Brucknerin kahdeksannen sinfonian salaisuus on paljastunut

Anton Brucknerin (1824-1896) 9 sinfoniaa ovat olleet uskollisia seuralaisiani jo keväästä 1993 asti, siitä alkaen kun lainasin Töölön kirjastosta ensin Bernard Haitinkin levytyksen seitsemännestä sinfoniasta ja sitten Otto Klempererin levytykset neljännestä ja kuudennesta sinfoniasta. Näistä kestoltaan tunnin molemmin puolin olevista sointikatedraaleista, jotka monessakin mielessä ovat länsimaisen kulttuurin mittavimpia saavutuksia ainakin sinfoniamusiikin kategoriassa, mittavin ja samalla ongelmallisin ainakin minulle on kahdeksas.

Kahdeksas on jäänyt minulle problemaattisimmaksi Brucknerin sinfonioista. Tätä ei sivullinen ehkä huomaisi levyhyllystäni, sillä siksi verran paljon sieltä löytyy eri versioita kahdeksaisesta: Karajanin vuoden -57 EMI-levytys, Haitinkin, Wandin ja molempien Jochumin kokonaispakettien mukana tulevat versiot, Horensteinin liveversio, kaksi Knappertsbuschin levytystä. Giulini ja Celibidache. Näistä Karajan ja Giulini edustavat hyvää perus-Bruckneria. Yksittäiset irtolevytykset ainakin ovat osoituksia siitä, että olen etsinyt, metsästänyt kahdeksannen sinfonian henkeä sitä täysin tavoittamatta, vaikka toki olenkin viettänyt hienoja hetkiä kahdeksaisen äärellä.

Knappertsbuschin levytyksissä on aina oma viimeistelemättömyyden tuntunsa ja särönsä, ja ne ovatkin mielenkiintoisia. Hallussani oleva Haitinkin ensimmäinen taltiointi on hänen kokonaislevytyksensä epäonnistunein levytys, se on jotenkin juosten kusaistu. Jochumeissakin pidetään liikaa kiirettä paikka paikoin, mutta niissä sentään ymmärretään joskus pysähtyä kauneuden äärelle. Horensteinissa on periaatteessa kaikki kohdallaan, mutta se ei oikein lähde lentoon; poikkeuksellista kyllä, tämä vähittäisen jännitteen rakentaja ei oikein saa tätä katedraaliansa valmiiksi. Celibidachen näkemys on singulaari, ja ehdottomasti kuulemisen arvoinen, puoli tuntia keskivertolevytystä hitaampanakin. Georg Solti, jota en yleensä yhdistä Bruckneriin, tarjoaa omassa logiikassaan vaihtoehtoisen version, jossa ei niinkään mehustella mystiikalla, vaan sen sijaan kahdeksas sinfonia on lähestulkoon koherentti kokonaisuus. eräänlainen sinfonian luuranko.

Kokonaisuudessaan parhaana levytyksenä olen tähän saakka pitänyt Günter Wandin kokonaispaketin mukana tullutta versiota. Siinä tempot ovat keskivertoa ja kokonaisuus noudattaa tämän sinfonian kultaista leikkausta. Wand oli siis ihanne-esitys levytetyistä versioista, tähän saakka. Kunnes kuuntelin äskettäin 93-vuotiaana kuolleen Stanislaw Skrowaczewskin levytyksen.

Skrowaczewski tekee saksalaisen provinssiradio-orkesterin kanssa Saarbrückenin ihmeen. Soitto on sen verran valoisaa, että sinfoniasta kuulee minulle aiemmin pimentoon jääneitä yksityiskohtia, mm. hitaan osan kauniin viulusoolon; myös puupuhaltimet kuuluvat klemperermäisen selkeästi. Kaikki tässä tuntuu oikealta: tempot mutta ennen kaikkea balanssi. Torvet räikyvät, mutteivät peitä jousten laulavaa tremoloa ja puupuhaltimet kuuluvat. Sointi on tavattoman eloisa ja läpikuultava. Tässä levytyksessä hidas osa on taivaallinen, ja siihen haluaa palata aina uudelleen, ja kerrankin finaalin jaksaa kahlata läpi, vaikkeivät finaaliosat olekaan mitään sinfonioiden säännönmukaisia huipentumia, kuten Otavan musiikkitietosanakirjassa on väitetty.

Kunnes olen tilannut tämän levytyksen (nykyään kannattaa tilata suuria cd-paketteja, tässä tapauksessa Skrowaczewskin kootut Saarbrückenin levytykset kattavat 28 levyä), palaan siihen YouTuben kautta aina kun haluan kuulla Brucknerin kahdeksannen. Melkein neljännesvuosisadan etsittyäni, se on nyt tässä. Kahdeksannen sinfonian salaisuus on paljastunut.

Mahler-tuntija Tony Duggania mukaellen: jos minut pakotettaisiin tuhoamaan kaikki muut levytykset ja jättämään jäljelle vain yhden, se olisi tämä. Voi olla, että Skrowaczewskin tilaaminen tulee jättämään joitakin Brucknerin kahdeksikkoja kodittomiksi...

Stanislaw Skrowaczewskin johtaman Saarbrückenin radio-orkesterin levytyksen Anton Brucknerin 8. sinfoniasta voi kuunnella klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Pojat rengasmatkalla

Pyöräilin kolmen parhaan kaverini kanssa n. 200 kilometrin mittaisen saariston rengastien ympäri kolmessa päivässä. Vain yksi kaveri porukasta puuttui, ja ilmatkin olivat ennustettua siedettävämmät. Oikeastaan ihanteelliset pyöräilyyn: 20 asteen ympärillä ja vaihtelevaa poutaa, vain kaksi sadekuuroa.

Päätimme kulkea reitin tällä kertaa vastapäivään, Turusta luoteeseen eli Naantalin suuntaan. Sanon "tällä kertaa", sillä mukana oli jo kokeneita saaristopyöräilijöitä. Sellainen on myös kotiin tällä erää jäänyt puolisoni, jonka ansiosta mukana oli kaikki tarpeellinen ja vähän enemmänkin. Seuraavaksi kerraksi hankin kevyemmän teltan, ja jätän erillisen sadekatoksen hankkimatta. Ehkä parilla vähemmälläkin vaatekerralla pärjäisi, vaikka Suomen kesäyö osaa olla yllättävänkin kalsea.

Ensimmäinen matkustusvälineemme oli juna, joka kyllä ottaa muutaman pyörän kyytiin, kunhan asian varmistaa ajoissa.

1. päivä: Turku-Raisio-Naantali-Merimasku-Teersalo n. 46 km. Reitin alkupää Naantaliin saakka on pyörätietä. Kuitenkin pyörätien loppuessa parhaat maisemat vasta alkavat. Velkuan ensimmäinen kyläkauppa menee kiinni jo viideltä, jälkimmäinen on auki kuuteen, jos ensimmäiseen ei ehtinyt. Meidät ravitsi Old Smugglers Teersalon vierasvenesatamassa, joka on todistanut lukuisien eturivien artistien vierailua, mm. Isokynä Lindholm ja Sielunveljet, ei kuitenkaan Sielun Veljet. Yövyimme metsikössä varsin juurakkoisessa maastossa.

 Tyytyväinen retkue identtisen tilauksen kanssa: neljä olutta ja neljä nyhtöpitsaa.

Sielunveljet. Yritimme muistella edes yhtä JanneTauski HurmePeltosen kappaletta, mieleen ei tullut yhtäkään.

Telttakylän lujat. Minulle kävi kuin Linkolan Penan sille lintupopulaatiolle, jolle sattui vähän huonompi hiihtokenkä. Juurakkoisessa maassa en olisi nukkunut edes sitä kahta-kolmea tuntia ilman Hans Knappertsbuschin taritsemaa Bruckner-nimistä unilääkettä.

Velkuan vierasvenesataman maisemat kyllä rauhoittivat mielen.

2.päivä: Teersalo-Hakkeenpää (lossi)-Taivassalo-Heponiemi-Kannvik (lossi)-Iniö-Dalen-Mossala (lossi)-Houtskäri-Kittuis n. 59 km

Ehdottomasti pyöräretken kiintoisin päivä. Repaleinen saaristo näytti parhaat puolensa, ja lossiliikennöinti tuli tutuksi. Taivassalossa oli idyllinen kyläkauppa ja -ravitsemusliike, ja Houtskarissa hieman nuhjuinen kyläkauppa, mutta kuitenkin melko hyvin varustettu. Iniön ja Houtskarin välin lauttamatka oli reitin ainoa maksullinen lossietappi.

Kittuisten idyllisellä leirintäalueella teltta aivan rannassa ilta sujui rattoisasti kahden vastakkaiseen suuntaan pyöräilevän hauskan naishenkilön leirinuotoseurassa, sosialisoiden sinapin, talouspaperin ja juomat sekä kehittäen hyviä (?) liikeideoita. Jos olisi ollut Klubi-aski, siihen ne olisin raapustanut. Heitin talviturkinkin, oli ehkä kaikkein kylmintä merivettä, jota olen heinäkuussa kokenut. Holotna voda.

Toim. huom. Jascha Horensteinin Mahler on kelvotonta unilääkkeeksi. Se on liian rikasta. Kokeilen ensi kerralla Gary Bertiniä.

Suomalaiset eväät kittuislaisessa kesäillassa.

Näin läheltä laivat menevät. Ja näin suuria ovat.

Lossit tulivat matkalla tutuiksi.

3. päivä: Kittuis-Galtby (lossi)-Retais-Pärnäs (lossi)-Nauvo-Prostvik-Lillmalö-Parainen 50 km

Korppoo oli oikeastaan koko matkan ylämäkeä. Väylä oli hienokuntoinen yhdistetty pyörä- ja autotie, joka oli normaalin yhdistetyn pyörätien ja kevyen liikenteen väylän levyinen. Nauvon keskusta on yllättävänkin kaupunkimainen ja suuri, vaikkakin selkeästi se elää ja kuolee kesän turistisesongin mukana. Sieltä löytyy jopa Alko. Nyhtöpitsa näyttäisi olevan saariston erikoisuus; sitä oli täälläkin tarjolla. Nauvossa jouduttiin myös allekirjoittaneen renkaanvaihtotalkoisiin. Ilmeisestikin liiallinen kuorma oli painanut takalokarin vasten rengasta, mikä aiheutti ylimääräistä kitkaa ja lopulta hitaan puhkikulumisen. Tulinpahan hankkineeksi itselleni ehdoin tahdoin vähän lisää vastusta.

Alun alkaen meidän oli tarkoituksena yöpyä Nauvossa, mutta säiden helliessä päätimme posottaa saman tien Paraisille asti. Mistä olimme viimeisenä päivänä kiitollisia. Nauvon leirintäalue on tässä porukassa jo legendaarinen; hintaan kuuluu hyvin avulias palvelu ja vastarannan naapureiden takia hyssytteleminen.

Mantereelle päästyämme, Paraisten läpipyöräily oli matkan puuduttavin osuus. Melkein koko matka ylämäkeä kapealla pientareella, ohi ajaa rekka-autoja. Virallinen pyörätie, jolla mopotkin saisivat ajaa, on oikeastaan luontopolku, ja vielä päätietäkin mäkisempi. Jos asuisin Paraisilla, se olisi lenkki- mutta ei missään nimessä pyöräreittini. Joten äänestimme piennarta. Onneksi suunnilleen puolivälissä saarta löytyi erinomainen taukopaikka, josta sai kahvila-ravintolatuotteita.

Paraisilta löytyivät taas vaihteen vuoksi kaikki palvelut, myös leirintäalue keskustan välittömässä läheisyydessä, jossa kattava aamiaispuhvetti kustansi vain 8 euroa.

Onnelliset pojat Paraisten leirintäalueella. Melkein maalissa.

4. päivä: Parainen-Kaarina-Turku. 26 km. Loppumatka olikin helppoa pyöräiltävää, Kaarinassa alkoi pyörätie Turkuun saakka. Viimeinen päivä sisältää muistumia aiemmasta elämästäni. Yhdellä matkalaisella alkoi takapyörä piiputtamaan noin 5 km ennen Turkua. Syyksi diagnosoitiin kahden pinnan irtoaminen, ja nämä korjautettiin pikavauhtia Visan pyöräkorjaamolla.

Parhaassa seurassa mailit taittuvat huomaamatta. Reissu otetaan taas uusiksi jollain kokoonpanolla luultavasti jo ensi kesänä, mutta vähemmin kantamuksin ainakin allekirjoittaneella.

Kaksi suurta yhdeksäistä

Beethovenin antaman esimerkin jälkeen, niin Brucknerin kuin Mahlerinkin sinfoninen tuotanto jäi yhdeksään sinfoniaan. Päällisin puolin Mahler kuulostaa 1900-luvulle venytetyltä Brucknerilta, mutta Günter Wand on opettanut minulle, että Bruckner onkin 1900-lukua kohti venytettyä Schubertia.

Bruckner oli syvästi uskonnollinen kristitty, ja persoonana naiivinkin yksinkertainen. Hänen musiikkinsa heijastelee säveltäjää luonnonrakkaudessaan ja kosiskelevien tehokeinojen välttelyssään. Kuten katolilainen ja linziläinen Bruckner, Wienin juutalainen Mahler oli myös itävaltalainen. Mahlerin musiikista taas ei puutu ulkoisia tehokeinoja. Se on jopa laskelmoivaa maailmojensyleilyssään, kun taas Brucknerin maailma on introspektiivinen. Missään tämä ero - introspektion ja ekstroversion - ei näy kuten heidän viimeisissä sinfonioissaan.

Kertonee musiikin suuruudesta, että sen paremmin Mahlerin kuin Brucknerinkaan ysiä ei oikein voi esityksellä pilata, sillä ne ovat suurempia kuin mikään mahdollinen niiden esitys. Mahlerin musiikki voi kuulostaa laskelmoidummalta kuin Brucknerin, mutta molempia rakastan yhtä lailla, ominaisuuksineen ja vikoineen, sillä ne ovat inhimillisiä piirteitä, tekijänsä näköisiä.

Brucknerin ysissä säveltäjä jättää finaalissaan hyvästit maalliselle maailmalle. Kertoneeko teoksen yleispätevästä universalimista, että sitä ei oikein voi tulkinnalla pilata. Yhdeksäisen tulkinnan ääripäät ovat Wilhelm Furtwängler ja Otto Klemperer. Kompromisseja näiden väliltä tarjoavat Jascha Horenstein ja Herbert von Karajan. Furtwänglerin sota-ajan tulkinta on kuin yksi kaari, jossa ei vedetä hetkeäkään henkeä. Jos maailmasta löytyy yksikin musiikillinen taltiointi, johon sopii "kärventävän intensiivinen", se on tämä. Klemperer taas on niin graniittinen, että on siinä ja siinä, kulkeeko musiikki. Kyllä hän siltikin tiesi tarkkaan, mitä teki, vaikka ei käsi ehkä enää noussutkaan niin korkealle, vaikka kliimaksit ovat miltei understatement, ja jos scherzo on leikkisä, niin sitten minä olen Schweinsteiger. Horenstein tarjoaa molempien lähestymistapojen paremmat puolet, Klempererin rakenneanalyysin ja Furtwänglerin kiihkeyden, ja Herbert von Karajanin levytys (myöhempi kahdesta) on ihanteellinen kirjastoversio: siinä on kaikkea siinä määrin kohtuudella, paitsi upeaa soittoa, jota on luksöösisti, että se esittää teoksen ihanteellisessa valossa. Sama pätee Günter Wandiin, jonka NDR-versio ei ole niin kiiltäväksi hiottu kuin von Karajanin levytys, mutta siinäkin on kaikki kohtuullista ja kohdallaan, kaikessa klassisuudessaan ensimmäisen osan koodan rajuudessaan yllättäenkin. Eugen Jochumin myöhempi Dresdenin levytys taas esittää teoksen sopivan karkeana ja hieman epätoivoisessakin sävyssä itäsaksalaisine torvineen. Hans Knappertsbuschilla on sekä live- että studioversioissa Furtwängleriltä perityt intensiivisesti laulavat jouset, mutta vain puolet hänen intensiteetistään. Mikä sekin on paljon. Lisäksi Knan käyttämä laitos sisältää pari minulle uutta ratkaisua. Sergiu Celibidachen näkemys on aivan oma lukunsa: 20 minuuttia normiesitystä hitaampanakin esittäjä onnistuu välittämään uskottavasti, että jokaisella äänellä on väliä. Kuitenkin, jos vain yksi levytys pitäisi valita, päätyisin Carlo Maria Giuliniin.  Giulinissa on Klempererin ylevyys, Karajanin sointi ja Furtwänglerin intensiteetti; sen lisäksi Giulini välittää ihmettelyä, ihailua ja rakkautta musiikkia kohtaan, jota hän pitää mitä suurimpana jumalallisena luomismysteerinä.

Mahlerin ysin ensiosan koodassa Mahler ei jätä hyvästejä maailmalle, vaan maailma jättää hyvästejä hänelle. Hän huipentaa marssin päin maailmanloppua, ja hänen koko tuntemansa 1800-luvun maailma romahtaa ensiosan koodassa kuin maankuoreen repeytyneeseen aukkoon. Yhdeksäisestä pidin pitkään Bruno Walterin nostalgista, humaania, turvallista lämmintä, täyteläistä intiaanikesälevytystä ihanteellisena. Siinä etenkin keskiosat ymmärretäänkin juuri oikein, mutta finaalia kohtaan Walter poti sokeutta, ja hän juoksenkusi sen samoin kuin legendaarisessa 30-luvun wieniläislivelevytyksessäänkin. Vastakohtana on Otto Klemperer, minkä Otto itsekin ymmärsi, luonnehtien Walteria moralistiksi ja itseään immoralistiksi. Klempererin levytys välttää kaikkea sentimentaalisuutta, vaikka ei Walterkaan kyyneleissä piehtaroi. Hänen koherenttiudelleen on vaikeaa tehdä sanallisesti oikeutta, mutta sekä Philharmonia että Klemperer ovat tässä parhaimmillaan, ja levytys on yksi Klempererin uran huipentumista. Eikä se ole aivan vähän. Jascha Horenstein taas rakentaa teoksen varovaisesti, antaen teoksen - jonka suurimman mahdollisen tragedian hän kokee omakseen - kehkeytyä vähän kerrassaan niin että voima on lopulta musertava. Dimitri Mitropouloksen ysin tunnelma on ankara, mutta finaali joutuisanakin hämmästyttävän intensiivinen, eikä yhtään hätäilty, kuten Walterilla, osoitus Mitropouloksen nerokkuudesta. Yleensä suurenmoisen Mahler-tulkki John Barbirollin tulkinta on koostettu eri konserteista, ja sen huomaa, sillä se ei muodosta kokonaisuutta. Finaali siinä tosin on upea, mutta Mahlerin idiomi oli ainakin vielä 60-luvulla hämmästyttävän vierasta Berliinin filharmonikoille. Gary Bertinin yhdeksäinen on uskomattoman kaunis, ja äärihitaaksi raahatun finaalinkin hän onnistuu pitämään koossa, toisin kuin James Levine.

Hienoja tulkintoja teoksesta tarjoavat vielä ainakin Leonard Bernstein vanhemmassa New York-paketissaan, Karel Ancerlin johtamat tsekkiläiset filharmonikot ja Kurt Sanderling, jonka levytyksistä parhaassa maineessa on BBC:n sinfoniaorkesterin kanssa tehty tallenne. Sanderlingin levytys sijaitsee jossakin Klempererin rauhallisen ja jyhkeän strukturalismin ja Horensteinin subjektiivisen tragedian välistä, kerrassaan erinomainen. Myös Rafael Kubelikin kokonaislevytyksen yhdeksäinen on jäntevä kokonaisuus, sopivasti annosteltuna lyriikkaa ja jäntevyyttä. Ensimmäisessä osassa kahdeksan ja kahdeksan puolen minuutin välin keinunta saa unohtamaan maailman kappaleen ulkopuolella ja kappaleen kohdan ulkopuolella, ennen ja jälkeen sen, siltikin kohdan orgaanisesti kehkeytyen kudoksesta. Orgaaninen on avainsana Kubelikin tulkinnassa.

Jos kuitenkin pitäisi valita yksi ihannelevytys teoksesta, sen tarjoaisi Bernard Haitink, jonka Concertgebouw-orkesteri soittaa yksityiskohdat henkeäsalpaavasti, niin henkeäsalpaavasti, että kokonaisuuden pelkäisi jo kärsivän. Mutta onneksi ei. Haitinkilla rupisuuskin on hallittua.

Bruckner on sieluni soiva kuva

Itävaltalaissäveltäjä Anton Bruckner (1824-1896), joka teki lähinnä sinfonioita ja uskonnollista messumusiikkia, on oma, aivan erityinen suosikkisäveltäjäni. Bruckner oli syvästi kristillistä uskoa tunnustava ja luontoa rakastava mies, ja koen hänen sinfoniansa oman luontorakkauteni ja holistisen ja metafyysisen joskin ateistisen maailmankatsomukseni soiviksi kuviksi. Tarkastelen alla Brucknerin sinfonioita ja niiden levytyksiä.

Brucknerin sinfonioiden esitystraditioihin liittyy monia paikallisia kultteja. Takashi Asahina Japanissa, Georg Tintner Uudessa Seelannissa, Sergiu Celibidache Münchenissa, puhumattakaan Günter Wandista Kölnissä ja Eugen Jochumista Dresdenissä. Moni muuten suurelle yleisölle varsin tuntemattomaksi jäänyt kapellimestari tunnetaan Bruckner-spesialistina, olkoonkin, että myös universaalit suurnimet, sellaiset kuin Karajan, Klemperer, Haitink, Barenboim ja Furtwängler ovat jättäneet pyyhkiytymättömät sormenjälkensä Bruckner-esitystraditioon ja diskografiaan.

Bruckner ei hyväksynyt kahta nuoruudenteostaan, myöhemmin tuplanollaksi ja nollaksi nimettyjä äpärälapsiaan sinfoniseen kaanoniinsa, vaikka upeaa musiikkia nekin ovat. Itse elän tyytyväisenä Vladimir Ashkenazyn Ondinelle nollanollasta tehdyn levytyksen ja Daniel Barenboimin "nollasta" tekemän DG-levytyksen kanssa.

Brucknerin sinfoniat ovat keskeneräiseksi jäänyttä yhdeksättä lukuunottamatta neliosaisia, sonaattimuotoisia. Niissä ensimmäinen osa on tyypillisesti tunnelmaltaan joko ylevöittävä tai mystinen johdanto. Hidas osa on toisena kaikissa muissa paitsi kahdessa viimeisessä sinfoniassa, ja nämä hitaat osat sisältävät ehkä vaikuttavinta koskaan sävellettyä sinfonista musiikkia. Scherzo-osat tavallisesti ovat mallia sotaisa scherzo - lyyrinen trio - scherzon kertaus. Niissä on huumoriakin kosolti, sellaista aika roisia Schweinsteigen-huumoria. Finaalit eivät yleensä ole Brucknerin parasta antia, paitsi vitosessa ja ysissä, jossa ei oikeastaan ole finaalia vaan säveltäjän elämän hiipumisen merkiksi hiipuva mahtava adagio.
 
Kokonaislevytyksiä Brucknerin sinfonioista on saatavilla lukuisia. Itse olen kuunnellut kannesta kanteen Karajanin 70-luvun paketin, molemmat Eugen Jochumit (60-luvulla Berliinin filharmonikkojen ja Bayerin radio-orkesterin kanssa tehdyn sekä 70-luvun Statskapelle Dresden-paketin), Bernard Haitinkit, Stanislaw Skrowaczewskit ja Günter Wandit. Kaikki ovat vallan erinomaisia, mutta Jochumin Dresden-paketin kanssa olen oppinut elämään jo opiskeluajoistani, jolloin uusin sen lp-levyinä aina vain uudestaan Myyrmäen kirjastosta. Se taisi olla yhdestä kolmivuotisjaksosta omassa hyllyssäni noin kahden vuoden ajan, ennen kuin ostin sen pois cd:inä Stockalta. Haitinkin paketti on järkevää ja hyvää perus-Bruckneria, Karajanin paketti on hieno mutta epätasainen. Nelonen ja kutonen ovat lähes käyttökelvottomia kun taas kolme viimeistä sinfoniaa ovat levykirjallisuuden klassikkoja. Wandin Bruckner alleviivaa säveltäjää Schubertia seuraavana klassikkona; hänen anttoninsa on valoisaa ja lyyristä. Skrowaczewski tarjoaa valoisaa ja lyyristä, pakotonta Bruckneria, ja paketin ehdoton kohokohta on ihanteellinen tulkinta 8. sinfoniasta. Barenboimin Berliinin paketin aion vielä joskus kuunnella ja ehkä hankkiakin, siitä ainakin ysi ja vitonen ovat hyvässä maineessa. Celibidachen epätäydellinen paketti (sisältää sinfoniat 3-9 ja kaksi messua) on pakollinen hankinta Brucknerin vakavasti ottaville; kaikessa ylimaallisessa hitaudessaan, Celi löytää teoksista ajatonta hartautta ja kauneutta usein enemmän kuin yksikään toinen.

Levyttämisestä kieltäytyneen romanialaisen zenbuddhisti Celibidachen tulkintoja julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen, ja paljon niitä oli odotettu ja hehkutettu. Hesarin Jukka Isopuro nosti ne koko äänilevyhistorian suurimmiksi äänitteiksi, minkä ansiosta nuhtelin häntä kerran kohtuuttomien odotuksien nostattamisesta. Joka tapauksessa niistä kannattaa kuulla ainakin kolmonen, nelonen, vitonen, kutonen ja kasi, vaikka nelosessa intensiteetti välillä hädin tuskin riittää kantamaan teoksen hereillä. Hämmästyttävän upeita ne ovat kuitenkin, elämää suurempia kokemuksia, ja teknisesti aivan hämmästyttäviä ollakseen livelevytyksiä.

Brucknerin sinfonioista on lukuisia painoksia, joista tavallisimmat ovat Haasin ja Novakin editiot. Niiden erot ovat mielestäni hiuksenhienoja. Säveltäjän nk. alkuperäispartituurit ovat ehdottomasti aficionadolle välttämätöntä kuunneltavaa. Ne on levyttänyt kokonaan ainakin Eliahu Inbal erittäin laadukkaasti, ja ainakin nelossinfonia eroaa merkittävästi totutusta. Jochum käytti novakkeja, kun taas Wand haaseja, ja niissä ei korvinkuultavaa eroa ole kuin ekassa sinfoniassa.

Ensimmäinen sinfonia on itseluottamusta puhkuva nuoruudenteos, vaikkakin säveltäjä olikin jo reilu nelikymppinen.Sinfonia on rytmiikaltaan vinkeän äkkiväärä, jotenkin joka suuntaan keikahteleva. Eugen Jochumin vanhempi levytys on ylittämätön, etenkin sen hidas osa on riipaisevan kaunis. Sinfonian ensimmäisen osan viimeiset kolmisen minuuttia ovat vaskisoitinten riemunjulistusta.

Toisesta sinfoniasta ylittämättömän esityksen tarjoaa yllättävä taho, sir Georg Solti, jonka kolmannen sinfonian levytys taas on brutaalina vältettävä. Soltin lähes tuikean tarkka epäsentimaalisuus tuottaa uskomattoman kauniita tuloksia. Soltin levytyksessä toisen sinfonian pulssi ei katkea missään vaiheessa, ja siltikin se on kaihoisan kaunis. Toinen sinfonia on aliarvostettu ja hyvin vähän soitettu, syyttä. Se enteilee kuudetta sinfoniaa, joka taas on lähes liian kaunista musiikkia.

Jälkikirjoitus: Tähän Brucknerin luultavasti vähiten soitettuun numerosinfoniaan palaaminen on ollut kotiinpaluuta, aikaan Haagan solun, jolloin uusin kerta toisensa jälkeen Myyrmäen kirjastosta Jochumin lp-kansion niin että se jo henkisesti kuului minulle. Silloin mietin, että pitäisikö vaatia kuuluvampia vaskipuhaltimia, ja että oliko se nyt niin huono juttu että pappa Eugen selvästi hillitsi Dresdenin neuvostovalmisteisia säröisiä torvia. Ei ollut. Dresdenin jousisointi on sitävastoin kuin sulaa vahaa, ja ensimmäisessä osassa n. kohdassa 13 minuuttia 18 sekuntia hyväilevän muriseva sellosaundi on uskomattoman hellä, ihana, täynnä rakkautta ja kulttuuria. Lempiorkesterini, ja levytyksestä välittyy kansainvälisen Bruckner-yhdistyksen presidentin Eugen Jochumin usko siihen, että tämäkin sinfonia on mestariteos. Niin se onkin, kutosen sisarteos.

Kolmas sinfonia alkaa hiipien, ja mitä kevyemmin sen alun jousisoinnin saa kellumaan, sitä parempi. Eugen Jochumin myöhäisin Dresden-levytys toteuttaa tämän ideaalisesti. Myös ne otteet, mitä olen kuullut Hans Knappertsbuschin levytyksestä, antavat ymmärtää, että myös hyvin epäsentimaalinen ja joutuisa otekin voi viedä tämän teoksen ytimeen. Celibidachen levytys on siinä mielessä ihanteellinen, että tämä äänekäs teos esitetään lyyrisimmässä mahdollisessa valossa. Jopa finaalin usein varsin mitäänsanomattomat töräyttelyt hän alisoittaa. Kolmosessa on yksi parhaita Brucknerin Scherzo-osia, mutta kokonaisuutena kolmonen on minulle vierain Brucknerin sinfonioista.

Oma ensituttavuuteni Bruckneriin oli Töölön kirjastosta lainaamani Otto Klempererin levytys neljännestä eli "Romanttisesta" sinfoniasta. Klemperer on edelleen teoksesta ylittämätön tulkki, hänen suoraviivainen tyylinsä pitää teoksen rakenteen oikeastaan ainoana koossa. Eugen Jochumin molemmat levytykset ovat myös hienoja. Oslon Deichmanske Bibliotekista lainaamani Günter Wandin hyvin iäkkäänä tekemä livelevytys Berliinistä sai minut kuulemaan teoksen uudestaan ikään kuin ensimmäisen kerran. Ehdottomasti kuulemisen arvoinen on myös Eliahu Inbalin "alkuperäislevytys", jossa etenkin hitaan osan loppu tuntuu kuin valuvan tulivuoren kraateriin. Furtwänglerin Kairossa tekemässä live-levytyksessä musiikki katkeaa ja katoaa välillä kokonaan. Ehdottoman jännittävää ja vangitsevaa. Teos tulee katetuksi Klempererillä, Wandilla ja Inbalilla. Haitinkin 60-luvun levytys tarjosi myös positiivisen tuttavuuden: se on äärimmäisen selkeästi, keveällä otteella artikuloitu.

Vitonen on omituinen teos. Satuin kerran Oopperataloon konserttiin, jossa mies kerran päätti päättää päivänsä aikomalla kuolemanhyppyä kesken ensimmäisen osan. Hämmästyttävää kyllä, kuin yhteisestä sopimuksesta neljä lähellä istunutta miestä kantoi miespolon suorin jaloin ulos. Brucknerin sinfonioista viides on rakenteeltaan ehdottomasti mielenkiintoisin, siinä finaalissa aikaisimpien osien teemat ensin kerrataan alussa, ja teos oikeastaan loppuu ennen kuin se edes alkaa, kerättyään ensin vauhtia yhteen musiikkihistorian mahtavimmista loppunousuista viimeiset noin kolmisen minuuttia. Jascha Horensteinin livelevytys vuodelta 1971 on aivan omassa luokassaan intensiteetissään; lähimmäs tulee Furtwänglerin sota-aikainen liveversio. Aivan ihanteellista studiolevytystä tästä teoksesta en ole kuullut, eikä Celin taltiointi tietenkään ole studiolevytys, vaan aivan omanlaisensa näkemys, "one of a kind" kaikessa verkkaisuudessaan, onnistuen siltikin jotenkin säilyttämään teoksen jännitteen. Ehkä ihanteellisimpia kuulemiani studiolevytyksiä ovat tehneet Wand ja Haitink.

Kuudetta sinfoniaa kuunnellen yritin päästä yli ensirakkaudestani. Sen hitaassa osassa on aivan taivaallinen oboesoolo, ja Otto Klempererin levytyksessä Sidney Sutcliffen oboe itki samassa tahdissa kuin minä. Klempererin epäsentimentaalisessa tyylissä teoksen järkyttävyys pääsee kaikkein eniten oikeuksiinsa. Aivan toisenlaisen kokemuksen tarjoaa Celibidache, jossa hidas osa kestää 22 minuuttia Klempererin 14.42 minuuttia vastaan. Celibidachella etenkin vasket julistavat kuin taivaalliselle tuomiolle, tuomiopasuunoita kuulemaan menevä pystypäinen syntinen. Myös Christoph von Dohnanyin Clevelandissa tekemä levytys on upea, ennen kaikkea upeasti soitettu. Tässäkin teoksessa pitää välttää sir Georg Soltin levytystä, Karajankaan ei ole suositeltava.

Seitsemäs sinfonia lienee mestarin melodisin ja kaikkein lähestyttävin teos. Sen kanssa taas toivotin ensirakkauteni tervetulleeksi. Voin suositella siitä esimerkiksi Eugen Jochumia, Herbert von Karajania, Dohnanyitä tai Haitinkia. Dohnanyin levytys on ehkä upeimmin soitettu, Jochum riipaisevin ja Karajan ehkä kokonaisuutena paras. Aivan ihanteellista yksittäislevytystä en ole edelleenkään onnistunut 22 vuoden aikana löytämään. Wand olisi muuten, mutta hän tapaa jättää hitaan osan kliimaksin antikliimaksiksi. Seiska on varsin valoisa teos, ja sen toinen, hidas osa yksi sinfoniakirjallisuuden kauneimmista.

Kahdeksas on taas koko sinfoniakirjallisuuden suurimmista järkäleistä ja minulle hieman enigmaattinen. Aivan omassa kastissaan on Celibidache, mitä tulee kestoon: hänellä teokseen menee tunti neljäkymmentäkolme minuuttia kun useimmat "kamelinajajat" (käyttääkseni Sergiun oma termiä) hurjastelevat sen johonkin tunti viidentoista ja tunti 25 välille. Celibidachen levytys on kuitenkin suurensuuri kokemus, jos haluaa kaikki mehut irti Brucknerin metafysiikasta. Erinomainen digitaalinen peruslevytys siitä on Carlo Maria Giulini, ja vanhempi peruslevytys Karajanin vuoden 1957 versio, jossa on hämmästyttävän hyvä äänitys. Hans Knappertsbuschin versio lienee jännittävin kuulemani, vaikka sen suhteellisen ohuehko äänitys voikin vaatia joiltakin suvaitsevaisuutta. Minulle tutumpi on hieman ohutääninen stereolevytys Münchenistä, mutta Kna on levyttänyt teoksen kolmesti; ainakin 50-luvun alun Berliinin levytys on parempaa soittoa kuin mitä müncheniläiset tarjosivat. Horensteinin liveversiossa on kaikki kohdallaan, vaikka tällä kertaa siitä ei siltikään saa ihan kaikkea irti lähinnä äänitystekniikan takia. Hänen Brucknerinsa on jälleen sanalla sanoen ideaalia, vaikka liveäänitys ei tietenkään tarjoa yhtä täyteläistä kokemusta kuin Giulini tai Celi.

Onneksi sentään suuri musiikki näyttää itsestään satojenkin kuuntelukertojen jälkeen uusia puolia. Günter Wand tarjoaa ihanne-esityksen, jos haluaa saada jotakin tolkkua teoksesta. Wandin levytyksessä on kaikkea kohtuullisesti, mitään ei liikaa, mittasuhteet kohdallaan. Adagion hiljaisimmatkin kohdat kuulee, eikä teoksen jännite missään vaiheessa ole vaakalaudalla. Ennen kaikkea: se pysyy koossa. Stanislaw Skrowaczewskin levytys on myös hyvin lähellä ihannetta: temmot ovat aivan oikeat, etenkin Scherzo-osassa, joka on tämän teoksen "testikuva", sointiväri erotteleva, jouset valoisat ja vasket sopivan häijyt, ja puupuhaltimet kuuluvat. Äänitys tekee oikeutta Skrowaczewskin puristamattomalle otteelle.

Yhdeksännestä sinfoniasta on tarjolla vaikka kuinka paljon upeita levytyksiä. Furtwänglerin livelevytys 40-luvulta on intensiteetissään aivan kärventävä. Klempererin rauhallinen strukturalismi tuo teoksesta esille kaiken. Horensteinin livelevytyksessä yhdistyvät molempien parhaat puolet ihanteellisella tavalla. Karajanin 70-luvun levytys on ehkä kuitenkin ihannelevytys, nimenomaan taltiointina. Tosin 60-luvun liveversio on vieläkin intensiivisempi.

Stop the press: tartuin 25 vuoden jälkeen aluksi hylkäämääni Carlo Maria Giulinin live-levytykseen Wienistä. Ensin hylkäsin sen, koska siinä oli liiaksi samaa Klempereriin, joka esitteli minulle teoksen. Kuitenkin Giulinissa on Klempererin ylevyys, Karajanin sointi ja Furtwänglerin intensiteetti; sen lisäksi Giulini välittää ihmettelyä, ihailua ja rakkautta musiikkia kohtaan, jota hän pitää mitä suurimpana jumalallisena luomismysteerinä.

Kun tartuin Töölön kirjastossa vähän yli 20 vuotta sitten Bernard Haitinkin levytykseen Brucknerin 7.sinfoniasta, loppuelämäni mittainen matka alkoi. Brucknerin musiikki on minun sieluni soiva toteutus.

Beethoven armon vuonna 2013

Reilu vuosi sitten kävin lävitse Beethovenin sinfonioiden kokonaislevytyksiä. Nyt on uuden välitilinpäätöksen aika, keräiltyäni Rudolf Kempen kokonaislevytyksen levy levyltä, ja nyt viimeksi tilattuani George Szellin paketin. Uskoin Eroica-levytyksen perusteella vahvasti Kempeen, ja nyt olen aika vakuuttunut siitä, että kokonaisratkaisua ei ole tarjolla missään. Se ei ole merkki kenenkään kapellimestarin pienuudesta, vaan Beethovenin suuruudesta.

Aivan ihanteellista kokonaislevytystä Beethovenin sinfonioista ei ole, mutta jos haluaa kattaa esitystyylien kirjon mahdollisimman laaja-alaisesti, silloin Roger Norringtonin, Arturo Toscaninin ja Wilhelm Furtwänglerin paketit ovat lähtökohtana kirjastolle. Norrington tarjoaa aivan uuden äänimaailman ja balanssit perinteiseen Beethoveniin tottuneelle, kun taas Toscanini ja Furtwängler edustavat kaikilla mahdollisilla tavoilla 1900-luvun tulkinnallisia antiteesejä: ensimmäinen on kuin maustettu dieettikasvisruoka, jälkimmäinen on verinen, tirisevä pihvi. Jos vielä haluaa yhden suhteellisen täyteläisesti äänitetyn "perinteisen" paketin, silloin varteenotettavia vaihtoehtoja ovat ainakin Otto Klemperer, Bruno Walter, George Szell, Rudolf Kempe, Günter Wand tai joku Herbert von Karajanin neljästä versiosta. Ja nyt viimeksi olen kuunnellut osana Stanislaw Skrowaczewskin suurempaa pakettia hänen Beethoveninsa, jotka menivät kertaheitolla koko listan kärkeen.

Klempererin levytykset ovat melko verkkaisia, mutta ilmavia, täyteläisiä ja selkeitä; tosin monen mielestä parhaat hänen versionsa ainakin vitosesta ja seiskasta on tehty monon aikakaudella eivätkä kuulu kokonaislevytykseen. Walterin Beethoven kuulostaa kasvatetulta Mozartilta. Parhaat ovat Pastoraali ja nelonen, myös kolme ensimmäistä sinfoniaa toimivat. Ysi sen sijaan on likilaskuinen läpisoitto. Kempen ilmavan, musikaalisen mutta suuren kokoluokan näkemystä paketin parasta antia ovat Eroican lisäksi kakkonen ja kasi. Kempen Beethoven on läpikuultavaa, valoisaa, täyteläistä, eloisaa, kiireetöntä mutta joutuisaa, rehellistä ja läpeensä musikaalista. Szellin Beethoven taas on kuin kasvatettua Haydnia, ja ainakin vitonen on paras kuulemani stereolevytys. Siis Concertgebouw-orkesterin kanssa tehty, ei kokonaislevytyksen eli Clevelandin versio, joka sekin tosin hakkaa useimmat levytykset, ja on hämmästyttävän hyvin äänitetty, ottaen huomioon että se ilmestyi jo vuonna 1955, kymmenisen vuotta ennen muita Szellin Beethoven-levytyksiä.

Laitoin roponi Szellin puolesta viime marraskuussa, jos munat pitäisi laittaa yhteen koriin. Ja oikeaan koriin satsasinkin: Amazonista Szellin kokonaislevytys maksoi vain kahdeksisen (!) euroa, ja ne ovat eloisia, ilmavia mutta täyteläisiä; niiden kanssa niin Karajan kuin Norrington käyvät tarpeettomiksi. Paras yksittäinen levy Szell-paketista tarjoaa nelosen ja seiskan yhdessä. Jos haluaa Szellin äänityksellisesti päivitettynä ja täyteläisempänä, Wandia lähemmäs totuutta voi tuskin osua. Karajanin Beethoveneista moni pitää 50-luvun Philharmonia Orchestra-versioita (hyvä monoäänitys) parhaina, mutta useimmille kuulijoille 60- ja 70-luvun paketit tarjoavat kelpo perusludwiggia. Parhaiten Karajan onnistuu vitosessa, kasissa ja ehkä ysissä.

Hyviä vaihtoehtoja voi tulla myös yllättävältä taholta; jotkut pitävät André Cluytensin
Berliinissä 50-60-luvun vaihteessa tekemää kokonaislevytystä oikein hyvänä perinteisenä vaihtoehtona. Myös Paul Kletzkillä ja Tsekkiläisellä filharmonialla on puolustajansa. Uudemmista moni suosittelee Colin Davisia ja Nikolaus Harnoncourtia. Davisia en ole kuullut ja Harnoncourt jätti minut kylmäksi. Kuunneltuani Spotifysta kolmea Eugen Jochumin kokonaislevytystä, olen päätynyt vanhimpaan, 50-luvulla Berliinissä tehtyyn. Alkutyypitykset vaikuttavat siltä, että Jochum osuu aivan ytimeen.

Lisäys vuodelta 2017: erinomaisia levytyksiä voi tulla vastaan yllättäviltä tahoilta. Vielä tähän mennessä Stanislaw Skrowaczewskin kokonaislevytyksestä ei ole löytynyt yhtään heikkoa linkkiä. Hänen tyylinsä on miltei norringtonmaisen eloisa, toscaninimaisen kiihkeä ja wandmaisen klassinen, samaan aikaan. Erinomaista.

Seuraavaksi tarkastelen asiaa sinfonioittain.

1. sinfonia. Omat suosikkini ovat Arturo Toscaninin jäntevä ja dramaattinen sekä Fritz Reinerin levytys, joka on kuin kasvatettua Haydnia. Jos pitää valita yksi levytys, jonka kanssa elää, otan Reinerin, joka on hienosti äänitetty, energinen, jämäkkä ja täyteläinen. Furtwänglerin yllättävän toteava ja myös yllättävän vänkäilemättömän klassinen versio myös toimii; samoin Karajan, joka esitteli teoksen minulle. Günter Wand taritsee ensimmäisen sinfonian täyteläisenä mutta menevänä, vielä Reineriakin isompana. Toinen ihanneversio. Myös Eugen Jochumin ykkönen on samanaikaisesti menevä ja täyteläinen. Juuri näin.

2. sinfonia. Rudolf Kempen versio lienee lähinnä ideaalia. Kempe rinnastaa kakkosen Eroicaan, jonka pikkusisar se ilmiselvästi on, samaten kuin Haydnin isoveli. Kempen Beethoven on lyyristä, riittävän joutuisaa mutta pakottoman ja klassistisen suurta. Günter Wandin Beethoven on Kempeä menevämpää. Klempererillä ei mikään ole minkään pikkuveli, pikemminkin Eroica on kakkosen isoveli. Karajanilla on myös hyvä peruslevytys. Eugen Jochumin versio on myös lähellä ideaalia, hivenen vauhdikkaampi kuin Kempe, ja paljon joutuisampi kuin Klemperer. Stanislaw Skrowaczewskin ensimmäinen osa on kuin Toscaninia joutuisassa kiihkeydessään, ja toinen osa laulaa kiireettömästi kuin Bruno Walter.

3. sinfonia. Rudolf Kempe (50-luvun lopulla Berliinissä tai 70-luvun alussa Münchenissa) on tehnyt kaksi parasta saatavilla olevaa versiota. Ne ovat ihanteellisia valoisuudessaan, ja pakottamattomassa lyyrisyydessään. Ne kasvavat pikku hiljaa orgaanisesti, kuten Eroican pitääkin. Sanalla sanoen, siinä on kaikki tasapainossa. Kempen Eroica on läpikuultava, valoisa, täyteläinen, eloisa, kiireetöntä mutta joutuisaa, rehellistä ja läpeensä musikaalista. Sanalla sanoen, siinä on kaikki tasapainossa.

Erich Kleiberin levytys on yhtä kiihkeä kuin Toscanini, mutta lämpimämpi. Toscanini tarjoaa intensiivisen, suorastaan hakkaavan elämyksen, mutta yhtä kaikki unohtumattoman. Useimpien suositusten ykkösvaihtoehto Klemperer on noussut arvoonsa vasta 24 vuoden Eroica-suhteen myötä. Etenkin kuulokekuuntelussa Klempererin erotteleva monumentaaliproosa pääsee kunnolla oikeuksiinsa. Skrowaczewskin eloisa, erinomainen levytys soitatti minulle surumarssin kuin ensimmäistä kertaa.

4. sinfonia. Tarjolla on monia hyviä vaihtoehtoja. Furtwänglerin sota-aikainen livelevytys on hiipivässä intensiteetissä kaikkine ysköksineenkin ylittämätön. Bruno Walterin muheva klassismi toimii myös, ja Pablo Casalsin livelevytys Marlboron musiikkijuhlilta Casalsin ollessa 93-vuotias (yllättävän hyvä liveäänitys v.1969) on humaani kaikessa karheudessaan, ja Otto Klempererin vakavan graniittinen näkemyskin vakuuttaa. Jotenkin Klemperer onnistuu pitämään musiikin pulssin aina käynnissä, vaikka kuinkakin verkkaisessa. Bloss ein Tempo! Ernest Ansermet tarjoaa yllätyksen; hänen franko-sveitsiläinen versionsa on klassinen ja täysin idiomaattinen. George Szellin levytys lienee kuitenkin ylittämätön nimenomaan levytyksenä, jos haluaa yhden studioversion. Szellin versio on nimenomaan dramaattinen, verevä ja menevä mutta tummasävyinen. Jochumin nelonen on harvinaisen lyyrinen, ja sen hengittävä orkesterikudos paljastaa minulle tästä teoksesta aiemmin huomaamatta jääneitä yksityiskohtia.

5. sinfonia. Olen kuullut Furtwänglerilta kaksi liveversiota. Hienoin on pian liittoutuneiden boikotin päättymisen jälkeen tehty livetaltiointi v- 47, mutta ei sota-aikainen taltiointi (joka löytyy samasta Deutsche Grammophonin boksista) jää paljoa jälkeen. Furtwängler nostaa ainakin alusta liiankin usein kuullun kappaleen sudenkuopan ylitse. Paras stereolevytys on George Szellin Amsterdamin Concertgebouw-versio, jossa Szellin analyyttinen klassismi yhdistyy Toscaninin kiihkeyteen, kuultuna täyteläisessä Concertgebouw-akustiikassa. Lisäksi pidän Norringtonin raikkaasta käsittelystä. Karajanin vitonen edustaa klassista musiikkia sanojen klassisimmassa merkityksissä. Se on minulle Holkenin suosikkijuoksulenkkini soundtrack. Myös Wandin vitonen on klassista mallia, onnistuen siltikin näyttämään tämän puhkisoitetun teoksen uudessa valossa.

6. (Pastoraali) sinfonia. Oma suosikkini on Erich Kleiber, joka tarjoaa yllättävänkin kiireettömän esityksen, yleensähän vanhemman Kleiberin Beethoven oli aika joutuisaa; tosin äänitys ei ole aivan ideaali. Bruno Walterin rakastava lyyrisyys on kuitenkin ihanne-esitys. Fritz Reinerin sekä Arturo Toscaninin Pastoraalit ovat yllättävänkin lyyrisiä, ja Reiner on tietenkin täyteläisesti levytetty. Toscanini on sekä dramaattinen että lyyrinen, mutta kieltämättä toisen osan lyyrisyys kärsii hieman 4H-studion close up-akustiikasta. Roger Norringtonin "autenttisen" levytyksen soundimaailma on virkistävä ja sopii Pastoraaliin kuin nenä puuhun. Eugen Jochumin ensiosa on niin lyyristä ja tanssillista, että on kuin kuuntelisi määrätietoista Dvorakia, ja laulava toinen osa tekee minut onnelliseksi.

7. sinfonia. Erich Kleiberin liike-energiaa pursuileva muskulaarisuus toteuttaa parhaiten tämän teoksen "tanssin apoteoosin". Furtwänglerillä taas korostuu inhimillinen kärsimys, ja hänen finaalinsa on kaikkein hurjin. Sekä studio- että sota-aikainen levytys ovat käypiä yhtä lailla. Toscaninin versioista v. -36 New Yorkissa tehty on paras, täyteläisempi ja vähemmän hosuttu kuin NBC-levytys, ja yllättävän hienolla äänityksellä! Szellin levytys on ikään kuin paremmin äänitetty päivitys Kleiberin versiosta, vaikka ukko-Kleiber pysyykin edelleen ykkösenä. Guido Cantellin levytys on menevä, ilmava, klassinen mutta kuitenkin painokas. Ihanteellinen näkemys,

8. sinfonia. Furtwänglerin livelevytys Tukholmasta on ainoa, joka on minulle nostanut tämän teoksen triviaalin lastenrenkutuksen yläpuolelle. Modernimpia levytyksiä en osaa ehdoitta suositella, mutta George Szell, Herbert von Karajan ja Rudolf Kempe ovat ainakin kelpo vaihtoehtoja. Jos yksi pitää valita, olkoon Karajan, joka korostaa teoksen aikuista sinfoniallisuutta, hänellä leikkikin on työtä. Jos haluaa vieläkin aikuisemman version, mutta huumorilla, Knappertsbusch on ainutlaatuinen. Szellin kasi on tiukka kuin kiperä polkka ja Kempen kasi on lyyrinen kuin kansantanssi. Wandin kasi on Szellin ja Karajanin välimuoto, aikuista mutta humoristista musiikkia.

9. sinfonia. Tästä olen kirjoittanut oman lukunsakin (löytyy klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa), mutta teos tulee katetuksi Furtwänglerillä, Toscaninilla ja Karajanilla. Karajanin 60-luvun täyteläinen mutta muskulaarinen versio on paras yleispätevä levytys; Szell on tosin tasaveroinen Herbertin kanssa, ollen hieman iskevämpi. Furtwänglerin v- -51 livelevytys Bayreuthista taas koko inhimillisen historian suurimpia dokumentteja koko inhimillisen historian suurimmasta teoksesta. Toscaninin draamantaju taas tekee Beethovenin ysistä kuin Puccinin oopperaa, mutta hienosti se niinkin toimii kaikessa iskevyydessään. Skrowaczewskin levytys on täyteläinen mutta joutuisa, aivan kuten Karajanillakin, mutta hidas osa laulavampi.

Matkani Beethovenin sinfonioiden parissa tulee olemaan elämänmittainen.