Haydnin sinfoniat, ehtymätön runsaudensarvi

Ostin viime talvena itselleni Joseph Haydnin sinfonioiden kokonaislevytyksen. Niissähän ei ole kovinkaan paljoa kilpailua; täydellisiä kokonaislevytyksiä on vain kaksi, molemmat unkarilaiskapellimestareilta; Antal Dorati ja Adam Fischer. 

Pidin Fischeriä ihanteellisena, sillä hän käytti pienehköä kamariorkesteria, jollainen sopii etenkin varhaisemman pään ja Sturm und drang -kauden sinfonioihin, ja lontoolaissinfoniat minulla on jo hyvin katettu isolla orkesterilla (Szell ja Davis). Tein hyvän valinnan. Seuraavaksi joitain nostoja Haydnin tuotannosta siten kun Fischer ne esityttää. Myöhäisemmät lontoolaissinfoniat jätän katsauksessani väliin, sillä juuri niitähän Haydnin tuotannosta soitetaan muutenkin. Kokonaislevytyksen arvo on siinä, että se panee kuuntelemaan myös vähemmän tunnettuja sinfonioita, joita Haydnin tapauksessa onkin kosolti. 

Sinfonia no 22 "Filosofi" Es-duuri lienee pieninumeroisin Haydnin vähänkään enemmän soitetuista sinfonioista. Sen kohokohta on vallankumouksellinen innovaatio: käyskentelevätahtinen ensiosa Adagio. Toisessa Presto-osassa on jo hieman Sturm und drang -henkeä. 

Sinfonia no 26 "Lamentatione" d-molli on kolmiosaisena sonaattimuotoinen. Se on traagissävyinen, tiivis teos, jonka henkinen keskipiste on valittavan laulava toinen Adagio-osa. 

Sinfonia no 34 d-molli. Ensimmäinen osa on hiipivän kaunis ja hiljainen, ja oikeastaan teos aloittaa hengeltään Sturm und drang -sarjan, jonka sinfoniat esittelevät selvästi voimakkaampia emotionaalisia kontrasteja kuin varhaisemmat sinfoniat: elegisen, iloittelevan, synkän ja myrskyävän välillä. Teoksen toinen osa on hyvin iloitteleva. Tässä on jo idullaan kaikki se muotokieli, joka 1800-luvulla jalostettiin huippuunsa Brucknerin ja Brahmsin toimesta, vaikka tässä ensimmäinen osa onkin hieman poikkeuksellisesti hiljainen. 

Sinfonia no 35 H-duuri jatkaa Sturm und drang -linjalla, ja jo ensimmäisessä osassa on laukkamainen, ärhäkästi vaihtuva reipas rytmi. Presto-finaali on todellinen vauhti-iloittelu. 

Sinfonia no 38 C-duuri "Kaiku" omistaa yhden parhaita Haydnin Sturm und drang -kauden ensimmäisiä osia. Allegro di molton päätempo on todella reipas rivitanssi, mutta sen keskeyttää aina välillä triomainen rauhallisempi väliosa. Liikanimi tulee toisesta osasta Andante molto, jossa kaiku vastaa. 

Sinfoniassa no 39 g-molli on erinomaisen eläväinen finaali Allegro di molto, jossa itävalta-unkarilaisten vasket törähtävät korvia hörähdyttävästi. 

Sinfonian no 41 C-duuri toinen osa tuo mieleen kilpaa huhuilevat linnut. Tässä ollaan metsässä, siksi monta lintulajia tässä kuullaan, ja niitä esittävät eri puupuhaltimet. Muuten sinfonia on lähinnä Sturm und drang -keskitasoa. 

Sinfonia no 43 Es-duuri "Elohopea" alkaa rauhallisesti, mutta lähtee sitten oikein räväkkään ja riemuisaan laukkaan. 

Sinfonia no 44 e-molli "Trauer" (en tiedä, onko tälle vakiintunutta nimeä suomeksi, mutta kyse on surusta) omistaa siinä mielessä erikoisen ensiosan, että siinä on traaginen sävy vauhdikkuudesta huolimatta. Ensiosa on eräänlainen epätoivoinen amok-juoksu kyyneleet silmissä. Toinen osa menuetto ja trio ei oikeastaan sisällä varsinaista menuettia, vaan se on suhteellisen vauhdikas läpisoitto, interludi. Adagio on yksi suuria Haydnin adagio-osia, Brucknerin edeltäjä, jonka laulavasta sävystä teoksen englanninkielinen nimi "Mourning" varmaankin on peräisin. Sinfonian hienointa antia lienee kuitenkin presto-finaali, jossa lasketellaan siinä määrin täysillä päin seinää, että siinä ainakaan jousille täydellisen sävelpuhtauden saavuttaminen lienee lähes mahdotonta, ja jotenkin sivuseikka. 

Sinfonia no 45 fis-molli "Jäähyväiset" on tunnettu finaalin lopettavasta Adagiosta, jossa soiton volyymi laskee vähän kerrassaan kun soittaja kerrallaan jättää lavan. Jo teoksen ensiosassa Allegro assaissa hyökätään ilman minkäänlaista johdantoa heti musiikin päälle. 

Sinfonia no 48 C-duuri "Maria Theresia":lla on hyvin valloittavan räväkkä ensiosa, eräänlainen rivitanssi. Sinfonian loppuosat eivät vain ole samalla tasolla. 

Sinfonia no 49 f-molli on liikanimeltään "La Passione". En ole ikinä ymmärtänyt, miksi sama sana passio/passion/passione viittaa sekä kärsimykseen että intohimoon, ja asiayhteydestä pitäisi päätellä. Tämä teos, joka alkaa kauniilla hitaalla Adagio-osalla, ei ainakaan anna selkeää viitettä siihen, kumpaan suuntaan tulkintaa pitäisi vetää. Teoksen toinen osa Allegro di molto on todellista kaahailua, ja kolmas osa Menuet & Trio Haydnin parhaita menuettoja. Finale, presto on yksi Haydnin vauhdikkaimpia lasketteluja, mitä finaaleihin on sattunut. Passione on kyllä kokonaisuutena yksi Haydnin parhaita sinfonioita monitulkintaisuudestaan huolimatta, tai ehkä juuri sen takia. 

Sinfonian no 50 H-duuri toinen osa Adagio on erikoinen puhallinserenadi, jossa eri puhaltimet soittavat sooloja vuorotellen. 

Sinfonia no 52 c-molli alkaa ikään kuin varoittamatta. Ensiosa on vauhdikas, mutta siltikin siinä on jotenkin traaginen taustavire, vähän samaan tapaan kuin Mozartilla. Olen kiintynyt Sigiswald Kuijkenin johtaman La Petite Banden levytykseen. Toisessa osassa, Andantessa on keveä ja jotenkin mystinen ote. Se on yksi Haydnin mielenkiintoisimpia ja hienoimpia hitaita osia, mutta Fischerin soittajisto ei tavoita magiikkaa samaan tapaan kuin Kuijkenin. Presto-finaalissa on äkkiväärästi vaihteleva rytmiikka. 

Sinfonian no 53 D-duuri "L'Imperiale" alku töksähtää fanfaarimaisena kiljaisuna. Pompöösin Largo maestoso -johdannon jälkeen ensiosan Vivace lähtee kovaan menoon. Haydnille tyypilliseen tapaan mielenkiinto pysyy yllä jatkuvilla temmonvaihteluilla ja useilla sivuteemoilla. Tässäkin olen kiintynyt Kuijkenin levytykseen. Toisen Andante-osan alku ennakoi kellosinfoniaa no 101 ja yllätyssinfoniaa no 94. Andanten kellomaisen avauksen jälkeen seuraa menuettimainen väliosa, joka toistuu, toisella kerralla soitinnukseltaan täydennettynä. Menuetto ja trio on kaikkein selvimmin menuetteja, mitä Haydnin keskivaiheen tuotannosta löytyy, tosin temmoltaan aika voimakkaasti aksentoitu. Fischer käyttää sinfoniassa vaihtoehtoista finaalia Capriccio, presto, jossa ei ole mitään yhteistä Kuijkenin käyttämän Capriccio - moderaton kanssa. 

Sinfonia no 60 C-duuri "Il Distratto" on poikkeuksellisesti kuusiosainen. Siinä erikoisinta antia on sen neljäs Presto-osa, joka on sangen äkkiväärää nykimistä. Sille mahdollisimman suuri vastapaino on seuraava Adagio (di Lamentatione) -osa, yksi Haydnin "valitusvirsi"osia. Sen keskivaiheilla on marssi. 

Sinfonian no 68 H-duuri kolmas hidas osa Adagio cantabile on erikoisen herkkäpiirteinen, käyskentelevärytminen serenadi. 

Sinfonian no 70 D-duuri ensiosa on hyvin äkkiväärä. Toinen osa on aivan uniikki: se on kolmiosainen, A-B-A -muotoinen, jossa B on trio. Osan tempomerkintä on erikoislaatuisesti kokonaista "specie d'un canone in contrapunto doppio, andante". 

Sinfonia no 80 d-molli alkaa kuin Wagnerin Valkyyria. Ensiosa on valkyyriamaisen alun jälkeen täynnä tapahtumia, idyllisestä linnunlaulusta traagiseen amok-juoksuun. Toinen Adagio-osa on erikoinen: siinä vuorottelee kaksi osaa: rauhallinen hymni ja kiihkeämpi, pumppaava rytmi. 

Sinfonia no 82 C-duuri "Karhu" aloittaa pariisilaissinfonioiden sarjan (82-87). Se onkin painokkuudeltaan aivan eri mittakaavassa kuin sitä edeltävä Haydnin tuotanto. Jo sinfonian ensiosan Vivace assai avaus jyrää kuin - karhu: voimalla, mutta energisesti. Kolmas osa Menuet & Trio on harvinaisen selkeästi kolmiosainen, ja menuetissa on hyvin painokas rytmi. Trio on eräänlainen solistinen kamarikonsertti. 

Sinfonian no 83 g-molli "Kana" ensiosa on ehkä yksi kaikkein vaihtelevimmista Haydnin sinfonioiden ensiosista rytmiikaltaan ja tunnelmaltaan. Sen joutuisa mutta mollivoittoinen pääteema on jotenkin oopperamainen. Toisessa Andante-osassa ajoittaiset kiihkeät fortepurkaukset keskeyttävät edelleen jatkuvan oopperamaisen tai ainakin laulumaisen sävyn. Osassa on myös kauas korkeuksiin kurkottelevia, aivan ihania puupuhallinsooloja. '

Sinfonian no 86 D-duuri kolmannen scherzo-osan (Menuet & Trio, allegretto) trio on aivan ihastuttava, Haydnin scherzo-osien viehättävimpiä rauhallisia välikkeitä. Finale, allegro con spirito on pidäkkeetöntä rallattelua, tai oikeammin jyräystä, sillä siinä koneisto on sen verran massiivinen, että ihan laukalle ei kuitenkaan nousta.

Sinfonian no 87 A-duuri ensimmäinen Vivace-osa ikään kuin alkaa saumattomasti siitä, mihin edellinen jätti, samalla vauhdilla mutta joitakin matkustajia edelliselle asemalle jääneenä. Se lopettaa pariisilaissinfonioiden sarjan (82-87). 

Sinfonia no 88 G-duuri on ensimmäinen pariisilaissinfonioiden jälkeinen sinfonia. Sen ensiosa Adagio-Allegro on tislaamatonta riemua alusta loppuun. Kauniissa, hitaassa largo-osassa sellolla on prominentti rooli. 

Sinfonian no 90 C-duuri ensiosa Adagio-allegro assai lähtee hölkkäämään rämäkänpainokkaan alun jälkeen. Se enteilee jo lontoolaissinfonioita, ei ehkä vähiten siksi että ensimmäisessä Haydn-äänitteessäni Frans Brüggen oli parittanut sen ensimmäisen lontoolaissinfonian (93) kanssa. Toisen Andante-osa rakenteellista trio-osaa ei ole merkattu; siinä on varsin käyskentelevä, ei niinkään kovin hidas tempo. Sinfonia sisältää yhden parhaita Haydnin menueteista on sellainen osa, että hihat kääritään; trio taas on varsin lyyrinen. 

Sinfonian no 92 G-duuri "Oxford" ensiosa Adagio-allegro spiritoso lienee yksi Haydnin onnistuneimpia ensiosia. Se on varsin suoraviivaisesti eteenpäin jyräävä positiivinen rallattelu. Finaali Allegro con spirito on Jupiter-sinfonian finaalin sukua fuugineen, mutta ei syvällisyysasteeltaan siihen verrattavaa musiikkia.

Kokonaisuutena parhaat Haydnin sinfoniat mielestäni ovat 26, 44, 45, 49, 52, 53, 82, 90, 93, 96, 101 ja 104. Koko sarja kuitenkin kannattaa kuunnella ja kerätä, sillä on se yksi länsimaisen ihmisen merkittävimpiä saavutuksia. Ilman Haydnia ei olisi Beethovenia, ja ilman Beethovenia ei olisi Brahmsia tai Bruckneria, ja ilman heitä ei olisi Mahleria. 

Alkusyksyn parhaat levyt

Tapio Rautavaara: Kulkurin iltatähti. Tämän surumielisestä tunnelmasta mieleeni tulee sielunsa yksinäisyyttä lauantaina saunan jälkeen keittiön pöydän ääressä itkevä Niilo-pappani. Suomalaisen, etenkin perinteisen miehisen sielunmaiseman ohittamaton tulkki Tapsa on ehdottomasti omemmillaan tällaisen aineiston kanssa kuin rillumarein retvakkuuden.

Anton Webern: Passacaglia.  Berliinin filharmonikot, johtaa Pierre Boulez. Tässä on monellakin tapaa paradoksaalinen, muureja murtava esimerkki: atonaalinen musiikki voi olla räiskyvän romanttista, ja jäämies Boulez johtaa sitä todella leiskuvasti. Markkinamielessä 4D-äänitykseksi leimatun äänityksen olen tiennyt muhkeaksi, ja kyllä se muutaman vuoden tauon jälkeen asian tarkistettua sitä olikin: paitsi ilmava ja muhkea, myös käsittämättömän eloisa. Paras tuntemani modernin musiikin levytys.

Joaquin Rodrigo - Jim Hall: Concierto de Aranjuez. Tämä klassinen renkutus - jossa romantillisen toisen osan lisäksi ei oikein ole mitään oleellista nähtävää - on siinä mielessä harvinaisuus, että alkuperäinen versio ei ole paras, vaikka Rodrigo hermostuikin Miles Davisin ja Gil Evansin sovituksesta, ja vain tuottajan vakuuttelu tulevista rojalteista rauhoitti herran. Tämä on aivan toinen luenta, mutta ainakin lähes yhtä hieno, ja vasta pitkällisen harharetken jälkeen Rodrigon alkuperäisteemaan palaaminen palauttaa maan pinnalle.

Gustav Mahler: Sinfonia no 8. "Tuhannen". Kölnin radio-orkesteri ja lukuisia muita esittäjiä, johtaa Gary Bertini. Jos haluaa tämän mannerlaatatkin siirtävän teoksen mahdollisimman muhkeana, silloin ei voine tehdä paremmin kuin Bertini, jonka esitys on paitsi riittävän muhkea, myös koko ajan eteenpäinmenevä. Horenstein tietysti on tässä teoksessa koskematon, mutta jos vierastaa liverosoisuutta, silloin valinta on Bertini (vaikka live-versio tämäkin on, mitä on mahdoton uskoa taltioinnin virheettömyydestä).

Johann Sebastian Bach: Gleich wie der Regen und Schnee von Himmel fällt. BWV 18. Concentus Musicus Wien ja solistit, johtaa Nikolaus Harnoncourt. Bachin kantaatit ovat koko inhimillisen kulttuurin suurin aarreaitta, ehtymätön aarteisto, ja Bachin asteikollakin tämä kantaatti on yksi kauneimpia. Erityisesti alun aivan maagisen kaunis ja herkkä orkesterijohdanto, joka alkaa matalien jousten hiipivällä murinalla, ja sitten siihen pikku hiljaa liittyy muita soittimia, tuo mieleeni Laskentakeskuksen ajat yli neljännesvuosisadan takaa, Ension ja Pasilan kirjaston musiikkiaarteiston.

Claude Debussy: Jeux de Vagues, sarjasta La Mer. Lontoon Philharmonia Orchestra, johtaa Guido Cantelli. Jos olen tällä palstalla pariinkin otteeseen arvostellut Cantellin levytystä Debussyn Nokturneista, Debussyssä Cantelli on parhaimmillaan. Cantellin kehittyneen väriaistin ja rytmiikan tajun yhdistelmä pääsee tässä oikeuksiinsa, lisättynä erehtymättömällä balanssintajulla. Kaikki Cantellin Debussyt mahtuvat yhdelle levylle, joka lienee yksi historian suurimmista Debussy-levyistä.

Anton Bruckner: Sinfonia no 9. Berliinin filharmonikot, johtaa Herbert von Karajan. Tässä HvK on parhaimmillaan, eikä se ole aivan vähän. Karajanille tyypilliseen kultaiseen jousisointiin yhtyy tässä käristävän intensiivinen vaskien räikynä, ja kirkkoakustiikka sopii tälle ylimaalliselle sinfonialle. Tässä lienee ihannelevytys tästä teoksesta, jos yhdellä pitäisi pärjätä.

Johann Sebastian Bach: "Gottes Zeit ist die allerbeste Zeit". BWV 106 Leonhardt-Consort ja solistit, johtaa Gustav Leonhardt. Kantaattiprojektini - kuuntelin työntekoni lomassa puolessatoista viikossa Bachin koko kantaattituotannon läpi - toinen ehdoton huippukohta, jonka en muistanut jo piilottelevan levyhyllyssäni. Tämän herkemmänkaunista, yksinkertaisuudessaan liikuttavanriipaisevaa musiikkia ei liene olemassa. Ensimmäinen osa on kahden huilun ja sellocontinuon koruttoman kaunis sonatiini; ykköshuilisti on muuten muuan Frans Brüggen. Tästä en kykene saamaan kyllikseni, vaan se on kuunneltava useamman kerran päivässä. Jos jokainen ihminen kuuntelisi tämän päivänsä aluksi, lopuksi, huonoina hetkinä ja aina ajatustensa lähtiessä ottamaan harha-askelia, niitä harha-askelia tapahtuisi paljon vähemmän. Tämän voi kuunnella klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Gustav Mahler: Sinfonia no 4. Lontoon Filharmonia-orkesteri, johtaa Otto Klemperer. Tästä olen kuunnellut moneen kertaan kaikki saatavilla olevat levytykseni viime aikoina, jotkut useampaan kertaan. Joskin Mengelbergin historiallinen levytys on referenssi, ja Haitink avasi minulle Mahlerin maailman, ja Szellin soitatus etenkin toisessa scherzo-osassa on esimerkillistä, niin Klemperer, tuo vinon salahuumorin mies on keck im Ausdruck, kuten Mahlerissa pitääkin olla. Klempererin tapa tehdä Mahleria ei missään tapauksessa ole ainoa oikea, eikä sovi kaikille, mutta hänen levytyksensä kasvaa minussa. Siinä ei ole mitään kosiskelevaa, vain musiikki kaikkine kujeineen.

Antonin Dvorak: Sinfonia no 8. Tsekkiläinen filharmonia, johtaa Vaclav Talich. Olen vakuuttunut siitä, että olen aikaisemmassa elämässäni ollut tsekki, niin syvälle munaskuihini minuun vetoaa tsekkiläinen jääkiekko ja kansallislaulukin. Keväällä 1993 kuuntelin urakalla saatavillaolevia levytyksiä itselleni silloin uudesta ihastuksesta, Dvorakin kahdeksannesta sinfoniasta, ja tämä on kaikkien vuosikymmenien jälkeenkin ylittämätön. Jos mielialaansa haluaa jollakin nostattaa, se käy tällä; vaarana vain on, että se, mitä olit silloin tekemässä, keskeytyy, ja sinun on pakko pompata ylös pomppimaan ja huitomaan.

In memoriam Nikolaus Harnoncourt

Eilen saapui tieto kapellimestari-sellisti Nikolaus Harnoncourtin poismenosta. Harnoncourt (1929-2016) aloitti uransa sellisti Wienin sinfonikoissa, jossa hän soitti mm. Otto Klempererin, Josef Kripsin, Wilhelm Furtwänglerin, Herbert von Karajanin ja Ferenc Fricsayn johdolla. Hän oli uranuurtaja autenttisessa liikkeessä: hän perusti viulistivaimonsa Alicen kanssa ensimmäisen säveltäjän periodin soittimia käyttäneen kamariorkesterin Concentus Musicus Wienin v. 1953, ja soitti sellistinä ensimmäisessä periodisoittimia käyttäneessä levytyksessä, jossa Jascha Horensteinin (!) johdolla taltioitiin Bachin brandenburgilaiskonsertot. Nuorena hän haastoi kaanonin ja veti korvasta kaikkia hänen mielestään tyylittömästi barokkimusiikkia soitattaneita, jotka tekivät hänen mielestään Händelistä Brahmsia. Jatkuva vallankumouksellinen Harnoncourt vanhemmiten johti suurinta osaa sinfoniaorkestereistakin, ja laajensi ohjelmistoaan jopa Bruckneriin, Dvorakiin, Wagneriin ja Gershwiniin. Päivää ennen 86-vuotispäiväänsä 5.12.2015 hän ilmoitti käsinkirjoitetulla kirjeellä peruvansa kaikki konserttinsa terveyssyistä.

Tämä oli Harnoncourtin elämäkerta pähkinänkuoressa. Minun elämäkertaani Harnoncourt sivuaa siinä mielessä, että 80-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, opetellessani kuuntelemaan musiikkia, Harnoncourt oli yksi keskeisimpiä opettajiani. Hänen ja muutaman muun - Trevor Pinnock, Frans Brüggen, Sigiswald Kuijken ja Christopher Hogwood etunenässä - ansiosta korvani oppi pitämään Harnoncourtin luomaa posttraditionaalista uutta standardia oikeana standardina soittaa barokkimusiikkia ja Haydnia. Suurin Harnoncourtin projekti oli levyttää Gustav Leonhardtin (1928-2012) kanssa vuosina 1971-1990 kaikki Bachin kantaatit, käyttäen myöhemmin tavaksi tulleiden naisäänten asemesta poikasopraanoita.

Sain nämä levytykset käsiini uunituoreina Pasilan ihkauudesta kirjastosta. Lainasin ne kaikki, ja nyt kasettikopiot ovat venyneet käyttökelvottomiksi. Harnoncourtin ansiosta tiedän, että Bachin kantaatit ovat yksi länsimaisen ihmisen huippusaavutuksista, todellinen aarreaitta, ja Harnoncourtin jättiläisprojekti oli samalla yksi äänilevyn historian merkkipaaluista.

Minulla on melko edustava valikoima Harnoncourtin levyjä. Kaksi levyllistä Telemannin darmstadtilaisalkusoittoja vetää vertoja Bachin ja Händelin barokkiorkesterimusiikille, ja ensimmäinen sarja on elämäni eniten kuultuja sävellyksiä, oikeastaan lukiovuosieni soundtrack. Kolmessa Vivaldi-levyssään Harnoncourt pyyhki viulistivaimonsa kanssa Vivaldin vuodenajoista pölyt, ja muut minulle tutuiksi tulleet Concentus Musicuksen muusikot - Herbert Tachezi, Milan Turkovic etunenässä näyttivät, että Vivaldi on paljon muutakin kuin Vuodenajat, Stravinskin panetteluista viis. Harnoncourtin levytys Beethovenin Missa Solemnisista Euroopan kamariorkesterin kanssa dramaattisena ja iskevänä on minulle referenssitulkinta, samoin hänen kokonaislevytyksensä Schubertin sinfonioista löytää ainoana niistä koherenssia ja dramaturgiaa. Aarreaitta on myös hänen levypakettinsa Mozartin messuista, ja Mozartin sinfonioissa (31, 33 ja 34) hän on iskevä vähän George Szellin malliin. Frans Brüggen-antologiassani hän komppaa milloin sellolla, tällöin taas tarjoaa orkesterinjohdon, jonka päälle Brüggenin on hyvä luritella huiluvirtuositeettiaan.

Ruhe sanft, Nikolaus.

Todellisuus on todellisuutta ihmeellisempi

Viime vuosikymmeninä yhä useampi muusikko on alkanut tekemään levytyksensä livenä, ja nyt digitaalinen tekniikka mahdollistaa sen, että kaikki livetilanteen musiikin ulkopuoliset "häiriöäänet" voidaan leikata pois. On livedokumentteja aiemmiltakin vuosikymmeniltä säästynyt, onneksi, sillä muuten olisimme lähes jääneet paitsi Jascha Horensteinin taidetta.

Mitään juttua livemusisoinnin ja äänitteen suhteesta ei voi tehdä suhtautumatta mitenkään kahden ääripään; pianisti Glenn Gouldin ja kapellimestari Sergiu Celibidachen filosofioihin. Glenn Gould vetäytyi konserttilavoilta 32-vuotiaana, koska oli sitä mieltä, että musiikin voi toteuttaa täydellisesti vain supernaturaalisti eli koostamalla parhaista studio-otoista "täydellinen" versio. Sergiu Celibidache taas ei nuoruuden jälkeen tehnyt levytyksiä, koska hänen mielestään äänilevyn kuunteleminen olisi kuin rakastelisi Brigitte Bardot'n pahvikuvan kanssa. Aloitankin suurimpien livetaltiointien perkaamisen Celin levytyksistä, jotka hänen poikansa on julkaissut autorisoituna laitoksena piratismin estämiseksi.

Kun ensimmäinen erä näitä Celin levytyksiä putkahti maailmalle, Jukka Isopuro suitsutti ne uunilämpiminä koko äänilevyhistorian huipuksi. Vannoutuneena Bruckner-miehenä hankin tietystikin käsiini Isopuron eniten kehumat nelosen, kutosen ja kasin. Ja kyllähän ne komeita ovatkin, eritoten kutonen, varmasti kasikin - vaikkakin kameliajajamaisen verkkainen - ja tietyin varauksin nelonenkin, mutta onnistuin vakuuttamaan Hesarin toimituksen niin että minulle jaettiin sieltä Isopuron suora numero, ja keskustelimme puhelimessa pitkään kriitikon eetoksesta. Mielestäni Isopuro loi kohtuuttomat odotukset, joihin ei mikään äänilevy voi yltää. Brucknereitten lisäksi Celiltä ehdottomasti kuuntelemisen arvoista on ainakin hänen Debussynsä ja Tsaikovskinsa. Debussy on ihan toista maata (tai merta), mutta äärimmäisen hienoa orkesterimaalausta joka tapauksessa. Kaikissa kuulemissani tapauksissa äänilevyt voidaan jakaa kahtia: celibidacheihin ja muihin. Ehkä aito celi onkin eräänlainen epälevy?

Suhteellisen äskettäin kuollut autenttisuusguru Frans Brüggen teki livelevytyksiä jo 80-luvulla; kuulostanevatko esimerkiksi hänen Haydninsa siksi niin eloisilta ollakseen alkuperäissoittimin? Museaalisuus on kaukana tästä rämäkästä musisoinnista, joka tarjoaa alkuperäissoitinnusta soinnikkaimmillaan ja sinfoniallisimmillaan.

Parhaat esimerkit suurista suurimman Wilhelm Furtwänglerin taiteesta ovat livelevytyksiä. Niistä edustavin osa on koottu 10 cd:n kokoelmaan sota-aikaisia levytyksiä. Jos kestää kuunnella paikka paikoin bronkiittista yleisöä itse sairastumatta, muuten äänitykset ovat yllättävän hyviä; Saksan radiotekniikka oli aikansa huippua. Elämääni ovat vaikuttaneet ainakin Beethovenin nelonen, vitonen ja seiska, Sibeliuksen Satu, Ravelin Daphnis ja Chloe -sarja, Schubertin C-duuri -sinfonia, Brahmsin toinen konsertto Edwin Fischerin kanssa, Brucknerin vitonen ja Straussin Sinfonia Domestica; lisäksi erillisenä ostettu levy, joka sisältää kärventävän intensiivisen, hengästyttävän Brucknerin ysin ja Tristan ja Isolden alkusoiton ja liebestodin, sisältänee intensiivisimmän koskaan kuulemani nousun kliimaksiin. Italian radiolle tehty Ring-sykli on ollut aikanaan valtava ponnistus. Edustavin dokumentti Furttiksen taiteesta lienee kuitenkin Bayreuthin Wagner-juhlien Beethovenin ysi vuodelta 1951. Se alkaa epävarmasti, ikään kuin nousee tuhkasta Feeniks-linnun tavoin. Jonkin verran lyhennettynäkin ja suhteellisen primitiivisesti äänitettynäkin Bachin Matteus-passio keväältä 1954 on ainutlaatuisen harras kokemus.

Sibelius-guru Paavo Berglundin vanhoilla päivillään tekemät Sibelius-levytykset Lontoon filharmonikkojen kanssa tarjoavat pakotonta, kiireetöntä, kaikesta turhasta puhdistettua Sibeliusta, jossa intensiteetti on osattu piilottaa pinnan alle vähän samaan tapaan kuin Horensteinin livetaltioinneissa. On hienoa, että Berglund sai vielä kerran tilaisuuden huippuorkesterin kanssa taltioida Sibeliuksensa jälkimaailmalle. Toivottavasti vielä joskus julkaistaan myös hänen viimeisestään konsertistaan tehty tallenne, jonka esitykseen Ainolan mestarin neljännestä sinfoniasta Berglund itse oli miltei tyytyväinen. Heimo Haiton ja Paavo Berglundin tallenne Sibeliuksen viulukonsertosta on intensiteetiltään omassa luokassaan, ja tallenneteknisesti yllättävän hyvä (60-luvun puolivälin Suomi). Heifetzien ja Oistrahienkin rinnalla, Haiton tulkinta on mittapuu.

Sibeliuksen seiskasta tiedän kaksi täysin vastakkaista näkemystä: Jevgeni Mravinskin äänitykseltään yllättävän hyvä taltiointi on pelkkää staccatoa, taukoa tauon perään, äärimmäisen dramaattinen. John Barbirollin näkemys taas päinvastoin on yksi, laaja, tauoton kaari, pelkkää legatoa. Nämä kaksi versiota oikeastaan kattavat ääripäät, laidasta toiseen sen, mitä Sibeliuksen seiska, tuo koko sinfoniakirjallisuuden tiivein teos, jossa ei ole ainuttakaan turhaa ääntä, voi olla.

Leukemiaan vain 33-vuotiaana menehtyneen Dinu Lipattin taiteesta on onneksi myös ajankohtaansa nähden (Lipatti kuoli 1950) erinomaisesti tuotettuja studiolevytyksiä, mutta järkyttävimpiä dokumentteja hänen taiteestaan ovat kuolemansairaana tehdyt Mozartin 21. konsertto ja kaksi Schubertin impromptua. Mozartissa Lipattin kosketus on jo niin eteerinen, että se oikeastaan hajoaa tomuksi, ja Schubertissa hän viimeisillä voimillaan nauraa kyynelten läpi.

David Oistrahin live-levytys Prahasta Sostakovitsin 1. viulukonsertosta on äänitykseltään suhteellisen primitiivinen, mutta Oistrahin viulu timanttiporan lailla leikkaa läpi. Sosialistisen realismin realismia kauhistuttavimmillaan. Lisäksi edellämainitun kapellimestari Jevgeni Mravinskilta on taltiointi Sostakovitsin 8. sinfoniasta 80-luvun alusta, jossa parjattu neuvostotekniikka on paljon mainettaan parempi. Taltioinnissa myös mahorkkayskäänsä yleensä yskivä neuvostoyleisö on ymmärtänyt imeä yskänpastilleja, sillä se on hiljaa. Mravinskin orkesteri on kuin tehdas pilleineen ja tuotantolinjoineen, ja jos minun pitäisi valita yksi huippuedustaja Neuvostoliiton saavutuksille, se olisi tämä, toisen ollessa Sergei Eisensteinin Panssarilaiva Potemkin, jonka joissakin laitoksissa muuten käytetään musiikkina tätä sävellystä. Kaunista tämä musiikki ei totisesti ole, koska siinä ei kaunistella neuvostojärjestelmää vaan näytetään, millainen se on: ruostunut helvetinkone.

Vladimir Horowitzilta löytyy ainakin kolme tai neljä livetaltiointia Tsaikovskin konsertosta. Intensiivisimpiä ovat appiukko-Toscaninin kanssa tehdyt tallenteet, joissa tarjotaan vertaansa vailla olevaa sarjakonekivääritulitusta.

Vanhimpia tunnettuja legendaarisen statuksen saaneita livetaltiointeja on Bruno Walterin taltiointi Mahlerin 9.sinfoniasta vuodelta 1938. Ensikuuleman perusteella finaalin lopun jousisointi oli joutuisanakin todella eteeristä, ja kuuluu tässä levytyksessä hämmästyttävän hyvin. Aina ei hitaus ole intensiteetin ja traagisuuden synonyymi, minkä olisi voinut kertoa myös Celibidachelle.

Willem Mengelberg taltioi marraskuussa 1939 Mahlerin 4. sinfonian. Äänitys oli aikakautensa ehdotonta huippua maailman ehkä parhaassa Amsterdamin konserttitalossa, ja levytys äkkiväärine ja salaoveline temponvaihdoksineen ja glissandoineen edustaa vanhempaa tulkintatraditiota kuin Mahler itse.

Josef Hofmannin taltioinnit Chopinin kahdesta pianokonsertosta ovat virtuositeetissaan ylittämätöntä Chopin-soittoa. Äänitystekniikka on varsin primitiivinen, mutta se haittaa lähinnä orkesteria, mikä taas ei niinkään haittaa Chopinia. Tämä alkoholisoituva entinen lapsitähti tarjoaa hurjimmat kuulemani juoksutukset.

Oikeastaan kaikki sellisti Pablo Casalsin yhdeksänkymppisenä Marlboron musiikkijuhlilla kapellimestarina tekemät taltioinnit ovat ehdottoman musikaalisia. Niistä kuuluu sellaista kiireetöntä kokemusta, musisoimisen iloa ystävien kesken, että tietyn rosoisuudenkin antaa anteeksi. Ehkä ihastuttavin esimerkki näistä levytyksistä on Schubertin 5. sinfonia, jota ei voi kuvailla muulla attribuutilla kuin "ihana".

Gary Bertini teki Mahler-syklinä 80-90 -lukujen taitteessa osin studiossa, osin livenä. Sinfoniat 1, 8 ja 9 sekä das Lied von der Erde ovat livetaltiointeja Tokiosta, ja niitä ei teknisesti erota sarjan studiotaltioinneista. Olen ylistänyt Bertinin Mahler-sykliä aiemminkin, ja en osaa kuvitella parempaa. Kahdeksas on paras kuulemani moderni levytys, joka vasta todella avasi minulle teoksen (Horenstein, jonka käsittelen lopuksi, onkin sitten oma lukunsa), ja yhdeksäs on äärimmäisen kaunis esitys, jossa finaali äärettömästä verkkaisuudestaan huolimatta pitää.

Dmitri Mitropoulosilta löytyy valitettavan vähän taltiointeja, mutta tämä suotta historian ja Leonard Bernsteinin pimentoon jäänyt kreikkalaisjohtaja maahantoi Yhdysvaltoihin Mahleria jo silloin kun Bernstein vasta opetteli pois potalta. Mitron Mahler on vaarallista, karkeaakin, ja autenttisuuden osoituksena normiesitystä 20 minuuttia ripeämmän Mahlerin kolmosen "sensurointeja" ei edes huomaa ilman partituuria. Kolmosessa etenkin newyorkkilaisten vasket loistavat, ja esitys on hämmästyttävän järkeenkäypä huolimatta rivakuudestaan. Intensiteetiltään se jättää kaikki muut varjoonsa. Kutonen on nimensä mukaisesti traaginen, eikä edes finaalissa ole yhtään ylimääräistä tahtia, ja kellon mukaan ennätysrivakassa adagiossa mihinkään ei ole kiire. Mahler-entusiasti ei voi olla ilman kuuden levyn pakettia Mitron koottuja Mahlereita.

Günter Wand teki viimeisen 10 vuoden levytyksensä käytännössä kaikki konserttitaltiointeina. Hän ehti uusimaan Bruckner-syklinsä kolmea ensimmäistä sinfoniaa lukuunottamatta; anteeksi Celibidache, mutta sinä itse olet kamelinajaja! Wandin vanhana, lähes yhdeksänkymppisenä tehty Bruckner on ihanteellista, ja Berliinin filharmonikkojen kanssa tehty nelonen ehkä kaikkien aikojen paras Bruckner-levytys. Samaten Mozartin kolme viimeistä sinfoniaa sisältävä äänite sisältää parasta kuviteltavissa olevaa, musikaalista ja eloisaa big band -mozartia. Ei näitä ainakaan tämän paremmin olisi studiossa voitu toteuttaa, joten Glenn Gouldin haamulle tiedoksi: kyllä naturaali on supernaturaalia naturaalimpi.

Tartuin 25 vuoden jälkeen aluksi hylkäämääni Carlo Maria Giulinin live-levytykseen Brucknerin ysiin Wienistä. Ensin hylkäsin sen, koska siinä oli liiaksi samaa Klempereriin, joka esitteli minulle teoksen. Kuitenkin Giulinissa on Klempererin ylevyys, Karajanin sointi ja Furtwänglerin intensiteetti; sen lisäksi Giulini välittää ihmettelyä, ihailua ja rakkautta musiikkia kohtaan, jota hän pitää mitä suurimpana jumalallisena luomismysteerinä.

Keith Jarrettin Kölnin konsertti kuulostaa sarjalta pitkittyneitä improvisaatioita, flyygelille ja Jarrettille. Milloinkaan mikään variaatio ei kuitenkaan kuulosta pitkitetyltä, ja Jarrett on kuunnellut paitsi Bachinsa, myös Gouldinsa. Tai päinvastoin.

Dave Brubeckin parhaat levytykset ovat livetaltiointeja: Jazz at Oberlin, jonka How high the moon sisältää hurmioituneen pianosoolon, sekä Jazz goes to college.

Johnny Cash kävi heittämässä keikan Folsomin vankilassa vuonna 1968. Harvoin ovat yleisö ja esiintyjä olleet niin hyvin samalla aaltopituudella, vaikka ei saatukaan rokkia. Johnny kuitenkin on rock.

Joy Divisionin taiteen minulle autenttisin esimerkki löytyy Still-kokoelmalta, jonne on koottu livetaltiointeja. Studioalbumien versiot tuntuvat Stilllin rosoiseen angstiin verrattuna jotenkin siisteiltä.

U2, tuo ehkä maailman paras livebändi, on parhaimmillaan varhaisessa livealbumissaan Under the blood red sky, jossa kuullaan kaikki kahden ensimmäisen - ja parhaan - albumin tunnetuimmat kappaleet energisinä versioina. Vaikka en enää jaksakaan tämän nuoruuden suosikkiorkesterini intensiteettiä, oli tämä hieno, tai aika kultaa muistot.

Jascha Horenstein teki varsin vähän studiolevytyksiä, koska ei ottanut vastaan (tai saanut) vakiokiinnityksiä orkestereihin. Edustavimmat näytteet Jaschan taiteesta löytyvät Mahler- ja Bruckner-osastolta (levytti hän studiossa klassikkoasemaan nousseet Mahlerin 1., 3. ja 4. sinfoniat). Mahlerin seiskan hän toteuttaa paremmin kuin kukaan muu, ja das Lied von der Erdestä hän löytää enemmän alakuloista kauneutta kuin kukaan muu, Bruno Walter mukaanluettuna. Mahlerin ysistä häneltä löytyy kuusi livetulkintaa; Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa tehty erinomainen vuoden -66 tallenne esittää Mahlerin teoksen eloonjäämiskamppailuna, josta ei puutu repiviä ja traagisia sävyjä ja johon verrattuna Bruno Walterin aiemmin ihanteellisena pitämäni levytys kuulostaa jotenkin siloitellulta.

Brucknerin yhdeksäs on ihanne-esitys, ja vitosen Horenstein ainoana kuulemanani kapellimestarina toteuttaa teoksen siten kuin se suunnilleen pitääkin: osista koostuvana kokonaisuutena, jossa hyvä seuraa lopussa: finaali, jossa palaset kootaan yhteen, kiihtyy pikku hiljaa viimeisen kolmen minuutin eksaltaatioon. Horensteinin taide yhdistää Klempererin rakenteentajua Furtwänglerin ekstaasiin, ja lisäksi hän osaa antaa ymmärtää alleviivaamatta, pinnan väreillä kätkettyä voimaa. Horensteinin käsissä englantilaiset radio- ja provinssiorkesterit soittavat henkensä hädässä, uhkuen piilotettua voimaa kuin tiikeri. Horenstein oli myös suurenmoinen Beethoven-johtaja; Ranskan radio-orkesterin kanssa tehty versio Beethovenin ysistä on Furtwänglerin jälkeen hienoin kuulemani, ja Missa Solemnis on ylittämätön esitys, Klempererin versio on kuollut Horensteiniin verrattuna.

Huippu seuraa lopussa; maaliskuussa 1959 BBC:llä sattui olemaan jäänyt käyttämättömiä varoja, ja ne piti polttaa musiikkiesitykseen. Päätettiin sitten toteuttaa suurimman kuviteltavissa olevan koneiston vaativa teos, Mahlerin 8. "Tuhannen" sinfonia, joka vaati tässä esityksessä pitkälti kahdeksattasataa esittäjää. Tilaisuuteen tuotiin onneksi myös kokeellinen stereoäänitystekniikka, joka sai olla dokumentoimassa teoksen Lontoon ja Horensteinin ensiesitystä; tämän esityksen sanotaan myös aloittaneen kansainvälisen Mahler-renessanssin ja nostaneen Horensteinin maineeseen.

Etenkin teoksen viimeinen vartti lienee uskomattominta koskaan taltioitua livemusiikkia, uskomattominta ainakin sellaiselle ihmiselle, joka on muuten omistautunut Mahlerille pitkään (kuten minä), mutta jolle juuri tämä teos oli pitkään jossakin määrin enigmaattinen. Upeaa musiikkia tämä on Kubelikin tai Bertininkin tulkintana, mutta he raapaisevat vain pintaa. Tässä on onnistuttu taltioimaan koko esittävän taiteen historian suurimpia hetkiä. Suurenmoista, mahtavaa, sanoinkuvaamattoman suurta ja rajattoman kaunista, salpaa hengityksen, saa silmistä valumaan hikeä ja puhkoo lastenvaunujen renkaat. Esiintyjistä paistava onni olla mukana tekemässä historiaa, olla ylittämässä itseään, paistaa läpi; onnekkaita olivat myös ne 3000, jotka mahtuivat paikalle kuuntelemaan. Ja onnekas olen minä, jota varten tämä tilanne on tallennettu,

Soitossa on livetilanteen rosoa, ja esiintyjät eivät vain joutuneet kohtaamaan rajansa vaan ylittämään sen, mutta se, miten suuren tilanteen intensiteetti välittyy taukoamattomana pikku hiljaa yltyvänä virtana, joka loppua kohti yltyy valtaisaksi pauhuksi, on täysin sanoinkuvaamatonta. Esitys välittää sellaisia ääniä, joita en tiennyt olevan olemassakaan, ainakaan tässä maanpäällisessä maailmassa, esimakua taivaasta, jonne teos ja taltiointi pikku hiljaa saapuvat. Se, miten orkesteri, solistit ja kuoro kietoutuvat yhteen lopussa, on jokaisen kuultava ennen kuolemaansa.

Mahlerin 8. sinfoniaa Horensteinin esityksenä pääsee kuuntelemaan klikkaamalla otsikon linkkiä.

In memoriam Frans Brüggen

Suomessa ei missään tiedotusvälineessä huomioitu viime keskiviikkoista huilisti-kapellimestari Frans Brüggenin poismenoa 79 vuoden iässä. Paitsi tässä.

Brüggen oli autenttisen musisointiliikkeen pioneereja, yhdessä Nikolaus Harnoncourtin ja Gustav Leonhardtin - josta olen kirjoittanut aiempaan blogiini muistokirjoituksen - kanssa. Brüggen oli itselleni sikäli merkittävä nimi, että hän tutustutti minut Joseph Haydnin musiikkiin.

Brüggenin perustamassa 18.vuosisadan orkesterissa oli autenttiskokoonpanoksi iso, miltei romanttinen sointi. Jos muuten vierastaa autenttisia instrumentteja raapivina, Brüggenin täyteläinen tyyli miellyttää.

Vanhemmittaan Brüggen siirtyi muiden pioneerien tavoin yhä enemmän perinteisen sinfoniaorkesterin pariin, löydettyään ensin sointi- ja artikulaatioihanteensa omasta orkesteristaan. Tällöinkin sointi on ilmavaa, artikulaatio dramaattista.

Brüggenin johtamaa Beethovenin Eroica-sinfoniaa voi kuunnella - ja katsoa - klikkaamalla bloggauksen otsikkoa. Eroican surumarssi soikoon Brüggenin muistoksi.