Kohti Stubbin tasavaltaa

Onnea Suomen tasavallan 13. presidentti Alexander Stubb!

Olen tavannut kaikki elinaikani presidentit. Kekkosen lenkillä Kaivopuistossa, Koiviston Sosiologipäivien jatkolla Turussa - istuimme samassa pöydässä vain muutama kuukausi aiemmin eläköityneen Koiviston kanssa - Ahtisaaren useita kertoja Pohjois-Hesperiankadun lähikaupassa, Halosen Topeliuksenkadun lähikaupassa ostamassa siideriä. Niinistöä olen kätellytkin ja päässyt esittämään hänelle kysymyksen, mihin hän vastasi koko ajan käsi kädessä hänen juostessaan seuraavaan tilaisuuteen. Teki myönteisen, juuri minun huoliini keskittyvän vaikutelman.

Haaviston tunnen parhaiten, sillä tein hänen kampanjaansa 2012 ja nyt puoliso on ollut isossa roolissa. Stubbin tapasin Pirkkolassa Pääkaupunkijuoksussa 2010-luvun puolivälissä hänen ollessaan ulkoministerinä. Nojailin katulamppuun hikisenä venytellessäni puolimaratonin jälkeen. Satuin nostamaan katseeni, ja näin vierestäni kulkeneen suihkunraikkaan Stubbin.

Katseemme sattuivat osumaan, ja Stubb kysyi minulta, että "mitä minä oikein teen". Sanoin, että "harjoittelen kaatamaan hallitusta". Stubb nauroi, näytti peukkua ja sanoi "jatka samaan malliin". Stubb näytti jo tuolloin ripeän reaktiokykynsä ja sen, että vaikka häntä jotkut vierastavat ylimysmäisenä, hän on luonteva ihmisten parissa ja kohtaa heidät vertaisenaan.

Olen pahoillani Pekan puolesta, jonka kohdalle ei kolmannellakaan yrittämälle sattunut ykkössijaa. Mutta huomenna veikkaan hänen olevan jo pohjimmiltaan helpottunut: hän voi lähteä hiihtolenkeilleen ilman turvamiehiä. Kohti Stubbin tasavaltaa!

Asetelma presidentinvaalien toiselle kierrokselle

Jos puhtaasti tarkastelisi puolueiden perusteella, Haavisto näyttäisi olevan alakynnessä Stubbiin verrattuna. Toki puolueista tulee se pohja- tai peruskannatus, mutta nämä eivät onneksi ihan ole puoluevaalit. 

Vaalimatemaattisesti puolueet ratkeavat seuraaviin seikkoihin:

1) SDP:n kannattajat äänestävät kaikki Haavistoa, paitsi ne onneksi hyvin harvat, joille hänen seksuaalinen suuntautumisensa on kynnyskysymys.

2) Vasemmistoliiton kannattajista selkeä enemmistö äänestää Haavistoa, paitsi ne, jotka jäävät pitkävihaisina katsomoon Haaviston julistauduttua epäpunaiseksi ensimmäisellä kierroksella.

3) Kepun ja RKP:n äänestäjät. Heistä enemmistö kannattanee Stubbia. Jo vaalipäivänä oli viitteitä, että Haavisto ojensi kättään maakuntien Suomeen, tyhjenevien kuntien huoltoasemabaarien miesten huolia kohtaan. Thors, Rehn ja Biaudet ovat Haaviston kansalaisvaltuuskunnassa, mutta Stubbilla on syntymäetu suomenruotsalaisena. Helan går selkäytimestä.

4) Siihen, missä määrin mestarinsa menestykseen pettyneet lähtevät uurnille. Mitä useampi heistä jää kotiin, on Haavistolle parempi; vaikea valinta snobin suomenruotsalaisen ja homon välillä useimmilla kallistuu snobiin suomenruotsalaiseen, vaikka tämä valinta monille onkin kuin valinta niskalaukauksen ja hirttotuomion välillä. 

5) Siihen, missä määrin ensimmäisen kierroksen nukkuvia (joita kuitenkin on neljännes äänestäjistä) saadaan motivoitua uurnille. Millä teemoilla heitä saataisiin äänestämään? Tämä on ainakin minulle suuri arvoitus.

Maailma on köyhempi ilman Jockea

Sain tänään surullisen uutisen Joakim Jocke Lybeckin äkillisestä poismenosta. Vainajista - joksi en vielä pysty Jockea, tuota elämänilon, optimismin ja vitaliteetin perikuvaa käsittämään - ei ole tapana puhua pahaa, mutta ei Jockesta pystyisikään. Jocke saattoi joskus harhautua tajunnanvirran vietäväksi, mutta harvoinpa tuli sellainen olo että tässä tuhlattaisiin aikaa. Jocken tarinat olivat aina viihdyttäviä, ja asiaakin niissä oli aina enemmänkin kuin siteeksi, kun vain sinne asti päästiin. Sitäpaitsi Jocken seurassa oli hyvä olla. Hän luotti kanssaihmisiinsä, ja sai nämäkin luottamaan itseensä, Käytin tässä tarkoituksella svetisismiä kanssaihminen, ruotsinkielinen kun Jocke oli, vaikka lähin suomennus "lähimmäinen" olisi soveltunut kanssaihmistä paremmin Jocken ihmiskäsitykseen. Jockelle kaikki olivat hyviksiä, pahiksetkin, jotkut vielä toki vähän enemmän.

En ehtinyt tuntea Jockea kuin kuutisen vuotta, mutta hän oli sananmukaisesti elämääkin suurempi persoonallisuus. Tulen aina näkemään vilauksen torin halki megafonin kanssa pyöräilevästä Jockesta sinne eksyessäni. Jocke oli mukana oikeastaan kaikessa mielekkäässä ja kivassa, jota Porvoossa järjestettiin.

Mietin usein asioiden arvokkuutta sitä kautta, että olisiko maailma ilman niitä köyhempi paikka. Maailma on ilman Jockea köyhempi paikka.

Kiitos Jocke. Sinä yhdistit ihmisiä, ja uskoit kaikista hyvää. Poismenosi jätti Porvooseen aukon, jota ei voi täyttää. Korkeintaan voimme koettaa jatkaa ihanteittesi toteuttamista, ja ottaa sinut esikuvaksi. Sinut tunteneet ovat elämäntyöllesi sen velkaa, että uskoisivat myös kanssaihmisiään lähimmäisiksi. Ja muistaisivat olla lähimmäisiä toisilleen, ja rakastaa, sillä loppu voi kohdata meistä ketä tahansa, milloin tahansa, Jockeakin jonka piti elää 100-vuotiaaksi. Nyt surettaa paitsi Jocken lesken puolesta, ja varsinkin hänen vielä niin pienen poikansa, ettei hän tule muistamaan isäänsä muuten kuin lukuisten tarinoiden muodossa ja perusturvallisuutena eli hänestä välittyneenä rakkaudellisuutena ja sinä fiiliksenä, että kaikki käy hyvin ja että ihmisiin kannattaa luottaa, mutta jos minulla on joskus mahdollisuus tavata hänet, tulen kertomaan hänelle, että hänen isänsä oli yksi hienoimpia ja rakastettavimpia koskaan tapaamiani ihmisiä (nyt en enää kyyneliltäni näe kirjoittaa enempää).

Kun presidenttiehdokas maalasi kannattajansa nurkkaan

Pekka Haaviston viime presidentinvaalikampanja oli parhaita asioita, joissa olen ollut mukana. Se yhdisti erilaisia ihmisiä kansanliikkeeksi siinä määrin, että kampanjasta jäi kestävä muisto. Vaikka se ei muuttanutkaan maailmaa, mukanaolijoitaan se muutti. Minua se esimerkiksi muutti siltä osalta, että viimeistään silloin ymmärsin, että ihmisoikeuksien ja samanarvoisuuden puolustaminen ei ole äärimielipide. Nyt olenkin hämmentynyt Pekan muutamista viimeaikaisista ulostuloista, joilla ilmeisesti tavoitellaan vielä aiempaakin suurempaa kansanliikettä. Koko kansan presidentiksi ei kuitenkaan tulla marginalisoimalla ydinkannattajia, vaan näyttämällä omaa esimerkkiä moraalisesta edelläkävijyydestä.

Olen surullinen ja pettynyt, että koko kansan presidentiksi tavoitellaan hinnalla millä hyvänsä, kuten leimaamalla Pekan kampanjaankin varmasti runsain mitoin osallistuvia ihmisoikeuksia ja samanarvoisuutta puolustamisen arvoisena pitäviä ihmisiä ääripääksi. En halua kuulua ääripäähän, enkä halua, että presidenttiehdokkaani maalaa minut nurkkaan, joten en osallistu Pekan kampanjaan. On hyvin mahdollista, että jätän ensimmäistä kertaa elämässäni käyttämättä kansalaisoikeuttani äänestää tulevissa presidentinvaaleissa, kiitos Haaviston hyvin valitettavien ulostulojen, joita ei valitettavasti ole ollut vain jokin yksittäinen lipsahdus.

Meillä on Suomessa usein aivan vastakkaiseen ääripäähän - monestakin syystä, ja syystäkin - paikoitettu puolue, joka tavoitteli kannatuksensa maksimointia kutsumalla luokseen äärimielipiteitä edustavia, poliittisesti kodittomia kansalaisia. Jottei ääripää valuisi ulos ämpäristä, sen reunoja on nostettava, ja parhaiten tämä käy postuloimalla sen ääripään mieliksi sille kuvitteellinen vastustaja, jonka kanssa se voi varjonyrkkeillä, eli toinen ääripää. Ja silloin kun halutaan sanotusti edustaa koko kanssa, kaikki keinot ovat sallittuja. Eiväthän Vihreät ole tekemässä samaa temppua, ja samalla luopumassa perusarvoistaan?

Kilpailussa tolkuston äänistä nuivuuskin on sallittua

Järjestin tänään vaatekaappini. Laitoin Pekka 2012 -paidan t-paitapinon alimmaiseksi. 

Vihreiden presidenttiehdokas Pekka Haavisto oli puhunut puoluekokouksessa pari sanasta maahanmuuttopolitiikastakin, mm. ”Turvapaikanhakijoita sympaattisesti katsovilla tulisi olla mahdollista sanoa, että naisiin kohdistuvaan väkivaltaan Suomessa pitää säilyä nollatoleranssi, ja väkivaltaan tai muihin rikoksiin syyllistyneillä kielteinen turvapaikkapäätös on odotettavissa.” Ihan kuin näin ei voisi sanoa ilman että siihen erikseen rohkaisisi. Ja kyllä sanotaankin, mikä lienee selvää jokaiselle sosiaalista mediaa seuraaville. 

Lisäksi Haavisto totesi, että ”Olisi hyvä, jos myös kentän keskellä voitaisiin käydä keskustelua ja vaihtaa näkemyksiä – ei vain kentän laidoilla.” Haavistokin siis postuloi toisen ääripään, mikä käy ilmi tästäkin: ”Kun maahan­muutto­keskustelussa on kaksi ääripäätä, on samaan aikaan vaikeaa käydä sitä keskustelua, mitä nyt tarvitsisimme" vaikka sitten täsmensikin myöhemmin että "keskustelussa ei ole ääripäitä". 

Onko nuivuus niin valtavirtaistunut, että ns. "suvaitsevaistonkin" ehdokas jo puhuu nuivien kieltä ja heidän ehdoillaan itse edes huomaamatta sananvalintojaan? Vai onko pressanvaaleissa, kilpailtaessa voimallisen vastaehdokkaan - istuvan presidentin, joka on lanseerannut ns. tolkun ihmisen - kanssa samoista äänistä kaikki sallittu? Jos Pekka ei selvennä sanomisiaan - eikä tämä ollut ensimmäinen interventio tähän suuntaan - vedän tukeni pois hänen kampanjastaan.

Totta kai maahanmuutosta pitää voida puhua. Mutta ei siitä puhumiseen tarvita toista ääripäätä. Onko se postuloitu esiin diplomaattisista vai vaalitaktisista syistä? Mikä on Pekka Haaviston funktio yrittää aloittaa maahanmuuttokeskustelua, ja oma positio siinä keskustelussa?

Veri on vettä sakeampaa

Viime aikoina minulla on ollut paljonkin aihetta itsetutkiskeluun siinä määrin, että olen ymmärtänyt olevani pohjimmiltani introvertti. Tämä tarkoittaa sitä, että mieluiten valitsen itse sen, milloin ja missä merkeissä seurustelen, ja kenen kanssa.

Edelläsanotusta huolimatta, olen myös perin juurin poliittinen eläin siinä määrin, että jo vähän alle 11-vuotiaana tein tukkimiehen kirjanpitoa radion ääressä, kun Koiviston ääniä laskettiin, ja jännäsin, tuleeko hänestä ensimmäisellä kierroksella presidentti. Tiedän järjestöhistoriani kautta, että yleensä jaksan olla aktiivinen aikani, kunnes taas sitten vedän henkeä aktiivivaikuttamisesta, säännönmukaisesti tehdäkseni sitten paluun ennemmin tai myöhemmin.

Yleensä jaksan puolitoista vuotta kerrallaan, eikä tämä aktivismin projektiluontoisuus ole mikään oma erityisominaisuuteni, lyhytjänteisyyden osoitus, vaan yleinen lainalaisuus: kun kuitenkin järjestövaikuttaminen (johon luen myös kunnallispolitiikan, sillä siitä ei saa palkkaa) on vapaaehtoistyötä, se on aina jostakin muusta pois, vaikka sitten siitä saisi sisältöäkin. Viime aikoina olen lisääntyvässä määrin alkanut kokemaan, että ei saa.

Puoluepolitiikka on oiva väline tutustua uusiin, usein suuressa katsannossa samanmielisiin ihmisiin, ja se myös sivistää: ilman puoluepolitiikkaa en tietäisi mitään monestakaan kysymyksestä, eikä minulla myöskään olisi niistä mielipidettä. Mutta onko sillä sitten niin väliä, mielipiteellä, saati minun mielipiteelläni, paitsi niissä kysymyksissä, joissa minulla on jotain erityistä annettavaa, ja silloin kun ei ole annettavaa, pitäisi olla edes jaksamista vääntää tovereita kannattamaan omaa katsantokantaa sellaisissa asioissa, josta ei itsekään ole niin varma vain siksi, että kyse on minua valistuneempien näkemyksestä tai puolueen linjasta?

Politiikka kyllä saattaa yhdistää samanmielisiä, mutta usein näyttää siltä, että ketkään eivät ole keskenään niin erimielisiä kuin samanmieliset. Puolueet paitsi yhdistävät, myös erottavat: ne osoittavat vihollisen värin ja paikan, ja antavat aiheen kritisoida taktisista ja valtasyistä silloinkin kuin aihetta ei olisi. Tällainenhan on toki kiva retorinen harrastus, peli, mutta ehkä sitä voi muutakin ihminen tehdä. Joskus harvoin se kyllä yhdistääkin, mistä saatiin osoitus Pekka Haaviston presidentinvaalikampanjan aikana. Siksi se olikin yksi palkitsevimmista asioista, joita olen ollut tekemässä.

Melkein niin kauan kuin muistan, yleinen käsitys on ollut, että Suomi olisi epäpolitisoitunut niin että puolueita ei erottaisi toisistaan edes pimeässä, ei edes poliisi. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että puolueet erottavat ihmisiä toisistaan niin että väliin tarvitaan kohta poliisi: Perussuomalaisten nousu (ja tuho) ovat kärjistäneet yhteiskunnallista keskustelua niin että jokaisella on jostakin jokin mielipide, siitäkin, mistä ei ole, ja tämän politisoitumisen seurauksena veljet, serkut ja naapurit huomaavat olevansa vastakkaisilla puolilla rintamalinjoja. Sosiaalinen media ruokkii näitä vastakkainasetteluja.

Näin ei tarvitsisi olla. Viime aikoina Facebookissa on alkanut putkahtelemaan kadonneiksi luulemiani sukulaisia, ja vaikka monessakin tapauksessa vettä on virrannut Niilissä niin että en enää tunnista heitä muuten kuin nimen perusteella, veri on vettä sakeampaa. Jotkut heistä varmaankin ajattelevat politiikasta eri tavalla kuin minä, ihmisiä kun ovat ja aion antaa heille linnarauhan, heillä kun on henkilökohtaiseen tilaansa oikeus, enkä ryhdy agitoimaan, käännyttämään tai saarnaamaan, kun kyllä yhden sukupolven aikana ihmiset ehtivät lähtemään eri suuntiin, päätymään jokseenkin samoista premisseistä erilaisiin johtopäätöksiin. Ajatelkoot siis kukin miten lystäävät, olkoot vaikka väärässäkin, kunhan eivät väkivaltaisiksi herkeä.

Sosiaalisessa mediassa voi jakaa kivempaakin aineistoa kuin tukkia se politiikalla. Näin tulenkin toistaiseksi tekemään. Politiikasta seuraa velvoite seurata aikaansa, mitä tosin muutenkin teen hyvin valikoivasti. Nyt on aika introspektion, itsensä, luonnon ja musiikin tutkimisen, opiskelun ja perheen. Kyllä te sitten huomaatte, milloin kuppi taas alkaa menemään nurin. Ei ulkomaailma mihinkään karkaa, vaikka en siellä vähään aikaan nenääni näyttäisikään.

Tulen varmasti edelleenkin vaikuttamaan itselleni läheisten asioiden - kuten vaikka kaupunkimetsien tai Porvoon sairaalan synnytysosaston - puolesta, silloin kun minulle sopii. Puoluepolitiikassa omat tavoitteet kuitenkin tahtovat vesittyä, eivätkä ne ole tovereilla samassa tärkeysjärjestyksessä. Juuri nyt en kuitenkaan uhraa rahtustakaan ajatusta kunnallisvaaleille. jos nyt äänestämään pääsisi. Kevääseen 2017 on kuitenkin vielä aikaa, joten saa nähdä, mihin seepra juovistaan pääsee...

Huonoilla ideoilla on puoluekirja

Hyvillä ideoilla ei ole puoluekirjaa, on jyväskyläläisen kansanedustaja Touko Aallon motto. Kuitenkin huonoilla ideoilla on.

Puoluejäsenyys suitsee aktivistin suut, vaikka pitäisi kai olla mahdollista sanoa, että hallituspolitiikka tai Helsingin uusi yleiskaava ovat aivan paskoja. Kun seisot jommalla kummalla puolen rintamaa, tämä ei olekaan enää aivan yhtä selvää, koska haluat jo taktisistakin syistä kammeta hallitusta tai olla loukkaamatta yleisessä katsannossa hyviksinä pitämiäsi ihmisiä, joista tulee silmissäsi pettureita, kun heidän yksi asiansa onkin toinen kuin omasi. Tosin hallitus on surkea, eikä tämän toteamiseen tarvita opposition värisiä puoluesilmälaseja.

Puolueet jakavat ihmiset meihin ja muihin, hyviksiin ja pahiksiin. Tilanne- ja asiakohtaisesti niitä hyviksiä voi sitten löytyä muistakin leireistä, tai ainakin hyviksien pahiksia, meikäläisten heikäläisiä, jotka ovat vähän vähemmän hyviä kuin me. Ilman puoluejäsenyyksiä voisi tehdä yhteistyötä asiakysymyksissä asiakohtaisten hyvisten kanssa, ja saisi samalla välttää pahikset tai ainakin pahiksiksi leimaamisen kokonaan.

Toki puolueet ovat siinä mielessä käteviä välineitä, että ne yhdistävät eri asioiden puolesta taistelevia hyviksiä yhteen, ainakin Vihreät, joka on monen yhden asian liike. Ei-puoluepoliittinen kansalaistoiminta taas yhdistää saman asian puolesta taistelevia hyviksiä yhteen, kuten vaikka Mahdollisuuksien Tori. Pekka Haavisto teki talvella 2012 sikäli mahdottomasta mahdollisen, että hän yhdisti nämä molemmat. Sellaisessa toiminnassa on ilo olla mukana.

Jos ei haluaisi mitenkään äänestää Vihreitä...

... siinä tapauksessa annan äänestyssuosituksia tänään alkaneihin ennakkovaaleihin.

Jos asuu Hämeessä, yksi hyvä ehdokas ja tulevaisuuden päättäjä on Sanna Marin, SDP.

Pohjanmaalla Demareita äänestävän kannattaa antaa äänensä Joanna Juurakolle.

Varsinais-Suomessa vasemmalle päin kallistuva voi antaa äänensä Li Anderssonille.

Pirkanmaalla kansanedustaja Anna Kontula ei kumartele ketään. Hän on epämiellyttävien totuuksien ja pienen ihmisen puolella, ja on fiksu. Tykkään.

Helsingissä ääni kannattaa antaa Jarmo Niemiselle, jos haluaa äänestää Kokoomusta. Todellinen luontovihreä, tai Sari Sarkomaata, jos haluaa sosiaalista omatuntoa. Demareiden kannattajille löytyy useampikin hyvä vaihtoehto, esimerkiksi Erkki Tuomioja, Nasima Razmyar ja Pentti Arajärvi. Jos intohimona on kaupunkisuunnittelu, tällöin parempaa ehdokasta ei voine löytää kuin Kaarin Taipale, ainakaan jos haluaa päätöksenteon perustuvan tutkittuun tietoon. Keskustan edelleenkin suhteellisen harvalukuiset äänestäjät voisivat äänestää sivistynyttä Laura Kolbea, ja Vasemmistoliiton kannattajille esimerkiksi Dan Koivulaakso on hyvä valinta, ja Paavo Arhinmäki on aina varma valinta.

Omassa vaalipiirissäni Vasemmistoliiton kannattaja voi äänestää Joonas Dachingeria tai Jussi Saramoa. Perussuomalaisia äänestävän paras mahdollinen valinta on Arja Juvonen. Demariehdokkaista tiedän parhaiten porvoolaiset Mirja Suhosen ja Marianne Korven. He ovat hyviksiä.

Listaus ei tietenkään ole mitenkään kattava, vaan vedin hatustani niitä nimiä, joita muistan. En tietenkään tunne kattavasti muiden puolueiden ja muiden vaalipiirien ehdokkaita, joten siksikin listani on vino ja muistinvarainen.

Suosittelen kuitenkin ensisijaisesti Vihreiden äänestämistä. Uudellamaalla hyviä numeroita ovat etenkin 111 (Jocke Lybeck), 100 (Johanna Karimäki) ja 92 (Tatu Chanth). Helsingissä valinta kallistuu Outi Alanko-Kahiluotoon (69), Johanna Sumuvuoreen (84) tai Maria Ohisaloon (77), ja jos haluaa äänestää miestä, Pekka Haavistoa (70) parempaa ei olekaan.

Kahden ehdokkaan loukussa

Olen aina puoluetoiminnassa aktiivisesti toimiessani etsinyt itselleni sopivan eduskuntavaaliehdokkaan. Tämä on käynyt aina aika helposti: monasti olen tuntenut henkilökohtaisesti sellaisen ehdokkaan, johon olen uskaltanut luottaa ihmisenä siinä määrin, että olen voinut luottaa hänen harkintakykyynsä sellaisissakin kysymyksissä, joissa ehdokkaani on eri linjoilla kuin minä. Joskus on myös ehdokas valinnut minut, ei ehkä suoranaisesti feissaamalla, mutta edustamalla sellaisia arvoja, joita minäkin tunnustan ja olemalla mukana edustamassani toiminnassa niin että teidemme on ollut ikään kuin pakko risteytyä.

Olen asunut Helsingissä suuren osan elämääni, joten on luonnollista, että edelleen seuraan, mitä entisessä kotikaupungissani tapahtuu. Samoin on luonnollista, että edelleen tunnen runsaasti helsinkiläisiä, ja tästä kaikesta luonnollisena seurauksena suosittelen edelleen myös helsinkiläisiä ehdokkaita. Henkilökohtaisten suosikkieni - Outi Alanko-Kahiluodon, Johanna Sumuvuoren, Maria Ohisalon ja Pekka Haaviston - lisäksi osaan suositella myös joistakin tietyistä teemoista kiinnostuneille: Ozan Yanaria taloudesta huolestuneille, Maria Vuorelmaa suomenruotsalaisille, Emma Karia lapsiperheille, Otso Kivekästä kevyestä ja tietoliikenteestä ja Hannu Oskalaa kulttuurista kiinnostuneille. Jos haluaa kohottaa eduskunnan älyllisen keskustelun tasoa, voi äänestää Jukka Relanderia ja jos haluaa pelastaa maapallon, silloin luonteva valinta on Leo Stranius. Ja niin edelleen. Anteeksipyyntöni niille jotka unohdin nopeasta listauksestani. Nämä olivat vain esimerkkejä.

Suhtauduin vihreään politiikkaan pikatienä uusmaalaistumiseen, ja vihreys onkin ollut oikotie tutustua keskipienen kaupungin hyviksiin (muitakin tapoja on, kuten Mahdollisuuksien tori. Siksi tunnenkin myös hyviä vasemmistolaisia). Näitä hyviksiä yhdisti Haaviston Pekka, ja hyviksien paikalliseksi suojeluspyhimykseksi muodostui Jocke Lybeck, joka tarjosi ensin tilansa, sitten ideoitaan ja aikaansa ja lopulta myös henkilönsä. Jos Jockea ei olisi, ei häntä pystyisi keksimään: tuon epäsovinnaisella, luovalla tavalla salaovelan, suuren persoonan, hienon miehen, jonka tuntee ja joka tuntee puoli Porvoota. Jockelle ei voi sanoa ei. Jocke on kuten Pekka Haavistokin, kaikkien kaveri, myös vihollistensa, joita hänellä ei ole. Hän edustaa suurinta osaa siitä hyvästä, jota Porvoossa on. Haluan katsoa loppuun asti Lätsäjäbä-Jocken matkan kohti Arkadianmäkeä. Tarina on jo tähän saakka niin ihmeellinen, että sille ei voi nähdä mitään muuta loogista seurausta.

Porvoolaisuuden ja entisen helsinkiläisen lisäksi olen, kuten sanottu, uusmaalainen. Lisäksi olen luonnonystävä, ja näissä ominaisuuksissani olen tullut törmänneeksi Johanna Karimäkeen. Johannan kunniaksi on sanottava myös se, että hän on tullut aina mielellään vierailemaan Porvooseen; lisäksi hän on ihmisenä äärimmäisen mutkaton ja sydämellinen, helposti lähestyttävä ja tavoitettava. Johanna on, kuten Jockekin, pienten ja heikkojen puolustaja, ja äärimmäisen ahkera ihminen. Hän muistaa viiteryhmiään, mutta välittää muistakin. Johanna edustaa kaikkea sitä hyvää, jota eduskunnassa ei edes keksisi olevan.

Kahden ehdokkaan loukku on tietenkin ensimmäisen maailman ongelma, kun monissa paikoissa valittavana on vain yksi, ja sekin on pakkovalinnan paikka. Välttyäkseni pahoittamasta kummankaan ehdokkaani, Jocken tai Johannan mieltä, aion lykätä äänestyspäätöstäni koppiin asti. Jos minulla olisi kaksi ääntä, äänestäisin molempia, nyt joudun valitettavasti olemaan jommalle kummalle uskoton. Onneksi omatuntoaan voi paikata tekemällä vaalitöitä molemmille. Uskon, että saan kyllä ainakin sen yhden äänen taisteltua takaisin sille jommalle kummalle, jolle ääneni ei tällä kertaa riittänyt.

Minä, menestynyt?

Arvostamani ekologisen elämäntavan guru Leo Stranius tituleerasi minua menestyneeksi. Leon ajatukset sparraavat minuakin, tällaista kevytaktivistia. Aloin miettimään. Olen aina halunnut tehdä irtioton menestymisestä. Jos sitten olen menestynyt, missä mielessä?

Wikipedian mukaan menestyminen on "tavoitteiden onnistunutta saavuttamista". Entä jos saavuttaakin jotain ihan muuta kuin mitä on tavoitellut? Tai jos ei olekaan tavoitellut mitään, mutta saavuttaa siitä huolimatta?

Yleensä menestys liitetään palkkatyöhön. No, ainakin olen kokeillut varsin monenlaisia asioita. Suurimmat menestykseni kuitenkin itse liitän ei-palkkatyöhön: kansalaistoimintaan ja yksityiselämääni, josta kansalaistoiminta on erottamaton osa.

Kansalaistoimijana suurimmat menestyksentunteeni liittyvät toiminnan tuloksiin mutta myös itse toimimisen aikaisiin elämyksiin. Helsingin Keskuspuistoa puolustavan kansalaisliikkeenä yhtenä perustajana ja keskushahmona olen ilahtunut havaitsessani, että perinne, jonka aloittamisessa olin keskeisesti mukana, pärjää nyt omillaan eikä minua enää tarvita järjestelyissä. Ylipäätään jo se on menestys, että kertaluonteisesta tapahtumasta, Metsän joulurauhan julistuksesta, on tullut perinne ja se on ominut mukaansa uusia toimijoita. Sitten olen toki äärettömän iloinen siitä, että kansalaisliikkeen tekemän työn tuloksena aluettamme ollaan liittämässä myös viralliseen Keskuspuistoon ja että se on poistettu Kaavoituskatsauksesta, kaavoitussuunnitelmien hautaamisen merkkinä. Keskuspuiston pelastaminen on kyllä suurinta, johon olen ollut myötävaikuttamassa.

Aika mahtavaa oli myös olla mukana järjestämässä Pekka Haaviston vaalikampanjaa, olla osana innostuneiden vapaaehtoisten talkoissa. Sellainen usko parempaan maailmaan, joka yhdisti, ei erottanut, kantaa heikkojen hetkien yli.

Kansalaistoimijana olen saanut pienimuotoisessa määrin myös seuraajia, niin hyvässä kuin pahassa: ihmisiä, jotka odottavat "lähetyskäskyäni" jonkun tapahtuman järjestämiseksi tai jonkun ihmisen kontaktoimiseksi. Sitten on kyllä myös vihulaisia, jotka ovat levitelleet nimissäni mielipiteitä, jotka eivät edusta minua tai perustaneet blogeja nimissäni, mustamaalatakseen minut. Ei kai mitättömyyksille moisia vaivauduta tekemään.

Entä sitten se palkkatyö? Ainakin olen joissakin tilanteissa onnistunut luovimaan menestyksekkäästi. Sibelius-Akatemian pianonsoiton valintakokeessa sihteerinä toimiessani eräs juryn jäsen suhtautui selvästi nihkeästi maallikon läsnäoloon. Sain juryn haavin auki ottaessani keskustelussa ohjat käsiini, sijoittaessani erään kandidaatin Schnabel-Kempff -akselille, ja vastarinta oli voitettu. Samaten kai jonkinlaisesta ainakin osittaisesta onnistumisesta ja sen tuoneesta arvostuksesta oli merkki se, että minua pyydettiin hallituksen puheenjohtajaksi organisaatioon, jossa olin vetämässä projektia. Tämä pyyntö tehtiin siksi, että minut oltiin havaittu itsenäiseksi ja omapäiseksikin ja tarvittaessa kovapäiseksikin toimijaksi.

Kaikkein pysyvintä ja merkityksellisintä on kuitenkin perhe: se, että voin edelleenkin olla ensimmäisen lapseni elämässä ja että olen saanut toisen mahdollisuuden onnelliseen perhe-elämään. Tätähän moni kouluttamaton nainen varsinkin männävuosina käytti "tekosyynä" sille, ettei ole tehnyt työtä ja että saisi tämän työtätekemättömyytensä näyttämään siltä, että on jotakin sentään tullut tehtyä. Näillä sanoin moni miesurheilija pyytelee anteeksi jälkikäteisesti sitä, ettei ole ollut omina ruuhkavuosinaan läsnä. En ole ehkä tuhlaajapoika, jos en nyt niin menestynytkään.

Pidän kuitenkin siitä kiinni, että eivät kansalaisaktivismi ja perhe-elämä ole työtä. Ne ovat tekemistä kyllä, joskus varmasti tuottavaakin, mutta ennen kaikkea elämää. Jos niistä jotakin pitää maksaa, niin kansalaispalkkaa.

Suurin saavutukseni

Työhaastatteluissa toisinaan kysytään suurinta saavutusta. Vastaan kuten miesurheilijat teeveessä: lapset ja perhe, tosin luultavasti eri syistä kuin he.

Urheilijat tulevat keskimääräistä useammin sellaisesta sosiokulttuurisesta taustasta, jossa käydään melko vähän kouluja, ja tämän kanssa korreloi positiivisesti varhainen perheytyminen sekä runsas lapsiluku - joka on seurausta edellisestä. Näin ollen on luonnollista, että he ovat perhekeskeisiä, ja yhtä tautologisesti, "pitävät lapsista (mitä sitten ikinä tarkoittaakaan: pidän omista lapsista ja todistetusti mukavista lapsista. Muitakaan en inhoa, jolleivat osoittaudu monstereiksi)". On siis ihan luonnollista, että urheilijat korostavat lapsia.

Toinen syy urheilijoiden lapsipuheeseen on ainakin miesurheilijoilla ehkä huono omatunto siitä, että lastenhoito on jäänyt äidille heidän urheilu-uransa aikana, ja tätä huonoa omatuntoa lasten kanssa vietetystä vähäisestä ajasta halutaan ehkä alitajuntaisestikin kompensoida.

Minä en ole urheilija, ja olen käynyt kyseenalaisestikin koulua. Jos minulta kysyttäisiin suurinta saavutustani, voisin kyllä tarkennettaessa keksiä joitakin tilanteita, joista olen saanut suuria elämyksiä, sikäli mikäli minulla on niihin joku arpa. Keskuspuiston joulujuhlat, Pekka Haaviston kampanja, se, että minua on kysytty eräässä entisessä työpaikassani hallituksen puheenjohtajaksi ja se, että onnistuin sulattamaan Siban pianon valintakokeessa lautakunnan nihkeän pj:n osallistumalla keskusteluun kanditaattien Beethoven-tyyleistä, mitä ehkä sihteeriltä ei odotettu.

Suurin saavutukseni - sikäli minulla on siihen muuta osaa kuin asianosaisuus - on kuitenkin epäilemättä kaksi lastani. Tarkennettuna: ennen kaikkea se, että saan edelleen olla mukana ensimmäisen lapseni elämässä ja se, että sain uuden mahdollisuuden perheeseen, tiedä häntä sitten, minkä prosenttiosuuden tästä tapahtumisesta voi irrottaa omaksi ansiokseni.

Tämä perheen korottamiseni ei johdu samasta syystä kuin urheilijoilla, vaan ainakin osittain samasta syystä kuin varsinkin aikaisemmin vähän koulutetuilta, oman työuransa uhranneilla naisilla: perhe-elämä nyt on sattunut tuomaan enemmän iloa kuin työelämä.

Mihin eurovaaleista eteenpäin?

Vihreät menettivät yhden paikan eilen käydyissä eurovaaleissa, ja ainakin Helsingissä vuotoa oli Vasemmistoliiton Li Anderssonille, joka houkutteli sellaisia liikkuvia punavihreitä äänestäjiä, joka minäkin olin kymmenisen vuotta sitten. Tosin tämä Vasemmiston hyvä tulos ei riittänyt toiseen paikkaan, mutta Lin hyvä tulos auttoi Merja Kyllöstä nostamaan puolueen takaisin europarlamenttiin.

Kampanjan jälkeen seuraa aina tyhjyyden tunne, etenkin silloin kun oma ehdokas ei tule valituksi. Ei kuitenkaan onneksi kaikkea tapahtunutta voi mitata lopputuloksena. Tekeminen hyvien tyyppien kanssa on jo sinänsä arvokasta. Vaikkei maailma nyt vihertynytkään, niin itse muistan vieläkin Pekan kampanjaa yhtenä hienoimmista asioista, joita olen tehnyt. Pidän Pekan kampanjaa saavutuksena, vaikkemme saaneetkaan vihreää presidenttiä. Meidän saavutuksemme? No, ainakin moni meistä tutustui uusiin, hienoihin ihmisiin! Ja oppi uudenlaisia tapoja tehdä asioita, toinen asia sitten on se, ovatko ne toimivia tapoja. Levätään ja eteenpäin käy elävän mieli!

Viestiä ei voi eikä ole syytä vaihtaa, eikä äänestäjiä voi vaihtaa. Argumentaatiossa meillä on sen sijaan aina paljonkin opittavaa: siinä, miksi valkoihoisen työläismiehenkin kannattaa vähentää päästöjä, enkä nyt tarkoita suolikaasuja. Samoin siinä, miten myös vaalien välillä pitäisi näkyä siellä, missä ihmiset ovat, puhua ja kuunnella. Toinen asia, jossa Vihreillä voisi olla mietittävää on se, miten puolueen ydinviesti ja ehdokkaiden erilaisuus suhtautuvat toisiinsa: vaikka meillä ehdokkailla on omia erikoisharrastuneisuuksiaan ja lemppariagendojaan, tästä ei kuitenkaan välttämättä voi johtaa sitä, että ehdokaslista olisi niin kattava, että se tarjoaisi mahdollisimman kaikille mahdollisimman paljon samastumiskohteita. Meillä on paljon aika samanlaisia ehdokkaita. Sitten: äänestyspäätöstä harkitseville ei välttämättä tule kristallinkirkkaaksi, mitä vihreys on: vihreys on teema ja muunnelmia. Teema on tärkeintä, ja se pitää kristallisoida, ja sen puitteissa sitten voi muunnella.

Tarvitaan myös lisää konkretiaa, jotta se viesti - eli teema - menisi perille. Vihreästä taloudesta puhumisen sijasta pitäisi puhua siitä, mitä ne vihreän talouden mukanaan tuomat työpaikat ovat. Ja perustulosta jauhamisen sijaan pitää kertoa, miten perustulo auttaa erilaisissa tilanteissa eläviä ihmisiä. Positiivisuus on myös tärkeää: on parempi tukea joukkoliikennettä kuin vastustaa autoilua.

Ehdokkaiden turhautumisen kyllä ymmärrän. Moni uhraa valtavasti aikaansa ja rahaansa kampanjointiin, ja äänet, jotka eivät tuo omaa paikkaa ja jotka eivät riitä siihen toiseen paikkaan, on helppo tulkita menneen hukkaan. Kuitenkin ilman niitä ääniä ei sitä yhtäkään paikkaa olisi tullut, mikä toki voi olla laiha lohtu ennen vaalilainojen lyhennyksien alkamista. Eikä perheeltä voi lainata aikaa, mennyttä on, mikä mennyttä.

Hukkaan ei kuitenkaan ole mennyt se aika, joka hyvien tyyppien kanssa on tullut kampanjoitua, eikä vain hyvien tyyppien kanssa hengailu, vaan kyllä hyvällä säällä (sic!) ihmisten kanssa juttelu on kivaa! Kampanjointi itsessään on kivaa!

Miksi maakuntien valtaaminen on Vihreille niin vaikeaa?

Syitä on monia. Jotkut meikäläiset eivät vaan ihan oikeasti tiedä elämää olevan Kehä ykkösenkin ulkopuolella, ei siis kolmosen, vaan ykkösen. Ei siitä voi heitä syyttää, en minäkään tiennyt vielä 35-vuotiaana. Edes.

Yhden tärkeän syyn ymmärsin tänään. Olen johtanut kaksi vaalikampanjaa suhteellisen tuoreena porvoolaisena, josta leivottiin vihreän kunnallisjärjestön puheenjohtaja 8 kuukauden maakuntalaisuuden jälkeen: yhden kunnallisvaali- ja yhden presidentinvaalikampanjan.

Kampanjoissa oli eroa. Pekka Haavisto onnistui mobilisoimaan paitsi omia, myös sai ulos potentiaalisia vihreitä kaapeistaan. Kaveritkin auttoivat: olihan tilaisuuksissamme vasemmistolaisia ja demareitakin, joten talkootyövoima ei loppunut kesken.

Kunnallisvaaleja sen sijaan teimme enemmän tai vähemmän yksin, kukin omien kampanjatiimiemme kesken, joita ei ollut. Helsingissä kuulemma sellaisia on.

Nyt eurovaalien viimeisen ja kriittisen kampanjointiviikon alkaessa, paljon on tehtävissä. Äänestysaktiivisuus ei vaikuta kovin hääviltä ennakkoäänten perusteella, joten ääniä on paljon antamatta. Se edellyttää aktiivista kampanjointia kaikkialla Suomessa. Ei ainoastaan ehdokkaitten vaan myös näiden tukiryhmien olisi jalkauduttava maakuntiin, sillä pienehkön kunnallisjärjestön voimavarat ovat rajalliset ottamaan loppusuoran rupistusta. Jos ehdokkaat eivät ehdikään itse joka paikkaan, tukiryhmien kannattaisi ehtiä, etenkin kyseessä ollessa valtakunnallisten vaalien.

Tänään Porvoossa EU-vaaliteltalla nähtiin oululainen jakamassa Satu Haapasen ja Maria Ohisalon esitteitä. Hyvä! Lisää tuollaista!

Kannattaako politiikassa olla mukana?

Koska henkilökohtaisista perhesyistä pidän ensi vuoden välivuotta aktiivisesta politiikan tekemisestä, ero- ja surutyönä olen huomannut yrittäväni löytää vikoja niin politiikasta kuin omasta puolueestani. Samaa menetelmää olen käyttänyt töissänikin: kun ne loppuvat kuitenkin, olen välttänyt kiinnittymästä niihin liiaksi. Ja näitä vikoja olenkin löytänyt, etenkin siinä suhteessa, missä määrin puoluepolitiikka on osoittautunut käyttökelpoiseksi välineeksi omassa lempiaiheessani eli kaupunkiluonnon virkistyskäytön merkityksen muille teroittamisessa. 

Kun lähdin mukaan puoluepolitiikkaan, tein sen siksi, että katsoin puoluepolitiikan olevan ainoa kanava, jossa voin päätöksenteon kautta vaikuttaa minulle rakkaiden kaupunkimetsien puolesta. Sopivimpana puolueena pidin luonnollisesti Vihreitä, vaikka tosin tähän valintaan liittyykin paradoksi: Vihreät on niin urbaani puolue, että luonto ei todellakaan ole kaikille itsestäänselvästi arvoasteikon yläpäässä, tai on, mutta ehkä kukkaruukussa.

Politiikassa joudutaan tekemään jatkuvasti arvovalintoja, alkaen itselle sopivimman puolueen valinnasta. Täydellistä ei ole, mutta sopivin ehkä. Tällaisia arvovalintoja voivat olla esimerkiksi raha vrs. luonto, pitkän tähtäimen kestävän kehityksen, ennaltaehkäisyn, tasa-arvon tai kansanterveyden edistäminen vrs. lyhyen aikavälin pikavoittojen välillä valitseminen. Näistä arvovalinnoista seuraa puhtaasti välineellinen valinta: onko tehokkaampi kanava ajaa itselle tärkeitä arvoja puoluepolitiikka vai kansalaisjärjestö?

Toivon, että kovin moni luonnonpuolustaja ei luovuttaisi politiikassa siksi, että he kokevat, että (liian) moni valitsee mieluummin rahan tai että olisi vähemmistönä sen oman tärkeimmän asian itseisarvon ymmärtämisessä, vielä. Ymmärrän kuitenkin jokaista, joka valitsee oma-aloitteisesti kanavakseen luonnonsuojelujärjestöt, ilman, että urbaanit puoluetoverit sinne ajaisivat, heittäisivät, saattaisivat tai että vain kokisi vieraantuneisuudentunnetta. 

Minä olen kaupunkilainen. Olen viettänyt lapsuuteni Vuorimiehenkadulla, Eiran, Punavuoren ja Ullanlinnan rajamailla. Löysin luonnon kuitenkin jo lapsena, mummon sienimetsän ja Keskuspuiston.

Kuitenkin puolueissa on puolensa. Jos niissä voikin turhautua siihen, että ne usein osoittautuvat kelvottomiksi asioiden ajamiseen, niissä oma maailmankuva avartuu. Oppii uutta toisten ihmisten arvostuksista, asioiden suhteellisuudesta ja ylipäätään oppii asioita. Paitsi että oppii, miten päätöksenteko toimii, yleissivistys karttuu. Ja puolueiden kautta pääsee vaikuttamaan itselle tärkeisiin asioihin takaoven kautta: esimerkiksi Uudenmaan Virkistysalueyhdistyksen hallituksessa en ole vain porvoolaisena, vaan myös vihreänä ja virkistysalueaktivistina ja -tutkijana.

Politiikassa on mukana erilaisia ihmisiä, joille erilaiset asiat ovat tärkeitä ja jotka elävät eri tavalla kuin itse. Politiikassa olen oppinut ymmärtämään ympäröivää maailmaa ja muita ihmisiä paljon paremmin kuin muuten. Siinä on pakko perehtyä itselle uusiin aiheisiin, ja käyttääkseni sarasvuolaista kielikuvaa, pakottautua välillä ulos omilta mukavuusalueilta. Ja vaikken ymmärtäisikään ihan kaikkea, hyväksyn melkein kaiken niin kauan kuin se ei ole minulta pois tai ristiriidassa tärkeimpien tavoitteideni kanssa.

Vaikka en henkiystäviä välttämättä politiikasta olekaan saanut siitä syystä etten ole niin tiiviisti ja pitkään toiminut missään puolue-elimessä (koska välillä, yleensä parin-kolmen vuoden välein on syytä vetää henkeä ja ikään kuin aloittaa uudestaan takamatkalta, eikä puoluepolitiikassa tunneta nolla-autoa, vaikkakin jo tehty pohjatyö auttaakin kirimään takamatkan nopsasti kiinni), niin arvokkaita tuttavuuksia joka tapauksessa, ja muualtakin kuin omasta puolueesta. Elämyksiä unohtamatta: kyllä Pekka Haaviston vaalikampanja on palkitsevimpia ja parhaita asioita, joita olen elämässäni tehnyt, ja vaikka olisin kyllä päässyt siihen mukaan ilman puoluettakin, niin puolueen ansiosta jouduin olemaan siinä niin tiiviisti mukana, tai sain. 

Tunnen itseni myös niin hyvin, että olen jokseenkin vakuuttunut siitä, että tulen tekemään paluun aktiivitehtäviin ennen kuin edes kukaan huomaa minun olleen poissa. Mihinkä seepra juovistaan pääsisi.