Ajatuksia hiilijalanjälkilaskennasta

Osallistuin maanantaina 5.5. Rastor-instituutin hiilijalanjäljen laskentatyöpajaan. Erilaiset laskurit kysymättäkin ohjaavat suuntaamaan laskentaa tuloksen kannalta merkitsevimpiin, oleellisiin seikkoihin, minkä ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa sitä, että laskennallisesti vähäpätöiset seikat painettaisiin villaisella, ainakaan, jos ajatus suunnataan laajemmin nk. CRSD-kriteeristöihin, eli nähdään ympäristövastuu osana yhteiskuntavastuuta.

Esitin työpajassa huoleni siitä, että kun kirjanpito tehdään vuodeksi kerrallaan, tämä ei huomioi tuotteiden ja palveluiden elinkaarta. Tämä näkyy esimerkiksi laajojen hankkeiden suunnittelussa, joiden "puoliintumisaikaa" ei huomioida. Puoliintumisajalla tarkoitan sitä aikaa, jolloin esimerkiksi hankkeen alta pienennetyt hiilinielut on kompensoitu hankkeen positiivisilla vaikutuksilla. Tällä hetkellä tällainen tarkastelu olisi tarpeellista paitsi rakentamisen, myös liikenneinfran ja ns. vihreän siirtymän hankkeissa, joiden tieltä usein kaadetaan puita, mikä perustellaan esimerkiksi sillä, että saadaan ihmisiä siirtymään yksityisautoista joukkoliikenteeseen tai datakeskukset perustellaan vihreiksi niiden sivutuotteena syntyvällä hukkalämmöllä, jota voi käyttää kaukolämpönä.

Hiilijalanjälkilaskennassa olisi syytä huomioida myös alihankintaketjun hiilitase. Puurakentaminen esimerkiksi on hiilitaseeltaan betonirakentamista positiivisempaa, ovathan puutalotkin hiilinieluja, mutta osana hiilijalanjälkeä mutta myös vastuullisuutta tulisi tarkastella myös puut kaataneen metsäfirman hakkuumenetelmiä: suosivatko he jatkuvaa kasvatusta vai avohakkuuta. 

Hiilijalanjälkeä on keinotekoista erottaa luontovaikutuksista, jonka tarkasteluun lanseerattakoon tässä uusi käsite: luontojalanjälki. Ilmastokriisi ja luontokato ovat läheisesti kytköksissä toisiinsa, ja usein kasvavissa kaupungeissa isketään kirves kiveen, kun keskitytään ainoastaan ilmastoon. Usein ilmastomyönteiset ratkaisut - kuten joukkoliikenneinfra ja nk. "tiivis" kaavoitus" - ovat luontovihamielisiä ainakin paikallisella tasolla. 

Tämä liittyy elimellisesti kompensaatiokeskusteluun. Jos hiilinieluja voikin kompensoida, ekosysteemipalveluita ei voi, sillä kun ilmasto ei tunne rajoja, luonto on paljolti paikallista, vaikkakin kytkeytynyttä. Toiminnassa on viherpesun makua, kun yritetään perustella usein monimuotoista lähiluontoa tuhoavia hankkeita "ilmastoviisaiksi".

Palautteeni Helsingin fillaribaanoista

Baanojen tarkoitus on sinänsä hyvä: tarjota kaupunkilaisille lisää yllykkeitä pyöräilyyn. Ilmasto ja kansanterveys kiittävät. Mutta: monessa tapauksessa kyse on tuplainfrasta, jota tunnutaan ajavan periaatteellisista syistä. Tällaisesta oiva esimerkki on Mannerheimintien baana, jonka tieltä aiotaan kaataa Mannerheimintien varren taloja viilentäviä lehmuksia, vaikka yhden korttelin päässä kulkee samansuuntainen, erinomainen, suora ja suosittu reitti Urheilukatua. Baanasuunnitelmassa kiinnittävät huomiota myös Longinojan reitti, joka menee aivan liian läheltä Longinojaa, Kumpulan-/Vallilanlaakson baana, jonkasuuntainen ja suosittu pyörätie Kalasataman suunnasta Pasilaan on olemassa jo nyt ja ennen kaikkea Keskuspuiston Laakson ja Metsälän välillä pirstova baana. 

Keskuspuistossa kulkee jo nyt samansuuntaisia väyliä, eritoten Keskuspuistontaival, jota jo käytetään runsaasti työmatkapyöräilyyn. Ja kaikki muutkin liikkujaryhmät mahtuvat sekaan vaivatta. Viheralueet eivät ole kaahailun paikkoja, vaikka kaahailuväline olisikin hiilineutraali; tämä luonnonrauhasyistä ja turvallisuussyistä. Lisäksi asfaltoidut baanat ovat huonoja heikkonivelisille ja niiden huolto edellyttää motoroitujen työkoneiden pääsyä, ja niiden tieltä tavataan kaataa sen verran puita, että ihmetellä sopii, missä vaiheessa näiden hankkeiden hiilitase kääntyy positiiviseksi (="puoliintumisaika"). Täytyykö luonnossa liikkujan alkaa äänestämään perussuomalaisia, jotka eivät kannata tällaisia?

Olen 80-luvulta alkaen hyötypyöräillyt tuhansia kertoja Keskuspuiston läpi, enkä näe baanoille minkäänlaista tarvetta. Ilman niitäkin jopa koukkupolvinen munamankeloitsija suoriutuu Kannelmäestä keskustaan puolessa tunnissa. 

On tyhmää puhua ilmastoviisaudesta

Pääkaupunki Helsinki perustelee kaavoitusstrategiaansa omakeksimällään termillä "ilmastoviisaus". Tässä lähdetään keskittämisajattelun itseisarvoisesta hyvästä: mitä enemmän ihmisiä asuu ja työskentelee mahdollisimman lähellä toisiaan, joukkoliikenteestä tulee kannattavaa, ja eritoten "pikaratikoiksi" nimettyyn raideliikenteeseen perustuvasta. Niiden pikaratikoiden keskinopeudeksi on muuten arvioitu 20-25 km/h, eli sama kuin reippaalla pyöräilijällä; niiden nimeämisessä pikaratikoiksi onkin kyse yrityksestä brändätä ne positiivisesti ja siten parantaa niiden kilpailukykyä ja houkuttelevuutta. 

En olisi ikinä uskonut, että joudun kirjoittamaan nämä rivit. Olen aina tykännyt ratikoista ja lähijunista, mutta siitä en ole koskaan tykännyt, että asioita sekoitetaan. Olen aina halunnut puhua asioista niiden oikeilla nimillä ja välttää kiertoilmaisuja ja eufemismeja. Nyt tämä asioiden sekoittaminen tapahtuu käsitteitä hämärtämällä. 

En olisi myöskään ikinä uskonut, että joudun tunnustautumaan ilmastoviisausskeptikoksi. Ilmastonmuutosskeptikko en ole: säätä vuodesta 1978 eli siis 7-vuotiaasta tarkkailleena ja systemaattisesti kolmasti päivässä lämpotilat vuosien 1979-1994 välillä taulukoineena tälle ei olisi mitään katetta. Termi "ilmastoviisaus" vaan herättää niin paljon pahaa verta ainakin monissa pääkaupunkiseudun luonnonsuojelijoissa, koska sillä perustellaan niin syitä kuin seurauksiakin: kun vedetään fillarin vauhtia matavia "pika"ratikoita ja tämän paranevan palvelutason varjolla luultavasti lakkautellaan monin paikoin erinomaisen hyvin toimivia bussilinjoja (joista voisi tehdä sähköbusseja, niin saataisiin päästöt nollaan), ja kun niistä ei muuten saada kannattavia, niiden reittien varsille pitää kaavoittaa niille asiakkaita. Tähän asti hyväksyisin vielä tämän logiikan, mutta siinä vaiheessa kun tämä tapahtuu kaavoittamalla ennen metsäisten lähiöiden metsät olemattomiin tai korkeintaan sisäpihoiksi, en enää seuraa mukana. 

Minun kohdallani kyse ei ole siitä, uskonko ilmastonmuutokseen, koska tiedän sen todeksi. Tiedän, että kolmekymmenkaudesta 1931-1960 hypättäessä seuraavaan eli 1961-1990 talvikuukausien keskilämpötila on etelärannikolla noussut noin kahdella asteella. Siksi olenkin sitä mieltä, että ilmastotalkoisiin tarvitaan kaikki, ja jotta siihen saataisiin kaikki mukaan, tällöin ilmastotalkoot pitää kokea oikeudenmukaisina. 

Suurinta ilmastoviisautta olisi tehdä sellaisia toimia, joiden välittömät hiilivaikutukset ovat positiivisia, mutta jo rakentamisella - etenkin betonirakentamisella esimerkiksi saneeraamisen sijasta - on suuria, välittömiä negatiivisia vaikutuksia hiilitaseeseen, ja nämä vaikutukset vielä kertautuvat kun rakentamisen tieltä kaadetaan metsää. Tästä päättäjät ovat kuitenkin valinneet strategiakseen vaikenemisen sen sijaan, että ilmastoviisauteen pyrittäisiin rehellisellä ja läpinäkyvällä argumentaatiolla. 

Viheralueet toimivat paitsi paikallisina hiilinieluina, ne ovat myös monimuotoisia ekosysteemipalveluita. Ne puhdistavat ilmaa, ne viilentävät kesän helteillä (betonikaupungit ovat helteillä sietämättömiä paikkoja), ne imeyttävät hulevesiä, tarjoavat sieniä, marjoja ja villiyrttejä ja paikan kansanterveydellisesti niin tärkeälle lähiliikunnalle. Viimeistään koronapandemia on opettanut monille lähiluonnon subjektiivisen merkityksen. Lähiluonnon objektiivinen merkitys, kuten luonnon monimuotoisuus onkin sitten kokonaan oma juttunsa. Ei ole kovinkaan ilmastoviisasta, jos metropolin asukkaat ovat pakotettuja lähtemään autolla Nuuksioon tai Sipoonkorpeen luontokokemuksen perässä, jos enää ei ole Riistavuorta, Louhenpuistoa, Matokalliota tai monia, monia muita ainutlaatuisia paikkoja.

Toinen termi, jota käytetään tässä retorisessa sumutusoperaatiossa herkästi väärin, on tiivistäminen. Luontoalueille rakentaminen, jota tämän ilmastoviisauden nimissä paikka paikoin tapahtuu, ei milloinkaan ole tiivistämistä, siinähän otetaan asumiskäyttöön alueita, joita ei aikaisemmin ole ollut asumiskäytössä. Tiivistämisen sijaan kyse on levittämisestä aina silloin kun rakennetaan luontoalueille. 

Argumentaation kannattaisi olla oikeudenmukaista, rehellistä ja läpinäkyvää; jos kansalainen huomaa, että häneltä ilmastotalkoo edellyttää lähibussilinjasta ja omasta lähimetsästä luopumista, jotta tilalle saataisiin niin sikakalliita asuntoja, joihin hänellä ja hänen lapsillaan ei ikipäivänä tule olemaan varaa, niin aika vaikea ilmastotoimille on nähdä oikeutusta. Kuitenkin nimenomaan sitä oikeutusta tarvitaan, jos nimittäin halutaan kansalaiset oikeasti sitoutumaan ilmastotalkoisiin. Ja kannattaisi haluta, ja pitäisi. Meillä on nimittäin kiire, ja ollut jo viimeiset ainakin 15 vuotta, ja siltikin ilmastonmuutoksen hidastamiseksi tarkoitetut toimenpiteet kiihdyttävät sitä ainakin lyhyellä tähtäimellä. 

Samaa lääkettä, eli lisärakentamista käytetään siis lääkkeenä ainakin kahteen ongelmaan: kalliseen asuntojen hintatasoon ja ilmastonmuutokseen. Kumpaankaan sairauteen tämä lääke ei toimi. Erityisen selväksi tämä tulee kun jopa rakennuttajana toimiva kaupunki itsekin myöntää avoimesti, että lisärakentaminen ja eritoten infran rakentaminen nostaa asunto-omaisuuden arvoa. Kaupunki ei ole järin uskottava toimija osoittaessaan näin oman epäloogisuutensa, epäjohdonmukaisuutensa ja epävarmuutensa. Miksi sitten sen vakuutteluun ilmastoviisaudestakaan pitäisi uskoa? 

Olen aina ollut allerginen kaikenlaisten muotitermien pakkosyötölle. Omaa henkilökohtaista allergiaani paljon tärkeämpää kuitenkin on se, että jos halutaan ilmastotoimien olevan tehokkaita, niiden on oltava hyväksyttyjä ja uskottavia. 

Tässä se on, ilmastoviisas ekosysteemipalvelu. Lähimetsä Haagan riistavuoressa. 

 

Kaupunkiluontoliike: käsitteiden määrittelyä

Olen halunnut antaa perustamassani Kaupunkiluontoliikkeen Facebook-ryhmässä kaikkien keskustelun kukkien kukkia, mutta nyt on päätään nostanut tarve määritellä ryhmän "premissejä" aivan samaan tapaan kuin esimerkiksi Lisää kaupunkia Helsinkiin -ryhmässä.

Levittäminen ei ole tiivistämistä

Ihanteellisessa keskustelupuheenvuorossa pyrittäisiin käsitteiden tarkkaan käyttöön. Esimerkiksi kaupunkirakenteen levittämistä metsään ei kutsuttaisi tiivistämiseksi. Minun ja monen muunkin luontoihmisen näkökulmasta luontoalueille (=alueille, joita ei aiemmin ole osoitettu rakentamiselle tai infralle) rakentamisessa on kyse yhdyskuntarakenteen levittämisestä.

Infrahankkeiden puoliintumisaikaa ei huomioida

Ihanteellista olisi myös, jos puolustettaessa jotakin ratkaisua osattaisiin huomioida sen ratkaisun puoliintumisaika. Esimerkiksi raideliikennehankkeissa - vaikka ne olisivat usein varsinkin pitkällä tähtäimellä hyvinkin suotavia - pitäisi huomioida se, miten niiden toteuttaminen jo sinänsä vähentää paikallista hiilinielua. Raiteiden mutta raiteilla perusteltavien talojen tieltä kaadetaan paljon puita, ja välitön vaikutus ainakin paikalliseen ilmanlaatuun on negatiivinen.

Mitä tapahtui monimuotoisuudelle ja hiilitaseelle?

Luonnon monimuotoisuus ja hiilitase on usein tunnuttu unohtuvan, myös lyhyellä ja keskipitkällä aikajänteellä. Ne on selkeästi työnnetty arvojärjestyksessä taka-alalle ilmastoviisauden tiellä. Mikä on iso sääli, sillä ilmastonmuutoksen vastainen taistelu tarvitsee mukaan meistä jokaisen, eikä tämä vastakkainasettelu ainakaan lisää ilmastotoimien oikeutetuiksi kokemista kaikkien silmissä.

Luonnon monimuotoisuuden ja hiilitaseen taka-alalle työntäminen sitäpaitsi on vakavassa ristiriidassa sen kanssa, että kuitenkin Suomessa moni kaupunki on julistanut ilmastohätätilan, ja peräänkuuluttaa kiireisiä toimia päästöjen madaltamiseksi. Näitä päästöjä tulee paitsi (yksityisauto)liikenteestä, mutta myös rakentamista, erinäisten arvioiden mukaan jopa 40% kaikista maamme päästöistä.

Kun laskee yhteen raiteiden tieltä kaadettavat hiilinielut ja rakentamisen vaikutuksen, paikalliset vaikutukset hiilitaseeseen raideliikenteellä ovat negatiivisia. Ne voivat sitten nousta plussan puolelle jossain vaiheessa, mutta kun ottaa huomioon, miten hitaasti metsä uusiutuu (eikä se uusiudu, jos siihen, missä ennen oli metsää, on pystytetty kerrostaloja), siinä vaiheessa jo meillä ranta-alueet tulvivat ja Suomeen on muuttanut miljoonia bangladeshiläisiä ilmastopakolaisia.

Jossain tapauksessa kyse saattaa olla puhtaasta arvovalinnasta ja tavoitteille asetetusta arvojärjestyksestä, mutta joskus myös silkasta viherpesusta. Jos siis pitää sitä ihan ookoona, että välittömän ilmastohätätilan nimissä heikennetään luonnon monimuotoisuutta ja tuhotaan hiilinieluja, silloin varmaankin Kaupunkiluontoliikettä - joka on avoin keskusteluryhmä, ei yhdistyksen jäsenlista - sopivampi keskusteluryhmä on Lisää kaupunkia Helsinkiin.