriskely esittäytyi kaikkein verevimmillään live-konsertissa kesällä -97 Ravennassa, jossa Giuseppe Sinopolin johtaman Dresdenin valtionorkesterin pianissimoita olisi voinut leikata veitsellä. Orkesteri on nyt Filharmonia, joka ei ole paljoa Statskapellea huonompi.

Maurice Ravel: Gaspard de la Nuit. Hallussani olevissa levytyksissä Werner Haas soittaa jotenkin kulmikkaasti. Walter Gieseking on jo toista tasoa. Suosikkini on kuitenkin Marcelle Meyer.

Gustav Mahler: Sinfonia nro 3. Kölnin radio-orkesteri johtaa Gary Bertini. Toinen suosikkilevytykseni tästä megalomaanisesta mutta lyyrisestä järkäleestä Rafael Kubelikin ohella. Bertinin tyyliä voisi luonnehtia "vaikka" -tyyliksi: tietyllä tavalla varautunut, ei-alleviivaava, vaan antaa musiikin soljua omalla painollaan, ja sitä tällä teoksella onkin niin paljon, ettei sitä tarvitse enää erikseen korostaa. Sekä soitannollisesti että äänitysteknisesti ei jätä mitään toivomisen varaa.

Konsertto rintapumpulle ja juustohöylälle

Populistisessa politiikassa tavataan budjetti nähdä arvojen vastakkainasetteluina, joista toinen palvelee ”kansaa” ja toinen ”parempia ihmisiä”. Esimerkiksi kulttuuri on tällainen parempien ihmisten juttu, mikä muuten on äärimmäisen elitistinen näkemys, sillä tällöin oletetaan, ettei kansan enemmistö kykene ymmärtämään mitään muuta kuin Taistelevia Metsoja ja Joutsenlampea. 

Norjassa edistyspuolue FRP:n mielestä kuluttajien kysyntä ratkaisee kulttuurin arvon; tästä seuraava askel olisi, että kansa äänestäisi, mitä esimerkiksi sinfoniaorkesterit soittavat. Ja jos ne ovat demokraattisen valvonnan alaisia organisaatioita, ei ole ollenkaan kaukaa haettua, että kaikki kantaesitykset ja apokryfimusiikki tultaisiin tästä lähtien korvaamaan vain iki-ihanilla "klassisen musiikin helmillä" á la Beethovenin vitonen. 

Suunnilleen näin toimittiin 30-luvun lopun itänaapurissamme. Siellä Joe-setä oli ilmeisesti omilla kätösillään laittanut Pravdaan oman musiikkipoliittisen manifestinsa. Tämän manifestin inhimillisistä seurauksista neuvostosäveltäjille emme tässä puhu mitään, mutta konsertti-ilmapiiriin vaikutus oli sähköistävä: esimerkiksi monia Sostakovitsin teoksia Stalinin vainojen kaudelta kantaesitettiin vasta 60-luvulla. 

Sisällöntuottajien ei kuitenkaan tarvitse peljätä. Juustohöylätekniikka ei sido taiteen tekijöitä sitoutumaan yhden pakon taktiikkaan. Tilanteessa voidaan valita seuraavista strategioista: nostaa lipunhintoja, irtisanoa muusikoita (ja itsestäänselvästi karsia hallintohenkilökunnasta jos suinkin mahdollista), karsia esityksiä tai pienentää palkkoja.

Jos orkesterin tulee irtisanoa muusikoistaan esimerkiksi 10%, tämäkin voidaan tehdä juustohöylämenetelmällä, eli siten, että jokainen soitinryhmä pienentää muonavahvuuttaan 10%, tai siten, että tilanne katsotaan kokonaisuutena, siten, että orkesteri pysyy toimintakuntoisena. Tosin tämä jo pakosta suuntaa ohjelmistopoliittisia valintoja, kajoten orkesterin taiteelliseen autonomiaan; jos leikkaukset ovat strategisesti kohtalokkaita, tulisimme kuulemaan etupäässä ennen 1800-luvun puoliväliä sävellettyä musiikkia; esimerkiksi Mahler ja Bruckner jäisivät helsinkiläiselle nyky-yleisölle historiallisiksi kuriositeeteiksi, joita he kuuntelisivat kirjastoista, jos niitäkään on kohta enää jäljellä. Jos orkesterissa – kuten niissä useimmiten on – on vain yksi harpisti, niin virasta tehdään osa-aikainen. Opettakoot ja kamarimusisoikoon vapautuvat aikansa. Mokomatkin vanhat harput tai mykät harpot.

Esityksien karsiminen vastaa käsitystä, jossa taide on kulttuuria, ja kulttuuri on sisällöntuotantoa. Tällöin voidaan karsia joko esityksien määrää tai laatua. Tällöin taloudellis-hallinnollinen kylmä käsi vie pakostakin taiteen autonomian; kätevä ratkaisu karsia esityksien määrää on antaa hallinnollinen imperatiivi välttää teossarjoja, esimerkiksi sinfoniasarjoja, tai ainakin lyhentää niitä. Haydnin sinfonioiden sijasta esitetään Schumannin sinfonioita. 

Jollei taiteelliseen vapauteen haluta kajota, vaihtoehdoksi jää paskan tuottaminen. Tällöin on säästettävä kaikesta: instrumenteista (vaikka DDR:n ajan Statskapelle Dresdenit jouset soittivatkin jumalaisesti,olkoonkin että heidän jousensa olivat sikarilaatikkotasoa), palkoista (tehtyihin sopimuksiin on paha mennä kajoamaan) tai sitten uusista viroista. Uudet virkanimitykset antavatkin toivon kipinän sekä taiteelliseen uudistumiseen että yleisösuhteen uudelleen luomiseen.

Sen sijaan, että pönkitetään omaa olematonta joko kansallista tai kulttuurista itsetuntoa palkkaamalla taiteelliseen johtoon ns.”nimi” – jotka tunnetusti maksavat – voitaisiinkin säästövelvoitteet nähdä kasvumahdollisuuksien paikkana nuorille, nouseville muusikoillemme, niitä joiden kouluttaminen on kansallinen tehtävämme. Nyt onneksi onkin ymmärretty antaa johtavat kulttuurilaitoksemme Susanna Mälkin ja Jonte Storgårdsin käsiin. 

Yhteiskunnan rahoittamien taidelaitoksien tehtävä on elämyksien tuottaminen ja sivistäminen. Jos orkesteri saa esitettäväkseen vain Best of Romantic Classics for Meditation, tällöin yleisön valinnanvaihtoehdotkin vääjäämättä pienenevät. Jos kansa pantaisiin valitsemaan orkestereiden soittama musiikki, tällöin valinnat voisi tehdä matriisikyselyllä, jossa valittavina olisivat suunnilleen Dvorakin Uudesta Maailmasta, Schubertin Keskeneräinen, Mendelssohnin Italialainen, Brahmsin ykkönen ja nelonen, Beethovenin 3., 5., 6., 7 ja 9., Sostakovitsin 4., 5., 7., 8. ja 10, Mahlerin 1, 2, 4, 5, 6, 8 ja 9, Brucknerin 4., 7, 8 ja 9, Mozartin 35-41, Tsaikovskin Pateettinen ja Sibeliukset. Ai niin, Mahleria ja Bruckneriahan ei kavennettu orkesteri voi soittaa, joten kapeni lista tästäkin. Jos halutaan palvella myös kranttua yleisöä, voidaan ottaa mukaan vielä Bartokin konsertto orkesterille, Prokofjevin Romeo ja Julia, Debussyn La Mer, Berlioz:n Sinfonie fantastique ja Stravinskin Kevätuhri. Messut ja passiot voi ihan hyvin karsia ohjelmistosta, ja jättää ne oopperoiden huoleksi, sillä nehän ovat niiden esittämiseen hyvin varustettuja. Niissä on jopa solistit ja kaikki.

Konsertoista voi soittaa Beethovenin Keisari- ja viulukonserttoa, Brahmsin kahta piano- ja yhtä viulukonserttia, Mendelssohnin ja Sibeliuksen viulukonserttoja, Tsaikovskin viulukonserttoa ja ekaa pianokonserttoa, Mozartin ”Elvira Madigania”, Rahmaninovin 2. ja 3. pianokonserttoa, Elgarin ja Dvorakin sellokonserttoa. Vivaldin Vuodenaikoja ja Bachin teoksia voi hyvin soittaa kevennetylläkin kokoonpanolla, vaikka tämä onkin todistettu jo esteettis-teoreettis-käytännöllisesti jo puolen vuosisadan sopimattomaksi, barokkiahan kun pitäisi soittaa aikansa soittimilla. 

Kansa ei voi kuitenkaan valita sellaisista vaihtoehdoista, joita se ei tunne. Tämän vuoksi sinfoniaorkestereiden tehtävä on esittää myös esimerkiksi suomalaisia kantaesityksiä tai apokryfisäveltäjiä. Saattaa nimittäin aina käydä niin, että joku tykkää. Kun Saraste esitti yli kymmenen vuotta sitten samassa konsertissa kaksi vitosta - Beethovenin ja Silvestrovin - ehkä joku saattoi erehtyä tulemaan jo konsertin alkuosaan, jollei muuten niin Heikinheimon antaumuksellisen puffauksen ansiosta. Hyvä idea jäi kuitenkin puolitiehen; koska konsertin yleisömäärä haluttiin maksimoida, ja koska konserteista on helpompi lähteä kuin niihin tulla väliajalla, aloitettiin apokryfimusiikilla, jota kuitenkin haluttiin promovoida. Niinpä ne, jotka tulivat paikalle kuuntelemaan vain Beethovenia, säästyivät siltä mahdollisuudelta, että olisivat saaneet itselleen uuden elämyksen, kenties jopa sykähdyttävänkin.

Kun HKO pestasi tuntemattoman ulkomaanihme Comissionan keskellä syvintä lama-aikaa, tämä oli omiaan vähentämään taidemusiikki-instituutioiden legitimaatiota. Jotkut saattivat nähdä tilanteen verrannollisena Bokassan Keski-Afrikkaan, jossa kuningas ajaa valkoisten limusiinien saattueesssa, samalla suorittaen vielä luonnollista väestönkarsintaa syömällä nuorimpia kansalaisiaan. Tilanne voi houkutella suorittamaan kalkyyliä, kuinka monta sanotaanpa vaikka esimerkiksi rintapumppua saataisiin yhdellä maestrolla. Tässä vinkki suomalaisille säveltäjille: rintapumppukonsertto odottaa vielä maailmanensiesitystään, joka tulee johtaa juustohöylällä.