Suomi vihaa metsiään

Äskettäin kuollut ikihonka Aira Samulin on todennut, että omat ajatukset kannattaa täyttää positiivisilla asioilla. Luulen ymmärtäväni, mitä hän ajoi takaa. Toki omaa jaksamista ei edesauta yhtään se, että murehtii toistenkin puolesta, mutta mitään muutostahan ei tapahtuisi eikä mitään yhteisiä asioita tulisi ajettua, jos jokainen ottaisi kirjaimellisesti tämän Samulinin lausuman. Silläkin uhalla, että loukkaan monien toteemia - olihan Samulin todellinen esimerkki siitä, miten pysytään täydessä terässä loppuun saakka - niin kehtaan olla eri mieltä. Toki oman mielenterveyden kannalta on usein parempi lähteä vaikka nauttimaan metsästä, ylös, ulos ja lenkille, kuten vierastamani Tarva sanoi sen sijaan että homehtuisi kabineteissa vaikka päättämässä niistä metsistä, mutta entäs jos lähtee ylös, ulos ja lenkille, sinne metsään, eikä se enää elvytä, elähdytä, raikasta, rentouta ja vie arkihuolia pois?

Se, mitä parhaillaan tapahtuu Helsingin Stansvikissa, Kemin sellutehtaalla ja Porvoon Humlassa - jossa havaitsin taas lisää punavärillä merkattuja roimia kuusia, haapoja ja koivuja - ei anna mahdollisuutta sulkea itseään pois negatiivisten ajatusten parista. Niitä negatiivisia asioita kun ei pääse pakoon edes metsään, jonka juuri pitäisi elvyttää, ilahduttaa ja kuljettaa arkihuolet pois. Suomalaisten erityinen luontosuhde on sellainen, että tämä maa vihaa metsiään. Puita halutaan kaataa ja ilveksiä tappaa vain silkasta ilosta.

Luontoarvoista piittaamatonta metsäkaupunkia Vantaan Kivistöön

Vantaan Kivistö sijaitsee osittain lentomelualueella, 20 kilometriä Helsingin keskustasta pohjoiseen. Jo ainakin 1980-luvulta saakka on suunniteltu silloisen Martinlaakson junaradan jatkamista kehäratana Kivistön kautta lentoasemalle, josta se yhtyisi päärataan. Jo ennen radan valmistumista 2015 Kivistöön ja varsinkin sen koillispuolella olevaan kymmeniä vuosia kuin Ruususen unta nuokkuneeseen Kanniston kylään alkoi nousemaan uudisrakennuksia, päiväkoteja ja koulu. Toden teolla alueen kasvu sai vauhtia Kehäradan valmistumisesta.

Kehärataa rakennettaessa Kivistön ja Piispankylän väliseen aiemmin liito-oravien kansoittamaan metsään alkoi rakentumaan kerrostalolähiö, josta jo 1980-luvulta on visioitu eräänlaista Vantaan pohjoista ”urbaania” keskustaa, suorastaan rinnakkaiskaupunkia. Viereltä kulkevan Hämeenlinnantien toiselle puolelle 1970-luvulla hylätyn Keimolan moottoriradan maastoihin alkoi rakentumaan niin sanottu Keimolanmäen kerrostaloalue. Sen eteläpuolella on upea Petaksenmetsä, josta löysin Keijo Savolan kanssa aiemmin kartoittamattoman suon, puron ja liito-oravien eldoradon. Keimolanmäen kaavoitus saatiinkin onneksi rajattua liito-oravan ydinalueiden pohjoispuolelle.

Onneksi Petaksen eteläpuolinen Tyttömäen metsä on saanut jäädä rauhaan, mutta toisin kävi sen eteläpuoleisessa metsässä Vehkalan aseman länsipuoleisessa metsässä, joka kaadettiin 2019 mitä epäekologisimmilla verukkeilla, ja toistaiseksi näyttäisi siltä, että turhaan. Kaupunki katsoi tarvitsevansa metsää tähdellisemmin autokauppakeskittymän, jota alueelle ei edelleenkään ole tullut.

Hämeenlinnantien toisella puolella varsinaisessa Kivistössä Vantaan kaupunki hyvin tietoisena liito-orava- ja lahokaviosammalhavainnoista tuhosi suunnitellun uuden kyläkeskustan alle jäävän metsän. Kivistössä ekologinen kompensaatio huipentuu irvikuvakseen; aivan samoin kuin hölmöläiset eivät tiedä, että valoa ei voi kantaa ikkunattomaksi jääneeseen taloon säkeillä, niin Vantaalla ei tiedetä, että monimuotoisuuden indikaattorilajien siirtäminen toivotaan toivotaan -menetelmällä toiselle kasvupaikalle ei tuo menetettyä monimuotoisuutta takaisin.

Itselleni Kivistön ja Kanniston seudut ovat tuttuja, koska synnyin Kivistössä ja molemmat vanhempani ovat kasvaneet näillä kulmilla. Opin Kanniston Linnankartanon metsässä sienestämään, ja edelleen käyn tarkkailemassa ja havainnoimassa näitä oman luontosuhteeni kannalta avainpaikkoja muutamia kertoja vuodessa. Linnankartanon metsä on varsinaisen Kanniston asuinalueen pohjoispuolella – väliin jäävät Stockmannin omistamat pellot - ja siellä ”edistys” tuntuu kulkeneen ohitse, hyvässä mielessä. Metsän ”spirituaalinen” keskus on Hirvikallioksi kutsuttu kukkula, joka on karukkokangastyyppinen kilpikaarnapetäjiä kasvava ympäristö, jossa viihtyvät muun muassa huuhkaja ja metso. Ja nimensä mukaan, siellä oli ennen Kivistön-Kanniston alueen kasvupyrähdystä todennäköisempää törmätä hirviin kuin ihmisiin. Karhuistakin alueella on satunnaisia havaintoja, ja Hirvikalliolla elää erittäin paljon lepakoita. Metsän länsiosissa, lähellä Linnan kartanoa on ainakin vielä muutama vuosi sitten ollut liito-oravan ydinalue, mutta varsinaista liito-orava-aluetta Kartanonmetsä ei mäntyvoittoisena ole.

Vuoden 1980 Hirvikallion alarinteen harvennushakkuiden jälkeen metsä on saanut olla aivan rauhassa, mutta nyt sitä uhkaavat nakertaa Linnankartanon maille suunnitellun hevosurheilukeskuksen ajotie ja henkilökunnan asuintalot.

Vaikka hevosurheilua ei sinänsä vastustaisikaan, niin on käsittämätöntä, miten jo käytössä oleva, asfaltoitu Kylänpääntie, joka johtaa suoraan Linnan kartanoon, ei tule kyseeseen ratsastuskeskuksen ajoyhteydeksi. Toinen vaihtoehto olisi ottaa käyttöön jo 1700-luvulla tunnettu, Kartanonmetsän läpäisevä Forsbackantie, mutta museotienä sen kestopäällystäminen ei tule kyseeseen; sitä paitsi tämä vaihtoehto toisi liikenteen vaikutukset suoraan Kartanonmetsään. Ratsastuskeskukselle onkin suunniteltu uutta Forsbackantiestä lähtevää tieyhteyttä, joka kiertäisi metsän eteläpuolelta. Lisäksi ratsastuskeskuksen työntekijöiden asunnoille on kaavoitettu kaksi tonttia Kartanonmetsään, kiinni Forsbackantiehen.

Minulle vuoden kohokohtana on ollut jo muutamana vuotena pyöräillä Kartanonmetsään ja telttailla siellä yksinäni muutamia öitä, juurtumassa, kuuntelemassa lintujen ääniä ja vähän harjoittelemassa luontokartoitustakin. Tähän saakka Kartanonmetsä on saanut vielä olla rauhassa, mutta vaikka itse Hirvikallio ja sen välitön lähiympäristö jäisivätkin rauhaan, jokainen kerta voi olla viimeinen kerta nähdä Kartanonmetsää kiertävät upeat raidat ja keltajäkälien peittämät haavat. Enää ei luultavasti ratsastustien alle jäävässä, ikiaikaisessa allikossakaan tulla näkemään sammakonpoikasia.

Blogi julkaistiin myös Huuto kaupunkiluonnon puolesta -kirjan blogissa. 

Itse itsensä luonto-oppaana

Kun opiskelin suhteellisen äskettäin luonto- ja ympäristöneuvojaksi, niin vaikka en juurikaan ole (ainakaan vielä) tehnyt tämän alan töitä, niin hukkaan opiskelut eivät todellakaan menneet. Paitsi että tietystikin sain itse syvemmän suhteen luontoon ja retkeilytaitoni kasvoivat ja sain luontokartoituksen alkusysäyksen, niin minusta tuli tavallaan itse itseni luonto-opas. Suhtaudun luontoon paljon aiempaa tutkivammin ja uteliaammin. En pysy enää merkityillä pääpoluilla, vaan olen oppinut, että mielenkiintoisinta on aina polkujen ulkopuolella. Toki sammalia tallaamatta.

Opin kaikkein eniten omasta luontosuhteestani, ja sitä kautta itsestäni. Jos jossain vaiheessa jään työttömäksi, voin toki lähteä polkujuoksujen vetäjäksi tai sieniretkioppaaksi, mutta kaikkein mieluimmin kuitenkin pidän Humlan ampumaradan polut ihan itselläni ja Sikosaaren suppilovahverot perheen sisäisenä herkkuna (toki neuvon tuon apajan kaikille, sillä onhan kyse jokamiehenoikeudesta).

Jaettu ilo ei aina ole paras ilo. Oman paikan löytämisessä on oikeastaan kyse kaikkein suurimmasta salaisuudesta, mitä voi olla. Itse löydetty paikka, jossa ei ole toisia, kuitenkin jokamiehenoikeuksien piirissä olevalla maalla. Siinä tuntee itsensä löytöretkeilijäksi.  

Tämän olen tainnut oivaltaa lukuisilla retkilläni Kanniston Linnankartanon metsään. Se on yksityinen paratiisini, oma paikkani. Voin tarkkaan valikoidulle seuralle sen näyttää yksityisesti, mutta siltikin haluan olla siellä yksin. Vain minä, peipot, huuhkaja ja metso.