maanantai 30. marraskuuta 2015

Ihan omasta päästäni

Kun valtiovarainministeri Alexander Stubb mitä nöyrimmin pyysi anteeksi sitä, että oli väittänyt hallintarekisteriin myönteisesti suhtautuvan tiedotusvälineistä 90%, kun niitä todellisuudessa on 100-90% eli 10%, hän varmaan ajatteli asian olevan anteeksipyynnöllä pois päiväjärjestyksestä. Kun ei ole.

Jo aiemmin itse pääministeri oli väittänyt Suomen velkaantuvan miljoonan tuntitahdilla, kun oikea vauhti on 600 000. On tainnut pääministerin vauhtisokeus tarttua koko hallitukseen, tai sitten kaahailu, liioittelu, muistamattomuus, epätarkkuus, suurpiirteisyys, hutilointi ja suoranainen valehtelu ovat hallituksen jo ennen vaaleja tulevan pääministerinsä mainostama uusi tapa tehdä politiikkaa, joka kiinnittyisi vain faktoihin, tosin Stubbilla tuo 90 on fiksaatio, sillä hänhän arvioi myös hallituksensa onnistuneen 90-prosenttisesti. Se on vähemmän kuin Jutilan laskuopissa.

No, uusi tapa tämä kyllä on, ihan uusi tapa suhtautua tosiasioihin. Tämä ilmenee myös Petteri Orpon (kok.) ja Jarppa Lindströmin (PS) puuhailemasta laista, jonka sanotaan olevan kiristys nykyiseen, helpottaen rikoksista tuomittujen turvapaikanhakijoiden karkotusta. Asia on itse asiassa täysin toisinpäin, minkä voi tarkistaa esimerkiksi minua paremmin Suomen lakia tuntevalta juristibloggari Sakari Timoselta. Samanlainen luova suhtautuminen faktoihin maahanmuuttopolitiikassa on ilmennyt myös perheiden yhdistämisessä, kun Suomi kuulemma on suhtautunut liian löyhästi EU:n perheenyhdistämisdirektiiviin.

Hallituksessamme performatiivinen valta, vallankäytön esittäminen on korvannut toimeenpanovallan. Lainsäädäntövaltahan ei alun alkaenkaan ole kuulunut hallitukselle, vaan eduskunnalle, mutta tätäkään he eivät tiedä, nämä vallankäytön esittäjät, joten eivät nämä edes voi toheloida toimeenpanovaltaa pois, kun se heille ei kuulu.

En ole ihan varma, kummasta olla enemmän huolissaan: siitä, että hallituksemme ei piittaa demokratian pelisäännöistä vai siitä, etteivät tunne niitä. Kumpi on raskauttavampaa, tyhmyys vai valehtelu, on makuasia.

Odotan, mitä hallitus seuraavaksi väittää. Varmaankin jotain sellaista kuin että 110% työttömistä olisi työhaluttomia ja että 200% turvapaikanhakijoista olisi raiskaajia. Varmaa on ainakin, että aika moni ministeri esittää muunneltua totuutta, tai muunneltuja lukuja, Sipilän laskuopilla, joka on melkein yhtä fantastinen kuin Jutilan laskuoppi.

perjantai 27. marraskuuta 2015

Tiede ja politiikka

Politiikan ja tutkimuksen suhde on kriisiytynyt, ei vähiten siksi, että tutkimus on joutunut politiikassa huonoon huutoon. Antipatia on molemminpuolinen: jopa kykypuolueena ainakin itse itseään pitäneen Kokoomuspuolueen politiikassa tämä on näkynyt siinä määrin, että viimeistään kiitos sektorituhoajaministeri Grahn-Laasosen paimenkirjeen myötä, valtiovarainministeri buuattiin ulos Porthaniasta. Eikä sieltä tunnetusti ole mitenkään helppo tulla ulos, kiitos aika arvaamattomien pyöröovien.

Tämän henkisen perussuomalaisuuden tai ehkä vain moukkuuden osoituksena on se, että elämänkoulua arvostetaan koulun kustannuksellakin, ja jokainen käsitys myös tieteelliselle tutkimukselle alisteisesta tiedosta on samanarvoinen, oli sitten Räkköläisen Aukustin tai yliopistoprofessorin. Demokratiassa jokaisella onkin yksi ääni. Poikkeuksen säännöstä tekevät oma puolueeni Vihreät, jotka menevätkin aivan sitten toiseen äärimmäisyyteen.

Me Vihreät pyrimme toimimaan todennetun tiedon varassa. Kuitenkin, jos haluaisimme olla sensitiivisiä sille, miten ihmiset oikeasti asiat kokevat ja miten he elävät, yhteiskunta koostuu ihan oikeista ihmisistä pelkoineen, luuloineen, uskomuksineen, ennakkokäsityksineen ja -luuloineen, skeemoineen ja tarpeineen, ja ne ovat ihmistieteiden tutkimuksen kohteita, eikä niistä saa riittävästi tietoa vain tuijottamalla tilastoja ja numeroita. Sosiologina ymmärrän, että kokemukset ja tulkinnat näistä kokemuksista ovat välttämättömiä inhimillisen toiminnan ymmärtämiseksi, ja inhimillistä toimintaa ohjaavat olennaisesti juuri nämä uskomukset, ennakkokäsitykset, tarpeet, normit ja roolit, eivät kovat faktat.

Tiedeuskon hallitseva paradigma Vihreissä on positivismi, tai ainakin näkyvin ja vaikutusvaltaisin. Kuitenkaan numerot sinänsä tai edes tilastot eivät ole tiedettä, eikä kvantitatiivisessakaan analyysissä numeraalinen fakta ole kuin ainoastaan analyysin alku, sen aineistoa, jotain, joka kaipaa selittämistä, analyysiä, kaikkea muuta kuin analyysin loppupiste, sen tulos. Vai väittääkö joku vielä, että sosiologia tai psykologia ei ole tiedettä, kasvatustieteestä en tässä väitä mitään?


Miksi pienille synnytysyksiköille ei löydy ystäviä eduskunnasta?

Olisi hyvä kuulla, miksi minkään muiden puolueiden edustajat kuin Kristillisten ja RKP:n eivät kannattaneet sosiaali- ja terveysvaliokunnassa pieniä synnytysyksiköitä puolustavaa kansalaisaloitetta. Arvaan, että nämä kannattivat, koska KD:lle lapsien synnyttäminen on sakramentti ja koska tässä uhataan RKP:n kannattajien palveluita vahvasti kaksi- tai jopa ruotsinkielisillä alueilla. Siitä olen erityisen yllättynyt, että ei edes yleensä maakuntiin takertuva Keskusta puolusta asukkaiden hengen kannalta välttämättömiä palveluita, tai Vasemmistoliitto, joka yleensä ratkaisisi asiat nostamalla veroäyriä. jos asia siitä olisi kiinni. Puhtaita papereita ei saa omakaan puolueeni, jossa taitaa nyt suurkaupunkinäkökulma korostua. 

Suurkaupunkinäkökulmassa Naistenklinikan remonttiakin pidetään katastrofina, mutta ei ymmärretä, mitä tämä tarkoittaa esimerkiksi Kainuussa, tai edes Itä-Uusimaalla saavutettavuuden kannalta. Entisenä helsinkiläisenä muistan vertailun vuoksi hamaan tappiin jatkuvan kissanhännänvedon paikallisten terveyskeskusten puolesta, jota käytiin pudotuspelinä esimerkiksi Kannelmäen ja Malminkartanon välillä, ja tämä peli ymmärrettiin myös kaupunginosien statuskamppailuna. Samaten kantakaupungissa Krunikan terveyskeskuksen lakkauttaminen on siirtänyt asiakkaat Viiskulmaan. Ja niin edelleen. Haja-asutusasukkaan näkökulmasta, on vaikea eläytyä näihin helsinkiläisten palvelutasojupinoihin siitä että palvelu siirtyy kilometrillä tai kahdella, kun täällä ei edes ihan susirajan takana kyse on siitä, onko sitä palvelua ollenkaan, vaikka veroja maallakin maksetaan, itse asiassa Helsinkiä enemmän.

Odottaessamme tytärtäni, me ainakin kävimme Porvoon sairaalassa loppuraskauden aikana muutamankin kerran varmistumassa, että kaikki oli hyvin, ja tämä mahdollisuus lisää paitsi potilasturvallisuutta, myös sen tunnetta. Olisi jäänyt varmistautumatta, jos Porvoosta olisi pitänyt lähteä Kätilöopistolle, ja Porvoon sairaalaan synnytysosaston lakkauttaminenhan kaatuisi juuri sinne. Onko Kätilöopisto valmis tähän, ottamaan vastaan kokonaisen maakunnan? Nämä lakkautukset ovat ketjureaktio: ensin lähtisivät synnytykset, sitten päivystys tarpeettomana ja lopulta koko sairaala, ja sen mukana sadan tuhannen ihmisen palvelut ja satojen ihmisten työpaikat. Eikä kyse ole pelkästään synnyttäjistä, vaan myös kroonikoista, joiden täytyy käydä sairaalassa hoidoissa jopa päivittäin. 

Jos Porvoosta onkin Stadiin "vain" 50 km, mikä voi tuntua lappilaisnäkökulmasta ei edes poronkusemalta, Pellingistä ja Lapinjärveltä onkin jo toinen mokoma. Mitä sitten tapahtuisi imetysklinikan kaltaiselle matalan kynnyksen palvelulle, jonne päästään ilman lähetettä, ja juuri tällaisia palveluita pitäisi olla lisää? 



Vielä niin pieni tyttöni Porvoon sairaalan ensisängyssään parin tunnin ikäisenä.

torstai 26. marraskuuta 2015

Käpylöitetään koko Helsinki!

Lisää kaupunkia Helsinkiin -ideologian ytimenä on se, että koko Helsinki kalliolaistettaisiin siten, että lattebaari löytyisi jokaisen talon kivijalasta. Siis talon, sillä kortteleita ei enää tehdä. Ja koska näiden puuttuvien kortteleiden sisäpihalla on kiva järjestää yhteisöllisyyttä, grillijuhlia ja pop up -oma-apukerhoja, ehkei kuitenkaan kalliolaistettaisi, vaan käpyläistettäisiin.

Nämä käpylät sitten yhdistettäisiin toisiinsa kaupunkibulevardeilla. Hetkinen, tämähän on puutarhakaupunkia tiivistettynä Helsingin mittakaavaan! Kuulostaapas kivalta.

Mutta hetkinen. Ei puutarhakaupunkia niin tehdä, että jo olemassaolevan Smith-Polvinen -rakenteen päälle lyödään vielä puutarhakaupunki, tiivistämällä ne välit, jotka unohtui smithpolvistaa, käpylöiksi. Vahinkoa ei korjata korvaamalla vanha vahinko uudella, kakkaamalla pissaamisen päälle, vaan ensin pitäisi vetää pönttö ennen kuin tehdään numero kakkoset.

Parempi olisikin purkaa yksi kaupunginosa kerrallaan lähiöitä, ennen kuin muutkin ne kuin Pihlajamäki ehditään julistaa aikansa edustajina suojelukohteiksi, ja korvata ne käpylöillä, jos käpylöittää halutaan.

Tämä tuli mieleeni, kun katsoin ei vain Kuninkaantammen asuinalueen havainnekuvia, vaan niistä lähtevää ilakointia. Jossain muualla tämä voisi olla ok, mutta ei täällä. Olen hyvin pettynyt siitä helppoudesta, jolla Keskuspuiston rajoja on siirretty, puoluerajoista riippumatta. Nähtävästi Keskuspuiston puolustamiseen ei Helsingin valtuuston tahtotila riitä, vaan tarvitaan ulkoparlamentaarisia keinoja.


Tämä lappu seisoi joulun välipäivinä 2010 lyhtypylväässä, juuri sillä puolella nk. Linjalle vievää ulkoilupolkua, joka pahantahtoisessa tulkinnassa ei ole Keskuspuistoa. 

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Vuosi 2005

Sain Facebookissa Rosa Meriläiseltä vuosihaasteeksi vuoden 2005. Vuonna 2005 olin juuri tavannut Susannan, josta tuli sitten ensimmäinen puolisoni, ja suhteesta hänen kanssaan jäi todisteeksi nyt ekaluokkalainen Simeon-poika. Irtisanoin vuokrasopimukseni - asuin Munkkivuoressa Porintie kakkosessa taloyhtiön vuokrakaksiossa 450 euron vuokralla - reilun kuukauden tuttavuuden jälkeen, ja pian asuimme Munkkivuoren uudemmassa kylkiäisessä, Talinrannassa Taiteentekijäntiellä. 

Tein monenlaisia töiksi kai luonnehdittavia projekteja, joissa oli mukana korkeakouluja, muotoilijoita, yrittäjiä ja tutkijoita, mm. Jari Koskinen, Sami Karmakka, Hannaliisa Johnson ja Markku Wilenius, ja välillä tarkastin ja valvoin Stadian tenttejä, mikä sitten loppuikin osaltani tuohon kevääseen. Keväällä kävin 2 viikon mittaisen yrittäjyyskurssin Markkinointi-instituutissa, ja opiskelin italiaa kansalaisopistossa. Kevään 2005 sävy taisi olla kaiken kaikkiaan toiveikas, täynnä ideoita ja virtaa. 

Loppukesästä lähdin kerran lenkille Talinrannasta kohti Keskuspuistoa, ja törmäsin puuhun kiinnitettyyn aaneloseen, jossa kerrottiin, että Laakson alueelle suunniteltiin asuinrakentamista. Otin yhteyttä Kaupunkisuunnitteluvirastoon, sain kutsun tiedotustilaisuuteen Meilahden koululle, jossa laitoin nimilistan kiertämään, ja pian meillä oli Ei enää palaakaan Keskuspuistosta -kansalaisliike. Tempauduin mukaan myös Vihreisiin. 

Vuotena tapahtui siis paljon, ja tuo Keskuspuisto-sattumus on paljolti määritellyt kaikkea sen jälkeen tapahtunutta. Oikeastaan tuosta vuodesta voisi sanoa tiiviisti, että tapasin ensimmäisen elämänkumppanini, kokeilin yrittäjyytttä, liityin puoluepolitiikkaan ja löysin elämäntehtäväni Keskuspuistosta.



tiistai 24. marraskuuta 2015

Aito avioliitto muslimeja vastaan

Föreningen Aito Avioliitto har idag sparkat sin ordförande Jukka-Pekka Rahkonen, mannen bakom medborgarinitiativet som försöker torpedera den nya äktenskapslagen, sedan Rahkonen kommit ur skåpet som fullblodsfascist. Rahkonen vill bland annat förbjuda islam och ge böter till alla som läser Koranen eller bär slöja. Till kännedom alltså för de som ännu behöver påminnas om vilken vidrig hjärna som ligger bakom det där initiativet.  (Aito Avioliitto-yhdistyksen Facebook-päivitys sunnuntailta)

Ei ole ainakaan minulle mikään yllätys, että naiset nyrkin ja hellan väliin tuomitsevat ovat fasisteja ja rasisteja, hehän usein käyttävät naisia näiden ismiensä keppihevosena, joten ylläoleva uutinen ei kyllä ole mikään uutinen.

Jos joku ei osaa sen vertaa ruotsia, että ei osaa lukea tätä uutista, en kiusallani käännä sitä, koska kovin usein nämä fasisteiksi paljastuvat naistenalistajat tai naistenalistajiksi paljastuvat fasistit suhtautuvat myös "asenteellisesti" "pakko"ruotsiin, enkä ole yhtään yllättynyt, jos ruotsintunneilla nukkujasta on tullut rasisti. Olkoot ymmärtämättä, ja kärsikööt asenteellisuudestaan. Tietenkään huonosta ruotsin taidosta ei sen enempää seuraa rasismia kuin puhelimista maksasyöpää, mutta ainakin nihkeys ruotsin opiskeluun, rasismi ja sovinismi usein instantoituvat samoissa kuorissa, ja saavat poliittisen ilmaisunsa yhdessä puolueessa, ne, jotka eivät ole niin äärikristillisiä, että mahtuisivat KD:hen.

maanantai 23. marraskuuta 2015

Ota haltuun asiantuntijuutesi, nainen

"Suomen Lontoon instituutti pyysi tohtori Saara Särmää kiteyttämään muutaman toimintaohjeen, jolla jokainen voi harjoitella kehtaamista ja edistää tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa. 1) Kehu nainen tai pari päivässä. Naisiin kohdistuu usein kriittinen katse, joka voi sisäistyä. On tärkeää nostaa naisten osaamista ja asiantuntijuutta, joka jää usein yhteiskunnassa piiloon. 2) Älä ota itseäsi liian vakavasti, nainen. Uskottavuuden rajat ovat kapeita ja ristiriitaisia. Niitä noudattamalla menee vain umpisolmuun. 3) Ota haltuun oma asiantuntijuutesi. Älä vähättele omaa osaamistasi, vaan tuo se rohkeasti esiin. 4) Ota tilaa pokkana vaan. Astu esiin, ota puheenvuoro. Älä pienennä itseäsi. 5) Älä pelkää mokaamista. Ei se oo niin justiinsa."

Tämä lista valaiseekin osaani työelämässä, joka on lähtökohtaisesti naisen osa. Selittyykö moni töissä kokemani sillä, että osastonsihteeri on 99% naisala? Töissä ei positiivista palautetta anneta, kehumisesta puhumattakaan, Kun tuon omaa asiantuntijuuttani esille, se dissataan jo lähtökohtaisesti sillä, että osastonsihteerin ei kuulu olla asiantuntija, saati elämöidä sillä. Nöyränä hänen pitää totteleman kaikkia, ja kyseenalaistamatta. Tilaa hän ei voi vaatia, sillä sitä ei ole: ruokatuntia ei ole, puhelimeen pitää aina vastata, kaikki pitää aina keskeyttää, ja lähtökohtaisesti osastonsihteerillä ei ole työrauhaa, eikä omaa huonetta, vaan hänen huoneensa on lähtökohtaisesti se paikka, jonne sijoitetaan postilokerot, lomakevarastot ja printterit, skannerit sun muut härvelit niin että huoneessa käy vilske kuin Stockmannin ovissa. Mokaaminen on eksplisiittisesti kielletty, ja sitä kyttäillään ja todistusaineistoa kerätään.

The Finnish Institute of Londonin jutun, josta yo. on siteeraus, voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

perjantai 20. marraskuuta 2015

Pitäisikö lapsille opettaa kilpailutusosaamista?

Ainakin jos on uskominen kansanedustaja Sanna Lauslahtea (Kok.) Hän ajatteli ääneen sote-uudistuksen lisäävän kansalaisasiakkaiden valinnanvapautta, mikä Kokoomukselle on tunnetusti uskonto. 

"Täällä on peräänkuulutettu sosiaalitoimen näkökulmaaOtetaan esimerkki lastensuojelun tarpeessa olevalta nuorelta. Miksi emme antaisi hänelle valinnanvapautta valita kotiansa, perhekotiansa? Miksi siellä virkamies tekee sen päätöksen hänen puolestaan?"

Lauslahti olisi siis sälyttämässä lapsen, vieläpä elämässään hankalaan tilanteeseen joutuneen hartioille vielä aika ison vastuun, joka kuuluu lastensuojelun sosiaalityöntekijälle. No, näillä lapsilla onkin usein aika leveät hartiat, jotka kantavat vanhempienkin huolet ja ovat vahvoja pienempien sisarusten puolesta. 

Lastensuojelun sosiaalityöntekijä on ammattilainen, ja työnsä puolesta näissä moniammatillisissa elämänsotkuissa, jotka ovat lapsen elämää, eivät työtä. Nämä ovat aikuisten asioita, eivät lasten. 


Lasta on sopivaa ja hyväkin kuulla hänen omaa elämäänsä koskevassa päätöksenteossa. Mutta jos valinnanvapaus ulotetaan myös niihin, jotka eivät tätä valintaa kykene tekemään, tämä on kuin heikoille jäille ajamista. Varmaankin koulujen opetussuunnitelmiin tulisi upottaa kilpailutusosaamista, jotta lapsukaiset osaisivat informoidusti valita kodin, mahdollisesti useankin kodin, sijaisperheiden, sijoitusperheiden ja eri lastenkotien välillä. 

Demokraatti-lehden jutun Sanna Lauslahden höpsäytyksestä voi lukea klikkaamalla otsikkoa.



torstai 19. marraskuuta 2015

Huuto työn hallinnan puolesta

Mistä on työntekijän mahdollisuus saada hallinnan tunnetta työstään, ja kokemusta siitä, että hän on hyvä siinä, jos ainut hyvän palautteen muoto on radiohiljaisuus, se, että ei saa huonoa palautetta, jos vaihtoehtona on se, että työntekijä saa käskyn tehdä työnsä puolivillaisesti, jättää puolitiehen, päästää käsistään paskaa? Jos työntekijä ei näin suostu tekemään, vaan kyseenalaistaa tämän periaatteen, hänen koetaan pottuilevan yhteistyökumppaneilleen, niille, joiden kanssa hän tekee moniammatilliseksi yhteistyöverkostossa kutsutussa oksymoronissa töitä?

Onko tällöin työntekijän ainut mahdollisuus saada neuvoteltua itselleen oma reviiri oman työnsä alitajuinen sabotointi, ja yhteistyöverkoston muiden ammattiryhmien työn sabotointi - totuttujen työtapojen ja roolien kyseenalaistaminen - saaden heidän osuutensa tässä yhteistyössä näyttämään niin kelvottomalta, että itse on pakotettu pelastamaan ulkomaailma tämän yhteistyön kelvottomilta hedelmiltä, ja lähteä yhden miehen tai naisen sotaretkelle?

Tai jos ainut oman työn hallinnan keino on työrauha, huonon palautteen välttäminen niiltä yhteistyökumppaneilta, joille ei se käy, että korjailet heidän puolivillaisuuksiaan, onko oman työnsä hallinnan mielekkyyden puolesta taistelevan ritarimme järkevin strategia sittenkin tyytyä puolivillaisuuteen, päästää käsistään läpi huonompaa jälkeä kuin mitä osaisi tehdä?

Edelleenkin se organisaatio, jossa voi oikeasti esittää kehittävää kritiikkiä, odottaa löytymistään.

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Blood, sweat and tears

Hankittuani noin vuosi sitten James Levinen Mahler-levytyksiä, ensi alkuun kaikki vaikutti olevan suurin piirtein kunnossa. Ne olivat erinomaisesti levytettyjä, loistavasti soitettuja, musikaalisia, hyvällä maulla toteutettuja, kaikki yksityiskohdat kuuluivat, jopa minulle uusia instrumentaation detaljeja. Hyvän ensivaikutelman ne onnistuivat antamaan, mutta kuitenkin niistä puuttuu jokin X-tekijä, joka pitäisi mielenkiinnon yllä.

Esimerkiksi Mahlerin kolmosessa ja yhdeksikössä muhkeaa stereolevytystä kaipaava tuntee ensin helpotusta: tässä ne nyt ovat. Kuitenkaan edes kyseisten sinfonioiden puolituntisten ensiosien kaari ei tahdo kantaa, saati sitten koko teos. Molempien edellämainittujen sinfonioiden finaalit Levine raahaa tunnistamattomiksi, vaikka kyllä finaalit voi hitaastikin tehdä: Gary Bertinin yhdeksäinen on tästä hyvä esimerkki.

Mahler omien sanojensa mukaan halusi mahduttaa sinfonioihinsa kaiken, mitä maailmassa on. Kuitenkaan hänen sinfoniansa eivät ole mitään idealuetteloita tai efektivarastoja, vaan koherentteja sinfonioita, joskin ne sisältävät kokonaisen maailman. Levine ei vaan tavoita sitä, että kyseessä on yksi koherentti kuvaus maailmasta, ei maailma itse. Mahlerin musiikin pitää aina roikkua yhden langan varassa, "hang in the balance", jotta se paradoksaalisesti pysyisi kasassa.

Voi olla, että asiaa olisi auttanut, jos Levine olisi käyttänyt Mahlerillensa paremmin vihkiytyneitä orkestereita, kuten lontoolaisorkestereita, New Yorkin filharmonikkoja, Wienin filharmonikkoja, Concertgebouw-orkesteria tai jotain saksalaista radio-orkesteria. Philadelphian orkesterin kermainen ja kultainen soundi sopii slaavilaiselle musiikille (joksi luen tässä myös Sibeliuksen), mutta Mahlerista se tekee liian nättiä ja sulavaa. Chicagon orkesterin soundi taas on liian hehkuva, pianissimot eivät oikein rekisteröidy.

Musiikissa pitää kuulua ruumiineritteet ja mieluiten muutama ruumiskin, kernaasti jotenkin runneltuna. Siinä pitää olla verta, hikeä, räkää, kuolaa, epätoivoa ja kyyneleitä, menetystä tai ainakin kokemusta menetyksen pelosta, ja ennen kaikkea pierua. Jos jossakin tämä pätee erityisesti, niin Mahlerissa, joka ei keikistele, vaan horjahtelee.

Levine luulee, että sinfonia on osiensa summa, ja mitä enemmän ne sisältävät asioita, sitä suurempi sinfonia on. Sinfonian tulee olla suurempi kuin osiensa summa. Tämä toteutuu ainakin Klempererillä, Walterilla, Horensteinilla, Kubelikilla, Mengelbergillä, Mitropoulosilla, Bertinillä, Barbirollilla, Haitinkilla ja ajoittain Bernsteinilla. Näistä varauksista huolimatta, Levine toteuttaa Mahlerin sinfonioista ainakin nelosen ja seiskan jokseenkin ihanteellisesti, ja ykkösen ja vitosenkin hyvin.


tiistai 17. marraskuuta 2015

Hallituksen äänettömät yhtiömiehet

Kun hallitus perui eläkkeensaajien asumistukileikkauksensa, alkoi perussuomalaisia hiiviskellä esiin piiloistaan, joissa he olivatkin piileskelleet jo hallituksen nimeämisestä. Oikeastaan ainut asia, joka on saanut heitä tähän asti muistamaan oman olemassaolonsa, on ollut maahanmuuton silmitön vastustaminen.

Käsi sydämellä, kuka muisti peruspalveluministerin nimen, tai edes tiesi sen? Nyt minäkin tiedän. Hänen nimensä on Hanna Mäntylä, ja hän piti em. päätöstä torjuntavoittona. Samoin teki myös Timo Soini, hänen puolueensa puheenjohtaja, vaikka ei kyse olekaan suoranaisesti ulkomaanpoliittisesta asiasta.

Niin kova hinku on koettaa kerätä irtopisteitä sen pienen kansan puolustajina, jonka äänet kelpasivat vielä ennen vaalia. Vaikka Perussuomalaisilla ei ollut päätöksen perumisen kanssa osaa eikä arpaa, sillä ilman oppositiota päätös oltaisiin taputeltu kaikessa hiljaisuudessa. Niin kova hinku Perussuomalaisilla on nimittäin pysyä hallitusvallassa sitä kerran maistettuaan, että heille käy kaikki.

Perussuomalaiset ovat hallituksen äänettömiä yhtiömiehiä. Heille on hallituksessa myönnetty läsnäolo-oikeus. Puheoikeuttaan he käyttävät silloin kun sattuvat muistamaan, ja äänivaltaa heillä ei ole.

maanantai 16. marraskuuta 2015

Nyt selvisi syy hallituksen vatulointiin

Tai pitäisikö sitä sanoa sipilöinniksi, sitä, että ensin hutkitaan ja sitten vasta tutkitaan. Ensin tehdään päätösesitys tunteella, vaikutuksista piittaamatta ja asiantuntijoita kuuntelematta. Ja vasta kun käy ilmeiseksi, että kansan tuomio on niin armoton, että tästä eivät hallituspuolueet ehjin nahoin kävele kun aikanaan hallituksesta kävelevät - ja että tämä hetki saattaisi olla yllättävänkin äkkiä - sitten peruvat päätöksensä. Näin on nyt käynyt työajanpidennyksen kanssa, sitten niin sattui eläkkeensaajien asumistuelle, ja seuraavaksi perunevat ensimmäisen päivän sairauskarenssin.

Ei kyse ole välttämättä äkkiväärästä, mutkatsuoriksivetävästä pohjalaisinsinööriydestä. Ehkä ovat herrat ovelampia kuin luulemme: kun ensin esiintyy roistona ja sitten antaakin periksi, voi joku nöyrrytetty luulla erehtymään Juha Sipilää Robin Hoodiksi ja näitä muita Sherwoodin iloisiksi veikoiksi. Timo Soini olisi sitten tässä katsannossa Tuck-munkki, ja Alexander Stubb pikku-John, jota luullaan pieneksi ja harmittomaksi, mutta todellisuudessa kyse onkin todellisesta voimamiehestä, miekalla kurittajasta vailla vertaa.

Mutta eivät he mitään iloisia veikkoja ole. Kyse on retorisesta sumutuksesta: ensin otetaan ja sitten vähän annetaan takaisin, tai ollaan ottamatta niin paljoa. Vai onko maamme sittenkin johdettu äkkipikaistuksissaan, ex tempore -päätöksillä, sen kummemmin miettimättä?

lauantai 14. marraskuuta 2015

Huonoilla ideoilla on puoluekirja

Hyvillä ideoilla ei ole puoluekirjaa, on jyväskyläläisen kansanedustaja Touko Aallon motto. Kuitenkin huonoilla ideoilla on.

Puoluejäsenyys suitsee aktivistin suut, vaikka pitäisi kai olla mahdollista sanoa, että hallituspolitiikka tai Helsingin uusi yleiskaava ovat aivan paskoja. Kun seisot jommalla kummalla puolen rintamaa, tämä ei olekaan enää aivan yhtä selvää, koska haluat jo taktisistakin syistä kammeta hallitusta tai olla loukkaamatta yleisessä katsannossa hyviksinä pitämiäsi ihmisiä, joista tulee silmissäsi pettureita, kun heidän yksi asiansa onkin toinen kuin omasi. Tosin hallitus on surkea, eikä tämän toteamiseen tarvita opposition värisiä puoluesilmälaseja.

Puolueet jakavat ihmiset meihin ja muihin, hyviksiin ja pahiksiin. Tilanne- ja asiakohtaisesti niitä hyviksiä voi sitten löytyä muistakin leireistä, tai ainakin hyviksien pahiksia, meikäläisten heikäläisiä, jotka ovat vähän vähemmän hyviä kuin me. Ilman puoluejäsenyyksiä voisi tehdä yhteistyötä asiakysymyksissä asiakohtaisten hyvisten kanssa, ja saisi samalla välttää pahikset tai ainakin pahiksiksi leimaamisen kokonaan.

Toki puolueet ovat siinä mielessä käteviä välineitä, että ne yhdistävät eri asioiden puolesta taistelevia hyviksiä yhteen, ainakin Vihreät, joka on monen yhden asian liike. Ei-puoluepoliittinen kansalaistoiminta taas yhdistää saman asian puolesta taistelevia hyviksiä yhteen, kuten vaikka Mahdollisuuksien Tori. Pekka Haavisto teki talvella 2012 sikäli mahdottomasta mahdollisen, että hän yhdisti nämä molemmat. Sellaisessa toiminnassa on ilo olla mukana.




perjantai 13. marraskuuta 2015

Kohta sote-aloille pitää työntää tekijöitä

Toivoa sopii, että juuri sovittu Sote-malli sisältää keinoja, miten vähennetään sosiaali- ja terveysalojen työntekijöiden tarvetta, esimerkiksi siirtämällä heitä perustettavien uusien väliportaiden hallintovirkamiehiksi. Tämä tarpeen väheneminen tosin on hyvin epätodennäköistä, väestön vanhetessa, ja Sote-keskustelun kokonaan unohtaessa ennaltaehkäisyn näkökulman.

Tämä olisi nimittäin tarpeen, sillä hallituksen ns. kilpailukykypaketti, joka kurittaa kaikkein karttuisimmin juuri pienipalkkaisia julkisen sektorin työntekijöitä, joita kaikkein eniten on juuri naisvaltaisilla sote-aloilla, tekee jatkossa näista aloista hyvin epävetovoimaisia aloja työskennellä.

Jatkossa jouduttaneen työntämään työttömiä erilaisilla pakkotoimilla erilaisiin työvoimapoliittisiin toimenpiteisiin, kuten työllistämiskursseille, joilla koulutetaan työttömiä näille vielä nykyisestäänkin kurjistettaville aloille: sosiaalityöntekijöiksi, sosiaaliohjaajiksi, terveydenhoitajiksi, lähihoitajiksi, sairaanhoitajiksi, psykologeiksi, lääkäreiksi, riippumatta heidän soveltuvuudestaan alalle, eikä tästä varmaankaan voi kieltäytyä. Edellämainitusta huolimatta on selvää, että emme tule selviytymään mitenkään tästä heikentyvän huoltosuhteen ja kurjistuvien työolojen yhtälöstä ilman maahanmuuttoa, riippumatta maahanmuuttajien taipumuksista ja soveltuvuudesta.

torstai 12. marraskuuta 2015

Miten julkisen sektorin kurittaminen kohentaa yritysten kilpailukykyä?

Olen jo aiemminkin repostellut hallituksen ns. kilpailukykypakettia, joten tällä kertaa lyhyesti.

Joskin sairausloman karenssipäivä on oikeasti hullu idea, sairaana töihin tulemisesta on eniten haittaa julkisella sektorilla, jossa sairaanhoitajat, varhaiskasvattajat ja opettajat toimivat taudinkantajina. Tosin ei vaaratonta ole käyttää koneistusmasiinoitakaan tai ajaa rekkaa sairaana, ja kyllä ne puotipuksutkin levittävät tauteja.

Arkipyhien muuttuminen palkattomiksi tai pakko tehdä ne sisään ei oikeasti ole mahdollista julkisella sektorilla. Jos virasto on kiinni viikonloppuisin, on turha mennä rykimään sitä ovea, ja yrittää tehdä helatorstai lauantaina sisään. Aloite myös kertoo siitä, että hallituksessa ei tunneta julkisen sektorin virkaehtosopimuksia: jos helatorstai pitäisi tehdä sisään viikonloppuna tai iltatöinä, tämähän käytännössä tarkoittaisi esimerkiksi opettajilla kokonaistyöaikaan siirtymistä - eli kaiken opetusvelvollisuuden ulkopuolella tehtävän työn tekemistä näkyväksi ja tunnustamista - mitä tähän saakka on vastustettu mahdottomana. Eikä yksinhuoltajan, pitkää työmatkaa tekevän perheellisen, saatikka molempiin ryhmiin kuuluvan ole mahdollista tehdä sisään mitään, hän jo nyt kulkee työn ja perhe-elämän yhdistämisen äärirajoilla.

Lomarahojen karsiminen taas pienentää suoraan kulutuskysyntää, tehden pienituloisille mahdottomaksi esimerkiksi kotimaanmatkailun, työllistämisen kotitalousremontteja teettämällä tai palvelujen tai tavaroiden kuluttamisen, joten ei siinäkään ole järkeä. Parempi olisi irrottaa lomaraha tuloista, ja määrätä kaikille palkansaajille esimerkiksi kahden tonnin lomaraha.

Minä en ymmärrä, mitä muuta tekemistä julkisen hallinnon pienipalkkaisten sairauslomilla, lomarahoilla ja arkipyhillä on yritysten kilpailukyvyn kanssa, paitsi että tällä kustannetaan työnantajamaksun alennus. Tarkoitus kai lienee varmistaa, ettei julkinen sektori olisi liian vetovoimaisena kilpailukykyinen työnantaja verrattuna yksityiseen sektoriin. Että jos joku nyt haluaisi ihan silkasta kutsumuksesta vaihtamaan lasten tai vanhusten vaippoja vuorotyössä. Siksi kovalla kädellä sitä nyt kuritetaan eilen TEM:n sivuille ilmestyneen tiedotteen mukaan. Kilpailukykypaketti koettelee solidaarisuutta, etenkin kun johtajat itse eivät näytä moraalista esimerkkiä, piilottelemalla omistuksiaan verottajan tavoittamattomiin.

TEM:in tiedotteen voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

tiistai 10. marraskuuta 2015

Mikä paranee Sotessa?

Sote-ratkaisussa on lyhenteen alkuosa eli sosiaali jäänyt lapsipuolen asemaan, kun on keskitytty vain julkisen terveydenhuollon palvelujärjestelmiin. 

Suurin hyöty sosiaali- ja terveystoimen integraatiossa saavutettaneen sentyyppisessä verkostoyhteistyössä, jota harjoitetaan jo nyt niissä lastenpsykiatrisissa tapauksissa, jossa on mukana lastensuojelu. Tosin tällaista yhteistyötä tehdään jo nyt, joten Sote ei tuo tähän mitään uutta, ja vaikka Apotti yhtenäistääkin (julkisen) terveydenhuollon tietojärjestelmät, edelleenkin sosiaalitoimella on omansa, ja tiedon kulkeminen riippuu yksittäisistä viranhaltijoista, jotka istuvat tiedon päällä, joita pitää maanitella niihin verkostoyhteistyöpalavereihin - nyt viedään vaikka kahdeksan viranhaltijan työaika matka-aikoineen, ennen riitti yksi - ja delegoimaan tietojen luovuttamista, jonka suorittavat sihteerit. 

Joten nähtäväksi jää, mikä käytännössä paranee. Todellista paranemista olisi integroida tilaaja, tuottaja ja maksaja saman katon alle: nythän esimerkiksi julkinen lastenpsykiatri tilaa yksityistä terapiaa, jonka kustantaa Kela. Kaikki tämä pitää maksaa erikseen ja budjetoida työaikoja ja laskea suoritteita, ja paljon päällekkäisiä suoritteita tulee, filiaalit laskuttavat toisiltaan ja tupakkia palaa. Käsittelyaikoja ei kuitenkaan olla laskettu mukaan mihinkään työaikakirjanpitoihin, ja siltikin tulosta pitäisi saavuttaa lisää, kun lähete hortoilee jossakin, seisoo toisen erikoisalan, laitoksen tai hakemuksen käsittelevän terapiakeskuksen pöydällä, eikä terapian maksamispäätöstäkään olla saatu.


maanantai 9. marraskuuta 2015

Aika vaihtaa työpaikkaa

Talouslehti Forbes luetteli 5 merkkiä, jotka kertovat, että pian olisi syytä vaihtaa työpaikkaa. Nämä olivat:
1) Pomo muuttelee puheitaan ja valehtelee
2) Epämääräinen tulevaisuus
3) Pomo välttelee
4) Valitus: pomo alkaa äkkiä nostamaan esiin kaikenlaisia pikkuasioita.
5) Sinulle ei kerrota

Mutta miten niin "vaihtaa"? Ei työpaikkaa vaihdeta noin vain. Ei työpaikan jättämistä kutsuta vaihtamiseksi, jos uudesta ei ole tietoa, vaan irtisanoutumiseksi. Eivät kaikki ole "huippuosaajia", jotka voivat tuosta noin vain hypätä tuntemattomaan, ja heti hedhantteri soittaa. Tämä on joku "huippuosaajien" lista, sillä suurin osa tuntemistani ihmisistä ei vaihda työpaikkaa tuosta vaan, oli omassa kustannuspaikassa kuinka vaikeaa tahansa. Olivat sitten siivoojia, suunnittelijoita, opettajia, tutkijoita tai sihteereitä, näitä headhuntittomia ihmisiä.

Avointyöpaikka-sivun siteerauksen tästä jutusta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

perjantai 6. marraskuuta 2015

Itseäni tyhmemmät päättäjät?

Vihreässä Langassa kerrottiin Vihreiden kuivan maan puolueristeilyllä naapuripuoleen eks-puoluesihteerin sohaisseen meitä tavallista fiksumpien ihmisten puolueeksi, ja tämän Vihreisiin tavan takaa liitetyn ylimielisyyden mielikuvan aiheuttavan niin suurta vierastusta ja vastenmielisyyttä meitä kohtaan, että ei voi siksi kuvitella äänestävänsä meitä.

Tämä vierastus johtunee siitä, että suuri osa äänestäjistä kokee kansanedustajat kansan edustajiksi. Eiväthän he sitä ole, vaan kansanjohtajia, päättäjiä. En suurin surminkaan äänestäisi ehdokasta, jonka koen itseäni tyhmemmäksi. Se olisi puhtaasti ääliömäistä: että minun asioistani on päättämässä minua tyhmempi.

Eihän siinä ole mitään järkeä. Jos en löydä itseäni fiksumpaa ehdokasta, silloinhan velvollisuuteni olisi ryhtyä itse ehdolle. Kuka voisi paremmin edustaa itseäni kuin minä itse?

Oletan, että edustajani ymmärtää minua paremmin, miten päätöksentekojärjestelmää käytetään omien päämäärien ajamiseen. Toivon, että hänellä on poliittista pelisilmää: itse inhoan pelaamista. En oikeastaan osaa sitä. Kaikesta ei tarvitse tietää kaikkea, ja on parempikin, jos osaa myöntää omat rajoitteensa. Siinä tapauksessa pitää osata kuunnella asiantuntijoita, ja erottaa, ketkä ovat kuuntelemisen arvoisia. Juha Sipilä ei tätä tee.

Silloinkin kun edustajani ei jostain asiakysymyksestä ole minua paremmin kartalla, minun on voitava luottaa siihen, että hänellä on arvot ja sydän paikallaan. Toivon myös, että hänellä on sinnikkyyttä ja istumalihaksia. Tehköön sitten kompromisseja minun puolestani, sillä ne eivät ole vahvin lajini, kunhan ei myy sellaisia asioita, jotka eivät ole myytävänä.

torstai 5. marraskuuta 2015

Miksi kaupunkia ei pidä tiivistää viheralueille

Jos Helsingin maapinta-ala on noin 0,07 % Suomen maapinta-alasta, asuu siellä nyt 11,44% Suomen väestöstä, jolloin se on noin 163 kertaa niin tiheään asuttu kuin muu maa. Tästä on helppo laskea, että siellä on myös suurin virkistysalueiden tarve: paljon käyttäjiä, vähän tiivistämisvaraa.

Muistan Kokoomuksen entisen kansanedustajan Arja Karhuvaaran kerran eräässä paneelikeskustelussa puhuneen yhdentekevistä, joutavista tienvarsipusikoista, joille sopisi tiivistää. Toki siltä näyttää, jos näkökulma on auton ikkuna. Vaikka sen yhdentekevän pusikon virkistysarvo kyseenalaistettaisiinkin, saattaa sillä yhdentekevällä pusikolla olla luontoarvoa, puhumattakaan siitä, että se toimii usein tärkeänä hiilinieluna, ilmanpuhdistajana, meluesteenä ja huleveden imeyttäjänä. Näistä rakennettu ympäristö toimii vain meluesteenä, ja melua asutuskin tuottaa siihen liittyvine liikenteineen ja muine ihmisistä lähtevine äänineen. 

Virkistysalueiden säilyttäminen siellä, missä on käyttäjiä on tärkeää, sekä demokraattisena, liikenteellisenä että kansanterveydellisenä kysymyksenä. Demokraattisesti se on tärkeää siksi, että virkistysalueet ovat kaupunkihyödyke, ja jos ne viedään pois joiltakin asukkailta tiivistämisen nimissä, tällöin tämän hyödykkeen saavutettavuus heikkenee. Saavutettavuus taas on tärkeää myös liikenteellisesti ja kansanterveydellisessä mielessä: jos virkistysalueet siirtyvät kauemmaksi, tällöin virkistäytymään pitää lisääntyvässä määrin matkustaa autolla, mikä lisää liikennettä. Eikä kaikilla helsinkiläisillä ole autoa, jolloin liikenne palautuu myös demokratiaan. Ei ole oikein, että kaupunkihyödykkeita siirrettäisiin siten, että niistä nauttimiseen tarvittaisiin äkisti autoa. Edellämainitut ovat myös kansanterveydellinen kysymys: mitä kauempana virkistysalue on, sitä suuremmaksi nousee kynnys hoitaa terveyttään arkiliikunnalla. 


Yleiskaavan verikartta osoittaa kirkkaanpunaisella ne alueet, joilla kaupunkia tiivistetään viheralueille. 

Tulen seuraamaan tarkasti helsinkiläispoliitikkojen käyttäytymistä, jotta osaisin antaa äänestyssuosituksia tulevissa kunnallis- ja eduskuntavaaleissa. Ja mielipidettäni on ainakin varsin laajassa kaveripiirissäni kuunneltu, ja kysyttykin, samaten kaupunkimetsäpiireissä. 

Ylläoleva kirjoitus kertoo varsin tiiviisti keskeisimmät syyt, miksi olen lähtenyt mukaan puoluepolitiikkaan. Tässä on viimeisen 10 aktiivivuoteni raison d'etre. Saa nähdä, toimiiko se myös poliittisena testamenttina, osoittaen ajan kanssa, kannattaako siellä vaikuttaminen jatkossakin, perustellen, tapahtuuko kaupunkiluonnon puolustaminen sittenkin tehokkaammin muun kansalaistoiminnan kuin puoluepolitiikan kautta. 

Toki puoluepolitiikka on osoittautunut kaupunkiluonnon puolustamisessa sikäli ainakin havainnolliseksi välineeksi, että se on tuonut juuri edellämainittuja luonnon virkistyskäytön vaikutuksia muihin instituutioihin tai systeemeihin - kuten liikenne, liikunta ja demokratia - näkyville. Ja toki kamppailu maasta on aina politiikkaa, oli foorumina sitten puoluepolitiikka tai avoimempi kansalaistoiminta. Puoluepolitiikka on tuonut tämänkin kamppailun näkyvämmäksi. Minulle tärkeysjärjestys on kuitenkin selvä: luonto on itseisarvo, politiikka on väline. 

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Valtakunnallinen kateuspäivä

Maanantai oli taas vuotuinen, valtakunnallinen kateuspäivä, kun verotiedot on julkistettu. En hyväksy vähäosaisten unohtamista ahneuden vuoksi, mutta en myöskään ymmärrä, miksi toisten tuloja pitäisi jotenkin kadehtia. 

Voin kyllä paheksua sitä, että joku rikastuu toisten kustannuksella tai jonkun voitot on revitty toisen selkänahasta, mutta vaikka se joku toinen, jonka selkää olisi revitty, olisi minä, kateudelle ei ole syytä. Vain paheksunnalle, sille, että tällainen on mahdollista. Voin myös paheksua sitä, että verotus ei tasaa nykyistä paremmin kohtuuttomia palkkoja, sillä tämä heikentää julkisten palveluiden rahoituspohjaa, ollen minultakin pois. Kateuden kanssa tällä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä. 

Jos inhoan epäoikeudenmukaisuutta, kavahdan vieläkin enemmän epäjohdonmukaisuutta. Tämä liittynee yleisempään elämänkatsomukseeni: vaikka olisikin tyytymätön vähän siihen ja tähän seikkaan, en silti koskaan, heikkonakaan hetkenä olisi koskaan vaihtanut omaa, persoonallista osaani kenenkään kanssa. Jos joku toinen on minua paremmin osannut ulosmitata kykynsä ja käyttää mahdollisuutensa, hyvä hänelle. 

Kukaan toinen ei voi saada puolestani elämyksiä musiikista tai luonnosta, eikä kokemuksia muutenkaan voi vaihtaa. Jos joku saisi nauttia minun elämyksistäni, minua ei olisi.

tiistai 3. marraskuuta 2015

Nokia disconnecting people

Silloin kun Nokia Suomen lamasta nosti, se teki sen yhdistämällä ihmisiä. "Nokia, connecting people", sanoi heidän mainoslauseensakin. No, samalla he kyllä muuttivat suomalaista puhelukulttuuria: jo loppuivat kahden tunnin maratonpuhelut mummon kanssa, sillä lankapuheluihin alettiin soveltamaan 7 minuutin sykäysveloitusta pian kännyköiden läpilyönnin jälkeen.

Ei niinkään Nokia yhdistänyt ihmisiä, jos tarkkoja ollaan, vaan nokiattomuus erotti. En usko olevani ainoa, joka hankki halkopuhelimen, tultuaan johtopäätökseen, että muuten syrjäytyisi kaveriporukastaan kun he lonkalta alkoivat sopia biljardireissuja.

Jos ensimmäisen sukupolven kännyköiden yhdistämisvaikutuskin jo oli kyseenalaisella pohjalla, niin mitä voi sanoa näistä nykyisistä minitableteista? Ehkä se on vain uudenlaista sosiaalisuutta, jaettua autismia, jossa nuoret istuvat vierekkäin kuin autistiset linnut orrella tuijottelemassa kukin omia Instagramejaan ja juutuubejaan. No, kai se on parempi tehdä tätä räpellystä muiden seurassa kuin omassa seurassaan.

Jos Nokia nosti Suomen lamasta, nyt tarvittaisiin uusi talvisodan henki. Paradoksaalisesti kyllä, Nokia ei sopeutunut ns. älypuhelinaikaan, vaikka älypuhelin soveltuu suomalaisuuteen kuin nyrkki päähän: se kun glorifioi joukkoautismin seurusteluksi. En tosin osaa nähdä, mitä älykästä on puhelimissa, jotka arvailevat tekstiviestejäni miten sattuu, mutta sellaista sattuu.

maanantai 2. marraskuuta 2015

Kun lampaista tulee susia

Lapsuudenkodissani kävi joskus Jehovan todistajia kertomassa, kuinka taivaassa sudet ja lampaat syövät samalta laitumelta. Mihin minä sitten töräyttämään, että ei pidä paikkaansa. Sudethan syövät lampaat.

Jos Jehovien taivaassa sudet muuttuvat lampaiksi, minun helvetissäni lampaat muuttuvat susiksi. Ja se helvetti on maan päällä. Siitä viitteitä saa, kun seuraa mitä hyvänsä netin keskustelupalstaa. Ja ne taas sekä heijastelevat "todellista" todellisuutta, sekä muuttavat sitä, lietsomalla pelkoa ja vihaa. Netistä viis, elämä on toisaalla, tai siis muuten niin, mutta netissä leviävät pelko ja viha ovat bensaa niihin polttopulloihin, joista ensimmäinen lensi viikonloppuna Ylivieskassa.

Lampaiksi kutsun tässä ihmisiä, joilla ei ole ainuttakaan mielipidettä - siis omaa - vaan ovat johdateltavissa väärän paimenen toimesta minne tahansa. Tämä ei tosin tee lampaille oikeutta.

Ei ole mikään viaton ilmiö, että ajattelemattomat, oppimattomat, epäkriittiset tai muuten vaan tyhmät jakavat yhtään miettimättä tai tarkistamatta kaikenkarvaisia MV-artikkeleita tai ylipäätään mitään netissä kulkutauteina leviäviä sairauksia, joista luulo, kateus, juoru, epäluulo ja -tieto ovat pahimmat. Oppimattomuudella tai ajattelemattomuudella kun ei saa sitä anteeksi, että on toiminut taudinkantajana, levittänyt "viattomana" vasiten istutettuja sosiaalisia viruksia, joiden motiivina on milloin valta, silloin raha, ja klikkaukset muuttuvat tarpeen tullen joko ääniksi tai mainostuloiksi. 

Susista ei tule lampaita, mutta lampaat voivat muuttua susiksi, ja evoluutio on ehtinyt näin pitkälle internetissä. Joskin netti on se paikka, jossa lajinkehitys tapahtuu, sudet kuitenkin saalistavat reaalimaailmassa. On välttämätöntä katkaista vaarallinen lajinkehitys - onhan maailman sivu aina kahjoihin tekoihin syyllistyneitä luonnehdittu muuten mukaviksi ja melkein normaaleiksi mutta korkeintaan vain vähän eristyneiksi - ja evoluution katkaiseminen alkaa itse kunkin oman sosiaalisen median puhdistusoperaatiosta. 

En tule antamaan armoa. Jos yksikin Facebook-kaverini jakaa yhtäkään MV-linkkiä muuten kuin kommentoidakseen sitä kriittisesti tai mitään muutakaan tarkistamatonta huhua tai siihen perustuvaa "uutista", hän on entinen Facebook-kaverini.

PS. Susimetafora ei tee oikeutta susille. Ihminen on paljon vaarallisempi ja intentionaalisesti pahempi otus.