Parhaat levyt vuonna 2023

Vuoden musiikillinen pääprojektini oli kyllä Brahmsin pianomusiikki. 90-luvulla lähtökohtiani tähän musiikkin olivat Wilhelm Backhausin ja Arthur Rubinsteinin tulkinnat ja tämän vuoden projektiin lähdin Radu Lupun paaluttamana; tämän vuoden aikana kirjastoni on rikastunut Stephen Kovacevichin, Helene Grimaudin, Emil Gilelsin, Julius Katchenin, Rudolf Firkusnyn, Garrick Ohlssonin ja Glenn Gouldin levytyksillä. Gould pakotti minut ottamaan vielä kerran aivan uuden näkökulman tähän musiikkiin. Gould oli ikään kuin korvienpuhdistaja, taulun puhtaaksipyyhkijä. 

Brahmsin pianomusiikin lisäksi yritin kovasti ottaa haltuun Schubertin pianomusiikkia, osittain siinä onnistuenkin. Syksyllä minulla oli brittiläisen musiikin kausi, jolloin Elgar avasi salojaan lisää, ja Walton ja Delius raottuivat. Kevättalvella kuuntelin paljon Rafael Kubelikia ja Mozartin viulusonaatteja ja keväällä koin tarvetta yrittää uudistaa suhdettani Händelin orkesterimusiikkiin, jossa olen ollut ohjelmiston minulle yli 30 vuotta sitten esitelleen Trevor Pinnockin varassa näihin päiviin. Muutama itselleni uusi ooppera avautui minulle vuoden aikana; Myyty Morsian ja Fidelio etunenässä. Carl Nielsen tuli myös aikaisempaa tutummaksi.

Ludwig van Beethoven: Missa Solemnis. Solistit ja Philharmonia Orchestra, joht. Otto Klemperer

Yllättävää kyllä: vaikka olen pitkän linjan vannoutunut klempereriaani, törmäsin tähän legendaariseen levytykseen vasta nyt. Ja millainen levytys se onkaan! Klempereriä syytetään usein verkkaisuudesta, mutta tässä on imua, draamaa, potkua ja voimaa enemmän kuin useimmissa levytyksissä yhteensä.

Johannes Brahms: Intermezzo nro 2 op. 117. Radu Lupu

Minulla on alkuvuodesta ollut kausi, jolloin Brahmsin pianomusiikki puhutteli. Kuuntelin omistamiani levytyksiä mm. Gilelsiltä, Natilta, Backhausilta ja Rubinsteinilta, mutta maksimaalisen tunnelman tarjoaa romanialainen, viime vuonna kuollut arvoituksellinen Radu Lupu. Lupu antaa jokaiselle fraasille aikaa, vaikkakaan ei tapa musiikkia kuoliaaksi kuten hänen maanmiehensä Celibidache välillä teki. Onneksi hankin Lupun kootut levytykset viime talvena, poikkeuksellisesti lähes tutustumatta niihin ennen ostopäätöstäni, sillä nyt ne kolahtivat. Kertakaikkisen hienoa ja herkullista soittoa ovat Lupun molemmat Brahms-levyt, jotka lienevät myös markkinoiden kaksi hienointa Brahms-soolopianolevyä.

Georg Friedrich Händel: Concerto grosso op. 3 no 2. Mainzin kamariorkesteri, joht. Günter Kehr

Olen tullut toimeen, elänyt 32 vuotta Trevor Pinnockin johtaman the English Concertin esittämän Händelin orkesterimusiikin kanssa siinä määrin, että en usko montaakaan äänilevyä elämässäni kuunnelleen niin paljoa. Sitten mieleeni tuli, että kun kyse on minulle niin keskeisestä materiaalista, pitäisikö siitä olla joku toinenkin näkemys kuin Pinnockin sinänsä definitiivinen versio. Kuuntelin mm. Yuli Turovskin johtamaa I Musici di Montrealia, Karl Richteriä ja Münchenin Bach-orkesteria ja Neville Marrinerin johtamia The Academy of St. Martin in the Fieldsiä. Kehr on unohduksiin jäänyt kapellimestari, johon törmäsi aika usein vielä 80-luvulla, mutta läheskään kaikkea hänen tekemisiään ei olla edes siirretty cd-muotoon. Kehrin bändi on siinä mielessä "tyylinmukainen" (mitä ihmeessä sitten tarkoittaakaan), että kyseessä on kuitenkin kamariorkesteri eikä sinfoniaorkesteri, mutta soitto on etenkin adagio-osissa vähäsen makeaa alkuperäissoittimien kanssa kasvaneelle. Mutta häpeämättömän iki-ihanaa. Sellaisena se tarjoaakin nimenomaan erilaisen vaihtoehdon Pinnockin soittajistolle.  

Ludwig van Beethoven. 9. sinfonia. Solistit ja Baijerin radio-orkesteri kuoroineen, joht. Rafael Kubelik

Kun Furtwängler tekee Beethovenin yhdeksännestä sinfoniasta elämän ja kuoleman kamppailun, jossa teesi ja antiteesi taistelevat lopun apoteoosiin saakka, Kubelik sen sijaan korostaa teoksen toivonsanomaa. En ole koskaan kuullut Beethovenin yhdeksäistä, jossa teos on toivon sanoman sävyttämä heti alusta alkaen.

Johannes Brahms: 4. sinfonia. Clevelandin orkesteri, joht. George Szell

Gronowin ja Saunion Äänilevyn historian vanhemmassa painoksessa nostettiin tämä levytys erityisesti esiin esimerkillisenä romanttisen sinfonian tulkinnasta. Tämä levytys, jota ensin pidin makuuni liian viileänä, on kasvanut kerta kerralta. Siinä on jotenkin sellainen tunnelma, että tämä riipaiseva, melodinen ja sykkivä teos soitattaa itsensä. Ja jos se näin tekee, sonorisemmin sitä on vaikea tehdä. Ja silloin kun soitto on näin valtavan sonorista, riipaisevuus tulee jo sonorisuuden sivutuotteena. 

Anton Bruckner: 7. sinfonia. SWR-radio-orkesteri (Baden-Baden), joht. Hans Rosbaud

Tämä myyttinen levytys on monille ollut ensimmäinen kosketus Brucknerin musiikkiin. Se on myös yksi harvoja Rosbaudilta (kuoli 1962) jääneitä stereotaltiointeja. Se on myös täysin maineensa veroinen; tunnelma on äärimmäisen intensiivinen, ja siltikin tulkinnasta jää jotenkin "objektiivinen" vaikutelma. Rosbaud käyttää varsin joutuisaa tempoa. Harvinaisen riipaiseva ja verevä taltiointi tästä riipaisevasta teoksesta.

Modest Mussorgski: Näyttelykuvia. Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Rafael Kubelik

Tämä sotaratsu ei koskaan ole kuulunut suosikkeihini, mutta tämän harvinaisen koherentin tulkinnan, joka on äänityksenä parasta varhaista monoajan hifiä, kuuntelee nautinnokseen ennen kaikkea Chicagon sinfoniaorkesterin suurenmoisen vaskiosaston takia. 

Richard Wagner: Parsifal. Karl Muck

Viime kevättalvesta löysin Knappertsbuschin, mutta tämä on kaikkein lähinnä "autenttisuutta", jos sellaisesta voi musiikin kohdalla puhua. Ajankohtaan nähden yllättävän hyvä (1927-28) levytys Parsifalin katkelmista on äärimmäisen tunnelmallinen, ja esimerkiksi kellot on tuotu todella eteen niin että ne vanhassakin äänityksessä kuuluvat. 

Antonin Dvorak: Sinfonia no 9 "Uudesta maailmasta". Berliinin filharmonikot, joht. Ferenc Fricsay

90-luvun alussa luin, että Dvorakin sinfonia "Uudesta maailmasta" olisi koko ohjelmiston levytetyin sinfonia, ja tämä on sen definitiivinen levytys ja samalla yksi historian parhaista minkään sinfonisen teoksen levytyksistä. Nämä todelliset klassikot elävät ikuisesti, ja aina välillä niihin on pakko palata. 50-luvun loppupuolen äänitys on erittäin onnistunut, puupuhaltimet erottuvat ennen kuin Karajan hautasi ne jousien alle ja vasket ovat kuin tulessa. Harvoin Berliinin filharmonikot kuulostavat näin innoittuneelta. Fricsayllä on joitakin jänniä ritardandoja, mutta ne vain maustavat esitystä viehättävästi. 

Jean Sibelius: Satu. Lontoon Filharmonia-orkesteri, joht. Vladimir Ashkenazy

Satu oli varhainen suuri Sibelius-suosikkini aikoina, jolloin Sibeliuksen sinfoniat menivät vielä yli horisonttini. Ehkä ei vähiten siksi, että olin tuolloin, 16-17 -vuotiaana ihastunut erääseen Satuun. Nuoruusvuosieni jälkeen Satu jäi minulla pitkäksi aikaa taka-alalle, mutta teos ajankohtaistui jouluksi hankkimani Kurt Sanderling -paketin myötä. Ashkenazy tarjoaa Sadusta ihannelevytyksen, jossa on mystistä tunnelmaa, loistava äänitys ja Filharmonia esittelee parasta virtuositeettiään.

Wolfgang Amadeus Mozart: Prahalainen (38.) sinfonia. Pariisin oopperaorkesteri, joht. Carl Schuricht

Schurichtin Mozart on äärimmäisen vitaalia ja rivakkaa, jopa siinä mitassa, että varsinkin ensimmäisessä osassa mennään miltei nenilleen. Hyvin virkeää ja piristävää kuultavaa; musiikki pirskahtelee ja ikäänkuin räjähtää kaiuttimista ulos.

Ludwig van Beethoven: Fidelio. Covent Gardenin oopperakuoro ja -orkesteri, joht. Otto Klemperer

Joskin Klempererin studiolevytys on monien mielessä se ultimaattinen Fidelio, niin Covent Gardenin esitys vuosi ennen studiolevytystä on legendaarinen. Siinä on monien mielestä parempi laulajisto (kaksi samaa laulajaa on myös studiolevytyksessä) ja intensiivisempi tunnelma. Leonore II -alkusoiton aikana Klemperer oli noussut seisomaan; mahtaneeko karvojanostattava intensiteetti johtua tästä.

Georg Friedrich Händel: Ilotulitusmusiikkia. Berliinin filharmonikot, joht. Rafael Kubelik

Olen tottunut kuulemaan Händelin orkesterimusiikin pääasiassa pienellä kokoonpanolla, alkuperäissoittimin, kiitos omaksi Vanhaksi testamentikseni kutsumani Trevor Pinnockin johtaman the English Concertin levyttämien Concerto grossojen, joista olen pääsemättömissä, mutta Ilotulitusmusiikkiin kaipaan suureellisempaa otetta. Isosta orkesterista tulee juhlallisempi olo. Kun Karl Richterin ja Münchenin Bach-orkesterin taltiointia ei ole saatavilla, niin lähinnä sitä, mutta vieläkin isommalla soinnilla ovat liikenteessä Kubelikin johtamat Berliinin filharmonikot. Ja erinomaisella tyylillä, ei mitään karajanilaista sointimattoa.

Carl Nielsen: Saul og David. Kuninkaallinen Tanskan radio-orkesteri ja solistit, joht. Thomas Jensen

Kohokohta tanskalaislevy-yhtiö Danacordin laajassa historiallisten Nielsen-äänitysten boksin levytyksissä. Sain itselleni aiemmin hahmottomaksi jääneen Nielsenin musiikin haltuuni, ja Saul og David on todella kummallista musiikkia. Jotenkin pyörivää ja pyörryttävää. Thomas Jensen kuuluu olleen kansainvälisen luokan kapellimestari, vähintäänkin puoli päätä pitempi muita saman sukupolven tanskalaiskapellimestareita.

Frederick Delius: Paris. BBC:n sinfoniaorkesteri, joht. Andrew Davis

Brittiläisen musiikin sydämenasiakseen ottanut ystäväni on ehdotellut minulle useasti Deliuksen musiikkiin tutustumista. Tähän saakka olen pitänyt sitä muodottomasti vellovana maisemamattona, juuri sellaisena kuin englantilaista musiikkia kliseisesti pidetään. Andrew Davis kuitenkin tekee tälle tunnelmalliselle musiikille maksimaalisesti oikeutta. Siinä on särmääkin, ja aineksia vaikka mistä: on Griegiä, Sibeliusta, Richard Straussia, Debussytä ja jopa Gershwiniä. Sekä soitto että varsinkin äänitys ovat 10/10 luokkaa tässä yhden levyn ihanteellisessa Delius-johdannossa, joka sisältää suurimman osan Deliuksen tunnetuimmista kappaleista.

Bedrich Smetana: Myyty morsian. Tsekkiläinen filharmonia ja solistit, joht. Zdenek Kosler

Jo Dvorakin sinfonialevytyksistään minulle tuttu Kosler on aliarvostettu kapellimestari, ja tsekkiläisten sointi vielä 1981 oli kansallinen ja idiomaattinen. Kosler tarjoilee tasapainossa rustiikkia sointia ja piiskaavaa rytmillistä tarkkuutta. Ja kyllähän ooppera kuuluu kuulla alkukielellä, ei englanniksi (Mackerras) tai saksaksi (Suitner), ja tämä lopullisesti käänsi valintani Koslerin puoleen. 

Johann Strauss nuorempi: Lepakko-alkusoitto. Berliinin filharmonikot, joht. Erich Kleiber

Ehkä kaikkien aikojen paras ooppera- ja Beethoven -kapellimestari Erich Kleiber saattoi olla myös ylittämätön Strauss-johtaja. En tarkoita Richard Straussia, vaikka hänen Ruusuritarinsa Kleiber tekikin laittamattomasti. Ehkä hieman yllättävää on, että tiukka klassikko Kleiber venyy tällaiseen tanssillisuuteen. Kleiber on taltioinut Strauss-sikermää yhteensä reilun kahden tunnin verran niin Wienin kuin Berliininkin filharmonikkojen kanssa, ja äänitykset vuosilta 1928-1933 ovat ihmeellisen hyviä. 

Ludwig van Beethoven: Sinfonia no 3 "Eroica". Konservatorion konserttiseuran orkesteri, joht. Carl Schuricht

Tätä Beethoven-sykliä on pidetty sympaattisena, mutta nyrpistelty ranskalaisorkesterille. Ei kannattaisi. Heillä on energiaa kuin pienessä kylässä ja aivan omansa, nasaalisten puupuhaltimien johtama soundi. Ja esityksessä on kaikki Toscaninin tulisuus, lisättynä Bruno Walterin humanismilla. Mahtava esitys!

Franz Schubert: Impromptu no 3 D. 899. Wilhelm Kempff

Kempff tekee sen taas; kuten vanhoissa Liszt-äänitteissään, tästä on karsittu kaikki turha. Ikäänkuin Kempff piilottelisi virtuositeettiaan. Sen asemesta esillä on pohdittua, suorastaan filosofista pianismia, punnittua puhetta, jossa jokainen ääni merkitsee. 

Claude Debussy: Nokturnit. Bostonin sinfoniaorkesteri, joht. Claudio Abbado

Debussyn Nokturnit ovat yksi kaikkein suurimpia suosikkisävellyksiäni, ja olen löytänyt nyt sen definitiivisen tulkin, vaikka vallan erinomaisia ovat myös mm. Cantelli, Tilson Thomas, Haitink, Monteux ja van Beinum. Bostonin sinfoniaorkesteria on sanottu maailman parhaaksi ranskalaisorkesteriksi, ja sillä onkin pitkät, katkeamattomat perinteet ranskalaisen musiikin esittämisestä Koussevitskin ja Münchin kautta Abbadoon ja Ozawaan. Abbadon Nokturnit sykkivät hienopiirteisesti ja tuoksuvat kuin kesäyö. Maagista. 

Arthur Honegger: Sinfonia nr 3 "Liturginen". Berliinin filharmonikot, joht. Herbert von Karajan

Monille voi tulla yllätyksenä, että noin 800 levytystä tehneen Herbert von Karajanin useimmat parhaat levytykset ovat germaanisen ydinohjelmiston ulkopuolelta. Honeggerin sinfoniat numerot 2 ja 3 Karajan vaati saada levyttää, ja on helppo ymmärtää, miksi. Kaikesta kuuluu poikkeuksellisen kiihkeä vakuuttuneisuus, ja Karajanin mössöjousilegatosoinnista ei ole tietoakaan; tässä motorisessa ilotulituksessa räikyvät niin vasket kuin puupuhaltimetkin todella epätoivoisesti. Jos et ole koskaan kuullut mitään Honeggeria, kuuntele tämä. Honeggerin motorisuudessa ja kirpeydessä on annos Prokofievia. 

Richard Strauss: Vier Letzte Lieder. Elisabeth Schwarzkopf ja Lontoon sinfoniaorkesteri joht. George Szell

Jotkut levyt ovat klassikkoja, syystä. En ole vertaillut mitenkään kattavasti tämän historian riipaisevimman rakkaudentunnustuksen levytyksiä - Strauss sävelsi sen kiitokseksi elämänmittaisesta rakkaudesta vaimolleen Paulinelle - mutta tämä on täydellinen. Siinä on kamarimusiikillista herkkää toisensa kuuntelua, äärimmilleen hallittu dynamiikka ja väritys, josta Debussy voi nähdä vain unia. Tätä on täysin mahdotonta kuunnella kyyneltymättä.

Johannes Brahms: Serenadi no 1. Hans Rosbaud

On hyvin vaikea määritellä, mikä tekee Hans Rosbaudin taiteesta yleensä niin vakuuttavaa. Brahmsin Serenadin Rosbaud piirtää täysipainoiseksi musiikiksi, sinfonioiden veroiseksi, ja tavallisesti hyvin vakava Rosbaud löytää kerrankin musiikista hymyä (samoin kuin Haydnistakin). 

Jean Sibelius: Sinfonia no 4. Hans Rosbaud

Minuun ovat aiemminkin vedonneet vallitsevasta traditiosta poikkeavat vaihtoehtonäkemykset Sibeliuksen neljännestä. Aiempi suosikkini oli Ernest Ansermet, joka teki tästä kosiskelemattomasta, miltei raa`sta teoksesta ranskalaistyylisesti koloristisen; Rosbaudkin suorastaan pakottaa kuuntelemaan, etenkin kolmatta Il tempo largo -osaa. Rosbaud tekee sen erittäin hitaasti. Muuten tämän poikkeuksellisen ja upean esityksen sanalliseen analysointiin ei alkeellinen amatöörimusikologinen osaamiseni anna eväitä.

Antonin Dvorak: Sinfonia no 6. Clevelandin orkesteri, joht. Christoph von Dohnanyi

Dohnanyi on levyttänyt Dvorakin sinfonioista vain neljä viimeistä, ja kuudes sinfonia on kolmen viimeisen sinfonian veroinen mestariteos. Dohnanyi toteuttaa alleviivaamatta ilman silmiinpistävän omintakeisia painotuksia teoksen pilkulleen; loistava äänitys nostaa esiin jopa yleensä jonkin verran pimentoon jäävät lyömäsoittimet, ja Dvorakin usein korkeintaan keskinkertaiseksi sanottu orkestraatio kuulostaa kerrankin hyvin osuvalta puupuhaltimineen. "Vain musiikkia", mutta soitto ja äänitys ovat 11/10. 

Christoph Willibald Gluck: Orfeus ja Euridice. Lamoureux-orkesteri ja Ensemble Vocale Roger Blanchard. Leopold Simoneau, Suzanne Danco, Pierrette Alarie; johtaa Hans Rosbaud

Tämä levytys panee miettimään autenttisuuden käsitettä ja stereoäänityksen tuomaa lisäarvoa. Tämä 1957 tehty monolevytys ei ainakaan minua pane kaipaamaan stereoäänitystä, sillä siitä kuuluu aivan riittävästi; ponnekas orkesterisoitto ja persoonalliset, loistavat solistit. Tässä ollaan musiikin ytimessä, ja aivan erityisesti olen Simoneau-fani; hän laulaa myös Mitropouloksen kenties ylittämättömässä Berliozin Requiemien livetaltioinnissa. Ja Rosbaud. Hän lienee historian monipuolisimpia muusikoita, joka oli Gluckissa aivan yhtä vakuuttava kuin Mahlerissa tai ranskalaisessa orkesterimusiikissa. Tässä on nerouden kosketus.

Johannes Brahms: Intermezzo op. 117 no 3. Helene Grimaud

Enemmän kuin mitään muuta olen vuoden 2023 aikana kuunnellut Brahmsin pianomusiikista, ja siitä eniten opusta 117. Muistan kun 90-luvun kansikuvapianisti Helene Grimaudilta ilmestyi levyllinen Brahmsin myöhäistä pianomusiikkia, ja luin Gramophone-lehdestä Töölön kirjastossa, että Grimaudin levy jo tuoreeltaan rankattiin parhaaksi Brahmsin soolopianomusiikkia sisältäväksi levyksi. On helppo ymmärtää, miksi, kun nyt kuulen sen melkein 30 vuotta myöhemmin. Grimaudin soitto on poikkeuksellisen mielenkiintoista sen lisäksi, että hän toteuttaa musiikin tunnelmallisuuden maksimiinsa. Grimaud vaihtelee säestäviä ja pää-ääniä siten, että hänen ratkaisuihinsa kiinnittää huomiota musiikin lisäksi, huomaa, millaisia ratkaisuita Grimaud on tehnyt nostaessaan säestysääniä esille. 

Johannes Brahms: 10 intermezzoa, 4 balladia (op. 10), 2 rapsodiaa (op. 79), soittaa Glenn Gould

Irtonaisen polyfonian mestari Glenn Gould on jäänyt jälkipolville etupäässä Bach-tulkkina. Moni muusikko saavutti mielenkiintoisimpia tuloksia oman mukavuusalueensa tai ydinohjelmistonsa ulkopuolella; tästä Karajanin Honegger-levyn lisäksi erinomainen esimerkki on Gould Brahmsin parissa. Romanttiseksi Gouldin tyyliä ei voi sanoa tai hämyiseksi Radu Lupun tyyliin; omalla tavallaan Gouldin soiton luoma vaikutelma on kuitenkin aivan siinä tunnelmallisen keskittynyt kuin Lupullakin. Gould ei ole sonorinen taiteilija, mutta harmonioita hän nostaa todella kiinnostavasti esille. 

Vuoden 2023 tärkeimmät muusikot:

Hans Rosbaud, Rafael Kubelik, Radu Lupu, Andrew Davis, Erich Kleiber, Carl Schuricht, George Szell, Rudolf Firkusny, Otto Klemperer, Helene Grimaud

Musiikkia taivaasta

Musiikista on mahdollista laatia monenlaisia listoja. Alla on muistinvarainen lista niistä (klassisista) teoksista, jotka saavat minut onnelliseen, kelluvaan nirvanaan:

Richard Strauss: Vier Letzte Lieder. Schwarzkopf/Szell

Maurice Ravel: Dafnis et Chloe. Münch, Dutoit 

Maurice Ravel: Ma Mere l'Oye. Dutoit, Rosbaud

Claude Debussy: Nokturnit. Cantelli, Abbado, Haitink

Claude Debussy: Pagodes sarjasta Estampes. Claudio Arrau

Ludwig van Beethoven: Pastoraalisinfonia. Walter, E. Kleiber

Ludwig van Beethoven: Jousikvartetto no 11 op. 95. Talich-kvartetti 

Gustav Mahler: 3. sinfonia (finaali). Horenstein

Jean Sibelius: 5. sinfonia. Berglund, Segerstam

Arnold Schönberg: Verklärte Nacht. Sinopoli, Berliner Solisten

Wolfgang Amadeus Mozart: 20. pianokonsertto. Gulda/Abbado, Haskil/Fricsay

Wolfgang Amadeus Mozart: Sinfonia concertante Es-duuri. Kagan/Bashmet

Wolfgang Amadeus Mozart: Myöhäiset sinfoniat (35-41). Bruno Walter. 

Wolfgang Amadeus Mozart: Gran Partita. Euroopan kamariorkesteri/Alexander Schneider

Johann Sebastian Bach: Johannespassio. Kuijken, Karl Richter

Johann Sebastian Bach: Ein Musikalisches Opfer. Harnoncourt

Johann Sebastian Bach: Viulusonaatti no 5 f-molli BWV 1018 Lars Fryden/Gustav Leonhardt, Henryk Szeryng/Helmut Walcha, Arthur Grumiaux/Christiane Jaccottet

Johann Sebastian Bach: Preludi ja fuuga G-duuri, BWV 541. Helmut Walcha

Johann Sebastian Bach: das Wohltemperierte Klavier. Svjatoslav Richter, Samuel Feinberg

Johann Sebastian Bach: Partita no 1: Dinu Lipatti

Johann Sebastian Bach: 5. brandenburgilaiskonsertto. Edwin Fischer ja Filharmonia-orkesteri

Hans Werner Henze: Telemanniana. Sarja suurelle orkesterille. Albrecht, Berlin RSO

Georg Philipp Telemann: Darmstadt-alkusoitto TWV 55, g4. Harnoncourt

Valentin Silvestrov: 5. sinfonia. Robertson

Anton Bruckner: 7. sinfonia. Tintner, Skrowaczewski, Wand, Blomstedt

Franz Liszt: Au lac de Wallenstadt. Wilhelm Kempff

Georg Friedrich Händel: Concerto grossot op. 6. The English Concert/Trevor Pinnock

Joseph Haydn: Sinfonia no 26 "Lamentatione". La Petite Bande/Sigiswald Kuijken

Domenico Scarlatti: Sonaatit K. 27 ja K. 87. Marcelle Meyer

Antonio Vivaldi: Sonaatti a-molli RV 86 nokkahuilulle, fagotille ja basso continuolle. Il Giardino Armonico, 

Antonin Dvorak: Serenadi jousille. Euroopan kamariorkesteri/Alexander Schneider

Franz Schubert: 5. sinfonia. Marlboro Festival Orchestra/Pablo Casals

Ralph Vaughan Williams: 5. sinfonia. Liverpoolin filharmonikot/Vernon Handley.

Schönberg: Gurre-Lieder. Michael Gielen tai Herbert Kegel

Schubert: Impromptut. Wilhelm Kempff.

Did Beethoven invent music?

Someone wrote in an Youtube commentary of a Beethoven quartet that Beethoven not only foresaw but also invented a great deal of music that came after him. It might be as it is hard to imagine symphonies, string quartets or piano sonatas without him. Yet Schubert at least had a different path from that of Beethoven and so did Liszt, Wagner and I suppose Chopin. I reckon Schumann and Berlioz were also quite independent musical inventors. Bruckner inherited from both Schubert and Beethoven, Brahms from Beethoven and Schumann. Bruckner had nothing to do with Wagner but admiration and some instrumentation.

Bruckner in turn influenced Mahler at least in scope, but not much in else with the exception of inspiration from nature. Both men but especially Mahler had an influence on Shostakovich, and Bruckner in turn made an impression on Sibelius. Sibelius and Mahler were contemporaries and contradictions in philosophy and approach.

Of course Beethoven was a great influence on many a composer, but inventor of new forms he hardly was safe for a symphony with singers. Haydn was in this respect more important as he was the father of string quartets and symphonies in classical form, and he was preceded by Corelli who invented the sonata form.

Vuoden 2021 parhaat levyt

Vuoden 2021 parhaat äänilevyni. Kaikki eivät välttämättä ole ilmestyneet vuonna 2021, mutta olen tutustunut niihin nyt päättyvänä vuonna tai sitten ne ovat kolahtaneet juuri nyt, ollen minulle ajankohtaisia ja ajankuvaa, nykyajan soundträckiä, jonka avulla voin myöhemminkin palata näihin kuviin ja näihin tunnelmiin.

Anton Bruckner: Sinfonia no 5. Günther Herbig ja Saarbrückenin radio-orkesteri. Herbig yltää aivan harvinaislaatuiseen eksaltaatioon, ja osaa rakentaa tämän teoksen vähittäisesti, kuten kuuluukin. 2000-luvun paras levytys Brucknerin viidennestä sinfoniasta. 

Ludwig van Beethoven: Sinfonia no 4. Herbert Blomstedt ja Staatskapelle Dresden En ollut huomannut, että levyhyllyssäni oli helmi kun lahjoitin Blomstedtin Beethovenit Atelle muuttopalkkioksi Porvooseen muuttaessani 2011. Blomstedtin Beethoven on täyteläistä ja ennen kaikkea, ehkä kaikkein upeasointisinta kuulemaani Beethovenia. Tämänhetkinen ihannelevytykseni tästä kahden ison väliin unohdetusta teoksesta. 

Franz Schubert: Sinfonia no 9. Günter Wand ja Berliinin filharmonikot Hyvä on Wandin studiolevytyskin, mutta tässä on harvinaisen paljon ilmaa ympärillään, pakoton ja valoisa tunnelma. Wandin levytys ohitti Kripsin ihannelevytyksenäni. 

Anton Bruckner: Sinfonia no 8. Herbert Kegel ja Leipzigin radio-orkesteri Kegelin levytyksessä on aivan ihanteelliset tempot ja orkesterilla hauskan räyhäkkä sointi. 

Kaseva: Monen vuoden jälkeen Kasevan melodinen ja surumielinen sävelkielensä on aivan omanlaisensa. Tätä kuuntelin viime kesänä nauttiessani oluesta hellepäivän iltana Hirvikallion pohjoispuolella olevalla kalliolla, jossa maisemat ovat kuin Lapista. 

Richard Wagner: Siegfriedin reininmatka Jumalten tuhosta. Carl Schuricht ja SWR-sinfoniaorkesteri (Stuttgart) Schuricht kumuloi teoksen kiihtyvän amok-juoksun todella esimerkillisesti tässä 1950-luvun alun erittäin hyvässä äänityksessä. En olisi koskaan uskonut nauttivani Wagnerin musiikista näin paljoa. 

Piotr Tsaikovski: Sinfonia nro 3. Bernard Haitink ja Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri Haitinkin esittämänä Tsaikovskin varsinkin varhaiset sinfoniat nousevat vähintäänkin b+ -luokan sinfoniamusiikiksi, ja paremmin en ole kuullut esitetyn Tsaikovskin kolmatta sinfoniaa. 

Ralph Vaughan Williams: 1. sinfonia "Meri". sir Adrian Boult ja London Philharmonic Orchestra Historian innoittunein Vaughan Williams -levytys, joka on tarkoitettu kaltaisilleni ihmisille, jotka vielä ennen tämän kuulemista luulivat VW:n musiikin olevan pölyistä ja minnekäänpäin menemätöntä maisemamaalailua. Kuoron sointi on viehättävä, muistuttaen Kivistön kirkkokuoroa 70-luvulta, ja sopraanosolisti Isobel Bailliesta joko tykkää tai ei. Minä jumaloin hänen lapsekasta ääntään. Boult saa tässä suhteellisen varhaisessa 1950-luvun alun levytyksessä generoitua paitsi innostusta, myös valtavasti ääntä. 

Max Reger: Mozart-muunnelmat. Carl Schuricht ja Stuttgartin radio-orkesteri Regerin musiikki oli minulle lähes uusi tuttavuus, ja Mozart-muunnelmat ovat Regerin musiikkia parhaimmillaan ja mielenkiintoisimmillaan. Mozartin pianosonaatin teemasta tehty puolituntinen orkesterimuunnelmateos voi ajatuksen tasolla kuulostaa pitkäpiimäiseltä, mutta tämä on samaa genreä kuin Brahmsin Haydn-muunnelmat, Dvorakin sinfoniset muunnelmat tai Elgarin Enigma-muunnelmat. 

Franz Liszt: Canzone (Venezia e Napoli). Jorge Bolet. Äärimmäisen herkkää soittoa, jossa etenkin aivan viimeiset noin 20 sekuntia Bolet esittelee, miten kauniita sonoriteetteja tältä pianon vasaroijaksikin luullulta säveltäjältä voi löytyä. Ainakin Bolet niitä löytää. 

Robert Schumann: 3. sinfonia "Reiniläinen". Clevelandin orkesteri joht. George Szell Tästä Kölnin tuomiokirkon musikaalisesta kuvasta ei ole olemassa reippaampaa levytystä. Szell tekee Schumannin tukkoiseksi haukutulle orkesterikudokselle mahdollisimman runsaasti oikeutta, retusoidenkin hieman orkestraatiota. Szellin levytykset Schumannin sinfonioista ovat parhaat Karajanin ja ehkä Sawallischin ohella. 

Anton Bruckner: Sinfonia no 7. Saarbrückenin radion sinfoniaorkesteri joht. Stanislaw Skrowaczewski. Skrowaczewskin rakkaudellinen tyyli tuudittaa kuulijansa kuin pumpuliin.

Gustav Mahler: das Lied von der Erde. Marjana Lipovsek ja Ben Heppner, Kölnin radio-orkesteri joht. Gary Bertini Tämänhetkinen ihannelevytykseni, vaikka kirjastoversioksi kelpaava itselleni hyvin henkilökohtaisesti läheisestä das Lied von der Erdestä. Laulajat vetävät vertoja tunnetumpien levytysten solisteille, mutta levytyksen varsinainen tähti on kuitenkin Bertini, joka saa orkesterisointiin tismalleen oikean sävyn. 

Claude Debussy: Pagodes sarjasta Estampes, soittaa Claudio Arrau. Toukokuussa perheleirillä kun minulla oli univaikeuksia, Arraun soittama Debussyn pianomusiikki oli siihen "tiketti" kahteenkin kertaan, toisin kuin esimerkiksi Michelangelin soittamana. Arraun Debussyä kuunnellessa ymmärtää, miksi Debussyä sanotaan koloristiksi. Tässä piano soi kuin sarja kelloja. 

Dimitri Sostakovits: 24 preludia ja fuugaa, ensimmäinen preludi. Tatjana Nikolajeva. Tämä "päivitetty" laitos Bachin das Wohltemperierte Klavierista kiehtoi minua jo murrosikäisenä. Vasta nyt muistin tarttua siihen. Nikolajevan versio tästä Uudesta testamentista, joka on kuin houreista Bachia, on definitiivinen. 

Vuoden paras biisi: Richard Wagner: Siegfriedin reininmatka Jumalten tuhosta. SWR-sinfoniaorkesteri (Stuttgart), joht. Carl Schuricht

Vuoden muusikko: Carl Schuricht

Otto Klemperer, tiukka eksentrikko

Saksalainen kapellimestari Otto Klemperer (1885-1973) oli erikoinen tyyppi. Nyky-ymmärryksen mukaan hänen välillä hallitsematon käyttäytymisensä - taipumus itsensä polttamiseen sänkyyn ja naisille sopimattomien esittäminen - selittyy bipolaarisella mielialahäiriöllä, mutta paremmissa vaiheissaan Klemperer kykeni musiikillisesti todella visionäärisiin suorituksiin. Klemperer oli myös tunnettu äärisarkastisesta huumoristaan, kuten mainio kaksiosainen Peter Heyworthin elämäkerta Otto Klemperer, his life and times kertoo osuvin esimerkein.

Seuraavaksi käyn läpi parhaita Klempererin levytyksiä. Koen Klempererin itselleni juuri nyt erityisen läheiseksi. Hän ei alleviivaile mitään, vaan hänen asiallisen analyyttisen, kaikkea hysterianlietsontaa välttävän miltei raa'an dokumentaristisen tyylinsä soisi olevan juuri nyt yhteiskunnallinen normi.

Anton Bruckner: Sinfonia no 4. Ajattelen tässä ensisijaisesti studiolevytystä Lontoon Filharmonia-orkesterin kanssa. Se on harvinaisen joutuisa, suorastaan imevä, vaikkakin livelevytys Kölnin radio-orkesterin kanssa on vieläkin vauhdikkaampi. Klempererin käsissä "Romanttinen" sinfonia ei ainakaan tarkoita romantillista käsitteen siirapoidussa merkityksessä; sen sijaan se on niin tiivistä musiikkia kuin Brucknerin on mahdollista olla. Etenkin toinen "hidas" osa on samalla tavalla miltei allegretto kuin Beethovenin 7. sinfonian toisen osan tulisi merkintöjen mukaan olla.
Anton Bruckner: Sinfonia no 5 Tähän valitsen live-esityksen Wienistä vuodelta 1968. Se on yksi kolmesta tai neljästä suurimmasta tämän teoksen taltioinnista, erinomaisella äänityksellä. Kerrankin teoksen jännite kantaa myös sitä viimeistä 3-4 minuutin eksaltaatiota edeltävät tunti ja 10 minuuttia.
Anton Bruckner: Sinfonia no 6 Hyvin harva levytys, jos mikään, onnistuu liikuttamaan minua niin kuin tämä, ja on tehnyt sen jo 27 vuotta. Tässä, kuten 4. sinfoniassa, toinen, "hidas" osa ei ole hidas, mutta juuri sellaisena harvinaisen järkyttävä, ei vähiten Jock Sutcliffen nyyhkivän oboen ansiosta, jonka koen puhaltavan ilmoille kaikki mahdolliset ja mahdottomat suruni. Levytyksen sävy on varsin vaskinen, ei niinkään hienosteleva, ja Sutcliffen oboe tuo suuren määrän hellyyttä muuten miltei raa'an sävyn päälle.
Gustav Mahler: Sinfonia no 2 Mahlerin kakkonen demonstroi varsin hyvin Klempererin oman luonnehdinnan toisen Mahlerin aikalaistulkin Bruno Walterin ja Klempererin eron. Walter oli moralisti, Klemperer immoralisti. Hänelle teos ei ole humanistinen ylösnousemuskertomus, vaan sinfonia.
Gustav Mahler: Sinfonia no 9 Yksi ihan kaikkein parhaita Klempererin levytyksiä, eikä se ole aivan vähän se. Klemperer esittää teoksen todella raaistavassa sävyssä, ja kaikkein parhaimmin hän onnistuu teoksen pitkässä, ensimmäisessä osassa. Kahden keskimmäisen scherzo-osan sarkasmi ei todellakaan ole Klempererin luonteelle vierasta, mutta ne menevät ehkä hieman raskassoutuisesti.
Gustav Mahler: das Lied von der Erde Tässäkin, kuten Ylösnousemussinfoniassa, Walterin hellä tyyli on minulle läheisempi, mutta tätä levytystä suurenmoisempia laulajia tuskin on kokonaisuutena missään levytyksessä; Christa Ludwig ja Fritz Wunderlich, jota ylväämpää tenorääntä tuskin tämän teoksen levytyshistoria tuntee.
Johannes Brahms: Haydn-muunnelmat Haydn-muunnelmat ovat oma erityinen suosikkini, jota kohtaan koen erityistä lukkarinrakkautta, ja jos Toscanini on teoksen toiseksi paras levytys, Klemperer on ykkönen. Ei kysymystäkään.
Johannes Brahms: Sinfonia no 1 Brahmsin eka on Klempererin käsissä vakavaa, todella painokasta musiikkia, miltei pahaenteistä.
Johannes Brahms: Sinfonia no 2. Tämän vähimmän minulle läheisen Brahmsin sinfonian, jonka finaali on lastenlaulumainen renkutus, Klemperer tekee melkein aikuisten musiikiksi.
Johannes Brahms: Sinfonia no 4 Jos minun pitäisi valita vain yksi Brahmsin sinfonian levytys, päätyisin useimmiten tähän. Pitkään minulle oli referenssinä Bruno Walterin helläsävyinen levytys, mutta jotenkin Klemperer kestää useamman kuuntelun. Etenkin finaalin kontrapunktit Klemperer ruotii kaikkein kirkkaimmin.
Johannes Brahms: Viulukonsertto (David Oistrah) ja Ranskan kansallinen radio-orkesteri Klemperer oli myös erinomainen oopperakapellimestari, sekä laulajien että instrumentalistien partneri. Parempaa esimerkkiä en siitä tiedä kuin Ranskan radio-orkesterin kanssa tehty Brahmsin viulukonsertto, jossa on jotenkin ylevä sävy.
Johannes Brahms: Saksalainen sielunmessu Taidan olla jäävi tämän levytyksen suhteen, sillä ostin jo -93 tienoilla tämän paljolti siksi, että se on cd-opusten klassinen referenssilevytys, ja tuolloin vielä keräsin peruskirjastoa. En päätynyt esimerkiksi James Levinen levytykseen. Klempererin käsissä teos joka tapauksessa on painokas mutta joutuisa, ja samat sanat laulajista kuin das Liedissä: Dietrich Fischer-Dieskau ja Elisabeth Schwarzkopf on ylittämätön kaksikko.
Johann Sebastian Bach: Matteuspassio Klempererin verkkainen, autenttisen liikehdinnän näkökulmasta ei-liikehdinnällinen Matteuspassio sisältää suurenmoista laulua ja monien mielestä edustaa juuri sellaista harrasta tunnelmaa, jota passioihin liitetään. Klempererin näkemystä ei voine suositella ainoaksi mahdolliseksi Matteuspassiolevytykseksi, vaan sitä kannattaa täydentää hyvällä "autenttisella" levytyksellä, kuten Leonhardtilla.
Ludwig van Beethoven: Sinfonia no 3 (Eroica) Pitkään pidin Rudolf Kempen - ihan alussa Bruno Walteria, joka esitteli minulle teoksen - kyllä loisteliasta Eroicaa ylittämättömänä, mutta kyllä se tämä on, suurin mahdollinen Eroica. Jännä huomata, miten Klemperer on monessa kohtaa syrjäyttänyt minulla Walterin. Mitähän tämä sitten kertoo minusta; tunteellinen moralisti tulee strukturalistisen immoralistin syrjäyttämäksi?
Wolfgang Amadeus Mozart: Don Giovanni En ole siinä määrin oopperamusiikin harrastaja, että osaisin perustellusti vertailla kaikkia Giovanneja ansioineen, mutta tässä Klemperer joka tapauksessa osoittaa taipuvansa huumoriinkin, muunkinlaiseen kuin sarkasmiin. Ja laulu on tässäkin levytyksessä suurenmoista; erinomainen näyte Klempererin pitkällisestä toiminnasta oopperassa.
Franz Schubert: Sindonia no 9 (C-duuri) Miltei juhlallinen esitys tästä jotenkin epäsinfonisesta mastodontista, jonka äkkiväärän rytmiikan Klemperer vetää suoraksi, bloss ein tempo. Näin tästä mastodontista, hups, tuleekin ihan oikean sinfonian kuuloinen.
Paul Hindemith: Nobilissima visione Jotenkin unohdettua, vuosisadan alkupuoliskon hyvinkin suosittua käyttömuusikko Hindemithiä kannattaisi joskus soittaa. Ja kuunnella. Klemperer näyttää, miksi. Teoksessa on jotenkin arkaainen sävy, tosin eri tapaan kuin aikalais-Janacekissä.
Kurt Weill: Kolmen pennin ooppera, orkesterisarja Klemperer ymmärtää Berliinin Kroll-ajoiltaan kantaesittämäänsä Weilliä paremmin kuin yksikään toinen kapellimestari. Weillin musiikin sijoittaminen genreen on mahdotonta; se on oopperaa, operettia, musikaalia ja laulelmaa samanaikaisesti.

Alkutalven levylistani

Ludwig van Beethoven: 4. pianokonsertto. Lontoon Filharmonia-orkesteri, solistina ja johtaa Edwin Fischer. Ehkä joku Van Cliburn tarjoaa nuorekkaampaa virtuositeettia; Fischerin viisautta taas pitää kuunnella herkällä korvalla. Fischerillä jokainen nuotti soi musiikkia, hän ei tavoittele minkäänlaisia ulkomusiikillisia efektejä.

Anton Bruckner; 3. sinfonia. Berliinin filharmonikot, johtaa Eugen Jochum. Tämä yleensä minulle vieraimmaksi jäänyt Brucknerin numeroitu sinfonia soi mahdollisimman kauniisti, suorastaan riipaisevan laulavasti tässä Jochumin vanhassa syklissä. Yleensä minulle on uudempi, häröisemmillä torvilla varustettu Dresden-sykli läheisempi, vaikka oikeastaan näissä sykleissä ei ole paljoakaan eroa. Berliiniläiset soittavat laulavammin, dresdeniläiset eloisammin.

Ludwig van Beethoven: Jousikvartetto no 9 (op. 59 no 3), esittää Busch-kvartetti. Tämä kolmas Razumovski-kvartetti, jo sen hidas osa riittää muistutukseksi siitä, miksi humanismia ei kannata vaientaa, miksi kulttuuri on niin tärkeää ja mikä on musiikin rooli sivistyksessä. Maagista, maagista musiikkia.

Ralph Vaughan Williams: Sinfonia no 4, esittää Royal Philharmonic Orchestra, johtaa Paavo Berglund. Berglund panee palttua brittiläisen maisemamaalailun traditiolle. Hän löytää VW:stään sellaista dramatiikkaa ja verevyyttä. jota siinä ei oikeasti ole. Näin VW:tä pitää soitattaa.

Felix Mendelssohn: Four Pieces for String Quartet, Op. 81: III Capriccio E-molli, esittää Busch-kvartetti. Kuten tiedossa on, Felix tunsi Bachinsa siinä määrin että esitteli hänet romantiikan ajalle, ja tässä fuuga á la Bach on pantu pesukoneen linkoukseen. Alkaen ensin pettävän rauhallisesti ja perinteisesti, musiikki ikään kuin tarttuu pyörteeseen, ja yhtäkkiä pyörintä onkin vallan vinhaa.

Dimitri Sostakovits: 10. sinfonia. Berliinin filharmonikot, johtaa Herbert von Karajan. Jos minulla onkin pehmeä spotti hieman rupista Skrowaczewskia kohtaan - jonka käsittelin aikaisemmassa editiossani - niin kyllä Karajanin jalo, puhdas ja suora soitatus voittanee Sostalle sellaisiakin tahoja puolelleen, jotka pitävät tätä neuvostolaisena ja jotenkin siksi epäilyttävänä.

Johann Sebastian Bach: 2. brandenburgilaiskonsertto, esittävät The English Concert, johtaa Trevor Pinnock. Tarvittiin iki-ihana Edwin Fischerin ei tyylin- mutta musikaalisuudenmukainen ja Busch-kamariorkesterin pioneeriversio selvittämään minulle, että kuitenkin Pinnockin tapa esittää nämä teokset on ihanteellinen: äärimmäisen vitaalinen, Bachin esikuvallisen instrumentaation päästessä tässä todella oikeuksiinsa.

Franz Schubert: Fantasia C-duuri, esittävät Adolf Busch ja Rudolf Serkin. Tämä maaginen pianon ja viulun synkopointi on yllättävän huonosti saatavilla levyllä. Teoksen alku on ehkä kamarimusiikin maagisin.

Dimitri Sostakovits: 11. sinfonia. Bournemouthin sinfoniaorkesteri, johtaa Paavo Berglund. Tässä on kaikki kohdallaan, ensimmäisestä nuotista alkaen. Soitto on "yllättävän" viimeisteltyä provinssiorkesteriksi, vaikkakin tietysti Bernard Haitinkin Concertgebouw pyyhkii pöytää heillä. Tietty rupisuus kuitenkin sopii Sostakovitsin henkeen, joka on tässä taltioinnissa tavoitettu esikuvallisesti. Loppusyksyisillä bussimatkoillani Helsinkiin alan aina kaipaamaan Sostakovitsia, se on varma päivän lyhenemisen merkki, ja tämän teoksen löydettyäni parisen vuotta sitten olen joutunut tyytymään Rostropovitsin levytykseen. Tämän levytyksen kanssa voin elää, ja enemmänkin.

Wolfgang Amadeus Mozart: Adagio ja fuuga c-molli, K546. Busch-kamariorkesteri johtaa Adolf Busch. Kuten fuugat, alkaa viattomasti. Juoni on kätketty toistoon, joka vangitsee salakavalasti kuulijansa, imaisten mukaan pyörteeseen, Beethovenin Suuren fuugan ilmiselvä edeltäjä, maaginen pyörre, eikä mikään pieni pyökäre tämäkään.

Syyskuun parhaat levyt

Ludwig van Beethoven: Sinfonia nro 7. Berliinin filharmonikot, johtaa Eugen Jochum. Kaikki tässä tuntuu oikealta, vaikkakaan sensaatioita tai pikavoittoja ei tässä haeta mistään. Hitaahkossa Allegretto-osassa tummat jouset eivät koskaan ole olleet näin laulavat.

Gustav Mahler: Sinfonia nro 9. Lontoon Uusi filharmoniaorkesteri, johtaa Otto Klemperer. Kuten Klemp itse luonnehti, hän on Bruno Walterin vastakohta. Hän on (raaka) immoralisti, Walter hellä moralisti. Klempererin käsissä Mahlerin ysi on todella raakaa musiikkia.

Bill Evans: Solar, albumilta Sunday At The Village Vanguard. Minulle Evans on easylisteninginä yleensä musiikka vailla omaa vahvaa profiilia. Joskus kuitenkin kannattaa antaa toisia mahdollisuuksia, ja kolmansia. Solar ja kappaleet siitä eteenpäin ovat todellista understatementia, joissa rummuilla on hallitseva rooli, ja pitkiä toveja kulkee ilman melodia. Jotenkin vain Evans kuitenkin kuljetuttaa musiikkia eteenpäin, vaikka siinä ei ole oikein mitään.

Franz Schubert: Sonaatti nro 21 B-duuri D 960, soittaa Clara Haskil. Schubertin pianomusiikki on jotenkin amorfista elegisyydessään ja pohdiskelevuudessaan. Kesän pianomusiikkikaudella minulle sattui tästä kolme levytystä: Svjatoslav Richter, Annie Fischer ja Clara Haskil. Haskilin soitto on temperamenttisinta, tai ehkä pikemminkin volatiileinta, suorastaan paikka paikoin äkkiväärää. Hän elävöittää sonaatin, tekee siitä mielenkiintoista musiikkia.

Joseph Haydn: Sinfonia nro 22 "Filosofi". Ranskankielisen Sveitsin orkesteri, johtaa Ernest Ansermet. Vanha ihanne-esitykseni oli kapellimestarittoman Orfeus-kamariorkesterin. Siinä ainoana alun arvoituksellinen, käyskentelevä johdanto kulki riittävän verkkaisesti. Ansermetin versiossa on kuitenkin enemmän tappuraa toisesta osasta alkaen.

Richard Strauss: Sinfonia Domestica. Berliinin filharmonikot, johtaa Wilhelm Furtwängler. Tässä ehkä kaikkein suurimmassa Strauss-taltioinnissa, johon vuosien jälkeen palasin, Furtwängler on parhaimmillaan. Hitaat osat ovat taivaallisen laulavia, todella cantabile, ja finaalin huipennuksessa orkesteri onnistuu kuulostamaan pommikonelaivueelta: vasket ampuvat ja sylkevät.

Richard Wagner: Nürnbergin mestarilaulajat. Näytös II: Mit den Schuhen ward ich fertig schier! Laulajat ja Berliinin filharmonikot, johtaa Rudolf Kempe. Tässä kaikkien aikojen parhaassa oopperalevytyksessä, jossa Wagner soljuu kuin Mozart ja Johann Strauss iloisen ensemblelaulun tahdittamana, on todellista schwungia. Monoäänityksellä ei ole mitään väliä. Tämä tempaisee mukaansa heti alusta asti, ja meininki tiivistyy tässä.

Johann Sebastian Bach: Soolosellosarja no 6 (BWV 1012), 2. osa: Allemande. Soittaa Pablo Casals. Soolosellomusiikin "keksinyt" Casals rouhii ja raapii elämänmakuisesti, välttäen kaikkea sievistelyä. Niinpä hän pääseekin lähemmäs Bachin ikuisuuden substanssia kuin kukaan.

Rolling Stones: As Tears Go by. Yksi rockin kauneimpia balladeita, jonka ensin esitti Mick Jaggerin nuorikko Marianne Faithfull, mutta riipaisevin versio on kuitenkin bändin itsensä.

Edmund Rubbra: Sinfonia no 7, 3. osa: Passacaglia and Fuga: Lento. BBC National Orchestra of Wales, johtaa Richard Hickox. Ehdottomasti paras brittiläinen sinfonikko, joka on kuin Bruckner ja Vaughan Williams yhteenliitettynä mutta tiivistettynä. Jos vitonen on hänen kokonaisuudessaan onnistunein sinfoniansa, tämä on hänen suurin sinfoninen osansa, jossa jouset laulavat vaughanwilliamsmaisella maisemapensselillä, mutta sävyssä on bruckneria. Musiikki etenee vääjäämättömästi, pahaenteisellä poljennolla. 7. ja 8. sinfonian sisältävä levy esittelee Rubbran muutenkin parhaassa valossa. Jos haluaa tutustua itselleen aivan uuteen sinfonikkoon, tästä voi hyvin aloittaa. Nämä ovat aivan hienoja esityksiä, mutta leikittelen silti ajatuksella, mitä Klemperer tai Karajan olisivat tehneet tälle musiikille.

Furtwänglerin esityksen Sinfonia Domesticasta pääsee kuuntelemaan klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

Alkukesän parasta musiikkia

Pianomusiikkikauteni jatko-osa on kaivannut vähäsen kypsyttelyä, joten tämä musiikki on löytöjäni alkukesästä.

Emmanuel Chabrier: Sous-bois, kokoelmasta Pieces pittoresques, esittää Marcelle Meyer. Ikäänkuin risteytys venelaulua ja lastenlaulua, mutta on ei juuri koskaan kuullulla Chabrier'n pianomusiikilla oma viehätyksensä. Kiitos Marcelle Meyerille kulttuuriteosta.

Johann Sebastian Bach: Toccata d-molli, BWV 913, esittää Marcelle Meyer. Viimeinen osa Allegro (Presto). Meyer on ensiluokkainen myös Bachin soittajana; samanaikaisesti sormien staccatoa ja suurten linjojen legatoa.

Jean-Philippe Rameau: Le rappel des oiseaux, kokoelmasta Pieces de clavecin, esittää Marcelle Meyer. Rameaun klaveerimusiikkia soitetaan nykyään varsin vähän, ja kiitos ranskalaisille mennävuosikymmenien pianisteille - kuten Cziffra - lipun korkeallapitämisestä. Meyerille lankeaa kuitenkin suurin ansio Rameaun ylläpitämisestä elävänä ja aktuellina musiikkina, ja riipaisevin esimerkki tästä on lintuja miltei imitoiva le rappel des oiseaux.

Domenico Scarlatti: Sonaatti KK. 27, esittää Marcelle Meyer. Olen aina tiennyt Scarlattin musiikin asianharrastajien tuntemaksi, pienten helmien aarreaitaksi, ja olettanut Horowitzin olevan ylittämätön Scarlatti-tulkki. Ei hän ole. Meyer on. Tässä ovat yhteenkietoutuneet taivaallinen rauha ja loputon uuden keksimisen riemu, missä Scarlatti kunnostautuikin 555 tunnetun klaveerieksemplaarin verran.

Georg Friedrich Händel: Urkukonsertto no 1 B-duuri op. 7, esittää Simon Preston ja the English Concert, joht. Trevor Pinnock. Toinen osa on syksyisen surumielinen, duurista huolimatta.

Anton Bruckner: Sinfonia no 9. Berliinin filharmonikot, joht. Eugen Jochum. Tämä minulle läpeensä tuttu ja rakas teos tarjosi itseään hiipuvan toivon soundträckiksi, ja tämä levytys minulla sattui olemaan käsillä. Jochumin Brucknerin ysi on riipaisevan kaunis ja harras.

Camille Saint-Saens: Pianokonsertto no 2. Arthur Rubinstein ja Philadelphian orkesteri, joht. Eugene Ormandy. Rubinsteinin pystypäisen ylpeän iloiselle soitolle ei löydy soveltuvia suomenkielisiä adjektiiveja, kun taas englanniksi niitä voi suorastaan heitellä "dash", "panache" ja niin edelleen, niin, että niitä suorastaan pirskahtelee. Ehkä suomeksi paras adjektiivi olisikin "pirskahteleva".

Sergei Rahmaninov: Etydi kokoelmasta Tableaux op 39 no 2 a-molli, esittää Svjatoslav Richter. Kun yleensä Rahmaninovin soolopianokappaleet ovat varsin myrskyisää tavaraa, tähän on Debussy heittänyt aineksiaan, ja kuullaan siinä Chopinin nokturnejakin. Tämä on hyvä kuulla jokaisen, joka luulee Rahmaninovia pelkäksi kuohunnaksi ja Richteriä kovakouraiseksi pianistiksi.

Wolfgang Amadeus Mozart: Pianokonsertto no 21. Annie Fischer ja Philharmonia Orchestra, joht. Wolfgang Sawallisch. Moderni ihanne-esitys, jos Lipatti kuitenkin on koskematon.

Franz Schubert: Valses nobles D. 969, esittää Marcelle Meyer. Iloinen yllätys, laajennus ohjelmistooni, on kuin Mozartin saksalaisten tanssien ja Chopin valssien risteytymä.

Kauden muusikko: Marcelle Meyer

Pianon ohi ja yli

Pianistilegenda Arthur Rubinstein luonnehti omaelämäkerrassaan osuvasti itsensä ja kollega-Horowitzin eroa: joskin Horowitz oli häntä paljon parempi pianisti, hän oli Horoa parempi muusikko. Tässä Arthur sanoo jotain hyvinkin oleellista.

Piano, ja soittimet yleensäkin, ovat välineitä. Ne ovat välineitä säveltäjän tarkoittaman musiikillisen viestin välittämiseen, ja vasta toissijaisesti välineitä soittajansa taituruudellisuuden osoittamiseen. Soittajakin on väline, säveltäjän väline.

Kuuntelen mieluiten pianisteja, joita kuunnellessa heidän instrumenttinsa unohtuu. Claudio Arraun Schubertissa piano kokee metamorfoosin pianon, kitaran, kantelen ja kaikkien mahdollisten kielisoittimien transsendenssiin. Dinu Lipattilla vain koskettimet ovat hänen ja Jumalansa välissä. Glenn Gouldilla piano ja ylivertainen sormitustekniikka tekee oikeutta Bachin polyfoniselle kudokselle, joka jää toisilta tavoittamatta. Edwin Fischer arkkitehdin tavoin rakentaa Beethovenin, Schubertin ja Bachin musiikkia, tai kuten säveltäjä, suurella rakkaudella. Artur Schnabel ei soita Beethovenia vaan on Beethoven, ja siinä on sivuseikka, jos joku sormi joskus vähän menee sinne päin.

Pianon teknikot, joita Rubinstein edellä luonnehti pianisteiksi, harvoin liikuttavat sydäntäni. He voivat vedota järkiini tai korviini, mutta kuunnellessani Horowitzia tai Richteriä olen alati liiankin tietoinen kuuntelevani pianoa, suoritusta. Kiinnostavimmat muusikot pääsevät tunkeutumaan pianon ohi, ali ja yli musiikin ytimeen, kun taas Horowitz ja Richter jäävät yleensä operoimaan materian tasolle, jäävät koskettimistonsa vangeiksi, miten hyvin he sen hallitsevatkaan. 

Poikkeuksiakin toki on. Horowitzin Scarlatti on täysin aineetonta, vastuksetonta, kuin harsopilveä, ja Richterin käsissä Beethovenin Diabelli-muunnelmista välittyy kumuloituva epätoivo, jota ei lue nuoteissa. 

In memoriam Nikolaus Harnoncourt

Eilen saapui tieto kapellimestari-sellisti Nikolaus Harnoncourtin poismenosta. Harnoncourt (1929-2016) aloitti uransa sellisti Wienin sinfonikoissa, jossa hän soitti mm. Otto Klempererin, Josef Kripsin, Wilhelm Furtwänglerin, Herbert von Karajanin ja Ferenc Fricsayn johdolla. Hän oli uranuurtaja autenttisessa liikkeessä: hän perusti viulistivaimonsa Alicen kanssa ensimmäisen säveltäjän periodin soittimia käyttäneen kamariorkesterin Concentus Musicus Wienin v. 1953, ja soitti sellistinä ensimmäisessä periodisoittimia käyttäneessä levytyksessä, jossa Jascha Horensteinin (!) johdolla taltioitiin Bachin brandenburgilaiskonsertot. Nuorena hän haastoi kaanonin ja veti korvasta kaikkia hänen mielestään tyylittömästi barokkimusiikkia soitattaneita, jotka tekivät hänen mielestään Händelistä Brahmsia. Jatkuva vallankumouksellinen Harnoncourt vanhemmiten johti suurinta osaa sinfoniaorkestereistakin, ja laajensi ohjelmistoaan jopa Bruckneriin, Dvorakiin, Wagneriin ja Gershwiniin. Päivää ennen 86-vuotispäiväänsä 5.12.2015 hän ilmoitti käsinkirjoitetulla kirjeellä peruvansa kaikki konserttinsa terveyssyistä.

Tämä oli Harnoncourtin elämäkerta pähkinänkuoressa. Minun elämäkertaani Harnoncourt sivuaa siinä mielessä, että 80-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, opetellessani kuuntelemaan musiikkia, Harnoncourt oli yksi keskeisimpiä opettajiani. Hänen ja muutaman muun - Trevor Pinnock, Frans Brüggen, Sigiswald Kuijken ja Christopher Hogwood etunenässä - ansiosta korvani oppi pitämään Harnoncourtin luomaa posttraditionaalista uutta standardia oikeana standardina soittaa barokkimusiikkia ja Haydnia. Suurin Harnoncourtin projekti oli levyttää Gustav Leonhardtin (1928-2012) kanssa vuosina 1971-1990 kaikki Bachin kantaatit, käyttäen myöhemmin tavaksi tulleiden naisäänten asemesta poikasopraanoita.

Sain nämä levytykset käsiini uunituoreina Pasilan ihkauudesta kirjastosta. Lainasin ne kaikki, ja nyt kasettikopiot ovat venyneet käyttökelvottomiksi. Harnoncourtin ansiosta tiedän, että Bachin kantaatit ovat yksi länsimaisen ihmisen huippusaavutuksista, todellinen aarreaitta, ja Harnoncourtin jättiläisprojekti oli samalla yksi äänilevyn historian merkkipaaluista.

Minulla on melko edustava valikoima Harnoncourtin levyjä. Kaksi levyllistä Telemannin darmstadtilaisalkusoittoja vetää vertoja Bachin ja Händelin barokkiorkesterimusiikille, ja ensimmäinen sarja on elämäni eniten kuultuja sävellyksiä, oikeastaan lukiovuosieni soundtrack. Kolmessa Vivaldi-levyssään Harnoncourt pyyhki viulistivaimonsa kanssa Vivaldin vuodenajoista pölyt, ja muut minulle tutuiksi tulleet Concentus Musicuksen muusikot - Herbert Tachezi, Milan Turkovic etunenässä näyttivät, että Vivaldi on paljon muutakin kuin Vuodenajat, Stravinskin panetteluista viis. Harnoncourtin levytys Beethovenin Missa Solemnisista Euroopan kamariorkesterin kanssa dramaattisena ja iskevänä on minulle referenssitulkinta, samoin hänen kokonaislevytyksensä Schubertin sinfonioista löytää ainoana niistä koherenssia ja dramaturgiaa. Aarreaitta on myös hänen levypakettinsa Mozartin messuista, ja Mozartin sinfonioissa (31, 33 ja 34) hän on iskevä vähän George Szellin malliin. Frans Brüggen-antologiassani hän komppaa milloin sellolla, tällöin taas tarjoaa orkesterinjohdon, jonka päälle Brüggenin on hyvä luritella huiluvirtuositeettiaan.

Ruhe sanft, Nikolaus.

Konsertto rintapumpulle ja juustohöylälle

Populistisessa politiikassa tavataan budjetti nähdä arvojen vastakkainasetteluina, joista toinen palvelee ”kansaa” ja toinen ”parempia ihmisiä”. Esimerkiksi kulttuuri on tällainen parempien ihmisten juttu, mikä muuten on äärimmäisen elitistinen näkemys, sillä tällöin oletetaan, ettei kansan enemmistö kykene ymmärtämään mitään muuta kuin Taistelevia Metsoja ja Joutsenlampea. 

Norjassa edistyspuolue FRP:n mielestä kuluttajien kysyntä ratkaisee kulttuurin arvon; tästä seuraava askel olisi, että kansa äänestäisi, mitä esimerkiksi sinfoniaorkesterit soittavat. Ja jos ne ovat demokraattisen valvonnan alaisia organisaatioita, ei ole ollenkaan kaukaa haettua, että kaikki kantaesitykset ja apokryfimusiikki tultaisiin tästä lähtien korvaamaan vain iki-ihanilla "klassisen musiikin helmillä" á la Beethovenin vitonen. 

Suunnilleen näin toimittiin 30-luvun lopun itänaapurissamme. Siellä Joe-setä oli ilmeisesti omilla kätösillään laittanut Pravdaan oman musiikkipoliittisen manifestinsa. Tämän manifestin inhimillisistä seurauksista neuvostosäveltäjille emme tässä puhu mitään, mutta konsertti-ilmapiiriin vaikutus oli sähköistävä: esimerkiksi monia Sostakovitsin teoksia Stalinin vainojen kaudelta kantaesitettiin vasta 60-luvulla. 

Sisällöntuottajien ei kuitenkaan tarvitse peljätä. Juustohöylätekniikka ei sido taiteen tekijöitä sitoutumaan yhden pakon taktiikkaan. Tilanteessa voidaan valita seuraavista strategioista: nostaa lipunhintoja, irtisanoa muusikoita (ja itsestäänselvästi karsia hallintohenkilökunnasta jos suinkin mahdollista), karsia esityksiä tai pienentää palkkoja.

Jos orkesterin tulee irtisanoa muusikoistaan esimerkiksi 10%, tämäkin voidaan tehdä juustohöylämenetelmällä, eli siten, että jokainen soitinryhmä pienentää muonavahvuuttaan 10%, tai siten, että tilanne katsotaan kokonaisuutena, siten, että orkesteri pysyy toimintakuntoisena. Tosin tämä jo pakosta suuntaa ohjelmistopoliittisia valintoja, kajoten orkesterin taiteelliseen autonomiaan; jos leikkaukset ovat strategisesti kohtalokkaita, tulisimme kuulemaan etupäässä ennen 1800-luvun puoliväliä sävellettyä musiikkia; esimerkiksi Mahler ja Bruckner jäisivät helsinkiläiselle nyky-yleisölle historiallisiksi kuriositeeteiksi, joita he kuuntelisivat kirjastoista, jos niitäkään on kohta enää jäljellä. Jos orkesterissa – kuten niissä useimmiten on – on vain yksi harpisti, niin virasta tehdään osa-aikainen. Opettakoot ja kamarimusisoikoon vapautuvat aikansa. Mokomatkin vanhat harput tai mykät harpot.

Esityksien karsiminen vastaa käsitystä, jossa taide on kulttuuria, ja kulttuuri on sisällöntuotantoa. Tällöin voidaan karsia joko esityksien määrää tai laatua. Tällöin taloudellis-hallinnollinen kylmä käsi vie pakostakin taiteen autonomian; kätevä ratkaisu karsia esityksien määrää on antaa hallinnollinen imperatiivi välttää teossarjoja, esimerkiksi sinfoniasarjoja, tai ainakin lyhentää niitä. Haydnin sinfonioiden sijasta esitetään Schumannin sinfonioita. 

Jollei taiteelliseen vapauteen haluta kajota, vaihtoehdoksi jää paskan tuottaminen. Tällöin on säästettävä kaikesta: instrumenteista (vaikka DDR:n ajan Statskapelle Dresdenit jouset soittivatkin jumalaisesti,olkoonkin että heidän jousensa olivat sikarilaatikkotasoa), palkoista (tehtyihin sopimuksiin on paha mennä kajoamaan) tai sitten uusista viroista. Uudet virkanimitykset antavatkin toivon kipinän sekä taiteelliseen uudistumiseen että yleisösuhteen uudelleen luomiseen.

Sen sijaan, että pönkitetään omaa olematonta joko kansallista tai kulttuurista itsetuntoa palkkaamalla taiteelliseen johtoon ns.”nimi” – jotka tunnetusti maksavat – voitaisiinkin säästövelvoitteet nähdä kasvumahdollisuuksien paikkana nuorille, nouseville muusikoillemme, niitä joiden kouluttaminen on kansallinen tehtävämme. Nyt onneksi onkin ymmärretty antaa johtavat kulttuurilaitoksemme Susanna Mälkin ja Jonte Storgårdsin käsiin. 

Yhteiskunnan rahoittamien taidelaitoksien tehtävä on elämyksien tuottaminen ja sivistäminen. Jos orkesteri saa esitettäväkseen vain Best of Romantic Classics for Meditation, tällöin yleisön valinnanvaihtoehdotkin vääjäämättä pienenevät. Jos kansa pantaisiin valitsemaan orkestereiden soittama musiikki, tällöin valinnat voisi tehdä matriisikyselyllä, jossa valittavina olisivat suunnilleen Dvorakin Uudesta Maailmasta, Schubertin Keskeneräinen, Mendelssohnin Italialainen, Brahmsin ykkönen ja nelonen, Beethovenin 3., 5., 6., 7 ja 9., Sostakovitsin 4., 5., 7., 8. ja 10, Mahlerin 1, 2, 4, 5, 6, 8 ja 9, Brucknerin 4., 7, 8 ja 9, Mozartin 35-41, Tsaikovskin Pateettinen ja Sibeliukset. Ai niin, Mahleria ja Bruckneriahan ei kavennettu orkesteri voi soittaa, joten kapeni lista tästäkin. Jos halutaan palvella myös kranttua yleisöä, voidaan ottaa mukaan vielä Bartokin konsertto orkesterille, Prokofjevin Romeo ja Julia, Debussyn La Mer, Berlioz:n Sinfonie fantastique ja Stravinskin Kevätuhri. Messut ja passiot voi ihan hyvin karsia ohjelmistosta, ja jättää ne oopperoiden huoleksi, sillä nehän ovat niiden esittämiseen hyvin varustettuja. Niissä on jopa solistit ja kaikki.

Konsertoista voi soittaa Beethovenin Keisari- ja viulukonserttoa, Brahmsin kahta piano- ja yhtä viulukonserttia, Mendelssohnin ja Sibeliuksen viulukonserttoja, Tsaikovskin viulukonserttoa ja ekaa pianokonserttoa, Mozartin ”Elvira Madigania”, Rahmaninovin 2. ja 3. pianokonserttoa, Elgarin ja Dvorakin sellokonserttoa. Vivaldin Vuodenaikoja ja Bachin teoksia voi hyvin soittaa kevennetylläkin kokoonpanolla, vaikka tämä onkin todistettu jo esteettis-teoreettis-käytännöllisesti jo puolen vuosisadan sopimattomaksi, barokkiahan kun pitäisi soittaa aikansa soittimilla. 

Kansa ei voi kuitenkaan valita sellaisista vaihtoehdoista, joita se ei tunne. Tämän vuoksi sinfoniaorkestereiden tehtävä on esittää myös esimerkiksi suomalaisia kantaesityksiä tai apokryfisäveltäjiä. Saattaa nimittäin aina käydä niin, että joku tykkää. Kun Saraste esitti yli kymmenen vuotta sitten samassa konsertissa kaksi vitosta - Beethovenin ja Silvestrovin - ehkä joku saattoi erehtyä tulemaan jo konsertin alkuosaan, jollei muuten niin Heikinheimon antaumuksellisen puffauksen ansiosta. Hyvä idea jäi kuitenkin puolitiehen; koska konsertin yleisömäärä haluttiin maksimoida, ja koska konserteista on helpompi lähteä kuin niihin tulla väliajalla, aloitettiin apokryfimusiikilla, jota kuitenkin haluttiin promovoida. Niinpä ne, jotka tulivat paikalle kuuntelemaan vain Beethovenia, säästyivät siltä mahdollisuudelta, että olisivat saaneet itselleen uuden elämyksen, kenties jopa sykähdyttävänkin.

Kun HKO pestasi tuntemattoman ulkomaanihme Comissionan keskellä syvintä lama-aikaa, tämä oli omiaan vähentämään taidemusiikki-instituutioiden legitimaatiota. Jotkut saattivat nähdä tilanteen verrannollisena Bokassan Keski-Afrikkaan, jossa kuningas ajaa valkoisten limusiinien saattueesssa, samalla suorittaen vielä luonnollista väestönkarsintaa syömällä nuorimpia kansalaisiaan. Tilanne voi houkutella suorittamaan kalkyyliä, kuinka monta sanotaanpa vaikka esimerkiksi rintapumppua saataisiin yhdellä maestrolla. Tässä vinkki suomalaisille säveltäjille: rintapumppukonsertto odottaa vielä maailmanensiesitystään, joka tulee johtaa juustohöylällä.

Metsä, kategorioista vapaa paikka

Olen käsitteellistämiseen, luokittelemiseen ja vertailuun taipuvainen ihminen, vaikka kuinka väittäisin pitäväni ihanteena jotakin muuta. Luettuani tarpeeksi, ehkä jopa liikaa, ymmärrän kuulla Schubertini esi-Brucknerina, näen Messin uutena Maradonana, ja maistan kosteikkovahveron pliisuna suppilovahverona.

Tämä luokitteleminen ei tee kohteilleen oikeutta, yleensä, vaikka en kosteikkovahveroita ilman tätä rinnastusta voisi ajatella poimivani paitsi suppilovahverosaaliin täydennykseksi. Schubertin arvostuksenikin on noussut kun kuulen Günter Wandin levytyksistä, kuinka mallia on otettu paitsi Beethovenin ysistä, myös Schubertin suuresta C-duuri -sinfoniasta. Joten eivät luokittelut vain belsebuubista ole: kyllä Schubert-arvostustani on nostanut tämä Bruckner-havainto.

Kun juoksen metsässä, tunnistan sentään useimmat puulajit, ja kuulen kun korppi klonkkuu. Suurimmasta osasta kasvi- ja lintulajeista minulla ei ole aavistustakaan, minkä nimisiä ne ovat. Juoksen vain, ja metsä muodostaa tähän nautittavan taustan, vähän kuin Bachin urkumusiikki muodosti nautittavan taustan lukion matematiikanläksyilleni tai Coltrane junamatkustamiselleni. Kaltaiselleni käsitteellistäjälle metsä on vapauttava ja terapeuttinen paikka: siellä olen vapaa pakonomaisesta analyysista. Metsässä pääsenkin syvällisen ymmärtämisen, tosiolevaisen äärelle, ja tosiolevainen pakenee luokitteluja, analyysejä ja käsitteitä. Messi on Messi ja metsä on metsä.

Wand is a medium for music

Günter Wand never projects himself. Only he has taught me what it means to be a servant of music. While listening to the so called urtext of Toscaninis and Klemperers, one listens to Klemperer's or Toscaninis Beethoven or Brahms. With Wand you get Beethoven or Brahms.

Not necessarily one gets the inevitable feeling that this is the only possible way, but instead music comes totally naturally. Wand is a medium. As he himself put it: Mozart is for him the evidence that God exist as music comes from him so naturally without the struggle of a willing, creative artist such as Beethoven. Music flows totally naturally out of Wand, always sounding fresh and cristal clear.

Wand is like George Szell's tautness + Rudolf Kempe's lightness + Otto Klemperer's cohesion but without the outright personability and distinctive charisma of none of them. Wand offers authenticism perhaps not in the Norrington style but in musicianship.

There are not many obvious highlights way above the consistently high general level of musicianship but clearly the childish Brahms 2 and Beethoven 8 benefit from his adult musicianship that is always straight-to-the-matter but not without smile, and his Schubert Unfinished is creepy, haunting and reveals completely new details of the score. Wand has taught me why Bruckner is extended Schubert and not archaic Mahler. The last three Mozart symphonies are the best example of lively big band Mozart playing there is, and it is hard to imagine a better Schubert cycle. If you need one modern big band Beethoven cycle, it is here.

If any reservations about Wand's judgement would be needed, it would be his choice of preferring the original editions of Bruckner's symphonies and of applying exposition repeats in Brahms third. In Bruckner's case the choice of versions is hardly a case anywhere but in the first, which is completely a different prospect and certainly much worse in its dispersion than both the zeros; the seventh is otherwise your familiar version except of the lack of the climax in the second movement. Generally his lyrical but no-nonsense style is very satisfying in Bruckner.

My conviction is that no work gains from the exposition repeats, the idea already being told and the message already having been conveyed, these repetitions only being harmful for the cohesion. I also disagree with Wand that the composer's first thought always is the final thought. Anyone who has listened to the awarded Vänskä-Kavakos -record of the two versions of the Sibelius violin concerto, knows that even if for connoisseurs it might be of scholarly interest to be familiar with the first sketches.

And oh yes, no one would buy this for its Tchaikovsky or Fortner, but let them join the party. And who already had Fortner in his or her archives? Hands up? And Günter the man runs surprisingly idiomatic Tchaikovsky 5th

These reservations aside, wonderful stuff. If you are a newbie to classical music, buy this. This is classical classical music classically. If you already have your Karajans and Klemperers, buy this. You will experience familiar music for the first time. Günter Wand will be your partner for the rest of your life, but better: you will always find new things in it.

My review can also be read at Amazon.co.uk and by clicking on the headline.

Musicality from another era

This is how EMI should always produce their big boxes: an essential selection of the great Edwin Fischer's recordings, where highlights are many: the pioneering Bach WTK, two lovely Brandenburg concerti, probably unsurpassed Schubert imprompti and an almost deconstructive Brahms second with Furtwängler with quite a few lapses but wonderful sense of creativity plus the legendary Beethoven's Emperor Concerto. So muss es sein, as Edwin and Wilhelm said in unisono while listening to tapes of the Emperor.

One could have wished more of his Beethoven, as the two sonati here indicate that he is on a par with Schnabel as a Beethovenian. A few additional discs could have been therefore accomodated into this collection. Yet it contains musicianship of the very highest order, unhurried and lovingly played even if pianistically occasionally fussed. Fischer was a musician foremost, composer's companion, pianist only secondly.

Every piano student should listen to Fischer and avoid copying piano technicians in the mood of Horowitz. This is the antithesis of Lang Lang; instead here can heard the long uninterrupted line from Bach via Beethoven to Brahms. For Fischer they all are his contemporaries.

So, this is indispendable. Edwin lives forever and composers through his thoughts of them. And thoughts are what one can hear even if Edwin's fingers are not almost up to his thoughts - but mostly they are.

My review can also be read at Amazon.co.uk by clicking the headline.

Arto Satukankaan elämäntyötä kunnioittaen

En ammatillisesta lukkarinrakkaudesta - entisenä Siban pianomusiikkiupseerina - sattunut huomaamaan pianisti Arto Satukankaan poismenon, vaan rakkaudestani musiikkiin. Vain 51-vuotiaana kuollut Satukangas oli aikansa hienoimpia, ainakin musikaalisimpia pianisteja. Valitettavasti Satukankaalta jäi vain pari levytystä, ja yleensäkin on häpeä, miten vähän suomalaisten taiteilijoiden esityksiä on taltioitu.

Onneksi on Yleisradio. Nyt haluan mediamaksulleni vastinetta, ja haastankin Ylen kokoamaan ja toimittamaan Satukankaan elämäntyöstä äänitteen. Kiitos Yleisradion, niitä kyllä on. Muistan itse kuulleeni Satukankaan soittavan radiossa ainakin Scarlattia, Schubertia ja Chopinia. Minullakin taitaa olla jossakin radiosta äänitetyllä kasetilla hänen Scarlattiaan, jossakin niistä kirjahyllyni alakaapin kenkälaatikoissa.

Hesarin muistokirjoituksen Satukankaalle voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Beyond classicism: my review of box set of Wilhelm Kempff's recordings

Wilhelm Kempff certainly "owns" the Beethoven piano concerti, not only once but twice! Seldom can one version make all the others so unnecessary and lacking than the case is with the Kempff's Beethoven concerti. The first, mono recording of the complete concertos are here included, conducted more than aptly by the sadly neglected Paul van Kempen, in sound that one instantly forgets that there are in mono. Production may be sloppy - there is Mozart on cover of one Beethoven-cd - but it is really a minor quibble in package that contains fine examples of Kempff's art, safe for Schubert and Bach. The solution to pair concertos with sonatas is uncommon, but works fine. Kempff's Chopin is no-nonsense and masculine, while his Brahms first concerto might at first sight sound clumsy, which it reveals not to be with repeated listening. Kempff's Liszt concerto is uncommonly musical, not unsuprisingly from a musician who was a real creative artist with no egocentrism whatsoever. Kempff's Mozart is also first class in its simplicity. There is only one minor quibble: the solution to include five Beethoven sonatas may well get you drooling to get them all! An insightful, inspirational artist and a fine collection, then. Kempff may appear a classicist, prosaic, even puritan, but with listened carefully, he turns out a poetic, humorous and inspirational artist. This package will repay repeated listening and gives joy again and again as Kempff always reveals new, magical insights into familiar works.

Arvosteluni voi lukea myös Amazonin sivulta klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa; my review can also be read be clicking the headline of this blog post.

9 on miehen mitta ja kirous

Vaikka Joseph Haydnia voidaan pitää isänä vakiintuneelle neliosaista perusformaattia noudattavalle sinfoniamusiikille, Ludwig van Beethoven yhdeksine sinfonioineen on vaikutusvaltaisin suunnannäyttäjä tässä genressä. Beethovenin yhdeksäs on luultavasti koko länsimaisen taidemusiikin tärkein teos: se toi laulusolistit ja kuoron sinfoniamusiikkiin ja sen rakenne, jossa sinfonian finaali on synteesi aikaisemmista osista, oli jotakin aivan uutta. Ihan suoraa mallia siitä ovat ottaneet Brahmsin ykkönen (jota on kutsuttu myös Beethovenin kympiksi) ja Brucknerin vitonen. Mallia Beethoven on näyttänyt myös siinä, että hämmästyttävän moni sinfonikko on tehnyt yhdeksän sinfoniaa. Säveltäjän itsekritiikki petti kuitenkin kerran: hänen pitäessään lastenlaulumaista kahdeksattaan parhaanaan.

Beethovenin sinfonioiden esitystraditiot kuvastavat koko konserttimusiikin traditioita, jotka voidaan tiivistää partituuriuskollisuudeksi ja säveltäväksi, teoksen esityksessä luovaksi. Jälkimmäistä traditiota joskus kutsutaan romanttiseksi ja edellistä objektiiviseksi. No, objektiivisia totuuksia on aika monta. Ääripäinä nuottikuvaan pitäytymisessä ovat Arturo Toscaninin rytmisesti napakat ja Otto Klempererin laajakaariset levytykset; romanttista traditiota edustaa puhtaimmillaan Wilhelm Furtwängler. Niiden väliin putoavaa unohdettua keskitietä, jota voisi luonnehtia ei-traditioksi tai klassisuudeksi, edustaa tyypillisimmilllään Herbert von Karajan. Beethovenin musiikin rikkaus on siinä, että se paitsi määrittelee musiikin esitystraditiot, myös tekee mahdolliseksi näiden traditioiden raja-aitojen ylittämisen. Esimerkiksi Bruno Walter olisi romanttis-klassinen suhteessa 60/40, Rudolf Kempe samaten, mutta he tulevat aivan toisenlaiseen lopputulokseen samoista premisseistä. Erich Kleiber taas voisi olla objektiivis-klassinen suhteessa 60/40.

Levytyksiä ei ole mahdollista käydä tässä tyhjentävästi läpi, mutta kokonaispaketeista Toscanini ja sinfoniat ensimmäisenä säveltäjän oman ajan tyyppisellä kokoonpanolla ja instrumenteilla levyttänyt Roger Norrington kuuluvat itsestäänselvinä lähtökohtina yleissivistykseen. Suositella voi myös hämmästyttävän likilaskuista yhdeksättä lukuunottamatta Walteria, Klempereriä, sinfoniat ainakin neljään kertaan taltioinutta Karajania, George Szelliä ja Günter Wandia. Suhteellisen moderneista levytyksistä Wandin lisäksi voin suositella lämpimästi ainakin Stanislaw Skrowaczewskia ja Herbert Blomstedtia Staatskapelle Dresdenin kanssa. Furtwänglerin levytykset on myös pakko tuntea, ja hänen livetaltiontinsa yhdeksännestä vuodelta -51 on suuruudessaan ja intensiteetissään ohittamaton. Häneltä löytyy myös vitosesta – siis se tä-dä-dää –biisi – vähintään kaksi ohittamattoman intensiivistä liveversiota. Vähän stereofonisempi näkemys on George Szellin Concertgebouw-orkesterin kanssa tekemä. Kolmosessa eli Eroicassa ykkönen on Rudolf Kempe.  Seiskoja ja kutosia on lukuisia hyviä, molemmista oma suosikkini on Kleiber. Pastoraalin toteuttaa ihanteellisesti myös Walter, mutta yllätyksen tarjoaa Fritz Reiner, joka yleensä missaa Beethovenissa jotakin hyvin pientä mutta silti oleellista. Beethovenin hengen.

Yhdeksän sinfonian säveltäjiä tunnetuimmasta päästä ovat Beethovenin itsensä lisäksi Mahler, Dvorak, Vaughan Williams, Bruckner ja Schubert. Ei heidän ollut tarkoituksenaan tehdä yhdeksää sinfoniaa. Gustav Mahler ehti aloittaa aimo annoksen kymppiään saaden valmiiksi vain agadio-osan. Myöhemmin luonnoksista on täydennetty esityskuntoinen kokonainen teos. Ei se kuitenkaan ole täysipätöistä musiikkia. Kahdeksannelle – joka tunnetaan sen vaatiman jättimäisen esityskalustonsa vuoksi Tuhannen sinfoniana – tekee parhaimmin oikeutta Jascha Horenstein elämää suuremmalla livetaltionnillaan. Mahlerin ylenpalttiselle vaikutteiden runsaudelle ja groteskin ja angstin jatkuvalle limittäisyydelle tekevät oikeutta ainakin ensimmäisessä ja toisessa sinfoniassa mestarin ystävä Bruno Walter, ja yhdeksännessä sinfoniassa Jascha Horensteinin version jälkeen kaikki muut kuulostavat pintaliipaisuilta. Myös sir John Barbirollin vitonen ja kutonen, George Szellin kutonen ja Willem Mengelbergin nelonen ovat itseäänsuosittelevia. Kolmas sinfonia on tunnetun länsimaisen sinfoniakirjallisuuden kaikkein pisin teos. Mahlerilla linnunlaulu, lehmänkellot ja alppitorvet tuovat maanläheisyyttä taivaallisiin ulottuvuuksiin yltävään musiikkiin. 

Kuulemistani kokonaispaketeista meillä melko vähän tunnettu Gary Bertini on omassa luokassaan; lähelle samaa tasoa pääsee eloisasti karakterisoiva Rafael Kubelik ja hysteriaa välttelevä Haitink, jonka Mahler on loistavasti soitettua ja kohtuullista. Historiallisista esityskäytännöistä kiinnostunut hankkii myös Dimitri Mitropouloksen live-esityksistä kootun paketin, josta puuttuvat vain kakkonen, nelonen ja seiska. Huipputason paketteja ovat myös Claudio Abbadon Berliinin levytykset, täydellinen koko tuotannon kokonaislevytys Michael Gieleniltä ja epätäydellisenäkin loistava Bernard Haitinkin joulukonserttitaltiointien sarja Kerstmatinees. 

Antonin Dvorakin melodista, rytmikästä ja rapsodista sinfonista tuotantoa soitetaan kahta viimeistä sinfoniaa lukuunottamatta aivan liian vähän. Yhdeksännessä, joka tunnetaan myös lisänimellä Uudesta maailmasta, kuulee Dvorakin etnomusikologisen matkailun tuomien negrospirituaali -(joka on varmaan nyttemmin poliittisesti epäkorrektina kielletty) ja intiaani-inspiraatiota. Se on ainakin jossakin vaiheessa ollut maailman levytetyin sinfonia, eikä esimerkiksi Beethovenin ysi tai vitonen. Istvan Kerteszin Lontoon sinfonikkojen kanssa tekemä kokonaislevytys tekee oikeutta harvinaisemmillekin sinfonioille, jotka ovat ehtymätön aarreaitta. Suosittelen!

Suurin englantilainen sinfonikko, Sibeliusta avoimesti ihaillut Ralph Vaughan Williams on maisemamaalari. Hänen musiikkiansa ei voi ylistää kovin dramaattiseksi, mutta sen pastoraalinen rapsodisuus on omalla tavallaan tunnelmallista. Huonoiten kuuntelemista kestävät RVW:n ohjelmoidut teokset Antarktinen ja Lontoo, ja absoluuttisinta ja iskevintä musiikkia tarjoavat nelonen, vitonen ja kahdeksainen. Minulle esitteli RVW:n tuotannon nettikaupasta puoli-ilmaiseksi tilaamani Andrew Daviesin ja BBC:n sinfoniaorkesterin paketti, ja olen siihen oikein tyytyväinen. Yleensä englantilaisessa musiikissa kannattaa kuitenkin pitää nyrkkisääntönä kuunnella minkä tahansa muunmaalaisia kapellimestareita tahansa kuin englantilaisia - kuten Berglundia tai Haitinkia - koska britit tapaavat sotkeutua liikaa maisemamaalailun yksityiskohtiin ja kuulija nukahtaa.

Anton Bruckner palvoi syvästi luontoa ja Jumalaansa. Hänen musiikkinsa on samalla kertaa mystistä ja kiinni maassa. Hänen orkesterinsa soi kuin urut kaikkine äänikertoineen, ja hänen musiikkinsa ainutlaatuisuuden vähättelijät saattavat kuulla Wagner-ja Schubert –vaikutteita. Kaikki hänen yhdeksän numeroitua sinfoniaansa ovat täysipätoistä musiikkia, myös ne kaksi nuoruuden”harjoitelmaa” joita hän ei suostunut julkaisemaan. Ne tunnetaan nyt takaperoisesti ja kornisti nollana ja tuplanollana. Bruckner ei saanut koskaan tehtyä yhdeksänteen sinfoniaan finaalia, mutta ei se sitä kaipaakaan. Se jää ikään kuin haihtumaan avaruuteen, ja hyvä niin. On siihenkin koetettu jälkikäteen rekonstruoida finaali, mutta se ei kelpaa edes kuriositeetiksi. Brucknerin sinfonioita on oikeastaan kolme kertaa yhdeksän: niistä soitetaan yleensä Novakin tai Haasin painoksia, mutta oikein paljon asiasta kiinnostuneen kannattaa hankkia käsiinsä Eliahu Inbalin levytykset Brucknerin alkuteoksista. Eniten novakeista ja haaseista poikkeaa neljäs, ”Romanttinen” sinfonia Brucknerin alkuteoksena. Novakkien ja Haasien väliin ei mahdu edes poliisi, paitsi ykkösen ekassa osassa.

Suurimpia Bruckner-levytyksiä ovat Otto Klempererin ja Lontoon Filharmonia-orkesterin kanssa tehdyt kutonen ja nelonen; ihanteellisesti Bruckneria johti myös Jascha Horenstein, kuten livetaltioinnit ysistä ja vitosesta todistavat. Hänen tulkinnoissaan yhdistyy Klempererin objektiivisyys ja selkeys Furtwänglerin henkeäsalpaavaan kiihkeyteen, josta on onneksi näytteitä: etenkin nelonen, vitonen ja ysi kuuluvat kaikkien Brucknerista kiinnostuneiden hyllyyn. Lisäksi kahdesti kaikki sinfoniat levyttäneen Eugen Jochumin levytyksiä voi pitää peruslevytyksinä hyvässä mielessä; Herbert von Karajanin levytykset varsinkin kolmesta viimeisestä sinfoniasta ovat ihanteellisia. Günter Wand taas taritsee Brucknerinsa klassisen lyyrisenä, ja nyt kuulija ymmärtää, miksi Bruckner on kuin kasvatettua Schubertia. Hänen Berliinissä tekemänsä livelevytys nelosesta saattaa olla kaikkien aikojen onnistuneinen sinfonialevytys. Stanislaw Skrowaczewskin esitys kahdeksaisesta on ihanteellinen balanssiltaan ja temmoiltaan; viidennestä sinfoniasta kannattaa kuunnella Klempererin Wienissä tehdyn livetaltioinnin lisäksi Günther Herbigiä ja Kurt Eichhornia. Seitsemännestä sinfoniasta erinomaisia levytyksiä ovat esimerkiksi Naxos-kapellimestari Georg Tintner, Skrowaczewski ja Herbert Blomstedt.  Klempererin lisäksi kuudennesta sinfoniasta loistolevytyksiä tarjoavat esimerkiksi Wolfgang Sawallisch, Horst Stein ja Rafael Kubelik. Lisäksi Sergiu Celibidachen livetallenteet kolmosesta, nelosesta, vitosesta, kutosesta ja kasista kannattaa ainakin kuulla. Kuitenkin, jos vain yksi Bruckner-levytys olisi pakko valita, valinta olisi Klempererin kutosen, Wandin nelosen ja Carlomaria Giulini suurenmoisen, haltioituneen mutta räjähtävän voimakkaan yhdeksännen sinfonian levytyksen välillä.

Brucknerilla itsekritiikki ja kuolema jättivät sinfoniat virallisesti yhdeksään musikologien suosiollisella avustuksella. Tai ainakin suurin sinfonian numero on yhdeksäs. Samaten on Franz Schubertilla, vaikka sinfonioita onkin kahdeksan. Syfilikseen kuollut Schubert-raukka jäi niin Beethovenin ennustuksen vangiksi, että hänkään – kuten Bruckner – ei saanut viimeistä sinfoniaansa valmiiksi. Se jäi keskeneräiseksi. Viimeiseksi sävelletty sinfonia, jossa on vain kaksi osaa, ei kaipaa jatkoa. Paitsi että tavallisesti ”Suuri” C-duuri –sinfonia tavallisesti ymmärretään yhdeksäisenä. Jotta sinfonioissa päästäisiin yhdeksään, seitsemättä sinfoniaa ei ole! Mutta jotta asia ei olisi aivan näin yksinkertainen, joskus c-duurisinfoniaa pidetään aivan oikein puuttuvana seitsemäntenä ja kahdeksas keskeneräinen jäi viimeiseksi. Kahdeksanneksi. Kuuden ensimmäisen sinfonian numeroinnissa ei kuitenkaan ole onneksi mitään ongelmaa. Neljäs, ”traaginen” sinfonia, ylimaallista onnellisuutta säteilevä viides sinfonia ja rytmiltään jännästi pyörivä kutonen ovat myös kuuntelemisen arvoista musiikkia.

C-duurisinfonian ihanneversio on Josef Kripsin ja Lontoon sinfoniaorkesterin valoisa levytys, tai sitten uudempana Günter Wandin suurenmoinen livelevytys Berliinistä. Keskeneräisen traagisuus on kaikkein vääjäämättömin ja raskain Bruno Walterin livelevytyksessä ja uudemmista levytyksistä Günter Wand tarjoaa sopivasti dramatiikkaa ja sinfonista painoa. ja vitosen taivaallinen aurinkoisuus pääsee parhaiten oikeuksiinsa ehkä Pablo Casalsin 94-vuotiaana tehdyssä livetaltioinnissa. Hänellä ei ollut enää mihinkään kiire. Ei musiikillakaan. Kokonaislevytyksistä Nikolaus Harnoncourt tiristää Schubertista pois kaiken sen, mikä ei sinfonista ole, korostaen teosten reippautta ja dramatiikkaa. Hyvä! Jos haluaa vähän klassisemman kokonaislevytyksen, tällöin esimerkiksi Herbert Blomstedt ja Günter Wand ovat erinomaisia.

Edellämainittujen lisäksi myös moni vähäisempi tekijä, kuten Ruotsin suurin sinfonikko Kurt Atterberg jaksoi laskea yhdeksään. Yhdeksän sinfoniaa näyttää olevan miehen mitta, mutta myös sitkeä kirous, itseään toteuttava ennuste, luovan säveltaiteilijan kohtalo. Tämän kohtalon toteutumista teoksia numeroivat musiikkitieteilijät avittavat. Mestarin asettama rima on korkealla ja varjo pitkä.