Musiikin patinoituminen - smells like teen spirit

Kun aloittelin musiikinkuuntelua 80-90 -luvun vaihteessa, silloin keräilin sinfonisessa musiikissa pääasiassa ennen syntymääni vaikuttaneita kapellimestareita, siinä vaiheessa kun olin oppinut että on muitakin kuin oletuskapellimestari Herbert von Karajan. Pidin vakuuttavina sellaisia nimiä kuin Otto Klemperer, Bruno Walter, Arturo Toscanini, Wilhelm Furtwängler, Fritz Reiner tai George Szell, 1800-luvun loppupuolella syntyneitä muusikoita. Heille Brahms, Bruckner, Mahler, Strauss, Debussy ja Bartok olivat nykymusiikkia. Nämä miehet ovat kasvattaneet minut, joten musiikkimakuni on heiltä peräisin. Heidän aktiivisin levytyskautensa keskittyi 20-luvun puolivälistä, mikrofonin keksimisen aamuhämärästä 70-luvun alkuvuosiin, lp:n kultakauteen.

Muutin Porvooseen kohta jo kymmenen vuotta sitten. Silloin lahjoitin muuttopalkkioksi muuttomies-Atelle tarpeettomaksi kokemani kokonaislevytyksen Beethoven sinfonioista. Katsoin, että kun minulla oli jo Toscanini, Furtwängler, Walter ja uutena haastajana Norrington, en tekisi mitään Herbert Blomstedtin johtamalla Staatskapelle Dresdenillä. 

Palasin levytykseen kymmenen vuoden tauon jälkeen, huomattuani tämän saavan yllättävästi sieltä täältä ylistystä. Huomasin joko muistavani väärin, pitäessäni Blomstedtia vähän tylsänä tai sitten vain olen kasvanut nauttimaan erilaisista asioista levytyksissä, historiallisten mestareiden valottaessa musiikkia kaikilta mahdollisilta kulmilta. Nyt kaikkiin kulmiin tutustuttuani ja vähän reunoihinkin, haluan olla ytimessä, ja nauttia musiikista mahdollisimman täyteläisesti ja täydellisenä. Haluan ottaa musiikin kanssa noja-asennon ja antaa sen virrata. 

Nyt kun on kulunut 30 vuotta musiikin parissa, oikeastaan jo 35, olen siirtynyt seuraavaan sukupolveen. 1910- ja 1920-luvulla syntyneisiin muusikoihin, joiden aktiivikausi ulottuu sodanjälkeisistä vuosista aivan näihin päiviin. Carlo-Maria Giulini, Rafael Kubelik, Günter Wand, Bernard Haitink, Michael Gielen, Claudio Abbado, Herbert Blomstedt. 

Huomasin Blomstedtin olevan suurenmoinen. Staatskapelle Dresdenin, tuon suosikkiorkesterini ihana sonoriteetti ja rehellinen, itseään esille tuomaton muusikko Blomstedt. Aikuisten musiikkia. 

Musiikin patinoituminen kestää 25-40 vuotta, pidempään kuin viskin tai hyvän viinin. Kun omalle sukupolvelleni, sille osalle, joka kuuntelee rokkia, Doors on klassikko, nuoret joutuvat tyytymään Nirvanaan. En tiedä, haiseeko teinihengitys, mutta sen tiedän, että Blomstedt ei haise, vaan dresdeniläisten soitossa tuoksuu rikas bukee kuin mallasviskissä.

Vuoden 2020 parhaat levyt

Anton Bruckner: Sinfonia no 5. Wienin filharmonikot, johtaa Otto Klemperer

Klemperer esityttää Brucknerin viidennen harvinaisen koherenttina, jäsentyneenä, jäntevänä kokonaisuutena, jonka status yhtenä suurimmista sinfonioista tulee tässä erittäin selväksi. Sen lisäksi tämä varsin hyvä 60-luvun liveäänitys on jännittävämpi kuin Klempererin studiolevytykset yleensä ovat. Tässä teos todellakin kulkee loogisesti valtaisaa loppunostatustaan kohden, tai niin loogisesti kuin se on mahdollista. Klemperer on siirtänyt tässä maskuliinisenkarhean sointinsa Lontoosta Wieniin. 

Anton Bruckner: Sinfonia no 6. WDR-sinfoniaorkesteri, johtaa Günter Wand

Brucknerin kutonen, jonka yhdistän edelleenkin ensirakkauteni päättymisestä seuranneeseen surussa kieriskelemiseen, oli minulle pitkään yhtä kuin Otto Klemperer. Joskus on hauskaa huomata löytävänsä joidenkin levytysten arvon vasta myöhemmin, ja hauskinta on kun ne levytykset löytyvät omasta hyllystä. Wandin levytys on elävässä ja miltei äkkiväärässä temponkäsittelyssään mahdollisimman tehokas antiteesi vakaalle Klempererille. 

Anton Bruckner: Sinfonia no 7. Dresdenin valtionorkesteri, johtaa Herbert Blomstedt 

Tämän paremmin ei Brucknerin seitsemättä sinfoniaa ole mahdollista soittaa, eikä oikein äänittääkään. Tämä levytys nautti kulttimainetta varhaisella digitaalisella kaudella, mutta on sittemmin ollut viimeiset 20 vuotta hankalasti saatavissa. Onneksi se on nyt julkaistu uudestaan myös erinomaisen 4. sinfonian kanssa. Jos Brucknerin seiskan haluaisi esitellä säveltäjää aikaisemmin tuntemattomalle, tämä olisi ihannelevytys riipaisevan kauniina. Tai miksei tämä levytys voisi sopia vaikka ensiesittelyksi koko säveltäjästä.

Gustav Mahler: Sinfonia no 3. Lontoon filharmoninen orkesteri, johtaa Klaus Tennstedt

Parhaat esimerkit kulttimainetta ainakin Englannissa nauttivan Klaus Tennstedtin taiteesta ovat livetaltiointeja. Tämä on paljon intensiivisempi kuin hänen studiolevytyksensä, kuin yksi raivokkaan intensiivinen purkaus, mikäli sadan minuutin teosta voi pitää "yhtenä" purkauksena. Joka tapauksessa tästä syntyy yksi päättäväinen, kärventävän intensiivinen kaari toisin kuin studiolevytyksistä, joista ei oikein aina tiedä, mihin Klaus tähtäsi, ja mikä yllättävintä, Tennstedt soitatutti runsain mitoin keräilemäni Kolmosen minulle ainakin hetkeksi kuin uuden sinfonian.

Gustav Mahler: Sinfonia no 5. Baden-Badenin radio-orkesteri, johtaa Hans Rosbaud 

Joissakin levytyksissä on mystisesti sellainen tunnelma, että niissä ollaan päästy poikkeuksellisen lähelle teoksen ydintä, tai vaikka mitään salaisuuksia niissä ei paljastettaisikaan, ainakin teos kuulostaa hieman erilaiselta niiden jälkeen. Rosbaudin vitonen - jossa muuten on ihan hyvä vuoden 1951 äänitys - on sellainen. Rosbaudin näkemys on koherentti, vakava, jopa äkäinen. Tässä menee kaikki oikein, vaikka Rosbaud näyttääkin teoksen täysin eri valossa kuin vaikka Barshai, Barbirolli tai Leinsdorf.

Gustav Mahler: Sinfonia no 6. Baden-Badenin radio-orkesteri, johtaa Michael Gielen

Mahlerin kutonen oli Gielenille erittäin keskeinen teos, mistä osoituksena hän levytti sen kolmeen kertaan. Nyt kuuntelussa on hänen Mahler-kokonaislevytykseensä kuuluva levytys, joka on Gielenille ominaiseen tapaan analyyttinen, erittelevä ja miltei inhorealistinen. Mitään, mitä teoksen partituuriin kuuluu, Gielen ei jätä läpivalaisematta, ei edes rivivälejä. Täysin toisenlainen kuin toinen minulle uudempi referenssilevytys eli Currentzis. Baden-Badenläiset soittavat lähes satumaisesti.

Gustav Mahler: des Knaben Wunderhorn. Maureen Forrester, Heinz Rehfuss ja Wienin sinfonikot, johtaa Felix Prohaska

Ymmärsin tässä alkukesän aikana, että minulla ei ole tästä Mahlerin laulusarjasta muita levytyksiä kuin Pierre Boulez, joka ei täysin tavoita teoksen leikillisyyttä. Lähdin vertailemaan levytyksiä, ja loppusuoralleni päätyivät Elizabeth Schwarzkopf-Dietrich Fischer-Dieskau-George Szell, Riccardo Chailly neljän eri laulajan kanssa ja otsikossa mainittu Maureen Forrester-Heinz Rehfuss-Felix Prohaska, joukkoistettuani asian ensin utelemalla Facebookin Mahler-ryhmistä, joissa joku suositteli Prohaskan levytystä. Ensin hylkäsin Szellin nimivahvan levytyksen, sillä se äänitykkeineen jotenkin missaa teoksen kepeyden. Chaillystä tykkäsin kovasti, mutta lopulta päädyin Prohaskan levytykseen, jossa kuuluu aidonlaista wieniläistä henkeä.

Arnold Schönberg: Gurre-Lieder. Baden-Badenin radio-orkesteri ja solistit, johtaa Michael Gielen

Musiikkimakunsa kiveen naulannut saa harvoin mitään sellaista uutta kuunneltavaa, joka sykähdyttäisi. Alitajuntaani oli jäänyt 90-luvun eräiden tupaantuliaisten keskustelusta, että ystäväni suositteli minulle Gurreliederiä (tarkistin, kyse olikin tosin Pierrot Lunairesta). Menin Spotifyhyn ja tartuin ensimmäisenä Michael Gielenin levytykseen, koska olin juuri ottanut hänet uudeksi luottomiehekseni. Ihastuin ensikuulemalta; teos yhdistää Debussyn miltei impressionistisen läpikuultavuuden, Richard Wagnerin suurisuuntaisen lauludraaman ja Mahlerin jälkiromantillisuuden. Sitäpaitsi vasta-alkajaan vetosi Gielenin levytyksen suurenmoinen äänitys, minkä ansiosta valitsin Gielenin levytyksen myös aivan erinomaisen Herbert Kegelin sijasta (kuuntelin myös mm. Ozawan, Chaillyn, Sinopolin ja Kubelikin levytyksiä). Teoksen lopun ekstaattisuus on miltei kuin Mahlerin kahdeksannesta, mikä on yllättävää sikäli, että se on peräisin säveltäjältä, joka julisti musiikin taidemuotona tulleen tiensä päähän. Niin se tulikin. Ehkä tässä?

Johannes Brahms: Pianokonsertto no 1. Leon Fleisher ja Clevelandin orkesteri, johtaa George Szell

Kuultuani Leon Fleisherin kuolemasta, näin monien viittaavan hänen levytykseensä Brahmsin ensimmäisestä konsertosta jokseenkin definitiivisenä. Tähän saakka olin pitänyt Arthur Rubinsteinin ja Fritz Reinerin levytystä ylittämättömänä, mutta tässä on jo alusta saakka tulta ja tappuraa todella tiukassa muodossa, eikä Fleisher ole levytyksessä mitenkään heikompi lenkki.

Johannes Brahms: Sinfonia no 1. Berliinin filharmonikot, johtaa Claudio Abbado.

Luulin kuulleeni Brahmsin sinfonioissa jo lähes kaiken, mutta lainattuani ystävältäni suuren Claudio Abbado -boksin ymmärsin heti Brahmsin ensimmäisen sinfonian ensimmäisistä rummunpäristyksistä, että cd-opusten ylistykset Abbadon Brahmseista olivat todellakin kohdallaan. Soitto on valtavan täyteläistä mutta energistä, ja äänitys suurenmoisen ilmava. Abbadon Brahmsit ovat definitiivisiä Klempererin, Haitinkin ja Sanderlinginkin jälkeen.

Vuoden 2020 muusikko: Michael Gielen. 

Gielen on oman postauksensa arvoinen, mutta hänestä tuli nopeasti luottonimeni ostettuani ensin hänen Mahler-boksinsa. Ensikuulemalta se ei aivan lunastanut odotuksia, mutta löydän siitä kerta toisensa jälkeen uusia hienouksia niin että en epäröinyt hetkeäkään tarttua tarjoukseen nähdessäni hänen Bruckner-pakettinsa tarjouksessa. Ja kun syksyllä tuli vaihe, jolloin kaipasin itselleni uutta musiikkia ja muistin Schönbergin Gurreliederin, päätin aloittaa teokseen tutustumisen Gielenin levytyksestä, sillä olin jo oppinut luottamaan häneen, ja tiesin hänet Wienin toisen koulukunnan spesialistina.

Gielen on analyyttinen muusikko, joka tekee partituureille läpivalaisun niin että musiikista löytää sellaisia yksityiskohtia joita ei aikaisemmin siellä ole aavistanut olevan. Kuitenkaan hänen musiikkinsa ei ole kylmää, ainoastaan läpeensä ajateltua; tämä käy selväksi kun kuuntelee vaikka hänen levytystään Beethovenin 7. sinfoniasta. Gielenin orkesterin sointi ei ole varsinaisesti hienostunut, vaan pikemminkin karhea, vähän samaan tapaan kuin Otto Klempererillä; tosin hänen Gurreliederinsä on läpikuultavaa kuin Debussy.

Vuoden 2018 parhaat levyt

Sain toimitettua listani vuoden 2018 itselleni ajankohtaisimmista äänitteistä vasta nyt, tehtyäni muutamia hankintoja. Seuraavaksi on luvassa viime vuoden eli 2019 levylista. Vuoden 2018 listalla vielä Mahler on vahvasti edustettuna syksystä 2017 vireilläolleen Mahler-projektini ansiosta.

Gustav Mahler: Sinfonia no 1. Hallé Orchestra, johtaa John Barbirolli. Barbirollin Mahler on aina idiomaattista. Äänitys on tässä varhaisessa (1957) erinomainen, vaikkakin Hallén soittoa voi parhaimmillaan kuvata elämänmakuiseksi.

Gustav Mahler: Sinfonia no 2. Luzernin musiikkijuhlaorkesteri, johtaa Claudio Abbado. Yksi historian parhaita Mahler- tai ylipäätään liveäänityksiä mistään, tässä historian parhaassa ainakin taltioitujen livekonserttien sarjassa. On siinä ja siinä, pidänkö enää Bruno Walteria teoksen referenssilevytyksenä. Vai Abbadoa.

Gustav Mahler: Sinfonia no 3. Cincinnatin sinfoniaorkesteri, johtaa Jesus Lopez Cobos. Jos haluaa tästä teoksesta mahdollisimman muhkeasti äänitetyn levytyksen, silloin Lopez Cobosia parempaa ei ole. Cincinnatilaiset soittavatkin kuin enkelit, ja Telarcin äänitys on sanalla sanoen spektakulaarinen.

Gustav Mahler: Sinfonia no 5. Gewandhausorchester Leipzig, johtaa Vaclav Neumann. Klassisistinen, dramaattinen ja suhteellisen kevyen tyylin Neumann on pahasti aliarvostettu Mahler-tulkki. Mahlerin viitosessa sijoitan ainoastaan Barshain edelle. 

Gustav Mahler: Sinfonia no 6. Baijerin radio-orkesteri, johtaa Rafael Kubelik Toinen, tunnetumpi tsekkiläinen Mahler-tulkki, jota Neumanniin yhdistää suhteellisen rivakka, keveähkö ja eteenpäinmenevä syke. Kubelikin aliarvostettu levytys kutosesta on ihannelevytykseni teoksesta.

Gustav Mahler: Sinfonia no 7. Chicagon sinfoniaorkesteri, johtaa Claudio Abbado Abbado maalaa Mahlerin seiskasta todella koloristisen tunnelmapaketin. Jos vain yhdellä Mahlerin seiskan levytyksellä tulee pärjätä, se on tämä.

Richard Strauss: Vier Letzte Lieder. Elizabeth Schwarzkopf ja Lontoon sinfoniaorkesteri, johtaa George Szell Tämä kaikkien äänilevyoppaiden klassikkolevytys on kaiken suitsutuksensa väärti. Szell on todella tarkkavaistoinen, hillitty säestäjä, joka malttaa pidätellä Straussin paksuhkoa orkesteria sinänsä voimakasäänisen Elizabeth Schwarzkopfin tukena ja taustalla.

Brahmsin sinfoniat

Brahmsin 4 sinfoniaa ovat minulla nyt ajankohtaista musiikkia lainattuani ystävältäni Claudio Abbadon ylittämättömän kokonaislevytyksen, ja samantien sen myös hankittuani. Sen jälkeen minulla on Brahms-kokonaislevytyksiä seuraavasti : Wand, Skrowaczewski, Furtwängler, Weingartner, Giulini, Sanderling, Haitink, Klemperer ja Abbado. Muitakin on yksittäislevytyksinä, ja monia muitakin olen kuullut. Niistä mainittavimmat sekä oman levyhyllyni Brahms-tarjonnan käyn seuraavaksi läpi, ja joitakin mielestäni kuulemisen arvoisia muitakin versioita.

Günter Wand ja NDR-sinfoniaorkesteri tarjoavat yllätyksen heti 1. sinfonian avauksessa: se on kiihkeän eteenpäinkaatuvaa kuin Toscanini. Tylyn alun jälkeen sävy on miltei valoisa. Hitaan osan kevyt kosketus tuo esille hienosti puupuhallinsoolot. Scherzo on jotenkin veltto, ja finaali taas paikka paikoin hyvin rivakka. Siinä temmonkäsittely on niin eloisaa, että Furtwänglerkin oli konservatiivi Wandiin verrattuna. Jotenkin osista ei synny vaikutelmaa, että Wand olisi tiennyt miten hän näkee teoksen kokonaisuuden.

Parhaiten Wandin hieman klemperermäinen ote puree toisessa sinfoniassa, jonka esitys on kuin päivitetty laitos Klempereristä: die neue Sachlichkeit. Etenkin sen finaalin Wand erittelee irtonaisesti mutta painokkaasti.

Kolmas sinfonia avaa on klemperermäisen maskuliinisesti, miltei hiekkapaperimaisen raa'an vaskisella saundilla. Kuten ensimmäisessäkin sinfoniassa, voimallisen aloituksen jälkeen Wand rauhoittuu suvantoon. Wand toteuttaa hienosti tälle sinfonialle ominaisen varjon ja valon vaihtelun, lyriikan ja tulisuuden vuorovaikutuksen ja hillityn mutta jatkuvan rubaton suhteellisen kevyellä otteella, ja teki minulle ymmärrettäväksi tai ainakin siedettäväksi myös ensiosan ekspositiokertauksen. Kolmannen sinfonian esitys on Wandin Brahms-syklin kohokohta, ja yksi parhaita, ellei paras kuulemani Brahmsin kolmosen modernimpi levytys.

Brahmsin nelosen Wand avaa rivakasti. Neljännessä asiallinen Wand hieman jopa hehkuttaa jousilla, vaikkei laulatakaan Giulinin, Furtwänglerin tai Walterin malliin. Kaiken kaikkiaan ihan asiallinen paketti, jonka kohokohdat ovat erinomaiset 2. ja 3. sinfonia, asiallinen 4. sinfonia ja jotenkin sekava 1. sinfonia.

Stanislaw Skrowaczewski levytti Brahmsit kahteen kertaan: Manchesterin Hallé-orkesterin ja Saarbrückenin radio-orkesterin kanssa. Kympillä Tennispalatsin Anttilasta ostamani Hallen levytys ekasta sinfoniasta oli ensimmäinen Brahmsin sinfonian levytykseni, ja kohdistan siihen lukkarinrakkautta. Saarbrückeniläiset soittavat selvästi paremmin kun taas Hallen soitto on lähinnä asiallista, etenkin jousisointi on sinänsä korrektia mutta opaakkia, kun taas saarbrückeniläisten Brahms tulee lähelle Giulinia ainakin temmoiltaan, tosin ilman riipaisevuutta. Ehkä se on hieman Giulinia jäntevämpää ja varsin hienosti äänitettyä.

Ensimmäinen sinfonia on painokkaan alun jälkeen varsin kevyellä painalluksella purkitettu, joskin verkkainen. Ei se siltikään laahaa, vaikka jäntevyyttä halajavan kannattaakin pitäytyä Abbadossa. Toisen sinfonian parasta antia on varsin rauhallisen kolmen ensimmäisen osan jälkeen yllättävänkin potkukas finaali. Kolmas sinfonia on jotenkin vaisu. Se kaipaisi selvästi lisää potkua ja jäntevyyttä. Sitä on sitten jonkin verran enemmän neljännessä sinfoniassa, vaikka ei Abbadon, Sabatan tai Kleiberin mitoissa. Scherzo on oikeinkin tymäkkä, ja finaali suorastaan yllättää, kuten kakkosessakin. Se on oikeinkin räyhäkkä, ja loppua kohti meno yltyy armottomaksi.

Hallen jousista on vaikea välillä ainakaan toisessa sinfoniassa ratkaista, mikä osa on laulavuutta ja mikä opaakkia vuotoa. Ylipäätään Skrowaczewskin Brahms on asiallista, hieman understatement-Brahmsia, ja sellaisena hyvinkin nautittavaa. Kannattaa kuitenkin hankkia mieluummin Saarbrückenin levytykset.

Wilhelm Furtwängleriltä ei löydy studiotaltiointeja Brahmsin musiikista, mutta hänen live-esityksistään koottu EMI-paketti esittää Brahmsin sangen pahaenteisenä musiikkina. Tragiikka painottuu. Jos haluaa saada käsityksen Furttiksen Brahmsista parhaimmillaan, ei kannata kerätä kaikkia munia samaan baskettiin, sillä ainakaan 4. sinfoniasta paras Furttiksen esitys ei mahtunut tähän boksiin. Toisen sinfonian esitys on hurjin kuulemani taltiointi, kolmas sinfonia miltei epätoivoinen amok-juoksu ja ensimmäisen sinfonian auringon päällä on todella mustia pilviä. Scherzo on kyllä hevosen laukan - jota ajattelen sen olevan - sijasta virtahepoa.

Felix Weingartner ja Lontoon Filharmonikot tekivät 30-luvulla ensimmäisen kokonaislevytyksen Brahmsin sinfonioista. Odotukset ovat korkealla, tunsihan Weingartner säveltäjän. Säveltäjän itsensä tunteneen (!) maestron versiota voi pitää jossain määrin autenttisena, mutta ainakaan Lontoon filharmonikkojen ja Lontoon sinfoniaorkesterin soitto vielä 30-luvulla ei ollut ihan huippuluokkaa.

Historiallisiin levytyksiin tottuneelle 30-luvun lopun äänitykset ovat kuitenkin ihan kuunneltavia, ja soitto suhteellisen suoraviivaisen proosallista, ja joutuisaa. Puupuhallinsoolot erottuvat varsin hyvin; ilmeisesti solistit on sijoitettu mikrofonin viereen. Orkesterin kokonaissonoriteetista saa kuitenkin vain kalpean käsityksen, ja välillä tulee kyllä vaikutelma, että tietyn hätäisyyden taustalla saattaa olla 78 kierroksen formaatti, jossa on yritetty minimoida tarvittavien shellakkalevyjen määrä (yhdelle puoliskolle kun mahtui vain noin 4 minuuttia ja 40 sekuntia).

Veikkaan kuitenkin, että 78 kierroksen vaatimukset ovat kahlinneet maestron soitatusta, sen verran paikoitellen hätäinen fiilis tästä syntyy. On tämän ainakin kuuleminen Brahmsin totisille harrastajille essentiaalista.

Carlo Maria Giulinin Brahms on sielukasta ja pitkin hengähdyksin vedettyä Cantabile-Brahmsia. Giulini levytti sinfonioita moneen kertaan; ainakin Lontoon Filharmonia-orkesterin ja Wienin filharmonikkojen kanssa; lisäksi hänellä on yksittäisiä sinfonioita taltioituna Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin, Chicagon sinfoniaorkesterin ja Los Angelesin filharmonikkojen kanssa. Wienin levytyksissä, jotka minulla on, Giulinin Brahms ei enää ole ehkä aivan yhtä vitaalia ja intohimoista kuin Chicagon ja Filharmonian versioissa. Wienin Brahms on vanhan miehen Brahmsia, joskus aika verkkaista.

Parhaimmin Giulinin rakkaudellinen ja riipaiseva tyyli toimii neljännessä sinfoniassa, jossa Giulinin suosimat aika verkkaiset tempot eivät onnistu viemään musiikilta sen jännitteisyyttä. Neljännen sinfonian toisen osan ote on yllättävänkin toteava ja kevyellä jousella puristettu, suurimman osan aikaa pianossa tai pianissimossa. Finaaliin Giulini saa mahdollisimman paljon hengittävyyttä hitaalla temmolla, joka saa Brahmsiin jotenkin miltei tsaikovskimaisen slaavilaisen sävyn. Nuorempana Giulinin riipaisevuus herätti minussa runsaasti vastakaikua, ja hän muodosti neljännessä sinfoniassa kärkikolmikkoni Furtwänglerin ja Walterin ohella. Ihan näin ei enää ole.

Kolmannen sinfonian ensiosan pulssi on kyllä siinä ja siinä, siksi hidas se on, ja soittokin Wienin filharmonikoiksi jotenkin viimeistelemätöntä. Kolme seuraavaa osaa menevät paremmin. Etenkin sinfonian toinen osa on hyvin kaunissointinen, mutta kolmas osa taas siinä ja siinä valssintempoinen. Siltikin Giulinin esityksissä on inhimillisyyttä ja sielua, ja siksi niitä kuuntelee aina ilokseen. Hän on vähän kuin inhimillisempi Celibidache. Toiseen sinfoniaan kaipaisi kyllä lisää jäntevyyttä. Ensimmäisen sinfonian kaksi omistamaani levytystä - Los Angelesin ja Wienin filharmonikoiden kanssa - ovat temmoiltaan käytännössä identtiset, mutta L.A:n levytyksessä on voimallisempi poljento kun taas wieniläiset ovat elegisempiä, jopa niin eteerisiä että he tarjoavat unilääke-Brahmsia. Eikä unilääke-Brahmsissa ole sinänsä vikaa, mutta energiataso on pakkasella verrattuna esimerkiksi Abbadoon. Neutraloisiko Giulini Abbadon?

Kurt Sanderling ja Staatskapelle Dresden - tuo suosikkisoittajistoni - tarjoaa varsinkin jousistoltaan pökerryttävän kaunista ja sykkivää soitantoa. Parhaimmin Sanderling onnistuu Brahmsin ensimmäisessä sinfoniassa, joka suorastaan kelluu, niin taitavaa Sanderlingin ensiosan rubato on.

Bernard Haitink ja Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri tarjoavat erinomaista, lähestulkoon loistavaa idiosynkraatitonta perus-Brahmsia, yleispätevää soitantoa, josta on hankala nostaa esiin yksittäisiä kohokohtia, mutta esimerkiksi ensimmäistä sinfoniaa on hankala toteuttaa ainakaan kovin paljoa paremmin. Toinen sinfonia on suhteellisen vakavailmeinen mutta vitaali, ja ennen kaikkea kaunissointinen sortumatta kuitenkaan karajanmaiseen siirappisuuteen. Kolmas sinfonia yllättää vitaalisuudellaan, joka lähentelee kiihkeyttä, ja puupuhaltimisto etenkin toisessa osassa loistaa. Kuka lieneekään ollut sooloklarinetisti pari vuotta ennen George Pietersonin pitkää (1975-2004) valtakautta. Neljäs sinfonia on sävyltään miltei toteava, ja toinen osa soitettu tuskin kieltä hipaisten, puristamattomalla otteella mutta valloittavan kauniisti. Tietty understatement-henki neljännen sinfonian esityksessä kyllä on, ja joskus kaipaa juuri sitä, joskus taas sydänverta a la Giulini tai Walter tai karismaa a la Klemperer. Concertgebouw'n sointi on käytännössä täydellinen, täyteläinen ja rikkumattoman yhtenäistä sointimattoa, ja akustiikka on muheva. Paitsi että Abbado saa Brahmsiin vielä enemmän brioa, paitsi kolmosessa Haitink yllättää. Ja omasta suosikistani - Haydn-muunnelmista - Haitink tarjoaa ehkä parhaan kuulemani modernihkon taltioinnin.

Otto Klemperer ja Lontoon Filharmonia-orkesteri tarjoavat aina perin karismaattista Brahmsia, eivät välttämättä kaikkein kauneinta. Brahmsin nelonen on ihanne-esitys, samoin kakkonen, jonka lastenlaulumaisuuden Klemperer aikuismaistaa. Brahmsin neljännen sinfonian passacaglia-finaalin polyfoniaa ei kukaan toteuta yhtä vavahduttavasti. Klempererin orkesterikudosta luonnehditaan usein graniittiseksi, mutta ei se sitä ole, koska se hengittää. Brahmsin ykkönen on painokkaan totista musiikkia, ja kolmas sinfonia hengittää, mutta menee yllättävänkin joutuisasti eteenpäin. Klempererin maine hitaana kapellimestarina joutaa myös näissä romukoppaan. Klempererillä on myös ihannelevytys Haydn-muunnelmista Arturo Toscaninin ohella.

Livelevytys WDR-orkesterin (Köln) kanssa on temmoiltaan rivakka, miltei toscaninimäinen, paikoin kiivaahkokin. Tässä bloss-ei-tempo-Klemperer karistaa bloss-ein -maineensa; ainakin ensimmäisessä osassa kuullaan varsin äkillisiä accelerandojakin.

Claudio Abbadon ja Berliinin filharmonikkojen kokonaislevytys saa useimmissa alan opuksissa ykkössuosituksen. Pitkään kapinoin ykkössuosittuutta vastaan, ja halusin itse löytää omat parhaani, jotka pitkään olivat Sanderling ja Klemperer. 25 vuoden taistelun jälkeen annoin Abbadolle mahdollisuuden, ja he menivät heittämällä ykkösiksi. Soitto on Berliinin filharmonikkojen kultaista sointia, joka oli Karajanilta peräisin, mutta Abbado on täyteläistänyt sitä, samalla elävöittäen sisältäpäin kudosta. Äänityskin on suurenmoinen. Abbadon levytys 1. sinfoniasta räjäyttää pölyt kirjahyllyn päältä, ja kolmatta sinfoniaa ei kai voi tämän ihanteellisemmin toteuttaa, ja Akateemisesta juhla-alkusoitosta Abbado näytti minulle aivan uusia asioita kehittelyjaksossa. Paketin bonukset ovat erinomaisia; tavalliset Traagisen ja Akateemisen juhla-alkusoiton ja Haydn-muunnelmien lisäksi ehkä kaikkein orkestraalisesti kaunissointisin Alttorapsodia ja hyvin harvoin kuultuja teoksia kuorolle ja orkesterille.

Brahmsin toisen sinfonian ensimmäisessä jouset laulavat pitkää legatoa, ja soitto on lähes satumaista: valoisaa, avaraa mutta rytmillisesti jäntevää. Sulaa vahaa se oli berliiniläisillä Karajaninkin aikana, mutta kuin kiillotettua kromia, vailla puuta, hartsia ja inhimillistä lämpöä. Finaalissa päästetään riemu irti, ja soitto tapahtuu ihan kuin irti päästämällä. Abbado parhaimmillaan vapautti soittajat.

Abbadon Brahmsin yleissävy on valoisa, vaikka ainakin 1. sinfoniasta painoa löytyy. Esimerkiksi yleensä referentiaalisena levytyksenä pidetty 3. sinfonia - joka on Brahmsin sinfonioista arvoituksellisin ja vaikein toteuttaa - saa miltei optimistissävyisen levytyksen, optimistisemman kuin mihin olen tottunut. Iki-ihanaan scherzo-osaan kaipaisi ehkä unelmoinnin lomaan myös hieman tanssillisuutta, onhan se hidas poskivalssi. Finaalissa Abbado antaa taas vain berliiniläisten päästellä rallatellen menemään, ja hänen finaalinsa on kiihkein Szellin jälkeen (seur.), mutta toisaalta siitä löytyy yllin kyllin myös suvantoa. 4. sinfonian ensimmäinen osa on intohimoinen, vaikkakaan ei samaan tapaan riipaiseva kuin Walterilla tai Giulinilla ja toinen osa kauniisti soitettu. Finaali ei yllä samanlaiseen kiihkeyteen kuin Carlos Kleiber, mutta siinä, kuten 4. sinfoniassa Abbadolla yleensäkin on laulava, jotenkin oopperamainen ote.

Brahmsin sinfonioista Abbado onnistuu parhaiten ehkä kahdessa ensimmäisessä sinfoniassa, mutta kokonaisuutena nostan Abbadon kokonaislevytyksen korkeimmalle podiumille. Jos yhdellä levytyksellä Brahmsin sinfonioista aikoo pärjätä, silloin Abbadoa ei voittanutta. Kaupan päälle tulee erinomaista, harvinaisempaakin tavaraa.

George Szellin ja Clevelandin orkesterin levyttämää Brahmsin 4. sinfoniaa pidettiin Pekka Gronowin levyhistoriikin vanhemmassa painoksessa romanttisen orkesteriteoksen ihanteellisena levytyksenä. Hyvä se onkin, jos on valmis hyväksymään vähäsen vähemmän paatosta. Levytys on kasvanut minussa, ja nyttemmin laitan lautaselleni Klempererin tai Szellin kun haluan kuulla nelosen.  Soitto on niin sonorista, että teoksen riipaisevuus toteutuu soinnin kautta tekemättä alleviivauksia esimerkiksi rubatolla tai cantabilella. Jos Klempererin Brahms on germaanista, Brahmsilla on toinen jalka myös Unkarissa. Nelosessa clevelandiläiset esittelevät fantastisen laulavaa sointia joka on sulavaa kuin öljy, mutta ilman alleviivattua tragismia. Orkesterin saundi on huiluvetoinen. Sonoriteettia on tarjolla.

Kaikkein sensaatiomaisin Szellin Brahms-levytys on ehkä kuitenkin vanhempi, 50-luvun alussa Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin kanssa ylöspantu 3. sinfonia, jonka tulisuutta ja kiihkeyttä ei kukaan ole ylittänyt tai edes päässyt lähelle (jos on valmis hyväksymään hieman ohuenlaisen äänityksen).

Szellin Cleveland-levytyksissä on tietystikin vähäisen parempi äänitys kuin 50-luvun alun Concertgebouw-levytyksessä, joskin analogista taustakohinaa sen verran, että ne lienee parempi kuunnella kaiuttimilla kuin kuulokkeilla. Ensimmäinen osa alkaa suhteellisen joutuisasti, mutta esittelee myös sulavaa jousisointia. Toinen osa on hienopiirteinen ja soitettu miltei pianissimossa, esitellen clevelandiläisten taitavia solisteja. Finaali on tiukka, kuten Szellin näkemys yleensäkin. Brahmsista on puristettu mehut tarkkaan, mutta keruutuoteasiantuntijana tiedän, että kuivatettaessa aromit ja vitamiinit eivät suinkaan lähde. Brahmsin kakkonen on huippuesitys. Siinä alusta asti saa vaikutelman, että kaikki menee oikein. Brahmsin kolmonen clevelandiläisten kanssa ei ole yhtä käristävän tulinen kuin vanhempi Amsterdamin levytys. Finaali kyllä laukkaa keveästi, mutta on rauhallisempi kuin aikaisemmassa levytyksessä, vaikka toki tällaisenakin tulisempi (unkarilaisempi?) kuin kellään toisella.

Guido Cantellilta, tuolta nuorna nukkuneelta kiivastemperamenttiselta Toscaninin manttelinperijäkseen nostaneelta lahjakkuudelta löytyy kaksi Brahms-levytystä; 1. ja 3. sinfonia. 3. sinfonia on varhainen (1955) mutta erinomainen stereo. Erinomainen levytys se on muutenkin, ei vähiten Lontoon Filharmonia-orkesterin ansiosta. Valssimaisessa kolmannessa osassa Cantelli esittelee Filharmonian jaloa jousisointia. Cantellin levytys kuuluu paremman pään, ehkä jopa top5-levytyksiin. 1. sinfonian ensiosa on joutuisa mutta verevä. Verevä, miltei kuin Verdin ooppera-alkusoitto on myös sinfonian toinen osa. Kolmas osa on sykkivän rytmikäs, ja finaalissa Filharmonian legendaariset puupuhaltimet nousevat paremmin esiin kuin ehkä missään muussa levytyksessä. En edes tiennyt, että puupuhaltimilla on näin iso tehtävä. Nyt kun olen virittynyt Brahmsiin, nämä aiemmin lähinnä asialliset levytykset kuulostavatkin oikeinkin erinomaisilta.

Jascha Horensteinilta en tiedä kuin Tanskassa tehdyn sinänsä ihan asiallisen toisen sinfonian levytyksen; studiossa hän levytti vain 1. sinfonian. Se onkin yksi teoksen ehdottomista huippulevytyksistä, joka esittelee myös 60-luvun huipputekniikkaa. Varsinkin valssiosassa temmonkäsittelyltään jäykäksi haukuttu Horenstein esittelee hyvin kevyttä poljentoa; muutenhan levytys on siitä painokkaimmasta päästä. Äänitys on niin täyteläinen, että se miltei lyö jalat alta, tosin puupuhaltimet jäävät jousien ja varsinkin vaskien alle.

Victor de Sabata, tuo suorastaan myyttinen oman aikansa Carlos Kleiber teki varsin vähän levytyksiä, eivätkä nekään tee kuulemma hänelle oikein oikeutta. Varhaisessa, juuri ennen toista maailmansotaa tehdyssä IV sinfonian levytyksessä äänitys on oman aikakautensa ehdotonta huippua. Sabatan maine oopperakapellimestarina paistaa läpi myös valitussa tyylilajissa; Berliinin filharmonikot esittelevät todella laulavaa soittoa. Sinfonian scherzo-osassa esitellään cantabilen vastapainoksi todella kiivasta staccatoa.

Willem Mengelbergin taltioinnit ovat yleensä mielenkiintoisia. Brahmsin ensimmäinen sinfonia ei tee tässä poikkeusta. Hän annostelee rubatoa vähintäänkin kohtuudella, paikoitellen suorastaan äkkiväärästi, vauhtia ja vaarallisia tilanteita, suoranaisia törmäyksiäkään ei puutu. Siltikin 30-luvun Concertgebouw - jota Mengelberg johti 50 vuotta, eli orkesteri oli pitkälti hänen luomuksensa - oli hämmästyttävän kaunopuheinen ja iskuvalmis. Kuten kapellimestarinsa. Staccato ja cantabile vaihtelevat sulassa sovussa tahdista toiseen, ja joskus tulee 1800-luvun romanttisena muistumana portamentoakin. Kaikesta edellä sanotusta huolimatta, en muista tapausta että Mengelbergin kujeet eivät olisi palvelleet musiikkia.

Bruno Walterin vanhuudenpäivillä Columbian sinfoniaorkesterin kanssa tehty Brahms on riipaisevaa, hellää mutta ei siitä kiihkeyttäkään puutu. Neljännen sinfonian levytys lienee teoksen toinen ihanteellinen perusversio Klempererin ohella; tässä suuri musiikki osoittaa, että sekä tämän humanisti-moralistin kuin raadollisen immoralisti-Klempererin näkemys ovat yhtä lailla valideja.

Bruno Walterin levytykset ovat 50-60 -luvun vaihteen levytyksiksi erinomaisesti äänitettyjä ja muhkeita. Ensimmäinen sinfonia alkaa hyvin tummasävyisesti, mutta kehittelyjakso on varsin irtonainen ja riemukaskin siinä määrin kuin Brahmsin eka voi olla. Hidas osa on kahdeksanjapuoliminuuttisena poikkeuksellisen joutuisa, ei hätäinen mutta intohimoinen. Soitto on laatuunkäypää kyllä, mutta tässä kyllä huomaa, että ad hoc Columbia-orkesteri ei ole Berliinin filharmonikot tai Concertgebouw tai Statskapelle. Joka tapauksessa ote on täysin luonteva ja autorisoidulta kuulostava. 

Walterin Brahms-paketti täydentää Abbadoa siinä mielessä erinomaisesti, että siinä parhaita ovat 3. ja 4. sinfonia kun Abbadolla taas 1. ja 2. Brahmsin kolmannen sinfonian esitys on klassikko, ja syystä. Ensimmäinen osa on sopivasti ärhäkkä mutta kuitenkin erittelevä ja tunnelmallinen, ja "columbialaiset" panevat parastaan. Myös Andante on tyyppiä passionato, ja suhteellisen rivakka. Walterin käsissä Brahmsin kolmonen on melkein yhtä kiihkeä kuin George Szellillä, mutta selvästi täyteläisemmin äänitettynä. Kolmas osa poco allegretto on kerrankin valssi, ja siinä puupuhaltimet loistavat. Brahmsin kolmonen on yksi Bruno Walterin pitkän uran parhaita levytyksiä.

Arturo Toscanini näyttäytyy parhaassa valossaan Filharmonia-orkesterin kanssa tehdystä live-esitysten sarjasta vuodelta 1952. Niissä on ainakin Pristine-levymerkin kopioissa lähes satumaisen hyvä äänitys, parempi kuin missään kuulemissani Toscanini-taltioinneissa New Yorkin Filharmonisen Sinfoniaorkesterin kanssa tehtyjen levytysten (1926-1936, joten aikatasoitus) ohella. Toscaninin Brahmsin tavaramerkki on oopperamaisuus: kiihkeys in cantabile. Ei välttämättä ole Brahmsissa ihan minun juttuni, kaipaan enemmän lyyrisempää otetta, mutta kyllä nämä vähintäänkin kannattaa kuulla.

Günter Herbig levytti Brahmsin sinfoniat 70-luvulla Berliinin sinfoniaorkesterin kanssa. Tämä levytys on ollut lähes tuntematon, mutta ainakin neljännen sinfonian perusteella siihen kannattaa tutustua. Orkesterin saundi on pyöreä Brahmsiin sopien jonkin verran samantyyppisesti kuin Sanderlingilla, ja äänitys varsin täyteläinen ja avoin. Berliiniläisten jousisointikin on oikein kelvollinen, vaikkei ihan kuitenkaan kuten Dresdenin valtionorkesterilla.

Kolmannen sinfonian kolmas valssiosa saa miellyttävän keveäaskelisen toteutuksen. Toisen sinfonian ensimmäisessä osassa on toteavan asiallinen ote, mikä tasapainottaa teoksen leikillistä luonnetta, nostaen sen painoarvoa. Kolmas scherzo-osa on mukavan keveäotteinen. Finaali on toteutettu suhteellisen kevyellä painotuksella mutta varsin verkkaisesti. Ensimmäisen sinfonian ensimmäisessä osassa ei ole ehkä aivan yhtä painokas poljento kuin Abbadolla, vaan siinäkin on toteavampi ote, mutta kyllä pidän näistä Herbigin levytyksistä. Ne ovat sangen yleispäteviä, hyvin soitettuja, kivuttomia ja erinomaisesti äänitettyjä, eivät ehkä erityisen yksilöllisiä mutta musikaalisia. Kukaan ei voine pettyä niihin. Erityisesti sinfonioiden scherzo-osissa Herbigillä on mukavan keveä poljento.

Brahmsin sinfonioiden kokonaislevytyksissä Abbado on ykkönen, mennen heittämällä aiemman triumviraattikolmikkoni Sanderling, Klemperer ja Haitink - joiden ajattelin esittelevän kattavasti Brahmsia eri sävyisinä - ohitse. Bruno Walterin kokonaislevytys on klassikko, ja syystä. Myös Furtwänglerit on syytä tuntea.

Sinfonioittain huippuesitykset 1. sinfoniasta ovat Klemperer, Horenstein, Sanderling, Haitink, Abbado, van Beinum ja Walter. 

2. sinfonian huippuesitykset ovat Szell, Wand, Klemperer, Furtwängler, Abbado ja Joseph Keilberth.

3. sinfonian huippulevytykset ovat Szell (Concertgebouw), Walter, Wand, Cantelli ja Abbado.

4. sinfonian huippulevytykset ovat Walter, Klemperer, Szell, Furtwängler (ei kokonaislevytyksestä; Furtwänglerin livelevytyksiä kannattaa vertailla), Giulini ja Schuricht.

The only set of Brahms symphonies you'll ever need

When I was younger and collecting my first reference sets I read in the Penguin Guide - or was it the Gramophone Good CD Guide - that Abbado is unsurpassed in Brahms. As I have always been rebel by principle and wanted to find my own way, I was pro Sanderling and Klemperer and against household names such as Karajan, Haitink and Abbado. I wanted to look better informed than the great majority, to unearth hidden gems. I was also very doubtful towards living artists in general as I thought that the greatest wisdom was preserved for the artists born when Brahms was still alive, with a direct link to the composer's world.

Now I borrowed the Abbado set from a friend when almost 30 years older. Now conductors like Abbado and Haitink are no longer active, and their recordings 30 to 40 years old. I guess 30-40 years is required for a recording to be regarded as classic, as the Klemperers and Sanderlings were of that age when I first started collecting.

And these Abbado recordings deserve their classic status.  When the first beats of first symphony jumped out of my speakers, I instantly realized what I had been missing all these decades. This is the real thing. Playing is luminous, fullbodied, romantic yet rhytmically alert and sound is transparent. For me the analog recordings of late 50s and 60s are usually more than serviceable, but here the full bodied yet luminous sound enhance the value of the recordings. 

The most successful items in this set for me are the two first symphonies and the Academic Overture. If one wants to have a representative sample of the set, listening to the first movements of the 1st and 2nd are revealing: constant forward motion, singing strings, audible woodwinds, full bodied yet breathing orchestral fibre.

The idea of coupling the rarely played choral items is happy one; although they are not essential they are at least entertaining. 

There is no need to get rid of your Bruno Walter, Otto Klemperer, Bernard Haitink, Karajan or Kurt Sanderling, but if you don't possess any Brahms, this set will suffice and satisfy. This is the real thing as the Berliner live Bruckner recordings by Wand are the real Bruckner or the Kempe strauss are the real Strauss. 

This review of the Claudio Abbado Brahms set is released in Amazon.

Suurimmat orkesterilevytykset

Vaikka olenkin äänilevymusiikin - ja nimenomaan orkesterimusiikin - intohimoinen ystävä, moni suurimmista äänilevytaltioinneista on konserttitaltiointi. Ja jo jonkin aikaa äänitystekniikka on mahdollistanut sen, että enää ei ole välttämätöntä tavoitella superrealismia, johon on mahdollista yltää vain studiossa. Konsertin nyt-hetki nimittäin parhaimmillaan tuo musiikkiin yhden lisäulottuvuuden, joka välittyy myös levyllä.

Pianistinero Glenn Gould oli siis väärässä: kyllä tekniikka mahdollistaa realismin parantelun myös livetilanteessa, tosin ehkei vielä hänen elinaikanaan (-82). Samaten zenbuddhistikapellimestari Sergiu Celibidache oli väärässä: kyllä äänilevy on enemmän kuin pelkkä kaksiulotteinen pahvinen korvike, Brigitte Bardot'n kuva. Vaikkei se nyt ihan BB:kään toki ole.

Seuraavaksi käyn läpi oman listani hienoimmista tietämistäni orkesterilevytyksistä, Olen päivittänyt hieman listaa viimeisten 5-6 vuoden osalta, jolloin olen onneksi löytänyt itselleni uusia, hienoja levytyksiä.

Wilhelm Furtwängler: Levytykset 1942-1944. Sodan aikana puna-armeijan kaappaamat konserttitaltioinnit ovat osuvin muistutus siitä, mitä taide voi merkitä ihmiskunnan kaikkein vaikeimpina aikoina. Paikka paikoin bronkiittinen yleisö keskellä pommituksia sai todistaa kaikkien aikojen suurimman orkesterinjohtajan ehkä kaikkein suurimpia hetkiä. 10 cd:n paketti on täynnä huippuhetkiä: Straussin Sinfonia Domestica, jossa orkesteri on kuin hyökkäysvaunu, maanisen alkuvoimaiset Beethovenin sinfoniat 4, 5 ja 7, Brahmsin 2. pianokonsertto elementaarisesti ja monumentaalisesti Edwin Fischerin kanssa, Schubertin C-duurisinfonia kaikkine niinekin kiihdytyksineen ja hidastuksineen, jotka eivät kuulu kirjaan mutta kyllä henkeen ja käsittämättömän koloristinen Ravelin Daphnis -sarja, jonka rinnalla kaikki muut ranskalaisen musiikin esitykset kuulostavat parfyymiltä ilman lihallista sisältöä.

Arturo Toscanini: New Yorkin levytykset 1926-1936. Edellisen tyylillinen, filosofinen ja auditiivinen vastapooli kaikkein edustavimmillaan ja parhaimmillaan. Kun useimmat Tosciksen levytykset vähän latistuvat äärikuivaan akustiikkaan, näissä New Yorkin levytyksissä saatetaan kuulla mahdollisesti kaikkien aikojen parasta orkesterisoittoa. Ei tarvitse kuunnella kuin esimerkiksi Haydnin 101. ”kello”sinfoniaa. Yhtään sen paremmin Haydnia ei voi esittää.

Georg Friedrich (Georg Friderick) Händel: Orkesterimusiikkia. The English Concert, joht. Trevor Pinnock. Luultavasti tasaisen vauhdin taulukolla kaikkein eniten kuuntelemaani "käyttömusiikkia". 6 cd:n paketti, josta edelleenkin 22 vuoden jälkeen teen uusia löytöjä. Händelin orkesterimusiikki on turhaan jäänyt Bachin varjoon, se on täynnä yllätyksiä. Pinnock on nuoruuteni ehkä suurin musiikillinen vaikuttaja. ja tässä hän tarjoilee autenttista instrumentaatiota eloisimmillaan. 

Paul Hindemith: Mathis der Maler etc/San Franciscon filharmonikot, joht. Herbert Blomstedt. Pois muodista jäänyt Hindemith, jossa aikalaiskollega Sostakovitsin mukaan ei ollut mitään muuta vikaa kuin että se oli ”kuunneltavaksi kelpaamatonta”, näyttäytyy tässä niin hyvin tehtynä, soitinnettuna ja sitäpaitsi soitettuna ja äänitettynä kuin on mahdollista, jos ottaa huomioon, että se on kuunneltavaksi kelpaamatonta.

Leos Janacek: Sinfonietta ja Taras Bulba/Wienin filharmonikot, joht. Charles Mackerras. Tsekkiläiseen musiikkiin wieniläisklassikoiden ohella erikoistunut melko äskettäin kuollut, Suomessa melko vähän arvostettu australiaiskapellimestari tarjoaa häkellyttävän autenttista tsekkiläismusiikkia, jossa arkaaiset kaiut on modernisoitu aivan ainutlaatuisella klangilla. Mitään vastaavanlaista musiikkia ei olla koskaan tehty.

Antonin Dvorak: Sinfonia no 9 "Uudesta maailmasta". Berliinin filharmonikot, johtaa Ferenc Fricsay. Muistan 90-luvun alussa lukeneeni, että Dvorakin Uudesta maailmasta on sinfoniakirjallisuuden levytetyin teos, jota levy-yhtiöt joskus ehdottivat kapellimestareille levytettäväksi. Näin kävi 90-luvulla Georg Soltille, joka ei aiemmin ollut edes esittänyt teosta, ja opettelikin sen kahdeksankymppisenä. No, Fricsay ei ole mikään täytelevytys: siinä yhdistyy Toscaninin kiihkeys ja Furtwänglerin verevyys.

Anton Bruckner: Sinfoniat no 4 ja 6/Philharmonia ja New Philharmonia Orchestra, joht. Otto Klemperer. Klempererin orkesteri kahdella eri nimellä ei tarjoa mitään korviahivelevää hyväilyä a la Karajan, vaan goottilaiskatedraalin tavoin jäsenneltyä, selkeydessään ja jaloudessaan lähes luurangoksi riisuttua musiikkia kaikessa kauneudessaan ja traagisuudessaan. Erityisesti oboisti Jock Sutcliffen oboesoolo 6.sinfonian 2. osassa on oman sieluni ääni, jo siitä lähtien kun ensirakkauteni kohta 20 vuotta sitten päättyi, jolloin Sutcliffe hoiti itkemisen puolestani.

Anton Bruckner: Sinfoniat no 4, 6 ja 8/Münchenin filharmonikot joht. Sergiu Celibidache. Hesarin kriitikko Jukka Isopuro antoi paljolti innoituksen tähän juttuun tai ainakin livelevytyksien pohtimiseen. Isopuro puffasi tuoreeltaan näitä levyjä koko äänilevyhistorian suurimmiksi levytyksiksi. Näihin levytyksiin liittyy paradoksi: niitä ei oikeastaan ole, sillä kapellimestari Celibidache ei suostunut tekemään äänilevyjä. Hänen mielestään musiikin kuuntelu äänilevyltä on kuin rakastelisi Brigitte Bardot’n pahvikuvan kanssa. Kuitenkin hänen konserttitaltiointejaan julkaistiin hänen poikansa autorisoimana laitoksena melkein heti kun Celibidachen hautakummulta olivat tomut laskeutuneet, ja tämä vain siksi, että muuten piraattien taskuun menevät rahat voitaisiin kanavoida Celin arvostamiin tarkoituksiin. Zen-buddhalainen Celin Bruckner-levytykset eivät käy taustamusiikiksi: niihin pitää keskittyä hievahtamatta. Ne ovat ehkä kaikkien aikojen muhkeimpia livelevytyksiä, ja siinä mielessä ehkä kaikkien aikojen parhaita levytyksiä, että niissä on Celibidachen tarkoittama nyt-hetki onnistuttu jähmettämään jälkipolvillekin toistettaviksi.

Anton Bruckner: Sinfonia no 4/Berliinin filharmonikot joht. Günter Wand. Jos pitäisi valita vain yksi Bruckner-levytys, se voisi hyvin olla tämä yksi. Kenties tämä Wandin levytys on jopa kaikkien aikojen paras sinfonialevytys. Siinä missä Celin laahaus herättää ristiriitaisia tunteita, Wandin Bruckner on "vain" komeaa, täyteläistä mutta ilmavaa, ilman mitään idiosynkratismeja.

Anton Bruckner: Sinfonia no 9. Wienin filharmonikot joht. Carlo Maria Giulini. Pitkään vieroksuin tätä levytystä, sillä se on temmoiltaan lähes identtinen Otto Klempererin levytyksen kanssa, joka kasvatti minut tähän teokseen. Suostuin löytämään Giulinin levytyksen vasta uudella yrityksellä 25 vuotta myöhemmin, ja se on yksi parhaita Bruckner-levytyksiä. Siinä Wienin filharmonikkojen jäljittelemättömän jalo jousisointi yhdistyy syvästi koettuun riipaisevuuteen. Aikaisemmin olin sitä mieltä, että levytys jää kaipaamaan intensiteettiä. Kaikkea muuta. Sitä nimittäin löytyy silloin kun sitä tarvitaan, ja sitäkin enemmän.

Antonin Dvorak: Slaavilaiset tanssit/Clevelandin orkesteri joht. George Szell. Useasti oppi-isänsäkin ”ulostoscaninisoinut” Szell, joka kehitti pikkutarkan tutti-soiton pilkkuunsa, esittelee tässä myös roppakaupalla charmia. Yksi kaikkien aikojen parhaista orkesterilevytyksistä: rytmiä, väriä, kaihoa, romantiikkaa ja charmia vähintääkin yhden puutarhallisen verran, täydellisesti esitettynä. Kun usein urheilusuorituksia on pidetty ikuisesti lyömättöminä, tämä on Bob Beamon, Michael Johnson, Jesse Owens ja Usain Bolt samalla levyllä.

Gustav Mahler: Sinfonia no 9/Columbian sinfoniaorkesteri joht. Bruno Walter. Ehkä kaikkien aikojen paras sinfonialevytys, jossa Mahlerin autorisoiduin tulkki on saanut aikakoneella kuljettua vuosisadan vaihteen Wienin 1960-luvun Yhdysvaltoihin. Studio-orkesteri soittaa kuin henkensä hädässä, vaikka tässä ei olekaan kenelläkään minnekään kiire, ei edes finaalissa, joka soitetaan lähes 10 minuuttia nopeammin kuin yleensä.

... paitsi että vieläkin parempi on Bernard Haitinkin ja Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin levytys, ei vähiten soitannollisesti. Siinä sitäpaitsi finaalikin menee oikein. 

Jos kuitenkin pitäisi valita yksi ja vain yksi Mahler-levytys nimenomaan soitannolliselta kannalta, päätyisin Claudio Abbadon Luzernissa tekemään live-levytykseen Ylösnousemussinfoniasta. Siinä tämä ad hoc -tähdistö soittaa henkensä hädässä, tai oikeastaan syöksyvät tuleen Abbadon puolesta.

Wolfgang Amadeus Mozart: Sinfoniat no 35-41/Columbian sinfoniaorkesteri joht. Bruno Walter. Samat sanat kuin Szellin slaavilaisisista tansseista: tätä ei voi paremmaksi pistää. Tuntuu siltä, että Walter olisi ollut myös Mozartin henkilökohtainen ystävä, ei vain Mahlerin. Reilusti yli 8-kymppinen Walter on sitäpaitsi vitaalimpi ja löytää Mozartista enemmän sekä riemua että voimaa kuin yksikään nuorempi orkesterinjohtaja.

Jean Sibelius: Sinfoniat no 2+7 ja 5+6 (+Tuonelan joutsen)/Lontoon filharmoninen orkesteri joht. Paavo Berglund. Definitiivisen Sibelius-tulkin viimeinen sana on ehkä myös kaikkein tuoreinta ja raikkainta Sibeliusta. Toinen pääinspiraationi tämän juttuni kirjoittamiseen; jos Isopurolle Celin Bruckner oli syy äänilevyjen olemassaoloon, nämä livetaltioinnit suuren Paavon viimeisiltä vuosilta merkitsevät minulle samaa kuin Isopurolle Celibidachet. Sibelius, kuten Beethovenkin, on aina suurempaa kuin yksikään sen esitys, opin nyt viimeistään. Siltikin definitiivistä. Vielä kun saisi sen Ranskan radio-orkesterin kanssa tehdyn Siban nelosen, jota maestro itse piti 80-vuotishaastattelussaan jo miltei onnistuneena...

Dimitri Sostakovits: Sinfonia no 8/Leningradin filharmonikot, joht. Jevgeni Mravinski. Ei sosialistista realismia vaan realismia sosialistisesta realismista. Realistisismia kaikessa inhorealismissaan, jossa orkesteri kuulostaa ruostuneelta tehtaalta.

Ottorino Respighi; Rooman suihkulähteet. Ranskankielisen Sveitsin orkesteri, joht. Ernest Ansermet.  Fritz Reinerin johtavat Chicagon sinfonikot ovat vieläkin virtuoosisempia, mutta Ansermet poisti listaltani Riccardo Mutin johtamien philadelphialaiset roomalaistrilogialevyn. Siinä ei ollut yhtään musiikkia Ansermetin verrattuna, joka saa tähän musikaalisesti hieman kyseenalaisen rajalla liikkuvaan hehkutukseen runsain mitoin lämpöä, ja äänitys on parasta Deccan spektaakkelia.

Richard Strauss: Ein Heldenleben/New Yorkin filharmonikot, joht. Willem Mengelberg. Oman aikansa (1928) hämmästyttävin orkesterilevytys. Mengelberg johti 20-30 –lukujen vaihteessa vuorotellen Toscaninin kanssa oman aikansa ja ehkä kaikkien aikojen hienointa sinfoniaorkesteria, New Yorkin filharmonikkoja, ja molemmat syyttivät toista ”oman” orkesterinsa pilaamisesta. Myös oman aikansa hifiä. Mengelbergin tyylissä kuulee vielä kaikuja 1800 –luvun portamentosta, jossa jouset liu’uttamalla siirtyivät sävelkorkeudesta toiseen, ja sooloviulisti Scipione Guidi on tämän tyylin mestari.

Richard Strauss: Ein Heldenleben, Also Sprach Zarathustra/Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Fritz Reiner. Hifiä todella tarvitaankin tähän musiikkiin, ja hifi on kuin keksitty Straussia varten. Ja Reiner keksi hifin, voisi sanoa, sitä myöten, että hän itse ripusti mikrofonit levytyssessioihin. Moni epäilee, että ei se ole musiikkia. Se on kuitenkin sivuseikka. Nämä ovat kautta aikojen ensimmäiset kaupalliset stereolevytykset. Ja ne ovat edelleenkin kautta aikojen parhaat. Tekniikka ei ole mennyt yhtään eteenpäin vuodesta 1954 (!), puhumattakaan orkesterikulttuurin korkeakulttuurista. Reiner välttää kaikkea tyhjää sensationalismia. Sen sijaan hän esittää Straussin virtuoosipaletin kaikissa mahdollisissa väreissä. Kuka sanoi, että Debussy on koloristi? Tämä kaikkien aikojen paras orkesterilevy on myös Chicagon orkesterin monikymmenvuotisen soolotrumpetisti Adolph Hersethin ”soolokonsertto”.

Vienna! Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Fritz Reiner. Samat sanat kuin Szellin Slaavilaisiin tansseihin: kyse ei ole vain tanssiviihteestä, vaan sinfonisesta runoelmamusiikista. Olisivat vaan saaneet jättää pois Weberin tanssiinkutsun, joka on paitsi täysin vanhentunut teos, myös täysin mitäänsanomatonta paskaa.

Maurice Ravel: Rapsodie Espagnole/Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Fritz Reiner. No, kyllä ranskalaisessakin musiikissa voi olla värejä. Kunhan se annetaan Reinerin johtamalle Chicagon orkesterille. Aivan henkeäsalpaavaa soittoa, jossa orkesteri on aivan varpahillaan.

Claude Debussy: Iberia. Chicagon sinfoniaorkesteri, johtaa Fritz Reiner. Muuten samat sanat kuin edellä, paitsi että tässä korostuu rytmiikka, jota ei tämän napakammin voi enää toteuttaa.

Maurice Ravel: Daphnis et Chloe/Bostonin sinfoniaorkesteri, joht. Charles Münch. Sensuellia, alkuvoimaista, seksuaalista, tuoksuvaa kuin juhannusöinen metsä. Pääsyyllinen siihen, että aloin löytämään ranskalaisen musiikin 1990-luvun puolivälissä, ylipäätään pitämään mahdollisena sitä, että Ranskassa muutkin voivat tehdä musiikkia kuin Edith Piaf. Yksi 1900 –luvun hämmästyttävimmistä partituureista, ainakin kaikkien aikojen orgastisinta musiikkia.

Maurice Ravel: Ma Mere L'Oye. Montrealin sinfonikot joht. Charles Dutoit. Me too -kärähdyskään ei sitä miksikään muuta, että soitto on hämmästyttävän sensuaalista, kuin öisten kesäkukkien tuoksua. 

Anton Webern: Boulez conducts Webern vol II. Berliinin filharmonikot, joht. Pierre Boulez. Jos ei usko moderniin musiikkiin, niin tämän jälkeen uskoo. Eikä tämä johdu vain siitä, että levytyksessä on vielä yksi ”D” digitaalisuuden merkkinä enemmän kuin mikä on mahdollista. Tekniikka on tässä valjastettu modernin musiikin palvelukseen niin täydellisesti kuin mahdollista.

Claude Debussy: Nokturnit. Lontoon Filharmonia-orkesteri, johtaa Guido Cantelli. 36-vuotiaana kuollut Toscaninin oppipoika ja henkinen perillinen Cantelli ei ehtinyt lunastamaan kaikkia suuria lupauksiaan, mutta tallenteet hänen taiteestaan todistavat harvinaislaajuisesta lahjakkuudesta, jossa yhdistyi kehittynyt väriaisti ja rytmin hallinta. Mitä useamman kerran nämä kuuntelee, sitä selvempää on, miksi tämä on epätäydellisenäkin - Cantelli levytti vain kaksi osaa, kolmannen, sen, jossa kuoro laulaa oo-oo-oo, hän jätti pois - uskomattoman virtuoosisen tiukkuva ja samaan aikaan tuoksuu kesäyön tunnelmaa; tosin se kesäyö on miltei kuumeisen kiihkeä. Erityisesti loistavat FIlharmonian puupuhaltimet. 

Camille Saint-Saens; Urkusinfonia. Chicagon sinfoniaorkesteri, johtaa Daniel Barenboim. Varmasti paras Barenboimin kapellimestarin ominaisuudessa tekemä levytys, ainakin kuulemistani. Daniel onnistuu selkeästikin tartuttamaan innostuneisuutena orkesteriin, ja kuten tavallista, chicagolaisten - etenkään torvisektion - soitto ei jätä toivomisen varaa. Tässä on sellaista intheheatofmoment-fiilistä, jossa ollaan heittäydytty musiikkiin mukaan, mutta ihan aina ei Barenboimin oma inspiraatio tartu orkestereiden kaikkiin sektioihin.

Claudio Abbado, Berliinin filharmonikot: Johannes Brahmsin orkesterimusiikki. Olin pitkään kapinallinen tätä cd-opusten ykkössuositusta kohtaan, sillä halusin olla mies, joka kulkee esoteerisesti omia polkujaan, ja suosinkin Kurt Sanderlingia. Kun lainasin nämä sitten ystävältäni, jo ensimmäisen sinfonian ensi-isku paljasti, miksi näillä on tämä maine. Soitto on valoisaa, täyteläistä, erottelevaa, rytmiikka vie eteenpäin. Sanalla sanoen: gloriöösiä. 

Jätin tällä kertaa pois vokaaliosuuksia ja sooloinstrumentteja sisältävät levytykset. Ne esitellään seuraavassa osassa. Listalle olisi kuulunut päästä myös Miles Davisin Gil Evansin orkesterin kanssa tehdyt levytykset, mutta niitä on hankala paikoittaa tähän listaan. Mainitaan ne kuitenkin. Evansin sykkivä, latinosävytteinen sointi, jossa Miles trumpetti leijailee ylimpänä, kietoutuen välillä orkesterikudokseen.

Levymusiikkiurani: snobista uusrahvaanomaiseksi

Aloitellessani konserttimusiikin äänilevykeräilyä kohta kolme ja puoli vuosikymmentä sitten, satsasin niihin nimiin, jotka tunnistin. Tällöin Herbert von Karajan oli aika varma nimi. Alettuani opiskelemaan aihepiiriä, aloin pian toimimaan itselleni tyypillisellä tavalla. Halusin erottautua siitä massasta, jotka tiesivät klasarista juuri Karajanin.

Ranskalainen sosiologi Pierre Bourdieu on puhunut distinktiosta. Distinktio, halu erottautua kyvyllä tehdä erotteluun perustuvia arvostelmia, on ominaista kulttuuriselle eliitille kun taas moukat pyrkivät vain epäonnistuneesti jäljittelemään eliiittiä. He lukevat Kirjavalioita ja kuuntelevat Andrea Bocellia, vaikka sinänsä on parempi lukea lyhennettyä Dostojevskia kuin ei mitään, ja Bocellikin on parempi kuin teeveen idoli-indeksit, puhumattakaan kuuroudesta musiikin suhteen.

Vaikka olenkin kai snobi, en nyt ihmisinä sinänsä ihaile snobeja. Karvoistaan vaan ei seeprakaan pääse. Olisi sekin yhdenlaista snobbailua, naamioitua muka vaatimattomammaksi kuin on.

Kapinointini on lopulta ollut aina aika kilttiä katederivallankumouksellisuutta, jossa miekkojen sijasta sanan säilät ovat saattaneet sinkoilla, mutta siltikin, jo lapsesta olen pyrkinyt tekemään erilaisuudestani vahvuuden jopa siinä määrin, että siitä on tullut itseään toteuttava ennuste. Olen erikoisuuden tavoittelija henkeen ja vereen, vaikka tämäkin harjoitus jää etupäässä intellektuaaliselle tasolle.

Takaisin musiikkiin ja musiikin kuluttamiseen. Nyt olen jo niin vanha, ja vanhalla on oikeus olla hedonisti, että voin jo suosiolla keräillä Claudio Abbadon, Bernard Haitinkin tai Krystian Zimermanin levytyksiä. Otto Klempererit, Bruno Walterit ja Edwin Fischerit on jo ostettu, puhumattakaan kuriositeeteista: Hermann Scherchenistä, Hans Knappertsbuschista tai Wanda Landowskasta.

Ensimmäisessä keräilyni ahmimisvaiheessa haalin vaihtoehtoisia, peruskuluttajalle tuntemattomampien esittäjien levytyksiä: Klempereriä, Lipattia, Szelliä, Kathleen Ferrieriä tai Bruno Walteria. Halusin myös paitsi tuntea historian, ehkä myös olla hieman historiatietoinen: Furtwängler, Toscanini, Casals, Barere, Kreisler.

Nuorena jälkikokoomuslaisena, joka oli hylännyt korkeintaan himmeänä kajastelevan juppiuran, kavahdin Naxos-levytyksiä. Periaatteessa minua viehätti niiden tapa nostaa musiikki esille esittäjän sijaan; esittäjän sijasta musiikin kultti. Erottelukykyni oli saavuttanut huippunsa laatiessani Mahlerin sinfonioiden levytyksistä blogin, ja nostaessani jalustalle Horensteinin ja Mengelbergin, ja toki aina perusohjelmistosta aina mahtui uusia, hyviä versioita, kuten Kempe. Silloin tosin aloin jo luisua kaltevalle pinnalle ja menettää pelin. En enää ollut tinkimätön omassa historiatietoisuudessani kun kotiini alkoi löytymään elossaolevien kapellimestarien levytyksiä, kuten Wand tai Skrowaczewski. Heidät sentään pelastaa heidän tietynlainen marginaalisuutensa, joka edelleenkin tuottaa harrastajalleen distinktiota.

Jos ohjelmisto oli minulle hieman vieraampaa - sanotaan vaikka Prokofievia, saatoin hakea suosituksia äänilevyopuksista, kuten Penguin Guidesta. Sen sijaan omassa kantaohjelmistossani jo lähtökohtaisesti viisaitten miesten suositukset Beethovenista, Brahmsista ja Mahlerista olivat tuomittuja menemään väärin. Siksi en olekaan voinut hankkia Brahmsin musiikista Abbadon levytyksiä, vaan Sanderlingin.

Kun aloitin cd-kokoelmani vakavan kartuttamisen kohta 30 vuotta sitten, tuolloin varhaisen stereokauden levytykset - Klemperer ja Walter - olivat 30 vuotta vanhoja, siis klassikoita. Nyt Abbadoakin sopii ostaa, sillä nyt digitaalisen kauden varhaiset levytykset ovat 30 vuotta vanhoja. Siis uudempia klassikoita. Ehkä levytyksen nousemiseen klassikoksi vaaditaan 30 tai edes 25 vuotta.

Toki en ole aivan ryhtynyt uusrahvaanomaiseksi, onhan aikomukseni Riccardo Chaillyn sijasta hankkia Bruckner-levytyksiä Kurt Eichhornilta, Remy Ballot'lta ja Hermann Abendrothilta mutta mahdollisesti myös Naxos-mies Georg Tintneriltä.

Tämä kaikki oli johdantoa sille, että ovat ne Claudio Abbadon Brahmsit loistavia. Nyt voin sen myöntää, noin kymmenen kokonaislevytyksen ja 28 Penguin Guide -vuoteni jälkeen.

Kun opin kuuntelemaan musiikkia

Tullessani koulusta kotiin yläkoululaisena, äitini oli ostanut meille pari oikeaa klassista äänilevyä, ja pari vähemmän oikeaa. Meillä oli myös stereosarja, dekki, kuten ne siihen aikaan olivat. Siinä, kuten dekeissä säännönmukaisesti, etenkin Philipsin, levysoitin oli heikko kohta. Onneksi sentään se kesti muutaman vuoden niin että opin kuuntelemaan musiikkia.

Ensimmäinen oikea levy sisälsi Mozartia: Ferenc Fricsayn johtamat Wienin sinfonikot esittivät Mozartin 39. ja 40. sinfoniat. Toinen kunnollinen levy sisälsi myös Mozartia.

Mozartin 20. ja 21. pianokonserton sisältävä levy opetti minut kuuntelemaan musiikkia. Siinä Friedrich Gulda soitti, Abbado johti Wienin filharmonikkoja. Wienin filharmonikot soittavat Mozartia kuin ei yksikään toinen orkesteri, Gulda ei ole niin kummoinen Mozart-pianisti. Mozart on naurua kyynelten naurun lävitse, ja lapset ja vanhukset tavoittavat hänestä tämän tason. Itsensä liian vakavasti ottaville nuorille ja keski-ikäisille Mozart on usein tavoittamattomissa, he kuulevat vain naurun, joka heiltä itseltään on päässyt unohtumaan,

Mozart avasi minulle musiikin maailman, vaikka olen vain harvoin unohtanut ottaa itseni liian vakavasti. Onneksi osasin alusta alkaen suodattaa itkun naurun lävitse.

Kiitos Markku Alikoskelle innoituksesta!

Klikkaamalla otsikkoa voi kuunnella 20. konserton Guldan, wieniläisten ja Abbadon esityksenä.

Suurimmat orkesterilevytykset

Vaikka olenkin äänilevymusiikin - ja nimenomaan orkesterimusiikin - intohimoinen ystävä, moni suurimmista äänilevytaltioinneista on konserttitaltiointi. Ja jo jonkin aikaa äänitystekniikka on mahdollistanut sen, että enää ei ole välttämätöntä tavoitella superrealismia, johon on mahdollista yltää vain studiossa. Konsertin nyt-hetki nimittäin parhaimmillaan tuo musiikkiin yhden lisäulottuvuuden, joka välittyy myös levyllä.

Pianistinero Glenn Gould oli siis väärässä: kyllä tekniikka mahdollistaa realismin parantelun myös livetilanteessa, tosin ehkei vielä hänen elinaikanaan (-82). Samaten zenbuddhistikapellimestari Sergiu Celibidache oli väärässä: kyllä äänilevy on enemmän kuin pelkkä kaksiulotteinen pahvinen korvike, Brigitte Bardot'n kuva. Vaikkei se nyt ihan BB:kään toki ole.

Seuraavaksi käyn läpi oman listani hienoimmista tietämistäni orkesterilevytyksistä, jatkaen sarjaa, jossa kävin läpi suurimpia pianolevytyksiä (löytyvät klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa): 

Wilhelm Furtwängler: Levytykset 1942-1944. Sodan aikana puna-armeijan kaappaamat konserttitaltioinnit ovat osuvin muistutus siitä, mitä taide voi merkitä ihmiskunnan kaikkein vaikeimpina aikoina. Paikka paikoin bronkiittinen yleisö keskellä pommituksia sai todistaa kaikkien aikojen suurimman orkesterinjohtajan ehkä kaikkein suurimpia hetkiä. 10 cd:n paketti on täynnä huippuhetkiä: Straussin Sinfonia Domestica, jossa orkesteri on kuin hyökkäysvaunu, maanisen alkuvoimaiset Beethovenin sinfoniat 4, 5 ja 7, Brahmsin 2. pianokonsertto elementaarisesti ja monumentaalisesti Edwin Fischerin kanssa, Schubertin C-duurisinfonia kaikkine niinekin kiihdytyksineen ja hidastuksineen, jotka eivät kuulu kirjaan mutta kyllä henkeen ja käsittämättömän koloristinen Ravelin Daphnis -sarja, jonka rinnalla kaikki muut ranskalaisen musiikin esitykset kuulostavat parfyymiltä ilman lihallista sisältöä.

Arturo Toscanini: New Yorkin levytykset 1926-1936. Edellisen tyylillinen, filosofinen ja auditiivinen vastapooli kaikkein edustavimmillaan ja parhaimmillaan. Kun useimmat Tosciksen levytykset vähän latistuvat äärikuivaan akustiikkaan, näissä New Yorkin levytyksissä saatetaan kuulla mahdollisesti kaikkien aikojen parasta orkesterisoittoa. Ei tarvitse kuunnella kuin esimerkiksi Haydnin 101. ”kello”sinfoniaa. Yhtään sen paremmin Haydnia ei voi esittää.

Georg Friedrich (Georg Friderick) Händel: Orkesterimusiikkia. The English Concert, joht. Trevor Pinnock. Luultavasti tasaisen vauhdin taulukolla kaikkein eniten kuuntelemaani "käyttömusiikkia". 6 cd:n paketti, josta edelleenkin 22 vuoden jälkeen teen uusia löytöjä. Händelin orkesterimusiikki on turhaan jäänyt Bachin varjoon, se on täynnä yllätyksiä. Pinnock on nuoruuteni ehkä suurin musiikillinen vaikuttaja. ja tässä hän tarjoilee autenttista instrumentaatiota eloisimmillaan. 

Paul Hindemith: Mathis der Maler etc/San Franciscon filharmonikot, joht. Herbert Blomstedt. Pois muodista jäänyt Hindemith, jossa aikalaiskollega Sostakovitsin mukaan ei ollut mitään muuta vikaa kuin että se oli ”kuunneltavaksi kelpaamatonta”, näyttäytyy tässä niin hyvin tehtynä, soitinnettuna ja sitäpaitsi soitettuna ja äänitettynä kuin on mahdollista, jos ottaa huomioon, että se on kuunneltavaksi kelpaamatonta.

Leos Janacek: Sinfonietta ja Taras Bulba/Wienin filharmonikot, joht. Charles Mackerras. Tsekkiläiseen musiikkiin wieniläisklassikoiden ohella erikoistunut melko äskettäin kuollut, Suomessa melko vähän arvostettu australiaiskapellimestari tarjoaa häkellyttävän autenttista tsekkiläismusiikkia, jossa arkaaiset kaiut on modernisoitu aivan ainutlaatuisella klangilla. Mitään vastaavanlaista musiikkia ei olla koskaan tehty.

Antonin Dvorak: Sinfonia no 9 "Uudesta maailmasta". Berliinin filharmonikot, johtaa Ferenc Fricsay. Muistan 90-luvun alussa lukeneeni, että Dvorakin Uudesta maailmasta on sinfoniakirjallisuuden levytetyin teos, jota levy-yhtiöt joskus ehdottivat kapellimestareille levytettäväksi. Näin kävi 90-luvulla Georg Soltille, joka ei aiemmin ollut edes esittänyt teosta, ja opettelikin sen kahdeksankymppisenä. No, Fricsay ei ole mikään täytelevytys: siinä yhdistyy Toscaninin kiihkeys ja Furtwänglerin verevyys.

Anton Bruckner: Sinfoniat no 4 ja 6/Philharmonia ja New Philharmonia Orchestra, joht. Otto Klemperer. Klempererin orkesteri kahdella eri nimellä ei tarjoa mitään korviahivelevää hyväilyä a la Karajan, vaan goottilaiskatedraalin tavoin jäsenneltyä, selkeydessään ja jaloudessaan lähes luurangoksi riisuttua musiikkia kaikessa kauneudessaan ja traagisuudessaan. Erityisesti oboisti Jock Sutcliffen oboesoolo 6.sinfonian 2. osassa on oman sieluni ääni, jo siitä lähtien kun ensirakkauteni kohta 20 vuotta sitten päättyi, jolloin Sutcliffe hoiti itkemisen puolestani.

Anton Bruckner: Sinfoniat no 4, 6 ja 8/Münchenin filharmonikot joht. Sergiu Celibidache. Hesarin kriitikko Jukka Isopuro antoi paljolti innoituksen tähän juttuun tai ainakin livelevytyksien pohtimiseen. Isopuro puffasi tuoreeltaan näitä levyjä koko äänilevyhistorian suurimmiksi levytyksiksi. Näihin levytyksiin liittyy paradoksi: niitä ei oikeastaan ole, sillä kapellimestari Celibidache ei suostunut tekemään äänilevyjä. Hänen mielestään musiikin kuuntelu äänilevyltä on kuin rakastelisi Brigitte Bardot’n pahvikuvan kanssa. Kuitenkin hänen konserttitaltiointejaan julkaistiin hänen poikansa autorisoimana laitoksena melkein heti kun Celibidachen hautakummulta olivat tomut laskeutuneet, ja tämä vain siksi, että muuten piraattien taskuun menevät rahat voitaisiin kanavoida Celin arvostamiin tarkoituksiin. Zen-buddhalainen Celin Bruckner-levytykset eivät käy taustamusiikiksi: niihin pitää keskittyä hievahtamatta. Ne ovat ehkä kaikkien aikojen muhkeimpia livelevytyksiä, ja siinä mielessä ehkä kaikkien aikojen parhaita levytyksiä, että niissä on Celibidachen tarkoittama nyt-hetki onnistuttu jähmettämään jälkipolvillekin toistettaviksi.

Anton Bruckner: Sinfonia no 4/Berliinin filharmonikot joht. Günter Wand. Jos pitäisi valita vain yksi Bruckner-levytys, se voisi hyvin olla tämä yksi. Kenties tämä Wandin levytys on jopa kaikkien aikojen paras sinfonialevytys. Siinä missä Celin laahaus herättää ristiriitaisia tunteita, Wandin Bruckner on "vain" komeaa, täyteläistä mutta ilmavaa, ilman mitään idiosynkratismeja.

Anton Bruckner: Sinfonia no 9. Wienin filharmonikot joht. Carlo Maria Giulini. Pitkään vieroksuin tätä levytystä, sillä se on temmoiltaan lähes identtinen Otto Klempererin levytyksen kanssa, joka kasvatti minut tähän teokseen. Suostuin löytämään Giulinin levytyksen vasta uudella yrityksellä 25 vuotta myöhemmin, ja se on yksi parhaita Bruckner-levytyksiä. Siinä Wienin filharmonikkojen jäljittelemättömän jalo jousisointi yhdistyy syvästi koettuun riipaisevuuteen. Aikaisemmin olin sitä mieltä, että levytys jää kaipaamaan intensiteettiä. Kaikkea muuta. Sitä nimittäin löytyy silloin kun sitä tarvitaan, ja sitäkin enemmän.

Antonin Dvorak: Slaavilaiset tanssit/Clevelandin orkesteri joht. George Szell. Useasti oppi-isänsäkin ”ulostoscaninisoinut” Szell, joka kehitti pikkutarkan tutti-soiton pilkkuunsa, esittelee tässä myös roppakaupalla charmia. Yksi kaikkien aikojen parhaista orkesterilevytyksistä: rytmiä, väriä, kaihoa, romantiikkaa ja charmia vähintääkin yhden puutarhallisen verran, täydellisesti esitettynä. Kun usein urheilusuorituksia on pidetty ikuisesti lyömättöminä, tämä on Bob Beamon, Michael Johnson, Jesse Owens ja Usain Bolt samalla levyllä.

Gustav Mahler: Sinfonia no 9/Columbian sinfoniaorkesteri joht. Bruno Walter. Ehkä kaikkien aikojen paras sinfonialevytys, jossa Mahlerin autorisoiduin tulkki on saanut aikakoneella kuljettua vuosisadan vaihteen Wienin 1960-luvun Yhdysvaltoihin. Studio-orkesteri soittaa kuin henkensä hädässä, vaikka tässä ei olekaan kenelläkään minnekään kiire, ei edes finaalissa, joka soitetaan lähes 10 minuuttia nopeammin kuin yleensä.

... paitsi että vieläkin parempi on Bernard Haitinkin ja Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin levytys, ei vähiten soitannollisesti. Siinä sitäpaitsi finaalikin menee oikein. 

Jos kuitenkin pitäisi valita yksi ja vain yksi Mahler-levytys nimenomaan soitannolliselta kannalta, päätyisin Claudio Abbadon Luzernissa tekemään live-levytykseen Ylösnousemussinfoniasta. Siinä tämä ad hoc -tähdistö soittaa henkensä hädässä, tai oikeastaan syöksyvät tuleen Abbadon puolesta.

Wolfgang Amadeus Mozart: Sinfoniat no 35-41/Columbian sinfoniaorkesteri joht. Bruno Walter. Samat sanat kuin Szellin slaavilaisisista tansseista: tätä ei voi paremmaksi pistää. Tuntuu siltä, että Walter olisi ollut myös Mozartin henkilökohtainen ystävä, ei vain Mahlerin. Reilusti yli 8-kymppinen Walter on sitäpaitsi vitaalimpi ja löytää Mozartista enemmän sekä riemua että voimaa kuin yksikään nuorempi orkesterinjohtaja.

Jean Sibelius: Sinfoniat no 2+7 ja 5+6 (+Tuonelan joutsen)/Lontoon filharmoninen orkesteri joht. Paavo Berglund. Definitiivisen Sibelius-tulkin viimeinen sana on ehkä myös kaikkein tuoreinta ja raikkainta Sibeliusta. Toinen pääinspiraationi tämän juttuni kirjoittamiseen; jos Isopurolle Celin Bruckner oli syy äänilevyjen olemassaoloon, nämä livetaltioinnit suuren Paavon viimeisiltä vuosilta merkitsevät minulle samaa kuin Isopurolle Celibidachet. Sibelius, kuten Beethovenkin, on aina suurempaa kuin yksikään sen esitys, opin nyt viimeistään. Siltikin definitiivistä. Vielä kun saisi sen Ranskan radio-orkesterin kanssa tehdyn Siban nelosen, jota maestro itse piti 80-vuotishaastattelussaan jo miltei onnistuneena...

Dimitri Sostakovits: Sinfonia no 8/Leningradin filharmonikot, joht. Jevgeni Mravinski. Ei sosialistista realismia vaan realismia sosialistisesta realismista. Realistisismia kaikessa inhorealismissaan, jossa orkesteri kuulostaa ruostuneelta tehtaalta.

Ottorino Respighi; Rooman suihkulähteet. Ranskankielisen Sveitsin orkesteri, joht. Ernest Ansermet.  Fritz Reinerin johtavat Chicagon sinfonikot ovat vieläkin virtuoosisempia, mutta Ansermet poisti listaltani Riccardo Mutin johtamien philadelphialaiset roomalaistrilogialevyn. Siinä ei ollut yhtään musiikkia Ansermetin verrattuna, joka saa tähän musikaalisesti hieman kyseenalaisen rajalla liikkuvaan hehkutukseen runsain mitoin lämpöä, ja äänitys on parasta Deccan spektaakkelia.

Richard Strauss: Ein Heldenleben/New Yorkin filharmonikot, joht. Willem Mengelberg. Oman aikansa (1928) hämmästyttävin orkesterilevytys. Mengelberg johti 20-30 –lukujen vaihteessa vuorotellen Toscaninin kanssa oman aikansa ja ehkä kaikkien aikojen hienointa sinfoniaorkesteria, New Yorkin filharmonikkoja, ja molemmat syyttivät toista ”oman” orkesterinsa pilaamisesta. Myös oman aikansa hifiä. Mengelbergin tyylissä kuulee vielä kaikuja 1800 –luvun portamentosta, jossa jouset liu’uttamalla siirtyivät sävelkorkeudesta toiseen, ja sooloviulisti Scipione Guidi on tämän tyylin mestari.

Richard Strauss: Ein Heldenleben, Also Sprach Zarathustra/Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Fritz Reiner. Hifiä todella tarvitaankin tähän musiikkiin, ja hifi on kuin keksitty Straussia varten. Ja Reiner keksi hifin, voisi sanoa, sitä myöten, että hän itse ripusti mikrofonit levytyssessioihin. Moni epäilee, että ei se ole musiikkia. Se on kuitenkin sivuseikka. Nämä ovat kautta aikojen ensimmäiset kaupalliset stereolevytykset. Ja ne ovat edelleenkin kautta aikojen parhaat. Tekniikka ei ole mennyt yhtään eteenpäin vuodesta 1954 (!), puhumattakaan orkesterikulttuurin korkeakulttuurista. Reiner välttää kaikkea tyhjää sensationalismia. Sen sijaan hän esittää Straussin virtuoosipaletin kaikissa mahdollisissa väreissä. Kuka sanoi, että Debussy on koloristi? Tämä kaikkien aikojen paras orkesterilevy on myös Chicagon orkesterin monikymmenvuotisen soolotrumpetisti Adolph Hersethin ”soolokonsertto”.

Vienna! Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Fritz Reiner. Samat sanat kuin Szellin Slaavilaisiin tansseihin: kyse ei ole vain tanssiviihteestä, vaan sinfonisesta runoelmamusiikista. Olisivat vaan saaneet jättää pois Weberin tanssiinkutsun, joka on paitsi täysin vanhentunut teos, myös täysin mitäänsanomatonta paskaa.

Maurice Ravel: Rapsodie Espagnole/Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Fritz Reiner. No, kyllä ranskalaisessakin musiikissa voi olla värejä. Kunhan se annetaan Reinerin johtamalle Chicagon orkesterille. Aivan henkeäsalpaavaa soittoa, jossa orkesteri on aivan varpahillaan.

Claude Debussy: Iberia. Chicagon sinfoniaorkesteri, johtaa Fritz Reiner. Muuten samat sanat kuin edellä, paitsi että tässä korostuu rytmiikka, jota ei tämän napakammin voi enää toteuttaa.

Maurice Ravel: Daphnis et Chloe/Bostonin sinfoniaorkesteri, joht. Charles Münch. Sensuellia, alkuvoimaista, seksuaalista, tuoksuvaa kuin juhannusöinen metsä. Pääsyyllinen siihen, että aloin löytämään ranskalaisen musiikin 1990-luvun puolivälissä, ylipäätään pitämään mahdollisena sitä, että Ranskassa muutkin voivat tehdä musiikkia kuin Edith Piaf. Yksi 1900 –luvun hämmästyttävimmistä partituureista, ainakin kaikkien aikojen orgastisinta musiikkia.

Maurice Ravel: Ma Mere L'Oye. Montrealin sinfonikot joht. Charles Dutoit. Me too -kärähdyskään ei sitä miksikään muuta, että soitto on hämmästyttävän sensuaalista, kuin öisten kesäkukkien tuoksua. 

Anton Webern: Boulez conducts Webern vol II. Berliinin filharmonikot, joht. Pierre Boulez. Jos ei usko moderniin musiikkiin, niin tämän jälkeen uskoo. Eikä tämä johdu vain siitä, että levytyksessä on vielä yksi ”D” digitaalisuuden merkkinä enemmän kuin mikä on mahdollista. Tekniikka on tässä valjastettu modernin musiikin palvelukseen niin täydellisesti kuin mahdollista.

Claude Debussy: Nokturnit. Lontoon Filharmonia-orkesteri, johtaa Guido Cantelli. 36-vuotiaana kuollut Toscaninin oppipoika ja henkinen perillinen Cantelli ei ehtinyt lunastamaan kaikkia suuria lupauksiaan, mutta tallenteet hänen taiteestaan todistavat harvinaislaajuisesta lahjakkuudesta, jossa yhdistyi kehittynyt väriaisti ja rytmin hallinta. Mitä useamman kerran nämä kuuntelee, sitä selvempää on, miksi tämä on epätäydellisenäkin - Cantelli levytti vain kaksi osaa, kolmannen, sen, jossa kuoro laulaa oo-oo-oo, hän jätti pois - uskomattoman virtuoosisen tiukkuva ja samaan aikaan tuoksuu kesäyön tunnelmaa; tosin se kesäyö on miltei kuumeisen kiihkeä. Erityisesti loistavat FIlharmonian puupuhaltimet. 

Camille Saint-Saens; Urkusinfonia. Chicagon sinfoniaorkesteri, johtaa Daniel Barenboim. Varmasti paras Barenboimin kapellimestarin ominaisuudessa tekemä levytys, ainakin kuulemistani. Daniel onnistuu selkeästikin tartuttamaan innostuneisuutena orkesteriin, ja kuten tavallista, chicagolaisten - etenkään torvisektion - soitto ei jätä toivomisen varaa. Tässä on sellaista intheheatofmoment-fiilistä, jossa ollaan heittäydytty musiikkiin mukaan, mutta ihan aina ei Barenboimin oma inspiraatio tartu orkestereiden kaikkiin sektioihin.

Claudio Abbado, Berliinin filharmonikot: Johannes Brahmsin orkesterimusiikki. Olin pitkään kapinallinen tätä cd-opusten ykkössuositusta kohtaan, sillä halusin olla mies, joka kulkee esoteerisesti omia polkujaan, ja suosinkin Kurt Sanderlingia. Kun lainasin nämä sitten ystävältäni, jo ensimmäisen sinfonian ensi-isku paljasti, miksi näillä on tämä maine. Soitto on valoisaa, täyteläistä, erottelevaa, rytmiikka vie eteenpäin. Sanalla sanoen: gloriöösiä. 

Jätin tällä kertaa pois vokaaliosuuksia ja sooloinstrumentteja sisältävät levytykset. Ne esitellään seuraavassa osassa. Listalle olisi kuulunut päästä myös Miles Davisin Gil Evansin orkesterin kanssa tehdyt levytykset, mutta niitä on hankala paikoittaa tähän listaan. Mainitaan ne kuitenkin. Evansin sykkivä, latinosävytteinen sointi, jossa Miles trumpetti leijailee ylimpänä, kietoutuen välillä orkesterikudokseen.