Terveydenhoito säästää sairaanhoitoa, suussakin

Jaoin Facebookiini linkin Hesarin mielipidekirjoitukseen,  jossa hammaslääkäri kirjoitti Sote-uudistuksen tuhoavan lasten hampaat. Tämä tuho on seurausta siitä, että valinnanvapauksena seurauksena ennaltaehkäisevät tietyt ikäluokat läpäisevät hammastarkastukset tullevat Soten myötä jäämään historiaan.

Sain tähän jakoon kommentiksi, että "asia on tärkeä, mutta miksi aina vedotaan siihen että vanhemmat eivät jaksa huolehtia".  

No, oikeassa maailmassa asia kuitenkin menee siten, että jotkut eivät jaksa, ja tämän toteaminen ei ole niiden syyllistämistä, jotka jaksavat. Tämän vuoksi on myös erilaisia lapsiperheiden tukitoimia, kuten lastensuojelu, joita ei kannata julistaa turhiksi siksi että suurin osa kuitenkaan ei niitä tarvitse. Jos joku syyllistyy, minä en voi mitään sille ettei siihen peiliin olla katsottu ajoissa.

On turha perustella, että tähän(kään) tai tähän ei ole varaa, koska puoli miljoonaa työtöntä tai koska ziljoona pakolaista. Heidänkin asioidensa hoitamiseen olisi varaa säästämällä terveydenhoidosta. Ja siitä säästetään ennaltaehkäisemällä. Ennaltaehkäisy säästää sairaanhoitoa. 

Eihän kukaan kuluta niitä lastensuojelupalveluiden resursseja huvikseen, jos ei niitä tarvitse. Sama vika hammaslääkäreissä. Vai tietääkö joku jonkun, joka menee hampilekurille silkkaa iloisuuttaan, nauttiakseen ko. toimituksesta, jotta saisi kivalta hampilääkäritädiltä tai -harvemmin sedältä kivan tarran? 

On kummallista, miten ennaltaehkäisyn tarpeellisuutta joutuu aina todistelemaan. Jos tunnustaa syy-seuraussuhteen olemassaolon, tällöin luulisi olevan selvää, että hammaslääkärissä on parempi käydä aiemmin kuin liian myöhään.

Yllämainitun Feseen jakamani hampilääkärin puheenvuoron voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Politikointia ihmisten terveydellä

Kuntien terveyskeskuslääkäreillä on läheteliipaisinsormi toisinaan aika herkällä. Näin on kahdestakin syystä: ensinnäkään ei tietenkään puolentoista lääkärin kunnallisessa terveyskeskuksessa osata tehdä paljoakaan, hyvä kun katetrin saavat vaihdettua. Toiseksikin: erikoissairaanhoitoon lähetetty potilas on pois rasittamasta kuntataloutta, tai näinhän sitä voisi äkkiseltään luulla.

Vaikka kunnat maksavatkin oman osuutensa erikoissairaanhoidosta kuntayhtymien kautta, ei maksuosuus vielä parin potilaan aiheuttamasta satunnaisvaihtelusta vielä ratkaisevasti hetkahda, verrattuna siihen, että sitä samaa potilasta pitäisi toistuvasti pallotella terveyskeskukseen, jossa hänelle tarjottaisiin aina vaan eioota. Toistuvat, turhat perusterveydenhuollon käynnit tulevat herkästi kalliimmiksi kuin yksi käynti sinänsä kalliimmassa erikoissairaanhoidossa.

Sote-uudistuksella olisi mahdollista ratkaista tämä kohtaanto-ongelma, josta on tullut kuntataloudellinen ongelma. Mutta ei, kun Kepun piti saada satraappinsa ja Kopun valinnanvapaus, siis ei asiakkaan, vaan palveluntarjoajan. Eikä edelleenkään tässä olla puhuttu sosiaalipalveluista mitään. Tämä on sikäli aivan pälliä, että erilaisiin vaativiin kuntoutuspalveluihin liittyy sosiaalipalveluita: Kela maksaa, ja mukana on esimerkiksi lastensuojelua ja/tai vammaispalveluita.

Sote-uudistuksessa toinen käsi ei tiedä, mitä toinen tekee, vaikka nimenomaan näiden käsien koordinaatioon olisi nyt tarjolla it´s now or never -tsaanssi. Mikä on kunnilta pois, kaatuu jollekin muulle, oli sitten kuntayhtymä, maakunta tai valtio. Kun hallitus nostattaa terveyskeskusmaksuja, minkä seurauksena pienituloiset eivät hakeudu hoitoon ajoissa - jos koskaan - perusterveydenhuollossa hoidettavissa oleva vaiva kroonisoituukin erikoissairaanhoidolliseksi.

MTV:n uutisjutun aiheesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Pitäisikö lapsille opettaa kilpailutusosaamista?

Ainakin jos on uskominen kansanedustaja Sanna Lauslahtea (Kok.) Hän ajatteli ääneen sote-uudistuksen lisäävän kansalaisasiakkaiden valinnanvapautta, mikä Kokoomukselle on tunnetusti uskonto. 

"Täällä on peräänkuulutettu sosiaalitoimen näkökulmaa. Otetaan esimerkki lastensuojelun tarpeessa olevalta nuorelta. Miksi emme antaisi hänelle valinnanvapautta valita kotiansa, perhekotiansa? Miksi siellä virkamies tekee sen päätöksen hänen puolestaan?"

Lauslahti olisi siis sälyttämässä lapsen, vieläpä elämässään hankalaan tilanteeseen joutuneen hartioille vielä aika ison vastuun, joka kuuluu lastensuojelun sosiaalityöntekijälle. No, näillä lapsilla onkin usein aika leveät hartiat, jotka kantavat vanhempienkin huolet ja ovat vahvoja pienempien sisarusten puolesta. 

Lastensuojelun sosiaalityöntekijä on ammattilainen, ja työnsä puolesta näissä moniammatillisissa elämänsotkuissa, jotka ovat lapsen elämää, eivät työtä. Nämä ovat aikuisten asioita, eivät lasten. 

Lasta on sopivaa ja hyväkin kuulla hänen omaa elämäänsä koskevassa päätöksenteossa. Mutta jos valinnanvapaus ulotetaan myös niihin, jotka eivät tätä valintaa kykene tekemään, tämä on kuin heikoille jäille ajamista. Varmaankin koulujen opetussuunnitelmiin tulisi upottaa kilpailutusosaamista, jotta lapsukaiset osaisivat informoidusti valita kodin, mahdollisesti useankin kodin, sijaisperheiden, sijoitusperheiden ja eri lastenkotien välillä. 

Demokraatti-lehden jutun Sanna Lauslahden höpsäytyksestä voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Koti-isän mietteitä päivähoidon kynnyksellä

Tänään on luultavasti elämäni parhaan 6 viikon viimeinen päivä. Huomenna se loppuu, kun palaan isyysvapaalta röihin - vai miten se nyt menikään - ja pieni Elsa-tyttöni aloittaa päivähoidossa.

Kuluneet kuusi viikkoa, kun olemme saaneet olla kahdestaan - ja jo 5 viikon vuosiloma sitä ennen, ei mikään 38 päivää, toim. huom. - ovat yhdistäneet minua tyttäreeni elämänmittaisilla, katkeamattomilla siteillä. On todella hienoa, että hyvinvointivaltiomme mahdollistaa tällaisen isyysvapaan. Elsa on opettanut minulle, mitä on ehdoton, kyseenalaistamaton, täysin rajaton rakkaus. Tai ainakin muistuttanut minua siitä, mitä se on, jos en sitä muuten olisi tiennyt.

Emme tietenkään ole lukkiutuneet 4 seinän sisälle, vaan olemme päivittäin käyneet puistoissa, järjestetyissä leikkipuistoaktiviteeteissa ja perhekahvilassa. Nämäkin ovat todella hienoja palveluita, jotka auttavat integroitumaan yhteisöön, oli kyseessä sitten vielä sosialisaatiota harjoitteleva pieni tyttönen, Porvoossa lähinnä vain nukkumassa käyvä isä tai esimerkiksi maahanmuuttajaäiti. Leikkipuistossa tyttöni on saanut tutustua muihin lapsiin, pehmeän laskun päivähoitoon. Ja minä olen yrittänyt muodostaa oman paikkani kotiäitiverkoston ulkoreunalla.

Voin jättää Elsan sinänsä luottavaisin mielin maailman parhaimmin koulutettujen varhaiskasvatuksen ammattilaisten käsiin. Päiväkodissa Elsa saa leikkiä, laulaa, hyppiä, piirtää, kiipeillä, tanssia ja riehua, vain mielikuvitus on rajana.

Ihailen todella päivähoidon ammattilaisten motivaatiota, heikosti palkatussa työssä, jonka ylle ollaan pystyttämässä uhkakuvia ryhmäkokojen kasvattamisesta. Tämä tosin taitaa kompensoitua subjektiivisen päivähoito-oikeuden purkamisella, mikä tuottavuusloikka taas kompensoituu pitkällä tähtäimellä lisääntyvällä lastensuojelun ja lastenpsykiatrian asiakkuudella. Päivähoidosta ei missään olosuhteissa saa säästää, eikä sitä saa myöskään tehdä lasten terveydellä: Porvoollakin on edessä satojen miljoonien home- ja kosteusremontit aikapommeiksi muuttuneissa julkisissa rakennuksissa. Elsa ei onneksi tiedä tuottavuusloikista mitään, hän vasta harjoittelee loikkimista vesilätäköihin ja estejuoksua hiekkalaatikon reunan yli.

Jättäessäni edelleen vielä varsin pienen tyttöni huomenna varsinaisesti alkavan päivähoidon kenraaliharjoituksiin, mieleni oli huolesta sykkyräinen. Huolesta, miten voin Elsalle perustella sen, että jätin hänet 1 vuoden 4 kuukauden iässä lusimaan pidennettyä päivää vain siksi, että voisin edelleenkin jatkaa elinkautisrangaistukseksi muuttuneessa työssäni, jotta säilyttäisin pankkineuvojien silmissä luotto- ja yhteiskuntakelpoisuuteni, jotta saisimme hankittua hänelle joskus oman huoneen. Vielä hän on liian pieni omiin huoneisiin, ja minä kohta liian vanha uusiin töihin.

Vanhempi elää jatkuvan riittämättömyyden tunteen kanssa, rajattomasta rakkaudesta kumpuavan, jatkuvan syyllisyyden kanssa siitä, että kyseenalaisista syistä ehtii aivan liian vähän viettää aikaa lapsensa kanssa. Onneksi olen ehtinyt osaltani antamaan elämänevääksi hyvän itsetunnon, rajattomasta rakkaudesta kumpuvan rajattomuuden kokemuksen. Elsa olettaa ihmisten olevan hyväntahtoisia, ja asioiden järjestyvän. Kunpa itsekin voisin.

Onneksi juoksulenkki aina selvittää pään ja puhdistaa mielen. Olen aiemminkin lääkinnyt itseäni juoksemisella: esimerkiksi 6 vuotta sitten, silloisen tuntemani maailman järkyttyä. Jätetttyäni poikani oslolaiseen päiväkotiin, kotimatkallani kävin kiertämässä Songsvannia.

Tällä kertaa tyhjään tilaan, nirvanaan pääsyyn tarvittiin noin 6-7 km. Nyt juokseminen puhdisti ruumiinkin, sillä Holkenin kääntöpaikalla saatiin ennustettu, tauoton sadekin. 17 kilometrin jälkeen olin aivan läpimärkä, puhdistunut ja vähän vähemmän ahdistunut.

Jos joku välittäisi

Psykologi Aku Kopakkalan mielestä se, että vuosittain 2800 nuorta jää psyykkisistä syistä eläkkeille, on todellinen kansanterveydellinen ja -taloudellinen aikapommi. Tämän pommin purkaminen olisi paljon helpompaa kuin vanhuuseläkepommin, tarkkanäköisyyttä ja poliittista tahtoa vain puuttuu.

Kopakkala ihmettelee, miksi psykiatriassa tyydytään ainoana lääketieteellisenä erikoisalana siihen, että hoitotulokset jatkuvasti huononevat.

Taustaltaan yhteisön ja yksilön arkipäivästä johtuvia ongelmia pyritään hallitsemaan lääketieteellisellä diagnoosilla. Kun diagnoosi on saatu, oiretta hoidetaan pilleripurkilla, sen sijaan että yhdessä potilaan kanssa paneuduttaisiin ongelmien syihin ja pohdittaisiin niihin ratkaisuja, hän sanoo. Kriittinen suhtautuminen mielialalääkkeisiin johti siihen, että hänet irtisanottiin Mehiläisestä.

Hoito tuottaa sairaan, se rakentaa ihmiselle potilaan identiteetin, ja tästä asemasta käsin on vaikea päästä tasa-arvoisesti keskustelemaan ongelmista.  Lääkkeiden tarjoamisen sijaan pitäisi pyrkiä hoitamaan syitä, hän jatkaa.

Erityisesti nuorten lääkitys muistuttaa hölmöläisten matonkudontaa. Lääkkeillä on aina haittansa, jotka ovat usein hyötyjä suuremmat. Lääkitys turruttaa ja helpottaa potilaan hallittavuutta, mutta ongelmat vain siirtyvät.

Yhtenä ratkaisuna Kopakkala näkee erilaiset matalan kynnyksen auttamispalvelut, esimerkiksi Tornion Keroputaan ja nuorisotyön Vamos -mallit. Ne on tehty asiakkaiden, ei työntekijöiden tarpeista lähtien.

Hän on varma, että lastensuojelun ja erityisesti viime aikoina suuresti lisääntyneiden huostaanottojen tarve vähenisi, jos tarjolla olisi helposti saatavaa kodinhoitoapua ja vertaistukea. Avohoidon palveluihin on matalampi kynnys, ja ne laitostavat ja leimaavat laitoshoitoa vähemmän. Laitosvuorokaudet ovat myös kalliita: yhden laitospaikan hinnalla palkattaisiin esimerkiksi useita kotiavustajia.

Tuloerojen kasvu tuottaa terveyseroja, jotka näkyvät nuorilla selvästi. Nuorten syrjäytymisen estämiseen on tartuttava sekä mielenterveysasioissa että estämällä työttömyyskierre.  Tutkijat pohtivat, synnyttääkö syrjäytyminen mielenterveyspulmia vai toisinpäin. Kysymys on kuitenkin vain yhdestä asiasta: yhteiskunnallinen osattomuus tuntuu pahalta.

Nuoren masennuksessa on usein kyse siitä, ettei hän näe itsellään hallittavissa olevaa myönteistä tulevaisuutta. Pulmina ovat yksinäisyys, turvattomuus ja valmiiden elämänmallien puuttuminen.  Diagnoosit ja lääkekierteet eivät välttämättä ole osa ratkaisua vaan johtavat mielenterveyskuntoutujan urapolulle ja valitettavan usein ennenaikaiselle eläkkeelle.  Perheiden ja nuorten tukeminen, jo ennen syrjäytymistä, on aivan mahdollista.

 Tämä oli ensimmäinen luonnosversio Uudenmaan Vihreiden vaalilehteen päätyneestä Aku Kopakkalan haastattelusta. Lopullinen juttu eli sitten vielä aika paljon tästä luonnoksesta. 

Jos subjektiivisesta päivähoidosta luovutaan...

... siksi että säästettäisiin, tuolloin tämä säästäminen on kuin hölmöläisen matonkudontaa. 

Subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta luopuminen tarkoittaa siitä ajatuksesta luopumista, että lapsen vanhemmat tietäisivät parhaiten lapsensa edun. Se tarkoittaa myös byrokraattiarmadan perustamista ja lastensuojelun aliresurssointia, sillä päivähoito ennaltaehkäisee lastensuojelua.

Hallituksen aie luopua subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta vanhemman ollessa kotona merkitsee päivähoitosyyviraston perustamista: byrokraattiarmeijaa, joilla on kaksi tehtävää. 

Ensimmäinen tehtävä on tietenkin laittaa päivähoidon asiakkaat järjestykseen sen mukaan, kenen ei-subjektiivinen tarve on objektiivisesti suurin. Jotta tästä ensimmäisestä tehtävästä olisi mahdollista suoriutua, toisena missiona on varastaa lastensuojelutyöntekijöiden aikaa, sillä ilman lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden kotikäyntejä tästä arvioinnista ei suoriuduta.

Lastensuojelu siis kuormittuu tästä aikomuksesta kahdestakin syystä. Hölmöläisten matonkudontaa, sanon minä. 

Jos subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta luopumisen taustalla onkin päivähoidon ruuhkautumisen purkaminen, niin silloin tarvitaan lisää työväkeä päiväkoteihin tai vaihtoehtoisesti lisää lapsia pois päivähoidosta. Parhaita keinoja tähän ovat perhepäivähoidon tukeminen, yksityisen päivähoidon normiston purkaminen ja kotihoidon tuen lisääminen. Kaikki toki maksavat, mutta niin maksavat lastensuojelunkin lisäsatsaukset.

Miessihteerin toimenkuvaan kuuluu asennekasvatus

Jos ehkä naisinsinöörit ja vielä jokin aika sitten juristit ja lääkäritkin kamppailivat vakavasti otetuksi tulemisesta, niin ei se miehilläkään aina ole helppoa, ei edes sellaisella, joka yksinhuoltajaäidin poikana ja sosiologiaa opiskelleena luulisi tottuneensa olemaan kiintiömies.

Sairaalamaailmassa osastonsihteerinä olen kummajainen. Jo aloittaessani tällä kapeahkolla mutta pitenevällä leipäpuun oksalla tuleva esimieheni (tyypillisesti koko työyhteisönsä ainoa mies oli koko linjan pomo) katsoi minua hieman epäillen vinoon, että luulenko tosiaankin tietäväni, mihin nenäni laitan.

No, en ihan. Kun sairaalamaailmassa törmäsin tupperware-kerhon ulkoseinän ulkoreunaan, minut lisäksi pian havaittiin kykenemättömäksi muodostamaan yhden hengen fan clubia paikallisille kärpäskuningattarille, tai ainakin huomasivat, että joukko-opillisesti yksi ei ole joukko. Joskus minua pyydettiin korjaamaan jonkun kipsiä, vaikka istuin vastaanottoluukun toisella puolella, huonosti ajetun partani takia kai.

Nyt tunnen työskenteleväni humaanissa ja humanistisessa asiantuntijaorganisaatiossa, lastenpsykiatrian poliklinikalla. Täällä jos missä sidosryhmät - sosiaalityöntekijät, etenkin lastensuojelunsellaiset, psykiatrit, psykologit ja sairaanhoitajat - ovat naisvaltaisia, niin että kun en titteleitä ja varsinkaan niin pitkiä kuin "Sörnäs barnpsykiatriska polikliniken, avdelningssekreterare Perukangas - Sörnäisten lastenpsykiatrian poliklinikka, osastonsihteeri Perukangas" puhelimeen mahtumattomina mitenkään erityisemmin rakasta, niin vähintäänkin aistin hämmennystä vastapuhujan äänensävyssä.

Ja sitten kun tästä hämmennyksestä ollaan selvitty, vastapuoli kysyy, onko osastonsihteeri paikalla. Tuohon tapaan vastata möreimmällä äänelläni "minä olen", vaikka tiedän, että sukupuoliroolien murtaminen antamalla sokkihoitoa on yksille hartioille aika paljon kannettavaksi. Joskus luulevat, että voisin ottaa kantaa hoidollisiin kysymyksiin. Luulevat minua psykiatriksi, vaikka heissäkin miehet ovat selvä vähemmistö. Sitkeässä tuntuu elävän ajatus, että jos jollakin naisvaltaisella alalla toimii miehiä, he ovat pyramidin huipulla.

Niin että kyllä eivät vain naiset törmää asenteellisiin lasikattoihin. He itsekin pitävät niitä yllä. En kuitenkaan katso, että työtehtäviini kuuluu asennekasvatus ja kokonaisen alakohtaisen kulttuurin muuttaminen, vaikka voin toki omalta osaltani toimia rohkaisevana esimerkkinä, tai masentavana, riippuen siitä, mitä äänestäni tykkää ja miten ammatillisen rankini sijoittaa.